The Project Gutenberg eBook of Maantiede ja löytöretket 2, by Into Konrad Inha

Amerikan löytö.
Espanja Keskiajalla.
Christopher Columbus.
Eräs historiallinen hetki. — Columbuksen nuoruus. — Lännen tien
alkuvaiheet. — Toscanellin kirje. — Columbus esittää aikeensa. —
Columbus Espanjan hovissa. — Columbuksen valtuudet.
Columbuksen ensimäinen matka.
Valmistukset Palos satamassa. — Ensimäinen malka Atlantin poikki.
— Maata! — Löydetään yhä uusia saaria. — Cuba. — Espanjola. —
Navidad. — Paluumatka. — Vastaanotto Espanjassa. — Columbuksen
kertomus Amerikan löydöstä. — Paavin rajaviiva.
Columbuksen toin n retki.
Pienet Antillit. — Navidadin kohtalo. — Isabella. — Columbus jatkaa
löytöretkeään. - Vanhan pakanan puhe. — llkityöt Espanjolassa. —
Haitin ruhtinaat. - Caonabon vangitseminen. — Tappelu Vega Realissa.
— Columbuksen paluumatka.
Columbuksen kolmas retki.
Trinidad. — Paria lahti. — Mietteitä Paratiisista. — Sekasorto
Haitissa. — Columbus kahleissa. — Ovando.
Columbuksen neljäs retki.
Honduraan rannikolla. — Veraguan rannikolla. — Myrskyissä Panaman
rannalla. — Siirtokuntayritys Veraguassa. — Haaksirikko Jamaicassa.
— Mendezin rohkea venematka. — Tukala aika Jamaicassa. — Pelastus.
Columbuksen viimeiset vaiheet.
Columbuksen omaiset.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.
Ojeda. — Alonso Niño. — Pinzonien retki. — Portugalilaiset
Brasiliassa. - Amerikan nimi. — Las Casas, intianien suojelija.

Portugalilaiset Itä-Intiassa.
Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.
Retkikunnan varustaminen. — Myrskyissä Afrikan länsirannalla. —
Afrikan itärannalla. — Mosambik. — Mombasassa. — Ystävällinen
vastaanotto Melindessä. — Tulo Intiaan. — Kalikut ja sen kauppa.
— Vasco da Gama Kalikutissa. — Kananor. — Salahyökkäys lähellä Goaa.
— Paluumatka.
Intian vanhemmista vaiheista.
Cabralin retki.
Diogo Diaz löytää Madagaskarin. — Melskeitä Kalikutissa. — Sofala.
— Ioãn da Novan retki.
Vasco da Gaman toinen retki.
Poro Affonso Sofalassa. — Kiloa. — Gaman julma sodankäynti. —
Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.
Francisco d'Almeida Intian varakuninkaana..
Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä. — Egypti valmistautuu
sotaan. — Almeida ja hänen retkikuntansa. — Almeida Afrikan
itärannalla. — Almeida Malabaar-rannikolla. — Dom Lourengon suuri
voitto. — Maustekauppa uusille teille. — Tristão da Cunha. — Egyptin
laivasto saapuu sotanäyItämölle. — Albuquerque Ormuksessa. — Diun
meritappelu. — Varthema.
Affonso d'Albuquerque.
Kalikutin tappelu. — Goan vallotus. — Malakan vallotus. —
Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan. — Goan vaurastuminen. —
Sotatoimet Punaisella merellä. — Ormus vallataan. — Albuquerquen
ero ja kuolema. — Luonnekuva.
Albuquerquen seuraajat.
Vasoo da Gama varakuninkaana. — Nuño da Cunha.
Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.
Serrão Molukeilla. — Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.
-— Uusia löytöjä, 165. — Kulta- ja Hopeasaarel, 166. Portugalilaiset
Kiinassa ja Japanissa, 168. — Portugalin Intian kauppa. — Fernão
Mendez Pinlon ihmeelliset
seikkailut.
Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.
Juan Diaz de Solis. — Fernäo de Magalhães. 177. — Retkikunnan
varustaminen, 179. — Matka Atlantin meren poikki. — Brasilia. — La
Platan suistamo. — Patagonian rannikolla. — Kapina talvisatamassa.
— Patagonit. — »Santiagon» haaksirikko. — Matkaa jatketaan. —
Magalhãesin salmi. — Matka Tyynen meren poikki. — Ladronit. —
Fiippinien löytö. — Mazagan kuninkaan vieraina. — Sebu. —
Magalhãesin kuolema. — Retkikunta Molukeilla. — »Victoria» purjehtii
maan piirin umpeen. — »Trinidadin» loppu.
Riita Molukeista.
Badajozin juntta. — De Loaysan retki. — Saavedran matka.
Espanjalaiset Tyynellä merellä.
Villalobos. — Filippinien anastus. — Etelämaan etsintä. — Mendanan
siirtomaayritys. — Quiroksen matka. — Torres-salmi.

Espanjalaiset vallottajat Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa. — Veraguan siirtokunnat. — Balboa
näkee Tyynen meren. — Pedrarias Davila. — Balboa Etelämeren
maaherrana. — Nicaraguan vallotus. — Ponce de Leon etsii nuoruuden
lähdettä. — Cuban vallotus. — Yucatan ja Mayat.
Mexicon vallotus.
Fernando Cortes. — Retkikunnan lähtö. — Tabascossa. — Mexicon
rannalla. — Montezuman lähettiläät. — Quetzalcoatl. — Vera Cruz.
— Cempoalla. — Matka ylämaahan. — Taistelut Tlaxcalassa. — Cholulan
verilöyly. — Tenochtitlan. — Cortes Mexicossa. — Cortes voittaa
Narvaezin. — Taistelut Mexicossa. — Montezuman kuolema. — Murheen
yö. — Otumban tappelu. — Tlaxcalassa. — Guatemotzin. —
Tenochtitlanin vallotus. — Uusi Mexico. — Espanjan kruunu ottaa
Mexicon omakseen. — Alvaradon retki Guatemalaan. — Olid Honduraassa.
— Corteksen sotaretki Honduraaseen. — Cortes käy Espanjassa. —
Corteksen meriretket. — Corteksen kuolema.
Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.
Popol-Vuh. — Toltekit. — Aztekkien historia. — Rakennukset. —
Oikeuslaitos. — Sofalaitos. — Uskonto. Kuvakirjolus. — Kasvatus.
— Avioliitto. — Hautaus. — Maanviljelys ja ravinto. — Vaatteet ja
koristeet. — Metallien käyttö. — Taide. — Maya-kultuuri.
Löytöretkiä Pohjois-Amerikan eteläosiin.
Alvares de Pineda löytää Mississipin. — Pamfilo de Narvaezin retki.
— Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon. — Coronadon retki
Cibolaan ja Quiviraan.
Perun vallotus.
Francisco Pizarro ja Diego de Almagro. — Birun rannikolla. — Pizarron
ja Almagron toinen retki. — Pizarro Gallon ja Gorgonan saarilla. —
Tumbez. — Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa. — Kolmas retki.
— San Miguel. — Inkat ja heidän maansa. — Pizarron retki Cajamarcaan.
— Atahualpan vangitseminen. — Perun aarteet. — Hernando Pizarron retki.
— Saaliinjako. — Atahualpan kuolema. — Marssi Cuzcoon. — Cuzco. —
Alvaradon sotaretki. — Lima. — Almagron retki Chileen. — Taistelut
Perussa. — Almagron ja Francisco Pizarron loppu. — Gonzalo Pizarro.
— Chilen vallotus.
Dorado-retket.
Saksalaiset Venezuelassa. — Colombia. — Gonzalo Pizarron retki.
— Orellanan laivamatka Amazonijoella. — Orellanan siirtomaayritys.
— Pedro de Ursua. — La Plata-maat. — Brasilian valtaus. — Espanjan
suhde siirtomaihin.

Pohjoisia väyliä, pohjoisempia purjehtijoita.
John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.
Sebastian Cabot.
Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.
Veljekset Cortereal. — Newfoundlandin kalastukset. — Giovanni di
Verrazzano. — Esteban Gomez.
Jacques Cartierin retket Canadaan.
Funk-saari. — Labradorin rannikko. — Laurentin lahti. — Toinen
retki. — Laurentin joessa. — Hochelaga. — Talvi Quebekissä. —
Cartierin kolmas retki.
Taistelu merien vapaudesta.
Merirosvouden kultainen aika. — John Hawkins. — Francis Drake. —
Cavendish ja kolmas matka maan ympäri. — Voittamaton armada.
Varhaisimmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.
Floridan hugenottisiirtokunta. — Martin Frobisher. — Humphrey
Gilbert. — Walter Raleigh.
Koillisväylä.
Pohjanmiesten Jäämeren tuntemus. — Hugh Willoughby ja Richard
Chancellor. — Hollantilaisten retket. — Huippuvuoret löydetään.
— Ensimäinen talvi napamaissa. — Henry Hudson. — Huippuvuorien
tutkiminen.
Luoteisväylä.
John Davis. — Hudson etsii luoteisväylää. — William Baffin. — Jens
Munk. Luke Foxe ja Thomas James.

Maantiede suurien löytöretkien aikakaudella.
Kosmografia. — Latitudin ja longitudin määrääminen.
— Maailmankartan laajeneminen. — Ptolemaiospainokset. — Asteverkko.
— Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius. — Pallokartta. —
Maantiedeteokset. — Matkakertomukset. — Fyysillinen maantiede.

Olaus Magnus.
Olaus Magnuksen elämänvaiheet. — Carta marina. — Historia de
gentibus septentrionalibus. — Ruijan meri. — Grönlanti. — Islanti.
— Skandinavia. — Ilmasto. — Kasvisto. — Eläimistö. — Kansa. —
Skriklinnit ja Lappalaiset. — Suomi ja Suomalaiset. — Itäiset maat.

ALKUSANAT.

Suurien löytöretkien esityksen pohjana on S. Rugen: Geschichte des Zeitalters der Entdeckungen ja maantieteen kehitystä käsittelevien lukujen O. Peschelin: Geschichte der Erdkunde . Nämä teokset eivät tosin ole aivan uusia, monessa kohden ne ovat jo vanhentuneetkin, mutta uudempia, yleisesityksiä, jotka voitaisiin edes niiden rinnalle asettaa, ei ole olemassa. Erikoistutkimuksista taas olisi tämmöistä, helppotajuista kirjaa mahdoton kirjottua, niiden luku ja laajuus on niin suunnaton, eikä niitä meidän maamme huonosti varustetuissa kirjastoissa olisikaan. Teokseni täydentämiseksi on minulla ollut käytettävänä seuraavat apulähteet: Siegmund Günther: Geschichte der Erdkunde , Konrad Kritschmer: Geschichte der Geographie , Clements R. Markham: Life of Christopher Columbus , E.H.H. Guillemard: Life of Magellan , Johannes Kleinpaul: Ferdinand Cortez und die Eroberung von Mexico , Johannes März: Francisco Pizarro und die Eroberung von Peru , S.E. Dawson: The Saint Lawrence Basin , Ahlenius: Olaus Magnus och hans framställning af Nordens geografi , A. Wyatt Tilby: The American Colonies , ja, last but not least, The Encyclopaedia Britannica , 11 painos. Websterin, Jules Vernen ja Thomasin teokset, jotka edellisen osan alkusanassa mainittiin, ovat edelleenkin apuaan antaneet. Suuresta englantilaisesta tietosanakirjasta, on muun muassa esitys Mexicon ja. Keski-Amerikan vanhasta intiani-kulttuurista.

Aikomukseni oli saada tähän osaan sisältymään maantieteellisten löytöjen historia aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka, mutta suurien löytöretkien esitystä olisi sitä ennen täytynyt niin paljon supistaa, että kirja olisi käynyt liian kuivakiskoiseksi. Näinkään ei se voi lukijalle antaa kuin heikon käsityksen siitä, erinomaisen värikkäästä ja vaiherikkaasta vuosisadasta, jonka kuluessa kulttuurikansain maantuntemus laajeni enemmän kuin milloinkaan ennen, ja enemmän kuin se sen jälkeen on saattanut tai saattaa laajentua.

SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.

AMERIKAN LÖYTÖ.

Iberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan alaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat olivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja loisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.

Kansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi terveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin Länsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa samosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen oloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen poikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta oli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon, etteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden miesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan köyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa siedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä kiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen lujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja vastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen heimojärjestyksen kannalle.

Jo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit, germanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat siihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan. Visigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä lisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet. Perintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen vuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo saalis vaikka mille vallottajalle.

V. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että kristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä liittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä osa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle. Muutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei suinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne kristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.

Koko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten vallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen kalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja perustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat Cordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta arabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi parani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt uusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä harjottaneet mainittavaa uskonvainoa.

Iberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään rikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin kaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen sivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että muista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen kertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta toiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan Berberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui tavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden lähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla kristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi kristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten sytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan ilmauksensa.

Pyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden Baskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta vähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta niemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat levitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin kuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle Castilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat Navarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään ainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset antoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja vastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi kuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta karkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin kiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat, että yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty vihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä vastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia muita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä valtaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin Maureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas Ferdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein koko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain Granada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.

Näissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu ja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui monissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista levottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni, laivaliikettä tuskin oli ensinkään.

Viidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun suoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt kehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut yksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut aikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen edellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan laajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki sai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain joutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä maita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen yhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei sen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli muutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.

Puolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan lounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea, Odiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja Palos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on Santa Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen rakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan luostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja oli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään tätä muutoin lakeata rannikkoa.

Eräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla matkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras kansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen kotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa ja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta viettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt lähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei Portugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja väsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille, anomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa kivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta itselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs ulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla astumaan luostarin suojiin.

Tämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori oppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan vieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan keskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta. Columbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan, joita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli ennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja päästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä moni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti hurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa pakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa huomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat koko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit kuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla hoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt saada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta myöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu. Se ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan, kun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen vuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi hetkeksi.

Tämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi ensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä kautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin huomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan. Ehkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista sukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat kunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut saattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän oli kasvanut.

Harvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin Amerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista, joita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen syntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna 1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin syntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka Columbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin, mutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan nuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa olleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa oppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan jo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi villankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle Genovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä 1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä kauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on koetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla oli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä Brittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin merensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan Leif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan, vaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat helposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän sitten toteutti.

Englannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni naimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon kanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan ruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran naapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana. Felipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden 1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän ehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja keskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja vieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän aikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä lännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle Columbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482 tehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti kuninkaalle rohkean aikomuksensa.

Niin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä, ettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä Intiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan sai alkunsa.

Löytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo moni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut vaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse, Amerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut, että XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin Portugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden tarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen. Ainakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve, 1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves, 1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja niiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien ulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka tosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen kautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet merenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella siihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli kuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa lännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen julkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka saattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs portugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin ulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet länsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli löydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen kuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka solmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut olla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle Azorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta tuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja aluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat luulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät Tatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen merestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli joku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty etsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä luultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla tottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta, jonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta, viedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän näyttää joutuneen Labradorin rannoille.

Nämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat saaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi ollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli mahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut Pavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen perusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen ajan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi» niminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn kardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista teoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus de Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain tietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista. Siitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja Atlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin odotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen yritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta. Siinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta on asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi. Ptolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta maata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan pinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä enemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian itärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui luonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki pääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei Petrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä voinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa, että ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän huomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta voi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska molemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de Alliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi kuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri purjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään kenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai Columbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin kirjeestä Portugalin hallitukselle.

Paolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa etevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten tieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin vanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet seurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon kertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä virittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä mukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että Portugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan ympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin kirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä kartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan ollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa tukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan, mutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen ritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin on säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia Columbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:

»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus (Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M. Kuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen kanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean kautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa ja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi tämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin osottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden vuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla. Lähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän rannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa länttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on poikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o. kuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin runsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä sanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan itäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti maan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä kuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat siis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki kulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan merkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen mukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten seikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt siitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää jo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä mieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään, että siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa, on niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa. Vakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100 suurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita laivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas ja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia kaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan suurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän asuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä yhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät sanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat uskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin. [Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin jo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi Eugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan kristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen paljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten palatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä pituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että esim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä marmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä maa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei ainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei koskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien ja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla ja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin käy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»

»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota (viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen upeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100 milliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia» (Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä kerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä välimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu kaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan hallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille piirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein kuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on erinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla kullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta ei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»

Columbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja kääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä. Toscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta ainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma alote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa: »Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä, kuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea, ole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin, jotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään epäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien henkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma siitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan asuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti kaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita, jotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte tien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja oppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme. Siitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin paljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus ei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on aina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.» Toscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli Portugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät, että Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin tekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.

Lionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin, insinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan kirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat italialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus itsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä ja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen arvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.

Columbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon oli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin kuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita paljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin perustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan kaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut hänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea edelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat niin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa lähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta että laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.

Kun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan Columbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483 pois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille. Voimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan luostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.

Espanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon ja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään Sevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja sai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan. Tämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle merenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen tuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään niin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin suosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa häntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin läheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle, joka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja hän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun valiokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan. Valiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen kerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli Espanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin erään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai tyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden ja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana Columbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi ottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat sen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan kaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa yhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle myönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa. Väliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja liitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen vahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi kuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä Diegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.

Columbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta aikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä Bartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti neuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla menestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle. Columbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän toivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus ratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa oli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan hallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas suorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan, koettamaan vielä kerran siellä onneaan.

Sota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja Isabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta. Columbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta poikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset sikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti kannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu. Luostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan rippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli tullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta ja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja kehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi kristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin kutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan tarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti kutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai uuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja samalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi varustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella kuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua hänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman muukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti vain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli Granada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen, taistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen turva Espanjassa murtui, Granada antautui.

Mutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu, niin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen vaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei suostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui hovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä välin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella päätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi vaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi, ja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin niin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut matkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen, kun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata takaisin.

Huhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen välinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla niillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi oli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan. Siihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin arvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten varakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset kaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas osa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän kahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille ja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos kaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle amiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun vuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä vaatiessa.

Columbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi saa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset purjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin, vieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Mutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva. Portugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien Afrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti samalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi. Columbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle kaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten kautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi uhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät todenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät suuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän hävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa muuta kuin arvonimiä ja lupauksia.

Pieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla. Toukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin tuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea saada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky ei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti lähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan luostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan Perez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen ja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä, kaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun he olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.

Kaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka. Toisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen saakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat puhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi odottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän laatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet, mastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden vuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.

Columbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi kolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli oikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis meidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi kansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan aluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet, perämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit olivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset. Mutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi ne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät aallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla aikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren poikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta niitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin pienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli pienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja »Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat eri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa» johti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon. Kaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen historiankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli oikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa määrin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.

Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on, ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä. Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle. Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan vaihein:.

Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon, arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan. Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun 6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.

Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten, toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä, mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka, niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I, s. 253).

Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista. Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti. Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin. Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä, eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian saarilta.

15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään, mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta, jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät.

Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen, ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon saattaa».

Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi, suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun 11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa. »Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät lentävän lounatta kohti.

Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille. Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen. Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata »Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun 12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle, joka ensiksi näki maun.

Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin, tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä; niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen, siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi. Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen vastaavan nykyistä Watling saarta.

Laivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen muuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi, että olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata häntä edelleen.

Aljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten huokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä oli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita Columbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi», viittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan saaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei voinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne kulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa naapuriensa kanssa.

Columbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita toisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä, toiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan purjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä Bahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas Ferdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin ovat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä, että etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi (Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani). 24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin piankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain suurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet. Toscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa Columbus silloin luuli olevansa.

Kun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin 26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli sitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban pohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin uhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja nähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään, vaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman kautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten lähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta saatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen meni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin yhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta. Zaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp. penikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa tiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä merkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän »Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät »Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he olivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan suurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun oli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi ihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille ihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei tässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita oli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.

Saadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p. lähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen taas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän arabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan. Näitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan kuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä varten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista. Rahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa itselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat takaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa kylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu juhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit olivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan taivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät käsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten tulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä osanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen. Kun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka piti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät tupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia tupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.

Marrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella purjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata luontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan ja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa paljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset oppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana idässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen sille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban itäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana päivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien saarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon eteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana Canarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä päätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli arvioinut.

Columbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren itäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi amiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata. Amiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei ainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle kärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian manteren uloimmaksi kärjeksi.

Joulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana aamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi», »pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan etelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa kuin Cuba.

Mutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät oli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään, oli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä puolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus viipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa miehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka ei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli aivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa Maria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston, keventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui yhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti kuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren osan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa Columbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä hyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta laivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.

Columbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka juuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä luulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin maakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka kultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö oli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa, — Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita kultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin Columbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän syytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen laivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina merimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena joulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan, että täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa, tänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse kultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden kuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin vallottamaan.»

Uusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39 miestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle, viedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää myöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin itärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut melkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi seuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei tosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut. Ennenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa ensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat Haitin itäpäästä valtamerelle.

Paluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto oli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta hankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat pian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa suunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon, sillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon vaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla tuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja nopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.

Columbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä kävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata Pohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka lopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein kaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus oli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen merkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä pyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen pyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi ja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa siitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka oli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle cadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja, jos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden yön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa jälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että he kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä paikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta. Tämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti mielialaa.

Joka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen kautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti. Amiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä merivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken aikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa myrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä pieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville aalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt ja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen huuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut olla aluksen tuho.

Columbus vaaran ollessa korkeimmillaan kirjotti pergamentille lyhyen kertomuksen löydöistään ja pyynnön, että kirje vietäisiin Espanjan hallitsijaparikunnalle. Kirjeen hän sitten sulki tyhjään tynnöriin ja tynnöri vaatteeseen käärittynä heitettiin mereen. Mutta ei yksikään toinen tiennyt, mitä se sisälsi, vaan kaikki luulivat sitä joksikin uskonnolliseksi menoksi. Columbus itse oli suurimmankin vaaran aikana vakuutettu siitä, että hän pelastuisi, sillä hän piti itseään Jumalan välikappaleena.

Helmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi taivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta Columbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella olikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan, oltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli alkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin Santa Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti paikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta saaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin amiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen miehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan matkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin rannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen paluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka oli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut hänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin hoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus lähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon onnellisesta paluustaan.

Maaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin päivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna 3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä eronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka, mutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella juhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali oikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta paluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit saattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen »Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen intiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot eläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu. Maaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.

Espanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen muuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli suunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu, oli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun hän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä kaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin kaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja kaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä, ja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota kuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä ja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa olivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa, akkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen palatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo Toscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla enää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja kuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa amiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla ilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan työtään jatkamaan.

Huhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa kaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja Barcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin ulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita, jotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand ja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella valtaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset ympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan, sillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen oli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan» merimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan kasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja eläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa [iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin. Espanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä oli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja nuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja kookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella, ikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan amiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota harvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut hallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle valtaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää merkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta ja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella Jumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita. Kun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä hiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui juhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja kaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin. Tämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Seuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo yksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä oli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä vastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä anastamaan.

Columbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka hän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja kuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille juhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen matkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi. Kuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka on vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen, joka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali oli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli tavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista oli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa löytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi voinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on täynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että kirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin, pyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja sanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki koettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle, niin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi; läsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun merkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on tehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi pitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle lähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä muka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.

Columbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille, Aragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa varten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä mielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

»Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana (Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja. Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan, jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.

»He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja 322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat, toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä, laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella, jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen. Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt, kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa. La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään, sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen. Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin, aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli, kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat, että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli. Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista, aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja, nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote. Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja, astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi, vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita, saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä, osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme. Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen: »Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia, ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia. — Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa. Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia, joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen, joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa. Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa, kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen, ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis, ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren, sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa. Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada, sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä, joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta. Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin, johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia. Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan, lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla, pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat, joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa — jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta. Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta. Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut. Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta, josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa koko kristikunta.

Tämän toisin paikoin hieman ylistelevän kirjeen johdosta huomautettakoon, että Columbus erehtyy sekä löytämiensä saarien asemasta, että varsinkin niitten koosta. Syy siihen, että hän arvosteli Cuban ja Haitin rannikot niin pitkiksi, oli ehkä merivirta, jota vastaan hän purjehti, ja joka varmaan kuljetti häntä paljon takaperin, etenkin kun hän samalla luovi tuulta vastaan. Espanjolan eli Haitin pinta-ala on 77,000 neliökilometriä, eikä se siis likimainkaan vedä vertoja Englannille ja Skotlannille, joitten pinta-ala on yhteensä 217,000 neliökilometriä. Havaintojen puutteellisuutta taas osottaa, että Columbus ilmotti näiden molempien suurien saarien aseman todellista koko joukon pohjoisemmaksi.

Kuinka tärkeinä Columbuksen löytöjä heti alussa pidettiin, näkyy siitä, että Espanjan hallitus paikalla riensi suojelemaan niitä Portugalin pyyteiltä paavin ratkaisun kautta. Paavi vakuuttikin Espanjan kruunulle kaikki ne maat, jotka Columbus oli löytänyt, ja yleensäkin kaikki maat, jotka olivat 100 penikulmaa Azorien ulkopuolella napain kautta kulkevan meridianin länsipuolella, mikäli ne eivät entisestään kuuluneet jollekulle kristitylle hallitsijalle. Paavi kielsi kirkon kirouksen uhalla ketään niihin purjehtimasta ja ilman Espanjan kruunun lupaa niissä kauppaa harjottamasta. V. 1494 tämä raja Espanjan ja Portugalin keskenään neuvoteltua Tordesillaksen sopimuksen kautta siirrettiin jonkun verran kauemmaksi länteen (370 leguaa Viheriän niemen saarista länteen), mutta kun käsitys maan laajuudesta ja paikkain asemasta asteverkossa oli niin väärä, niin jäi sopimuksen tekijöille toistaiseksi aivan tietymättömäksi, minkä seutujen kautta rajameridiani, kuulu »demarkatsioviiva», oikeastaan kulki. Paavi oli siis jakanut koko Europan ulkopuolella olevan maailman kahtia, läntiseen ja itäiseen pallonpuoliskoon; läntisen puoliskon hän antoi Espanjalle, itäisen pienelle Portugalille.

Espanjan hallitus päätti viipymättä lähteä tehtyjä löytöjä hyväkseen käyttämään, eikä nyt säästetty varoja, kun matka ja päämäärä tunnettiin. Kautta maan oli Columbuksen löytö herättänyt innostusta ja seikkailuhalua, eikä sen vuoksi puuttunut toista matkaa varustettaissa mukaan pyrkijöitä. Valtameren amiraalille ja uusien maitten varakuninkaalle varustettiin nyt 14 karavelia, kolme suurta kuormalaivaa, 1200 aseellista miestä, ratsuhevosia, europpalaisia kotieläimiä, eri viljain siemeniä, vihanneksia ja viiniköynnöstä. Löydettyihin maihin oli perustettava pysyväiset siirtokunnat. Vasta sen työn suoritettuaan piti amiraalin lähteä jatkamaan löytöretkiään, tunkeutua Cipanguun, Kataihin ja Idän muille markkinapaikoille ja vihdoin, jos mahdollista, lännen kautta purjehtia maapallon ympäri.

Syyskuun lopulla v. 1493 Columbus suurella laivastollaan lähti toiselle retkelleen. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä portugalilaisia väjyjiä, niinkuin ensi kerralla. Canarian saarilla viivyttiin jälleen muutama viikko, parannellen vikaantuneita laivoja, ja lokakuun 13 päivänä laskettiin väljälle. Valtameren poikki purjehdittiin jälleen mitä suotuisimmalla tuulella kahdessakymmenessä päivässä, ohjaten jonkun verran etelämmätse kuin edellisellä kerralla. Marraskuun 3 p., ensimäisenä sunnuntaina Pyhäin miesten päivän jälkeen, nähtiin laivaväen riemuksi ensimäinen maa. Se oli eräs pienistä Antilleista ja sai nimekseen Dominica. Siihen ei kuitenkaan pysähdytty, vaan purjehdittiin edelleen pohjoista kohti ja saavuttiin toiseen saareen, jonka amiraali laivansa mukaan nimitti »Maria Galanteksi»; sen hän juhlallisesti otti Espanjan omaksi. Sitten löydettiin Guadalupe, joka korkeine vuorineen ja mereen syöksyvine könkäineen ihastutti retkeilijöitä. Mutta paenneineiden asukkaitten majoista löydettiin ihmisluita ja huomattiin asukkaitten siis olevan ihmissyöjiä. Joitakuita saatiin sentään kiinni, ja ne sanoivatkin itseään »Karibeiksi», joista Columbus oli jo ennen kuullut. Muutoin nämä Karibit olivat kehittyneempiä kuin köyhät Bahamalaiset ja rakensivat parempia huoneita. Tämän jälkeen löydettiin useita muitakin saaria; ne saivat nimensä espanjalaisista pyhiinvaelluspaikoista, joissa retkikunnan jäsenet olivat käyneet lupauksilla. Vihdoin kohosi merestä ihana hedelmällinen Portorico, itäisin Isoista Antilleista. Columbus antoi sille nimeksi San Juan Bautista, mutta tätä nimeä ei kauaakaan käytetty. Siellä ei enää asunut Karibeja.

Marraskuun loppupuolella saavuttiin Espanjolan etelärannalle, mutta Columbus ei nyt joutanut sitä tutkimaan, vaan kiiruhti Navidadiin, jonka hän toivoi näkevänsä mitä parhaassa kunnossa ja täynnään koottuja rikkauksia. Huonoja enteitä olivat kuitenkin ruumiit, joita siirtokuntaa lähestyttäissä löydettiin rannalta ja jotka näyttivät. olevan espanjalaisten. Laivasto löysi siirtokunnan satamaan, mutta ei ketään tullut vastaanottamaan. Amiraali antoi ampua kaksi tervehdyslaukausta, mutta niihin ei saatu mitään vastausta. Muuan yksinäinen intiani lähestyi vihdoin veneellä soutaen ja toi Guacanagari kuninkaaltaan kaksi kultaista naamaria lahjaksi. Kun häneltä kysyttiin, miten linnassa asiat olivat, niin hän sanoi kaikkien, jotka olivat siihen jääneet, jaksavan hyvin. Mutta pian selvisi kamala totuus. Siirtokunta oli hävitetty, eikä ainoatakaan siihen jääneistä espanjalaisista ollut elossa sen kohtalosta kertomassa. Navidadin puinen linna oli poltettu perustuksiaan myöden. Sen puolustajain ruumiita myöhemmin löydettiin. Asukkaitten peittelevistä kertomuksista tulliin siihen vakuutukseen, että seudun hallitsija Guacanagari oli ollut osallisena muukalaisten tuhoamisessa, vaikka hyökkäyksen olikin suunnitellut eräs karibilaissukuinen päällikkö, joka asui saaren eteläosassa. Siitä huolimatta Columbus ei ottanut Guacanagaria vangiksi, koska hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista elää asukkaitten kanssa hyvissä väleissä.

Mutta Navidadin paikka hylättiin. Kolmisen kuukautta etsittyään Columbus idempää löysi mieleisensä uuden paikan ja perusti siihen Isabella nimisen linnan ja kaupungin. Nykyisin ei Isabellasta ole jäljellä kuin vähän raunioita, sillä pian huomattiin, että seutu, samoin kuin Navidadinkin, oli epäterveellinen. Kolmasosa uusista tulokkaista tuota pikaa oli vuoteen omana ja amiraali itse muitten mukana, niin ettei hän moneen kuukauteen voinut edes päiväkirjaansa pitää. Troopillisen ilmaston vaarat olivat silloin vielä liian vähän tunnetut. Seutu oli erinomaisen hedelmällistä ja rikasta kaikenlaisista tuotteista, ja tähän ensi sijassa kiinnitettiin huomio. Maanasukkaat olivat uudessakin paikassa erittäin avuliaita ja taipuvaisia kristinuskoon, vaikk'ei heidän kieltään vielä paljoa ymmärrettykään. Vielä enemmän Columbusta ilahutti tieto kultapaikoista, joita muka oli 25—30 penikulman päässä rannikosta, Cibao nimisessä maakunnassa.

Tammikuussa 1494 kävi urhollinen Alonso Ojeda 15:n seuralaisen keralla kultamailla ja toi sieltä mukanaan puroista kerättyä kultahiekkaa. Tämä löytö suuresti elvytti Isabellan uutisasukkaitten mieliä. Samaan aikaan lähetettiin yhdeksän laivaa takaisin Espanjaan viemään pois semmoisia, jotka olivat sairastuneet, taikka jotka muutoin halusivat päästä kotimaahan. Laivain mukaan antamassaan kirjeessä Columbus ehdotti, että Länsi-Intiaan säännöllisesti lähetettäisiin laivoja viemään karjaa ja tuomaan takaisin ihmissyöjiä Karibeja, jotka muka kelpasivat orjiksi. Näillä orjilla suoritettaisiin siirtokunnan kustannukset. Hän ehdotti siis samaa menetelmää, jonka Henrik Purjehtija oli alkanut Guinean rannikolla. Mutta Columbus tahtoi kuitenkin säästää niitä alkuasukkaita, jotka näyttivät hyvällä taipuvan kristinuskoon ja osottivat lempeätä mielialaa.

Parannuttuaan kuumeesta ja tukahutettuaan erään kapinayrityksen Columbus itse lähti käymään sisämaassa kulta-alueella, 400 hevosmiestä ja sotilasta ynnä paljon ammattitaitoista työväkeä mukanaan. Rannikkovuoriston poikki, kautta troopillisen tiheikön raivattiin ensin tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn ja tietä siitä sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella puolella avautui ihana maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia kuin hopeisia nauhoja, siellä täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon toisella puolella korkea vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat osottivat pitkin matkaa suurta vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille hedelmiä ja jamsia lahjaksi. Kultajoen rannalle rakennettiin pieni linna kunnaalle, jonka joki melkein sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin viisikymmentä miestä kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa viivyttiin tällä retkellä. Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että eräs retkellä ollut lääkäri siitä kirjotti: »Ei maailman alusta ole semmoista ihmemaata nähty, eikä semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä saadaan kultaa niin kosolta, että se on hämmästyttävää. Minua ehkä luullaan haaveilijaksi, mutta Jumala on todistajani, etten vähääkään liiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa Salomonin Ofiriksi.

Mutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan, puute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat halunneet nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat raivaukset eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää. Onneksi oli kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään palattuaan rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin pappienkin, täytyi olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin Boil nimisestä munkista, Columbus siitä hyvästä sai katkeria vihamiehiä. Vähentääkseen siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla ylläpitääkseen virkeämpää mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon saarta eri osista tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän sitten valmistautui jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi valiokunta, jonka esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.

Oli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen käänsi keulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän saattoi paremmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja Kataita etsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän saattoi tarpeen tullen palata.

Purjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban etelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat Columbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin kehotuksesta amiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta, josta Cuban asukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka verraton luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen Santiago; amiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan kruunun omaksi. Mutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät retkikunnan kimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun amiraali käski ampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas palasivat takaisin ja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä kallistaa laivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican pohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta kanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää kohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin sen etelärantaa.

Tämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban etelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat ainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi jokaiselle nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä nimellä »Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka- ja vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine puineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus tahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle vakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo juuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla Intian kaakkoisrannikolla.

Enemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa ja amiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi kauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi, ja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo oli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli, että Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi), jonka Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua, niin oli palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus vaikeilla väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen veressään. Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan erään omituisen asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset päätelmänsä oikeiksi. Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä, oliko maa. jonka rantoja oli purjehdittu, saari vai mannerta ja kaikkien kovilla valoilla kirjallisesti vahvistaa lausuntonsa. Miehet olivat yksimieliset siitä, ettei niin suunnattoman pitkä rannikko voinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin kaikenlaisia kamalia rangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat todistuksensa. Tämä omituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.

Retkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin maihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin juhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut tätä juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta toimitusta kohtaan.

Läsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki eli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan guanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin maihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella voimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä tahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi paikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on paha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että palkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää täällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se mitä nyt olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän Jumalaa.»

Columbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä elämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli lähettänyt rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei hänellä ollut muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka tekivät pahaa naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin Karibeiksi. Näitä hän muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia, jotka elivät rauhassa, hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti päällikköä tyydyttävän. Mutta amiraali ei tiennyt, että juuri samaan aikaan, kun hän näin puhui, olivat hänen uutisasukkaansa Espanjolassa kamalimmalla tavalla osottaneet näiden vakuutuksien mitättömyyden.

Espanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien vastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa alkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä ystävällistä ja maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi Columbus lähettää täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan ilmottamaan tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti luovi saaren itäpäitse pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui niin vaarallisesti, että pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin kuitenkin Isabellaan ja amiraali kannettiin tunnottomana maihin veljensä taloon, jossa hänen voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen virkistyivät. Hän tapasi siellä toisenkin veljensä, Bartolomeon, joka oli tuonut kuninkaalta ja kuningattarelta suosiollisen kirjeen. Bartolomeo oli veljensä löydöistä kuultuaan lähtenyt Ranskasta Espanjaan ja saanut hovissa erinomaisen suosiollisen vastaanoton. Hänet aateloitiin, hän sai kirjottaa »Don» nimensä eteen, ja lisäksi hänen johtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta, joka samaan aikaan lähetettiin Länsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs, tarmokas ja käytännöllinen mies, taitava purjehtija ja paremmin tottunut ihmisiä arvostelemaan ja hallitsemaan kuin suopea Christofer.

Columbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa olivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet niin pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä parasta mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja vallattomuus alkanut.

Columbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan melkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan päällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä Ojedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille käsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan valvottanut häntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei noudattanutkaan ohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan osaan, Vega Realiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa joukkoaan. Hän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi asukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan orjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa Espanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut kuuleviin korviin.

Kesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan kolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta. Tarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen palauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään, vaan saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin haltuunsa Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien, muun muassa isä Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia panettelemalla, ennenkuin tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi itsensä ja rikostoverinsa pelastavansa. Sekä Margarit että Boil olivat hovipiireissä suosiossa ja Columbuksella oli hyvä syy heitä pelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin vielä siksi nuori, että se kesti moiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan kulunut, ennenkuin hän juuri samanlaisiin rettelöihin sortui.

Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä parhaana apuna.

Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo, Sierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta metriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia, jotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä lakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen vuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle laskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen vuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real». Intiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten saapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli saareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa, mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö. Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.

Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken, jota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton, hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja julma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa puusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on sukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan Amerikan alkuväestöstä he kuuluivat.

Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari tarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi kapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet samalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi paikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin. Samaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.

Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin, suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä, että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen kanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren sisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän ei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita hän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä tulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen sitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut hevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen Espanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen selkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa istumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen sotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan. Päästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun kuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he toivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin vankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä muuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään sytyttäneensä rakennukset palamaan.

Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta, mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon, Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200 jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle, apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat. Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.

Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen täysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus lähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin mahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin se toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla olevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali lähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti Espanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään epäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet panetteluillaan virittää.

Se vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen luottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin vereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen kuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.

Tämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado täytti tehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen vihamiesten valitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi lähteä hänen kerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo jäi Espanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti kuitenkin kaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa» lukuun ottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran purjehtimaan Atlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla, joka oli hätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista. Maaliskuussa 1496 molemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta. Amiraali oli ottanut Caonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti kotimaahan 220 sairasta ja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla oli siis sangen ahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta hellästä hoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli säälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen kerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta vastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan kesäkuussa 1496.

Columbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli sydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi hallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin korviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa ja kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden (majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti paasikseen hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin kymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin ollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua kuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi laivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja sitten amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.

Samaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä Manuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston varustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon niemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti jatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä käsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.

Columbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja vaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen maitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti varustetut — varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen kauppias, josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten juonien vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca, punoi amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa Ranskaa vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen yritykseen. Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään. Paremman väen puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.

Kuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä pienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän ohjasi jälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää kohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että sillä taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä tutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja silmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti mielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki arvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat tummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän Kolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle maalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen vaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan serkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen suojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan suoraan valtameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin toimittaa apua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin valkeihin oloihin.

Itse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa eräälle Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti, kulkeakseen jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut viiltänyt. Kymmenen päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille aloille, n.s. »doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen poikki. Jos Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät, niin hän olisi purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa toisistaan pohjoiset ja eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä, jossa ei ole mitään säännöllistä tuulijärjestelmää. Milloin on meri tyynenä, milloin sattuu äkkivihureja, sateita ja ukonilmoja on taajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että laivanköysistä terva valui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat aueta. Neljä päivää kesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas sadekuuro ja vieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi alkoi loppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti, päästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä päivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta illalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää taivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi», muistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä ensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän piti sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla laivoilla viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä Kolminaisuuden ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen aaltojen poikki ja lähestyi uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin mielestä oli kalerilaivan näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla kasvoi metsää aina vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista purjehtijoista erinomaisen ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin ja tynnörit täytettiin mitä parhaalla vedellä lähteistä ja joista. Etelästä päin häämötti toinenkin maa, joka etäältä nähden oli pitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen »Isiä Santa» s.o. pyhä saari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta Isiä Santan nimi on muuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-Amerikan mannermaata, Orinoco joen suistamoa.

Columbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse johtaa Paria-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien virtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan herättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen antamat nimet osattavat.

Paria-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran mukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi Columbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki tulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin tulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti. Minä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen suussa.» Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia kuin vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat ankkuriin, sillä ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien vuoksi eteenkäänpäin purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle kuulua hirveätä kohinaa, joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi vuorenkorkuisia aaltoja, jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli Columbus aikoinaan nähnyt merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään vielä milloinkaan mitään näin hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka laivat yllätti. »Seuraavana aamuna», hän kertoo, »lähetin veneemme salmea mittaamaan ja ne huomasivat siinä olevan 6—7 syltä vettä. Salmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa osissa vesi juoksi vuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala antoi meille suotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen kautta ja tulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen kidaksi». Miehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi, joka kelpasi juotavaksi.

Columbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä käsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden suolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi olla hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen mielestään voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista. Veden virtaamisen vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että maanpinnassa muka niillä seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä, joka vastasi Paratiisin vuorta.

Vielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta avautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi ja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja. Columbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin pitkin rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi. Tämä maa oli niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen, että hän nimitti erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään joen suistamoon poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä asukkaita. Kuta enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa ja paremmin viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin ja kehottivat Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä oli rinnassa kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat saatavan pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat sangen kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita vastaanottamaan ja saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa vieraita kehotettiin istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä ja punaisella ja valkoisella viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä, vaan muista hedelmistä valmistettua. Columbus sai heiltä maissia ja otti sitä mukaansa, viedäkseen tämän amerikkalaisen viljelyskasvin Espanjaan. Kultaa asukkaat osottivat saavansa takamaan vuorista, mutta varottivat merkeillä Espanjalaisia sinne lähtemästä, koska siellä asui ihmissyöjiä.

Columbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin niemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja sen kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen virtaus, ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi kiertää Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa ja vasta sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen kitaan. 13 p. elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän vaarallisen salmen kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta», kirjotti Columbus, »niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä kohti, että laivat yhtenä päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa, vaikk’ei tuuli ollut kova, vaan aivan vieno, ja tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää kohti ja pohjoista kohti alenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli Columbuksen vakuutuksen mukaan erottanut sekä Trinidadin että Vähät Antillit mannermaasta saariksi.

»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla huomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen Paratiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä en ole vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten kirjotusta, jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole sitä nähnyt ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun karttaan merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille, mutta toiset, jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole huomanneet auringon korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen mukaisia. Toiset taas ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»

Columbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen heidän lausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että maallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu, vaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä kohoo vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden (Paria-lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea paikka on laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin vastoin pidän mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä, ettei ilman Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa maallinen Paratiisi on.»

»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä, ja pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun havaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta Paratiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut koko maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä toisessa kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu joki tule maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin etelässä olevasta laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka ollut mitään tietoja.» Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti Etelä-Amerikan mannermaan olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa kirjottaja, mainitsee, hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen: »Jos se kuitenkin olisi mannermaa, niin on oppinut maailma siitä suuresti hämmästyvä.»

Columbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan purjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot häntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita hänellä oli sinne viedä.

Amiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut Espanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot, ja katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään asukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi rakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli huomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen Santo Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta, mitä Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut, ennenkuin Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä kasvoi kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden seinien keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten Columbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen Columbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.

Espanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon tyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova kurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan muukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan. Isabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan, kun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun ylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa Roldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista, mutta se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän koetti muun muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa heidät Espanjan sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun ruokavarain tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut toivottomaan tilaan, ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua. Vereksiä voimia saatuaan Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren kasikit ja karkottaa Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut tehdä vahinkoa. Mutta siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain miehistöstä, jotka Columbus oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan valtameren poikki ja jotka tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin etelärannalle juuri Roldanin olopaikoille.

Vihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia tyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla. Mutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen ilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen tautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä Espanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden mukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus, rauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon. Roldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa heille todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman palkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat Intiassa hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan määräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus meni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi, jaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei näitä vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa väkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut pitää tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska hän ei muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä hän oli amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus jos mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut ja kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana miehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein levottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa rikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus menetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka juuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty, ja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli viimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman orjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.

Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen, jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa mielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan. Saatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa laivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin tuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut, niin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa v. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus. Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea teko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa. Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan. Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.

Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi, jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava. Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan 2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.

Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen, kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä, ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli, pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti, »laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea, vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse Espanjalle vallottanut.»

14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa, yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m. esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin, etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit, mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku. Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään. Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o. »Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita - eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.

Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa, jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon. Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa, niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.

Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa, samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi, ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset, että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24 p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat ankkuristaan ja viedä ne särkille.

Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö, joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa, kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata, yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä. Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen palata Espanjaan hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.

Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa. Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä. Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä. Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen, ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet, olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen. Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi, hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta. Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein. Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista, taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan jätettävä.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle, kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille, mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.

Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen. »Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa. Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi, että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen. Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin, jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu, niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan, viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti, jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas, vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä. Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia, ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu», niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.

Sillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä toivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä. Tehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen kanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa 1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei kyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon tavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen kanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa yrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin. Vihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta, ryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi leiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko mielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt nostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain tuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka päästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että helmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä. Hän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan vihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan, ja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala heille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys alkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat laivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta lepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli lähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi. Yksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen ilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan ruokatavaroita.

Maaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta. Columbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin, jotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt kapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin merellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin oli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi vene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi amiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois ja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti matkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan siitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä. Kirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja. Tämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä, että amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä katalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen Espanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että apua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti pettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin, mutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan lähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla marssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen amiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas liikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle toimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan. Bartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän ihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan kaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti Porrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti, tarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään, vaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä Bartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin amiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies. Kolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa niin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä irrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen kädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat päällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin leiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää myöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje, jossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan Porras veljensä keralla jäi vangiksi.

Vihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta.
Toisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando
lähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten
haaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan.
Useimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi.
Columbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt.
Kolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä
Columbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä
Ovandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.

Suurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet hallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä häneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät Haitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa hidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta takamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa Guadalquivirin suuhun.

Siihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään vielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan asuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen omana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar, hänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen kuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä Haitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja lähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä pyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli melkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand salli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.

Vihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan tapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai hänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta takaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka käsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla, ennenkuin sai sen päätöksen kuulla.

Columbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten Salamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti kuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa kohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän voimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut vastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui kuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi ja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten Rabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan, auttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen uskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen arkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:

(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka sanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli lausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon, Espanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan keskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle, niin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba luovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.

Suuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen arvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa saaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö on maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa määrässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä. Mutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia mittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä korkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien suuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän todella olikaan.

Arvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin olisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman rakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla miehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot, mitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä hankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä, ettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja, sillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan vielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi hurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista ja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa, oli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan hallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien yläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain arvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien tietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli erittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien tietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä mielipiteitä.

Columbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma luottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai hänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut ennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki lausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen, että hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi ja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten. On vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut tulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka luuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas on muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä tosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen. Columbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet maan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän saattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli saavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä maantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan asteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia astemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä oli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi nähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut ilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän niin vähän tunnettuja ihmemaita.

Sitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut erinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon alusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon purjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden ja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut äkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla matkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä matkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa oloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa ollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden päällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän osasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä lopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.

Länsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen hallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen syrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen sijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan, eikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa maissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat omiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan turmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan suuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla alkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne taipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen taivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut tyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta riensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja tästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo sinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien siirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta suinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen suunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.

Suuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi. Menetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli melkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi maailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta olivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin Columbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka hänelle historiassa kuuluu.

Columbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin italialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka ja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin lumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan lienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän oli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää mielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä piirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet saivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin, jota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty symbolistiseen salaverhoon.

On säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen päälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa, tämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro kreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria. Tämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.

Hän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä helposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä ei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut tarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan verraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut heitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa. Neljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään, mieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka joutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat ne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi hengissä palaamaan.

Columbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia toimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen suurin henkilö.

Luomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo Colombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka oli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen viimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa Diegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon välistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514. Epäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne oli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.

Amiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta v. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria de Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin serkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen yhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä isänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian maaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean kivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta vaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo V:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan Velasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti. Diego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti puolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa vallottaessaan petti Velasquezin.

Columbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai tieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan, perustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa oli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla nimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa menettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli laajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta mainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen elämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä tietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä purjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando, jolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli naimatonna.

Diego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan herttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000 kultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta toisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu Veraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina saa Cristobal Colonin nimen.

Kun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden maailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin ja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä oli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä toimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina. Ojeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja, jotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä oli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan Uudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo Vespuccikin mukana.

Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen, jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä »Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500 Ojeda palasi takaisin Cadiziin.

Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen, että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta, koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.

Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa. Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia, juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua. Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.

Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi. Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100 kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta, josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.

Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta, joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.

Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta, lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.

Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille. Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505 tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.

Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa, jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata. Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta kuin Vespuccin oma kertomus.

Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan, tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan, nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V. 1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin. Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta, antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain laatijana.

Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus) Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi. Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut »Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai »Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi, mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi voittanut Amerikka nimen.

Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.

Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai 1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen) ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi. Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.

Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.

Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta, joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon. Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille, joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.

V:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen rotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty sukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan Don Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria valtaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin kahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä toivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka väkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten vallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia. Urhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään. He saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo hävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset ja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin eivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat saman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien kansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä saaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä, kuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin tuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö, Cubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi. Kauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.

Ennenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee meidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö vihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle, jonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään, ja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin Espanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas jätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista, tehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi. Bartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi laivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi nykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin samat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta aikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.

PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.

Kun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen ja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja Itä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää, että Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli todennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin huomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina vuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille purjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia voimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla vesillä.

Amerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille, vaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin turvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset, niin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa ainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän tiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan ei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli saapunut Aasian itärannalle.

Hallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista. Kuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan v. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma on antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti mainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta neuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi, kuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497 ryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut Bartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da Gaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian vesille.

Retkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin 120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat muut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat vastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin Columbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat. Laivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen tarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin annettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita ja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen laivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä pappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin kuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa, mitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita, kaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä, kullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita, sekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja. Vielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi hallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia. Otettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa orjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä Portugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin kahdenkertainen määrä.

Suurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta. Retken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin Etelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän oli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin rohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan vaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle »pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä kuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin etevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka vietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama veljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen, rukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen valtansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen etäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan Lissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle saakka.

Hyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan meren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli ollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin suosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta matkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja sitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina Afrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen ajan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen voittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.

Tuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on paraan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet. Laivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli kuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa kohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän toivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja jatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin palannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin purjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse uupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä lyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen. Portugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö. Merimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin kykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat, että oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja vaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän vannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa, joka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin neljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö jaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri, mikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.

Monta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän toivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen, aallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa. Lepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä. Mutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli Intiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi, että tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta tuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja sanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen, etteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan onnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen uskollisina.

Vasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla, korjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä ainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli vuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi nimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden ohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona kohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on erittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin he pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat laskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on. Ne saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki sai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin vaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja kertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja. Oli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin hyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.

Gama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen laivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua keripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin samanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat pystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle ja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset alukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä tiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa matkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.

Alussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka päällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut vilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat neekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita. Mosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin. Gama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen laivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään mahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden maurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat, jotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama hänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan lähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat matkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan sheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi kolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella tulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri, jolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista seuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä nimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa kautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa Portugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä uhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki kuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui Gaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama ei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle maalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat noutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä ottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman laivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa etevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä että aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa korkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan, toivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta Portugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet ja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi kuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet häntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä väjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta merkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa tulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka paremmat luotsit.

Vasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli hänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille. Oli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun hengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen anteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille sen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki yhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti suoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien maitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään Mosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti uudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia portugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja Intian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun huomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle. Petos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat olleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta. Rannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota oli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus saapua kristittyjä armenialaisiakin.

Mutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da Gaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui. Sansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla Mombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä oli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut varotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea kaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja, muka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen vieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan kymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa, nähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen hälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa lähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin mitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian nähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen näistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien tietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi vietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää purjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen osaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.

Gama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä tervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että viranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon läpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa Davinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän matkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset ja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen häntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat itsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa puolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot ja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama veljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla tykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin. jossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa sovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset olivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä hyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään ja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä. Portugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli paljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai virkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa linnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila maustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin, joka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei heidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät markkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä Gaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli Melindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan luotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki. Matka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja toukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen, kohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti suurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän mittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan hämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella merellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi ohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän ristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.

Kananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja kun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin talot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan, näitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta ihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin rantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui matkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta levisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän ilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki tarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran anastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi paljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat kuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä tullut.

Etu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen valtakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka pääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin saakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa seuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi. (Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan hallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja Kulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain pakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin maustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla kohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta tämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten kauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat yhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa. Satamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset ja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten ja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli palmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat. Siellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli erottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina kastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa maurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän puoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike. Heidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta Adenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta Intian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian ja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä Juutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien välillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset hyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä vanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä, että maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista. Intiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus paikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen katkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten tulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.

Niinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle paikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin olivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle ankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka osasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään: »Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!» Semmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan samudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi häiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi perustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten kauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä kieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän, kiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan tulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle uskotun vaikean tehtävän.

Varsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat jo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa hämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla ajallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten rannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän etäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista hopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen, olivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja muita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että vieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa tahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs nair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi ja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista maihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista samaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa muka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli merellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne lähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin keralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet samudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin puhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi, kehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli kotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien kohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon, saadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien lähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien juonista.

Gama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon pyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin tullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan vihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin puheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan vastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen nimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui portugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien soidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman esiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka olisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa laivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä samudrinin omasta suusta.

Gama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta ennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun oli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia ylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin ja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin kantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen puhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen, yllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis oli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon liuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja kultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli kolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä, niistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui noin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli helminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan ympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä oli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä koriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli suuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä koristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen oikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja aseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin lehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin ojentamaan kultaiseen astiaan.

Kun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä kohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka jälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki käänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta braamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille. Polvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen, suudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten päänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden rintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta tämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön, että hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon samudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien soidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui samudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi maassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria ylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi saada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan alkamiseen saatu.

Portugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa tavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta määrättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon mukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa. Paitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja vaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja mausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset iloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin rahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat kahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi semmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat sen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan pilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja tosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin tavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.

Mutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan lähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki valmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin epäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka olivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla vallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta maksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen kaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen käskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää portugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen kauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti lähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin, sillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen tieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat, että jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta vertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota Portugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen ja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten tapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt; todenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama, uudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä parjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit olivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä ollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama kertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa ja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan välttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se pääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia laivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi siis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset eivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta, jotka he ovat niin usein voittaneet.

Samudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti sen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän kehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen sinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen seuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman seuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella, että hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi, että Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat taistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota. Gama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli telotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin vastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi, sai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa kaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne intialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys ei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä mellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama antoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen merelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin vihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle sanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta että hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat hänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan ryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan kostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin kertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he palattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal oli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista kohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen laivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.

Vasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka oli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut, kehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä, jotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua kalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi, elleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka satamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin Kalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät maihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja saivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla, koralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla. Sitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman ja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja samudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen oli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään lähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi matkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen saareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle lähdettiin.

Kalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja sikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä, päätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen maalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman päällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu juutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta intialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun siis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka Gamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi hänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa ja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan Portugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka he hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan veivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat pumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä kristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston mukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna taisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille ensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.

Luotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle vasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin nopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti Melinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja ruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla paljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria kuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että taudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se kykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.

Paluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit, jotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin. Helmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä viimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän toivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta päiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat uudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli, Paulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli poikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan onnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas oli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat. Kun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas korkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen ja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden vuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota paitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia pippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli sama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas oli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen johdosta vietettiin.

Vasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät yritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja kauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da Gaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka yhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi Länsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen saakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin erin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin avasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat epäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli paljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä luottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän suorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon helpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli vaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän saapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille kauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi kultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä, joka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat olivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä Columbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki koillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella, mitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea vaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän kuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia ilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja merivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä laivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin luulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä Melindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista yrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava silmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita houkutellut ja nyt vihdoin niille auennut.

Kuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa. Olemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina sinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo kolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren historiallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti päättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä vanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli Intian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista kehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi kansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat; otaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian eteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.

Varhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda niminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi; europpalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet, että se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä kuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään vallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna heimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa »mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä tuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi. Päällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat Rigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien kirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo rukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta. Leskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan säkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan päinvastaista.

Vedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken oli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia ja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta sodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat viljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he yhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin heidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria virta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset Hindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista käynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien heimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi itään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka alistaen heidät alamaisikseen.

Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen. Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert. Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat», jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset, jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät, jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.

Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta. Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa, vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten. Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja rappeutui.

Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija. Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti. Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.

Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto, jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista temppeleistään.

Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa. Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr. hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa uskontoa, eikä kansallisuutta.

[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]

Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103), jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.

Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja 24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin, Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.

Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat, joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli Intiassa murtunut.

Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia, kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla. Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon, myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.

Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit, hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.

Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V. 1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan Intiaan pysyviä valtakuntia.

Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin, kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä nälänhätää.

Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.

Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk, Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.

Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.

Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin, kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien vallottajien oli helppo anastaa maa.

Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli, kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin. Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia, ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden, joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.

Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin, ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat, vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa, jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.

Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka, että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään. Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena. Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin yhdistelmiä ja muotoja.

Intian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden tyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää puutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin) »dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin vanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin varsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr. Etelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin laajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus ovat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat». Dravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran ovat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta kalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian rakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen uhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt oikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän aikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat niin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.

Muhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan aivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia kaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen loistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.

Intian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin kultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että Taka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.

Ceylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella vuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin, koska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat luonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan erinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista maankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi Ceylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin kaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt, Buddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt kivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon, että v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan vankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli saari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset myöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa muuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.

Taka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen valtakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee pääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta. Varmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset ilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen Ceylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata j.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v. 1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen [pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin, oli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta tullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä 7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen buddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan kun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin kuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä vähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.

Siamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr. ja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan. Kambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta muutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen rakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli Kambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.

Portugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen ulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet, kehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin pieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa vuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.

Vasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin Portugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä osallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan kilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis lähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.

Seuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares Cabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli 1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu Diazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan levittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja tekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.

Cabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen parempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan uudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain kantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen Pinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti useita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten ruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin Afrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen edustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa hautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui onnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.

Eräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin rannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut maan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.

Cabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi koko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan kauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten tavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa ystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten johdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.

Vaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja menettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta vertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen ystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä intialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin. Samudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi, jonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset panttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa mukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina olivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan vaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa puhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa saattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin kuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät puolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät tainneet maan kieltä.

Mutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin viivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita kokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena Cabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän luuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus herätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten yllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen. Kaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral paikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa laivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.

Sen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt mahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan kutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa kaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet maustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään kohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.

Vihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut niin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä, eikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli portugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan tavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa 1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan lähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä laivan, josta vain miehistö pelastui.

Eräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen erinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi kuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli neljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella, ja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin paluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli Afrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää lukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän niemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty menomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä laivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.

Vaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen kuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että menetys tuli runsaasti korvatuksi.

Portugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da Novan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten varustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren keskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto, kuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten onnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da Nova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne oli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti välillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi vihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän pienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin. Vaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin saivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi maurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla löydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat siten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten, saarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St. Helena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova saapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin vastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan alusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.

Huolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta olivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui neuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi epäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin päätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.

Seuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle. Hän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa laivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot saapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla menetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi, joka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa Gama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan jättämät tiedot Intian oloista.

Mosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin opastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi ajaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas ottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki rauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän vannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa Portugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti peukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille ja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä. Uskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien käsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero Affonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa asiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin ja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun portugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti heille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli Vasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.

Amiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral oli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli perustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan paikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja hallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella, lähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla, joitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella säilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää ei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin 12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros oli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja oranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin puutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei kuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.

Kun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti Vasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen, säikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti sheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron. Portugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi. Sheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin portugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.

Sitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää, että hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla näytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto vahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki Malabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit saivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut ystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä matkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina kaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä Gama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten käsiin.

Andjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia», s.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen lahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta patterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan kaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa jatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita ja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua anastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian myöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta surmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin, jotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin. Luultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma, sillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset harjottivat Intian vesillä merirosvoutta.

Kananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä Kalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka kulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta vahvistettiin.

Kalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset vaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä hyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää kaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin satamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö oli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa neljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän kauppansa tuotti hänelle suuria etuja.

Gama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi rahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama ei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai sieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin, vieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä raivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme muistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina verivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä sortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja kiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti vainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja tyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.

Kalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja tuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan vaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta nousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja pienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti Kotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin siitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja benzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin, savusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin Kulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin varsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama antoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten vartijalaivain anastukselta.

Kalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa tuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen kerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka samudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta Gama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan houkutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän luuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä olikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli aivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka puolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin pelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä oli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto vielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys tykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti paluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.

Intian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan keralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille vasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan pieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili paraikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai kamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat Intian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin, ennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa, sillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon kuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta portugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin radsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa satamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna, jonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi. Paluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin, välttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli eräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta takaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan Malakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen varsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin olivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle uskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt myöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi hänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte Pacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty apua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi rupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla, pidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.

Pacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin koonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia. Mutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen keralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja tykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa, ettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut tätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat puusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat, mutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata takaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas odottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.

Se saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista laivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja. Syyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista. Kaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin. Seuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti kotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan. Kalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit alkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän urheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet parjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän köyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän ylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee kuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.

Portugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet kaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja Punaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka sulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden kautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta sai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada apua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta Intiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi ryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota Vapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois kristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa Välimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat muhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti tämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin vaatimuksen.

Manuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme raivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita, niin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka saatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä, ja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä saavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä pyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta hävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä vastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.» Paras vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä kehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.

Egyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei ollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan, niin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan lähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten piti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa laivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan Rhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa sai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa suurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää laivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille. Yrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia, joita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme myöhemmin nähdä.

Portugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että heidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos mieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää varakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti hoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan kaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.

Francisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa kreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa vapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta urheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas tuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen urhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti kaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat. Ei ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä hän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen nimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista maata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.

Almeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan lähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset sotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi veistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä aluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200 tykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja täyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin puuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja varustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka kokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse kävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu annettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa, kuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään laivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin aikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain vähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei vielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä parantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston mukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman maineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.

Hyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä, ennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan seuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon, että se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui Mosambikiin.

Uusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin hänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä Kiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia valvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian rannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan eteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi laivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi alusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan Kalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu ainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja, kauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin sotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian lahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva arabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten Itä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän yrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.

Kiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta hyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa, menettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa paikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.

Mombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta kauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono. Sheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu eräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän kuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä oli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta tosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä tappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom Lourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi kerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli niin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti hän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei kenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa vallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron, ja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom Lourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti arvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu erosivat toisistaan ystävinä.

Varakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta vuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin kehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin. Almeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto ulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen vetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne tieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli vastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret määrät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti kolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.

Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli. Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan. Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset. Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista. Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella varakuninkaan tulosta.

Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon. Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa, jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin. Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia, joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä. Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.

Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle. Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti Lissaboniin.

Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä, melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet: »Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin kristitty ja isäsi poika.»

Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi, on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat. Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä», kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö. »Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta vastaan.

Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä »Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan. Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut, kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä, tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut. Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.

Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina. João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty. Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta», mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa, mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen, kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput mereen.

Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan. Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut, miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta, oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa. Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.

Tämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi olla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda, jos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut tuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen uusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy Kalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta Varthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai Almeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän kaupan etäisimmistä lähteistä.

Varthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista kotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa että Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut kaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla päätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille, jotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä kuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom Lourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä harhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä käyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.

Keväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan. Kymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten kauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi laivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian rannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan oli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä ottamassa.

Kauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta Kapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta väylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa nimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti yhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden sieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja inkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta tieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin maurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa Intiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin ja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava. Portugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.

Tristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä kristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin joutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä rynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja sai Portugalilaisen varusväen.

Tristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida joutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja hänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska Portugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan laivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin portugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin kesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha vihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista tulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska varakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço laivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin satamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin liittynyt Portugalilaisiin.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui Intiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen vihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin shaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen välillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista alusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto lähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota odotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa hän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse joessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço olisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran ennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei tilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin. Portugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon, että sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon. Siinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä enää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus joutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan sankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli toisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta saatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta taistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein koko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva vallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle voitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan Kotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli poikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei Intiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen laivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.

Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan Intiaan.

Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta, oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka. Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin, Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan, vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507 Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori. Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä. Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden, luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea viettämään.

Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet. Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla. Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu. Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa. Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi, ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin purjehtia laivoineen Intiaan.

Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan. Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut julkiriitaan.

Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa, ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset. Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen tyytyä odottamaan.

Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti. Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan, mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran — urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden, että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin. Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon. Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.

D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä 150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs aikalainen.

Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen. Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat. Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä, ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.» Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan, niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.

Hänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin toiminnan kautta koko Intian meren.

Se »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço d’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi kuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän löytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin kun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain havainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.

[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo Conti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta kestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta Bagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan, ruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään. Conti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista, Dekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v. 1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui nestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden, tutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän kulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa ja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa. Paluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki Sokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia kristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui Veneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja tämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan elämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus sisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan 15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen kirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka Keskiajalla kävi Sokotrassa.]

Ludovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan sotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan lähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla, kävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän näyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen sotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan ja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli antanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan selkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen menoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan, mutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla Varthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti Lounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän purjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin Somalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema lienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten Arabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian kautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään persialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät sitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin teki Etelä-Aasiassa.

Koetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla palasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin Intiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään päin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan sisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa Kananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa viivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta, rannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia kuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan oikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta. Cochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin, tutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin, joka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla Tenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan liittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin satamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin Malakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa Monokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan saapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja vuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt kiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee malaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä kartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin perustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti Malakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä kiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta palasivat Kulamiin ja Kalikutiin.

Varthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja kääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella monessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan puolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä Varthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti Portugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja pidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian oloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.

Tämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka laajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten tuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä olivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.

Affonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka vuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän nopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki Portugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti kaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso d’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta, joka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut kasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton meritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen vuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs aikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque oli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat soikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä oli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka. Latinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan kuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen suosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä. Hän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari. Sekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten verellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja luovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine oli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»

Albuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan, sillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin »kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä paitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin päin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen ensimäisiin yrityksiin.

Manuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia, ja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai kenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli riittävästi valmistettu.

Tammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen laivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin sämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse oli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa puolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa väkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque. Viimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun jälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan, karkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti, että hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle, Coutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta suuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi. Sokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun, päästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se onnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi hitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa olevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä hajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset odottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin, hyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun. Albuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti sanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta Coutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta mennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat ennättäneet kokoontua.

Joka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi. Paluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset syytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys Coutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut palaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque sekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten nuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän tainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa 80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden vuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei Albuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri olisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi, että Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.

Albuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja alkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia yrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa kolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle merelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut aikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.

Albuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin pääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian rannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli matalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat joet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen kaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet itselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne Onorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat olivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti kuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein autiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten kirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman Goan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.

Goa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä vain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut sataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de Noronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan käänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan, joka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki vielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät Portugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat muurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa menetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti heti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna jo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi kaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä, sillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana päivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden turvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin asunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet käsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi ajoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä heillä Etu-Intiassa on jäljellä.

Bijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat. Portugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät hallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi antoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä ja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan, sytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen täytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista. Peräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea upotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota vihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä varustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä onnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän aikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää ruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään. Jokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin ravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli katkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa arvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet karkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan lannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa kaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle ja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin kärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti vallottaa.

Kotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä Kotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin lähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin sotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana, vastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka myöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque päätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi niin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen lausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet Portugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.

Marraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle, mukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja muutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin tuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään hajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta hyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta kiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki muhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs moskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin että kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan vahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat Portugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia yrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.

Goan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka vuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan kuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen veljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen Diuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä vakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin sulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin Kairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää Intian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa, jonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin kohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja siellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque ei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä suunnitella uusia yrityksiä.

Hän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään kauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita maustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan sinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.

Syyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira viidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen myöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin ja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle, sillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän onnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin vahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan toistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.

Malakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille ystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan valtakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän luottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten kuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja puvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita kuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet muhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen aikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat vertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä ei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he empimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta ystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei heidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut, ennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka kautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat. Ensinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa juhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia. Sitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin kaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen. Pienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön enimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi onnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt kahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin. Mutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman omaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi voimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun, jonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi Malabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin aljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi he pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.

Albuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan, purjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen sen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen, niin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti yhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800 portugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.

Malakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli vanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun muhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa kehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen taitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut ja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston. Kiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat satamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan kauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista ympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun ottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla. Malakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan Malakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.

Malakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri monsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset monsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja Intian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset tuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen salmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman mittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.

Albuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi kahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni sai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän saattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä ja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan käski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista portugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska sitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi sytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka jälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt taipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian suuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta Sequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan sotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.

Vanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä, kuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen maksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat, koska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat. Sulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia kaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan Albuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi, samalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla vankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa Portugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi maihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä lähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas tappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä nuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja peitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto joutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka kuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat epäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto saapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä olevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi ne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa puolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.

Mahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen katujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan kimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä erästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin omalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien suojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät sitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin kaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat muhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä ryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin. Hävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten rakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä katettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se katettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.

Kaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä edellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla kaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat muukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte Fernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä, lähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen, joka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas asui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen aikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä mitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin luo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille lahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan sai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat. Myös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään ystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset ruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan Arakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät vihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi karkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa takaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa. Kiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin, vaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin. Portugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515. Tavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.

Sanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki Europassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka Manuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla viemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja kirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena kulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan, mukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty vanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen hevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan lahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi kulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli ikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti polvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi ihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään taistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen lahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.

Malakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä retkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka Malakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän menetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla kun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun. Malakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa, joissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu kaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani oli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin kaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä mannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä Maustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia Malakassa.

Tammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle Intiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti olla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella rannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle ja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa ja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta vallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen Sumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui Kotshiniin.

Goassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he olivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti vähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä. Mutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki hyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin shahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita portugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki silvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin Portugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan saarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa niin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin pari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset asukkaansa.

Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys, mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset ostettavat ulkomaalta.

Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä, saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta, kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty »Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.

Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi, että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla. Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija, niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin, ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten itämaalaiset naiset.

Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui, Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen koommin enää kohonnut.

Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa 1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700 portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan, jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan. Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin tietä näyttämään.

Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa. Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.

Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa. Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut, niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja menettää tauteihin paljon väkeä.

Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.

Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan, niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen. Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.

Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä, että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin petoksen merkkinä.

Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä. Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä, hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan suosion.»

Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen. Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16 p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.

Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti, mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen. Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui. Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot. Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista. Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta. Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle, niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö, eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot. Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita. Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»

Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena, jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.

Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa. Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet Intiassa suuria aikaan.

Albuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle merelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin laivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain vuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin palata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka ruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan Colombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia maustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies, joka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman vuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle, poiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen lähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua muhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja tuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher da Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450 portugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys saatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti henkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset lähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa yhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan suurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.

V. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi vuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista sai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi koko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin aikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.

V. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan järjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan arvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain hallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri verukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa takaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita ne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide kuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan purjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon kohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut kauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin Kotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.

Eräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi, rohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi vihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi tuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän oli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja kristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin niin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin jaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan perivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun Keski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan molemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista uskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien parhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä käsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal olivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin niemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja heidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka kärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien vankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit karkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja yhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan, etteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään. Kirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää ja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla lopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja pysyvä.

Seuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui Intiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes kymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa palkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.

Nuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen Diu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa, vaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin alusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen sisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan saada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia, ettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan saavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta: sen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä syystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno da Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion laivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata laiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka oli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan omaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa, joita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä Jumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa, joka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan kätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen ritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi, että hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt häntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava ja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin kaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai kuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten maineaikakin hautaan.

Portugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta maata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin sanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten sisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu maa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä Bassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat kaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo seuraavalla vuosisadalla menetettiin.

Palaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan saavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät vielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan ja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla Sunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt tutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä Borneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat ryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan saantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten eteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle 100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät, lukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.

Nämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka Filippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille Sunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja Ternate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000 metriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet laavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa kuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista maustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa; Ternaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja epäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava vuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain peitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren huipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat rinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää kaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei luulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi kuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan purkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia vaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella kiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja tämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille saakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista hiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita. Ainoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa Motirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän saarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen mausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että suosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta hävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen siten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan voineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät sen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä Sansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs espanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535, arvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi, huonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan saarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi dukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin Intiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat Molukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.

Kolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella keskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen mukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman ihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka. Kolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin järvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta vettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä. Pienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila, jota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka ovat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien tuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä vielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla kasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten varjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi saadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että se viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu missä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi on kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin 6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä tummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka on erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla värillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa. Edellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan vuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin tuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200 sentneriä muskattipähkinöitä.

Ceramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria. Tässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta puolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen toisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta maanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen kirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla uiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä köynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole niihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin Amboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin pohjoisimmassa ryhmässä.

Molukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin yleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta varsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset. Kaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne laivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat tarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja niitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin. Mutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään eikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille luotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään kauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta tullut minkäänlaisia tuotteita.

Malakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa Antonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat Portugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä. Abreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511 nämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan pohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin. Bandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä jo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu ei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin hän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin äsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran haaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen onnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin laskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli tullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan ja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse jääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet viemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten radshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi hänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille neilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten Ternateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen maustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta paikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.

Trnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja kumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia kilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan. Miranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut mitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota vastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa oleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi tehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen suuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä Magalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan itäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut, vaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli saanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti tuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.

V. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta joutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan miehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne kolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan. Kun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi merellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä saamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi missään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia, että olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli siis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua Molukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli mennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi, että tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.

Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet. Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva, joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse. Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit, villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin, jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä, etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.

Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.

Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään niitä hakemaan.

Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen tuhoutui.

Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan, jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita, luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia, joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia. Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään, etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.

Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta- ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet. Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret, joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän. Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin.

Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä, että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat, lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan saakka.

V. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella aluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden mukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta pippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä Kiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän uudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen maanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren luona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan Andrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli lähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset viivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin epäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle Tamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan rantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen, tehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin ostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista tavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän retken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco Polo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä koillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade päätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan oli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin ja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään vääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos asianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin mitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat saaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla tavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta hän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin Pekingiin.

Mutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun. Ilman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan Tamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja vastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia, viedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan, eikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten kesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen sulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan ja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain olivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat tulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla Pekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin Kantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi, kunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten laivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää Kiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia niin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun jäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei suostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen portugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita, mutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan ja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi kiiruimman kautta lähteneet pakoon.

Vuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat käyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin täynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta. Selvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa että meri edelleenkin tuntemattomaksi.

Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle. Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta, mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain, sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II, s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä, sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet, möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita. Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia, joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita, kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia, viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä. Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia, kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista, joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia, pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä, että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain, varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama, Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti, että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa. Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan; protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin. Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut, en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».

Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat, oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta. Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan. Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla. Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja, mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14 portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin, piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80 miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.» Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545 lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa, Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa 1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556 isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota. Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä Portugalin proosatyylin kulmakivistä.

Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.

Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan. Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.

Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen. Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys, kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu vain otaksua: maan pallonmuodon.

Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön, mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen, että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella, läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin. Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa, jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi. Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja 234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.

Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan. Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui, että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena, »Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu. Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle Molukit kuuluivat.

20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa, Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille, laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin. Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot. Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan, »niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin, »suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa, — pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan. Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään. Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.

Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita. Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon. Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan, »ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy onnistuneen.

Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut. Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.

Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty, niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot», jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute, sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä, ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin. Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria» monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui, niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin. Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa, jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama, johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti, mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.

Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle, etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin, että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä, ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle. Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti, kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella, vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä. Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan »S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi: »Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin »Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan »Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin» ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet. Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian», jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan» Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin», joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin» taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S. Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin, Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut, vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen. Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.

Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä. Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut, keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa »Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan, lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä. Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin, ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat »suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn» Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin, pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää kahleissa miehiä.

Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui, mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta, jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin, niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet. Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin. Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan, mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten lisäämiseen.

Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista. Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen. Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin. Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt. Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon. Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa, tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman, yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä. Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty, joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia. Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen, koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista. Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta. Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty, kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät — tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle — vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi matkan jatkamisesta tullut mitään.

Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä, täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen, myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita, toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä. Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin, kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa, jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi, joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan. Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio» laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta »Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S. Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan. »Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen. Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S. Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin, mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin. Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista. Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla' puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin, edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden. Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen purjehdusaika 12 päivää.

Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista. Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin. Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen, kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja, jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti. Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta. Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.» Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä, sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa, sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule, että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle, niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin. Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi matkallaan.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun 6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden, jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan. Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän, anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin, että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä. He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen. Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S. Rosa.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki. Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia. Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä, bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet, joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen. Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan, tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä, oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit, joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset, joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä. Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti, kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa, toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään. Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja», joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin, jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan, ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias, joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa, muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen. Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit, joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille. Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan, alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin. Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen. Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka paraikaa tekivät lähtöä… Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu. Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi, viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan, harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja. Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita, — mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta, tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta »Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista. Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻ Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti. Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta, »ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi. Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme. Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää, ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten, jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan. Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta, nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan. Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me (ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee, että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin »Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria) ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522 merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen, jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä, että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta »Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin keralla olivat lähteneet.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli, niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien omistuksesta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä, kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä, kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella; mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi, kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu, Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä. Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista 183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä. Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla. Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin, niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti toistaiseksi jatkaa retkiään.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon, kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000 dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi — joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat Molukeille.

Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543 Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään. Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies; luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret, lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään. Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita, varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin. Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi. Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät, kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja, joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita, helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä. Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin, mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi. Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa. Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan. Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa, joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen
luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.
Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen
Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin
Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770
luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki
Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja
Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.

ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.

Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia. Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509 matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa, joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi. Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta. Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella, ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle. Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin, mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan. Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi. Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin. Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin. Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo. Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan, ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän sitä hallitsi.

Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen, vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla, etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka, mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille, suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin, mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään, osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen. Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista, 600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira, jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä. Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka — ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään. Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva, ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen, hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään, Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu. Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk. 1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat, rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla, ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet, laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon, joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja 200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan, kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.

Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi. Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina, del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto, Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies, ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt, keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat, paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine oli levinnyt.

Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa. Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin. Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä, kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita. Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu, usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan, rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu, vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.

Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään, että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun, mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa, joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla. Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi. Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi. Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.

Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi, niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521 uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä, ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.

Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti kannatusta.

Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi, oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt, mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti, niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518 lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin. Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella, joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista, koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania. Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita. Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando Corteksen.

Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä. Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v. 1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon, Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi itsenäisempi.

Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400 asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16 ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200 intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista. Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla, opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan »castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia, ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.

Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun, jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle, ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa, tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa, vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi, sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon rannikolle.

Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle. Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista. Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä. Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä; näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu. Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine. Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain — kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti, oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään, hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet, aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten» hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita, ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä, kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset. Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään maasta pois.

Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia. Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon, vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät. Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa. Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen, vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia. Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista, mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja ja lupasi tulla.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o. »todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä, saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä. Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä, peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut. Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia, jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava, ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä, Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään, etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva, tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan. Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan, jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa. Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300 totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta, jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi. Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan, josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen, etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin, jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin, jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan »tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita, joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla, kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan »tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset, joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää, jota he nyt varsinkin tarvitsivat.

Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä. Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi, että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa, jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta. Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät, terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä, hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä, kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla. Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta, ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina — hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti, että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia. Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto. Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon. Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta, vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin Doña Marinan nimestä.

Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron. Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa. Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja. Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä. Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000 Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun, juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin. Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät antautumaan.

Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret. Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään. Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen. Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan 300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli, jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen. Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista. Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa, jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka, jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa 136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista, »Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat, niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut. Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»

Se oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa kanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla häntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa kantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa kantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto, koristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä. Espanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja kulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli puettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen höyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä koristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki kansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, vaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman nähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa vastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista tehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät molemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut hallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle rikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa. Espanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen liehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli laajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän rakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen asuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla ja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri kulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan vartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui vieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl jumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka oli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin Mexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan hänestä ja hänen maastaan.

Seuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä etevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä niistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta kivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja porfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa; taikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä, joihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana Cortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi kääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon perustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista. Sen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan kuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz, joka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla tavalla hallitsijaa.

»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen ikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset, mutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan ruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat kokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän näköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen kauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin rakkaus, milloin vakavuus.»

Hallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan palatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat löytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin toistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia oli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon keinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi. Verukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli rannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150 puolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia oli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä tapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla Montezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi ja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta suostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan. Mutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli muuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu. Montezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät Cortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin espanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti: »Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti, taikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt oman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme auttamattomasti hukassa.»

Tämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle menevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin kunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa, ja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi alamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa lakkaamatta yhteydessä.

Kun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu pääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman käskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella torilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen alkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja Montezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta siihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin Espanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi Tezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan väkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet toimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta tiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten ylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma sitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle viitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen. Hän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle kuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka häntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle maksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.» Kyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain huokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta pöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.

Cortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren aztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet kulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan kokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin kulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää. »Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun ottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat. Ei ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki mitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren syvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan, hopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös minun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia ristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on Montezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että tekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja kirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä peittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua puhallustorvea.»

Saadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista ja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan nequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella Espanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti siltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella tavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin päin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia maanmiehiään vastaan.

Velasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin korjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon kuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120 jousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän joukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet vangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä varustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia missään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska loistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua. Velasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon seurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin huhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin Narvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego Colonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa oli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle valituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän asettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin kiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa lopulta kääntyi hänen edukseen.

Vietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä Sandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta Sandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti heidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he saapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella vapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen saapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin vastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen taivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista siihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä armeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta herättänyt vihoja omain miestensä kesken.

Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen. Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70 urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle. Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä, helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun. Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin», kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä, sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys. Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka, Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi. Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet valkoisista voiton.

Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon. Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan, mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä; hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan, Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa, aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt, kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea. Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin. Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin. Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa, vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa, vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia, kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa. Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla. Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen, perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet — Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka juhlaa varten lihotetaan.»

Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin, että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa, sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne, heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä, oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma, horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä, oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään. Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan, niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut. Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään, niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen. Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin; mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta, menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä — ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan, kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa. Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin korkeampi sivistysmuoto.

Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu auttaisi, niin auttaisi nälkä.

Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua aseittensa etevämmyydestä.

Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin. Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon, johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin tasan pitkin jonoa.

Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle, kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain 440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli 860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet, kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten »murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi. Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150 Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.

Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia, arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus, niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan. Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys. Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia, jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu. Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan, jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet. Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.

Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen. Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen tasavallan itsenäisyyttä.

Kun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen taisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin kaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot, joita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat järjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p. lokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti kertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden vuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen, suuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut soveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän Teid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa hämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti kruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti mitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen rikkaudesta ja komeista kaupungeista.

Cortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt, ja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan, vaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia palaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt välttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki oli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia varten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä Cortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40 ratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000 miestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin itsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan keralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka länsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.

Mexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä 25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi. Tämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä vastaan.

Saatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän kaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon valmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven rantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa, ja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan Haitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti Xochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut puutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä joutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas pelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000 venettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.

Velasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin aikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat upseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai ajoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten rikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti uskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.

Parin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli 2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt voitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan, jotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua patoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki ja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800 mieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval ja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta Corteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden lähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset laskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä purjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari penikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin juomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin vallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki piiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon. Siitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja vesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi maailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua aina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä hajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin saakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta ei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa, vaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan, jolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä. Joka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja yksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän pääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa kaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset vallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin Cortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden kestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri yleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli liian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka, joutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat joukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti pienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan sääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja he olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret espanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta Cortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi kantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista ja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla Mexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun paukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita nousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli paljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi kauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat uhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä, kuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä viillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin jumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan näytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin vallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.

Kahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen yritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista taloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu, Guatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät juuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan. Aztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla kun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.

Piiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun Guatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521 joutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli Cortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme yötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona; niin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään mannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa. Kaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi puolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä, olivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa. Mexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.

Tenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki naapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut kultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle. Sitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia luotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin paikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin puolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli siirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui 2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo kasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana asukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia, varsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka lopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille voitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat jaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen. Ainoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni tasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan, samoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian vaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin Espanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän pienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon vanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on liittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.

Lujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta, varsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat Tyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä alistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun muassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren puoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan tästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle yksityisomaisuudeksi.

Espanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen vallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli sen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti ja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi yhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän allekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui tältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset päästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen saavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan ratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja Cortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.

Vasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon oloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja kummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea, joka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät turhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin olisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen käynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin samoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman maantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella hän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista. Uusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi, mantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti metalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin olikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian Peru kokonaan voitti.

Sanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa, sai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle. Tehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan; hänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi Guatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin niemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta oli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita kivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla koristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa, tiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin saakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin Aztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat puuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät taistelijain liikkeitä.

Alvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000 miestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa vallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle, jossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä armeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki tavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja, intianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet kyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten petoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät pääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka oli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt ja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua voitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado kuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin ruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin. Tästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli juhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen siten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka Alvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin luona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti hyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen kautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit hyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki lakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan päässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta Alvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.

Koko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin ja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat koettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin sen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään rappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.

Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan onneton.

Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet, vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.

Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja samalla valtakuntaansa laajentamaan.

Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti retkelle.

Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta, ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava, kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä. Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään, johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.

Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava. Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti, että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.

Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta, ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.

Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut. Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin. Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia. Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa, kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille, joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat. Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä. Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja sieltä pääkaupunkiinsa.

Mexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies tutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä maan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet väsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja joutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin, oman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta kokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan puhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa, varsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia ilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia lahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista, erinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja hopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä ja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan luostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain asetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä, ritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa kautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen. Tosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta ei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi ystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä seikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.

Corteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka oli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria, jonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa häntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen paluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat juhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa loistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle laajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi nimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää saanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen ylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen kanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530 takaisin Mexicoon.

Vaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei hän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja tiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle merelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v. 1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan; Mendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi takaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin. Laivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen laivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan muutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien väjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva löysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle kolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon kuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton perustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin jotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti matkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden laivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi takaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten tietymättömiin.

Cortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja lisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v. 1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta saamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan, lopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana Kaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi toisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä viipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä odottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä Sevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen kohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin kuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja haudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin Mexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua tuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet ennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun viimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen luille sukuhaudassaan kunniasijan.

Corteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña Marinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen ja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla, jotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman tyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista, lienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa vanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen puoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.

Mexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen kehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi kuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli merenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei kylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha intianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri Anahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen ja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten maahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa reunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle niin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian rasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä parhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli niin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin alkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka onkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä saavat lisävalaistusta.

Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut. Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista, Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista, perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide, että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset. Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain, sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen. Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten, samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta, veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen. Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan, kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä, joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua, jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen »Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri. Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme, ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä. Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan »seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700 vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä, jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli »Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja, joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja 13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä, mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl, merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta. Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi, jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista, toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon, josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt, toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl» sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä. Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan, ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä, kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit. Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli», kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät. Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas, että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään, taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen. Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia. Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin. Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat, jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa». Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit, joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti, kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän. Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin, ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain. Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja, lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia, mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen, varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan, mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu, niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota, jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan. Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle, sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi. Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta. Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan syönti.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset. Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen, kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin. Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja 8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä (400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle; tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52 vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä, melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan: herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen, patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää, niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä, kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli »vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi. Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle. Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan, niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja juhlien uuden ajanjakson.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa. Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään. Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia, jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina, juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa ja lakeja.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta, jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi. Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa. Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki. Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita. Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä. Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin »cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl» (suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset »pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla »tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään, vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia, joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi, parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset, puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien, rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä, köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine, johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia, elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset. Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys, samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa, suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää. Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia. Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja. Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia, alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa; samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta. Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään. Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa. Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa, joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa. Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.

LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.

Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia. Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot, eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset. Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla, niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.

Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa, mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi, jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen, Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella olevat maat.

Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528 saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan; nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi, jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset, satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi, sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin. Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi, airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt, kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti. Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle, luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin. Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita »Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina, toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon. Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet, talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia. Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta. ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa. Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle. Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi». Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564 vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.

Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto, Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä, verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan. Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä. Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista, joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa. Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540 Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti, niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan. Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa, retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000 ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä, vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan, jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti, joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla. Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin, eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin. Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun 10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi. Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat, ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse, takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet, jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta, syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan. Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi, jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle. Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.

Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40 päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen, varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin, erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin, joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt, mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan, jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle, jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin, Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana. Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan, koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko, karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki, ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas. Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin. Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä, sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta, mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan. Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta, alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti. Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi. Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani, joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille, joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja. Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta, joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia, asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa, eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan, kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan, jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa. Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542 hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin. Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602 Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.

Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat, ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin, sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.

Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua. Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki, ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään, niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa, että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen. Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään. Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112 miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi. Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään. Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta, palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro, joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi. Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre — nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin. Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä, joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui. Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui. Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut. Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta, 4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt, ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan, sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro, Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat, runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia. Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.

Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi, niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita. Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi. Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi, ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista, joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat, että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin, ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi, etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle. Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen. Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat, mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat, yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen, alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista. Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton, ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen pääsi veneihin palaamaan.

Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa, johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan. Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa. Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi, sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen, joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä, joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri, kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä», jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.

Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi- ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas), jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja, jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja, ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran. Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen, koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä. Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt. Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi, niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen, vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian, joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu. Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin, ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja: se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan. Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos, balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan. Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista, ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja, joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa, ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan pari perulaista castilian kieltä oppimaan.

Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin vapaat kädet.

Mutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen vähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja tätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin, joka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi haaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta, Guadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin. Vähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja Martinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian saaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan. Almagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän asemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro syytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään vakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi yrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli astunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita se monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille niin surkean kuoleman.

Panamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180 miestä ja 37 hevosta.

Vastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin pohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta saatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista määrättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken kunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan, houkutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä, mutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan Punan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin ensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan Tumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat Pizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja tuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin päätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin. Väestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin. Pian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut etevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä smaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä kaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain kullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se oli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan raakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen Espanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana ehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron rauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut Alonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen tarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet intianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan milloinkaan saatu.

Vaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa, niin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden välttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset. Hän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän odotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan maisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan kruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt, salli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan, perustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille. Siirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran laaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen kaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit ja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin. Kaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia tavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin väestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut. Pizarro oli viisas, vaikka sydämetön.

Pizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta itsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan toimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen riidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen vallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä oli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa hallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen Cuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa oli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa tappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä Cuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein sukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron tuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla Cajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro olisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen kautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat järjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja varustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan. Ennen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean harkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan velkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta 1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä, 67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi tumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.

Luomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen valtakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet ja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.

Inkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein vuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen saakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia. Vaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää se kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät ole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään tapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita ja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus ei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella, merenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle vastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan, sitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa kaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin korkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin missään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa. Mutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka ovat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi, vaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin paramo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim. Suomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä talvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea asema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme ilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta myös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja lämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on oma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa herättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien reunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät Etelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka aivan paramo-luontoisia maita.

Samoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan alaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston lauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla vuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco, s.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan korkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta kun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin tiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut tunkeutua.

Näiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen merenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat, historian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa ja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven seuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan läheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.

Espanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten quechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten hallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa vuoden 1000 vaiheilla j.Kr.

Inkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja on vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen vallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi maata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin pohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä oli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi kävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun pitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain ikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin molempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä kerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja arvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä huolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti taistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli juuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään, oli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan hallitsijaksi.

Inkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista sukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin. Heillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa pääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu kultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä. Inkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu hienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä. Arvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui etupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle pyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia. Palveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita, lähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen jumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa ja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä oli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota ja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa ankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan neitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa, mutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia; näiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja sydän reväistiin jumalille.

Ylimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja heidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön ylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon etuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä kaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen kansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.

Yhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja sosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä pojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt. Ei kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan täytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että valtionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten ja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä se elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa asemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama, mutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta sai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten valmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu valtion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien ja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös puuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia, jonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli pitkä mekko, pääside ja lötöt.

Maanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla, mäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin vettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi, peruna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin koka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli arvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä syvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.

Kaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista, valmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin kuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista valmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat aistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin valmistus oli Perussa tunnettu.

Rakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli. Sateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä ja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto ruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain maanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet vaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin ovesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten portit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity kolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit olivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia oli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien tahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia mestareita.

Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie, joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja, vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa, eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä hänen valtakunnassaan tapahtui.

Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella, solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon asioita.

Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin. Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta miestä.

Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle, tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki arvoesineiden haussa.

Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita, kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.

San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa, niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa (Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita, vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.

Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa, jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena. Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin, muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen luokseen.

Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota. Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa tuntematonta.

Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.

Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista; toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita. Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki. Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.

Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista, joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu. Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt; sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa. Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja linnotetun leirin.

Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä! Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja. Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.» Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli täydelleen- autiona.

Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on 2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä. Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta; Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki, sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain hallitsijamerkki.

Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla, kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia, jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle. Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.» Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi. Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista. Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla. Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen kaikki lähtivät levolle.

Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen, ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä. Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin, »kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan, kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.

Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa. Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki, että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu. Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle, ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.

Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin. Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin, erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin, ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu. Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta. Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä Espanjalaisia ei näkynyt missään.

Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle. Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.

Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että »kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta, juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto) kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat, niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa. Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon, Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa, joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi, hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille, jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan, jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä. Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta. Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.

Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista. Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon. Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina. kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi. Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17 jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.

Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu. Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen; mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia. Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella, että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin. Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä, niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä. Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia, perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä retkikunta siis tyhjänä palannut.

Eräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro sai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan kokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei totellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando Pizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä uhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus oli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta kuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä rautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät suorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin taottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä koolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja kun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa palvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan. Siten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä Chalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan joukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.

Inkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti kautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa ihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet. Vastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken matkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie oli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina määrävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin tuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla mukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla olivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät oli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset ja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he olivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet kaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen rakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu. Espanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti suostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja paljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan pyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä matkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he vihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta kultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa. Mutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.

Lopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan. Hän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut korviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan, jossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä avun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.

Pizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei huonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan, jos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja hopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä oli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia, kaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien koristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä levyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka kultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin niinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa kultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien ihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein kauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan viemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille kultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden hävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi ennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen virkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539 kultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa markkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli erotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan, tyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken juhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro, erään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili taivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti suoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa hopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo oli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia ja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa ja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa kuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin oikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta saalista yhdellä kerralla jaettu.

Atahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis vapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa syytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin Almagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen maata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista, tärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja murhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen jälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä sukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen ja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho viimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan. Syytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin. Turhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä oikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas saattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli huomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan tuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna vietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä, veljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli hänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan ja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan. Kun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään rovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan kastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin kuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro vastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa itsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa, koska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi, että hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa, haudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen kääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan ne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni tyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja» hänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika rikoksentekijän kuoleman.

Seuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa, joksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien upseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki kuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan vaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan oli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois väkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat itsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin. Huolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta myöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.

Pari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto tiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko todella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa oli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli hänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän meni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo, »suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli tapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen. Pizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja Valverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija ja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat Francisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää. Siitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen syyttävän toistaan valheesta.

Atahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit esivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa. Kyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita kätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät kokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.

Tuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin tarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota Espanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet. Hän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi nuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle uskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta Cuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella mielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin ylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja vanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.

Inkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä oli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia kiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat ratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa hevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri perulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi estää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta kun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi sen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja ratsuväki surmasi pakenevia joukottain.

Xauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja lähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki joka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty, tielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi kiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka oli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski hyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että Sierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia väjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri ylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset pillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan palautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä tapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä hän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen. Onneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun ratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan juurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä huolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä oli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan raikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin säveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat torvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa. Aamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat auki.

Ennenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka Xauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä. Pizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta ei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli paljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia päiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita Chalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä poltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta munkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta kuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat palvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi. Ennenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan Huascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta ja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan avosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin oikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa vielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin myöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain vanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet nukkuivat aseissaan.

Kolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p. marraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut suunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen katseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet kaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta: kun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja alaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka ympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain palatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta sotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä hetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen vähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön, niin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli mallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta sielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla vallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon rattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta kapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä valtatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt. Kaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia pitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon siltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla kallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin tiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä, kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja. Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50, pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina. Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet. nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian voimallisesti saaliinjaolle.

Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella, mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle. Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan, että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen. Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita, taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle, joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa. Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen, sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.

Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi »Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta, teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu, vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin, sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa. Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota, ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä. Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia, kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin. Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut, vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta maaherrakuntaansa valtaamaan.

Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat, jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi. Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan, nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen. Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin, joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000 intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet. 150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta. Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään, taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan. Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen, pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537 takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.

Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat. Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa (1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima. Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen. Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan hallituksen asiaksi.

Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun. Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu. Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti 150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä 70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli. Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta. Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa 1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan. Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara. Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin. Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542 tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.

Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli, Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan, kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun. Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca, jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin. Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.

Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja, niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä, sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti 1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon. Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553 kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet — se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys, niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan; jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä kohtalonsa ohjat.

Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa. Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon, eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin, taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä, toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla. Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä, jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että »El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä enemmän koruttomasta todellisuudesta.

Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari. Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut. Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat. Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa. Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan, mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan, joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä, jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille; paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja siihen päättyivät Welserien yritykset.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella, nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa, kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin. Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla, jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa. Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi. Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita, tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä, ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella. Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin. Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden, kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä. Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä, jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa, niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan. Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360 metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin, mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty, viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin. Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan. Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja, sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita, ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän. Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan löytöhistoria tuskin toista tuntee.

Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta, ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä, josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun. Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki, joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa. Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja. Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541 saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen. Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878 Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään, niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta, tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta Atlantin merelle.

Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta. Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti, sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon. Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka. Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.

Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren. Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla, mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle onneaan koettamaan.

Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v. 1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia. Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä, ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen, jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle. Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät, surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn. Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka, mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan. Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim. kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus poistettiin.

Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan, että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.

Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa, sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen, joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena, sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön. Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista. Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon. Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset, joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille. Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta 1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen 1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545 löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi. On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita, palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta, Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin, sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät. Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin. Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha. Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin, espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.

POHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.

Englannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta niin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan pilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan veljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki kautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja kuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi hänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa laajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden kuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella Atlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin Columbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen matkansa.

John Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin kuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä tehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka siihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että Itämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne maan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli pallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että Itä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren poikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla Englantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen laskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin kaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein kauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä Atlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita saaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin kannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän kaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät Bristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten näkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs kirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena joka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään Brasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin) ohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi, niin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää retkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle korvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin suojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta retkikunta oli hänen itsensä varustettava.

John Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta kuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p. toukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja sitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset, sillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai luovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla 52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton saareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis, joille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin. Juhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun. Kun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu saapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa nähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot kiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan Newfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset ja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan ankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen vastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän oli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta [ League , ranskalainen liene , espanjalainen legua vaihteli paljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha espanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83, merileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme Cabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä, joka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin rannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka sieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän kuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin Cipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan seuduilla, sillä siellä oli kultaa.

Jälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen niukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli palattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen Lontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja 'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta kunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat kuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu sangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10 puntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan vaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen suurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä väikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän seurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen. Kahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle retkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat innoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin (Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin lähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle retkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun. Espanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen pallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt, vaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.

Cabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin kuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki valtuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa miehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan länsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa hän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä Lavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen Grönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan Aasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin kautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti matkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon lähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa. Kesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes oli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi »Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset, ettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna vuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John Cabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt suurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei mausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli, niin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi aikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä kokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut seuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun pakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi itään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä, kääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa reittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen poikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi hän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin rannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta rikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui Breton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti sieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle nykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä Itä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat ne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut, maksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin löytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan länsirannikkoon.

Nansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee John Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa Sebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti Englannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät Grönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana Azorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin retkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi Petrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja. Itse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan. Englantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä hänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli paljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi tässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.

V. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati Guiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana vuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen häneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin Espanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä retkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä tullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v. 1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.

Talvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa kardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin valmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä, ettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja Espanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen neuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää. V. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa. Seuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista retkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin, Cipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian Cabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin olemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan. Ohjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon Oraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai takaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme hänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin hallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa sitä luovuttamaan Cabot takaisin.

Sebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja sai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet Lontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain» (Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen sen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään koillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon ja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi kauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin sitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin laivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha herra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä rukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten hän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten kaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän näki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten iloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.

Vaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan, niin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä paavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin, että Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka olivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin perintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka pikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen mukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.

Gaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut, lapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen retkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti ja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja tutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin ja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta tarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja tutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat. Alkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa luulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen sinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan suurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi ryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä niitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi. Portugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen heidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille tuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään selityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin soveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin mitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille. V. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta hänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi onnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan molempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata takaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja etsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan, peläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.

Portugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina Hudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin muuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole karttaan säilynyt.

S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien, varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria, jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa, purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan pyynnissä.

Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa) ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle, mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen 400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.

Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon, mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin. Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat. Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa, kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi, niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua. Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.» Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa, vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille. Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään; he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.

Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.

Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta 1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki. Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla, Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää, niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään muotoon.

Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.

Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita, siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut. Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä kauempaa toimettomina.

Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.

Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin. Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän ranskalaisen asutuksen.

Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen; laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.

Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle, joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta kuin kaksivuotiaan mullikan.

Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus. Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa» ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»

Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria. Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä, joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata, vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä. Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja, persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä, jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran. Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan, ennenkuin he saivat sen kiinni.

Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit, männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat. Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri. Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat, osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.

Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen, koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon, vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet. Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St. Malohon 5 p. syyskuuta.

Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p. hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120 tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin »Gjöan» vain mainitaksemme.

Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla; hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla. Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea. Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin, he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän, mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä saatu.

Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan, molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle, jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja. Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä, valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga ( Delphinapterus leucas ), jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.

Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna, »Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön mitä parhaimman vaikutuksen.

Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut, naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan, Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat, ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia suurempia laivoja vartioimaan.

Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute. Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin veneillä matkaa.

Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä. Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä, kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea, hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä, jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät, kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin» [wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto. Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna, joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier, liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio» (Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella. Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla, paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi. Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.

Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja, omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon. Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia, ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa. Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä. Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia. Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan, parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi ( Abies balsamea ).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia. Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle. Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja, ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan. Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia. Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p. heinäkuuta.

Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä 1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä. Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon. Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.

Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden, otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin, jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä, joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.

Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan. Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa. Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.

Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana, eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557 kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden kohtalon moneksi vuosisadaksi.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St. Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin. Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota, että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä rannoilta ja vesiltä.

V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen, joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut; heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta, kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä, ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat kurjille takaisin.

Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään. Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa, rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen. Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan kappaleiksi.

Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.

Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä, ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi vastoinkäyminen kohtasi.

Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla, että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien hyökkäystä odottamaan.

Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia. Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia, jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita. Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi. Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain. He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten »kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.

Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia, olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.

Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli merisankari John Hawkins.

John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua, lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»: kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä, kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat, mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin sitten poistivatkin.

John Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut ja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen. Loppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.

Kuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis Drake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin oli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän kasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli kahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon, mutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.

V. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja lähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä laivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios nimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja puun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä hän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän tällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka kävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake palasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan hän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa. Saatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui retkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla purjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille. Laivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä. 15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei tieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä kuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan ihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että isoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme olleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La Plata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain viidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa Magalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni Doughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta Drake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista päivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle, pyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi, vaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter eksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin, kun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin »Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä, Etelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin lähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta, jotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison satamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli itse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan herättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen ulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai laskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu joukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti laivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa oli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä kaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään kaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon voiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken tulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä laivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin Liman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut Valparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja maaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla anastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä. Espanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan, mutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa ja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä. Espanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät lähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen runsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä Paracaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti toisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S. Franciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.

DrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin salmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä ehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski pohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin mereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta. Hän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä maissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin ohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle voidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan kulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti purjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana. Hän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset olivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan, arvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon kaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin vielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia intiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet. Kun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa, niin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin olisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria jäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti ja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina 48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, — toiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, — mutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi, niin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut liian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen kaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien kautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan ympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon uskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan lopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen tämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset ennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas purjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen nimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen länsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos, vaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän petoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.

Drake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti löytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden Albionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja laski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan määränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä vähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet, että Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti pasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei purjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. — Marraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen uudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan. Neilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen seikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla oli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle. Onneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä ja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva keventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa, jonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten Jaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto, ja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan, purjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska Portugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten virtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta maaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin kesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme tynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16 p. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake kävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna vieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin satamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja ensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet, matkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista miljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka herätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin suuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti, tokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli harjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas sitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki päätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi, lupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa Draken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää kansallismuistona.

Draken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta jatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta koko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista kolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa tarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen kaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti oli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti Atlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla Port Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä nähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita, että neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon kaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut siipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät jalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla kohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka kapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan tien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita kirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli siirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet maisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain parikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset tapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä on yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen rannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien pienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti yhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen suuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän purjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen Ladroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588 hän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan, kuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä. Sanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen damastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591 hän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan uudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin täytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli ja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.

Sissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan ylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun valtakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun se ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla vallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä valtavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja varsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan niemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen saatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587 kolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja hävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka hän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan parran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran viivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v. 1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä seuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi Espanjan vaatimukset:

»Te veto ne pergas bello defendere Belgas;
Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;
Quas pater evertit jubeo te condere cellas:
Religio Papae fac restituatur ad unguem.»

Englantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip kävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin palauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth, josta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la plus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän ihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone rex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt »kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali lordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan vihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins, Drake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan ratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.

Laivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset suuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut, purjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta eri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain soudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla tahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa, joiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300 tonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää. Kolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600 miestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan ollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty paljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken kaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin laivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä. Espanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli huonompi.

Kuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät alukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin suulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä taistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä vaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan liikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä, etenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.

Herttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin satamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti Filipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk. yöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi suuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan nostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin ulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu. Englantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta he hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa oli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen suuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen kääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen ylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta hän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti Skotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa armadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi matkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli aika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten vähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin armada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin. Mutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet heikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan Atlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi haaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet haaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä tietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan laivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet keripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.

Tällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan Europan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin suprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet pohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja maailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat edelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin mahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä määrässä Ranskankin mahti merellä.

Seuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa ja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin hänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin suuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen Pyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa pois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja ja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz ryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat poltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin saivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta vahinkoa Espanjan alusmaille.

Pohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa länsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa. Meren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset olivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja vihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä, joka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on ehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs englantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan aarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan aikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta suuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen, ettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat ränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun. Sir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge», kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan sanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja kuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse, seurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan iltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä Raleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa jälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät lyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä kesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät». »Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen tynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä parasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut, mastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta Grenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi antautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan, sillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille; mutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin miesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa pitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän». Miehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat hyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen amiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta kolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä minä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä, koska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee, joka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa puolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista ja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti pysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin tulee.»

Semmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki, joka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä ja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen »Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.

Espanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin rannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa. Mutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa maanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita vielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää kohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei Pohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.

Toisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset uutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat Europassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa protestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut henkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää. Amiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa, päätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei hugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin edistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa kysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden, jossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit perustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt ranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet kotimaan apua.

Toinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä paljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta ensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä Charlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen purjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan huoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin vuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port Royal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin linna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen linna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean haaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden vuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun ystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin saatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus. Siirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen orjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan. Vihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.

Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen espanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan kuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin. Carolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat. Jean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta Ribaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana tämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja kohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin teurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen siirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan siirtokunnan asioissa.

Uutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen aluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan kylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä Dominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa. Hän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta matkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan rannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen intianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan ja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan puolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja kirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille, rosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen kimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset siirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia kokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja monta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.

Englannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut kansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin juuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa. Englannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän löytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin hallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin valtakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin tuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta kuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.

Martin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut siihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä maailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian itselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä alusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi vain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576 lähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän ei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen omistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten Zeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että Zenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa etupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta Frobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille vain oli merkitty muutamia suuria saaria.

Pienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista aaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä Frobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin rannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä, heillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä, iho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat naiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»

Rohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista kohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän löysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden, ja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän purjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä eskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher ryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti rannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka olivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.

Lontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa kivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein syntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka tapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume kuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan koettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä siellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä, että lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin lausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta näyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan kaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota.

Hovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin; Frobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä ja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa. Perustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin kaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun lopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä Frobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän saakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty tällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies, joka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin kuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar Elisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että melkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin ja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta incognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.

200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei sen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset saattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli ennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava määrä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi todella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta retkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.

Toukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle retkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta incognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla käydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin etelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään lahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen, josta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta incognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta väkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin jälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman kaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin Englantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.

Ei kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin. Asiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain keinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle. Mutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja Frobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä hylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän palveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa» vastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan meritappelussa Ranskan rannikolla.

Samaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä pohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan Newfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset kalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet ja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v. 1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin olivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta v. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m. Paramenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli toisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin suurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa tautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin, purjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille tulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän kutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten ja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja pystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna. Maananastusta ei miltään puolelta vastustettu.

Kun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan. mutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan kivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia. Häntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin laivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä. Siirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä Gilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia kaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli kovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja muilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan. Mainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille ja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä, muitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen. Näytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei ole sen koommin Newfoundlandista löydetty.

Humphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa purjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli niin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki, vaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei sekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat molempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert illalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua äänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä taivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä aallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne äkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty elävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon Gilbertin surullisesta lopusta.

Tämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.

Perusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin velipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki. Raleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien riveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä. taisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä tulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän käytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia kauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin siirtomaanyrityksiin.

Walter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet siirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen pohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi Pohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh yritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän lähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla. Lähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan kaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin olisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia hyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka Pohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä laajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten rehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä leppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen kansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle Roanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti vastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten pariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat niin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar ihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä kuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin onnistuneen retken alotteen ottanut.

V. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän laivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi johdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka kuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti mukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26 p. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke saareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan päivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat vieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin hopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen Grenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli huono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään pois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta maaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä. Ilmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan sairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi hevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko kristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka kirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen tuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen mielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti rohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan on laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista, heidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän hallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.

Mutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät ja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta ja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin hyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että heiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi rupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin valkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani, oikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi tätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan kaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan mahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä suurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan veteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä mainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien rannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan valehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä Mexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja ja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät loppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian takaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun. Intianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen siirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se olisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän naapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten hävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän pyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä suostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan majaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen hyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten kaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut omiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja uudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun Englannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana päivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli ollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti kotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän antoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne rikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake lopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.

Tuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin niitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli autiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville saapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta hän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti niiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset saapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä lannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä siirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden piti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän nimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti uuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.

Tämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli raunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä kuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle huono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat Raleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi intianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko yöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon ja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat ystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla uusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen tyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa naimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen lapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä ja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri Whiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin sotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan »voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa, jotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan johtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle kaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni ruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin mielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan. Raleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa alkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White saattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun hän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä asukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan miehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa, olivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu sana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut Englantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet? Siitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White menetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän petti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi Englantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa Raleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet, ikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen siirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät, toiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi. Kauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset silmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään. Tuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan sisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli »Croatan».

Siten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut turha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote ja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.

Raleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin vaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595 lähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista laivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen mainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä Raleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti Guayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea viisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja, mutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti matkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain ja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan tosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan, rikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki Manoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta vertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä on enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen aikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän sanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi ja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren vasalleiksi.

Raleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens Keymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään löytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon mitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla vuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä, vaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh vielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli ja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle, niin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä syitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän istui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa alkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi vapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan Espanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti kuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan tarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin pantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan. Raleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja lähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita onnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle, Raleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä alusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä tapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa kaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää taisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo surusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä. Kaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen retkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään vaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän, niin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen edellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä minussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista taudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja viimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.

On ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat ulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen, kun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne houkutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan pohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä kuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi olivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta ja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin Englannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä Kiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien mainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi syy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten selvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli, kulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään näyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä napameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka, että Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki Tyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat taistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein selvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse kulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä maailmankaupalle.

Ottar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa, oli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät viittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja ehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon sitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti Englannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen sinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen kirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat nuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja… Ajomiehet kokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla on terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja renkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he paukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa poikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy yksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle on hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä, tarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua voimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja kolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään satuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan kiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki yhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja seuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä, jonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen mielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan poikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin lumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»

Tämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet Irlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet valaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se oli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan pyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin tavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia, jotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin harppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se jäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.

Pohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja matkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He tutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat Atlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus oli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin väestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän merkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat saagat ovat säilyttäneet.

Lännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin lahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234). Pyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan aina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä perukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v. 1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä maa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut Huippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen Valkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän matkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja Semljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta Bjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin saagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia viikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä. On luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja Bjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat toisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä suurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse tehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä ilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen »mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan ajautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun mukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin »pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla. Tieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista, olipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut lisäpiirre.

Erään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat Petshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja valaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita esineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki. He pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan pitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa lähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat Venäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja joita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s. 274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin, että mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta (Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten ja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä enemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten ja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren pyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien olojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla sitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin karjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.

Mikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat jääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta sieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja runoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on ajatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan alaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se ennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut kansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.

Jäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen pyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta Pohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin aikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun siis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan ja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä, mitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa vuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi ja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa parhaallakaan ajalla ollut.

Jo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään Europan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa ehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta kun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista sen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät Englantilaiset.

Lontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta, yhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien etsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain komppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan komppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn johdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli mukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä niitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.

Tämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti Thamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui sangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä ja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen Novaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina joen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi. Mutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja viluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta. Tämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset olivat nykyaikoihin verraten.

Kolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja laskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen länsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan, mikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan, jossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan, koska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän kauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska Venäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla, eikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi tavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa, kuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin. Lontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan kaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen kauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana tsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin neljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen Trondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor itse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla. Chancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan komppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen vilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen jälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.

V. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan koillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja purjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja Semljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen- ja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan sanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt tunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla siellä talvea.

Vienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen nyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia kauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat, niin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa, toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen, mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään katosi Islannin matkalla.

Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää. Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle, sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi. Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.

Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon, että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä otaksuma tämä oli.

Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut. Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun matkan kautta tunnetuiksi.

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596 lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa tarkemmin.

Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu; helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk. Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko, mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi, ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin. Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi, sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan. Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa, niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.» Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p. syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.

Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä, joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä. He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena, että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin. Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista, talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti, huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää. Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen, mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin, jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi. Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se, joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää. Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun 25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa, joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä »Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta», kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan, joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies — ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille, jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään, niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p. näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu, purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597 lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan. »20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään, ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas, sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä. 28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu, ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa ( Cochlearia officinalis ), jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan. He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa, Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200 kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask. päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään, sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään. Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja, talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta, huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan. Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä. Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.

Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607 ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille, jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä, että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas- ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä. Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.

Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala. Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613 Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin. He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34 eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.

Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä. Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi, ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä. Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä, että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto, ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat, koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain tutkiminen moneksi ajaksi.

Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609 etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta, että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso, jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla. Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja, joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen. Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery» nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse, nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti, kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10 p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti. Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa. Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo olivat olleet niin hyvät.

William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614 kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle »Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille. Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka, jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi. Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt. Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä Ormuzin kimppuun v. 1622.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619 lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta, jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi. Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset tulokset olivat vähäiset.

Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin, niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta. V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan tarkasti piirretyt.

JÄLKIKATSAUS SUURIEN LÖYTÖRETKIEN SAAVUTUKSIIN.

Amerikan löydön jälkeinen vuosisata avasi maailmaa laajemmalta kuin ennen monta vuosituhatta. Keskiaika oli verraten vähän voinut ulottaa maantuntemusta Vanhan ajan näköpiiriä ulommaksi, toisilla kulmilla se oli taantunutkin, länsimaiden kannalta katsoen. Keski-Aasian arot ja Kiina olivat tulleet näköpiiriin. Afrikan länsiranta tutkittu, mutta sen sijaan olivat muhamedilaisuuden voiton kautta Etu-Aasia ja Intian meren maat tulleet melkein kokonaan erotetuiksi länsimaiden yhteydestä.

Joka puolelta tuo ahdas tuntemattomuuden muuri nyt revittiin, ja kaksi kansaa, jotka siihen saakka olivat olleet Europan kansaperheen piintyneimmät koturit, lyhyessä ajassa purjehti kaikki meret, tutki kaikki rannat, niin että maan ja veden suhteet maapallollamme edellä käsitellyn aikakauden lopulla olivat pääpiirtein tunnetut ja Europpa oli saanut yleiskäsityksen maapallomme edellytyksistä ja mahdollisuuksista.

Rohkein ja uraa aukaisevin näistä löytöretkistä oli Columbuksen matka tuntemattoman länsimeren poikki. Hän luuli tulleensa Intiaan, ja hakiessaan suurkaanin maita, Cipangua, Kultaista Khersonnesoa ja tietä Gangeen suistamoon. hän löysi tärkeimmät Länsi-Intian saarista, Etelä-Amerikan koillisrannan ja Keski-Amerikan itärannan; mutta hartaasti etsimäänsä salmea hän ei löytänyt, vaikka olikin vakuutettu sen olemassa olosta ja kuoli siinä lujassa uskossa, että hän oli tullut Intiaan.

Siinä vakaumuksessa, että löydetyt uudet maat todella olivat Aasian itärannalla ja lähellä sen rikkauksia. Espanjan hallitus riensi perustamaan niihin siirtokuntia, saadakseen toimilleen varmat perusasemat. Ei puuttunut meren taa lähtijöitä, vaikka merentakaiset maat tuottivatkin pettymyksiä ja tropiikin petollinen luonto sorti lukemattomia varhaiseen hautaan. Haitista tuli aluksi Espanjalaisten päämaa, mutta pian vei Cuba siltä voiton. Ja Länsi-Intian kaikkikin saaret jäivät varjoon, kun mannermaan kehittyneemmät, metalleista rikkaammat ja valkoisten asuttaviksi paljon sopivammat maat löydettiin ja vallotettiin.

Uudella mannermaalla yritettiin ensiksi perustaa siirtokuntia Venezuelan rannikolle, jossa varsinkin Ojeda hukkaan kulutti varoja ja ihmisiä, sitten paremmalla menestyksellä Panaman kannakselle, vaikka ihmishukka siellä oli suunnaton. Balboa kulki kannaksen poikki ja löysi Tyynen meren, ja tämä antoi sekä kannaksen asutukselle että uusille löytöretkille erinomaisen virikkeen. Pedrarias Davilan aikana vallattiin Keski-Amerikkaa aina Nicaraguaan saakka, mutta sitä edemmä ei sille puolelle päästy. Toiset olivat ennättäneet vastakkaiselta puolelta anastaa Nicaraguan pohjoispuolella olevat maat. Fernando Cortes, löytöretkien aikakauden loistavimpia sankareita, oli verrattoman rohkean ja älykkäästi johdetun sotaretken kautta vallottanut Aztekkien suuren valtakunnan ja tehnyt heidän pääkaupungistaan Mexicosta Uuden Espanjan pääkaupungin. Anahuakin ylängön terveellisessä ilmastossa espanjalaiset siirtolaiset menestyivät hyvin ja espanjalainen aines nopeaan vahvistui Mexicossa. Corteksen toimesta vallotettiin sieltä käsin Guatemala ja itse hän teki Yucatanin tyven poikki rohkean retken Honduraaseen. Cortes edisti Mexicon rantain tutkimista pohjoiseen päin ja hänen seuraajainsa aikana vakoiltiin sisämaakin aina Coloradon suureen kanjoniin ja Arkansaaseen saakka. Espanjalaiset Coronadon retkellä ensi kerran tutustuivat prerioihin ja niiden suunnattomiin puhvelilaumoihin. Toiselta puolen, Floridasta käsin, jonka Ponce de Leon löysi, tutkittiin Mexicon lahden rannat, löydettiin Mississipin suu, ja Hernando de Soto teki Floridasta suuren retken sisämaahan, kulkien Mississipin poikki Arkansaan seuduilla, ja hänen kuoltuaan retkikunnan tähteet vielä samosivat länttä kohti Kalliovuorille saakka ja sieltä palattuaan laskivat Mississipin Mexicon lahteen.

Francisco Pizarro ja Diego Almagro purjehtivat Panamasta etelää kohti ja löysivät ja vallottivat Perun kultamaan, josta ylänköjen terveellisen ilmanalan ja metallirikkauden vuoksi tuli Espanjalaisten päämaa Uudessa maailmassa. Perun suunnattomat aarteet antoivat tavattoman voimakkaan vauhdin Etelä-Amerikan sisäosien tutkimiselle, siellä kun luultiin vielä rikkaamman maan odottavan sitä, joka ensiksi perille ennättäisi. Almagro teki retken Chileen. Benalcazar vallotti Quiton ja maan siellä Bogotan ylängölle saakka. Gonzalo Pizarro tunkeutui Quitosta Andien poikki Amazonjoelle, jonka Orellana sitten aluksella laski mereen saakka. Welserien asiamiehet Venezuelassa samoilivat sen maan ristiin rastiin ja Gasparo de Quesada nousi Magdalena jokea Bogootán ylängölle. La Plata joki tuli ensiksi tunnetuksi de Soliin matkan kautta, ja kun Peru oli vallotettu, niin retkeiltiin La Plata joelta maan poikki kultamaahan Andien ylängöille, joten nykyinen Argentinakin tuli pääpiirtein tunnetuksi. Brasilian rannikon löysi Vicente Pinzon, mutta Cabral matkalla Itä-Intiaan otti sen Portugalin omaksi. Brasiliasta ei kuitenkaan aluksi tultu tuntemaan paljoa muuta kuin rannat, Amazonijokea lukuun ottamatta, mutta koko pitkä rannikko vähitellen asutettiin. Guayanan olivat Espanjalaiset jo osasta asuttaneet ja arvatenkin ristiin rastiin kulkeneet, kun englantilainen Walter Raleigh saapui sinne Doradoa etsimään. Kun Patagonian rannikko Magalhãesin salmeen saakka ja samoin Chilen rannikko salmesta pohjoiseen päin tuli 16:nnen vuosisadan kuluessa tunnetuksi, niin oli koko tämä valtava maanosa verraten lyhyessä ajassa pääpiirtein tutkittu.

Siitä, mihin Espanjalaiset jättivät Pohjois-Amerikan rannikon tutkimisen, sitä jatkoivat useat muut kansallisuudet. John Cabot Englannista käsin löysi Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin rannikon ja luuli hänkin Kiinaan tulleensa. Miten hänen toisen retkensä kävi, siitä ei ole säilynyt mitään varmaa tietoa. Portugalilaiset Cortereal veljekset toivat tiedon Newfoundlandin matalikkojen erinomaisesta kalaisuudesta; ensinnä Portugalilaiset ja vähän myöhemmin Länsi-Europan kaikki kansat alkoivat joka vuosi tehdä sinne kalastusretkiä. Nämä matalikot ovat sitten aikain kuluessa antaneet pyydystäjille paljon enemmän varallisuutta kuin Mexicon ja Perun parhaatkaan vuorikaivokset.- Gomes ja Verrazzano ensimäiseksi purjehtivat nykyisten Yhdysvaltain itärannikon, edellinen Espanjan, jälkimäinen Ranskan palveluksessa. Ranskalainen Jacques Cartier tutki Laurentin lahden rannat ja ensimäiseksi nousi Laurentin jokeen. Kaikki nämä purjehtijat etsivät väylää Tyynelle merelle, mutta turhaan. Englantilaisista purjehtijoista, joilla oli sama päämäärä, tutki Hudson Hollannin palveluksessa joen, joka hänestä nimen sai, ja kotimaansa Englannin palveluksessa Hudsonin salmen ja lahden, jonka perukassa hän. luullessaan jo tehtävän suorittaneensa. sai surkean lopun. Ennen häntä oli Frobisher löytänyt Meta incognitan (Baffinin maan). Hudsonin jälkeen Davis, Baffin ja useat muut purjehtijat tutkivat Pohjois-Amerikan luoteiskulman niin tarkkaan, että 17:nnen vuosisadan alulla jo voitiin melkoisella varmuudella päättää kauppatieksi kelvollista luoteisväylää ei olevan olemassa. Pohjois-Amerikan sisäosat pysyivät tällä aikakaudella vielä salattuina, eteläisimpiä osia lukuun ottamatta. Länsirannikkoa Espanjalaiset ja Francis Drake seurasivat pohjoista kohti aina nykyisen British Columbian rajoille saakka.

Portugalilaiset olivat Keskiajan lopulla prinssi Henrik Purjehtijan alotteesta tutkineet Afrikan koko länsirannikon, ja kun Diaz oli löytänyt Hyvän toivon niemen, niin oli meritie Intiaan samalla avoinna. Mutta vasta Columbuksen matkan jälkeen he lähtivät tätä tietä käyttämään. Vasco da Gama purjehti Malabaar-rannikolle ja laski uljaan retkensä kautta perustukset Portugalin mahdille Intiassa. Matkalla hän poikkesi Afrikan itärannikon satamiin, joissa hän tapasi sangen voimallisen arabialaisen kauppamahdin. Hänen seuraajansa pakottivat sataman toisensa jälkeen tunnustamaan Portugalin ylivallan. Afrikan koko itärannikko joutui siten Portugalin vaikutusvallan alaiseksi, mutta sisämaahan he eivät yrittäneet tunkeutua kauaksi muuta kuin Sotalasta käsin, jonka kohdalla sieltä saapui merenrannalle kultaa, ja vanhan Puntin rannikolta. Marokosta aina Punaisen meren suulle saakka Portugalilaiset vallitsivat mustain maanosan rantoja. He löysivät vihdoin Abessinian vuorimaasta kauan etsimänsä pappikuninkaankin ja saattoivat hänen apunaan vaihtaa miekaniskuja vihattujen maurien kanssa.

Almeidan ja Albuquerquen toimien kaulia Portugalilaiset saivat hegemonian koko Intian merellä, jonka kaikki rannat ja useimmat saaret. Madagaskarista alkaen, tulivat samalla tunnetuiksi ja osapuilleen kartotetuiksi. He tunkeutuivat Etu-Intiasta Malaiji-saaristoon. vallottaen Malakan toimiensa keskustaksi. Näin tuli etäisempikin Intia maineen, valtavine saarineen hyvin tunnetuksi europpalaisille, ja vihdoin kauan etsityt Molukitkin, kalliitten mausteitten pääpaikat; mutta sitä kauemmaksi itää kohti Portugalilaiset eivät toimintaansa ulottaneet. Kiinan rannikon he tosin purjehtivat ja kävivät Japanissakin, mutta huomasivat itsensä varsin pian aivan liian heikoiksi yrittääkseen näitä kehittyneitä, väkirikkaita maita asevoimalla lannistaa. Heidän täytyi päin vastoin tyytyä siihen, että kaupankäyntikin heiltä kiellettiin Kiinan satamissa, kun he olivat siellä koettaneet esiintyä tavanmukaisella ylimielisyydellään. Ja Cipangun asukkaat visusti pitivät kultalevynsä, joista Marco Polo oli huhuja tuonut. Etu-Intiassa Portugalilaisten maantuntemus ja valta rajottuivat rannikkoon. Laivatykkien kantomatkaa kauemmaksi he eivät voineet lähteä, meren ja kaupan vallitseminen täydelleen riitti heidän tarkotuksiinsa, Kuitenkin oli Intian ikivanhoista ajoista kuulu aarremaailma nyt tullut hyvin tutuksi lännen kansoille.

Espanjalaiset, vähitellen päästyään selville siitä, etteivät heidän löytämänsä rannat olleetkaan Intiaa, vaan välillä oleva tuntematon maanosa, jatkoivat läntisen meritien etsimistä Itä-Intiaan. Soliin huonosti päättyneen yrityksen jälkeen Magalhães sai Espanjan hallitukselta laivoja Molukeille purjehtiakseen, ja hän löysi vihdoin salmen, joka on hänestä nimensä saanut, ja purjehti Tyynelle merelle. Hän luuli salmesta lähtiessään jo olevansa lähelläkin Itä-Aasian rikkaita rantoja, mutta se vesi, jolle hänen laivastonsa siitä ulkoni, olikin äärettömän laaja tuntematon valtameri. Magalhães purjehti sen poikki, näkemättä kuitenkaan juuri mitään sen saarimaailmasta, ennenkuin oli lähellä Filippinejä. Ainoastaan yksi Magalhãesin laivoista, johtajan itsensä kaaduttua tappelussa, suoritti matkan maan ympäri. »Victorian» voitokas retki on maantieteen suurin merkkitapaus. Espanja sai tämän matkan kautta jalansijaa Itä-Aasiassa ja sinne alkoi Keski-Amerikasta säännöllinen laivaliike, kun monen turhan yrityksen jälkeen oli opittu Tyynen meren poikki takaisin purjehtimaan, käyttäen sen pohjoisosissa puhaltavia länsituulia. Näillä retkillä löydettiin Tyynen meren saaristoista toinen toisensa jälkeen, vaikkeivät Espanjalaiset antaneetkaan kaikista löydöistään tietoa aikalaisille. Silloisten paikanmääräysten puutteellisuuden vuoksi on mahdoton enää tarkalleen määrätä, mitkä heidän löytämänsä saaristot olivat, ja Tyynellä merellä jäi sen vuoksi paljon työtä seuraavalle aikakaudelle. Espanjalaiset purjehtijat hakivat siitä suurta Etelämaata, mutta kuta enemmän he etsivät, sitä kauemmaksi se väistyi. Ainoastaan Torres lienee nähnyt, Uuden Guinean eteläpuolitse purjehtiessaan, Australian manteren pohjoisimman nokan.

Englantilaiset ja Hollantilaiset etsivät Itä-Aasiaan pohjoisen kautta purjehdusväylää, kun eteläiset väylät olivat heiltä suljetut. Tosin rohkeat kaapparit, kuten Drake ja Cavendish, jotka suorittivat toisen ja kolmannen matkan maan ympäri, kielloista huolimatta kulkivat Espanjan ja Portugalin itselleen omistamia meriä ja toivat niiltä rikkaat ryöstösaaliit, mutta kaupalta ne olivat kun olivatkin suljetut. Amerikan pohjoispuolitse kulkevaan luoteisväylään tehtiin Englannista monta hukkaretkeä, kuten jo mainitsimme; koillisväylää tutkivat ensin Englantilaiset ja heitä vielä uutterammin Hollantilaiset. Mutta Novaja Semljan takana oleva Kaara-meri oli voittamaton este. Urhoollisimmin taisteli tällä väylällä Willem Barents, joka miehineen vietti ensimäisen talven napamaissa ja paluumatkalla kuoli Novaja Semljan rannalla. Huippuvuoret löydettiin, niiden vesien riistarikkaus keksittiin, ja napamaiden luonnosta saatiin ensimäiset luotettavat käsitykset. Englantilaiset ensimäisillä retkillään joutuivat Vienan merelle ja Viena joen suuhun ja löysivät sieltä. Itä-Aasiaa paljon lähempää, odottamattoman hyötyisät kauppa-alat.

Suurien löytöretkien aikakausi oli purjehtijain sankariaika. Huolimatta siitä, että laivat vielä olivat vähäisiä ja niiden varustukset ja purjehduskunto nykyaikoihin verraten vaatimattomat, vallotettiin parissa miesiässä kaikki meret, melkein kaikki rannat saatiin tutkituiksi. Edellisinä aikoina löytöretket olivat tapahtuneet etupäässä maisin. Tällä aikakaudella ei sisämaiden tuntemus sanottavasti edistynyt muuta kuin molemmissa Amerikoissa, eikä niissäkään kartotus. vaikka retkiä tehtiinkin ristiin rastiin. Mutta rannat kartotettiin sangen tarkkaan, sillä kartta oli huomattu purjehtijalle välttämättömäksi apuneuvoksi.

Intian meritien ja Uuden maailman löytäminen vaikuttivat niin syvälti ja ratkaisevasti maailmanhistoriaan, että niistä täydellä syyllä lasketaan Uuden ajan alku. Vasta niiden kautta Europan historia muuttui maailmanhistoriaksi. Omista ahtaista puitteistaan maanosamme edut ja harrastukset äkkiä laajenivat käsittämään koko maan piirin, ja ajan mukana näiden laajentuneiden suhteiden merkitys yhä kasvoi, ne ratkaisivat Europassa itsessäänkin sotia ja rauhoja. Muihin maanosiin, Aasiaan, Afrikkaan ja molempiin Amerikoihin, jotka siihen saakka olivat eläneet omaa elämäänsä Europan historian ulkopuolella, suuret löytöretket vaikuttivat vielä perinpohjaisempia muutoksia. Ne ovat joutuneet Europan etevämpien rotujen ja etevämmän kultuurin vallanalaisuuteen siihen määrään, että enimmäkseen ovat menettäneet itsenäisen elämänsä. Kokonaisia sivistyksiä on sortunut, kokonaisia rotuja tuhoutunut tai vaipunut alemmanarvoisen rodun tilaan. Löytöretket olivat luonnonhistorian kannalta nähden yksi niitä geologisia mullistuksia, joiden kautta vanhempia rotuja väistyy ja katoo uusien etevämpien edestä. Tätä kehitystä on siitä pitäen jatkunut meidän aikoihin saakka. Yhdessä maanosassa on rodunmuutos jo kokonaan tapahtunut, parissa muussa se on pitkälle ennättänyt; ainoastaan Aasiassa, jonka rikkain puoli on kääntynyt Europasta poispäin, alkuperäiset rodut ovat pitäneet puoliaan, jopa siihen määrään, että Europassa on pelätty sieltä päin tuhoisaa vasta-aaltoa.

Intian meritien löytäminen vaikutti heti alussa mullistuksen maailmankauppaan. Kolme suurta ikivanhaa karavanitietä menetti entisen merkityksensä: arotie Itä-Turkestanin ja Lop Norin syvänteen kautta Kiinaan, jonka tulot epäilemättä olivat suurena syynä arokansain vanhaan rikkauteen ja mahtiin; tie Mustan meren etelärannalta Tabriin kautta Ormukseen ja edelleen meritse Intiaan, sama tie siis, jota Polot matkustivat; erämaantie Arabian länsirannikkoa Adeniin ja sieltä edelleen laivoilla Intiaan. Ensimäinen reitti oli Kiinan kaupan valtasuoni, molemmat jälkimäiset olivat jo Vanhasta ajasta alkaen välittäneet Intian tuotteitten saapumista Europpaan. Kaupan siirtyminen merelle tietysti riisti suuren tulolähteen niiltä mailta, joiden kautta nämä tiet kulkivat, ja samalla vähensi niiden merkitystä. Intian kaupan menettäminen vähensi Etu-Aasian ja Egyptin muhamedilaisten valtakuntien tuloja, mutta se vahingoitti myös mitä tuntuvimmin Italian kaupunkien kukoistavaa ja vilkasta kauppaa, näille kun jäivät vain läheisen Idän maat. Kun Italian kaupunkien, varsinkin Venezian ja Genovan kauppahegemonia kukistui, niin menettivät Etelä-Saksan kaupungit kaupanvälitysasemansa, köyhtyivät ja rappeutuivat. Europan meripuolelle sitä vastoin alkoi uusi toimeliaisuuden ja vaurastuksen aika. Ensinnä hyötyivät Portugal ja Espanja, sitten Alankomaat, Englanti ja Ranska. Välimeri oli menettänyt ikivanhan merkityksensä ja maailmankauppa vallannut kaikki meret. Välimeren maat olivat lakanneet olemasta länsimaisen kultuurin keskusahjo ja edistyksen painopiste siirtyi Europan valtameri-rintamalle.

Suurien löytöretkien sekä mullistava että perustuksia laskeva merkitys kävi hyvinkin nopeaan ilmeiseksi, mutta ne eivät ainoastaan nopeaan saaneet aikaan suuria muutoksia, niiden vaikutus oli myös mitä laajin, kautta vuosisatain ulottuva kehitys. Mutta niillä molemmilla mailla, jotka saivat korjata ensimäiset rikkaat hedelmät, oli ajan pitkään kaikkein vähimmän syytä iloita maailman avaamisesta. Ei mikään kansa ollut ennen niitä lyhyessä ajassa saanut niin suurta varallisuuden lisäystä kuin nyt Espanja ja Portugal, mutta siitä huolimatta ei seitsemännellätoista vuosisadalla koko Europassa ollut niin ränstynyttä ja köyhtynyttä maata kuin Iberian niemimaan molemmat naapurukset. Itä-Intian hallitseminen, Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan anastus ja asutus olivat siihen määrään vieneet kummastakin maasta voimia, etteivät ne ole voineet sen koommin toipua iskusta. Portugalissa turmeltui koko rotu, Espanja heikontui kuin nuori ruumis, joka liiallisesta verenvuodosta kesken kehitystään kuihtuu.

MAANTIEDE SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUDELLA.

Kaikki ne suuret tapaukset, jotka viidennentoista ja kuudennentoista vuosisadan vaihteessa asettivat maailman sekä aatteellisen elämän että käytännöllisen toiminnan uudelle pohjalle, tosin olivat mikä missäkin määrin toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa vaikuttivat, mutta samalla ne kuitenkin kukin erikseen olivat seuraus ajan yleisestä elämänkulusta. Amerikan löytö ja maan ympäri purjehtiminen asettivat uudelle pohjalle opin maapallon muodosta, mutta toiselta puolen maailmanrakennusoppi oli itsenäisesti tullut tuloksiin, jotka täydelleen kumosivat Ptolemaioksen maailmanjärjestyksen ja avasivat tutkimukselle uusia uria. Tähtitiedekin oli ajan yleisen valistusharrastuksen mukana kulkenut suurin askelin eteenpäin, ja vihdoin Nicolaus Copernicus kuudennentoista vuosisadan alussa laski perustuksen nykyiselle maailmanrakennus-järjestelmälle opettamalla, että aurinko oli kiertolaisjärjestelmämme keskusta ja että planetit kuineen kiersivät ratoja sen ympäri. Tosin tätä oppia ei yleiseen hyväksytty alussa, mutta totuuden sana oli kuitenkin sanottu ja se vähitellen kulki voittoon. Tyko Brahe, aikansa etevin havainnontekijä, ei voinut Copernicuksen oppia hyväksyä, koska se hänen mielestään olisi pakottanut otaksumaan kiintotähtien etäisyyden niin suunnattoman suureksi (niiden asennoissa kun olisi pitänyt huomata mitattavia muutoksia, jos maa liikkuisi niin laajoja kehiä avaruudessa, kuin Copcrnicus oli olettanut). Mutta juuri Tyko Brahen havainnoiden nojalla Kepler seuraavan vuosisadan alussa (v. 1609) saattoi osottaa, että Copernicus oli oikeassa, ja vielä suuressa määrin kehittää hänen oppiaan. Copernicus päätti planeettien liikkuvan ympyräratoja auringon ympäri, mutta Kepler saattoi Tyko Brahen havaintoaineiston avulla todistaa, etteivät radat olleet ympyröitä, vaan ellipsejä, joiden toisessa polttopisteessä aurinko on, sekä johtaa aurinkokuntamme yleiset liikuntalait.

Tällä tähtitieteen valtavalla edistyksellä oli erinomaisen suuri vaikutus maantieteeseen, sillä vasta sen kautta kävi tarkka tähtitieteellinen paikanmääräys mahdolliseksi. Sitä varten oli tosin jo kauan laskettu tauluja, n.s. »efemeridejä», mutta luonnollista on, ettei laskujen kautta ollut mahdollista edeltäkäsin tarkoin määrätä taivaankappaleitten asennoita määrähetkinä, ellei niiden liikkeistä oltu selvillä. Regiomontanus, kuulu nürnbergiläinen tähtitieteilijä, laati moisia tauluja, joita muun muassa Columbus käytti; mutta ne eivät vielä kelvanneet tarkkoihin paikanrnääräyksiin. Copernicuksen ja Tyko Brahen työn kautta tähtitieteelliset ajanmääräykset paljon terottuivat, mutta vasta kun Kepler oli osottanut planettien radat ellipseiksi, voitiin ennakolta laskea, mikä oli oleva taivaankappalten asema määräaikoina ja laatia luotettavat »efemeridit».

Välimerellä ja Europan rannoilla saatettiin purjehtia vanhain kompassikarttain johdolla, mutta kun oli kuljettava suurien valtamerien poikki, oltava viikkoja ja kuukausia maata näkemättä, tuulien kannettavina ja merivirtain ajettavina, niin eivät kompassi ja logi enää riittäneet. Tähtitieteellinen paikanmääräys kävi purjehtijoille välttämättömäksi, ja suuria ponnistuksia tehtiin sen parantamiseksi. Edistys oli verkallinen, ja monta vuosisataa tehtiin keksinnöltä ja parannuksia, ennenkuin sen tarkkuus oli tyydyttävä. Englannissa vielä 18:lla ja 19:llä vuosisadalla yllytettiin keksijöitä suurilla palkinnoilla. Astrolabia (vert. I, s. 298) ja sen neljäsosaa (kvadranttia) paransi varsinkin Tyko Brahe, suurentaen sen kokoa, niin että hän saattoi mitata hyvinkin pieniä kulmia. Hän laati taulun valontaittumisen aiheuttamain mittauserehdysten korjaamiseksi, vaikka taulu vielä olikin puutteellinen, koska hän ei otaksunut 45° korkeammalta tulevain säteitten taittuvan. Tyko Brahe saattoi näillä koneillaan tehdä mittauksia, joiden tarkkuus oli yhden asteminuutin vaiheilla (1 asteminuutti päiväntasaajaa 1860 metriä). Jos merellä olisi voitu yhtä tarkkaan mitata, niin olisi maantieteellisen leveyden määrääminen ollut sangen tyydyttävä, mutta se ei tietysti ollut mahdollista. Purjehtijoilla tosin oli mukanaan mahtavan suuria kvadrantteja, mutta ne olivat keikkuvassa laivassa liian epäkäytännöllisiä ja epäluotettavia, ja yleiseen sen vuoksi käytettiin ristisauvaa (I, s. 299), vaikka sen ilmotukset olivatkin hyvin epätarkat. Vaikka kiikari näihin aikoihin keksittiin, niin kului vielä aikoja, ennenkun sitä ruvettiin kulmamittauskoneihin sovittamaan ja kätevä, tarkka sekstantti kävi mahdolliseksi. Aina kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheille saakka oli ristisauva merellä yksinomaan käytännössä napakorkeuden määräämiseen. Mutta kun ristisauvaa parannettiin siten, että sen päähän kiinnitettiin peili ja auringon korkeus määrättiin heiastuksen kautta, niin kävi se melkoista tarkemmaksi entistään ja latitudin määräykset sitä myöten luotettavammiksi. Espanjalaiset purjehtijat laivalla napakorkeutta mitatessaan erehtyivät kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla vielä pari kolme astetta, mutta brittiläiset purjehtijat vuosisadan lopulla harvoin enää erehtyivät astettakaan. Willem Barentsin erehdykset eivät juuri olleet 15—20 minuuttia suuremmat, Hudsonin 7—8 minuuttia. Baffinin 2—3 minuuttia.

Paljon vaikeampi kuin napakorkeuden oli maantieteellisen pituuden, longitudin määrääminen. Tosin aljettiin logia yleiseen käyttää 16:lla vuosisadalla, mutta merivirtauksien vuoksi sen ilmotukset pitkillä matkoilla olivat hyvin epätarkat. Badajozin juntta, jonka v. 1524 piti tarkkaan määrätä paavin jakoviivan asema, oli siihen kykenemätön kaikkien käytettävinä olevien menetelmien epätarkkuuden vuoksi (vert. Il, s. 211). Mutta tässäkin vuosisadan kuluessa paljon edistyttiin. Davis vielä erehtyi Englannin ja Grönlannin itä-länsi-etäisyyden määrästä 10°. mutta jo Baffin kykeni ilmaisemaan longitudin siksi tarkkaan, ettei erehdystä ollut kuin 1 tai 2°.

[Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat nimittää itä-länsi-etäisyyttä »pituudeksi» ja pohjois-etelä-etäisyyttä »leveydeksi» siitä syystä, että he, maan pallonmuodon älyttyään, alussa luulivat vain napapiirin ja käännepiirin välistä vyöhykettä asuttavaksi ja »ekumenia» siis pitemmäksi itä-länsi-suuntaan kuin pohjois-etelä-suuntaan. Homerisen maailmankatsannon mukaan maailmansaari oli litteä ja ympyrän muotoinen, maantieteen peruslajain käsitysten mukaan suorakaide tai pallotrapetsi. Se osa maanpintaa, joka Vanhalla ajalla tunnettiin, todenteolla oli paljon pitempi lännestä itään kuin pohjoisesta etelään.]

Kahden paikan maantieteellisen pituuden erotus on sama kuin niiden puolipäiväpiirien aikaerotus, yksi tunti vastaten 15 kaariminuuttia (24 tuntia = 360°). Jos siis purjehtijalla on kello, joka käy luotettavasti, niin ei hänen matkalla tarvitse muuta kuin verrata tähtien kohoamista puolipäiväpiiriin ja kellonsa aikaosotusta tietääkseen, kuinka monta astetta hän on itään tai Jänteen päin siitä paikasta, jonka aikaa kello osottaa. Tämä älyttiin jo Vanhalla ajalla, mutta kun silloin ei ollut mukana kuljetettavia ajanmittaajia, niin Hipparkhos ehdotti (I, siv. 115). että aikaerotukset ja siis myös longitudierotukset määrättäisiin taivaalla näkyvien pimennyksien mukaan, jotka näkyvät samalla hetkellä kaikkialla, minne ne yleensä näkyvät. Suurien löytöretkien ajalla oli kello jo keksitty, mutta kuljetettavat kellot eivät vielä olleet likimainkaan niin luotettavia, että ne olisivat tähän tarkotukseen kelvanneet. Vielä 1650:n vaiheilla parhaat kellot erehtyivät vuorokaudessa 4 minuuttia. Gemma Frisius 1530 ehdotti, että maantieteellinen pituus määrättäisiin kellon mukaan, mutta ehdotus oli vielä vuosisatoja mahdoton käytännössä toteuttaa. Paikallinen aika määrättiin aurinkokellolla ja yöllä tähtien korkeudesta. Laivoissa oli Keskiajalle saakka tiimalasi ajan mittarina; taskukello oli, mikäli tiedetään, ensi kerran käytännössä Barentsin matkalla v. 1596.

Kepler koetti, Vanhalla ajalla tehdyn ehdotuksen toteuttaen, määrätä kahden paikan pituuseron auringonpimennyksestä, mutta kuun varjon hitaan liikunnon vuoksi maanpinnalla tulos oli hyvin epätarkka; laskut sitä paitsi olivat niin monimutkaiset, etteivät tavalliset maantieteilijät ensinkään kyenneet tätä keinoa käyttämään. Mukavampi oli kuun pimennyksen käyttäminen, koska se näkyy kaikille katsojille maanpinnalla samalla haavaa. Mutta kun maan varjon edellä ja jäljessä kuun pinnalla kulkee ilmakehän vaikuttama puolivarjo, »penumbra», niin on hyvin vaikea tarkkaan havaita pimennyksen alkamista ja päättymistä, ja tämäkin ajanmääräys oli sen vuoksi hyvin horjuva. Kuun pimennykset kullenkin olivat aina 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskolle saakka paras keino itä-länsi-etäisyyksien selville saamiseksi. Eivät olleet tähtitieteilijäin taulutkaan tarkkoja, sillä niinkauan kun taivaankappalten todellisia liikunnoita ei tarkalleen tunnettu, olivat kaikki ennakkolaskelmat niitten asemista epätarkat. Cohumbuksella oli. kuten edellä mainittiin, kuulun saksalaisen tähtitieteilijän Regiomontanuksen »efemeriditaulut» (II. s. 70) ja Amerigo Vespucci käytti samoja. Columbus. koettaessaan niiden avulla kuunpimennyksistä määrätä kahden länsi-intialaisen paikan longitudin, toisella kerralla erehtyi yli 20°. toisella lähes 40°. Kuinka olisikaan voinut merenkulkijalta vaatia tarkkuutta, kun Regiomontanuksen omat oppilaatkin pituusmääräyksissään erehtyivät viisin kuusin astein, vieläpä Europan suurkaupungeissa, missä heillä oli kaikki ajan parhaat apuneuvot käytettävinään, etenkin tarkemmat paikalliset aikamääräykset.

Espanjasta lähetettiin Mexicoon eteviä tähtitieteilijöitä saamaan vv. 1577 ja 1578 tapahtuvista kuunpimennyksistä tarkempia paikanmääräyksiä, ja ne onnistuivatkin siksi hyvin, ettei Mexicon ja Espanjan Toledon väliseen longitudierotukseen enää jäänyt kuin 5° erehdys. Tämä suurempi tarkkuus oli seurauksena siitä yleisestä tähtitieteen elpymisestä. jonka Tyko Brahen perustavat työt saivat aikaan. V:sta 1560 ei Saksassa. Hollannissa, Englannissa, Italiassa eikä vähän myöhemmin Ranskassakaan jätetty ainoatakaan kuunpimennystä käyttämättä eri paikkain ajanerotuksen ilmi saamiseksi. Tulokset olivat kuitenkin niin epätarkat, ettei niillä ollut lyhemmillä matkoilla mitään merkitystä. Vasta Kepler saattoi vanhempiin havainnoihin tehdä kaikki ne korjaukset, jotka olivat tarpeen edes johonkin määrään tyydyttävien tuloksien saamiseksi.

Aljettiin myös jo 16:lla vuosisadalla käyttää kuun kulkua huomattavampien kiintotähtien poikki, mutta tämä menetelmä vaati vielä paljon seikkaperäisempiä tähtitauluja ja kehittyi täydellisemmäksi vasta seuraavalla vuosisadalla. Itse Tyko Brahenkin tauluissa oli niin suuria virheitä, että ne saattoivat aiheuttaa monen asteen erehdyksiä. Sitä paitsi tuotti erehdyksiä kuun läheisyys, joka vaikuttaa, etteivät kiintotähdet eri paikoilta katsoen katoa sen taa aivan samalla haavaa; sen kautta syntyvää virhettä ei voitu korjata, niinkauan kun ei kuun etäisyydestä ollut tietoa. Amerigo Vespucci koetti v. 1499 määrätä Venezuelan rannikolla erään paikan pituusasteen kuun lähietäisyydestä Regiomontanuksen taulujen avulla, mutta kun hän ei ottanut huomioon asemapaikkansa ja Ulmin pitkän välimatkan vaikuttamaa näkökulma- (parallaksi-) erotusta, niin tuli määräykseen 16:n asteen virhe. Magalhãesin retkellä koetti Andres de San Martin, retkikunnan tähtitieteilijä, määrätä Rio de Janeiro lahden aseman Jupiterin ja kuun konjunktiosta, mutta konjunktsio tapahtui niin paljon ennen hänen taulujensa aikaa, että hän sai aikaeroksi 17 tuntia 15 minuuttia ja siitä paikalla käsitti, että taulut olivat kelvottomat (tämän määräyksen mukaan Rio de Janeiro olisi ollut Bengalin lahdessa). Vasta kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli keksitty siksi tarkka kulmamittauskone, kuun etäisyys määrätty ja luotettavat kuutaulut laskettu, että tätä keinoa käyttäen voitiin saada tarkkoja tuloksia. Paremmin menestyi määräys kuun kulkemisesta puolipäiväpiirin ohi, jota varten laadittiin tauluja. Baffin oli ensimäinen purjehtija, joka käytti tätä keinoa jonkinlaisella menestyksellä, vaikka nämäkin taulut vielä olivat puutteelliset.

Kartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan. Oppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat ja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja, jotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä vastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla käytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui tähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin ollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat; purjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin (I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta koottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva Välimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.

Se valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten löytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja heidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus. Sekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat tarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä purjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden maailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan yhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat vähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja täydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa auktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista uusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla oppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja kartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin tutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan ja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot revittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin vuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon. Sitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei vielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta, jotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren eteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen, joka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat vastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä käsityksiä.

Amerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa. jonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski ja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä retkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä että toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan keralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla samoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään sai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa kautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen häntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain laatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka hän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la Cosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa kirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la Cosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui Brasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se on lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä, se löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä säilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus kantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt kristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset. Kartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on paljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se yleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu tosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon tekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan ranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui siitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu huomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on Guanahani. johon Columbus ensiksi saapui.

Paria vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka Cantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten. Siinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana ja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu eteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi. Cantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja paavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita Italiassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole ihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli Italiassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta Italialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä. Nuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa. Ei kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen maailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta, jonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan oppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan asiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei koeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole purjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi. Ainoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja piirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin maan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta asiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä puutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain kolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä saaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida on viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi itään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja Newfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa paljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta. Seuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän suunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää, elleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien kautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin venyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin olisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan pallonpuoliskolle.

Kuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka vastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja. »itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista. Samoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes saatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen oikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää tosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen haaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin olivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat kompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan tarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava etäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

Espanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen virkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa, ja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet tyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä. Samoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa, jonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten mitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim, joka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin tunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon, mitä on meidän aikoihimme säilynyt.

Jo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464) ensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset, kuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät itinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k. 1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp Apian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös säilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin vaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella huolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis käsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta Torquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu määrätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla tehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat kuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja, ja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin maantieteellinen.

Itävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63). Italiasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli, jotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot olivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien alueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare Borgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta ja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen pääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten erikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin Lhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de Medina ja Alvaro (1560).

Vuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti monta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies Sigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan lähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan piirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee pohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob ja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin Wienissä v. 1549.

Pohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen asemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa päämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty saariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa (v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla kannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s. catalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen, jonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427 tanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti erästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten asemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin paljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin kuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia lisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian pohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441) on Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat aivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin» viereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä on itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten karttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim. siinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v. 1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi niemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt Grönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi erään runon sanat.

Melkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen Jakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi Skandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan, joka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt Ruotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi Roomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti; kaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus, Skandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli. Johannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan, johon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen Zieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen paikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset tietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua todellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran kuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi. Pohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan oikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta Suomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on kapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian pohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy Grönlantiin.

Pian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi Pohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja asukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan vuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli Pohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa »Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista) painettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on Suomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen nähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.

Ptolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille ensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin teoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi että perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin teos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi. Ptolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että hän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa Keskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten saatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin latinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito keksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla levittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan alkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen niiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos sisältää.

Ptolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan loppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä Europassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat maantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin huomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että siihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä enemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät muutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.

Ensimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462 Bolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos Vicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen julkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa, jonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen tieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen) v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos saatiin vasta viime vuosisadalla.

Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi, että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat. Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot, joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.

Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa, toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus, että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana. Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora. Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi, mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581 merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä. Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.

Siten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen mukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus kulloinkin vaati.

Nämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi kuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista esikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan, kuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja kuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin ennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.

Mercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli kotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän tutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen kehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin innostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti Löweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden kuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän kartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati tähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi. Hän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa Ptolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun pallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.

Mercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi hänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon. V. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta syytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista kaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin. Mercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin herttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin yliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään päässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta vakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo ennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä ja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli taivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai siitä hovineuvoksen arvonimen.

V. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa hän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden, jonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren pituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi sen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin liikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on vain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin pituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen jälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka merkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota kaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta hän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut nähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi »atlaksen» v. 1595.

Abraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa kaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen vanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli laajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka hän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä kuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin kanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui maantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta karttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto ilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli ensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa näistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,— ja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty, mutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja se saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa julkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius julkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet maantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä oli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla hän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka perustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu mies, että koko Antwerpen häntä suri.

Ortelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova nero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut hyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi mielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti vanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen nimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä ja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen mukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä lähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan piirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta tarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja Etelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.

Pallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä olleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa. Arabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X, tähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin kirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että pallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt pallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin tilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen pallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee 16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty nimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530, joka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä »Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».

Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet, miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli sangen suosittu.

Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana, jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista. Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta, ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.

Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys. Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista, päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila). Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507, ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan mieltään.

Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse. Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v. 1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa, Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle saakka.

Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi, joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen, kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä; Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle, joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan- ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.

Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504 eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston, että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden Guinean rannikkoa tunnettiin.

Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus. Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä maantiedeteoksia.

Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä. Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi. Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa. Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25 painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se käännettiin monelle muullekin kielelle.

Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan, etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut, jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia» julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.

Paitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista ja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.

Tieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty tieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia, joita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman ääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä uutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista; niitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä, valtiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen säätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä kirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset, hollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen maitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten aineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne kertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin, ovat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan niiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista merkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan keskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt siksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän yhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä, jotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään, julkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka Columbuksen elämäkerrassa julkaistiin.

Moni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä useampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin suuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin eri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi 1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota aljettiin julkaista v. 1590.

Gian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun ja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän oli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja maantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä avulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä aineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen laajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten kanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556), kolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi kokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia sekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset italiankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä, että kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin matkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa on erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita se sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen paluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta Ramusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.

Ramusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi» (purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin painoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa julkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.

Richard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan maantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa, kunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa, oleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa »tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja kansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia Pohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen teokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir Walter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista löydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan Pohjois-Amerikan viljavat rannat.

Palattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren matkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo aikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä julkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten löytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki julkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen itseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka erikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella muullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja maantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä on kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin aikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän jalansijan.

De Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s. 21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat ovat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja ja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä valtamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat tulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella. Useita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden historiallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka toisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka vilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka laaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella oli.

Lähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan maantieteellisiin saavutuksiin.

Luonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta, jolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet, kuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa merkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta tulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede, samoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan ja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua ja luoda tiedettä.

Maanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota, koska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan kartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme ulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään kartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja, joita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää; Acosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia: sateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien taajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi, jonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle. Vuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat käsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata. Sebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita vuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin jesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa ylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia ja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa luultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin, kun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia, luultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan oikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien korkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.

Vielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne herättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen poikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero, etevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin, oli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin johtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien ja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat aikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut tasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet vaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö jakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia ja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten tulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa, että hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki jokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää sisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä joko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä karttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien rinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci (1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui: vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja Leibnitzin kaltaisille miehille.

Tulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra Antão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen seuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan munkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan »helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli tulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo aikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla; hän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki erotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet olivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi, että ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki niitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun Strabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta oli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä tunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.

Perussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua maanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden Perun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä pääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja muodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.

Columbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä kompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa: toiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin. Purjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että kompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään oli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan pohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu ja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin koetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin muuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo yksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema. Mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi. Purjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla poikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että vielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten poikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä suinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla maantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja esittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman vaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa siitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.

V. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi magneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana riippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän kallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson oli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan laivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa kohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen, että koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan magneettineula asettuu.

Magalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren keskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet olivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa enemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei koettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista, osaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II, s. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret jo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli, että varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan tasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan ympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin ulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla oli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.

Meren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin karttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat luotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää, olivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta esti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat tarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin purjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka suuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan asema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee. Vuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun kuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden puolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi, puolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama kulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden vuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta Kepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää päiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja kohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta osallisiksi.

Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513 Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan »atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen, mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.

Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita - ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi. Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri. jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton. Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy, kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.

Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin, sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan. Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin, että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet, monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon, ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään. Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin, joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin tunnettiin.

Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi, »firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan. Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti pasaadituulien todelliset syyt.

Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa. Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin vain ylimalkaisiin havainneihin.

Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin hyvin suureen lajirunsauteen.

Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras, mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita. Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen, taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.

OLAUS MAGNUS.

Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen, vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten oloihin Uuden ajan alulla.

Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen historiassa.

Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa; ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona. V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä, hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin: tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei ole syytä häntä siitä moittia.

Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen, mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni; ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»

Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519, hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui 1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta, jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka, jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519 Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.

Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn. Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.

Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä: tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen koommin palata kotimaahansa.

Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa. V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa, jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa, Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin painosta.

Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v. 1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa, jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa. Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v. 1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus (Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.

Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa v. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin 1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim. pitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi Venezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan 440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty täyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä tarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta on eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin oli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen kosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi todellisuutta.

Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin verraten.

Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°, v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin 3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa (maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella 20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään koillista kohti.

»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m. »hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu, mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja. Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty; mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita, luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja. Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään. Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista, Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä muusta.

Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus. sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo; ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus, Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä, kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu 22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja. Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»; toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.

»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.

Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta, Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta. Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista. Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät olleen hänelle tuntemattomat.

Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle, kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista, joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.

Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen, mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme huomiota.

Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella avoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan, jotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista, että Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta merestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että sekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota saattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys Jäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus sitä vastoin piirsi järveksi ( Lacus albus ). »Dumbshaf», jolla nimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa, pohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut järveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian merensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin vuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto Inarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren hän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä Jasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee valaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli niin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata ja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen laiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on piirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat torventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita hän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa pitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä. Eräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja sanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja melulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee miekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian». Muuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli Trondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään. Norjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin länsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä. Lukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että myrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin vilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille vaarallisena.

»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen Grönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa Grönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että kuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin. Olaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja merivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää kohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta maajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa olevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan selkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan »pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista vuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian asukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti peitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita onkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän tunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli pohjoismaisista lähteistä.

Islanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo Grammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista, joiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä, jöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus Magnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä on kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista mieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena, vaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien välillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain purjehdusoppaasta.

Skandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina navan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on hänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että Pohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat alaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun verran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa on kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta sillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta marinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin kanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu ehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa mereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty. Norjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja lintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan seuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään ja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo vanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.

Hän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä; tämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain huomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren matalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä ilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin suunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta hän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen nimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty. Skagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti kuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.

Itämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin hyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.» [Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö (Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä», jotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten Saxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen mereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja Itämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet myöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan alkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus pontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen meri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti koko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä, mutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan Itämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack on hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan välillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on »Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa tarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta, koska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat tämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren ruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä ikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan teoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä asiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.

Ruotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä Skånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko polveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle Ruotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus nimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä tarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina Merenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen meri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli »Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset olivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset. Pohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja saattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka oli siihen saakka paras.

Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki. Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427) painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen (Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan. Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.

Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä, jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» ( turrita insula ) oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi, jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.

Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi. Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24 suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea, mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen, että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan. Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen, sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä (Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse. Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.

Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi, koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja kirkasta.

Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat, Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat. Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323 oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.

Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia, että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista, saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi keittää ruoka kalanluilla.

Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi. Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä on kesällä sangen harvinainen.

Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.

Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli naalia ( Canis lagopus ). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia. Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut, sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä hävittäviä siipieläimiä.

Hevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta käytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen oli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja vaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen sarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa osissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat lampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli hyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten kotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.

Olaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu, koska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot sisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus joka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen. Pohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on hyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä rannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun myrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi kompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin yleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan valmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut yhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko Keskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin Olaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään. Suolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin ulkomaillekin.

Arvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus Ruotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa enimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa ole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä ja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin kansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä, työneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten valmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä, kalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta, sepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja laivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita ja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus tekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa käytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa niin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes Italiassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat tavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta. Valaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla oltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai malmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella murtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita, kun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen vuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa pariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että vanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään Pohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän myös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista, riimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Olaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka oli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin, idässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan eteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi, s.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat Skritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako lienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut vain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis antoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se oli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä tuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka oli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu Scricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka, joka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa. Kuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta, niinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o. hiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta Saxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».

Olaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä jalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka he olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja taistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian rajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla ratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten kuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen tapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka käyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa Skrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut Lappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että Skrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.

Olaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät Lappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa yhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista Zieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja tietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta. Näitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana johtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet Ruotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen, asustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa, jota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella Ofoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus on piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo heidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä he olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja kalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä verottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan kuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a Lappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän näyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla vastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei heille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus on tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että niillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee johtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin sanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat keihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi ampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka oli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon kehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun turkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin poronkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti tarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet kainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän kauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen jättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka ostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan samoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven» rannoille.

Kerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus Magnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat sekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten ja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se olisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja päivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista kangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren väri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan ulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia, samoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain tahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien ihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon, niin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi hänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja vaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon tai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa, luki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut. Kaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen toinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa tai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin »kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä. Olaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia taikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä henkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai sääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän kuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika käytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen loitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille. He sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi kohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi, mutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.

Poronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan elämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota ja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin kirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen asukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka kristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler »Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon tietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta vasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka kautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta sivistyneen maailman.

Zieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan koilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin piirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo olemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta ovat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri. Zieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»; Olaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle, joka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on Suomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan länsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb (Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin seutu).

Raja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven» kaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian välillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista kohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus varmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten, Lappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä kalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta enimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat joka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta marinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan lienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä veneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki taivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas Pohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis ulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä, että sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.

Valkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen kulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen kartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se kulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää, jatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat, että Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien todellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja tarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa pitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen pohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi ( Lappia orientalis ), eikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän eteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden, Suomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks. penikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.) leveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko joukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa kartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä, leveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee todellisia suhteita.

Ei ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen vesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan, kun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän niistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi siis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota Ruotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa kuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin esiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen järviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä järviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain muutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea, joiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä voi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta samanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan, molemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen pitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten vähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä. Mahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän itäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava selkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus Magnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että tämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki kuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet Olaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä, joilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen, tai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin joenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan Vesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen puoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä taivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia veneitä.

Eteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen vedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella on kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen, ja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain Suomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan koko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki, jolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven rannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan veden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä Viipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen minkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen lahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä suuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt kolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka nimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä. Päijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä maakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle Hollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne, Zieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä on monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan järveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur pesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä», mutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei olekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut nämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla on kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia sanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen nimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä monia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä, kuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja, ja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten kartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä huomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet mado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu, sillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän arvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos lähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset osaksi jääneet ymmärtämättä.

Suomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä varsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin arvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita uutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin oli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne Skyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois lähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden rantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin runsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa; hän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin varsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.

Olaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen, niinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta luotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa verraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton arvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta hänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja vaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain lainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja arvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.

Finlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen kuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen »Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka eteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia». Suomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus 1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen osaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa käsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia austraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan eteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».

Varsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa niistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä tuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden alkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra», »Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset ovat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin väännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston, piispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto pro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen osaavan oikein kirjottaa.

Olaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja Pohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima multitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä tietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi, vaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat, hän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat lauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan osotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat kylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja metsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja kalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä uutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia ja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit olivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden kansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen taitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän länsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä ja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja bombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta. Sodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli tehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta. jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien päälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori. Käytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja kypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla kalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu eräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut. Taikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka oli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi. Kypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin kalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.

Suomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan aseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja ja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä tarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen taitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä torjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään heittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta, terävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he nakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset että ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan kiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden pituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät näitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi olivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset kovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin Persialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja ahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä kuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat ratsumiehet, jotka sitten tapettiin.

Olaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta, jota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset» kantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja vedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki kuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse kesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä tänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa Suomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä ja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka veneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin valtakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin uudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen. Kun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat hyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita rosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja määräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä tasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset tekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa kuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria, jänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat valmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten hävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven ( Lacus albuksen ), että Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa olevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen syöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien laivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti kun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat veneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä uudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun aikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät liian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten kosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne ilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla lähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin, sillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta kuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja maaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni saatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja luolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka niihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin piiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän olinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he putosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino näiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.

»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi Skyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän erotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo Grammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään käy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne molemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen tällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja, ja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian rikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.

Venäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa, se nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella. Hänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat odottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on pienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein Venäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta Suomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka tarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään Velhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä Narev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on piirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren maakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi metsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat maat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia Pohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina Englantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin sekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä kirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta näistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä, niinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.

Samaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat Englantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja Semljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain Hollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot vihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta karttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva tuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen kartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun seitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden tuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa» kirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa karttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen mukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja Hollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on Pohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu; muutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja oikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella piirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas Buraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja Suomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja maanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät vain historiallisiksi muistomerkeiksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET 2 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.