MAAN TASALTA

Vaatimattomia tarinoita

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Vasikka ja lammas
Juhannusvieraat
Kanttorin lehmänhaku
Ohjelmaa
Erään talollisen jouluaatto
Vapauden tiellä
Paluu
Aatteen mies
Vaiheessa
Vanha valtias
Erään isän kuolema
Muuan mies
Myllynkivet
Talvinen turtumus
Mosaiikkia

VASIKKA JA LAMMAS

Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin; märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun, se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja taivuttamiskyvyn merkkejä.

Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme, omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja lammasten parissa.

Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme taas.

— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.

— Vähemmälläkin vehnäsellä.

— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta koko pari.

— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin. Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua ajattelemaan.

— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.

— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa sydämellisesti.

Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.

* * * * *

Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi, jos jostain jotakin saisikin.

Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.

Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle…

Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada sille tohtorille mitään toimeksi?

Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa hinnan.

Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut, pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata… Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä, saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.

Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi viitoittamiltani laduilta.

Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt, kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.

* * * * *

Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne. Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta. Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat muodostuneet niin tuiki erilaisiksi…

Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli jätetty auki.

Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan minut hyvään tasapainoon.

Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden kotosalla.

— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.

Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.

Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa: tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä, jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän, paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.

* * * * *

Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän valoihin ja leikkeihin.

Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)

Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja munuaista.

JUHANNUSVIERAAT

Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan, mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.

On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen. Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.

Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona, jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä, joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita »maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin; siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.

Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen — jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän tielle vaikean kolukohdan.

Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku, häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään. Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.

Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna. Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös olevansa valveilla.

Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin siellä vielä ähisee.

Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa. Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän. Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa, että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa, ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.

Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.

Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.

— No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.

Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. — Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.

— Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt katsomaan, sanoo Heino.

Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:

— Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii… Mutta hänen silmäkulmassaan on jotain epäilyttävää.

Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanut
Kivistojan asumuksen yli.

Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.

Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.
Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.

— Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.

Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan ensimäinen puhe vieraille…

* * * * *

Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan, eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä, kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen eikä sille mitään voi.

Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee…

KANTTOORIN LEHMÄNHAKU

Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.

Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari, valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa- ja moonakirjoja.

Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen. Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.

Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —

Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.

* * * * *

Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin »myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa, että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään. Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä, arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja maksaruoholajeja.

Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan) ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin, jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan. Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee…

Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet. Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa, että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.

— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.

— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan syömään yrttejä.»

Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.

* * * * *

Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.

Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin. Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole Karoliinaa — — —

Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.

Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten, että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.

Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua. Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen, hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä. Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä on tapahtunut.

Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.

* * * * *

Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»

— Minä täällä olen, Vilhelmi.

Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden tuohon ja tuohon tapaan.

Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä. Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.

Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».

OHJELMAA

Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän on vain piika. Tulee ikäänkuin liian tehokkaasti mieleen tuo vanha totuus, että jaloja inhimillisiä aartehistoja voi piillä ulkonaisesti vähäisemmissäkin asemissa. Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa kuin se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi. Eihän kukaan tule tarkanneeksi sellaisen kainon tytön vienoja runoja, kun suuret ja mahtavat ammattirunoilijat itsekkäästi vetävät kaiken huomion omaan puoleensa. Monet ihanat korpien runoruusut kukkivat ikuisesti hukkaan.

Mutta Laina Katajistoa odotti tänään huomattava menestys. Saatuaan päivällispesun miten kuten loppuun oli hänellä jo hyvä kiire omiin juhlavalmistuksiinsa, sillä tämä elokuinen pyhäpäivä raukeni iltaa kohden, ja nais-ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy iltamissa, on melkoisesti puuhaa kun hänen kerran on sinne mentävä. Laina Katajisto harsi ja silitti valkoisia alus- ja päällysvaatteitaan. Poskilla heloitti jähmeä puna ja silmien alla laajeni sinertävä suonikas ala. Vaalean kellervä tukka, jonka jakauksessa paljastui valkoinen päänahka, oli jo saanut salaiset käsittelynsä; kalsean puhtoinen naisenpää oli jo täydessä juhla-asussaan, alusvaatteillaan häärivä muu ruumis ikäänkuin riepoitti sitä mukanaan ylimpänä jatkonaan.

Iltapäivä eteni järhähtämättömästi kiihdyttäen hankkeita ja muistuttaen pääasiaa: runoa, jonka Lainan oli määrä lausua iltamissa, jotka vietettiin paloruiskun hankkimiseksi kylän vastaperustetulle palokunnalle.

* * * * *

Lainan runoilu oli pysynyt jokseenkin salaisena asiana. Hän oli hiukan häpeillen ja jännittyneenä lähetellyt tuotteitaan sinne tänne ja lopulta kokenut sen korkean hetken, että sai nähdä yhden runonsa painettuna, tosin pahoin runneltuna ja typistettynä, mutta kumminkin hänen nimellään varustettuna. Mutta lehteä ei täällä lukenut muut kuin hänen ystävänsä Anna Mäkinen, jolla itsellään taisi olla kirjallisia harrastuksia, vaikka hän ihailikin Lainaa etevämpänään. Juuri hänen totensa Laina joutui tähän tämänpäiväiseen tilaisuuteen.

Palokunta tarvitsi ruiskun ja rahat saatiin parhaiten iltamilla. Mutta vaikka iltamissa olikin pääasiana tanssi ja remseä meuhaava yhdessäolo, niin tarvittiin siinä myös ohjelmaa, sen tiesi Seet Järvinen, märkäviiksinen, rivosuinen suutari, joka oli keskeisenä henkenä palokunnassa. Järvinen piti siis kokouksen ja järjesti siellä reippaasti ohjelman. Hän oli nuorempana itse lukemattomissa iltamissa läpäissyt tuon välttämättömän pahan, oli kännissä meuhaten monet kerrat häirinnytkin ohjelmaa huudellen tankkaileville näyttelijöille karkeita kokkapuheita, niin että hänellä oli kyllä vaisto siitä kuinka oleellinen osa ohjelma on iltamissa. Tavallinen mies ei semmoisista turinoista piittaa, pikemminkin ne häntä tympäisevät, kun hän ajattelee, että iltamaherrat ja -neidit kuvittelevat hänen niitten vuoksi tulleen heille rahojansa tuomaan. Mies tulee iltamiin omaa remseyttään eikä vertaistensa lällättelyjä kuulemaan. Palokunnan iltamiin oli siis saatava satuja ja muita lausuntoja. Mäkisen Anna kyllä lupasi lukea kertomuksen, mutta tarvittiin siinä muutakin tarua. Silloin juuri Anna muisti ystävänsä Lainan ja ehdotti, että tätä pyydettäisiin lausumaan runo. Eihän Lainan kyvyistä ollut suutarilla eikä muillakaan tietoa, jonka vuoksi ehdotus ensin herätti sen mukaisia ilmeitä ja ääniä. Mutta Anna sanoi: »Se tyttö kykenee enempään kuin me yhteensä. Onkohan vaan kenenkään meidän runoja painettu sanomalehtiin, mutta Lainan on».

— Pyydä sinä sitä sitten tekemään sen esityksen, sanoi suutari. Kun tuli puhe näytelmästä, lupasi suutari yksinänsä järjestää sen. Hän tiesi, että kaupungista saa lainata naamareita ja peruukkeja ja että näytelmäksi auttaa, kun jotkut niihin pukeutuneina vähän aikaa tanssivat ja muuten kekkalehtavat.

Tärkein järjestelyseikka suutarille oli saada luontevasti päätetyksi, että hänen vaimonsa sai järjestää koko puffettikomennon. Kun se oli päätetty, oli suutari hyvin toivorikas iltamien suhteen.

* * * * *

Anna tuli Lainaa ottamaan ja ystävättäret lähtivät iltamatalolle suloisesti kiihtyneinä ja läheisesti supattaen. Anna oli joskus ennenkin esiintynyt, Laina oli ensikertalainen, ja pelkäsi kauheasti. Hänellä oli runo taskussa ja päässä, mutta se tuntui molemmissakin kovin avuttomalta tällä matkalla. Tuntui ennakolta siltä kuin olisi ollut menossa vieraalle joukolle tunnustamaan jotakin pientä ja salaista vikaansa — niinkuin kirkkoon mennessä kotoinen elämä seuraa mielessä hiukan ujostuttavana häipyvänä kajona. Tuli alinomaa mieleen runon ensi säkeet: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni» — pitikö hänen sanoa semmoista tuossa talossa tuon tanssia odottavan tungoksen keskellä. Kyllä Annan kelpasi, se ei lukenut omaa tekemäänsä…

Seet Järvinen oli ilmeisesti hiukan pöhnässä nytkin, kun hän miesjoukolle sivumennen sutkauksia laskien hääri edes takaisin. Väkeä oli paljon, tytön taskussa piilevään runoon nähden oli tilaisuus suhdattoman suuri. »Terveyspuhe» oli jo ohi, sen oli suutari itse pitänyt, eikä näyttänyt yhtään sitä häpeävän. Hän meni puffettiin juomaan kahvia vain rehvastellakseen sillä, ettei tarvinnut mitään maksaa. Hän huusi Lainalle ja Annalle: »Tulkaa vaan tekin plikat, te olette kansa ohjelmaa».

»Kumpikas teistä ensin lukunsa lukee?» kysyi hän sitten. »Kumpiko paremmin osaa, ehkä toi Anna neiti alottaa». Laina kävi Annaa käsipuolesta ja yritti vetää häntä puffettikamarista pirtin puolelle ja sieltä ulos. He pääsivät jo ovensuuhun keskelle poikatungosta, kun suutari saavutti heidät ja vakavasti supattaen puhui, että Annan tosiaan nyt pitäisi pitää se esitelmänsä. »Ei se mikään esitelmä ole», tokaisi Anna. »Oli mikä hyvänsä, mutta nyt sen tarttis tulla — vai lukeeko Laina ensin esityksensä.» Ystävykset keskustelivat katseillaan, niinkuin ei suutaria olisi ollutkaan ja lähellä seisovat sällit katselivat julkeasti hymyillen noita tärkeitä henkilöitä. Anna alkoi siirtyä perälle päin, meni vihdoin pöydän ääreen ja päästi värähtävän äänensä ilmoille lukemaan kertomusta vanhasta joululehdestä. Muurin nurkassa syntyi jotakin liikehtimistä ja muuan ääni ölähti: »Älä ny perkele töni, että mä kuulen mitä toi Jutilan plikka saarnaa».

Laina runoineen oli silloin jo etäällä mäessä pensaitten varjossa. Sydän löi haljetakseen ja kasvot olivat kylmät, vaikkakin peili näytti, että ne olivat tummanpunaiset. Ajatukset takoivat valtoinaan: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni» — toinen puoli ajatusta taas tuijotti tähän tilanteeseen. Valkoiset kengät, jotka Laina tätä päivää varten oli ostanut, tuntuivat ikäänkuin liian keveiltä ja hävettäviltä. Alhaalla talossa humisi iltama, josta ei ollut pelastusta. Anna siellä juuri luki kertomusta. Minä viivyn kumminkin täällä, ei minua täältä tulla hakemaan. Mitä olisi jos menisi täältä kotiin ja sanoisi, että tulin äkkiä sairaaksi? Runo vaikeni päässä ikäänkuin päätöstä odottaen, tai sanoen: »Sittenhän minä olen suotta olemassa».

Tuntui siltä kuin iltamatalossa olisi tullut hiljaisempaa. Nyt siellä odotetaan Lainaa runoineen ja valkoisine kenkineen. Odotus venyy, Laina siirtyy kauemmaksi, niin ettei näe koko taloa. Koettaa vain viivyttää, vaikka ajatus sanoo, ettei aika kulu juuri ollenkaan.

* * * * *

Lopultahan sieltä mäestä oli lähdettävä. Laina pääsi onnellisesti pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta, sillä keskellä lattiaa puhui suutari eloisasti pauhaten: »Tässä tulee sitte pikkusen semmosta varietti-tanssia, että arvoisa yleisö tietää mitä se on ja tekee vähän tilaa tähän keskelle, että variettitanssijat pääsevät esitykseensä».

Kamarista tuli joukko kaapuihin, peruukkeihin ja naamioihin verhottuja olentoja, jotka alkoivat lattialle muodostuneessa silmänteessä kekkulehtaa niinkuin mielipuolet. Heille lasketeltiin tylsiä sutkauksia ja suutari nauraa hohotti kohti kurkkuaan. Hauskaahan iltamissa pitää olla.

Kun variettitanssijat olivat menneet, äkkäsi suutari Lainan ja huusi: »Missäs se neiti lymmytteli, ohjelma on ohitte jo. Menee nyt pian lukemaan sen satunsa»…

Laina esitti sydämensä kainon tuotteen sillaikaa kun iltamaväki jo liikehti tanssihurmassaan. Tanssi melkein alkoi, ennenkuin hän pääsi runonsa loppuun, sillä pelimanni ei tässä humussa oikein kuullut lausujan heikkoa ääntä. Vastaan tunkevien sällien välitse Laina puolipökertyneenä pujottelihe ulos ja suoraan kotiin, jossa tuntui erinomaisen suloiselta saada yltään kireät liivit ja niiden suojustimet. Oli myös tyynnyttävää ajatella että oli poissa iltamapaikalta, jos siellä vielä tulisi tappelu.

Ei siellä kumminkaan mitään tappelua tullut. Enemmän tai vähemmän päihtynyt iltamaväki tanssi aikansa ja siirtyi sitten jälkivaiheisiin, joissa kaikkein vähimmin muistettiin, mitä satua Hietikon muorin piika oli lukenut. Tuskinpa muistettiin Seet Järvisen variettitanssiakaan.

Iltamista oli tuloja toistatuhatta markkaa, vaikka puffetti tuottikin vähänlaisesti. Ämmät sen kuultuaan ymmärsivät kyllä syyn siihen. Sitä varten Seet oli siihen virkaan oman ämmänsä toimittanutkin, ettei se liikoja tuottaisi.

ERÄÄN TALOLLISEN JOULUAATTO

Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse…

Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle, jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. — Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny' plikka sinäkin.

Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän tuhansine tapauksineen.

Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko ajan:

»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna. Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan koipea taikka jotain muuta särvintä…» Loppusanoissa oli maanitteleva sävy.

Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».

Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui, se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta, että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta — ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo, jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin isommastakin säteristä.

Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin, vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä pääse moittimaan entistäkään oloaan.

Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää; sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät…

— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —

— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen, huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat vihaisesti sinne tänne.

Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee mökille suurempi myyntihinta — —

»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»

»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.

— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:

»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»

* * * * *

Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia joulupuita liioin tuonut.

Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä asiaa harrasti.

Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet. Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se — eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua — oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.

Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa. Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.

Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä parhaillaan käänsi.

Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut; emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli kumminkin se puujuttu… Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi siitä puhumatta.

»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle mun kyllä paremmin asiani olis.»

»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. — Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano — »

Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.

Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:

»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»

Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:

»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita, vaan tuhkaa.»

»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän metsää asumaan?»

»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin Saimalle kerran…»

»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on; semmoisesta rangaistaan.»

»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun 'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää, niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten myydessä…» Miina itki.

Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon, Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne Miinan ostamiset tiesi… Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja sitten edelleen matkalle.

Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.

Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta — emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.

Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.

— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin vihjaavaa.'

»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen on.»

»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»

Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin; vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti. Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.

Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin. Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.

Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona elelee koreuksineen.

Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.

Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka, mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.

* * * * *

Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta- ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan, kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.

Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.

Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta. Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä kysyy:

»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle siellä jotakin syötävää — oi, voi.»

Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun talosta emäntä kaatui.

* * * * *

Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.

— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima tuota Miinan omaa virttä.

— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani häpäistä.

— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.

Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen. Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa tavaton rehaaminen ja kerskailu.

Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! — ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran, että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua, vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.

Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.

VAPAUDEN TIELLÄ

Oli kyllä syytäkin epäillä jo silloin, kun Hilta siihen kunnankirjuri Salmiolle tuli, ettei se siinä kauan pysy. Hilta oli hulluimmillansa, kahdenkymmenen ikäinen sieväpäinen ja sorjavartinen tytönhuiskale, joka ei siihenastisissakaan palveluspaikoissaan ollut vanhentunut; vasta pari vuotta oli ollutkin kotoa poissa ja jo ehtinyt käväistä ainakin viidessä paikassa, välillä aina kotonakin poiketen. Kunnankirjurin Elli rouva taas oli tarkka ja tiukka ihminen, joka ei sietänyt yöjuoksuja eikä mitään sinne päin vivahtavaa. »Jos sinulla on sulhanen, oikea miehinen mies, niin sano se, ja sinä saat seurustella hänen kanssaan niin vapaasti kuin vaan itse tahdot» — niin kirjurinrouva sanoi palvelijoilleen. Kaiken lisäksi oli Hilta vielä kirjurinrouvan serkku ja lapsuuden tuttu; ei siinä mitään kuria voinut pitää. Arvattavasti rouva juuri tuon sukulaisuuden vuoksi tekikin yrityksen — tahtoi saada orpanansa paremmille jäljille.

Hilta ehti olla kirjurilla yksitoista kuukautta, mikä oli hänen tähänastinen saavutuksensa. Paljon hän ehti muuttuakin sinä aikana. Luultiin jo, että Lintulan Hiltasta ehkä sentään tulee vielä tasainen kunnon naisihminen. Hän jo saattoi jäädä pois iltamistakin, vaikka ne pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden ostossa ja muussakin elämisessä.

Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä, johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut saippuaa eikä rahaa.

— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä. Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään vaatteitasi.

Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin, mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin…

Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.

— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.

— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin maksaa lopun myöhemmin.

— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä ei koskaan tehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole toivoa.

Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka, mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.

— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.

Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli. Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä joutunut ahdinkoon.

Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin satakin markkaa.

— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.

Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta tiuskasi:

— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.

Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.

— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä, sanoi Hilta.

— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko, joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se oli minun tullessani?

Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.

Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.

— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat, muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.

Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä kertaa järjestyy?

Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin, kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan, mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt odottamaan juuri tämmöistä tapausta.

Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa olivat jääneet.

Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten tavalla.

Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee parempi hetki.

Sitä ei kumminkaan tullut. Noissa iltamissa oli Hiltalla niin hauskaa, että hän seuraavana päivänä vain hyräili tunteellisesti ja näytti kokonaan unohtaneen eilenehtoolliset prötyyrihuolensa. Rouva oli hänelle pelkkää ilmaa ja talon työt hän teki ylevän alistuvasti.

* * * * *

Uusi suunta kiihtyi nyt vauhdissaan ja niin tuli sitten se paha perjantai-ilta, jolloin isäntäväen ja palvelijan edut kävivät niin jyrkästi ristiin, että risahdusta ei voitu välttää. Mikä hirtehinen nyt sovittikin niin, että kirjurin herrasväellä oli välttämätön mentävä juuri sinä iltana, jona Sofööri-Oskarikin vietti läksiäisiään. Taloa ei voitu jättää tyhjäksi, mutta kaikkien olisi pitänyt mennä. Kirjuri itse sanoi Hiltalle vakavasti, että he lähtivät siksi harvoin iltahuviin, että Hiltan silloin on muitta mutinoitta jäätävä kotiin. Hilta siis jäi — tai oli jäävinään. Sillä kun herrasväki oli juuri päässyt pielen taakse, syti Hilta pellit kiinni puolipuissa, siisti itsensä tavallista nopsemmin ja livahti tiehensä. Avaimen hän pisti oven vuorilaudan väliin niin, että sen hyvin piti näkymän.

Kello yksitoista herra ja rouva tulivat kotiin ja aikansa turhaan ryskytettyään vihdoin huomasivatkin avaimen. He astuivat äänettöminä sisään, missä sakea häkä hankki työntää heidät selälleen.

— Nyt on mitta täysi, jupisi kirjuri aukoessaan ovia.

Välien rikkuminen ei olisi voinut tulla Hiltalle sopivampaan aikaan: hän pääsi lähtemään Tampereelle heti Oskarin perässä. Riemu täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli sitä sievää summaa, joka hänellä oli kirjurilta perimättä. Olivatkin saaneet sillä tavalla pitää toisen ihmisen rahoja — kohta vuosi kulunut, eikä aivan ainoan kuun palkkaa ole ajallansa maksettu. Saa nähdä, onko herrasväellä nyt maksaa.

Kyllä oli, mutta erinomaisesti rouva osasi särkeä vielä tämänkin riemun. Sillä kysyttyään määrää ja sen kuultuaan rouva veti esiin säästöpankkikirjan.

— Tässä ovat rahasi. Ne on päivälleen saatettu pankkiin…

— Jaa en minä ole velvollinen pankeista palkkojani hakemaan.

— Huomaa, että sinä tänään vielä olet minun palveluksessani ja menet siis minun käskystäni hakemaan rahasi pankista. Ne ovat siellä kasvaneet korkoa jonkun verran enemmän kuin prötyyreissä ja vualeissa — ja muutenkin sopii sinun nyt hyvin tehdä vertailu tulopäiväsi ja lähtöpäiväsi välillä… Taisi tulla se kori liian pieni sittenkin, mutta voithan sinä käyttää niitä paperossilaatikoita, jotka sinulla oli tullessasi… Ja kun sinä nyt menet sinne kaupunkiin, niin muista korjauttaa nuo kaksi etuhammastasi, niissä on vian alkua…

* * * * *

Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula, joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli Oskari sanonut. Niinpä niin, siellä esiinnytään … Täällä vain ollaan piikana.

Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo täältä alku.

Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen, että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä. Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin vaikka lainattuja.

Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme sinun kokovuotinen säästösi… Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin viisikymmentä markkaa.

Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti. Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen, ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.

— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.

— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian paremminkin treffataan — missä sinä asut?

Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä, olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi…

Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi puhuttua.

Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä, virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi, kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.

Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä, he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat… Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut sen mieltä ymmärtää.

Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:

— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule ennenkuin aamulla. Morjens vaan…

Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa. Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. — Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat käsivarteni… Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna olisi tullut se vastenmielinen kirje.

Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.

»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle…»

— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?

»…ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu…»

Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas, kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin »kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle nukkumaan.

Ajatus haki vaistomaisesti jotain nykyhetkistä harkittavaa. Hän otti peilin ja alkoi tarkastella hampaitaan — keskimmäisissä ylähampaissa oli vika ehtinyt jo pitkälle. Jos ne katkeavat, on hänen muotonsa kamala. Sitähän se oli Salmion Ellikin jo silloin lähtiessä, kauan sitten huomauttanut — Salmion Elli, jolta isä oli kuullut, että — äsh… Kylläpä se osasi tuo ihminen kuorsata ja hossata. Missä oli mahtanut yönsä viettää — missä itse vietin? — Oskarihan on minun sulhaseni, nyt entistä varmemmin… Mutta jos se jättää? — Nuo hampaat on todella korjattava… täytyy ottaa rahaa pankista… sitä rahaa, jota Salmion Elli… jolta isä on kuullut, että…

Hirmuisen kallis silkkipusero ja kiiltokengät olivat yhä siinä eikä tehnyt mieli edes niitä siitä pois nostaa… Monen maalaistytön on käynyt täällä hullusti, mutta enhän minä ole sellainen maalaistyttö nyt enää… Mikä minä olin silloin, kun Salmion Elli vikitteli minua pysymään poissa iltamista — ja mitäs ne semmoiset iltamat näitten rinnalla olivatkaan? Oskari vakuuttaa, ettei minulle täällä mitään kummia tapahdu, niin kauan kuin hänen tuttunaan pysyn. Pian se pääsee autokoulusta ja sitten voidaan mennä naimisiin… Pyhänä ei pankki ole auki, enhän minä tänään voi saada itsekään… Isä on kipeänä, koko tämänkin päivän hän siellä kotona… mutta enhän minä tänään mitään saa, pääsen tuskin illalla ulos… Ja hampaat on laitettava ja Oskarin kanssa täytyy puhua vakavasti siitä asiasta, se oli sellaista köykäistä viime yönäkin…

Tästä keväisestä sunnuntaiaamusta ja -päivästä muodostui Hiltan tietämättä eräänlainen taitekohta hänen kaupunkielämäänsä. Nuo hätäiset hyvätpäätökset olivat oireita siitä, että jotain nyt oli luisumassa jonnekin. Hänen pohjimainen vaistonsa kuiskasi, että päätökset jäävät täyttämättä sittenkin, vaikka pankki on auki ja lääkäri ottaa vastaan. Hän oli olevinaan niinkuin ei olisi isänsä kirjettä koskaan saanutkaan, hän torjui ne kotoisten teitten ja nurkkien kuvat, jotka aurinko loihti mieleen aina kun tuon kirjeenkin… Huomenna kävi jo helpommin. Sitten jonain päivänä tuli kirje myös Salmion Elliltä, kirjurinrouvalta. Silmät lukivat sen läpi todeten siinä samoja asioita, mutta mieleen se ei pystynyt. Tuntui melkein siltä kuin olisi varkain lukenut toisen kirjettä. Hauskuus oli yhä helposti saatavissa, ehkäpä entistä helpommin, mutta iloa ei ollut muissa kuin noissa tunkeilevissa kuvissa, jotka luonto torjui.

Neiti Lintula oppi hyvin tuntemaan kaupungin kahvilat ja elävätkuvat ja kesän tullen myöskin Pyynikin puolen soittoineen ja autoineen. Hän liikkui jo ulkosalla muittenkin kanssa kuin Oskarin, ei enää kysytty hänen säästöjään — oli niitä, jotka tarjosivat. Oskari oli koulunsa päätettyään ruvennut oikein sofööriksi ja pysyi usein näkymättömissä monta päivää; oli ollut pitkillä matkoilla herroja kyydissä. Kerran hän tuli odottamatta Hiltan asuntoon, päissään ja raivon näköisenä, kävi sanaa sanomatta Hiltaa kurkusta… kyökkikunnan akat kuulivat vain Hiltan itkuisia kuiskauksia. Sinä iltana Hilta tosiaan itki kunnollisesti: ei hän niillä Pyynikin retkillään ollut mitään pahaa tehnyt — »totta-ma jossain käyn, kun sinä olet poissa päiväkausia».

— Niin minä olen ja tulen olemaan.

Raa'asti Oskari puhui hänen mätänevistä hampaistaankin. Kului pari tuntia ennenkuin päästiin entiseen hempeyteen, mutta vakavat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät sillä kertaa, kuten ennen — ja vastakin.

Noina viikkoina Oskari muutenkin muuttui yhä salaperäisemmäksi. Hän puhui autopulaakististaan, puhui vekseleistä ja niiden uusimisista. Noitui pankkeja, jotka ensin antavat auliisti rahoja ja sitten kiristävät. — Mutta mistäs ne osakkailleen voittoja jakaisivat.

— Oletkos koettanut säästöpankkia? sanoi Hilta jotain sanoakseen.

— Phöh, äänsi Oskari halveksivasti ja murjotti edelleen. Eikä taas tämän jälkeen ollut muutamaan päivään näkyvissä.

Kun hän sitten vihdoin tuli, oli hän kovin kiihtynyt ja vaati Hiltalta heti kaikki rahat, mitä tällä suinkin oli. Pankissa oli vielä kaksisataa ynnä korot, joita kumminkaan ei vielä oltu laskettu eikä siis voitu maksaakaan. Rahat saatuaan Oskari huristi autolla pois luvaten myöhemmin selittää kaikki.

Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen loppuselvittely.

Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti. Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan melun.

Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta — niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä… Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain…

Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.

Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa…

Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.

— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.

Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.
Vasta hetken päästä hän sai sanottua:

— Olen minä sulhaseni kanssa.

— Kuka se muka on?

— Oskari Riutta, autonkuljettaja.

— Jaa — sehän se on ollut poikaa. Yksi heila parkui sen piilin perässä niin että hankki järki mennä viime yönä kun se tapettiin.

— Kuka tapettiin?

— Sama Riutta juuri.

Hiltan hätä ja epätoivo vaikutti rauhoittavasti etsiviin. Kyökkikunnan vaimot vakuuttivat myös, ettei Hiltassa täällä ole mitään huonon elämän merkkejä havaittu ja että hän todella oli sen soföörin varma morsian. Ankarin varoituksin poliisit poistuivat, mutta sanoivat mennessään, että Hiltaa voidaan kuulustella murha-asian yhteydessä.

Päivän sanomalehdistä Hilta sai tiedot asiasta. Murhaaja ja murhattu lienevät olleet jonkinlaisessa autoyhtiössä keskenään ja sekavien raha-asioittensa vuoksi riitaantuneet, jolloin toinen iski toista tikarilla. Näin on kertonut murhatun morsian, joka tapauksen sattuessa oli hänen kanssaan ajelulla. Molemmat ovat muuten olleet tunnettuja huijareita.

Murhatun morsian…

Hilta sai käydä poliisikamarissa itkien vakuuttamassa, ettei hän ollut tavannut Oskaria sitten, kun tämä oli häneltä rahat tahtonut. Se uskottiin. Kehoitettiin vain palaamaan kotiseudulleen nyt, kun työtkin ovat loppuneet.

Pankissa olivat ne laskemattomat korot vielä jälellä. Niillä Hilta nyt pääsi matkustamaan, selvittyään hädin tuskin omastaan ja Hilman vuokrasta. Erään tutun torpparin rattailla hän lähti ajaa nytkyttämään kotipitäjäänsä. Matka tuntui näin neuvoin nyt paljoa viehättävämmältä kuin junalla ja laivalla, joilla myöskin olisi sopinut lähteä. Oli niinkuin olisi päässyt pikemmin pois siitä, mistä hän nyttemmin halusikin vain pois.

* * * * *

— Jaaha, vai semmoinen sinä nyt olet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei mar sentään — prötyyriä näkyy olevan… Ja hampaasi olet sittenkin päästänyt tuolla tavalla menemään.

Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.

Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri, sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä, kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut puuttunut.

— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta pysyy.

Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden. Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt ollenkaan pyrkinyt.

Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.
Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:

— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä kaupungissa olet tottunut?

Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:

— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.

Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva:

— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että säästetään — saiturit niin tekevät.

Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:

— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.

Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.

* * * * *

Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.

Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle. Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.

Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:

— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?

Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.

PALUU

Historiallinen kertomus vuodelta 1920.

Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli tuota tietä juuri semmoinen mies.

Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät. Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi, sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että tämänkin tien takaa oli sodittu.

Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven ja siellä on saman taivaan alla valtaa…

Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin, missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.

Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt, niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin, sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin…

Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään…

Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain kirvoittanut epätietoisuuden…

Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätön vaati häntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä se vielä taisteli vastaan.

Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi, oli omituisen viileä vierauden tuntu.

Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan, muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.

Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin, jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:

— Kenenkäs tämä on?

— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa, mutta Jutti tai.

— Kuka se Mohlike-Jussi on?

— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.

Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa pakinaa.

— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty, vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.

— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan — min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni herrojen asioille — e-he-hen. —

— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki — ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa, ettei tarpeeseen löyletä.

Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa painoi pirtin oven kiinni.

* * * * *

Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?

Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa kajastuksen.

Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.

Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle, tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä. Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta: kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä ajoilta.

Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa, minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt merkinnyt jotain ratkaisevaa.

Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde? — Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä. Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.

* * * * *

Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?

Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.

— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt parasta on, mutta heräsit kumminkin.

— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.

— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.

— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän aikaa.

— Kyllä on sentään ihmistä…

— No niin, no niin…

Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.

Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan… ettei sen tiedä, mitä tekee… Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh…

Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta — nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään… Huomenna oli elämä jatkuva.

AATTEEN MIES

Muistopiirteitä Janne Haavistosta.

1.

Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta, joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja molempien alkuvirtojen syntyessä.

Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja myrkyttäneet.

Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää — yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen kanssansa jouduin.

Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi. Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi. Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla, kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.

Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia, piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille, sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.

Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton, saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa. Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.

Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista. Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen. Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen, hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta. Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta, etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.

Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut, joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916 hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin säestyksellä.

Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta. Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi ihminen.

Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin, tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset. Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen. Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa». Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.

2.

Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta, jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi, intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin — kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se, että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan. Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova, pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa — tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.

Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa. Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset harrastuksensa.

Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta. Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta, jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta, jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja, niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» — hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa kanssa on pääsemättömissä.»

Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä, yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu, pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen. Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan, että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.

Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito- ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso, kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa, jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä kuin tuomittava.

Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista. He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon tulemaan.

3.

Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen, jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti, ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa. Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle kirkkomiehelle.

Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle, luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin vetäytyi erilleen yhdistyksestä.

Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei hän enää voinut pysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.

Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.

Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema». Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen kuviona on ollut circulus vitiosus (turmiollinen ympyrä). Tarvitaan kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus» tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.

Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka yhdessä — mutta vain yhdessä — voivat loihtia inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa, tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden toteuttamiseksi.

VAIHEESSA

Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan kaikenlaisiin ihmisiin…

Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille. Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä kaiho jäi ahtaaseen rintaan.

Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti; koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona. Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat. Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.

Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa, kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin käynyt.

Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys, jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa. Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua, näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies… Ja niin monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet. Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt ja kuolet pian.

Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa, niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään, niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki… Kaikki sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä ulkomaailmassa elävät ilman minua… Nyt oli niinkuin huoneen nurkat olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi. Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.

Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia, joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin, että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin. Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on, etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska, sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa…

Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden. Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan: että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.

Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän… väännättävän tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen välillä… Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä, siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli…

Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa. Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina, nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa. Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori…

* * * * *

Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan. Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän syö vaikka… ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja painui salskeana hakatielle.

Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan, joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.

Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja. Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan… Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen, ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti. Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli, melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet, kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.

Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun…

Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät. Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti »kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua, jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. — Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan tapausta.

Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin, jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista — lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.

Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli kestävä vain muutamia tunteja.

VANHA VALTIAS

Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita, raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen juhlii työpäivän alkamista… Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön, kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.

Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia, joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.

Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään — oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen, kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan voiton hedelmiä nautittu.

Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan, lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan. — Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin kipeänä.

Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään havaitsi auringon jo olevan nousemassa.

— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle jäänyt.

Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan… Ja mikäs estää jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja kraatareilie… Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla tietenkään ei muuta olekaan kuin… ja unta.

— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi? Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin, luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit… Nuo sarat ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa. Ne voidaan vaikka myydä. Myydä — maata!

Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyri lisäämään tiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.

Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin… Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä… Tässä minä istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.

Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään edes vihollinen. Minä omistan vielä…

Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon, saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki, kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.

Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on hallittava… Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat. Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.

Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi. Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa… Nämä pellot ja tuo talo ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan omin käsin…

Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni. Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun pääsi vainion kulmaukseen.

Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut — oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.

Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille, tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään. Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki, ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.

Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.

— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi sinne, lepäämään, nukahtamaan.

Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:

— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:

— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin irvistellä.

Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:

— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut, mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.

— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.

Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen. Tämä tiedonanto vainion vapaaehtoisesta myynnistä oli melkein kuin kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä maata voittaa , Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:

— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina vaan…

Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja, mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka ei ole minun, vaan enemmän sen piian… Siinä meni herroja ja tuolla tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen, joita ovat herroilta saaneet… vetelevät palkkoja, mistä tahtovat… eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.

Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä, laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.

Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi. Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin, toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin ihmeellinen päivä…

ERÄÄN ISÄN KUOLEMA

Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää. Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä sitä on jo tässäkin päivässä.

Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias. Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita: isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin olen minä korlvetta… toitta titä tippuvi torlvetta…» Tahtien korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat tappeluhaluista raittisankaria.

Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti akkunasta katsellut ja irvinyt.

— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:

— Mitä te tulle merlenteerlaa?

Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli valjennut suurempia asioita varten.

Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —

Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.

Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»

— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli ilmestynyt naapurin portaille.

Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna toukokuun lopulla.

— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen pakoyrityksensä.

— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.

— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.

— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.

Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin kävivät vieraiksi ja noloiksi.

Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:

— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara, Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä. Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa. Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan. Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu. Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin. Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin äsken Paavoa.

Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin. Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.

Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa, jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja käsiin.

Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.

— Reino!

Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.

— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.

Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.

— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.

Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta, johon tämä kaikki hukkuisi.

Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.

Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä. Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän. Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta. Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet, ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala, viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina. Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli, pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi — ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä painuminen ja puserrus… Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut… Mutta aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten jonnekin… Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää voi… ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan. Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää…

Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin. Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan, vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan, vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.

Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.

Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan. Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.

— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.

Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» — mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla äänellä: »Se nukkuu.»

— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä oli tapahtunut.

Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi, paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja… »Se saksalainen prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava suutari.

— Kas kun kellokin on istunut.

— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se on täällä yksin ruumiina.

— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.

— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että…

— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.

Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli, että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies, ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä kauan tartte katsoa… Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset, kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään tarttee tieto antaa… Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole… Semmoista on eläminen — ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.

Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä, mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi yhä hurjemmaksi… Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut… Sitten se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai niinkuin opettaja.

Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät, saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.

MUUAN MIES

1.

Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua, vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin, Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen. Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti menehtyi.

Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut, kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.

Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa, kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki; ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä, vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.

Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut, hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta, ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä onnea väijyy…

Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.

Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin sattumukset.

Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa, ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden — niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.

Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa selviytyä.

Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin; äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun hän puhui:

— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.

Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli Tuohenmaan
Siinan viimeinen aamuhartaus.

2.

Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin, ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä. Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja ruoka-astian seurassa.

Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin lähden.

Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään, koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan kuoltua.

Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa, jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen. Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?» supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan. Kyllä Seemi sitä sanoi…» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan haistaa…

Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala sitä sinne keinotella.

Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina
Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.

Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle, kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.

— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina, vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä, kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh…

Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat, tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti, ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet, Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.

Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että »meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi. Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä — niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin. Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi Taavetin aivan hyvin ottaa…

Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan. Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan? Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka», huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi» muutti takaisin kannollensa kasvamaan.

Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan, joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan, onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa ketään seuralaista.

Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa tuon vahvaverisen piikansa seurassa.

Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan, jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli, istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä. Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona…

Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa, että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen, melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.

Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.

Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli arvokkaampi ja komeampi luonne.

Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa. Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli, ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä, etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi, ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä, kävi kuinka tahansa.

Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät sanat:

— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.

Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista ja hyvin pientä harhaa.

Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:

— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.

Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö — ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen kiihkoa.

Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä, kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään. Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.

Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi, että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.

Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi. Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin, meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.

— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se sopivan kokoinen?

Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se oli särkynyt…

3.

Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen. Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus… Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?

Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska kuullaksemme.

— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.

— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa semmoista.

— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia. Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se isäntä on naimaton?

Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuin
Taavetti itse kerkisi mitään puhumaan.

— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.

Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä, että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies, sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä silmäyksiä.

— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte kaupunkilystäilystä sen verran.

— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.

— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.

Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon, että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.

Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on, mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien tuttavuuksilla.

— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.

Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana sukkeluutenaan:

— Eiköhän panna sitä lapsille?

Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla lisähuomautuksilla.

Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.
Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:

— Pannaan vaan lapsille.

Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille etukäteen.

Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko valitteluihin.

— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi. Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.

— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.

— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat sen pelastus, kun ei niitä ole.

— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —

Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne sellaiset konstinsa pitävät.

Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli ehdottanut.

Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.

Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä. Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa. Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut tullut ilmi.

Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla, mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.

Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä ajatteli…

4.

Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman käräjöimisiä, niin arveltiin.

Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin. Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa. Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen, niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa ilmiötä.

Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma, merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga Tuohenmaa… Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa. Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli Olka hiukan harvapuheinen.

Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin kihlamatkan aattoiltana.

— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.

— Kenen?

— Sen, joka oli ennen minua.

— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?

Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.

Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.

— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi levälleen.

Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten, lähtikö talosta ketään.

— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi, mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa. Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.

Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli kotona ja hevonen haassa.

— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.

— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti huoneesta.

Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia, jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.

Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin… hänen lapsilleen.

Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin unelle.

Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan lapsi .

Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.

Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma, mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.

Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta, että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu…

Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh…

— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.

— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?

— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.

Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin…

Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin, mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon, että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati lähtemään.

Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.

Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan. Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan… Kunpa hän olisikin ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.

Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi, hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.

Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan — oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?

— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.

Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona, mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on selvä.

Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.

Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään papin kansliaa. —

— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun
Taavetti oli sanonut asiansa.

Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää sen asiat.

— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella…

— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?

— Ei ainakaan tänne ole merkitty.

Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.

Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli äänensä kysyvän:

— Missäs sen lapsi on?

— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.

— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin ajallaan… Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden perästä, Vapun tienoissa… On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut itselleen markkinasakkoja.

Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen. Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.

Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.

Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli takana jotain kauan kätkettyä.

Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.

Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän astui yli kynnyksen ja kysäisi:

— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?

— Mene h—tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy poliisikamarista.

Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena, mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt, niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa. Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.

Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se oli hänen entinen Olkansa.

Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.

Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin, mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.

Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin Taimi on? Tuossahan on sen äiti.

— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.

— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä tahtoisin sen tietää.

Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä. Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle, sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle ja heitti henkensä.

* * * * *

Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.

Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun. Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.

Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja heidän poikansa oli sitä hallinnut.

MYLLYNKIVET

Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle. Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani; nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta jalkamyllystä.

Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento, jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet. Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä, kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen oikeutuksen.

Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon — kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta, olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan muistoa … »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari tilaisuuteen sopivaa sanaa.

Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.

Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.

* * * * *

Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon: saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa — tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.

Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa. Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt vasta alkanut uusi ihme.

Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun. Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.

Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen, jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan sitten kun ne tuleentuvat…

Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa. Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.

Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten. Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin ja joiden nimestä ei tiedä.

Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa päätä sinne, jos tahtoisi.

Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa… siinä on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan… Hän kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä, niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä. Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu… ehkä on siellä jo pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla. Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona? Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.

Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet, joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen, kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen, silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.

Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in syntymähuoneen tähän myllyyn…

Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea. Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy, kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja, joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä…

Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja nöyrempi kuin silloin.

Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa. Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta vanhempi kuin viime kevännä… Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan siihen lähelle…

Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen viatonta ruumista ja sielua.

Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.

Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset kivikakut — muistoina mukamas.

TALVINEN TURTUMUS

Keskenjääneitä joulukertomuksia.

Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä. Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua, suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en sieluni vapaudesta.

Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin. »Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.

Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin… Siinä Maankin enkeli kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen, yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin värittämä…

Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti, ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien pallojen huminassa… Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt tuntuvat tylsiltä, ja odotellen sitä ilkeätä tunnetta, joka taas pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta ilman kipua… Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies, sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.

Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä suunnitelma… Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä, jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.

Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet? Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä, mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa, jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.

Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan. Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse nieltävä omat katkunsa.

Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.

* * * * *

Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu, ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin. Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä… Varakas hän kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt. Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin, että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla, joka saa vaivaisapua… Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta, joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan, niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet, mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa. Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää, että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan olisivat hänelle varattuja…

Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä. Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.

Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.

Kiukusta itkien mies sadattelee:

— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei annettaisi rojuakaan.

Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti, pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi kolmannesta ja hän itse loput.

Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.

Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät tee niinkuin he, se on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle, on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.

Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin. Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan, ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.

Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15 senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista, niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen… Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi siihen vävyksi.

Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen. Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin, kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat. Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen niskansa päälle.

Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan, yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen perikuva vuodelta 1922.

* * * * *

Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille, vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta. Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin, joka on ollut innoittajanani.

Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen… Katson kämmenteni selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä, ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina… Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä… Minä melkein juoksen ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?

Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.

Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata. Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut ihan kunnossa siltä varalta, että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet lientyvät.

Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä, eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.

Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin…

MOSAIIKKIA

Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani. Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten; ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii liiaksikin hiljenemään.

Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen, vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.

Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi. Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.

* * * * *

Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;

Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.

Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.

Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu luonnottomalta.

* * * * *

Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua… Saan ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin…

Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle tarjota vanhentunutta tunnelmaansa… Kaksikymmentä vuotta sitten olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa. Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin »pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen, mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen. Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta…

* * * * *

Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta, näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot… Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja, joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo…

Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla, etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.

Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.

Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö, vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja 10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa, äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917 sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen. Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka. Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän keitoksesta.

Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta, mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.

Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma, kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.

Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»

Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan polviensa ympäri käärien avuttomana katseli nousevaa aurinkoa, niin »Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä missä koti on.» Siinäpä se. Miksi siis itket Eveliina? Sanokaa Eveliinalle ja minulle, missä on meidän kotimme.

Ajatusviiva meni ohi; näkymätön sanelija jatkaa taas arvoituksensa sanelemista, joka kuhunkin kuuntelijaan nähden lie elämäniän pituinen. Vasta aamupuolella tulee uni.

Heinäkuu, -23.