KYLÄ JA KAUPUNKI

Laatukuvia

Kirj.

VILJO KOJO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Omistus.
Kirkonkylässä.
Posti.
"Innon-Tuli".
Riemujuhla.
Seitsemäs päivä.
Ostoksilla.
Korkea Oikeus I.
" " II.
Vanha läävä.
Sadetta pitämässä.
Talkoissa.
Perhejuhla pappilassa.
Matkustajalaiva.
Ilojuhla rautatien kunniaksi.
Sorsajahdissa.
Vallesmanni ja poliisi.
Erokahvilla.
Kaupunki-idylli.
Lähtö.

Omistus.

Te veljet kalliit Ylä-Brondinissa istutte iltapäiväkahvilla.

Tai ehkä vaatimaton suuruspala on teillä Kappelissa parhaillaan.

Varjossa vanhain puiden verannalla kyypparit teitä pokkaa, passailee kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin, en kateutta tunne. Ei! Pois se!

Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää mun sieluni, kun teitä aattelen tietäen, miten siellä katselette katrasta kirjavata ympärillä silkissä sähiseväin ryökkinäin ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.

Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte ääriltä purppuraisten onnen pilvein. Musiikki puhaltaa, ja pimpittää hopeakellot, huilut viheltää, jymyää rummut, helskää tamburinit, kilisee lasit, lautaset ja veitset, kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä sininen savu hienon sikarin ja viisas puhe sielun virvoittaa, kirvoittaa kielen j.n.e.

Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää, kosk’ viina huokiasti meihin menee, vaan puree niinkuin käärme kavalasti ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)

Siks minun osani kai parhain on. Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään, apilaspeltoin unettavaan tuoksuun, kyllähän marjan, piimän, piirakan ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.

Kirkonkylässä.

Aamuisin aurinko käy akkunaani. Puistossa laulaa linnut huomenvirttään kilvaten kanssa kylän kukkojen. Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi ja ruoho lemahtaa jo palamalta pitkien, painostavain poutain jälkeen.

Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö sorjana valkoisessa puserossaan. Ja talon neiti seinän takana pimputtaa pianoa aamutuimaan, ja poika kartanolla viheltää kokoillen heinäntekovehkeitä. Pajasta kuuluu takomisen hilske. Korjataan jotain niittokoneen rautaa. Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!

Käyn ulos. Joudun jokiniitylle, täys missä huojuu hunajainen heinä. Vinkeitä viettää perhosparit häitä, sirkat soittaa, leppälinnut laulaa, kimalaiset kiitää mettä juoden, pörräilee kultakärpäset ja paarmat, maan madot rientää teitään sinne tänne, vähinkin ryömii kammiostaan esiin.

Ylhäältä päivä paistaa pohottaa, savikot halkeilee ja pihka kiehuu, tuhannet säihkyy tulikipunat ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.

Jo kirkon tapulissa kukko-viiri käännähtää eteläisen tuulen mukaan. Kartanon vellikello linkuttaa, käy väki joen rantaan kätten pesuun jutellen mukavia, naureskellen.

Hm. Täällä mä vain sitte oleilen tappaen aikaa, kallist armon aikaa. Käyskelen minkä missäin päivän pitkän, maleksin maat ja metsät hiljalleen. Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan? Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa! Ja ajattelen: Paikan paremman jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä, niin on se varmaan vanha Paratiisi.

Posti.

Posti-illat ne on juhla-illat.

Vanhat tulee postikonttoriin hakemaan lehtilöitään. Nuoret taas — tietäähän nuoret! niill on omat saaliit, kirjeet, kortit. Mille mistäkin on kukkakortti tullut kera muistivärssyjen. Toiselle kirje kaunokuoressaan, purppuranpunaisessa, tuoksuvassa, sisältäin lemmenvalat ikuiset ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen, haikeat huokaukset, jotka on kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.

Tää meidän talon ryökkinäkin sai sellaisen lemuavan lemmenviestin — kuuluu joltain majistieriltä, vai arkitähti lienee, insenyöri — ja nyt se vasta vorttupianoa hakkaa hakkaamasta päästyäkin, soittaa sotessit ja vatkaa valssit.

Hm! … viepi unen tässä tipo tieheen… Puoleen yöhön siellä ujeltaa ja soittaa pimputtaa kuin… mieletön…

No mitäs minä! Johan minä nyt jotakin sanoin! Niinhän se on lempi, tulinen, taivahinen sydäntauti. Se panee soittamaan ja ujeltamaan sulohymyhuulin, salasurumielin, sielussa ruusuhohde kuvertin ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.

Niin, johan minä nyt tein jotakin, kun olin ihan närkästyä siitä, että tuolla seinän takana asiat ovat onnenhohteessa, ja sydän tahtoo pienen pillityksen päästää siinä riemun rikkaudessa.

Enkös muista: — Älkäät tuomitko, ettei itsiänne tuomittaisi! Enpäs tiedä, miten vielä käypi ennen lähtöäni rauhan mailta, onnensopukasta, miten käypi oman sydänsykkyräisenikin, jok on väännähdellyt — muistaakseni — joskus maailmassa aika lailla.

»Innon-Tuli.»

Sunnuntai-iltana on perhejuhla raittiusseura "Innon-Tulella".

Koko kirkonkylä seuraan kuulunee.
Ohjelma eli tunnuslause on:
"Väkijuomat alas!" Siihen lisää
vain suurin osa: "— mutta kurkun kautta!"

Puheenjohtajana toimii siellä puotipalvelija Kaihorinta. (Entinen Lemetyinen.) Innon punatäplät poskillansa maidonvalkoisilla, vienoisilla, pitää puheet, runot lausuilee suursisältöiset, ihanteelliset, kuten esim.: — Kunnioitettavat vieraat! Aika nyt on vakava ja vaatii työskelykykyisyyttä jokaiselta ja tietopuolisuutta eli mitenkä sanoisin, sivistyspitoisuutta, ja aateyhteyttä, innon aateluutta…

Sellaista se poika osaa puottaa kuin hyllyltä. Ei hevin loppune sanat sen miehen suusta mahtavat. Hän tietää: ei ne suuta halkase, siks pelotta hän paukuttelee, pyyhkii hikeä kirjavalla nästykillä ja heittää salasilmäyksen kauniin postiryökkinään, jok istuu liki puhujalavaa hurmioituneena.

Seuraa keskustelukysymys:
— Mitä on tosi-ystävyys, ja onko sitä?

Tietysti Kaihorinta alustaa sen, ylistää tosi-ystävyyttä, sanoen: — Tosi-ystävyys on jotain suurta, se on jotain korkee-ihanteista, jotain jaloa ja kaunista! Kaks ihmislasta tuntee tarpehen toisilleen kaikki salat uskoa, he ovat tosi-ystävyksiä. Siis tosi-ystävykset keskenään yksinpä toisens ajatukset tuntee, ei mitään salata, ei valhetella. Se hyväksytään, pannaan pöytäkirjaan.

Siis aatteen ylevän on joukko tämä! Sen ihanteet ne ovat pilvein yllä ja kaukomailla, joita koskaan nää ei. Mut kuka kuusen latvaan kurkottaa, se edes katajahan kapsahtaapi. Ja onhan sekin vähän ylempänä niitä, jotk synnin alhoss asustavat.

Riemujuhla.

Viettipä tässä ihan äskettäin mainittu seura kymmenvuotisjuhlaa.

Jäsenet, jotka aina siitä asti, kun seura perustettiin, siin on olleet taistellen jalon aatteen puolesta niin uskollisesti ja uljahasti, saivat erityisen mitalin, vai lienee ollut se — en tiedä varmaan — kunniakirja kiitosmaininnalla.

No niin, nyt myöskin "muiston" tällaisen sai uskollinen viinamäen työmies, pitäjän lukkari, se vanhapoika, tuttu kaikkein mahdollisten riemuin, halaaja piikalikkain, leskien, jokaisen ilo-illan ylin kukko.

Ja merkkitapausta juhlimaan nyt kaupunkikin lähtee reima sakki: lukkari itse, päivän sankari, rovastin poika, jonk on koulut kesken, pitäjän tippaherra, aputiekkar, lihava kauppamies, se repolainen, jonka laarit kohta yltä tulvii jos jollain lailla hamuttua tauhkaa, kylän vanha ylioppilas, jonk ikää, tointa tiedä en, vaan kuulin, ett on hän muuten vain, noin, joutessaan isänä löytölasten lukuisien, lisäksi kelloseppä kaljupäinen, joka on ollut Amerikassa ja lukeutuupi hyvin mielellänsä tähän varsinaiseen vallassäätyyn.

Samosi sakki tämä kaupunkiin, noin kolmen, neljän peninkulman päähän, Kasinon koreutta katsomaan ja juhlimahan vaatimattomasti, syömään krapuja ja juomaan oltta, ryyppäämään rommia ja konjakkia ja rupattelemaan, nää kunnon kuomat, yhtä ja toista, sellaista kuin kuulee sivistyneiden herrain haastavan.

Ne haastelut ei aivan soveliaat ois tosin olleet kuulla lapsien, ja liian ytimekkäitä kai myöskin painomustein paperille panna. Siks ainoastaan puhe kellosepän, tai oikeastaan osa, siistittynä, voi jäädä jälkipolven nähtäväksi. Kaikessa vaatimattomuudessaan se kuuluu:

— Arvoisat rapajuopot lurjukset! Muutama sana nimeen ihmisyyden kullekin teistä, "herrat", erikseen.

Terve, sä päivän suuri sankari, sä suuri susi lampaan karvoissa, kiekuva kiusaus ihmishahmossa, yökekkerien ylivaltias, kinkerikeisari, suur-kelmi, konna, litkijä kirkkoviinin kellarista, sä vanha viinamäen vuokramies, Saaronin ruusun puna nokallasi, ainainen irvi ikenissäsi paits sunnuntaina, jolloin valhevaatteet sä puet päällesi ja vetäydyt niin ulkokultaisuuden kuoren alle kuin etana, kuin simppu niljakas. Terve, sä pitkäkulkku kirkon kukko!

Maljasi, poika potran rovastin! Morjes, sä luppakorva lurjus siinä, sä siemen papin, raavaan rasvaisen, sä tomppeli ja hidas sydämestä, sä aasintamman orivasikka, syntinen puplikaani, Sakeus, nopia hekkumaan, et autuutehen, riivattu Häijyltä oot palvelija, mi kätkit leiviskäsi, kynttiläsi piilotit vakan alle savuamaan, sä kuiva oksa Herran viinapuussa, ohdake Hänen nisupellossaan, Niniven lapsi, vilistealainen, sä vaskikäärmeen ruoka korvessa, joutilas turuilla ja kylänteillä, istuja pilkkaajien parvessa, kelvoton häpäisijä isäs huoneen, yks niistä pienimmistä, joiden tähden rovastin kaulaan pannaan myllyn kivi ja upotetaan meren syvyyteen. No, terve! Malja makiata viinaa, Ilmestyskirjan Verenkarva Peto!

Ja sinä, roisto, roppiruhtinas, sä tilkkatirehtyöri, tippaherra, puoskari, poppa, yrtinkäristäjä, sä saastaisien lienten liuottaja, lutikkajauhon kitsas kauppias, russakanmyrkyn myyjä, saita natku, laastarin latsuttaja, pillereille, sä kärpäspaperi, sä alvejauho, haiseva haaska, pilaantunut maksa yhteiskunnan pirtupurkissa. Loiskis! Sä sisilisko, iilimato!

Hip vaan! Sie ketun kaima, kauppamies, sä liukas luikuri, sä matikka, vanha puotirotta, sillinhirttäjä, myöjä homehtuneen juuston, mädän kalan, roskakahvien ja vaatteen vanhan, koin syömän sertingin ja karttuunin, likaisten sokerien, huonon tupakan, haisevan sillille ja pippurille, maistavan pirunpaskalle ja muulle sen sellaiselle… häkälöylylle. Maljasi, vanha varas, jonka tähden rukkaset lautaan isäntäs löi ennen, sä nylkyri ja veren-imijä, itikka, inhottava hyönteinen, mies pintakiero, koron kiskoja, väärinpunnitsija, toisen syöjä, loismato kaikkein lähimmäistesi, valheen ja vilpin isä, terve sulle!

Ryyppy ylioppilaalle, joka on helmaväelle kai liian hetas, liian ahne erinäisille kostukkeille, kuten viinalle, olvelle, konjakille, pirrulle, riikanpalsamille, hokmannille, pompalle, pulituurille ja vaikka mille, mikä vain vähän haisee sinnepäin. Näin lausun ihailuni, nuori mies, ainoa sivistyksen siistimä joukossa raakamaisen rahvaan täällä, ainut oikia yl’oppinut, oikia Helsingissä ollut herra! Siis kunniaksi isättömäin isän tään teinin malja, malja maisterin, malja keltanokan keikarin, tään sonninkuvan, muhoilevan mullin, tään riettaan pukin, sian siivottoman!

Maljasi, koko raadollinen joukko!

Tää puhe laukas vasta ilon irti! Se pidettiin näät ystävyydessä, sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii, rakkaassa rauhassa ja naurusuin.

Sitte se vasta alkoi riemun remu! Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun" ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla", ja toiset hihkui, säesti ja nauroi, siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.

Seitsemäs päivä.

Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.

Ei edes tuulen huokausta kuulu, peilailee järven rannat rehevät, värisee aamu-ilma lämpöinen.

Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu piikasten nostellessa kahvivettä. Haukahtaa halli jonkun aitan alla vierasta miestä, maantien kulkijaa.

Pääskyset sujahtelee joen rantaan ja jälleen pesään, jossa siukuttaa keltaisin nokin pienet asukkaat.

Hyräilee harmaa kissa rappusilla uneliaana kenties muistellen päättyneitä riijuuretkiään.

* * *

Metsät kaikuu äänin miljoonin, kukkuvat käet, huutaa palokärki, remahtaa äkin riemun helinään maailma avara ja autereinen.

Nousee tapuliin jo vanha Eljas; avaten luukut kaikkiin ilmansuuntiin tarttuu kellon naruun arvokkaasti.

Kaikuu juhlallinen kutsusoitto, heläjää vaski vanhan temppelin harvassa tahdissa ja hartahasti. Mäikkyy mäet, vaarat vapisee, tulvii rahvas rautaporttiloista.

Lukkari luikkii kiirein lehterille ääreen urkujen ja alkaa virren: "Elomme murheen laaksossa"… Hän laulaa värjyvin äänin, hartain naamatauluin

kuin ikinään ei olis kuullutkaan laulua "Martin Vapun" vallattoman ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla".

Eukot yhtyy virteen kimein äänin, ja ukot haukotellen koittavat vängätä vastaan unen viettelystä takana suurten vaskihela-kirjain.

* * **

Illan suussa pitkin joen siltaa mampselit, ryökkinäiset pasisteeraa aaltoovin povin, silmin uneksivin, ja odottavat puotipoikiansa, farmaseuttejaan tai pehtooreitaan kainoina viattoman seuran tekoon.

Ah, kukkaisleningeissään mampselit, ja puotipojat sekä herrat muut kauluksin kovin kesähelteessäkin! He kukin salaisuuden rintaans kätkee kevyen, mutta, oi! niin raskaan sentään, suloisen, mut ah! niin sentään julman!

Hämärtyessä illan lempeän he huokailevat, toiset onnestansa, toiset mustan murheen murtamina. Ja yli tyynten vetten loitoten kurnutus vetopelin kuuluu vain kuin hymni autuaitten asunnoista.

Lempeään verhoonsa yö kattaa maan. Kuu haaveileva hopeitansa tuhlaa ulapan syliin tummansinisen. Käy lehtoin varjoon parit käsitysten ja yhtyy syleilyhyn salaiseen.

Ostoksilla.

Isännän kanssa tullaan kaupunkiin pikkaraiseen, perin hiljaiseen, juhannus-ostoksia tekemään.

Kesä juuri kerkeimmillänsä. Salmet säihkyy päivän kilossa, rantapoppelit ja männyt tuoksuu, tuoksuu pienet, varjoisat puutarhat, lumenvalkoisina loistellen omenapuineen, joiden välistä vilkkuu siellä täällä talon pääty, paistaa peltikatto punainen tahi säleaita porttinensa.

Katuvieren nurmikolla loikoo laiskotellen ruununvoudin koira. — Posteljooni Kilpeläisen kissa kiivennyt on lautalaipiolle istua kyyhöttämään päivään päin. Kyyhkyset kauppiaiden rappuin luona nokkivat maasta ryyninripekkeitä. Erään puodin luona niille syöttää sämpylätä pieni pojan telja odotellen isää, joka juuri paraikaa tinkii kauppamiehen kanssa:

— Mitä se maksaisi tuo potin kulha… tuo… emalierinkinen kaukalo? Elä nyt… Kolme markkaa! … Kallis on.

Miten paljonpas sie nylkenet tällaisesta nahkalämpsästä? Voi pattio! On vai niin suolaista… Tulee ne nyt nuo kengät hintaansa. Sutkasen summan maksaa yhdet pohjat. Siihen kun otat vielä lisäksi satnikkanahkat sekä kappinahkat…

Panehan vielä pötkä sikuria… Riikan sikuria… Sokuria, sitäkin pitäis panna kilo, pari. — Ja mitä hitsiä ne käskivät ottamaan vielä… niin no, tosiaankin, onkos teillä sitä sellaista valkaistua paitavaatetta? Tyttö kun näät pääsee ripille ensi pyhänä, niin sillehän se pitäis muka liessink’paita saada. Eihän se enää kelpaa piikkokangas paitaan edes alasiksikaan. — — Pitäis eräs metri pitsiäkin… Panehan tuota… tuohan tuo nyt näyttää vähän taniammalta, tuo ruskia. — Sitte kun viskaat kaupantekiäiset, niin haastetaan jo vaikka rätingistä.

Viimein päästään mekin ostoksille. Saadaan koriin vehnäjauhot, hiivat, rusinat, väskynät ja riisiryynit ja ynnämuut ja päästään lähtemään kotiin odottamaan aattoa, juhannuskoivuja ja -kukkasia, tanssin lekuntaa ja kokkotulta.

Korkea Oikeus.

I.

Tässä ihan naapurina asuu Tuomas Monni, tilanomistaja, sangen äveriäs, mutta saita.

Kihlakunnan oikeus nyt äskettäin antamallaan päätöksellä velvoitti ukko Monnin korvausta maksamaan sata markkaa Mikko Ripatille siitä, että Monnin emakko luvatta ja varsin röyhkiästi oli tonkinut ja mullistellut ryytimaata Mikko Pipatin, puutarhurin, ynnä sitä paitsi suorittamaan kaikki oikeudenkäyntikulut, kuin myös vetämähän sakkoa sata markkaa siitä, että rohkeni kehua emakkoaan juristiksi loukaten korkeata Oikeutta.

Monnipä ei tyydy päätökseen. Väittää suuttuneena: vääryys tehtiin, tehtiin pirun putku hänelle. Minkäs hiton hän näät sille mahtaa, että akka tahtoo pitää sikaa, mokomaakin rempsapössiä kuin tätäkin, lemmon juristia, jonka kärsäileminen vie hältä talon.

Tähän min en tyydy, Monni ilmottaa. Suottakaan en tyydy, käräjöin, vaikka menis armopöytään asti!

* * *

Niinpä hankkii vähän vihavata putelin uurteeseen ja lähtee sitte valituskirjelmätä teettämään kirkonkylän nurkkasihtierillä, Timo Nikoteemus Saparolla. (Saparo lienee tosin liikanimi, jonk on irvihampaat antaneet, mutta kosken muista enkä tiedä, mikä olis nimi oikia, annettaneen mulle anteheksi, että sanon häntä Saparoksi.)

Saparon virkahuoneesehen astuu Monni, sanoo: — Päivää. — Päivää! vastaa Saparo, mies kaiskerainen, sangen arvokkaasti, katsoen tulijata rillein yli, jotka tiipattavat latvalle terävän, viinan punertaman nokan. Katsoo, vilkasee vain, alkaa sitte jälleen tongiskella papereitaan, kellastuneita, vaan arvokkaita, suurten juttuin rotokolliloita, viiksenhuipukoitaan sipuillen ruskeiksi savustunein sormenpäin.

Monni rykäsee ja sanoo: — Tuota… Ei Saparo vain ole tietääksensä. Vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen kääntyy päin ja päänsä ylentää. — Oisko asioita? — O-oishan tässä… tuota… tulin vain, kun sakottivat… häikköläinen… tuota… Enhän minä, tuota… — Jaaha!… Onko rotokolli? Näyttäkääpäs! Jaaha!… Hm!… Jaaha… No niin! — Niin jotta… tuota… valituskirjelmä… ja sitte… oishan täällä vähän… tätäkin vihavampaa putelissa.

Se auttoi. Saparo on toinen mies:
— Istukaa, olkaa hyvä! Siin on tuoli!
Minä teen kuin parahiten voin.

Alkaa sitte viisas keskustelu lakiasioista, Rikoslaista, Naimisen Kaaresta ja vaikka mistä, kunnes Monni on jo vakuutettu, että niin se on, ei siinä auta, ei vaikka olis no! Hän kyllä voittaa. Kysyköön rahaa! Ei se siihen kuulu, vaan asjan täytyy mennä jenkoilleen, siitä se onkin justiin kysymys.

II.

Valituskirjelmää nyt laatimaan Saparo kaikin voimin antautuu. Ottaa aina väliin pienen napsun, miettii sitte, penkoo lakikirjat, kirjoittaa, korjailee, ja niinpä syntyy nerontuote, jonka arvoista ei kyhättäne toista ihan äsken.

Siinä selitetään, kuinka muka: Monnin emakko on varsin siivo, tunnettu kunniallisesta käytöksestään, rauhallisesta mielenlaadustaan, kuin myöskin huohmioitettava on, että sitä hyvin ruokitaan, jotenka se ei millään lailla, etenkin ja siihen katsoen kuin myöskään ei ole ennen havaittu sen röyhkeyttä, varsinkin kun todisteet on olleet tois-arvoisia, eikä suinkaan tässä voitane väittää ilkivaltaisuutta huohmatuksi, ole voinut olla vikapää vahingontuotantahan Pipatille, vaan, ja kuten todistaakin voidaan, Pipatin ryytimaa on aidattuna kelvottomasti, ja siksi, eritoten viitaten Lakiin Väliaidoista, anon nöyrimmästi, että kanne, varsinkin koska se on syntynyt vain vihamielisyydestä ja kateudesta ynnä voitonhimosta ja ahneudesta, ilman mitään muuta kumottaisiin.

Mitä taas tulee sakkoon, johonka Kihlakunnan Oikeus on langettanut Tuomas Monnin siitä, että tämä nimitti, kuten tapa ollut on kansan keskuudessa varsinkin, kun on puhe pahantekijöistä sioista ja rönkyjistä ynnä ruinaajista, sikaansa juristiksi, alistan päätöksen tarkistuksen alaiseksi armolliselle Hovi Oikeudelle, nimenomaan kiinnittäen huohmiota kansan tapaisuuteen, koska kuitenkaan ei Monni edes aavistanut ole, että juristi on titteli Korkean Oikeuden istujain ynnä kaikkinaisten lakimiesten, kuin ei myöskään tiennyt solvanneensa tämän tituleerauksen kautta muita kuin vain omaa emakkoaan, joten tään sanan arvopitoisuuden on Monni tullut alentaneeksi parempaa tietopuolisuuttaan vasten, eikä niin ollen millään muotoa ole sakkoon ansiollinen, sillä kaiketi on seikka se, ettei Monni, joka tunnetusti on kaikin puolin kuuliainen Laille, tätä julkeata solvausta oisi tieten tehnyt konsanaan, ja tuskin silloinkaan.

Vanha läävä.

Akkansa estelyistä huolimatta Kykkänen möi vanhan läävänsä räätäli Ambrosius Teperille sadan markan kauppahinnasta. Vastaanotto myöskin tapahtui ilman vähintäkään viivytystä.

Navettaa purkamaan käy neljä miestä, Teperi itse heiluu neljäntenä, — säestämänä kiivaan rallatuksen, jota pitää akka Kykkäsen. Hyökkäillen pihalla kuin raju-ilma, tenttelehtäen kuin hyppäpieru, hyrrä sellainen, hän huutaa, huitoo:

— Pahanhengen rutkat, rökäleet! Purkakaa nyt, onhan siinä katto, hyvä olkikatto, josta saapi räätälin rouva viinin herrashatun, oikein olkihatun saapi siitä.

Tottahan tuo nyt toki pitää olla olkihattu. Ei ne muuten huoli herrat käydä taputtelemassa, ei ne tukkipomot muuten tykkää, jos ei ole herrashepenissä.

Kiveltä kivelle se akka hyppii. Nyrkkiä lyöden paksuun reitehensä huutaa ja sylkee, kiroilee ja noituu.

Saa siinä rippinsä jo Kykkänenkin:

— Kylläpä siin on miestä miehekseen tuossakin Kykkäsessä, jukolauta! Tulimaisen köntti, pirulainen, hiton juhta! Siinä maalailee höstäilee haravia elokuussa. Nythän niitä justiin tarvitaan! Ei oo näät muuta työtä miehellä!

Koko kesän syö ja laiskottelee, istuu ja imee piipun töllöään, syljeksii lattialle, haukottelee, kitaansa repii, maata köllöttää. Lieneekö silmä siivollansa auki ollut koko kesän aikana. Ei kinttuloitaan kehtaa kohotella. Astua jäystää niinkuin tyrikäs. Ei puuta halki tokkaa, siksikään ei kestä kirves miehen koprassa!

Jo se on sitte tehty uusi läävä! Johan tuossa olis aikaa ollut tynätä häneen vaikka viisi läävää, niinkuin ei joutanut ois, tosiaankin! Kun et jo myynyt tuota hoviakin, tuvan tölliäkin tuosta tieheen. — — —

No niin! No nyt se alkaa purkaminen! Taitavat olla vähän lahot hirret! Hups! Sillä lailla! Puettakaa vain silleen! Tomuna ne nousee taivaaseen! Pölynä se on koko läävän röhä, tummanenkin homepytinki, säkissä saatte kantaa, röttelön, räätälin tunkiolle, ukkoparat!

Kykkästä jo alkaa kiukuttaa. Akkakin siinä pieksää kieltänsä, kiehuu niinkuin rokkakattila, härskyy siinä ihan nenän alla. Ei, perhana! Ei tätä enää kärsi! Kykkänen housujansa kohottaa, muljauttaa akkaan päin ja rähähtää:

— Nyt ala tuketa jo kitusias! Tässä saattaa, näätsen, suuttua, ja silloin se on hyvin paha seikka se rallatus. Niin jotta: Hissukseen!

Akalta loppuu oitis sananvuoro. Tupaan puhallaikse tuulispäänä lyöden oven mennessänsä kiinni oikein vähän niinkuin vinkiämpään, jotta hupa tölli huojahtaa, tuohiläpät ikkunoista tippuu.

Kuuluuhan sieltä vielä kotvan aikaa kalitusta eukon kiukkuisen, mutta kukas siitä välittäisi. Purkajat tarjoavat Kykkäselle tupakan. Tämä ottaa huomauttaen: — Se muija mikä lienee… raivo… väliin.

Sadetta pitämässä.

Kesselin Jussin mökkiin pistäydyin sadetta karkuun vallan kauheata. Pistäydyin sinne valehtelemaan kilpaa kera akan kielevän, akan rehevän ja repsakan, joll on sisu kirkas, aatos nopsa, kieli kepeä kuin haavan lehti.

Eukko heti hyppää kahvin keittoon.
Sanon: — Eihän tässä mitä huoli…
Mitäs te nyt turhaan puuhaan tässä…
Piipahdin vain poutaa vuottamaan.

Akka: — Yy! No tämähän nyt on!
Puuha! Mitäs puuhaa tässä!
Tokihan tuo nyt pitää ryypätä
kuppi porovettä harvoin käyden…
Itsekin tässä juodaan, lapetaan.

Mutta tuskin tuli syttynyt on, ukkonen kuri lyö ja risahtaa, jotta seinät ihan vapisevat.

— Herra siunaa! — eukko hätäytyy —, viskaa vettä lekkuavaan lieteen, pellit sulkee vallan visusti, alkaen ärhennellä ukkoselle:

— Tampun koira! Siinä äräjää ja risahtelee, jotta kauhistaa! Koko kottulaisen päivän jauhaa jytyää kuin mikä ryynimylly, murnettaa kuin mulli vihainen ja rätisee ja ruskaa. Ruskakoon nyt, tottapahan vielä herkeää!

Viimein tuo toki ilma asettuukin, ja muija pyörähyttää hyvän kahvin. Sikurin murua ei sekaan pane. Kehahtaa itsekin: — Ne talolliset, ne ovat sellaisia natkuloita, saivarennylkijöitä, kurjia. Sikurinokare vain sumpin sekaan viskataan. Hm! Se on höröä, sen tietää sitte… Tulee kipeäksi mokomasta kahvin suipelista.

Minä toki tämän kahvin keitän sellaisen, jotta sitä kehtaa juoda. Jos häntä sillä tehnee konkurssin, niin tehköön! Käykää vieras ottamaan! Tuossakin naapurissa kahvin keittää kuin minkä pulingin se emäntä. Pentuloitaan kyllä kouluutetaan ja yritetään tehdä herroiksi, mut kunnon kahvia ei raatsita.

Tyttö se nyt tänne näkyi jääneen ukkoa uottelemaan kotona. Virkkailee päivät päästään nykertää ja lukee pänttää, mitä lukenee. Jo siitäkin mies saapi syöttilään, kun senkin ryökkinän vain siitä korjaa! Ei edes, polonen, saa puhtaaksi omia riepuloitaan, hanhi, näätsen!

No poikahan se puittos missä lienee siellä Helsingissä soittamassa. Porttipijanoa, kuuluu, soittaa jossain, missä lie viilharmuonissa vai missä tampun orkestierissä.

Siihen ne senkin pojan koulut meni!
Siihen ne sihahti. On tää nyt virka!

Tätä nyt soittaa osaa kouluittakin. Tuokin reätäl-Heikin Ievertti soittaa sirmantkaa ja viijuonia niinkuin mikä Herran enkeli, vaikka ei koulujakaan ole käynyt ei päivääkään, ei kansakouluakaan. — — —

Ryyppää, ryyppää! Ei se niin nyt ole ihminen kuin mikä puteli, jotta se nyt yltä pulahtaa. Meijän Juss se juop ku hevonen. Väliin pannu päätyy pieneksi, vaikka tää nyt vetää vähilleen kupillista kaksikymmentä… … kaksi kuppia nyt tunnu missään…

Juon kolmannen ja neljännen, ei auta suututtaa ylen hyvää eukkoa. Latelen sitte suuret kiitokset, kost-jumalat ja kaikki mitkä kuuluu, alkaen hankkiutua lähtöhön.

Äkin se poudaksi nyt remahtikin. Kaukana ukkonen vain murisee, ja näkyy pilvi synkän-sininen. Astun ohi talon, jonka tyttö pitsiä nypläilee ja lukee pänttää. Neiti on kamarinsa ikkunassa kädessä joku rakkausromaani.

Mut nätti tyttö, totta tosiaan! Olisin ihan varmaan… Mutta eikös se akka pahus juuri äskettäin herennyt haukkumasta: — Siitäkin saa muka syöttilään, ken korjannee! Ei edes, polonen, saa puhtaaksi omia riepuloitaan, hanhi, näätsen. —

Talkoissa.

Rukiinleikkuutalkoot Hovissa.

Kuhilailla seisoo pitkä pelto. Ukot, akat, pojat, piikalapset tunkeutuvat tupaan lämpöiseen, jonka keskellä on kestipöytä, pitkä pöytä valkoliinoineen.

Emännät, punaiset kuin puolukat, kantavat pöytään ruokaa sekä juomaa, piirasta, voita, kiljunpintaa, kaljaa, kalakukkoa ja kastiketta, rusinarokkaa, riisihuttua, kirnupiimää sekä kokkelia. On siinä keittiä ja kiisseliä, tauhkaa vaikka minkä tapaista!

Isäntä, vääräjalka jaarikka, jämerä äijä vielä ikäisekseen, tarjoaa Ukkoloille ruokaryypit pullosta kimmeltävän kirkkaasta, kantikkaasta "parrun pätkästä".

Syödään, viisastellaan, tupakoidaan, suupielet hieman rasvan-kiiluvina, kuunnellaan viritystä viijuonin, jota sylissänsä pitelee Ievert, poika Heikki-räätälin.

Nyt se alkaa reima talkootanssi! Kohta viulun liurutusten yli kuuluu kurnutusta sirmantkan, haikeaa halitusta harmonikan, jolla Matilaisen Juhana vetää oikein yli olkansa!

Voi perhana! Ne vetää komiasti!
Ihanhan tässä jalat alta karkaa.
Karskinkin suun se vetää vehnäselleen,
tuo valssi vanha: "Morjes Amanta…"

Mut onkos lattialla poikaa, piikaa! Pojan jukurata, julli-niskaa, piian lellukkata punasuuta, uhkee-utaraista, paksureittä! Hih! Sitä vinhaa tanssin vilskettä! Käpälän kopsetta juur komiata! Tytöt ne paistaa niinkuin puolukat, pojista hiki kiehuu niinkuin pihka mäkimäntylöistä kesäkuussa.

Koirat ulvovat ja kissa naukuu ovensuussa ulos päästäkseen. Nurkkaan karkaa pojat pikkuruiset jaloista julman tanssin jytinän. Ämmät käkkäleuat lieden luona säksättävät kielin ketterin lehmäin poikimiset, kanan munat, voin kirnuamiset ja kirkkomatkat.

* * *

Mutta ukot siirtyy kamariin, totipöydän ääreen tutkimaan raamattua neljän kuninkaan.

Lyövät siellä ajan kuluksi viidentoista pennin nakkia. Maistavat kukin kupposestansa ja riuhtasevat aina tuolloin, tällöin roimat rynnässavut rettingistä. Kiire ei ole eikä rahan himo. Siksi joudetaankin jutustamaan pitkin ja poikin monet asiat.

Joku kehuu kalansaalistaan, valehtelee silmät ummessa, miten muka rantahakaan kerran vietiin lampaat. Vuona hävisi. Hävisi toinen. Minä vahtiin menen. Pyssyn kanssa menen väijymään, jotta kuka konna se ne vuonat viepi. No mitäs, vähää ennen puoliyötä suuri hauen rosmo yrittää temmata vuonan, joka menee juomaan. Kerkesin toki ampua sen rutkan, ennenkuin ehti tekosensa tehdä.

Arvaapas mitä painoi?… Herra tiesi!
Puntari ei päälleen ottanut!

Toinen kehuu hyvää pyssyään:

— On se vain putki siinä sellainen, että en ole toista vielä nähnyt. Sikäli kuin suinkin silmä siintää saat tetriäkin peppuun tökätä, ja kyllä putoaa, ja potkimatta!

Siitä kääntyy puhe metsästykseen. Nauretaan röhötellään herroja, kaupungin asessyörejä ja muita, jotka rellestävät retkillään viikkomäärin, eväät mukana, muhkeat eväät, vehnäpiirakat, putelit, pulkkavaiset konjakpullot, ja viinalekut vyöllä, hitsiläinen, olalla jahtitorvet kiiltävät, pyssyt kolmepiippuiset ja laukut, sellaiset uljaat laukut! Koiran hukat suuret kuin mitkä hiton lejoonat, syövät vain lampaita ja vasikoita, jäniksen hajuakaan eivät tunne. Sen kuin lennetään suu rievallaan ja älistään ja tehdään pilojaan.

Toisenkin lampaan ne on sitte syöneet, toisenkin vuonan herrat saaneet maksaa ja mennä kotiin kontti tyhjää täynnä. Tietäähän sen, kun siellä metsässä ampua paahdetaan ja huudetaan, torvilla tötötetään. Siihenhän, siihen se justiin jänis lentääkin!

Ja mitä sitte, vaikka lentäisikin? Senkin riiherran, sen Riippenpierin, jänistä muka piti ampua, niin koiran ampui, rotukoiransa, voilla ja vehnäsellä vaalitun. Sitä se sitte itki tillitteli. Taisipa oikein hautajaiset pitää. Sanomalehteen kuului kirjottaneen runot ja värssyt, muistokirjotukset, ettei koko tämä roskakansa maksa sen koiran vertaa, joka kuoli, mutta jotta onpahan nyt saanut sentään haudan kunniallisen, perintötilalla, näät, kuuluisalla, joka ei joudu moukkain myllättäväks, kasvakoon ennen pajurämettä!

Syntyypä siitä naurunrähinä! Moni totikuppi kumotaan aateliskoiran jalon kunniaksi. Sitte mennään tupaan tanssimaan, näyttämään kepiöitä kenkiä tälle nykykansan nuorisolle.

Perhejuhla pappilassa.

Syntymäpäiväjuhla ryökkinän, immen seitsentoistavuotiaan, kalpeankauniin, sinisilmäisen, tuon ihanaisen Beate-Sophien.

Salissa loistaa kruunut, pöytälamput. Liinat aivan hohtaa valkeuttaan. Pöydällä välkkyy kahviastiat, teekeittiö ja limonaadilasit, siellä ruusut tuoksuu punaiset, onnittelukortein sekä kirjein…

Nurkassa röyhistelee palmut, liljat leveinä luona vanhan pianon, joka arvokkaana, ylpeänä on kuin muistelisi nuoruuttaan, menneitä, parempia aikoja, jolloin valot paloi hämärämmin, aatteet ja sanat sitä kirkkaammin sädehti hienoin salaviittauksin niinkuin jalokiven kimmellys, joka yhtämittaa syttyy, sammuu. Ajat ne on olleet sekä menneet… Elämä on nyt perin harvasyistä. —

* * *

Vanhan kirkkoherran naama loistaa, rouva sulaa aurinkoiseen hymyyn lausuessaan tervetulleiksi vieraita ainokaisens synnyinjuhlaan. Beate-Sophie punastuu ja niijaa, kainostellen päänsä alas painaa…

Istutaan sitte oivaan juhlapöytään, juodaan kahvia ja mehuvettä, limonaadiakin nautitaan ja hedelmiä ynnä konvehtia. — Beate-Sophien tahdosta tää juhla aivan raittiiksi on järjestetty. — Myöhemmin yhteisestä pyynnöstä päivän sankaritar soittelee "Kultaiset langat" Tshaikovskin ja vielä ylimääräisenä numerona: "Tää kodin onnea ompi rauhaisaa."

Kätten taputukset, hyvä-huudot. — Sitte noustaan vähän katselemaan pappilan rouvan maalailemia ihanoita seinätauluja.

Henkikirjurista tuntuu, että taulumaalaukset seinillä todistavat herkkää tunnetta ja luonnonhavaitsemiskykyä. Ne loihtivathan katsojalle eteen milloin kesä-illan lämpöisen, auringonlaskun kauniin ruskotuksen, milloin valkopurjeet ulapalla tyynellä, päilyvällä, seilaamassa… Tahi haaveellisen kuutamon, jolloin vedet vienoon värehtivät…

— Nykyään ne taidemaalarit, — alkaa vallasmanni, — ne on, tuota, sellaisia töhertelijöitä. — Niin, no, — sanoo kirkkoherran rouva, — kun eivät osaa, niin ne tuhraavat mitä vain sattuu, siinähän se on. — Taidon lahjaa eivät kaikki saa, myöntää kirkkoherra huokaisten. — Ja toiseksi, niin vaatiihan se myöskin intelligenssiä ja rutiinia. — Aivan oikein! yhtyy lääkäri, — myös riippumattomuus on mielestäni tärkeätä taidemaalarille. Taiteen pitää, minun luullakseni, puhjeta kuin kedon kukkasen, olla huolettoman hengen tuote, huvitus ja myöskin sielun ruoka luojallensa sekä katsojalleen.

Ennen juhlan loppua on toki kuultava vielä, mitä ajattelee apupappi taideasioista.

Hänestä se on — taide nimittäin — hengen kuvastin ja luonnon peili. Hän on itse joskus yritellyt… (Tätä tunnustaissaan punastuu hän.) maalailla öljytauluja ja silloin huomannut, että se on tarkkaa työtä, ja sitte luonnontuntemusta myöskin, rakkautta luontoon, sillä taide on… taide on — peilikuva luonnosta!

Matkustajalaiva.

Maanantai-iltana on lähdössä kaupungin laiturista moottorpursi matkustajia viemään maalaiskyliin.

Pursi on kaikin puolin "extra prima". Siinä on kolme eri luokkaakin, niinkuin on hienoimmissa laivoissa tapana pitää. Ensimäinen luokka, jossa on penkkilöillä pehmikkeet heinällä topatut ja koristetut tulipunaisilla tupsuloilla, on ihan etukeulassa, ja toinen, jossa istuimet on muuten kuin ensimäisessäkin luokassa, mut ilman lankatupsukoristeita, on peräkokassa, ja kolmas luokka on sijoitettu konehuoneeseen. Kolmisenkymmentä täyskasvuista on laivan lupa ottaa kuljettaakseen. Siks ihmiset jo saapuu laiturille tuntia, kahta ennen lähtöä.

Nyt juoksee ihan viime tingassa "riätälj-mestär" Ryhänen ja tahtoo purtehen tunkeutua liian täyteen. Kapteeni liepeisiin käy räätälin, tehden perinpohjin selkoa, kuinka mont on lupa ottaa "völjyyn". — Ei meill oo tilloo, herra riätälj-mestär.

— Miks ei oo tilloo? Tilloo täytyy olla. Pasissier-laivaan täytyy ottaa mukaan pasissierit; mie oun pasissier. Nuo jauhosäkit tuossa kannella ne ei oo mittään pasissierilöitä. Puottakaa ne poikkeen. Miull on asijoita niin tärkeitä, jottei tää laiva vastoo miun reissuloitain, jos ne hiijautuu.

Kapteeni häkeltyy. No mitä tehdä!? Ei uskaltaisi jättää räätäliä, ei oikein mukaan ottaa. Mutta silloin tulla lehestää jo poliisi. Virkansa puolesta, ei ylpeydestä, sekautuu asiaan ja pitää siinä tavanmukaisen nyt kuulustelun, jonka nojalla hän vihdoin kieltää laivaan pääsyn Albin Ryhäseltä. Laiva antaa heti lähtömerkin. Kapteeni huutaa koneenkäyttäjälle: (Molemmat tulleet tänne Savon mailta, niinkuin "riätälj-mestär" Ryhänenkin.) — Pannaanpas lähöks! Toinen siihen vastaa: — Lähöks pannaan ihan paikalla, het, kun soan toahan paperossiin tulen.

Kapteeni hetken päästä: — Takas-päin! Ja laiva uljahasti täristen irtautuu laiturista. Mutta eikös käy silloin kone hieman reistaamaan. Mikä lie akseli vain taittunut, mut kiusaa siitäkin on kerrakseen.

Onneks ei jäädä tuuliajolle. Kapteeni näet yltää vielä seipään ojentaa laiturilla seisoville.

Ukot ottaa vähän itseensä:
— No, mitä? Eikös sitä lähetä?
— Lähetään… ihan tuossa paikassa…
Juostaan vuan tuolla Jörkin pajalla…
Massina joinniik koipein juonittelloo…

Noin tunnin päästä sitä lähdetäänkin, ja lähdetäänkin ihan viivana. Yks venemies vain pääsi sivuuttaamaan. Kun oli säkkilöistä tehty purje, ja vielä souti selkä kiperänä niin voitti, tietäähän sen, vängällä.

Keskellä selkää huutaa kapteeni:
— Mennäänkös, masunista, Hirvisaareen?
— Ka, vaikka tuonne sitte poikkeaisi…
voiphan ne ostaa limunaatia.

Poiketaan Hirvisaaren laituriin, lahteen parin virstan pituiseen. — On siellä retonia, virkkaa joku nähdessään rannan täynnä tyttölasta. — On tuolla nuitai pojan könttilöitä, ne likoille näät limunaativettä pistuovoivat, tummasetkin sorsat!

Virvoitusveden kauppa käy kuin siima! — Tuo vielä pullo sitä punasta! Tai anna heitä kaksi. Täss on raha! Kapteeni hyppää vihdoin paikalleen ja antaa lähtökäskyn, mutta silloin huutaa joku: — Hei, hei! Älkääs menkö! Yks pullo vielä sitä punasta!

Ei kestänyt kuin puoli tuntia tää kaupan teko sangen tärkeä. Taas lähdetään, ja ihan ehjin nahoin saavutaan viimeisehen laituriin jo siinä vähää ennen puoli-yötä.

Ilojuhla rautatien kunniaksi.

Nythän ne rupeavat rustaamaan tännekin, kuuluu, sitä rautatietä.

Kaupungin herrat ovat juhlimassa.
Siellä on olvet, liköörit ja rommit,
lihat ja kalat, kaikkinaiset herkut.
Soittokunta siellä puhaltaa.
Herrat ryyppäävät ja huutavat:
— Eläköön! ja — Maljat pohjahan!
Maljat pohjaan radan kunniaksi!

Ilo ois kaikinpuolin vilpitön, mut sattuu kaksi kaveria siinä, nokakkain, kaksi vanhaa vihamiestä. Ja vaikka onkin päivä sovinnon, hetki julman jubileerauksen, niin eivät malta olla tonkimatta toistensa vikoja taas esille.

Sanoopa yhden kerran paukahuttaa kelloseppä silloin maisterille, ylen viisaalle ja koppavalle: — Mikäs virka sinulla on oikein?

Toiselle se on sangen arka paikka, kun ei ole oikein mitään virkaa, ja virattomuus täällä katsotaan synniksi suuremmaksi varkautta.

Eipä siis sovi kovin ihmetellä, jos ottaa itsehensä maisteri. Lentää punaseksi niinkuin rapu, katsoo hetken kakkuloiden yli ja nousee, sanoo sanat murhaavat:

— Noin tyhmää kysymystä tähän asti kuullut en ole vielä kertaakaan, mut ei se sentään mikään ihme ole: tämähän onkin mulle ensi kerta käsityöläisten kanssa seurustella.

Tästäpä suuttui melkein koko joukko. Jokainen luuli, että maisteri tarkoitti sanoillansa koko seuraa.

Ja kiivain silloin, lehden toimittaja, joka vasta tänä iltana maisterille kiirein esitettiin, huutaa ihan kohti kulkkuaan:

— Ulos! Tämähän on sikamaista ruveta yleisessä paikassa kunniallisia ihmisiä solvaamaan moisin sanoin! Ulos! Ulos!

Maisteri kääntää silloin hävyttömän katseensa toimittajaan sanoen:

— En tosin tunne tätä räätäliä, mutta luulen, etten ole velkaa penniäkään vaatekerrastani. Ja siksi pyydän: Älkää huutako, kun ei teitä ole tarvittu.

Samassa hän jo kumartaa ja lähtee.

Eikä olis hyvä ollutkaan viipyä viimeisien sanain jälkeen, sillä toimittaja Pulkkinen ylenpalttisen on paksu äijä.

* * *

Tämä nyt oli pieni väliremppaus siinä jumalaisten juomingissa, eikä sitä kohta muistetakaan. Huomena ollaan jälleen hyvää kuomaa, tökätään kättä maisterillekin, kysytään: — Vieläkö on pohmelo? ja nauretaan ja pannaan sanomiin:

— Vaatimaton illanvietto eilen rautatien kunniaksi vietettiin. Mieliala toverillinen. Rattoisassa seurustelussa kului ilta pikkutunneille.

Sorsajahdissa.

Astuu tässä toissa iltana ikkunani ohi Jurkan Tommo, mies rehti peräti ja ponteva, takoja tarkka, ylen selvä seppä, astuu siitä pyssy olkapäällä, nyökäten hyvän illan ikkunaan.

Kysyn: — Minnepäs se Tommo nyt? — Vohlaa menen tavottelemaan. Kuului sorsajahti alkaneen. Viime yönä oli järvellä sellainen tulimaisen roikina, jotta arvelinpa, annas olla, jos tässä piipahtaisin minäkin erään sorsan säkkiin pistämässä. Tule höykkään! Onhan sillä pyssy teidän isännällä, tietääkseni.

Innostun siinä. — Vuottelepas vähän! Juoksen isännältä haulikon, uuden, uljaan kaksipiippuisen ja lähden Tommon kera sorsajahtiin.

Venettä vanhaa maalta lykätessään, savista, vuotavata, Tommo sanoo: — Eihän tää meidän moottori nyt ole oikein komia, vaan eikö tuolla sen verran liirattane, kuin on tarvis.

Se näät täysimäisen loha näkyy vuotaa pulkentavan kimmilöistään. Vaan antaa vuotaa. Onhan tässä aikaa naussata vettä tieheen hänestä. Eihän tuota aina huoli olla pyssy tötöllänsä ampumassa.

Olehan sentään siellä vakavasti!
Tällä on, epelillä, kaikki kujeet.
Osaa se olla näet vaaruvakin
niinkuin mikä lemmon kätkyt ikään.

Päästään Kanasaaren salmekkeelle. Silloin lentää pieni moottori kaupungista käsin, räklättää, täynnä miestä kauluskulkkua kaksipiippuisine kivääreineen.

— Olipas onni, sanoo silloin Tommo. Ne ne meille sorsat aristelee ruohikoista, saatpahan sen nähdä. Olen minä niitä ennenkin pitänyt koirinani tässä työssä.

Samassa kohoo pari, kolme sorsaa, mies moottorista ampuu roiskahuttaa, ampuu toinen. Yhtä tyhjän kanssa! Sorsat lentää melkein meitä kohti. Tommokin silloin torven kohottaa, vanhan, ruosteen runteleman putken, konstin oikein kotitekoisen. Kiirettä ei pidä laukastessa. Kun laukasee, niin sorsa tipahtaa, tipahtaa niinkuin kuollut konsanaan.

— Hitto sentään! Tommo päivittelee, kun ei ole toista torvea tuossa pyssyn kuvahisessa, jotta saisi yhteen hikeen soittaa toisenkin sorsan nurin niskojaan.

Tarjoan hälle kaksipiippuista, mutta Tommo viittaa kämmenellään: — Elä luule! Käteeni en huoli vaaprikan tekemiä pyssylöitä, vaikka heissä oisi viisi reikää. Omaan takapuoleenikin luotan enemmän kuin asuun mokomaan.

Koitan puolustella tehtaan työtä, mutta Tommo pysyy uskossaan, että ei tee totta tuollaiset läpäjävät, raviertukki pyssyt. Leluja ne on pyssyn rinnalla.

Ja kun sitte vielä pari kertaa ammun metsään kaksipiippuisella, päästän sorsat muille markkinoille, silloin Tommo vasta innostuu:

— No, poikarukka! Enkös sanonut? Enkös ennustanut: Ei tee totta! Olenhan minäkin jo eläissäni toisenkin torven tainnut tyhjentää. Pidähän mielessäsi miehen puhe: Sorsaakaan et puota, usko oikein, mokomalla lelulla kuin tuolla.

Ei se sana ihan toteen käynyt.
Puoltanut lienen toki pari sorsaa.
Mut Tommo sanoo niitä käännellen:
— Vo-voi! Ei lyö läpi höyhenistä.
Haulit karisevat, katsohan!
Vaan pökertyyhän siitä lintu vähän,
kun ihan pyrstön alta ammutaan.

Vallasmanni ja poliisi.

Nimismiestä ukot kutsuu täällä rähilääksi, keljapössiksi, tahi Pahulaisen syöttilääksi.

Poliisia sentään sanotaan joskus oikealla nimelläänkin, mainitaan Malakias Pötröseksi.

Kumpikaan ei miekkaa hukkaan kanna.
Molemmat ovat sangen innokkaita
virkansa töitä toimitellessaan.
Poliisi vain on vähän liian arka.

* * *

Kerran nämä samat kruununmiehet ajavat kaupungista kotiin päin ollen hienoisessa hiivassa.

Törrääjän mäen päälle tultuaan, suutari Kopperoisen mökin kohtaan, nimismies tahtoo mökkiin kahville.

— Juokse, kysy Kopperoiselta, keittääkö hän meille kahvia, maksua vastaan, ymmärräthän sinä! sanoo poliisille nimismies. Koputa ylös. Taitaa maata jo!

Pötrönen juoksee. Ruutuun naputtaa.
Ei hiiren hisahdusta sieltä kuulu.
Harmaa kissa siihen ilmestyy,
Pötrösen saappaan varteen päätään muilaa,
naukua marajaa ja pökistelee.

— Lyö nyrkillä, niin että kuulee siellä! Puota rampkaan, jotta helähtää! — Ei se herää, kyllä se on vissi, vaikka tään purkais koko mökin tästä, väittää Pötrönen. Hän tietää näät, että suutari on sangen kiivas, ei ole sen kotirauhaa häirittävä melulla sellaisella ensinkään.

Silloin hyppää itse vallasmanni, potkasee ensin kissan lepikkoon, laukasee sitte nyrkin ikkunaan, niin että lasit kartanolle parskuu.

Samassa ryöpsähtää jo Kopperoinen kirves kohollansa ikkunaan luullen rosmojen nyt hyökkäävän keskellä yötä häntä nitistämään.

— Elä elä tule, pahulainen! huutaa suutari kuin pasuuna. Pistänet vain ikkunahan pääsi, niin kaksi kissankuppia teen siitä!

— Hiljaa Kopperoinen! Minä olen… — Olepa sinä mikä tahtonet, mut älä komentele, hiton räähkä, älä yhtään siinä suurentele, tahikka minä tulen kartanolle!

— No nyt on hyvä, miettii vallasmanni. Kävelee jälleen kärryjensä luokse ja käskee ajamahan helvettiin!

Istuu, melkein loikoo, rötköttää ja haukuskelee siinä joutessaan Pötröstä, poliisia, pelkuriksi, nahjukseksi, lökkäpöksyksi, kötykseksi, ukkoraukaksi, nököttimeksi ja vaikka miksi.

Pötrönen kuuntelee, ei vastaan pane. Ajaa nykyttää vain hevosta ja koittaa pysytellä istuimellaan, kärrien toisen likasiiven päällä.

Viimein väsyy toki vallasmanni, sanoo: — Haista nyt jo se ja se!

Pötrönen rykäsee ja tavottelee laulaa siinä jotain huomevirttä: "Jo aurink’ armas"… mut ei riitä ääni, ja nimismieskin siihen ärähtää: — Ole naukumatta hänessä!

* * *

Mutta kotonansa Kopperoinen ei enää unta silmähänsä saa. Istuu pöntöllensä miettimään. Tupakoi ja lampun sytyttää, alkaen äkäpäissään valmistella Mulin Matin saapasparia.

Erokahvilla.

Juopi tässä erokahviloita kahdenkesken minun kanssani, pienessä, rauhaisassa pöksässäni, Miettis-Pekko, äijän käriläs, ukko seitsenkymmenvuotias, leuka valkoisella harjaksella, ryntäät rehjallansa karvaiset.

Viisas äijä, kalamiesten paras, puheiltansa kovin konstikas. Suu on aina melkein korviin asti viisahassa virnistyksessä, silmät tirrillänsä, kierot silmät, joista toinen evähiä etsii toinen kun katsoo kalaa järvestä.

Tämän äijän kanssa sit on oltu lullimassa tuolla järvellä toinenkin kerta, kalastelemassa. Koluttu joka lahden kainalo, joka saaren ranta ratusteltu.

Niin se ukko tiesi kalapaikat, arvasi ahvenluodot tarkalleen, kuin olis kirjasta vain katsonut.

Toisenkin kerranhan se kesässä astua jäkerteli tuohon noin, ikkunani alle irvistämään, sanomahan: — Hyvää huomenta!

Nyt tässä istutaan ja turistaan, viisastellaan minkä mistäkin, imetään sikaria kahvin päälle ja nauretaan, me kalaveikot vakaat, turhalle koreudelle maailman.

— No, sinä sitä lähdet Helssinkiin?

— Niin pitäis mennä, vaikk’ei mieli teekään. Hyvähän tätä olis täälläkin, käydä kalassa ja kohta puoleen tetrin kuvillakin kuurotella, vetää nuottaa syksyisellä jäällä kylän äijäin kanssa ärrittää. Olispa toki tainaan mukava kylmän jäykistämät jäsenensä oikaista illoin saunan löylyssä, kylpeä röpsytellä, syödä, juoda ja maata pötköttää kuin pölkky ikään.

Ukko tuosta nauraa hehahtaa ja epäilee, jott oiskos se niin pakko sinne Helssinklöihin tunkeutua.

Siellä ne taitaa olla, — jatkaa sitte, — erilaiset nuokin pykkyökset, ja taitaa olla sinne läjäytynyt tätäkin ihmistä ja eläjää.

Senkö päitä ne nyt sinne oikein täppäytyvät, mokomaankin pesään, ja mitä siellä sitte kaikki tehdään?

Taitaa vain suurin osa olla niitä panksuonloilla vetelehtijöitä, mitkä aikaansa vain tappavat, maleksivat siellä silkkilöissään ja kultakäätylöissään käyskelevät, niitä, näätsen, rakkiherroja ja niitä samet’manttel-mampseleita, joita oli tässä eräs kesä moniaita heitä täälläkin, silloin, kun oli tässä lähellä se vesivaaprikka, se kuhnelaitos.

Oli yksi, mikä se nyt oli, evesti vai mikä römötörjä hän lienee ollut, enhän minä tiedä heidän virkojaan ja säätylöitään, oli vain aika töksäys miehekseen. Ei kelvannut näät hyväpäiväkään.

Tuolla se kävi Piiraskalliolla suurta pössiänsä palvaamassa. Kelluili siellä niinkuin mikä hyle, kun satuin siitä sivu soutamaan.

Rouvalla sillä oli ryntäitä! En minä mokomia ole nähnyt. Arvelin jo, jotta tuskin ne on oikiata rintavarustusta, mitä lienee turhaa toplinkia. Mut mäne häntä tiedä. Oli tuolla muutenkin kyllä lihaa luonansa, pari, kolme leuan lellukkaakin.

Se kun sitte mennä jauhatteli! Silkissä yltä päältä kuhaji, hepenet hatussa vain heilahteli, ja sormiloissa senkin seitsemät riljantit läpäji ja lehaji.

Sitte oli eräs nälkäkurki, mikä lie ollut leinin lyömä kutka, käveli aina silkkihörmissä ja kultapäinen keppi koprassa. Kuului olleen joku vanha poika, koroillaan eläjä ja rellestäjä kaikenkalttaisissa kalaaseissa. Vaan niin se sitte ennen aikojaan loppuikin kyyti ihan yhettömään.

Tässä pitää vielä näilläkin vanhoilla kolvillansa hiihatella monta kertaa paljon rivakampaan, kuin se hipsitteli, polonen, mies parahassa kyntö-iässä.

* * *

— Vai niin. Vai Helssinkiin vai menet. Kukas se sitte minun kanssani panee tupakaksi, turisee tällä viisin, niinkuin tässä nytkin. Ukko nousee ylös köpsähtää.

— Kiire on perunoita nostamaan.
No, terveeks jäämmä! Liika leikiksi.

Tökkää kättä silmät sirrillään, sikarinpätkä suussa leveässä nauraa kekettää ja ulos lähtee.

Kaupunki-idylli.

Ah, ajan kaunistama kaupunki!

Kuin unessa sen vuodet vierähtivät, sen pienet puiset talot torkkuneet on samaa untaan sadat vuodet jo puutarhain rehevien keskellä.

Hän, joka tätä pientä kylää kerran "Omenakukkain Kaupungiksi" kutsui, lie riemumielin tuoksut tuntenut kesäisen, punertavan illansuun, kun sadekuuron jälkeen päivä paistaa…

Sellainen tyynenkirkas iltapäivä kukkiin hukkuvassa kaupungissa on niinkuin vanha, vaalentunut satu, jota todeks et, et valheeks usko.

Näet, kuinka virran vesi välkkyy, valkeat venheet liukuu, puistot kukkii, vihreät kirkonlasit kiiltelee, — katot vähin erin sammaltuvat…

Heinää, jota katuvieret kasvaa, korjaavat vanhat ukot tahi ämmät kyyrien haalistunein puvuin siellä, jäykin liikkein, aivan niinkuin vanhain kuparipiirroskuvain ukot, ämmät…

Kuulet, kuinka kirkonkellot soittaa rauhaan jonkun eloon väsyneen, kuulet saattojoukon veisaten loittonevan ulos kaupungista tykö nummen hedelmättömän, vaivaismännikköhön matalaan läpi kiviaidan rautaportin. —

Kaupunki puistoinensa, pihoinensa keskellä kukkaistulvan torkkuu vain niinkuin paratiisi, josta näkee autuaat unta vaivaismäntyin alla. —

Nuoren naurun kuulet helkkävän, näet: pari peittyy puistohon, jossa käytävät on kaitaiset, pensaat rehevät ja heinä sankka…

Kaupunki katsoo virran kalvohon hymyillen kukkealle kauneudelleen, jota ei vuodet vähennä, vaan lisää.

Lähtö.

Kylläpä tässä luonto lankeaa, kun täytyy lähteä taas täältä tieheen, jättää mummot hyväluontoiset, jättää herkut, puolat, sienet, piiraat ja sisäänlämpiävän saunan löyly.

Pois täältä siis, pois rakkauden mailta ja yksinkertaisesta elämästä, joka on sielulle kuin lauha sade maan kamaralle päivän polttaman.

Tosinhan tuo tahtoo tunkeutua tännekin tuo tietopuolisuus, sivistyspitoisuus, jonk etehen Kaihorinnat intons uhroavat. Tosinhan alkaa tulla muotihin täälläkin simpsetit ja mansietit

ja manihvestit tahi maniskat, myös rekko- ynnä sivijottipuvut, mut aina täällä sentään oleskelee kuin maalla ainakin, ja yhä sentään on täällä vanhaa, rehellistä juurta, viisasta miestä alla sarkanutun.

Siks tuntuu ero näistä eläjistä ja näistä maista varsin vaikealta. Jättää pellot, niityt, joet, salmet. Syyskuulaat päivät, tuoksut riutuvat viimeisten kukkain, kaikki jälleen vaihtaa kaupungin kivikatuun, kolinaan.

Ei siksi, jotteiko ne myöskin oisi omat ilonsa taas kaupungissa, omat nautintonsa, joiden arvo on ihmis-elämässä tärkeä, kuten tään talon isäntäkin sanoo.

Ottaa nyt musikin ja maalaustaiteen, panee gramofoonin pelaamaan ja katsoo jotain seinätaulua, maisemamaalausta dundeellista, istuen topatussa sohvassa, niin nyt on kumma, jos ei siitä nauti, jos ei siitä sielu rikastu!

Niin että kyllä täytyy sanoa, jott on se sentään jotakin se taide, on se vain niin paljon ihmiselle.

Niin jotta, veljet, kohta tavataan ja pannaan gramofooni pelaamaan. Vaikka siinä sitte vielä katsoo jotakin seinätaulua… niin että… on se taide ihmis-elämässä…