The Project Gutenberg eBook of Gora II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Gora II
        Romaani

Author: Rabindranath Tagore

Translator: J. A. Hollo

Release date: March 1, 2023 [eBook #70177]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Otava

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GORA II ***





GORA II

Romaani


Kirj.

RABINDRANATH TAGORE


Suomentanut

J. Hollo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.






KAHDESVIIDETTÄ LUKU.


Sutšarita lähti alakertaan, pysähtyi Haranin eteen ja kysyi: »Mitä
teillä on minulle sanottavaa?»

»Istuutukaa», virkkoi Haran.

Mutta Sutšarita jäi paikoilleen.

»Sutšarita, te olette tehnyt minulle vääryyttä», jatkoi Haran.

»Samoin olette tekin tehnyt vääryyttä minulle», sanoi Sutšarita.

»Minun antamani lupaus on yhä vielä —», Haran aikoi jatkaa, mutta
Sutšarita keskeytti.

»Tekevätkö ihmiset toisilleen vääryyttä ainoastaan sanoin? Voisitteko
pakottaa minut toimimaan vastoin taipumustani pelkkien sanojen vuoksi?
Eikö totuus ole suurempi kuin mikään väärien sanojen määrä? Tuleeko
erehdyksen muodostua pysyväiseksi ainoastaan siitä syystä, että
olen tehnyt itseni kerran toisensa jälkeen erehdykseen syypääksi?
Nyt, kun olen käsittänyt, missä vika piilee, en voi pysyä entisessä
suostumuksessani, — en voi tehdä sitä, mikä olisi todella väärää.»

Haran ei voinut käsittää, kuinka Sutšaritassa oli tapahtunut sellainen
muutos. Hän ei ollut kyllin teräväjärkinen eikä vaatimaton arvatakseen,
että hänen oma häikäilemättömyytensä oli pakottanut Sutšaritan
luopumaan luontaisesta vaiteliaisuudestaan ja tyyneydestään. Haran siis
syytti mielessään yksinomaan Sutšaritan uusia tuttavia ja kysyi: »Mikä
onkaan se erehdys, jonka sanotte keksineenne?»

»Minkätähden sitä minulta kysytte?» virkkoi Sutšarita. »Eikö riitä, kun
sanon teille, että olen luopunut lupauksestani?»

»Mutta Brahma Samadžissa meiltä varmaan vaaditaan jonkinlaista
selitystä», jatkoi Haran itsepintaisesti. »Mitä sanotte te ja mitä
sanon minä seuramme jäsenille?»

»Minä puolestani en sano mitään», virkkoi Sutšarita. »Jos teidän on
välttämättä jotakin sanottava, niin huomauttakaa heille, että Sutšarita
on liian nuori tai liian typerä tai liian huikentelevainen. Sanokaa
mitä hyväksi näette. Mutta meidän kesken ei ole enää mitään sanottavaa.»

»Asia ei voi päättyä näin», huudahti Haran. »Jos Pareš Babu —»

Samassa tuli huoneeseen itse Pareš Babu. »No niin, Panu Babu», kysyi
hän, »aioitteko sanoa minulle jotakin?»

Sutšarita oli lähtemässä huoneesta, mutta Haran kutsui hänet takaisin
ja sanoi: »Ei, Sutšarita, te ette saa lähteä. Keskustelkaamme asiasta
Pareš Babun kanssa.»

Sutšarita kääntyi ja pysähtyi paikalleen, ja Haran sanoi: »Kuulkaahan,
Pareš Babu, Sutšarita sanoo vasta nyt, ettei suostukaan avioliittoon.
Mikä oikeus on hänellä pitää pilanansa niin tärkeää asiaa? Haluatteko
tekin ottaa vastataksenne tästä rumasta jutusta?»

Pareš Babu silitti Sutšaritan hiuksia ja virkkoi lempeästi: »Sinun ei
tarvitse viipyä täällä, kultaseni, voit poistua.»

Kun Sutšarita kuuli nuo myötätuntoiset ja ymmärtävät sanat, hänen
silmiinsä tulvahtivat kyynelet ja hän riensi pois huoneesta.

Pareš Babu jatkoi: »Minä epäröin suostua kihlausta koskevaan
ehdotukseenne, koska pelkäsin Sutšaritan antaneen suostumuksensa täysin
ymmärtämättä omaa mieltänsä.»

»Eikö johdu mieleenne se ajatus», kysyi Haran, »että hän suostuessaan
ymmärsi oman mielensä varsin hyvin, mutta että hänen kieltäytymisensä
johtuu oman mielen ymmärtämättömyydestä?»

»Molemmat otaksumat ovat mahdolliset», myönsi Pareš Babu. »Mutta
sellaisten epäilysten vallitessa ei avioliittoa tietenkään käy
ajatteleminen.»

»Ettekö tahdo neuvoa Sutšaritaa hänen oman etunsa nimessä?»

»Teidän tulee tietää, etten voi antaa Sutšaritalle mitään muuta neuvoa
kuin hänen etuihinsa soveltuvia.»

»Jos olisi tosiaankin ollut niin laita», puhkesi Haran puhumaan, »niin
Sutšarita ei olisi milloinkaan johtunut näihin ajatuksiin. Minä sanon
teille suoraan, että kaikki se, mitä perheenne keskuudessa nykyjään
tapahtuu, johtuu yksinomaan teidän puuttuvasta arvostelukyvystänne.»

Pareš Babu naurahti vastatessaan: »Te olette aivan oikeassa, — ellen
ota vastatakseni siitä, mitä perheessäni tapahtuu, niin kuka muu sen
tekee?»

»Minä voin teille vakuuttaa, että asiaa vielä kadutte», päätti Haran
puheensa.

»Katumus on armollisen Jumalan lahja. Minä pelkään tehdä väärin, mutta
katumus ei minua ollenkaan peloita», vastasi Pareš Babu.

Samassa palasi Sutšarita, tarttui Pareš Babun käteen ja virkkoi: »Isä,
on hartaushetkesi aika.» »Odotatteko vähän aikaa, Panu Babu?» kysyi
Pareš Babu.

Haran lausui jyrkästi: »En» ja poistui vihdoin.




KOLMASVIIDETTÄ LUKU.


Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt
näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa.
Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut,
ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi —
kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia
lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi
itsekin sen ajattelemista.

Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista
ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin
vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että
hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.

Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin
aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että
onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty
ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt
ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät,
joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan
totuttuun tapaansa.

Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei
tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan
oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä
hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui
hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan
antaumuksen kehään.

Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä
puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa
talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän
säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina
hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä.
Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi
löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä.
Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä
istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se
sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman
siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen
syvyyksistä.

Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen
mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta;
maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä
vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut,
esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä
uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan
hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman
oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi.
Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei
milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään
tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa
kaikki Häneltä.»

Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt
pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun
sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen
kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän
ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä
isän jalkojen varaan.

Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa,
niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä.
Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko
uskaltautua vieraille urille.

Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan
mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta,
Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä
Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan,
sai Barodan ihan suunniltaan.

Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli
kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä
kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa
huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.

Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän
yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu
vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli
Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä,
vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä
jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.

»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä
talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta,
mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä
teidän epäjumalaanne.»

Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot
olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän
aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi
seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että
he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin
hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.

Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan
ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi
Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta
voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta
hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten
menetellä.

Barodan tultua ja mentyä vihurin tavoin Binoi istui hetkisen pää
kumarassa.

Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä
pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»

»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta
kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit
lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»

»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi
Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen,
ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää
nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman
miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen
vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää
sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut
onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani,
jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen
ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen
edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.»
Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.

»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot.
»Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen!
Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan
haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava
toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen
on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin
minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»

»Mutta täytyyhän meidän ilmoittaa heille, että —», virkkoi Harimohini.

»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin
kaikkein paras ilmoitus».

»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti
jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»

Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut
sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»

»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa
tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi
ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä
pelkältä pilanteolta.

Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi:
»Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla
takaisin minun luokseni.»

»Olisi tosiaankin parempi, jos tulisitte», lisäsi Sutšarita.

Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään,
hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä
kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen
taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi
kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»

»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut
yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.

Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten
kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla
nykyisyyden houkutuksiin.»

Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen
yläkertaan?»

Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle:
»_Didi_, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»

Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin
viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä,
hän on lähtenyt yläkertaan.»

Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi
purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle
hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt
täällä tehtäväni.»

Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli
aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan
yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli
hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen
nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut
tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut
herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.

Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki
tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä,
miten oli laita.

Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?»
kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi,
pyydäthän, maammoseni?»

Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää
tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien
hänet äitini luo.»

»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi
Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten
luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»

Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin
johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen
tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään,
menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä,
mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat
himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä,
kumpi heistä itki.

Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini
nousi nopeasti.

»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana.
Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin
karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»

Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta
solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli
ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon
suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut
sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään
muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka
saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.

Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei
ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan
— ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen
solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan
vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi
lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»

Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset
aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»

»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.

»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.

»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.

Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen
olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.


Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle
menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja
hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja
katsoi häntä silmiin.

Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä
tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista
seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»

Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka.
Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota
mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan
huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän
tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»

Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen
mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä
tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»

Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin
huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin
tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen
uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja
mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon
varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»

»Täti on jo varustautunut lähtemään», virkkoi Sutšarita.

»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta
toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia
hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo
joitakin aikoja.»

Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään
asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se
oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen,
koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle
tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä
nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.

»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi
Pareš Babu.

»Mutta minä pelkään, että hän — hän —», sopersi Sutšarita.

»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän
maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»

Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti:
»Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu
sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni,
ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla
kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja,
jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois
joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi
jääneisiin huoneisiin.»

»Mutta voisiko hän elää siellä ihan yksinään?» kysyi Sutšarita.

»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa,
olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.

»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti
Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä
ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin
kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»

»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi
Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä
kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi,
sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»

Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä
se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä
sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus
pakottaisi hänet piankin niin tekemään.

Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui
Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita
oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli
muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan
palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita
oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin
koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä
kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen
oma elämänsäkin tuntui ylenevän.

Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja
vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti
taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi
kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa
tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin
sadepilvi.

Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa
parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan
vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja
siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.

Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli
kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia
hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan
uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.

Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut
kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin
varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt
lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta
kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja
suoritettavista ponnistuksista.

Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai
valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi.
Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten
kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi
täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä
uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla
rakkaudellansa.

Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia
Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään
närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi.
Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata
vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on
sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi,
kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat
häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien
tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa
ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen
löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli
rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden
viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.

He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin
Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan
parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš
Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät
kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä
meidän elämäämme.»




VIIDESVIIDETTÄ LUKU.


Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään
Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti
nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin
hämillään.

Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan,
en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te
olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle
olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään
tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja
siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»

Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»

Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän,
tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä
hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli
ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu
onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi
siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien
vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin
ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»

Samassa tuli Binoi ilmoittamaan: »Täti, äiti on saapunut sinua
noutamaan.»

»Missä hän on?» huudahti Sutšarita hätäisesti.

»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi
alakertaan.

Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä
järjestämään kotianne kuntoon.»

Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole
milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»

»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen
tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»

Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin
olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta
riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, —
hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä,
etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä
hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen
eikä antaminen!»

Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan
saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala
osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. _Didi_, tänään minä olen
saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti
häntä istuutumaan viereensä.

»_Didi_», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin
sinusta!»

»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji
hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi
siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä
vuoro.»

»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu!
Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet
hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin
minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»

Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen:
»Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää
huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää
teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En
osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut
teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää
sen!»

Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja
hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen
huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee
itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista;
enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»

»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin
mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa
jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi,
mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin,
etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti,
vaihdetaanpa puheenaihetta.»

Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä.
Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti:
»Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se,
rakkaani.»

»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene
huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»

Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton
koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»

Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi:
»Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»

Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin
ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi
katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin
äiti.

Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä
pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.

Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään
Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin
virvoketta.

»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi
Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora
palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin
tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran
poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.

Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu,
oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»

»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!»
vastasi Binoi.

»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna
vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle
käskemättä?»

»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha
on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»

Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli
useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt
olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut
Harimohinista mieluisalta.

Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »_Didi_, eikö
miehesi —?»

»Minun mieheni on jyrkkä hindulainen», vastasi Anandamoji.

Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin
selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin
ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä
kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle
sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon
yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen
lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»

»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan
viisastunut.

»Mieheni ei siitä pidä», vastasi Anandamoji.

»Entä lapsesi?»

»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle
vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani?
Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen.
Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä
yhteen hiljaiseen rukoukseen.

Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut
häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin
säikkyvänsä.




KUUDESVIIDETTÄ LUKU.


Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta
hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin
häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain
verhosi heidän kyyneliänsä.

Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla
suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt
kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja
papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt
hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan
pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.

Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua,
noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin
tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi
kummankin sydäntä.

Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen
suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta.
Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin
Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.

Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen
muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa
viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn
istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä
odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli
rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan
suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän
sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan
kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut
nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.

Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi
Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy
pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna.
Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi
hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti
Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa
parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos
sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle
ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua
Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme
sinulle suomaan.»

Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli,
ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista
kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.

Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin:
»Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan
tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»

Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä
rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.

»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai
taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa
arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»

»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran,
»— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»

»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan
mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin
sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus
tulee».

»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla
Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.

Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan
jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi
oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa
mielentilassa.»

Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista
kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei
tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut
henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin
menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se
ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille
osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä
turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille
itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon
huutoon.»

»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on
riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan
syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön
syyllisyyttä.»

»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran.
»Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten
menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka
yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe,
kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»

»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä
asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.

»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa
todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä
ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? —
Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata
minulle. Asia on vakava.»

»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita
jäykästi.

»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut
asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua.
Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette
jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»

Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos
Brahma Samadž on asettanut _teidät_ tuomariksi, on parasta, että
eroamme siitä kaikki kerrassaan!»

»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten
seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä
käsitellään teidän läsnäollessanne.»

Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen
huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran
Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte:
solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään
pois.»

Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli
juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on
sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»

Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti
sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me
emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset
tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»

Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita
osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä
itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut
vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen
oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän
tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.

Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa
aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli
uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi,
että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä
esiin yhtä teräviä nuolia.

Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut
hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin —
täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin
taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien
taistelujen varalle.

Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun
ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien
seurassa.»

Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan
kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että
he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita
oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen
peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli
vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä
vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on
minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän
kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä
pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»

Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin
oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt
Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista
nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta
hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?

Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä
mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä
ulkopuolella.

Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin
harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen
epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt
bramaanin talossa!»

Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon,
kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo
sen vedenkantajan tuomaa vettä!»

»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin,
joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»

Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut
ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, —
ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»

»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään
Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia,
ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»

»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan
väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää
kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.


Haran oli ollut sotapolulla.

Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi
olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat
asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta
osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli
levinnyt kuin kulovalkea.

Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset
yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat
brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä,
sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun
se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia.
Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota
kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä
pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan
talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos
sellaisia asioita suvaittaisiin.

Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu
uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä
asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa
palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista
taikauskoista itsensäkiduttamista.

Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut
ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi
kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu,
herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että
Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä.
Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää
kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana,
niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin
verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin
palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan
ja teon.

Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän
alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan
suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista
seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.

Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti,
mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi
keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan.
Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan
eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan
hyväntekeväisyyden palveluksessa.

Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi
ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»

Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä
rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš
Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö
jonkin sopivan tyttökoulun?»

Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka
saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta
tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet
antautuneet opetustyöhön.

»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.

»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.

»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.

»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu,
»ja sitäpaitsi paljon apulaisia».

Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden
suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan
ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi
kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen
Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä
sydämenkivun aiheena.

Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin
kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:

»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat
olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa,
mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään
puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan
puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.

Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli
vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen
matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle
Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin
Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman
huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä
pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja
kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä.
Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.

Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja
Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla
lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään
permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan
astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen,
mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan
siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.

Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni!
Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei
näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä
tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku
teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä
elät kauan, kultaseni!»

Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään.
Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos
perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»

»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»

»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka
meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»

»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja
kenties lyöttäytyy mukaan».

»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita.
»Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava
sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan
meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»

»Älä puhu niin, _didi!_» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää
sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että
olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä
maailmassa?»

Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.

»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita.
»Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme
vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme
varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi
ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota
mitään suuria vaikeuksia.»

Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että
naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen
kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää
käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien
kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea
saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin,
että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen
vastalauseen.

Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan
saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme
salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita,
Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»

»Eihän missään tapauksessa haittaa, vaikka yritämme», virkkoi Lolita.

Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina
menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole
milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa
koulussa — en milloinkaan eläessäni!»

Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua
naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden
kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset
arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin,
minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet
vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo
seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.

Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin,
sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta
uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella,
oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset
vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.

Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita
suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui
kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin
Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa
huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin
suinkin osasi.

Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat
kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan
brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin.
Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin
seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin
iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin
heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää
kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle,
kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita,
mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset
tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.

Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä,
jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen,
jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä
sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.

Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja
se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin
vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen
suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.

Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa.
Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli
Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja
järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa
omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä,
millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja
kuka oli toimiva tutkijana.

Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään
erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren
oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia
melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta
Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt
ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.

Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä,
kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.

Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan
askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta
ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli
jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön
luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua
kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti
äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä.
Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan
ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt
syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi
olisimme siitä huolissamme?»

Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt
oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo
talossa olevia jumalankuvia.»

»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti
Lolita.

Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi,
että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan
jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria
ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»

»Panu Babu on sotakannalla teidän kouluunne nähden,» vastasi Sudhir.

»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa
palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»

»Ei ainoastaan siitä syystä», aloitti Sudhir, mutta ei jatkanutkaan.

»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi.
»Miksi et sitä sano?»

»Se on pitkä juttu!» kartteli Sudhir.

»Koskeeko se minun vikojani?»

Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi
ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani!
Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata
ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa
minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako
menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja
Samadžia.»

Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä
kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat
vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»

Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän.
»Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille
puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»

»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi.
»Mutta Binoi Babu ei ole —»

»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis
_tabu_ Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on
sellaisessa seurakunnassa!»

Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen
todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan
virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia
tulossaolevaan tutkintoon.

Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»

»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.

»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.

Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä
osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö
ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»

»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein
ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä
minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan
suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»

»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.

»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä,
mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne,
jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät
ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi
tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä
vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä,
millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki
jalkaa puhuessaan.

Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja
virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä
asiasta ajattelee.»

»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.

Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta,
silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi,
ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi
jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan
kohottamatta.

Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat
nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä
istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää
huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.

Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä
suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että
tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden
asianmukaisesta järjestyksestä.

Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei
vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»

»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän,
että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.

»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää
erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»

Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.

»Mitä sanoit hänelle?»

»Oh, se on pitkä juttu.»

»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.

Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski
kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan
huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin
keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»

Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen
päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi
hän.

»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan
Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan
tapahtunut.»

»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?»
jatkoi Lolita.

»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti
Baroda.

»Miksi siis ei voisi käydä Binoi Babukin?»

Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita,
minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on
ylen paljon toimitettavaa.»

Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli
kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän
oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt
hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen.
Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut
enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta
hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään
menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin
pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman
turilaan seurassa!

Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan
tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa
huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu
ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»

Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin
keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli
vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia
tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset
sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva
rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä
kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli
sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut
oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta
kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta
hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän
alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin
Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus
kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja
siten vaikeuksista suoriuduttava.

Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita
erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä
sivistynyt kuin älykäskin.»

»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien
viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen
vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»

Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena
aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin,
vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut
havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää,
vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt
mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.


Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja
ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän
yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli
tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin
saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti.
Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan
ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt
kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma
Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan
varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan
paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa
nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita
niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että
hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena
vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli
ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille,
niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.

Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut
Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin
käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen
saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi
Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli
kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta
yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja
Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen
kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä
poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin
tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta
ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain
miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee
siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin
erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi
— ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi
ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.

Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan,
hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman
ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä,
mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti
ollenkaan katsomatta häneen päin.

Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun
perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana.
Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista
tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan
mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli
kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei
löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä
hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan
omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran
ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta
taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin
ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.

Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!»
Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi
hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä,
ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän
ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän
Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.

»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»

Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi:
»Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano,
etten minä voi tulla.»

Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi
tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»

Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut
kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut
arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää
sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi
henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan
kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi
Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan
välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta
nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään
kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan
kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.

Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin
masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan,
Satiš, tule minun luokseni.»

Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista
mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui
läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.

Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen
esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan,
joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia.
Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja
jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.

Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi
hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun
täytyy nyt lähteä.»

Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»

Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.

Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia
ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen,
jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt
he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän
ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia
päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu!
Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen
sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon
menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken
solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät
sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi
huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja
milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi
kaikki, hän oli peloissaan.

Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan
puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin
Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun
näytät noin kalpealta?»

Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun
talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin,
että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa,
vaan oma typeryyteni.»

Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen
viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi
tuossa tapauksessa!»

»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon
yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin
vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja
ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En
tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta
pelon syytä!»

»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji,
»tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».

»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut
suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa
piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää
milloinkaan mennä heidän —»

»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui
minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä
milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä
vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin
sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi.
Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»

Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä,
oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan
Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan
niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa
olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli
tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.

»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut
parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut
tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut
olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»

»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia
morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat
saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän
rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan
Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita,
olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy
lähteä, äiti.»

Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta
lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»

Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän
taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä
mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun
synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole
sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»

Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa
Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin
toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi
rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim
tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän
vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.

»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan,
joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö
totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»

Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin
ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei
näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä
lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee
kotiin, voimme päivän määrätä.»

»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä
ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi?
Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi
kääntymässä?»

Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti
sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi
selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän
laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui
palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.

»Ketä kutsutaan?» kysyi Binoi.

»Teitä», vastasi palvelija.

»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.

»Ovat», vastasi palvelija.

Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava
astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui
häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään,
Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä
tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.

Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät,
sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen
tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme.
Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei
kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.

Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua
— mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi
Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»

Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen
kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.

»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen
tyttökoulun».

»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on
ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»

»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.

»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen»,
virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»

»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja»,
selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»

»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi
vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»

»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji.
»Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä
houkuttelevin sanoin.»

Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon
koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita
on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta
sellaista.»

Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin
jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari
oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja
että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä
vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys,
menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos
suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin
mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa
työssään?

Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut
aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen
suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi
tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki,
vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti,
että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa
onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä
Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella
asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi
ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»

Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan
tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin
pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen
keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton
käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta
kaikki oli pelkkää arvoitusta.

»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun
Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa
asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia
vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi
Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».

»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi
Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»

»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin
ainakin aivan siisti!»

Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon
päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä
huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä
saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä
jälleen muuttuu!»

»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on
kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle
sanaakaan.»

»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi,
että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»

Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet
väärin, sen sinulle vakuutan.»

»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka
tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»

»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut
minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».

»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin
syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.

»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji,
»mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä —
minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».

»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille
hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän
pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella
valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta.
Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian
siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»

Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti
pois alinomaista beteliänsä pureskellen.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.


Lolita lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Hindulaistytöt eivät halua
tulla meidän opetettaviksemme, koska olemme brahmoja, ja siitä syystä
olen ajatellut, että voisi olla asialle eduksi, jos saisimme jonkin
hindun apulaiseksemme. Mitä arvelet sinä, isä?»

»Voisitko löytää hindujen joukosta jonkun halukkaan?» kysyi Pareš Babu.

Tullessaan isänsä luo Lolita oli lujasti päättänyt suorittaa vaikean
tehtävän mainitsemalla Binoin nimen, mutta kun asia oli siinä
vaiheessa, hän yht'äkkiä arasteli. Hän ponnistautui kumminkin sanomaan:
»Minkätähden se olisikaan kovin vaikeata? Onhan sopivaa väkeä viljalti.
On Binoi Babu — tai —»

Tuo »tai» sana oli aivan ylimääräinen, ja lause jäikin kesken.

»Binoi!» huudahti Pareš Babu. »Mutta suostuisiko Binoi?»

Tuo huomautus loukkasi Lolitan ylpeyttä. Eikö Binoi Babu suostuisi?
Eikö isä tietänyt, että Lolita joka tapauksessa voi saada hänet
suostumaan? Hän virkkoi vain: »Ei ole olemassa mitään syytä, joka häntä
siitä estäisi.»

Hetkisen vaiti oltuaan Pareš Babu virkkoi: »Tarkasteltuaan asiaa joka
puolelta hän ei varmaankaan suostu.»

Lolita punastui ja alkoi kalistella _sarin_ reunaan kiinnitettyä
avainkimppua. Pareš Babun sydäntä kirveli, kun hän silmäili tyttärensä
huolestuneita kasvoja, mutta hän ei keksinyt minkäänlaista lohdutuksen
sanaa. Hetkisen kuluttua Lolita loi arasti katseensa ylös ja virkkoi:
»On siis laita niin, isä, ettei koulustamme tulekaan totta?»

»Minä huomaan tällä hetkellä kaikenlaisia vaikeuksia», sanoi Pareš
Babu. »Jos yritätte, aiheutatte vain kaikenlaisia epämieluisia
arvosteluja.»

Mikään ei voinut olla Lolitalle kiusallisempaa kuin lopultakin vaieten
tyytyä sietämään vääryyttä ja nähdä Haran Babun pääsevän voitolle, ja
hän ei olisi hetkeksikään suostunut noudattamaan peräytymiskäskyä, jos
sen olisi antanut joku toinen kuin hänen isänsä. Hän itse puolestaan
ei pelännyt minkäänlaista ikävyyttä, mutta kuinka hän voikaan sietää
vääryyttä? Hän nousi hiljaa ja lähti pois.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän löysi sieltä kirjeen ja huomasi
käsialasta, että sen oli kirjoittanut hänen entinen koulutoverinsa
Šailabala, joka nyt oli naimisissa ja asui Bankipurissa.

Kirjeessä oli luettavana muun muassa: »Mieltäni ovat tehneet
levottomaksi monet teitä kaikkia koskevat huhut, ja minä olen jo
kauan ajatellut kirjoittaa sinulle saadakseni tietoa, mutta en ole
saanut siihen aikaa. Mutta toissa päivänä sain eräältä henkilöltä
(en tahdo mainita hänen nimeänsä) kirjeen, johon sisältyvät sinua
koskevat uutiset minua sanomattomasti hämmästyttivät. Minun olisi
melkein mahdoton sitä uskoa, ellei kirjeen lähettäjä olisi ehdottomasti
luotettava henkilö. Onko mahdollista, että aiot mennä naimisiin jonkun
nuoren hindulaisen kanssa? Jos se on totta, niin —» j.n.e., j.n.e.

Lolita närkästyi kovin ja istuutui hetkeäkään odottamatta kirjoittamaan
vastausta, joka kuului näin:

»Minua hämmästyttää, että kirjeessäsi minulta kysyt, onko uutinen
oikea vai ei. Onko uskosi niin heikko, että pidät välttämättömänä
todentaa Brahma Samadžin jäsenen lähettämää tiedonantoa? Sitäpaitsi
kerrot kovin hämmästyneesi, kun on kerrottu minun luultavasti menevän
naimisiin nuoren hindulaisen kanssa! Mutta salli minun vakuuttaa, että
Brahma Samadžiin kuuluu eräitä hyvin tunnettuja nuoria miehiä, joiden
miehekseni valitsemista en voi ajatellakaan tuntematta pahaa pelkoa,
ja että tunnen pari nuorta hindua, joiden morsiamena kuka hyvänsä
brahmotyttö voisi ylpeillä. Minulla ei ole nyt mitään muuta erikoista
sinulle kirjoitettavana.»

Pareš Babu lakkasi sinä päivänä enempää työskentelemästä ja istui
pitkät ajat syvissä mietteissä. Vihdoin hän lähti tapaamaan Sutšaritaa,
joka ihan säikähti nähdessään hänen kasvojensa hämmentyneen ilmeen.
Hän tiesi, mikä oli Pareš Babun huolen aiheena, koska oli monet päivät
miettinyt samaa ongelmaa.

Pareš Babu tuli huoneeseen, jossa Sutšarita oli yksinään, istuutui ja
virkkoi: »Maammoseni, nyt on aika vakavasti ajatella Lolitaa.»

»Minä tiedän sen, isä», vastasi Sutšarita silmäillen häntä hellästi.

»Minä en ajatellut hälinää ympärillämme», sanoi Pareš Babu, »minä
tarkoitin — niin, onko Lolita —»

Huomatessaan Pareš Babun epäröivän Sutšarita koki selvästi ilmaista,
mitä hänen omassa mielessään liikkui, ja sanoi: »Lolita on aikaisemmin
puhunut minulle ihan vapaasti ajatuksistaan, mutta viime aikoina olen
huomannut, ettei hän ole enää yhtä avomielinen. Minä ymmärrän varsin
hyvin, että —»

»Lolita on saanut mieltänsä rasittamaan sellaisen taakan», keskeytti
Pareš Babu, »ettei hän tahdo tunnustaa sitä itsellensäkään. En
ollenkaan ymmärrä, miten olisi paras menetellä — mitä ajattelet
sinä: olenko häntä vahingoittanut sallimalla Binoin vapaasti käydä
talossamme?»

»Isä, sinä tiedät, ettei Binoi Babu ole mitenkään syypää», sanoi
Sutšarita. »Hänen luonteensa on moitteeton — en tosiaankaan ole nähnyt
monta hänenlaistansa tuttavapiirissämme.»

»Sinä olet oikeassa, Radha, olet ihan oikeassa!» huudahti Pareš
Babu kiihkeästi, ikäänkuin olisi keksinyt jonkin uuden totuuden.
»Meidän tulee pitää silmällä hänen kelpo luonnettansa — sitä pitää
silmällä Jumalakin. Binoi on kunnon mies, ja me saamme olla Jumalalle
kiitolliset, ettemme ole erehtyneet siinä suhteessa.»

Pareš Babu hengitteli jälleen helpommin, ikäänkuin olisi pelastunut
jostakin paulasta. Hän ei ollut milloinkaan väärämielinen Jumalaansa
kohtaan, ja tunnusti ne vaakakupit, joissa Jumala ihmisiä punnitsee,
iäisen totuuden vaakakupeiksi, ja koska hän ei ollut käytellyt oman
yhteisönsä valmistamia vääriä punnuksia, hän ei myöskään voinut soimata
itseänsä. Hän vain hämmästyi itsekin, kun huomasi kovin kärsineensä
ainoastaan siitä syystä, ettei ollut pitkiin aikoihin ymmärtänyt
sellaista ilmeistä tosiasiaa. Hän laski kätensä Sutšaritan päälaelle ja
sanoi: »Tänään olen oppinut jotakin sinulta, maammoseni!»

Sutšarita kosketti heti hänen jalkojansa ja huudahti: »Ei, ei! Mitä
sanotkaan, isä?»

»Lahkolaisuus», sanoi Pareš Babu, »on asia, joka saa ihmiset kerrassaan
unohtamaan sen yksinkertaisen ja ilmeisen tosiasian, että ihminen on
ihminen; se muodostaa eräänlaisen pyörteen, jossa yhteisön asettama
hindulaisen ja brahmolaisen välinen erotus esiintyy tärkeämpänä kuin
iäinen totuus, — minä olen kaiken aikaa kiiriskellyt suotta tuossa
valheen kurimuksessa.»

»Lolita tahtoo välttämättä toteuttaa päätöksensä ja perustaa
tyttökoulun», jatkoi Pareš Babu hetken vaiti oltuaan. »Hän pyysi
minua suostumaan siihen, että kehoittaa Binoita auttamaan yrityksen
toteuttamista.»

»Ei, ei, isä», huudahti Sutšarita, »odotahan vielä vähän aikaa!»

Pareš Babun mieleen nousi kuva, jossa näkyi murheellinen Lolita
sellaisena kuin hän oli ollut saatuaan masentavan vastauksen
ehdotelmaansa, ja se kuva herätti Pareš Babussa tuimaa tuskaa. Hän
tiesi hyvinkin, ettei hänen tulinen tyttärensä ollut pahoillaan
niinkään siitä vääryydestä, jota heidän yhteisönsä hänelle teki, kuin
siitä, ettei saanut julistaa sotaa tuolle vääryydelle, erittäinkin kun
hänen oma isänsä oli häntä siitä estänyt. Senvuoksi hän halusi kovin
muuttaa suhtautumistapaansa ja virkkoi: »Minkätähden odottaisimmekaan,
Radha?»

»Koska äiti muuten suuttuu», vastasi Sutšarita.

Pareš Babu ymmärsi hänen olevan oikeassa, mutta ennenkuin ehti vastata,
tuli Satiš kuiskaamaan jotakin Sutšaritalle, joka siihen vastasi: »Ei,
herra Kieleväinen, ei nyt! Huomenna se käy päinsä!»

»Mutta minunhan täytyy huomenna mennä kouluun», virkkoi Satiš nyreästi
ja allapäin.

»Mistä on kysymys, Satiš, mitä sinä haluat?» kysyi Pareš Babu
leppoisasti hymyillen.

»Oh, se on eräs niitä Satišin —», aloitti Sutšarita, mutta Satiš
vaiensi hänet äkkiä sulkien kädellään hänen suunsa ja kieltelemällä:
»Ei, ei! Älä kerro sitä hänelle! Älä kerro sitä hänelle!»

»Jos se on salaisuus, niin miksi pelkäät Sutšaritan sen kertovan?»
kysyi Pareš Babu.

»Ei, isä», virkkoi Sutšarita, »hän toivoo tosiaankin erittäin
hartaasti, että sinä saat tietää tämän salaisuuden».

»En suinkaan, en missään tapauksessa!» huudahti Satiš karatessaan pois.

Seikka oli se, että Binoi oli ylistänyt Satišin kirjoitelmaa niin
erinomaiseksi, että Satiš oli luvannut näyttää sen Sutšaritalle, ja
turhaa lienee lisäksi mainita, että Sutšarita varsin hyvin ymmärsi,
minkätähden Satiš oli häntä asiasta muistuttanut Pareš Babun
läsnäollessa. Satiš rukka ei ollut aavistanut, että hänen salaisimmista
ajatuksistaan voitiin saada selko niin helposti.




VIIDESKYMMENES LUKU.


Neljä päivää myöhemmin Haran Babu tuli Bordašundarin luo, kirje
kädessään. Hän oli jo luopunut kaikista toiveistaan päästä vaikuttamaan
Pareš Babuun.

Ojentaessaan kirjettä Bordašundarille Haran Babu huomautti: »Minä
olen kokenut alun pitäen kehoittaa teitä olemaan varovainen! Teitä ei
miellyttänyt sellainen menettelyni. Nyt voitte tästä kirjeestä nähdä,
kuinka pitkälle asiat ovat kehittyneet näkymön takana.» Hän ojensi sen
kirjeen, jonka Lolita oli kirjoittanut vastaukseksi ystävättärelleen
Šailabalalle.

Luettuaan kirjeen Bordašundari huudahti: »Sanokaahan, kuinka olisin
voinut tämän aavistaa! En olisi voinut untakaan nähdä tällaisesta
tapauksesta. Mutta minä vakuutan, ettei siitä sovi syyttää minua. Te
olette olleet kaikki yhdessä juonessa ja olette saaneet Sutšaritan
pään ihan pyörälle alinomaa kuorossa hänen hyvyyttänsä ylistäen — koko
Brahma Samadžissa muka ei ollut häneen verrattavaa tyttöä — nyt on
teidän asianne ehkäistä tuon ihannoimanne brahmotytön tekosia. Minun
mieheni se toi Binoi ja Gour Babut taloomme, ja vaikka tein parastani
johtaakseni Binoin meidän ajatuskannallemme, asiasta ei kuitenkaan
syntynyt mitään, kun sattui taloomme tulemaan, ties mistä, tuo »täti»,
alettiin palvella jumalankuvia, ja Binoi joutui niin piloille, että hän
nyt karkaa pois nähdessään minut. Sutšarita on kaikkien tapahtuvien
ikävyyksien syynä. Minä tiesin aina, millainen tyttö Sutšarita oli —
mutta en milloinkaan ilmaissut ajatuksiani; kasvatin hänet tosiaankin
niin, ettei kukaan ihminen voinut pitää häntä muuna kuin omana
lapsenani. Ja tässä on nyt koko palkkani! Suotta te minulle tämän
kirjeen näytitte — teidän tulee nyt tehdä mitä parhaaksi näette!»

Haran Babu lausui julki jalomielisen valittelunsa ja tunnusti aivan
vilpittömästi, että oli eräänä aikana ymmärtänyt Bordašundarin aivan
väärin. Vihdoin kutsuttiin Pareš Babu.

»Katsohan tätä!» huudahti Bordašundari heittäen kirjeen pöydälle hänen
eteensä.

Pareš Babu luki kirjeen tarkkaavasti kahteen kertaan, katsahti
puolisoonsa ja virkkoi: »Niin, entä sitten?»

»Entä sitten! Tosiaankin!» toisti Bordašundari vihaisesti. »Mitä
vielä tahdot? Mitä todistusta sinulta vielä puuttuu? Sinä olet
sallinut epäjumalia palveltavan, kastisääntöjä noudatettavan, sanalla
sanoen mitä tahansa. Yhtä vain puuttuu: että naitat erään tyttäresi
hinduperheeseen! Senjälkeen sinä luultavasti alat katua ja liityt
itsekin hindulaiseen yhteisöön — mutta minä sanon sinulle —»

»Sinun ei tarvitse sanoa minulle mitään», virkkoi Pareš Babu
naurahtaen. »Minulle sanomisen aika ei ole vielä tullut. Kysymys on,
minkätähden te kaikki olette päättäneet, että Lolita aikoo mennä
hinduperheen jäseneksi. Tässä kirjeessä ei ole mitään sellaista, ei
ainakaan mikäli minä voin nähdä.»

»Minä en ole toistaiseksi kyennyt mitenkään keksimään, mikä voi avata
sinun silmäsi», huudahti Bordašundari kärsimättömästi. »Ellet olisi
ollut ihan sokea alusta alkaen, ei kaikkea tätä olisi milloinkaan
tapahtunut. Sanohan minulle, voiko kukaan kirjoittaa selvemmin kuin
tämä kirje on kirjoitettu?»

»Olisi kenties syytä», huomautti Haran Babu, »kysyä Lolitalta
itseltään, mitä hän on tällä kirjeellä tarkoittanut. Minä voin ottaa
asian tiedustellakseni, jos saan luvan.»

Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin sanoa, Lolita itse syöksyi
huoneeseen kuin rajuilma sanoen: »Katsohan tätä, isä! Meidän Brahma
Samadžimme jäsenet lähettelevät tällaisia nimettömiä kirjeitä!»

Pareš Babu luki Lolitan hänelle ojentaman kirjeen ja huomasi sen
olevan täynnä erilaisia herjauksia ja neuvoja, joita kirjoittaja
katsoi sopivaksi singota Lolitaa vastaan pitäen varmana, että Binoin
ja Lolitan avioliitto oli salaa päätetty. Sitäpaitsi kirjoittaja
vihjaili Binoin huonoihin vaikuttimiin ja sanoi hänen pian kyllästyvän
brahmovaimoonsa, hylkäävän hänet ja valitsevan itselleen jälleen vaimon
jostakin hinduperheestä.

Haran Babu otti kirjeen Pareš Babulta, luki sen ja kääntyi sanomaan
Lolitalle: »Lolita, tämä kirje on teitä suututtanut, mutta eikö ole oma
syynne, että sellaiset kirjeet ovat mahdolliset? Sanokaahan, kuinka
itse voitte kirjoittaa tuollaisen kirjeen, joka on omaa käsialaanne!»

»Šaila siis on vaihtanut minua koskevia kirjeitä teidän kanssanne, eikö
totta?» kysyi Lolita ohimenevän hämmästyksen jälkeen.

Haran Babu ei vastannut suoraan, vaan sanoi: »Hänen velvollisuutensa
Brahma Samadžia kohtaan velvoitti häntä lähettämään kirjeen minulle.»

»Sanokaa minulle kerta kaikkiaan, mitä Brahma Samadž tahtoo sanoa»,
virkkoi Lolita seisten jäykkänä hänen edessään.

»Tätä Brahma Samadžin keskuudessa kiertelevää huhua», selitti Haran
Babu, »joka koskee teitä ja Binoi Babua, minä puolestani en usko, mutta
tekisi mieleni kuulla kielto omasta suustanne».

Lolita vastasi hänelle säihkyvin silmin, vapisevat kädet
tuolinselustalla. Hän sanoi: »Sanokaa minulle, minkätähden pidätte sitä
mahdottomana uskoa?»

»Lolita», virkkoi Pareš Babu laskien kätensä hänen olkapäälleen, »sinä
olet nyt liian kiihtynyt puhuaksesi asiasta; voit puhua siitä minulle
myöhemmin. Jätetään asia nyt sikseen.»

»Älkää yrittäkö, Pareš Babu, asiaa vaientaa nyt, kun olemme alkaneet
sitä käsitellä!» virkkoi Haran Babu.

Tuo huomautus suututti Lolitaa sitäkin enemmän, ja hän huudahti:
»Tosiaankin, isä vaientamaan! Isä ei ole teidänlaisenne, hän ei pelkää
totuutta — muistakaa minun sanoneen, että hän tietää totuuden olevan
teidän Brahma Samadžiannekin korkeamman! Minä voin vakuuttaa teille,
etten pidä ollenkaan vääränä enkä mahdottomana mennä naimisiin Binoin
kanssa!»

»Onko hän siis päättänyt liittyä Brahma-uskontoon?» kysyi Haran Babu.

»Mitään ei ole päätetty», virkkoi Lolita, »ja mitäpä syytä hänellä
olisi kääntyä brahmoksi?»

Tähän asti Bordašundari oli ollut vaiti — hän oli toivonut Haran
Babun pääsevän tänään voitolle ja Pareš Babun joutuvan tunnustamaan
erehdyksensä ja osoittamaan katumusta. Mutta hän ei voinutkaan enää
itseänsä hillitä, vaan puuttui puheeseen sanoen: »Oletko mieletön,
Lolita? Mitä sanotkaan?»

»En, äiti», vastasi Lolita, »minä en ole mieletön — olen sanani
hyvin harkinnut! Minä en suostu olemaan joka puolelta ahdistettuna —
olen päättänyt vapautua Haran Babun seurakunnasta ja kaikista hänen
kaltaisistaan!»

»Taidatte nimittää hillittömyyttä vapaudeksi!» virkkoi Haran Babu
pilkallisesti.

»En», vastasi Lolita, »minä tarkoitan vapaudella sitä, etten ole
vääryyden orjuuttamana enkä halpamaisuuden hyökkäysten esineenä.
Miksi tuleekaan Brahma Samadž puuttumaan asiaan ja kohottamaan
esteitä tielleni siinä, missä en huomaa mitään väärää enkä uskontoani
vastustavaa?»

Haran Babu kääntyi julkean näköisenä Pareš Babun puoleen lausuen:
»Siinä sen nyt näette, Pareš Babu! Minä olen kaiken aikaa tietänyt,
että asia vihdoin johtaisi johonkin tällaiseen! Minä varoittelin teitä
parhaani mukaan, mutta turhaan!»

»Kuulkaahan, Panu Babu», virkkoi Lolita. »Minä varoitan teitä: älkää
luulotelko voivanne jakaa neuvojanne ihmisille, jotka ovat joka
suhteessa verrattomasti teitä parempia.» Sen sanottuaan hän tuiskahti
ulos huoneesta.

»Onpa tämä menoa!» huudahti Bordašundari. »Nyt on ajateltava, mitä
tulee tehdä!»

»Meidän tulee tehdä velvollisuutemme», virkkoi Pareš Babu, »mutta me
emme voi saada selkoa velvollisuudestamme tällaisessa rauhattomassa
olossa. Suonette minulle anteeksi, mutta minä en voi nyt keskustella
tästä asiasta, tahdon jäädä hetkiseksi yksin.»




YHDESKUUDETTA LUKU


Kuullessaan, mitä oli tapahtunut, Sutšarita alkoi ajatella, että
Lolita oli kelpo tavalla asioita hämmentänyt. Oltuaan hetkisen vaiti
hän kiersi käsivartensa sisarensa kaulaan ja sanoi: »Rakas sisko, asia
peloittaa minua!»

»Mitä sinä pelkäät?» kysyi Lolita.

»Koko Brahma Samadžin keskuudessa on pidetty sellaista melua», sanoi
Sutšarita, »mutta ajattelehan, jos Binoi Babu ei olekaan halukas!»

»Hän on halukas», virkkoi Lolita vakuuttavasti, vaikka hänen katseensa
painui.

»Tiedätkö», jatkoi Sutšarita, »Panu Babu on rohkaissut äitiä toivomaan,
ettei Binoi milloinkaan suostu tähän liittoon, jos se merkitsee omasta
yhteisöstä luopumista. Miksi et tarkoin harkinnut kaikkia vaikeuksia,
Lolita, ennenkuin puhuit asiasta Panu Babulle?»

»Sinun ei tarvitse ajatella, että kadun puheitani!» huudahti Lolita.
»Jos Panu Babu ja hänen liittolaisensa luulevat saavansa minut
vangituksi ahdistamalla minut valtameren partaalle kuin vainotun
eläimen, niin he piankin havaitsevat erehtyneensä. Hän ei tiedä, ettei
mereen syöksyminen minua peloita ja että minä teen mieluummin niin kuin
antaudun hänen haukkuvien koiriensa revittäväksi.»

»Kysytään neuvoa isältä», ehdotti Sutšarita.

»Minä voin vakuuttaa sinulle», vastasi Lolita, »ettei isä milloinkaan
yhdy metsästäjiin. Hän ei ole milloinkaan tahtonut meitä kahlehtia.
Onko hän milloinkaan ollut meille vihainen, jos ajatuksemme ovat
eronneet hänen mielipiteistään, tai onko hän milloinkaan yrittänyt
rajoittaa vapauttamme vetoamalla Brahma Samadžiin? Äiti on ollut
hänelle siitä usein suutuksissa, mutta isän ainoana pelkona on ollut,
että me voisimme menettää itsenäisen ajattelukykymme. Luuletko sinä,
että hän niin meidät kasvatettuaan lopulta jättää meidät Panu Babun
laisen vankilaintarkastajan haltuun?»

»Olet varmaan oikeassa», myönsi Sutšarita, »Mutta jos otaksummekin,
ettei isä esitä minkäänlaista vastaväitettä, niin mitä ajatteletkaan
pitävän tehdä?»

»Ellei kukaan teistä tahdo mitään tehdä, niin minä itse —», aloitti
Lolita, mutta Sutšarita keskeytti pelokkaasti: »Ei, ei, rakkaani,
sinun ei pidä ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin! Minä olen keksinyt
suunnitelman.»

Kun Sutšarita sinä iltana oli aikeissa lähteä tapaamaan Pareš Babua,
viimeksimainittu saapuikin hänen luoksensa. Hänen tapanaan oli siihen
aikaan käyskellä yksinään puutarhassa, pää mietteisiin painuneena —
näytti siltä, kuin hän olisi antanut illan puhtaan tummuuden silittää
mielestään pois kaikki päivän työn aiheuttamat rypyt ja varustautunut
yön lepoon syvin vedoin keräämällä sydämeensä tahratonta rauhaa. Kun
hän tänä iltana astui Sutšaritan huoneeseen huolestunein kasvoin,
uhrattuaan yksinäisten iltamietteittensä rauhan, Sutšarita tunsi
hellässä sydämessään sellaista tuskaa kuin äiti nähdessään lapsen,
jonka tulisi hilpeänä leikkiä, makaavan hiljaa ja äänetönnä kivun
kourissa.

»Olet varmaan kuullut kaikki, Radha?» kysyi Pareš Babu.

»Olen, isä», vastasi Sutšarita, »minä olen kuullut. Mutta miksi olet
niin huolestunut?»

»Mieltäni rasittaa vain eräs asia», vastasi Pareš Babu, »nimittäin se,
kykeneekö Lolita kestämään sen myrskyn, jonka hän nyt on nostattanut.
Kiihtymyksen vallitessa himmentää mieltämme sokea ylpeys, mutta kun
tekomme alkavat kypsyttää hedelmän toisensa jälkeen, niin meissä ei
olekaan voimaa kantaa tekojemme seurauksia. Onko Lolita hyvin tekojensa
seurauksia harkittuaan ajatellut, miten hänen on paras menetellä?»

»Minä voin joka tapauksessa sinulle vakuuttaa», vastasi Sutšarita,
»etteivät Lolitaa koskaan tavoita ne rangaistukset, joita yhteiskunta
kenties katsoo soveliaaksi häneen kohdistaa».

»Minun tekisi vain mieleni varmasti tietää», selitti Pareš Babu, »ettei
Lolita osoita tuota kapinanhenkeä pelkän kiivastumisen tilassa».

»Ei, isä», vastasi Sutšarita, katse alas luotuna. »Jos olisi ollut niin
laita, en olisi hetkeäkään häntä kuunnellut. Se, mitä hän on pitkät
ajat aivan vakavasti ajatellut, tuli ilmi, kun häntä kohtasi äkillinen
isku! Lolitan-laista tyttöä ei auta yrittää nyt enää pidättää.
Sitäpaitsi on Binoi Babu erittäin hyvä mies.»

»Mutta onko Binoi valmis liittymään Brahma Samadžin jäseneksi?» kysyi
Pareš Babu.

»Sitä en voi varmaan sanoa», vastasi Sutšarita. »Mitä arvelet, emmekö
lähde tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Minä olen ajatellut, että olisi hyvä, jos lähtisitte», myönsi Pareš
Babu.




KAHDESKUUDETTA LUKU.


Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan,
ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä,
jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta
eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin
Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa
onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä
varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen
oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja
että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.

Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän
ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia
ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten
olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton
mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan
kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli
hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana
Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen
se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin
soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan
häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty
yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella
muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi
sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää
milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.

Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi
niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan.
Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja
Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti
edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan
jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin
herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan
yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan
turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään
kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta
yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä
sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen
uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan
oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut
kauemmin pidättyä.

Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä
näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon
nimettömän kirjeen takana piili.

Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta
tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:

»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»

»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.

»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu.
»Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri
näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin
yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme
henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin
rajoihin voimme turvallisesti edetä.»

»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen
nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia
kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä
minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan
turvallisesti.»

»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta»,
lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa,
että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».

»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen
tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se,
minkä todella haluatte sanoa».

»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä
voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun
perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia
juoruja?»

»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin
vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat
jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa
määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten
on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy
häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»

»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun
sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia
asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»

»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon
kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse
hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi.
»Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä
kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä
oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua
ollenkaan auttamaan.»

»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran
Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin
se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette
kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut
ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa
olette siten tuottanut heille kaikille.»

Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi.
Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran
tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan
liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi
ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti
ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan
kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa
olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut
elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että
perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen
oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa
aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli
osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle
sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään
korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan
totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin
liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien
sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko
elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin
alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin
säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala,
jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku
toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin
kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos
Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten
sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen?
Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli
kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta
ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.




KOLMASKUUDETTA LUKU.


Haran Babun vieraillessa Binoin luona Abinaš oli tuonut Anandamojille
uutisen, että Binoi tulisi varmaan menemään naimisiin Lolitan kanssa.

»Se ei voi olla totta!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden se ei olisi
totta?» kysyi Abinaš. »Onko sellainen asia Binoille mahdoton?»

»Sitä en tiedä», vastasi Anandamoji, »mutta uskon varmaan, ettei hän
olisi salannut minulta niin tärkeätä asiaa. Ei missään tapauksessa!»

Mutta Abinaš väitti yhä samaa, sanoi saaneensa tiedon luotettavasta
lähteestä, Brahma Samadžin jäseniltä, joten sen täytyi olla totta.
Sitäpaitsi hän sanoi jo aikoja sitten ennustaneensa Binoin lopulta
käyvän näin surkeasti ja kiistelleensä siitä Gorankin kanssa.
Julistettuaan uutisen Anandamojille hän lähti alakertaan ja esitti
saman asian mielihyvin Mohimille.

Binoin sinä aamuna palatessa Anandamoji näki hänen ilmeestään, että hän
oli kovin huolestunut. Aterian jälkeen Anandamoji kutsui hänet omaan
huoneeseensa ja kysyi häneltä: »Mitä, Binoi, mitä onkaan tapahtunut?

»Lukekaa tämä kirje, äiti!» sanoi Binoi.

Anandamojin lopetettua lukemisensa Binoi jatkoi: »Panu Babu kävi tänä
aamuna luonani ja nuhteli minua kelpo tavalla.»

»Mistä syystä?» kysyi Anandamoji.

»Hän sanoi käyttäytymiseni herättäneen Brahma Samadžin keskuudessa
Pareš Babun tyttäriin kohdistuvaa häpeänhälinää», selitti Binoi.

»Kerrotaan päätetyn, että menet naimisiin Lolitan kanssa», sanoi
Anandamoji. »Minä en näe siinä minkäänlaista aihetta häpeänhälinään!»

»Jos naimisiinmeno olisi ollut mahdollinen, ei tosiaankaan olisi ollut
mitään sellaista aihetta», vastasi Binoi, »mutta kuinka väärin onkaan
levittää sellaista huhua, kun koko asia on mahdoton! On erikoisen
raukkamaista tehdä niin, kun on kysymyksessä Lolita.»

»Jos sinussa on miehuutta», virkkoi Anandamoji, »voit helposti pelastaa
hänet sellaisen juorun kynsistä.»

»Sanohan, miten!» huudahti Binoi hämmästyneenä.

»Miten!» vastasi Anandamoji. »Tietenkin menemällä naimisiin hänen
kanssaan!»

»Mitä sanotkaan, äiti?» kysyi hämmästynyt Binoi. »Minä en voi käsittää,
mitä ajattelet Binoistasi! Luuletko, että Binoin tarvitsee vain sanoa:
'Minä tahdon mennä naimisiin’ ja ettei kenelläkään muulla silloin ole
enää mitään sanomista — että kaikki vain odottavat viittaustani?»

»Minä en ymmärrä, minkätähden asiasta paljon keskusteltaisiin», virkkoi
Anandamoji. »Asia on niinkuin olla pitää, kunhan teet kaikki, mitä voit
tehdä. Olethan sinä epäilemättä valmis liittoon suostumaan.»

»Eikö sellainen järjetön kosinta Lolitaa loukkaisi?» kysyi Binoi.

»Minkätähden nimität sitä järjettömäksi?» huudahti Anandamoji. »Koska
kerran huhuillaan, että menet hänen kanssaan naimisiin, niin liittoa
ei varmaankaan pidetä järjettömänä. Minä vakuutan sinulle, ettei sinun
tarvitse hetkeäkään epäröidä.»

»Mutta täytyyhän meidän ajatella Goraa, äiti, eikö totta?» huomautti
Binoi.

»Ei, poikani», vastasi Anandamoji päättävästi, »tämä ei ole sellainen
asia, jossa on kysyttävä Goran mieltä. Minä tiedän, että hän siitä
suuttuu, ja enpä tahtoisi hänen suuttuvan. Mutta mitäpä tehdä? Jos
vähänkin välität Lolitasta, et voi missään tapauksessa sallia hänen
olevan häpeänhälinän esineenä Samadžinsa keskuudessa ikänsä kaiken.»

Mutta tuo oli helpommin sanottu kuin tehty! Siitä lähtien, kun Gora oli
joutunut vankilaan, Binoi oli kiintynyt häneen entistä voimallisemmin,
ja kuinka hän nyt voisikaan valmistaa hänelle sellaisen iskun? Ja ennen
kaikkea oli esteenä yhteiskunnallinen tottumus. Yhteiskunnan sääntöjen
rikkominen on varsin helppoa ajatuksissa — mutta kun sitten tulee aika
toimia, niin kenkä tuntuu puristavan monesta kohden! Tuntemattoman
pelko, haluttomuus käydä kohti sitä, mihin ei ole tottunut, saavat
ihmisen silmäilemään aiheettomasti taaksepäin.

»Mitä paremmin opin sinut tuntemaan, äiti», huudahti Binoi, »sitä
enemmän sinä minua hämmästytät! Kuinka voitkaan pitää mielesi niin
kirkkaana? Minusta näyttää siltä, kuin sinun ei tarvitsisi kävellä.
Onko Jumala suonut sinulle siivet? Mikään ei näytä olevan sinulle
esteeksi!»

»Jumala ei ole asettanut mitään esteitä minun tielleni!» nauroi
Anandamoji. »Hän on tehnyt kaikki minulle selväksi!»

»Kuulehan, äiti», sanoi Binoi, »sanoivatpa huuleni mitä tahansa,
minun mieleni ei kykene pysyttelemään sanojen rinnalla! Kaikesta
kasvatuksestani ja älystäni ja väittelyistäni huolimatta minä huomaan
yht’äkkiä olevani täydellinen houkkio!»

Samassa tuli huoneeseen Mohim, joka alkoi tiedustella Binoin suhdetta
Lolitaan niin karkeasti, että sellainen nöyryytys tuntui Binoista
melkein sietämättömältä. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä parhaansa
mukaan ja istui katse alas luotuna ja mitään vastaamatta, kunnes
Mohim poistui huoneesta solvattuaan kaikkia asianosaisia mitä
siivottomimmalla tavalla. Hän väitti, että Pareš Babun perheessä oli
haudottu hävytön salajuoni Binoin turmioksi ja että Binoi oli ollut
kyllin typerä mennäkseen satimeen. »Katsotaanpa, pettävätkö Gorankin
samalla tavalla!» huudahti hän. »Luulenpa, että kohtaavat siinä
pahemman purtavan!»

Huomatessaan saavansa joka taholta osakseen ainoastaan moitteita
Binoi istui hiljaa ja alakuloisena, kunnes Anandamoji herätti
hänet mietteistään sanomalla: »Tiedätkö, Binoi, mitä sinun pitäisi
tehdä? Sinun pitäisi lähteä tapaamaan Pareš Babua. Hänen kanssaan
keskustelussasi asiat varmaan selviävät.»




NELJÄSKUUDETTA LUKU.


Nähdessään yht’äkkiä Anandamojin Sutšarita huudahti hämmästyneenä:
»Minä olin juuri lähtemässä teidän luoksenne!»

»Minä en tiedä, että olit tulossa», nauroi Anandamoji, »mutta tiedän,
mikä asia sinut olisi tuonut luokseni. Olen tullut saman asian vuoksi,
koska kohta sen kuultuani tunsin välttämättömäksi nähdä sinut.»

Sutšaritaa ihmetytti, että uutinen oli saapunut Anandamojin korviin, ja
hän kuunteli tarkkaavasti Anandamojia, joka sanoi: »Maammoseni, minä
olen pitänyt Binoita aina kuin omana lapsenani. Saatuani kuulla, kuinka
te kaikki olitte ottaneet hänet ystävällisesti seuraanne, siunasin
teitä sydämessäni sanomattomasti! Kuinka siis olisinkaan voinut pysyä
toimettomana, kun kuulin teidän joutuneen vaikeuksiin? En tiedä, voinko
tehdä jotakin teidän hyväksenne — mutta joka tapauksessa mieleni oli
niin kuohuksissa, että minun täytyi tulla tänne juoksujalkaa. Onko
Binoi kaikkien näiden ikävyyksien aiheena, kultaseni?»

»Ei ollenkaan!» huudahti Sutšarita. »Lolita on vastuussa koko
hälinästä. Binoi ei aavistanutkaan, että Lolita tulisi laivaan
virkkamatta sanaakaan toisille, mutta asia kerrotaan ikäänkuin he
olisivat salaa sopineet asiasta ennakolta. Ja Lolita on sellainen
tyttö, ettei hän milloinkaan suostu väittämään huhua vastaan tai
selittämään, mitä on todella tapahtunut.»

»Mutta jotakin on asiassa tehtävä!» virkkoi Anandamoji. »Binoilla
ei ole ollut hetkenkään rauhaa siitä saakka, kun hän on kaikki tuon
kuullut — hän ottaa koko asian omaksi syykseen.»

Sutšarita punastui hieman, loi katseensa alas ja kysyi: »Luuletteko
siis, että Binoi Babu —»

»Kuulehan, lapseni», keskeytti Anandamoji havaitessaan Sutšaritan
kiusallisen epäröinnin. »Minä voin vakuuttaa, että Binoi tekee
Lolitan hyväksi, mitä hänen käsketään tehdä. Olen tuntenut hänet
lapsuudesta saakka ja olen nähnyt, että jos hän kerran antautuu, hän
ei voi asetella minkäänlaisia ehtoja. Siitä syystä olen usein ollut
alinomaisen pelon vallassa, koska olen ajatellut hänen sydämensä
voivan johtaa hänet sellaiseen paikkaan, josta hän ei enää ole
pelastettavissa.»

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä, ettei Lolita suostu», sanoi
Sutšarita tuntien paaden painon vierähtäneen mielestään. »Minä tunnen
hänen sydämensä varsin hyvin. Mutta suostuuko Binoi Babu luopumaan
omasta yhteisöstään?»

»Jos se on välttämätöntä, hän epäilemättä tekee niin», vastasi
Anandamoji. »Mutta minkätähden puhutte yhteisöstä luopumisesta asiain
ollessa tässä vaiheessaan? Onko se ollenkaan tarpeen?»

»Mitä, mitä sanottekaan, äiti?» huudahti Sutšarita. »Tarkoitatteko,
että Binoi Babu voi mennä naimisiin brahmotytön kanssa jääden itse
hindulaiseksi?»

»Jos hän on halukas niin menettelemään», vastasi Anandamoji, »niin mitä
teillä on siihen sanottavaa?»

»Minä puolestani en ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista?» virkkoi
Sutšarita hämmentyneenä.

»Se näyttää minusta helpoimmalta asialta maailmassa, maammoseni»,
selitti Anandamoji. »Näetkös, minä en voi omassa kodissani suorittaa
niitä menoja, joita toiset perheeni jäsenet suorittavat — ja siitä
syystä monet nimittävät minua kristityksi. Erikoisia palvontamenoja
suoritettaessa minä pysyttelen tahallani loitolla. Sinä kenties
hymyilet, rakkaani, kun kuulet, ettei Gorakaan nauti vettä minun
huoneessani! Mutta minkätähden sanoisinkaan, ettei talo niinmuodoin
ole minun kotini ja ettei hindulainen yhteiskunta ole minun
yhteisöni? Minä puolestani en voi milloinkaan niin sanoa. Minä pysyn
siinä yhteisössä ja siinä talossa sietäen kaikki osakseni tulevat
loukkaukset — enkä tunne siitä suurtakaan haittaa. Jos esteet muuttuvat
ylipääsemättömiksi, lähden kulkemaan Jumalan minulle osoittamaa tietä,
mutta loppuun saakka minä sanon mitä tunnen, ja heidän asiansa on
päättää, hyväksyvätkö minut vai eivätkö.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi Sutšarita hieman hämillään, »tunnettahan
Brahma Samadžin periaatteet, — jos otaksumme, että Binoi Babu —»

»Hänen mielipiteensä ovat samaa lajia», keskeytti Anandamoji. »Brahma
Samadžin periaatteet eivät ole kaiken muun luomakunnan ulkopuolella.
Hän on lukenut minulle varsin usein niitä kirjoitelmia, joita on
julkaistu aikakauskirjoissanne — ja minä en voi keksiä teidän
periaatteissanne mitään ihmeteltävää.»

Puheen keskeytti Lolita, joka tuli huoneeseen etsimään Sutšaritaa.
Anandamojin nähdessään Lolita arasti punastui, koska huomasi Sutšaritan
ilmeestä, että he olivat puhuneet hänestä. Lolitan olisi tehnyt mieli
karata pois, mutta hän ei keksinyt heti soveliasta tekosyytä.

»Tulehan, Lolita, tule, pieni maammoseni!» huudahti Anandamoji tarttuen
hänen käteensä ja saaden hänet istumaan viereensä, ikäänkuin Lolita
olisi ollut hänen erikoista omaisuuttansa.

Anandamoji jatkoi puhettaan Sutšaritalle: »Näetkös, maammoseni, hyvän
ja pahan toisiinsa soinnuttaminen on kaikkein vaikeimpia tehtäviä, ja
kuitenkin ne tavataan tässä maailmassa toisiinsa liittyneinä; siitä
liitosta sukeutuu murhetta ja onnea — aina ei nähdä vain pahaa, vaan
myöskin hyvää. Ja jos kerran se on mahdollista, niin enpä ymmärrä,
minkätähden olisi kahden henkilön, joiden mielipiteet eroavat
toisistaan, mahdoton solmia onnellista liittoa. Onko kahden henkilön
välinen todellinen liitto pelkkä mielipiteiden asia?»

Sutšaritan pää oli yhä painuksissa, ja Anandamoji jatkoi: »Eikö
teidän Brahma Samadžinne salli kahden henkilön liittyvän toisiinsa,
jos he sitä tahtovat? Pitääkö teidän yhteisönne ulkokohtaisten
määräystensä nojalla erillään kaksi olentoa, joiden sydämet Jumala on
yhdistänyt? Maammoseni, eikö tässä maailmassa ole missään sellaista
yhteisöä, joka jättää huomiotta vähäiset mielipiteiden eroavaisuudet
ja sallii yhteenliittymisen sellaisissa asioissa, jotka todella
jotakin merkitsevät? Onko inhimillisten olentojen ainoana tehtävänä
siten riidellä Jumalansa kanssa? Yksinomaan sitäkö varten niinsanottu
yhteiskunta on perustettu?»

Johtuiko Anandamojin keskustellessaan osoittama lämmin innostus vain
siitä, että hän halusi karkoittaa Binoin ja Lolitan avioliittoon
kohdistuvia vastaväitteitä? Eikö hän ajatellut hieman sitäkin, että
voisi huomautustensa nojalla poistaa senkin vähäisen epäröinnin,
joka Sutšaritan mielessä vielä vallitsi? Ei näet käynyt päinsä, että
Sutšarita jäi sille kannalle. Jos Sutšarita johtui siihen lopulliseen
päätelmään, ettei Binoi voinut mennä naimisiin Lolitan kanssa
kääntymättä brahmoksi, niin se ainoa toivo, joka oli Anandamojia
kannattanut viimeksikuluneina päivinä, joutuisi sekin häpeään! Samana
päivänä oli Binoi häneltä kysynyt: »Äiti, tuleeko minun merkitä nimeni
Brahma Samadžin jäsenluetteloon? Tuleeko minun suostua siihenkin?»
Ja Anandamoji oli vastannut: »Ei, ei! Minä en pidä sitä ollenkaan
välttämättömänä!»

Sitten Binoi oli vielä kysynyt: »Mutta entä jos minua pakotetaan?»

»Ei», oli Anandamoji vastannut hetkisen vaiettuaan, »tässä asiassa ei
voida käyttää pakotusta».

Mutta Sutšarita ei ollut myöntynyt siihen, mitä Anandamoji oli sanonut,
ja kun hän ei mitään vastannut, Anandamoji käsitti, ettei Sutšaritan
mieli ollut vielä asiaan taipunut.

Anandamoji mietti: »Minä kykenin murtamaan yhteisöni perintätavat
ainoastaan Goraan kohdistuvan kiintymykseni nojalla. Mutta eikö
Sutšaritan sydän ole kiintynyt Goraan? Jos olisi ollut niin laita, hän
ei varmaankaan olisi pitänyt tuollaista joutavaa asiaa niin tärkeänä.»

Anandamoji tunsi mielensä hieman masentuneeksi. Goran
vapaaksipääsemiseen oli ainoastaan pari kolme päivää, ja Anandamoji
oli ajatellut, että häntä odotti olopiiri, josta hän voi löytää
onnensa. Hän tunsi, että nyt oli aika saada Gora kiintymään, koska
muuten ei käynyt arvaaminen, millaisiin vaikeuksiin hän saattoi joutua.
Mutta Goran omakseen voittaminen ja omanansa säilyttäminen ei ollut
tavallisen tytön asia. Toisaalta olisi ollut väärin antaa hänelle
puolisoksi jonkin hinduperheen tytär — siitä syystä Anandamoji oli
hylännyt useita naimaikäisten tyttärien vanhempien tekemiä tarjouksia.
Goralla oli tapana sanoa, ettei hän mene milloinkaan naimisiin, ja
ihmiset olivat ihmetelleet, ettei Anandamoji hänen äitinään ollut
vastustanut sellaista päätöstä. Huomatessaan sitten taipumisen merkkejä
Anandamoji oli ollut kovin iloissaan, ja Sutšaritan äänetön vastustus
oli niinmuodoin hänelle ankara isku. Mutta Anandamoji ei niinkään
helposti aiheestaan luopunut. Hän sanoi itsekseen: »Hyvä, odotetaan,
niin saadaan nähdä.»




VIIDESKUUDETTA LUKU.


Pareš Babu sanoi: »Binoi, minä toivon, ettette tee mitään uhkarohkeata
vain siitä syystä, että haluatte pelastaa Lolitan pulasta. Meidän
yhteisössämme vallitseva kiihtymys ei suuria merkitse — se mikä nyt
heidän mieliänsä kuohuttaa, unohtuu muutamassa päivässä.»

Binoista tuntui siltä, että Lolita oli terästänyt häntä tekemään
velvollisuutensa. Hän tiesi, että sellainen liitto olisi yhteiskunnan
kannalta hankala, ja sitäpaitsi, että oli otettava huomioon Goran
suuttuminen — mutta velvollisuuden kutsuessa hän oli kokenut karkoittaa
kaikki nuo epämieluisat ajatukset. Kun nyt Pareš Babu kehoitti
kerrassaan jättämään velvollisuuteen vetoamisen huomiotta, tunsi Binoi
itsensä sitäkin haluttomammaksi kääntymään takaisin. Hän virkkoi:

»Minä en kykene milloinkaan korvaamaan kaikkea sitä ystävyyttä, jota
olette minulle osoittaneet, ja minusta tuntuu sietämättömältä ajatella,
että olen aiheuttanut teidän perheessänne vähintäkään onnettomuutta
yhden ainoankaan päivän aikana.»

»Binoi, te ette täysin noudata minun ajatustani», virkkoi Pareš Babu.
»Minua ilahduttaa, että osoitatte meille sellaista huomaavaisuutta,
mutta kun tarjoudutte naimaan tyttäreni siten osoittaaksenne
kunnioitustanne, ette osoita suurtakaan huomaavaisuutta tyttäreni
tunteille. Sen vuoksi minä teille huomautin, ettei tämä vaikeus
suinkaan ole luonteeltaan niin vakava, että teidän tarvitsee tarjoutua
pienimpäänkään uhrautumiseen.»

Nyt Binoi oli joka tapauksessa vapaa kaikesta
vastuunalaisuudentunnosta, mutta hänen mielensä ei kiitänyt esteetöntä
vapauden tietä aivan yhtä innokkaasti kuin kohoo ilmoille häkistään
päästetty lintu. Nytkään hän ei näyttänyt tahtovan liikahtaa, vaikka
se pidättyväisyyden pato, jota hän oli pitkät ajat rakentanut
velvollisuudentunnon nojalla, oli havaittu tarpeettomaksi. Siinä,
missä hän vielä äsken oli astunut jokaisen askelen peläten ja vapisten
ja alinomaa peräytyen, hän nyt vallitsi koko aluetta ja havaitsi
olevan vaikeata peräytyä. Siinä kohdassa, johon hänen velvollisuutensa
oli hänet kädestä pitäen taluttanut nyt sanoen: »Nyt voit palata,
veikkoseni, sinun ei tarvitse lähteä kauemmaksi», hänen sydämensä
sanoi: »Sinä voit peräytyä, jos tahdot, mutta minä jään tänne.»

Nyt, kun Pareš Babu ei virkkanut asiasta enempää, Binoi sanoi: »Teidän
ei pidä ajatella, että minä aioin tehdä jotakin vaikeata velvollisuuden
vaatimuksesta. Jos vain suostutte, niin minulle ei tuota mikään
suurempaa iloa kuin sellainen hyvä onni — minä vain pelkäsin, että —»

»Teillä ei ole minkäänlaista pelon syytä», keskeytti Pareš Babu
hetkeäkään epäröimättä. Hänen totuudenrakkautensa sai hänet suoraan
tunnustamaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille
ynseä.»

Binoin sydämessä läikähti ilo, kun hän kuuli Sutšaritan saaneen tietoa
Lolitan sielun syvimmästä salaisuudesta. Hän ihmetteli, milloin ja
miten asiasta oli puhuttu. Väkevä ja salaperäinen riemu värähdytteli
hänen mieltänsä, kun hän ajatteli olleensa noiden kahden ystävyksen
keskustelun esineenä. Hän sanoi heti:

»Jos pidätte minua hänen arvoisenaan, niin minä puolestani en voi
kuvitella itselleni mitään suurempaa onnea.»

»Odottakaahan hieman», sanoi Pareš Babu. »Minä menen yläkertaan
puhuttelemaan vaimoani». Pareš Babun tiedustellessa Bordašundarin
mielipidettä viimeksimainittu vaatieli: »Binoin tulee liittyä Brahma
Samadžiin.»

»Se on selvää sanomattakin», vastasi Pareš Babu

»Meidän täytyy saada se asia ensin päätökseen» sanoi Bordasundan.
»Lähetä siis hakemaan Binoita.»

»Meidän on siis määrättävä päivä juhlallista seurakuntaan ottamista
varten», virkkoi Bordašundari enemmittä esipuheitta, kun Binoi oli
saapunut.

»Onko seurakuntaan ottaminen ihan välttämätöntä?» kysyi Binoi epäröiden.

»Ihan välttämätöntä, epäilemättä!» huudahti Bordašundari. »Mitä
arvelettekaan? Kuinka voisitte muuten liittyä avioliiton nojalla
brahmoperheeseen?»

Binoi seisoi allapäin mitään vastaamatta. Näytti siis siltä, että Pareš
Babu, kuullessaan hänen haluavan mennä naimisiin hänen tyttärensä
kanssa, oli pitänyt varmana, että hän tietenkin liittyy Brahma
Samadžiin.

»Minä kunnioitan erinomaisesti Brahma Samadžia», sopersi Binoi, »ja
tähän saakka ei käytökseni ole millään tavalla ollut ristiriidassa sen
opetusten, kanssa. Mutta onko ihan välttämätöntä että tulen jäseneksi?»

»Jos mielipiteenne kerran ovat sopusoinnussa meidän mielipiteittemme
kanssa, niin mitä haittaa vaikka liityttekin jäseneksi?» kysyi
Bordašundari.

»Minun on mahdoton sanoa, ettei hindulainen yhteiskunta merkitse
minulle mitään», selitti Binoi.

»Siinä tapauksessa olette menetellyt väärin ollenkaan tätä kysymystä
herättäessänne», valitti Bordašundari. »Oletteko ilmaissut halunne
mennä naimisiin tyttäremme kanssa ainoastaan siitä syystä, että meitä
säälitte tai tahdotte tehdä meille hyvää?»

Tuo oli Binoille kova isku, sillä hän huomasi, että hänen kosintansa
tosiaankin näytti loukkaukselta.

Vuotta aikaisemmin oli annettu uusi siviiliavioliittoa koskeva laki, ja
siihen aikaan Binoi ja Gora olivat kirjoittaneet erittäin voimallisesti
sitä vastaan sanomalehdissä. Siitä syystä Binoin oli nyt vaikea
selittää, ettei hän ollut hindu, ja mennä siviiliavioliittoon.

Hän huomasi nyt, ettei voinut toivoa Pareš Babun suostuvan
suunniteltuun avioliittoon, jos hän, Binoi, pysyi hindulaisena.
Niinpä hän nyt huokasi, nousi, kumarsi kummallekin ja virkkoi
puolustellen: »Suvaitkaa antaa minulle anteeksi; en sano enää
mitään, jottei syyllisyyteni vielä lisääntyisi.» Sitten hän poistui
huoneesta. Mennessään alakertaan hän näki Lolitan istuvan yksin pienen
pöydän ääressä kuistikon kulmauksessa kirjeitä kirjoittaen. Askelia
kuullessaan Lolita loi katseensa ylös ja silmäili Binoita tuokion ajan
levottomin ilmein. Lolita tunsi Binoin jo pitkät ajat — hän oli usein
silmäillyt hänen kasvojansa, mutta nyt katse tuntui ilmaisevan jotakin
syvää salaisuutta. Lolitan ajatusten salaisuuden, jonka vain Sutšarita
tunsi, kertoivat nyt Binoille tummien ripsien varjot, ja hellä katse
oli kuin pilvi, jossa piilee tulevan sateen viileys. Se katse, jonka
Binoi vuorostaan ohimennen häneen loi, herätti hänen sydämessään
äkillisen tuskaisen tunnon. Binoi ei virkkanut sanaakaan, kumarsi
Lolitalle ja asteli portaita alas.




KUUDESKUUDETTA LUKU.


Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin
odottamassa portin edustalla.

Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut
erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt,
vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš
Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun
maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa
Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti
koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan
ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui
Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme
asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle
opiskelemalla tässä laitoksessa!»

Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän
ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään
vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä
kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja
juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»

»Äiti voi hyvin», vastasi Binoi.

»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä
odottamassa».

Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja
huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.

Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä
estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.

Hänen noudatettuaan vaatimusta opiskelijaparvi alkoi laulaa raikuvin
äänin:

/p
    »Yön tumma murhe on hälvennyt.
        Nyt päivä koittaa!
    Orjuuden kahle on katkennut.
        Nyt päivä koittaa!»
p/

»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat
kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno
merkitsee, Abinas?»

Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän
seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa
alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti
kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja
sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.

Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti
kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet
kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»

Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että
tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut
asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen
tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme,
sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi.
Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain
pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille
lähettämistä.

»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme
tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi.
Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko
viimeksikuluneen kuukauden aikana.»

»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin
huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut
minkäänlainen vaurio.»

Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt
saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme
tämän kunniaseppeleen —»

»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja
hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti
häntä astumaan ajoneuvoihin.

Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja
Binoi seurasivat häntä viipymättä.

Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan
höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla.
Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään
tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja
odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei
voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut
hillitsemään.

Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan,
mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut
hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän
Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»

»Minun mielestäni siihen ei ole syytä», vastasi Krišnadajal.

»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain
mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt
ryhtyä harjoittamaan katumusta.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten
liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»

»Hyvä», virkkoi Gora, »minä kuulustelen kirjanoppineiden mielipidettä.»

»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal.
»Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään
katumusharjoitus tarpeen.»

Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal,
joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei
milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan —
hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan
vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten
menojen noudattamiseen.

Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen
aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»

»Miksi niin, mitä vikaa Binoissa on!» huudahti Anandamoji.

»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä
olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»

»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista
välitä».

»Jos Binoi ei välitäkään, niin minä välitän», sanoi Gora.

Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat
ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka
esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään
kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun
perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut,
odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt
Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut
vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin
kuin että he jakselivat hyvin.

Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman
ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi:
»Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun
hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään
päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»

Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä
ajattelet, ettei _dada_ ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun
sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on
erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura,
Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»

»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa
riippuu!» huudahti Gora.

»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että
mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran
saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»

Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään
tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja
Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin
ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten
ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan
vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni
siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa
siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä
pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti
loitolta.»

»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin
loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää
sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi
suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita
pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan,
ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan
huomaan.»

»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta,
joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin
katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää
sellaista kohtaloa.»

»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin
poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä
luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään
hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa
ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi
enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen,
Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat
valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä
niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon
sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos
huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi,
tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»

Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen
puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»

»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin
huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian
vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo
— tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa
väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät
niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten
ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa.
Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan
liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»

»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora
nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin
kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy
ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet
joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun
tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet
havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»

»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis!
Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä
taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt
tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan
väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei
niitä olisi ollenkaan sattunut.»

»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on
tapahtunut», huomautti Gora.

Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat
olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan,
että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä
kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»

»Selitähän tarkemmin, millaiseen asemaan olet joutunut», virkkoi Gora.

»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin
erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle
sanonut.»

»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen
verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi
valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä
taholta, niin asia ei ole autettavissa.»

»Mutta minun hallussani on keino sen estämiseksi», huomautti Binoi.

»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä
asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian.
Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta
muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä
sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä
hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin
velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi
kohtaan?»

Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen
jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa
yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa
en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu
yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin
yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön
yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin
uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole
myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein
velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»

»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja
yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.

»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole
rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat
uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä
yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos
yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle,
niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla
maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen
naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä,
niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin
siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle
mieluinen.»

»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö
ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa
avioliitossa?»

»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin
silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi.
Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy
kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja?
Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»

Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan,
joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja
aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta
irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa
mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran
seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan,
Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn
kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui
yhä voimakkaammaksi.

Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä
vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen
kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään.
Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin
esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä.
Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin
toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti
voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä;
Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein,
sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen
ihmissydämeen.

Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi,
sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin
sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi
kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle
katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan —
siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn
nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun.
Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan,
kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa
minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta
virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo
mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä
vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä
erottaa!»

Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa
kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian
ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon
istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen,
taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota
Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»

Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi
äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona
oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena
tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.

Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin.
Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt
vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti
Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan
vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut
kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt,
ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän
on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta,
mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme
kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»

Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys
hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan,
Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö
voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin
liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa
kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan
ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte
työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella
minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan
kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»

Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi
hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen
heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän
huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä
sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi
kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!»
Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi
kärsimättömänä.

»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta
meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy
kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa,
jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet,
ja teidän täytyy suostua tulemaan.»

»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora,
»ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».

Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen
ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan
Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki
kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli
kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin
nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska
Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen
suorittamisesta.

Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun
Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin
eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla,
ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että
asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.

Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää
korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan
Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton
estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat
tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään
ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista
uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi
vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi
kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme
tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on
totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»

Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti
huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.

Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet
näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli
päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi
uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään:
»Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan
minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa
olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina
ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin
tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa,
johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä
kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat
katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan
vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien
kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi
vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena
on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut,
vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä
kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen:
»Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla
ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä
kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on
yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle
kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat
hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin
hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua,
ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän
silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet,
joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä
äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia
näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä
kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä
virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran
sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja
kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa
varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön,
joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä.
Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin
mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden
häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu
minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa
kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka
hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja
viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen
äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän
ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin
he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän
mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.

Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon
onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken
hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään
astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.

Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.

»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.

»Istukaa, olkaa hyvä!»

Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta
tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.

Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan,
tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli
onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta
hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä
ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan
oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan
nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan
tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään
kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas
ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla,
hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain
miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet
jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti
kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat
lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden
tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.

Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella,
kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen
suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja
vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja
epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat
vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä
lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.

Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa
luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa
vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee
pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.

Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut
sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan
Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan
monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä
aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen
alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti
ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.

Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen
ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan
tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen
loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan
siteisiin.

Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen
ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron
jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora
olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi,
että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa
kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen
kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen.
Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun
Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti
niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi
kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora
suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat
iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.

Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua
keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin
Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.


Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei
määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni
Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen
nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja
jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan,
kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka
säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa
murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin.
Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää
viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei
milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu
kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä
olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen
leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta
ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta,
ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan
huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun
varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän
ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on
se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä
sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat
häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme,
koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.

Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan
ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen
mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka
puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa
maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle
varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut
voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi
silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja
mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi
miehuutemme muuttuu.

Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin
sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen
tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.

Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt
yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin
inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen
ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta,
ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät
sitäkin laihempina.

Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen
hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen
teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora
ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti,
ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras
kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan
sanaakaan.

Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka
onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin
kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun
poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on
meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme
moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina
tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta
murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy
kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä
haikeina päivinä!»

Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden
ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli
jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään
iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat
epäitsekkäitä ystäviä.»

»_Didi_», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun
varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja
niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat
kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut
sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen
ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan
salattavissa.»

»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet
luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen
ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään
voimatta sitä hillitä!»

»Kuulehan häntä, _didi!_» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä,
että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten
ole kiittämätön!»

»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.

»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa
asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän
täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan
ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun
elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»

»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.

Niin hälveni seurasta ujostelu.

Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä
tervehtimään?»

Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan.
Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora
ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo
liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta
nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen
virhe.




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.


Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen
keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis
olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut,
asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän,
eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.

Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi
ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut
vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä
uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin
alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi
että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin
itseänsä vastaan kiistelemistä.

Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli
hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle
suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti,
mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan
ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää
ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.

Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta
nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia
Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen
nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi
saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi,
joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi
huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti
Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua
selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka
voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä
pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan
käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää
puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen
puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa,
toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten
paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä,
ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei
kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että
hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle
suuntautuvasta taipumuksesta.

Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa.
Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että
bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti
yläkertaan.

Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan
työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä.
Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä
ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»

Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja
nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista.
Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden
toista mieltä kuin Gora!

»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi
Binoi.

»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme
eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu
uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon
te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo
luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette
paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»

He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon
sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.

Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja
sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi
jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen
ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan
sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.

Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua
brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin
hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen
haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta
kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa
brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen
järkkymätöntä vakaumusta.

Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin
avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut
käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin
Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta
mitään Binoista.

Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita
sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita
nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.

Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi
itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen
yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan
kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta
häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja
hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt
hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet,
pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen
hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen
mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus,
ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen
keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina
oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet,
ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin
Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta,
ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin
sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan
virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton
ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut
runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki
vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä
mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä
läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän
kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.

Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi
vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.

Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti
Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota
voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua
talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan
viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat
yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei
Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi
noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin
ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi
pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.

Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä
olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»

»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa
niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat
ehtoohartauden tekstit!»

»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta
hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että
illoin.»

»Se, mitä hän tekee, ei ole suoritettavissa vain oppimalla joitakin
tekstejä», virkkoi Binoi. »Jos tulen joskus hänenlaiseksensa,
menettelen samoin kuin hän.»

»Mutta minkätähden et voi noudattaa esivanhempiesi esimerkkiä niin
kauan kuin et vielä ole hänen kaltaisensa?» kysyi Harimohini verrattain
jyrkästi. »Onko hyvä olla sitä ja tätä eikä oikein kumpaakaan? Onhan
ihminen lopultakin uskonnollinen olento. Mutta sinä et huoli Ramasta
etkä Gangesista! Kuinka se on mahdollista?»

Hänen puheensa keskeytti Lolita, joka Binoin nähdessään kovin säpsähti
ja kysyi Harimohinilta, missä Sutšarita oli.

»Radharani on lähtenyt peseytymään», sanoi Harimohini. Lolita näytti
tahtovan selittää ilmaantumistansa ja virkkoi: »Minut kutsui tänne
Sutšarita.»

»Hyvä, istu ja odota, kunnes hän tulee», sanoi Harimohini. »Hän palaa
aivan kohta.»

Harimohini ei suhtautunut erikoisen suopeasti Lolitaankaan, koska
tahtoi nyt irroittaa Sutšaritan vanhasta ympäristöstään ja pitää häntä
oman valvontansa alaisena. Pareš Babun toiset tyttäret eivät olleet
niin tutunomaisia, ja Harimohinia ei ollenkaan miellyttänyt, että
Lolita tuli milloin tahansa pakisemaan Sutšaritan kanssa. Hän tapasi,
jos mahdollista, keskeyttää heidän keskustelunsa kutsumalla Sutšaritan
pois muka jotakin taloustointa suorittamaan, tai valitteli, etteivät
Sutšaritan opinnot nykyjään edistyneet yhtä hyvin kuin ennen. Hän sanoi
niin huolimatta siitä, ettei hän Sutšaritan opiskellessa milloinkaan
unohtanut huomauttaa, etteivät opinnot olleet tytöille ainoastaan
tarpeettomat, vaan suorastaan vahingollisetkin. Voimatta varjella
Sutšaritaa sillä tavoin kuin olisi halunnut hän soimaili toisinaan
Sutšaritan tuttavia, toisinaan taas hänen opintojansa.

Harimohini ei ollut ollenkaan mielissään joutuessaan Binoin ja Lolitan
seuraan, mutta jäi kumminkin istumaan, koska oli heille vihoissaan.
Hän aavisteli, että noiden kahden kesken oli vallitsemassa jokin
salaperäinen suhde, ja sanoi itsekseen: »Olivatpa yhteiskuntanne
säännöt millaiset tahansa, minä en missään tapauksessa suvaitse
sellaista häpeällistä tutunomaisuutta, tuollaista kristillistä
käytöstapaa omassa talossani.»

Lolitan mielessä oli samoin ikävä vastustuksen tunto. Edellisenä
päivänä hän oli päättänyt lähteä Sutšaritan keralla Anandamojin luo,
mutta kun oli lähdettävä, hän ei voinutkaan toteuttaa päätöstään.
Hän kunnioitti Goraa erinomaisesti, mutta samalla hänen vihamieliset
tunteensa olivat varsin voimakkaat, sillä hän ei voinut luopua siitä
ajatuksesta, että Gora suhtautui häneen kaikin puolin epäsuopeasti.
Nämä tunteet olivat siinä määrin vallitsevat, että Goran vankilasta
päästyä hänen Binoihin kohdistuvat tunteensakin olivat muuttuneet.
Aikaisemmin hän oli ylpeillyt vaikutusvallastaan Binoihin nähden, joten
pelkkä ajatus, ettei Binoi kyennyt irtautumaan ystävänsä kynsistä, sai
hänet moittimaan Binoin heikkoutta.

Binoi puolestaan kävi kovin levottomaksi nähdessään Lolitan astuvan
huoneeseen. Hän ei kyennyt milloinkaan pitämään Lolitaa koskevia
ajatuksiansa kirkkaina, sillä siitä lähtien, kun seurakunnan juorut
olivat punoneet yhteen heidän nimensä, hänen mielensä kävi levottomaksi
kuin magneettineula ukkossäällä joka kerta, kun hän näki Lolitan.

Lolita oli vihoissaan Sutšaritalle, kun näki Binoin istuvan huoneessa.
Hän käsitti, että hänet oli kutsuttu selvittelemään sekaantunutta
vyyhtiä ja saamaan halutonta Binoita jälleen myötämieliseksi. Niinpä
hän kääntyi Harimohinin puoleen ja virkkoi: »Sanokaa siskolle, etten
voi nyt viipyä, vaan tulen toisen kerran.» Sitten hän poistui nopeasti
huoneesta Binoihin vilkaisemattakaan.

Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin
suorittamaan jotakin talousaskarta.

Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut
Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän
oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen
ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti
tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo
vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään.
Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön
oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka
karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä
Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus,
että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta.
Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä
todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä,
eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa
sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein
suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa
sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään
puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui
jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta
asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus
luiskahtanut käsistä.

Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen
ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän
luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien
selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi,
että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten
sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin
oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana,
jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista
sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa
häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan
itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja
välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.

Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja
lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei
Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.

Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset
puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et
kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»

Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä,
jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät
koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset
ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi,
niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta
toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»

Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen
hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka
puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan
autio ja vailla minkäänlaista suojaa!

Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän
kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui
eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään
oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän
oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli
löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi
ratkaista asia yksin.

Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän
nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas,
kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä
myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai,
ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi
viikkoa.

»Tulkaa, Binoi Babu», pyysi Satiš, »tulkaa kotiin minun kanssani!»

»Kuinka voisinkaan tulla?» kysyi Binoi.

»Miksi ette voisi?» tiukkasi Satiš.

»Kyllästyvät minuun, kun käyn kovin usein», selitti Binoi.

Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja
sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»

Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi
oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä
liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys,
jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana
ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien
päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen
kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan
taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja
virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.»
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut
kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan
lapsuudesta saakka ympäröinyt.

Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin,
ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan
oman elämänsä vaikean ongelman.

Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon
ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi
kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta,
ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä,
puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä
kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.

Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin
levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin
lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha,
että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä
siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli
kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä.
Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»

Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen
haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen
tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka
saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen
taakkaa.

Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi
pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui.
Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen
taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa
tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen
sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa.
Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt
katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti
Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi
Lolitan ja huusi heti: »Lolita-_didi_, Lolita-_didi_, näetkö, minä olen
tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani
kotiin.»

Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan
kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa
koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti
Pareš Babun luo.

Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui
arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän
rauhaansa.

Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista
tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan
hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä
miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua
Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»

Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä
neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että
istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut
kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»

»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on
nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton
asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua
uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava
rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee
joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden
yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä
vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti
väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla,
vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi
säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»

Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta
Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan
ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa
taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean
puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli
kysymyksessä.

»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.

»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut
aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten
kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa
ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani
tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi
minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen
kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa
yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin
taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan
tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain
yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle
voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin
todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan
omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on,
että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä,
jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka
tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen
voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»

Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin
hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua
hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti
siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan
monet päivät asian eri puolia.

Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa
päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš
Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin
itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei
mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut
sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.

Asiain ollessa tässä vaiheessaan tuli huoneeseen Bordašundari, joka
oli jotakin toimittelevinaan ja aikoi sitten poistua, ikäänkuin ei
olisi ollenkaan Binoita huomannut. Binoi otaksui Pareš Babun varmaan
kutsuvan Bordašundarin takaisin kuulemaan uusinta uutista, mutta Pareš
Babu ei virkkanut sanaakaan, koska ei katsonut ajan tulleen asiasta
puhua. Hän halusi pitää asian salaisuutena, mutta kun Bordašundari
osoitti ylenkatsettaan ja närkästystään noin karulla tavalla, Binoi ei
kyennytkään itseänsä hillitsemään. Hän lähti Bordašundarin jälkeen,
kumartui koskettamaan hänen jalkojansa ja sanoi: »Minä olen tullut
teille sanomaan, että tahdon liittyä Brahma Samadžiin. Tiedän kyllä,
etten ole kelvollinen, mutta toivon teidän minut sellaiseksi tekevän.»

Bordašundari kuunteli häntä hämmästyneenä, kääntyi, palasi hitaasti
huoneeseen ja loi kysyvän silmäyksen kohti Pareš Babua.

Tuon kuullessaan Bordašundari tunsi valloittajan iloa, mutta
minkätähden hänen ilonsa ei ollut ehdoton? Hänen teki sanomattomasti
mieli antaa Pareš Babulle kerrankin kelpo läksytys. Olihan hän
vakuuttanut kerran toisensa jälkeen, profeetallisen varmasti, että
hänen miehensä tulisi vielä katumaan menettelyänsä. Nähdessään, kuinka
järkkymättömänä Pareš Babu kesti kaiken heidän ympärillään ilmenevän
mieltenkuohun, Bordašundari oli tuntenut ankaraa kärsimättömyyttä, ja
nyt, kun kaikki heidän vaikeutensa näyttivät sievästi selviävän, hän
ei voinut tuntea puhdasta iloa. Hän lausui juhlallisin ilmein: »Jos
tuo ehdotus olisi tehty muutamia päiviä aikaisemmin, meidän ei olisi
tarvinnut kärsiä niin paljon surua ja nöyryytystä.»

»Nyt eivät ole kysymyksessä meidän huolemme ja nöyryytyksemme»,
huomautti Pareš Babu. »Binoi haluaa päästä valmistumaan seurakuntaamme
pääsyä varten, siinä kaikki.»

»Vain valmistumaanko?» kysyi Bordašundari.

»Jumala tietää, että olen syynä kaikkiin teidän suruihinne ja
nöyryytyksiinne!» huudahti Binoi.

»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu, »älkää käykö tähän asiaan sitä
täysin tajuamatta. Minä sanoin teille jo aikaisemmin, ettei teidän pidä
ryhtyä mihinkään tekoon, josta voi koitua vakavia seurauksia, vain
siitä syystä, että arvelette meidän olevan jonkinlaisessa sosiaalisessa
pulassa.»

»Se on aivan totta», puuttui puheeseen Bordašundari, »mutta minä
puolestani väitän, ettei hänellä ole oikeutta istua mitään tekemättä
kiedottuaan meidät sellaisiin vaikeuksiin».

»Jos ette huoli istua hiljaa ja mitään tekemättä», virkkoi Pareš Babu,
»vaan jännitätte itsenne kiihtymyksen tilaan, niin sekasorto käy
sitäkin pahemmaksi. Ei auta sanoa, että on velvollisuus tehdä jotakin;
varsin usein on tärkein velvollisuus olla mitään tekemättä.»

»Niin, tietysti», valitti Bordašundari. »Minä olen houkkio enkä ymmärrä
mitään. Mutta minä haluan tietää, miten asia päätetään — minulla on
aivan riittävästi töitä odottamassa.»

»Toivon saavani valmistautua seurakuntaan liittymään sunnuntaina,
ylihuomenna», sanoi Binoi. »Jos siis Pareš Babu -—»

»Ei», keskeytti Pareš Babu, »minä en voi suostua olemaan välittäjänä
asiassa, josta perheeni voi toivoa koituvan itselleen jonkinlaista
hyötyä. Teidän tulee kääntyä suoraan Brahma Samadžin puoleen.»

Binoi tunsi yht'äkkiä rohkeutensa vaipuvan, sillä hän ei ollut vielä
ehtinyt niin pitkälle, että olisi halunnut kaikkia muodollisuuksia
noudattaen anoa seurakunnan jäseneksi pääsemistä Brahma Samadžin
viranomaisilta — varsinkaan, kun tiesi juuri niiden henkilöiden
liittäneen toisiinsa hänen ja Lolitan nimen. Kuinka hän voisikaan
ajatella anomuskirjelmän sepittämistä, ja millä kielellä hän sen
kirjoittaisi? Kuinka hän voisikaan julkisesti esiintyä kirjeen
ilmestyttyä brahmolehdissä? Lukisihan kirjeen Gora, ja Anandamojikin
sen lukisi! Sitäpaitsi se ei esiintyisi täydessä laajuudessaan, joten
hindulaiset lukijat näkisivät vain Binoin hartaasti haluavan päästä
Brahma Samadžin jäseneksi, mikä olisi vain puolittain tosi otaksuma.
Ellei toisiakin tosiasioita ilmaistaisi, Binoi ei voisi salata
häpeäänsä.

Huomatessaan Binoin olevan vaiti Bordašundari kävi levottomaksi ja
virkkoi: »Ah, minä ihan unohdin. Binoi Babu ei tietenkään tunne ketään
muita Brahma Samadžin jäseniä kuin meidät. Mutta mitäpä tuosta,
voimmehan me asian järjestää. Minä lähetän heti Panu Babua noutamaan.
Ei ole paljon aikaa hukattavana. Sunnuntai on aivan lähellä.»

Samassa kulki oven ohi Sudhir, joka oli menossa yläkertaan, ja
Bordašundari huusi hänelle: »Kuulehan, Sudhir, Binoi liittyy
sunnuntaina Brahma Samadžiin.»

Sudhir oli mielissään. Hän oli sydämessään aina erinomaisesti ihaillut
Binoita, ja se ajatus, että Binoi liittyisi heidän Samadžiinsa, täytti
hänen mielensä ilolla. Hän oli aina pitänyt ylen järjettömänä, että
mies, joka osasi kirjoittaa englanninkieltä niin mainiosti kuin Binoi
ja oli niin älykäs ja sivistynyt, ei kuulunut Brahma Samadžiin. Hänen
sydäntään paisutti ylpeys, kun hän näki tämän uuden todistuksen,
etteivät Binoin kaltaiset henkilöt voineet elää onnellisina hänen
yhteisönsä ulkopuolella, ja hän virkkoi: »Mutta kuinka se voidaan
järjestää sunnuntaiksi? Ettehän voi levittää tietoa kyllin laajalle?»
Sudhir näet olisi mielellään nähnyt Binoin seurakuntaan-liittymisen
muodostuvan tapahtumaksi, jota sopi osoittaa esimerkkinä kaikille.

»Ei, ei!» huudahti Bordašundari, »se voidaan varsin hyvin toimittaa
sunnuntaina. Mene joutuin, Sudhir, kutsumaan Panu Babua.»

Se onneton olento, jonka riemastunut Sudhir näki tekevän kaikille
ilmeiseksi Brahma Samadžin voittamatonta mahtia, tunsi itsensä kovin
mitättömäksi. Samat seikat, jotka väittelyn ja järkeilyn kestäessä
eivät näyttäneet kovinkaan merkittäviltä, saivat hänet tuntemaan olonsa
sangen tukalaksi, kun niiden todellinen merkitys kävi ilmi.

Kun tuli puheeksi Panu Babun kutsuminen, Binoi alkoi tehdä lähtöä,
mutta Bordašundari ei tahtonut päästää häntä menemään, vaan pakotti
jäämään sanoen, että Panu Babu saapuisi tuossa paikassa, joten Binoin
ei tarvinnut kauan odottaa.

Mutta Binoi virkkoi puolustellen: »Ei, suokaa anteeksi, minun täytyy
nyt lähteä.»

Hänestä tuntui, että kunhan saisi vapaammin hengittää, pääsisi
ahdistavasta ympäristöstään ja voisi ajatella selvemmin, kaikki olisi
jälleen oikein ja hyvin.

Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja
sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa,
ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti
vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»

Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja
virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta
asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa
johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole
mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä
voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu
sillävälin vaaranalaiseksi.»

Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä
oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon
aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä
luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti
syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa
suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät
heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista
huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.

Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen
ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin
ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti:
»Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»

»Minne olette menossa?» kysyi Binoi.

»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun
katumusmenoja.»

»En», vastasi Binoi, »minä en jouda nyt tulemaan».

»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri
tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin
Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen
tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus
tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme
kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko
hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme!
He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»

Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja
meni menojaan.




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.


Saavuttuaan Bordašundarin kutsumana Haran Babu näytti hetkisen sangen
vakavalta ja virkkoi sitten: »Meidän velvollisuutemme on kutsua Lolita
ja keskustella tästä asiasta hänen kanssaan.»

Lolitan tultua Haran Babu virkkoi peloittavan juhlallisesti: »Kuulkaa,
Lolita, nyt on tullut teidän elämässänne suuren vastuunalaisuuden
hetki. Toisaalla on uskontonne, toisaalla kiintymyksenne, ja teidän
tulee valita, kumpaa noudatatte!»

Tuon sanottuaan hän vaikeni nähdäkseen, kuinka puhe oli vaikuttanut
Lolitaan, sillä hän oli sitä mieltä, että sellaisen oikeamielisyyden
puuskan täytyi saada kaikkinainen pelkuruus vapisemaan ja polttaa
kaikki vilpillisyys poroksi — tuo hehkuvan henkisen innostuksen näyte
soveltui tosiaankin Brahma Samadžin edustajalle.

Mutta Lolita ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi, ja hänen pysyessään
yhä äänetönnä Haran Babu jatkoi: »Olette epäilemättä kuullut, että
Binoi Babu on ilmaissut haluavansa liittyä Brahma Samadžiin, joko sen
aseman vuoksi, johon te olette joutunut, tai jostakin muusta syystä.»

Tuo oli Lolitalle uutinen, ja vaikka hän ei lausunutkaan sen johdosta
minkäänlaista mielipidettä, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän
istui paikallaan kuin kivinen kuva.

»Pareš Babu», jatkoi Haran, »on tietenkin mielissään Binoin
ystävällisestä halukkuudesta, mutta teidän itsenne on päätettävä, onko
tämä asia sellainen, että siitä kannattaa iloita, vai eikö. Sentähden
kehoitan teitä nyt Brahma Samadžin nimessä syrjäyttämään kaiken
epäterveen himonne, tutkistelemaan sydäntänne yksinomaan uskonnon
kannalta ja kysymään itseltänne: Onko olemassa mitään todellista syytä,
joka kehoittaisi asiasta iloitsemaan?»

Lolitan yhä vaietessa Haran Babu luuli saavansa aikaan melkoistakin
vaikutusta ja jatkoi kaksin verroin innokkaammin: »Hän tahtoo liittyä
seurakuntaan! Tarvitseeko minun sanoa, kuinka pyhän hetken ihmisen
elämässä muodostavat nyt kysymyksessä olevat juhlalliset menot?
Tahdotteko sallia sellaisten pyhien menojen joutuvan saastutetuiksi?
Onnellisuutta, mukavuutta, persoonallista kiintymystä tavoitellen
me olemme suuntaamassa Samadžimme valheen polulle ja lausumme
vilpillisyyden tervetulleeksi, ikäänkuin sitä kunnioittaisimme? Sanokaa
minulle, Lolita, sallitteko ikänne kaiken liittää nimenne tähän Brahma
Samadžin historiassa ylen ikävään tapahtumaan?»

Tuohonkaan kysymykseen Lolita ei virkkanut mitään vastaukseksi, vaan
istui yhä liikahtamatta; ainoana muutoksena oli, että hän entistä
kiinteämmin piteli tuolinsa käsinojasta. Haran Babu siis jatkoi:
»Minä olen useasti havainnut, kuinka vastustamattoman voimakkaasti
henkilökohtainen himo heikontaa ihmisen luonnetta, ja tiedänpä myös,
että on suhtauduttava suvaitsevasti ihmisten heikkouteen, mutta kun
heikkous ei koske ainoastaan jonkun yksityisen ihmisen elämää, vaan
samalla satojen toisien ja murskaa murusiksi heidän ainoan suojansa,
niin voitteko hetkenkään aikaa pitää tuota anteeksiannettavana? Onko
Jumala suonut meille oikeuden antaa anteeksi sellaisen heikkouden?»

»Ei, ei, Panu Babu!» huusi Lolita nousten tuolistaan ja seisoen
hänen edessään, »teidän ei tarvitse antaa meille anteeksi! Me
olemme tottuneet teidän hyökkäyksiinne, ja teidän mahdollisesti
tarjoamanne anteeksianto voisi tuntua meistä jokaisesta kerrassaan
sietämättömältä!» Samassa hän jo poistui huoneesta.

Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen
levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää
Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä
esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan.
Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada
puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi
voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen,
ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.

Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin
mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin
kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä
oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla
oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan
kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa,
sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei
tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa,
nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.

Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää
hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi
Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen
tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut
siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka
voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli
tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?»
hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä
jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi
Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin
täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä
kerran samaan taisteluun.

Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä
parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen
ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja
ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.

Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun
ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen,
jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna
sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat
välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse
enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei
kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti
kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä
tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli
auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.

Bordašundari viittasi sitäpaitsi ohimennen Binoin ja Lolitan
avioliittoon.

Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja
Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita
olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen.
Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui
myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän
olemattomiin.

Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan
kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli
varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin
johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva
hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli
ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli
keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän
halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla
hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita
itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei
ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko
selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni
suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!

Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt
varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi.
Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa
tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita
ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki
jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»

Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen
Satišin kerällä Binoin asuntoon.

»Olen ollut Binoita tapaamassa», vastasi Bordašundari.

»Minkätähden?» kysyi Lolita.

»Minkätähden, tosiaankin», ajatteli Bordašundari hieman ärtyneesti.
»Lolita voi pitää minua ainoastaan vihollisenansa! Kiittämätön tyttö!»

»Tuosta näet, minkätähden!» huudahti Bordasundari ojentaen Binoin
kirjeen Lolitan nähtäviin. Kirjettä lukiessaan Lolita punastui
ankarasti, varsinkin kun Bordašundari menestystään kuvaillessaan
liioitellen kertoi, ettei ollut saanut kirjettä Binoilta ilman
melkoista pakotusta. Hän voi sanoa kopeilematta, ettei kukaan muu kuin
juuri hän olisi kyennyt saattamaan asiaa onnelliseen päätökseen.

Lolita peitti kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi sohvaan. Hänen äitinsä,
joka otaksui hänen ujostelevan voimallisten tunteittensa ilmaisemista,
poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna, kun hän meni ottamaan kirjettä viedäkseen sen Brahma
Samadžiin, hän huomasi, että joku oli repinyt sen kappaleiksi.




KUUDESKYMMENES LUKU.


Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua,
palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella
häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija
vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas,
vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän
käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.

Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli
yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen,
ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren
vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa,
järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että
pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona!
Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt
niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.

»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi
Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin
hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden
kesken.

Muutaman minuutin kuluttua Sutšarita palasi Harimohinin keralla.

Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää,
mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli
toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen
joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi
käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti
tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen
yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle
suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa
siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään
ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut
uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta.
Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen
ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja
varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin
käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin
liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja
odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.

Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään
todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän
muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin
syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti
kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.

»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini.
»Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät
vangita.»

»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin
vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»

»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin
varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse
kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen,
vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava
vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen
aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»

»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa,
jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten
kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta,
vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta
karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»

»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän
Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut
saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen
vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä
mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin
viisautta.»

Gora vaikeni vaatimattomasti tahtomatta väittää vastaan.

»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini.
»En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin
poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun
teidät oikealle aterialle.»

Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien
hakemaan virvokkeita.

»Onko Binoi käynyt tänään luonanne?» kysyi Gora äkkiä.

»On», vastasi Sutšarita.

»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä
hänellä oli asiana».

Hän vaikeni, ja Sutšaritakin oli ääneti.

»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän
brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja
kohtuullisena?»

Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki
arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan:
»Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen
naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»

»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään
mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään
tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu
niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman
lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla
tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee
itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee
käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»

Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu
mihinkään määrättyyn puolueeseen»?

»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään
puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren,
ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä
rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole
sama kuin eri lahkokunnat.»

»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita,
»niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen
keskuudessa?»

»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä
syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki
iskut.»

»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on
uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»

»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne,
koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian
kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö
teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko
tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua
väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa
nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat.
Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa
taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka
se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan,
on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan
vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan
oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen.
Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat
ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet,
kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa
tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten
rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä
paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman
lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja
kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen
maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi?
Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä
rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät
tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat
koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan
ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat
kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten
orjuuttaen koko maailmaa?»

Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään
liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu.
Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä
totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.

»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia,
jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi
määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää
heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka
voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki
osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia
te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset,
sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi
tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne
Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina
säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi
huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan,
vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»

Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata,
hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi,
hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä
karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte
minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin
ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi
lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan
ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»

»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia
minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»

»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa
Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja
sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan
ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin
halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä
täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he
eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä
erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on
pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu
Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan
nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee
suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta
paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen
uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva
sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista
sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian
muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee
totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»

Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa
ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»

»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän
tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto
kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia
ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto
pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän
kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta,
vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle
viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa.
Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että
toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden
äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me,
jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä
hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta,
että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee
oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten
opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan
oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»

Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut
ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen
tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni
Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti
arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti
hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen
voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä
on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien
oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista,
mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa
työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla
kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen;
kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa,
hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat
alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja
selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran
mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.

Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan
kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni
sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.»
Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa
mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut
tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut
Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti
huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa
anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»

»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.

»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen
kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».

»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.

»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä
jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»

»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö
hän ole täällä?»

Voimatta väistää suoraa kysymystä Sutšarita vastasi punastuen: »On.»

»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan
hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa,
voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan
suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti
hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun
vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille
virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.»
Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui,
kasvoissa ylevä ilme.

»Te näytätte sangen sairaalta», huomautti Haran Babu.

»Niin», myönsi Gora, »minä jouduin tässä taanoin sellaisen käsittelyn
alaiseksi, joka ei lisännyt hyvinvointiani.»

»Niinpä kyllä», virkkoi Haran Babu ääntään pehmentäen. »Olette varmaan
kovin kärsinyt.»

»En paljoa enempää kuin oli toivottu», vastasi Gora ivallisesti.

»Minä tahtoisin keskustella kanssanne eräästä Binoi Babua koskevasta
asiasta», sanoi Haran Babu vaihtaen puheenaihetta. »Otaksun teidän
tietävän, että hän valmistautuu liittymään Brahma Samadžiin
sunnuntaina?»

»Siitä en ole mitään kuullut», vastasi Gora.

»Hyväksyttekö hänen menettelynsä?» kysyi Haran Babu.

»Binoi ei kysy minun hyväksymistäni», vastasi Gora.

»Luuletteko», jatkoi Haran Babu, »Binoi Babun uskon olevan niin lujan,
että hän voi ajatella kohta liittyä seurakuntaamme?»

»Jos hän ilmaisee haluavansa siihen liittyä», vastasi Gora, »niin
sellainen kysymys on ihan joutava».

»Taipuessamme voimakkaasti johonkin suuntaan», huomautti Haran Babu,
»emme suo itsellemme riittävää aikaa ajatella, mitä uskomme, mitä emme.
Tunnettehan ihmisluonnon.»

»Minä en huoli antautua joutaviin ihmisluontoa koskeviin juttuihin»,
kivahti Gora.

»Vaikka minun mielipiteeni ja yhteisöni ovatkin toisenlaiset kuin
teidän», virkkoi Haran Babu, »minä sittenkin kunnioitan teitä
erinomaisesti ja tiedän varsin hyvin, ettette minkään kiusauksen uhalla
horju vakaumuksissanne, olivatpa ne oikeat vai väärät. Mutta —»

»Binoi kärsisi tietenkin kamalan häviön, jos menettäisi sen pienen
kunnioituksen määrän, joka teidän on onnistunut säilyttää minua varten!
Oikean ja väärän erottaminen on tässä maailmassa välttämätöntä, mutta
jos tahdotte määritellä olioiden arvoa sen mukaan, kunnioitatteko
niitä vai ette, niin voitte tietenkin niin tehdä, kunhan ette edellytä
kaikkien toisten hyväksyvän tuomiotanne.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Haran Babu. »Vaikka tuo kysymys jää
ratkaisematta, ei synny mitään suurta haittaa. Mutta tekeepä mieleni
kysyä teiltä jotakin. Ettekö te aio mitenkään vastustaa Binoin
suunnittelemaa liittymistä Pareš Babun perheeseen avioliiton nojalla?»

»Kuulkaa, Haran Babu!» huudahti Gora sävähtäen tulipunaiseksi. »Kuinka
voisinkaan keskustella näistä Binoita koskevista seikoista teidän
kanssanne? Teidän, joka aina puhutte ihmisluonnosta, pitäisi ainakin
ymmärtää, että Binoi on minun ystäväni eikä teidän ystävänne.»

»Minä otin asian puheeksi, koska se koskee Brahma Samadžia», aloitti
Haran Babu, »muuten —»

»Mutta minä en ole mikään Brahma Samadžille», huudahti Gora
kärsimättömästi. »Mitä siis voikaan minulle merkitä teidän pelkonne?»

Samassa astui huoneeseen Sutšarita. Haran Babu kääntyi hänen puoleensa
ja sanoi: »Sutšarita, minä haluan keskustella kanssanne eräästä
tärkeästä asiasta.»

Tuo huomautus ei suinkaan ollut tarpeellinen, mutta Haran Babu puhui
tahallaan siten osoittaakseen Goralle, kuinka tuttavallisissa suhteissa
hän ja Sutšarita olivat. Sutšarita ei kumminkaan hänelle vastannut,
ja Gora istui liikahtamatta paikallaan näyttämättä ollenkaan haluavan
suoda Haran Babulle tilaisuutta keskeytymättömiin esityksiin.

»Sutšarita», virkkoi Haran Babu jälleen, »tulkaa toiseen huoneeseen,
minulla on jotakin teille sanottavaa».

Sutšarita ei välittänyt mitään kehoituksesta, vaan katsahti Goraan ja
kysyi: »Kuinka voi äitinne?»

»Äitini voi tietääkseni aina hyvin», nauroi Gora.

»Niin», myönsi Sutšarita, »minäkin olen huomannut, kuinka helppoa hänen
on voida hyvin».

Samassa muistui Goran mieleen, että Sutšarita oli käynyt tapaamassa
hänen äitiänsä hänen vankilassa ollessaan.

Haran Babu oli ottanut pöydältä kirjan, katsonut nimilehdestä, kuka oli
tekijä, ja tutki sitten muutamaa kohtaa.

Sutšarita hämmentyi ja punastui, ja Gora, joka tiesi, että Haranin
käteen oli osunut eräs hänen teoksensa, nauroi hiljaa mielessään.

»Kuulkaahan, Gourmohan Babu», virkkoi Haran Babu, »tämä lienee teidän
nuoruudenaikanne tuotteita?»

»Minä olen nuori vieläkin!» nauroi Gora. »Eräät eläinlajit vanhentuvat
nopeasti, toisten nuoruus kestää kauan.»

Sutšarita nousi ja virkkoi: »Aterianne on varmaan jo valmis, Gourmohan
Babu! Ettekö tule toiseen huoneeseen? Täti ei halua tulla näkyviin
Haran Babun täällä ollessa, joten hän voinee teitä odottaa.»

Viimeisen huomautuksen Sutšarita tarkoitti erikoisesti Haran Babuun
osuvaksi. Hän oli joutunut tänä päivänä sietämään niin paljon, ettei
lopulta voinut olla iskemättä vastaan.

Gora nousi, ja kukistamaton Haran Babu huomautti: »Niinpä odotan teitä
täällä.»

»Miksi huolisitte suotta odottaa?» kysyi Sutšarita. »On jo myöhä.»

Mutta Haran Babu ei ottanut hievahtaakseen, ja Sutšarita ja Gora
poistuivat huoneesta.

Nähdessään Goran tässä talossa ja huomatessaan, kuinka hän suhtautui
Sutšaritaan, Haran Babu kääntyi sotaiseksi. Oliko mahdollista, että
Sutšarita luiskahtaisi niin helposti Brahma Samadžin kynsistä? Eikö
ollut ketään, joka voi hänet pelastaa? Jollakin tavalla täytyi asia
olla autettavissa!

Haran otti liuskan paperia ja sepitti kirjeen Sutšaritalle. Hänen
mieltänsä vallitsivat alinomaa päähänpiintymät, joiden joukkoon kuului
sekin, että hän, totuuden nimessä jotakin toista henkilöä soimatessaan,
aina uskoi tuimain sanojensa kantavan jotakin hedelmää. Hän ei voinut
ajatella, etteivät sanat ole kaikki kaikessa, vaan että on olemassa
totuus, joka tunnetaan ihmisen sydämen nimellä.

Kun Gora kauan aikaa Harimohinin kanssa juteltuaan lähti Sutšaritan
huoneeseen hakemaan keppiänsä, oli jo ilta. Sutšaritan pöydällä paloi
lamppu. Haran Babu oli lähtenyt, mutta pöydällä, jokaisen välttämättä
havaittavissa, oli Sutšaritalle osoitettu kirje.

Goran sydäntä kouristi, kun hän huomasi tuon kirjeen, sillä hän tiesi
varsin hyvin, kuka sen oli kirjoittanut. Hän tiesi, että Haran Babu
erikoisesti vaatieli Sutšaritaa itsellensä, mutta ei ollut kuullut
siitä, että nuo vaatielmat olivat kohdanneet vastustusta. Kun Satiš oli
tullut ilmoittamaan Sutšaritalle Haran Babun saapumisesta ja Sutšarita
oli hämmentyneen näköisenä rientänyt alakertaan pian senjälkeen palaten
hänen kerällään, Gorasta oli tuntunut siltä, kuin olisi soinut jokin
särähtävä sävel. Ja kun Sutšarita sitten oli vienyt hänet huoneesta
virvokkeita nauttimaan jättäen Haran Babun yksin, Gora oli tuon tosin
karulta näyttävän menettelyn havaitessaan päätellyt, että sellainen
epäkohteliaisuuskin vain ilmaisi heidän molempien kesken vallitsevaa
läheistä suhdetta. Nähdessään nyt pöydällä kirjeen Gora tunsi
saavansa ankaran iskun. Kirje on omituisen salaperäinen esine; se voi
erikoisesti kiduttaa ihmistä, koska ulkopinnalle on kirjoitettu pelkkä
nimi ja kaikki tärkeät asiat piilevät sisäpuolella.

»Minä tulen jälleen huomenna», ilmoitti Gora katsahtaen Sutšaritaan
päin.

»Hyvä», vastasi Sutšarita, katse toisaalle luotuna.

Ollessaan poistumassa Gora yht'äkkiä pysähtyi ja huudahti: »Teidän
paikkanne on Intian aurinkokunnassa — te kuulutte minun omaan
maahani — mahdotonta on, että teidät tempaa tyhjään autiuteen jonkin
vaeltavan pyrstötähden kertoma tarina! Minä voin teidät jättää vasta
sitten, kun olette varmasti kiintynyt oikeaan paikkaanne! Ihmiset
ovat teille uskotelleet, että siinä kohdassa uskontonne teidät
jättää, mutta minun täytyy sanoa teille aivan avoimesti, ettei teidän
totuutenne ja uskontonne merkitse ainoastaan joidenkuiden henkilöiden
mielipiteitä tai lausumia; se liittyy lukemattomin säikein kaikkiin
ympärillänne oleviin, te ette voi mielivaltaisesti kaivaa sitä
juuriltaan ja istuttaa ruukkuun, jos tahdotte säilyttää sen puhtaana ja
elinvoimaisena; jos tahdotte tehdä sen mahdollisimman hyödylliseksi,
niin teidän tulee asettua sille paikalle, jonka maanne kansa on teille
määrännyt jo aikoja ennen syntymäänne. Teidän ei ole lupa milloinkaan
sanoa: 'Minä en ole mikään heille, ja he eivät ole mitään minulle.' Jos
niin sanotte, niin uskontonne totuus ja koko voimanne häipyy pois kuin
varjo. Voin teille vakuuttaa, että jos mielipiteenne siirtävät teidät
pois siitä paikasta, johon Jumala on teidät asettanut, olipa se mikä
tahansa, niin mielipiteenne eivät ole milloinkaan voitokkaita. Minä
tulen jälleen huomenna.»

Kun hän tuon sanottuaan oli poistunut huoneesta, tuntui ilmakin pitkät
ajat väräjöivän, ja Sutšarita istui paikallaan liikahtamatta kuin
kuvapatsas.




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.


»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen
jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi
minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia
mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut.
Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa
kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»

»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi
milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja
yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»

»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että
kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä
en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen
näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen,
mutta en uskonnon kannalta.»

»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa
kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä
tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta,
kunniasta tai rodusta.»

»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan
taistelemme sen puolesta, koska se on _meidän_ uskontomme. Minä olen
menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni
pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole
ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»

»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet
aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo
havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää
melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin
tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»

»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän
uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»

»Mitä ihmettä!» huudahti Anandamoji. »Onko tarpeen sellaista kysyä?»

»Äiti», virkkoi Binoi äkkiä,» minä liityn huomenna Brahma Samadžiin!»

»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei
varmaankaan ole tarpeen!»

»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä,
äiti!» virkkoi Binoi.

»Etkö voi pysyä yhteisössämme uskoen mitä uskot?» kysyi Anandamoji.

»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni
vilpillisyyteen vikapääksi».

»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?»
kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat,
mutta etkö voi vainoa kestää?»

»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan
periaatteiden mukaisesti, joten —»

»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa,
niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.

»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen
hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi
väkivaltaisesti väittäen se olevani?»

»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi»,
sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän
kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä,
minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni
koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka
katson ainoaksi oikeaksi.»

Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse
jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä
kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata
minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen
tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää
itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»

»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo
lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»

»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan
kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään
tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»

»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta»,
kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»

»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti
Anandamoji keventynein mielin.

»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt,
kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»

»Oletko puhunut siitä Goralle?» kysyi Anandamoji.

»En ole nähnyt Goraa päätöksen teon jälkeen», vastasi Binoi.

»Mitä, eikö Gora ole kotona?» kysyi Anandamoji.

»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt
Sutšaritan luo.»

»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji
ihmeissään.

»Hän on siellä tänäänkin», huomautti Binoi.

Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi,
joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti
huoneesta.

Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti
Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään
hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden
vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja
muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.

Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen
erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä
aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»

»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se
hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»

»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji
hämmästyneenä.

»Ei minun tietääkseni!» vastasi Lolita.

Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut
mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.

»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle
nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä
tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»

»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen
sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji
mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi
sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»

Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi:
»Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on
muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»

»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan
ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita
tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua
omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset
vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä.
Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei
hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän
ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä
sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano
minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»

»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en
tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy
kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen
päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta
yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne
millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi
laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja
kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien
lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»

»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen
olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset,
jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa
nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan
niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä
olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin
vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja
varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta,
hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on
säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa
hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta
pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin.
Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»

»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän
ymmärtää kaikki aivan oikein».

»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan
sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua
Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja
salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä
saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti
kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun
kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut,
että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari
kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet.
Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen
sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita.
Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien
nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää
Lolitalle ja poistui.

Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta
ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen
oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät
näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana.
Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista
varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta
ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian,
että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä
virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin
pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt
toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut
keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että
heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli
niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen
vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä
kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En
voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun
syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä
toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»

»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi
puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia,
niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»

He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein
seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo
ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi
alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Pareš Babu istui iltahartautensa jälkeen parvekkeella huoneensa
edustalla. Hän istui siinä ihan hiljaa auringon mennessä mailleen,
kun Binoi saapui Lolitan keralla hänen luoksensa ja kumartui
kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa.

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki heidän siten tulevan yhdessä,
ja kun ei läheisyydessä ollut istuimia, hän sanoi: »Tulkaa minun
huoneeseeni.»

»Ei», virkkoi Binoi, »älkää nousko». Samassa hän istuutui permannolle,
ja Lolita istuutui hänkin vähän matkan päähän, lähelle Pareš Babun
jalkoja.

»Me tulemme pyytämään itsellemme teidän siunaustanne», selitti Binoi.
»Se on oleva meidän elämämme todellinen pyhitys.»

Pareš Babun silmäillessä häntä kysyvin ja hämmästynein ilmein Binoi
jatkoi: »Minä en tahdo vannoa mitään valoja yhteisölle, joka sitoo
minua sanan tai säännön nojalla. Teidän siunauksenne on ainoa vihkimys,
joka voi liittää toisiinsa meidän elämämme todellisen nöyryyden sitein.
Me laskemme sydämemme kunnioittaen teidän jalkojenne eteen, ja Jumala
on lahjoittava meille sen, mikä on meille parasta, teidän kätenne
välityksellä.»

»Te siis ette käänny brahmoksi, Binoi?» kysyi Pareš Babu oltuaan hetken
vaiti.

»En», vastasi Binoi.

»Tahdotte jäädä hindulaisen yhteiskunnan yhteyteen?» kysyi Pareš Babu.

»Niin tahdon», vastasi Binoi.

Pareš Babu katsahti Lolitaan, joka arvasi, mitä hänen mielessään
liikkui ja sanoi: »Isä, minun uskontoni on omani ja pysyy aina
omanani. Se voi aiheuttaa minulle ikävyyttä, vieläpä johtaa minut
vaikeuksiinkin, mutta minä en voi uskoa olevan uskontoni mukaista, että
minun tulee olla erotettuna niistä, jotka kannattavat toisenlaisia
uskomuksia, tapoja ja tottumuksia.»

Huomatessaan isänsä olevan vaiti hän jatkoi: »Minä ajattelin ennen,
että Brahma Samadž oli ainoa asia koko maailmassa — että kaikki sen
ulkopuolella oleva oli pelkkää varjoa ja että jokainen siitä luopuminen
oli luopumista kaikesta, mikä on totta. Mutta nyt tuo käsitykseni on
kerrassaan kumoutunut.»

Pareš Babu hymyili alakuloisesti, ja Lolita jatkoi: »Minä en kykene
teille sanoin kuvailemaan, millainen valtava muutos minussa on
tapahtunut. Olen kohdannut Brahma Samadžin keskuudessa paljon sellaisia
henkilöitä, joihin minua ei ole liittänyt mikään yhteydentunne, vaikka
uskonnolliset vakaumuksemme ovat olleet samat, ja niinmuodoin en voi
käsittää, minkätähden kaikki ne, jotka ovat kerallani etsineet suojaa
Brahman nimellä mainitusta yhteisöstä, olisivat erikoisesti minun
heimolaisiani ja minkätähden minun olisi pidettävä kaikkia muita
ihmisiä maailmassa loitolla itsestäni!»

Pareš Babu taputti kapinallista tytärtään leppoisasti olkapäähän ja
virkkoi: »Onko mahdollista oikein arvostella mitään asiaa, kun jokin
henkilökohtainen seikka kiihdyttää mieltä? Ihmiskunnassa vallitsee
menneiden ja tulevien sukupolvien välinen tasainen jatkuvaisuus, jonka
asianmukaista säilyttämistä varten yhteiskunta on tarpeellinen, ja tämä
tarpeellisuus ei ole mikään keinotekoinen. Etkö ole ajatellut sitä,
että yhteiskuntasi kannettavana on kaikkien tulevien sukupolviamme
kaukaisen tulevaisuuden taakka?»

»Onhan olemassa hindulainen yhteiskunta», virkkoi Binoi.

»Entäpä jos hindulainen yhteiskunta ei tahdokaan ottaa kannettavakseen
teitä koskevaa vastuuta, entäpä jos se siitä kieltäytyy?»

»Meidän tulee ottaa tehtäväksemme saada se vastuun omaksumaan»,
vastasi Binoi muistaen Anandamojin sanat. »Hindulainen yhteiskunta
on aina suonut suojaa uusille lahkokunnille; se voi olla kaikkien
uskonnollisten yhteisöjen kokoojana.»

»Se, mikä sanallisessa esityksessä joltakin näyttää», huomautti Pareš
Babu, »muuttuu aivan toiseksi, kun on kysymyksessä toiminta. Luopuisiko
muuten kukaan koskaan vanhasta yhteisöstään? Jos kerran alatte
kunnioittaa yhteisöä, joka tahtoo kiinnittää ihmisen uskonnolliset
tunnot johonkin määrättyyn paikkaan ulkonaisen tottumuksen kahlein,
niin suostutte ikänne kaiken esiintymään pelkkinä puunukkina.»

»Jos hindulainen yhteiskunta jää niin ahtaisiin oloihin», vastasi
Binoi, »niin meidän tulee vastuullamme ryhtyä sitä pelastamaan siitä
tilasta. Eihän johdu kenenkään mieleen hajoittaa raunioiksi kaunista
rakennusta, jotta siihen saataisiin enemmän ilmaa ja valoa, kun
ikkunoiden ja ovien avartaminen tuottaa toivotun tuloksen!»

»Isä», puuttui puheeseen Lolita, »minä en ollenkaan ymmärrä kaikkia
noita väitteitä. Minä puolestani en ole milloinkaan päättänyt ottaa
vastuulleni jonkin yhteisön kohottamista. Mutta minua on ahdistettu
joka taholta niin väärämielisesti, että olen tuskin voinut hengittää,
ja enpä käsitä, minkätähden minun tulisi siihen suostua ollenkaan
vastustelematta. En selvään tajua, mitä minun tulee tehdä, mitä
tekemättä jättää, mutta en tosiaankaan voi sitä sietää, isä.»

»Eikö olisi syytä vielä hieman odottaa?» kysyi Pareš Babu lempeästi.
»Mielesi on nyt kuohuksissa.»

»Minä en suinkaan vastusta odottamista», vastasi Lolita, »mutta
sen tiedän varmaan, että valhe ja vääryys vain yhä lisääntyvät, ja
senvuoksi pelkään kovin, että voin epätoivoissani äkkiä tehdä jotakin,
mikä saattaisi sekin aiheuttaa sinulle tuskaa. Älä luule, isä,
etten ole tätä asiaa ajatellut. Sitä paljon harkittuani olen hyvin
huomannut, että saamani opetukset ja vaikutelmat voivat aiheuttaa
minulle paljonkin kärsimystä ja häpeää Brahma Samadžin ulkopuolella,
mutta sittenkään en yhtään epäröi, vaan tunnen pikemmin jonkinlaista
rohkeutta ja riemua. Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, isä, on
se, että jokin tekoni voi tuottaa sinulle kärsimystä.» Tuon sanottuaan
Lolita laski hiljaa kätensä Pareš Babun jaloille.

»Kuulehan, maammoseni», virkkoi Pareš Babu naurahtaen, »jos luottaisin
ainoastaan omaan älyyni, olisin masentunut aina, kun tapahtui jotakin
vastoin toivelmiani tai mielipiteitäni. En voi sanoa, että se isku,
joka on äkkiä sinua kohdannut, on sinulle vain pahaksi! Minäkin lähdin
kerran kapinoiden kodistani, hetkeäkään ajattelematta, oliko se
soveliasta vai eikö. Näiden alinomaisten yhteiskuntaa meidän päivinämme
järkyttelevien iskujen ja vastaiskujen nojalla on helppo arvata,
että Hänen voimallinen työnsä on tapahtumassa. Kuinkapa voisinkaan
tietää, mitä Hän lopulta tarkoittaa kaikella tällä hajoittavalla ja
puhdistavalla toiminnallaan? Mitä on hänelle Brahma Samadž ja mitä
hindulainen yhteiskunta. Hän näkee ainoastaan ihmisen.» Pareš Papu
vaikeni hetkiseksi vetäytyen oman sydämensä hiljaiseen yksinäisyyteen,
sulki silmänsä ja painui mietteisiin.

»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu hetkisen kuluttua, »meidän
maamme yhteiskunnallinen järjestelmä liittyy kiinteästi uskonnollisiin
vakaumuksiin, ja siitä syystä vaikuttavat uskonnolliset tottumukset
jollakin tavoin sosiaalisiin menettelyihin. Onhan selvää, ettette
voi mitenkään ottaa yhteisönne piiriin niitä henkilöitä, jotka ovat
uskonnollisten periaatteittenne kehän ulkopuolella.»

Lolita ei kyennyt kunnollisesti seuraamaan noita päätelmiä, sillä hän
ei ollut milloinkaan nähnyt oman yhteisönsä ja toisten sosiaalisten
järjestelmien välillä vallitsevia eroavaisuuksia. Hän ajatteli, ettei
suurin piirtein katsoen ollut paljoakaan eroa eroa eri yhteisöjen
tapojen ja tottumusten välillä. Samoinkuin heidän ja Binoin välisen
eron voi jättää huomiotta, samoin olivat Lolitan mielestä eri
yhteisöjenkin välillä vallitsevat eroavaisuudet aivan mitättömät. Eipä
hän tietänyt sitäkään, että mikään esti häntä menemästä naimisiin
hindulaisia pyhiä menoja noudattaen.

»Tarkoitatteko sitä, että meidän juhlamenomme vaativat kumartamaan
jumalankuvaa?» kysyi Binoi.

»Tarkoitan», vastasi Pareš Babu Lolitaan katsahtaen. »Voiko Lolita
siihen suostua?»

Binoi katsahti hänkin Lolitaan ja huomasi hänen kammoavan sellaista
ajatustakin.

Tunteet olivat kuljettaneet Lolitan sellaiseen kohtaan joka oli hänelle
ihan outo ja täynnä ansoja. Tuon huomatessaan Binoi tunsi sydämessään
suurta sääliä ja ajatteli, että hänen asiansa oli pelastaa hänet
ottamalla kestääkseen kaikki iskut. Tuntui yhtä sietämättömältä nähdä
sellaisen voittoa tavoittelevan voittamattoman innostuksen joutuvan
kuoleman nuolten tavoitettaviin kuin nähdä sellaisen hienon hengen
peräytyvän tappiolle joutuneena. Binoin asiana ei ollut ainoastaan
hänen voittoon vieminen, vaan myöskin hänen pelastaminen.

Lolita istui hetkisen pää painuksissa, kohotti sitten lempeän katseensa
Binoihin ja kysyi: »Uskotteko tosiaankin jumalankuviin kaikesta
sydämestänne?»

»En, en usko!» vastasi Binoi hetkeäkään epäröimättä. »Jumalankuva ei
ole minulle Jumala, vaan pelkkä sosiaalinen vertauskuva.»

»Tuleeko teidän ulkonaisesti tunnustaa jumalaksi sellaista, mitä
sisäisesti pidätte pelkkänä vertauskuvana?» kysyi Lolita.

»Minä en salli jumalankuvaa tuotavan vihkimistilaisuuteen», virkkoi
Binoi katsahtaen Pareš Babuun päin.

»Binoi», huudahti Pareš Babu nousten seisomaan, »te ette ole
harkinnut koko asiaa selvästi. Tässä ei ole kysymyksessä oma
mielipiteenne enempää kuin kenenkään muunkaan. Avioliitto ei ole
mikään henkilökohtainen asia, vaan yhteiskunnallinen. Minkätähden
jätätte huomiotta sen seikan? Ajatelkaahan asiaa muutamia päiviä, älkää
päättäkö sitä äkkipikaisesti.»

Tuon sanottuaan Pareš Babu lähti puutarhaan ja alkoi kävellä siellä
edestakaisin.

Lolita oli hänkin lähtemässä huoneesta, mutta kääntyi ja virkkoi
Binoille: »Jos kerran toivelmamme ei ole väärä, niin en käsitä,
minkätähden meidän tulisi kääntyä häveten takaisin vain sen vuoksi,
ettei asia täydellisesti soinnu jonkin yhteisön nimenomaisiin
määräyksiin. Tarkoitatteko, että yhteiskunnan keskuudessa on sijaa
ainoastaan väärälle menettelylle, mutta ei oikealle?»

Binoi astui hitaasti Lolitan luo ja sanoi: »Minä en pelkää mitään
yhteiskuntaa, ja jos me molemmat yhdessä etsimme suojaa totuudesta,
niin mistä löydämmekään suuremman yhteisön?»

Samassa syöksyi huoneeseen Bordašundari kuin rajuilma, pysähtyi nuorten
eteen ja huusi: »Binoi, minä olen kuullut, ettette aio sittenkään
liittyä Samadžiimme! Onko se totta?»

»Minä valitsen uskonnollista vihkimystäni suorittamaan jonkun soveliaan
opettajan», vastasi Binoi, »mitään seurakuntaa en siinä tarvitse».

»Mitä siis onkaan tarkoittanut kaikki tämä petos ja vehkeily?» huusi
Bordašundari raivoissaan. »Sanokaa minulle, mitä tarkoittaa tämä meno,
miksi petätte minua ja koko Samadžiamme lupaamalla liittyä yhteyteemme?
Ettekö ole hetkeäkään ajatellut, millaista tuhoa se tuottaa Lolitalle?»

»Kaikki Samadžimme jäsenet eivät suinkaan suostu siihen, että Binoi
Babu liittyy seurakuntaamme», keskeytti Lolita. »Ettekö ole lukenut
sanomalehtiä? Mitä hyötyä olisikaan sellaisesta menettelystä?»

»Ellei hän liity Samadžiin, kuinka voisikaan avioliitosta tulla tosi?»
kysyi Bordašundari.

»Miksi ei?» kysyi Lolita.

»Aiotko mennä naimisiin hindulaista rituaalia noudattaen?» tiedusteli
Bordašundari.

»Se käy päinsä», vastasi Binoi. »Minä poistan kaikki esteet, jotka
voivat tielle osua.»

Bordašundari seisoi hetkisen sanatonna ja virkkoi sitten: »Menkää,
Binoi! Poistukaa tästä talosta milloinkaan palaamatta!»




KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta
alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään
iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa
juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman
uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.

Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa
olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt
tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora
palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»

Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli
ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen
vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan
aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?

Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa
jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista
aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.

Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita
kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»

»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti.
Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui
paikallaan pää painuksissa.

Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi
kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin
sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa
maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt
vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia.
Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt
lähetyssaarnaajat.»

Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä
tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä
tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia
näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä.
Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä,
mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun
sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta?
Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»

»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa
huomioon myöskin palvonnan esine?»

»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette,
että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko
rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun
te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää
hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman
suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja
laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu.
Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus
avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi
kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te
nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat
rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne.
En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys
voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on
jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne
turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni
oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään
pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä
ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»

Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta
siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa
ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian
auttamiseksi.

Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan
kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin.
Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta
tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi
leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia
vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte
epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne
avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää
siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva
kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan
teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa
millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät
rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»

»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.

»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti
Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito
palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja
vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän
jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole
milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne
keskuudessa?»

»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.

»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan
kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät
taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»

Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta
Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä
tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta
esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.

»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi
Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille
muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan
asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni
sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette
ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.'
Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun
tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja
palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään
siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli
heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai
osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja
senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen
kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka
olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu
milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä.
Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut
meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut
saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä
teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa
kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää
Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian
palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»

Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä
onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava
askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen
hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja
tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja
mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa —
minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole
täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet,
ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee
kastekarpaloita.

Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi
Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja
väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin
vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi
itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja
lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet
selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo
taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman
kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan.
Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja
häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta
sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi
värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä
hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista
syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan
katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä,
kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa
omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa
näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä
silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.

Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora
kääntyi säpsähtäen.

»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun
täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein
askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin
poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään
itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»

Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen
omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.

»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli
kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee
kattotasanteella.»

»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu
ihmeissään.

»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi.
»Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»

Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa
aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.

Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli
kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»

Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan,
kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa
ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois
hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu.
Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen
anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka
tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen
taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.

»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu,
ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko
ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin
huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä
naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»

»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa
milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»

Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä,
joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä
kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.

»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen
toimitetaan?» kysyi Sutšarita.

»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka
voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten
voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en
missään tapauksessa siihen suostu!»

Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että
Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä
todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti
kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta
milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun
mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»

»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois
kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen
eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»

»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita
oltuaan hetkisen vaiti.

»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun
yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi
seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on
voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana,
joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään.
Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon
kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis
on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin
kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»

»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.

»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä
suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä,
että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin
tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä
esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa
oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi,
että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua
vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan
soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat
kärsimykset.»

»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä
asiasta enemmän kuin kukaan muu».

»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.

»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.

»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa
muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu
kuin Jumala voisi häntä auttaa.»

Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi,
kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti
kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä
lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa
kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta
iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä
osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa
voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää
ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!

Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen
ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut
isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään
kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla
havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta.
Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka
armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran
käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä
Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti
nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt,
olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan
melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta
huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut
olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan,
ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin
kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja
liikahtamatta kuin kuva.




NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen
näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim,
joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti
kahleistaan, vai kuinka?»

Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia
kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen
jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus —
niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle
bengalilaisen sanomalehden.

Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin
sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä
koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä
tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä
koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat
salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta
hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.

Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei
aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä
piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti:
»Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja
vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen
oman tuhonsa alku.»

Sitten saapui Abinaš kiivaasti huohottaen ja huutaen: »Kuulkaa,
Gourmohan Babu, mitä tämä merkitsee? Kuinka olisi voinut kuvitellakaan
sellaista mahdolliseksi? Että Binoi Babu kaiken tämän jälkeen —»

Abinaš ei kyennyt päättämään lausettansa. Binoin herjaaminen tuotti
hänelle niin syvää nautintoa, että hän voi teeskennellä Binoin
kohtaloihin kohdistuvaa pelontunnettakin.

Lyhyen ajan kuluessa saapuivat kaikki Goran puolueen huomattavat
jäsenet toinen toisensa jälkeen, ja kun he kaikki olivat koolla, virisi
kohta Binoin menettelyä koskeva ankara kiista. Useimmat esittivät
yhden ainoan huomautuksen, nimittäin sen, ettei tämä asiain tila ollut
suinkaan yllättävä, koska jokainen oli tavan takaa huomannut heikkouden
ja epäröimisen oireita Binoin luonteessa; selittivätpä he vielä
nimenomaan, ettei Binoi ollut koskaan täydestä sydämestään liittynyt
heidän puolueeseensa. Monet heistä sanoivat kaiken aikaa pitäneensä
sietämättömänä, että hän oli alun alkaen yrittänyt tavalla tai
toisella kohota Gourmohanin veroiseksi. Kaikkien toisten pysytellessä
kunnioittavasti soveliaan matkan päässä Binoi oli tungetellut ja ollut
muka niin läheisissä suhteissa, että näytti olevan loitolla kaikista
muista ja tärkeydeltään Goraan itseensä verrattavissa. Kun Gora oli
häneen kiintynyt, he olivat kaikin parhaansa mukaan yrittäneet sietää
tuota tavatonta julkeutta, ja tässä nyt nähtiin sellaisen hillittömän
turhamaisuuden valitettavat seuraukset!

He sanoivat: »Me emme kenties ole niin hyvin kasvatetut kuin Binoi
Babu emmekä ole yhtä isoälyiset, mutta olemme sentään kaikin totelleet
samaa periaatetta: emme ole puhuneet niin ja toimineet näin. Meidän
on mahdoton noudattaa tänään erästä menettelytapaa ja huomenna ihan
vastakkaista — sanoittepa sitä typeryydeksi, mielettömyydeksi tai miksi
muuksi tahansa!»

Gora ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan istui äänetönnä, ollenkaan
keskusteluun kajoamatta.

Oli jo myöhä, ja kaikki vieraat olivat poistuneet, kun Gora näki Binoin
menevän yläkertaan poikkeamatta hänen huoneeseensa. Hän huusi »Binoi!»
ja kun Binoi kääntyi ja tuli huoneeseen, hän sanoi: »Kuulehan, Binoi,
en tiedä olenko kenties tehnyt sinulle jotakin pahaa, mutta minusta
tuntuu, että aiot minusta luopua.»

Binoi oli ennakolta päätellyt, että Goran kanssa syntyisi tänään
välttämättä kiista, ja oli paaduttanut sydämensä, mutta nähdessään,
kuinka synkkä hän oli ja kuullessaan hänen äänessään loukatun
kiintymyksen soinnun, hänen vakaa päätöksensä sortui silmänräpäyksessä
ja hän sanoi: »Veljeni Gora, älä ymmärrä minua väärin. Elämässämme
tapahtuu monia muutoksia ja meidän on luovuttava monestakin asiasta,
mutta eihän minun tarvitse senvuoksi luopua ystävyydestäni?»

»Oletko liittynyt Brahma Samadžin jäseneksi, Binoi?» kysyi Gora
vähäisen vaitiolon jälkeen.

»En, Gora, en ole liittynyt enkä tule liittymään», vastasi Binoi.
»Mutta se seikka ei ole minulle kovinkaan tärkeä.»

»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyi Gora.

»Se tarkoittaa», vastasi Binoi, »etten puolestani enää pidä Brahma
Samadžiin liittymistä tai sellaisesta ajatuksesta luopumista ylen
tärkeänä seikkana».

»Minun tekee mieli tietää», sanoi Gora, »mitä olet ajatellut
aikaisemmin ja mitä ajattelet nyt».

Kuullessaan millainen sävy oli Goran äänessä Binoi varustautui
jälleen taisteluun ja virkkoi:»Kun aikaisemmin kuulin jonkun
kääntyvän brahmoksi, olin kovin vihoissani ja toivoin hartaasti, että
jonkinlainen rangaistus kohtaisi sellaista henkilöä. Nyt en enää
ajattele niin. Minun nähdäkseni voi mielipidettä vastaan asettaa toisen
mielipiteen, väitettä vastaan toisen väitteen, mutta sellaisissa
asioissa, jotka koskevat ymmärrystä, on barbaarista yrittää käytellä
vihaa rankaisukeinona.»

»Kun siis nyt näet jonkun hindun muuttuvan brahmoksi, sinä et ole enää
vihoissasi», huomautti Gora, »mutta jos näet jonkun brahmon tekevän
katumusta ja parannusta tullakseen hindulaiseksi, niin koko olemuksesi
olisi tulisen närkästyksen vallassa; siinä on nykyisen ja aikaisemman
katsantokantasi koko ero».

»Sinä sanot tuon kiukuissasi, asiaa tarkoin harkitsematta», virkkoi
Binoi.

»Minä sanon sinulle mitä parhaimmin sinua kunnioittaen», jatkoi
Gora, »että sinun olisi pitänyt menetellä siten — minä olisin sinun
sijassasi joka tapauksessa niin menetellyt. Jos kykenisimme vaihtamaan
uskonnollisia katsomuksiamme niinkuin kameleontti vaihtaa väriä,
niin asia olisi toinen — mutta minä en voi suhtautua kevytmielisesti
seikkaan, joka koskee sydäntä. Ellei olisi olemassa minkäänlaista
vastustusta ja ellei olisi maksettava veroa jonkinlaisen rangaistuksen
muodossa, niin miksi ihminen käyttelisikään koko älyänsä omaksuessaan
tai vaihtaessaan uskonnollisia vakaumuksia, jota tapahtumaa täytyy
pitää ylen tärkeänä? Meidän tulee suorittaa koe, joka osoittaa,
omaksummeko totuuden ehdottomasti vai emmekö. On otettava kantaakseen
sen seuraamukset ja siitä koituvat rangaistukset. Tahtoessasi hankkia
itsellesi totuuden et voi voittaa jalokiveä maksamatta sen hintaa.»

Väittely alkoi nyt sujua hyvää vauhtia, ja salamat sinkoilivat sanojen
iskiessä toisiaan vastaan kiitävien nuolten tavoin.

Kun tätä sanasotaa oli kestänyt kauan aikaa, Binoi vihdoin nousi ja
sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun olemuksesi ja minun olemukseni välillä
on olemassa perustava erotus. Tähän asti se on tukahdutettu — sen
aikoessa kohottaa päätänsä minä sen aina kukistin, koska tiesin, että
sinä jotakin eroavaisuutta havaitessasi et milloinkaan osannut tehdä
sovintoa, vaan hyökkäsit sitä vastaan miekka kohotettuna. Ystävyyttämme
säilyttääkseni olen kaiken aikaa tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleni.
Nyt olen vihdoin tullut käsittämään, ettei siitä ole koitunut mitään
hyvää eikä voikaan mitään hyvää koitua.»

»Sano siis, mitä oikeastaan aiot tehdä», virkkoi Gora.

»Seisoa omilla jaloillani!» huudahti Binoi. »Minä en voi enää myöntää,
että on oikeus tyynnyttää yhteiskuntaa ihmisuhreilla kuin mitäkin
demonia. Ja olipa asiani elää tai kuolla, minä en tahdo vaeltaa
maailmassa noiden määräysten silmukka kaulaani heitettynä.»

»Aiotko lyödä demonin oljenkorrella, niinkuin bramaanipoika
_Mahabharatassa_?» ivaili Gora.

»En välitä tietäväni, onnistuuko minun lyödä se oljenkorrellani»,
vastasi Binoi, »mutta minä en missään tapauksessa tunnusta, että
sillä on oikeus käydä minuun käsiksi ja repiä minut kappaleiksi, — en
siinäkään tapauksessa, että se on jo saanut minut kynsiinsä».

»Alkaa käydä vaikeaksi seurata ajatustesi juoksua, kun olet alkanut
puhua vertauksin!» huudahti Gora.

»Sinun ei ole ollenkaan vaikea minua ymmärtää», vastasi Binoi, »vaikka
lieneekin vaikea hyväksyä mitä sanon. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä,
kuinka mielettömät ovat ne kahleet, joilla yhteiskuntamme yrittää sitoa
meitä, mitä tulee ravinnon nauttimiseen, kosketuksiin ja istumiseen,
joissa seikoissa ihmisellä on luonnollinen uskontoon perustuva vapaus.
Mutta sinä tahdot myöntää sellaisen julkeuden oikeutetuksi, koska olet
itsekin häikäilemätön. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten suostu
tässä asiassa kenenkään hirmuvaltaan. Minä tunnustan yhteiskunnan
minulle asettamat vaatimukset ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunta
tunnustaa minun sille asettamat vaatimukset. Jos se kieltäytyy
pitämästä minua ihmisenä ja tahtoo muovata minut konemaiseksi nukeksi,
niin minäkään en suostu palvomaan sitä kukin ja sandelitahtain — minä
pidän puolestani sitä rautaisena koneena!»

»Toisin ja lyhyesti sanoen tahdot kääntyä brahmoksi?» tiedusteli Gora.

»En», vastasi Binoi.

»Sinä aiot naida Lolitan?» kysyi Gora.

»Niin aion», vastasi Binoi.

»Tuleeko siitä hindulainen avioliitto?»

»Tulee.»

»Onko Pareš Babu asiaan suostunut?»

»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka
viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa
kuului näin:

»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi
vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että
siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä
on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte,
myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja
millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette
valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla
ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan
kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä,
etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan
kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut
käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä
solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon
estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin
sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne
rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä
suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa
merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden
tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että
ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa
jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä
— koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä
ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin
tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen.
Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta
minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne,
koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän
ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen.
Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä,
vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän
tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä
tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja
Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia
luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä
uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä,
ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin
tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan.
En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä
polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin
irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä
tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan
katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten?
Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan
jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo
velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina,
kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee,
että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa,
mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin
seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti,
ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka
vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle,
pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen
rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen
panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että
joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle
vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»

»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa»,
virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua,
»samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».

»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on
siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen
virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä
meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden
muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen
luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä,
koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla,
johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme
aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille
vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa.
Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien
kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»

»Lyhyesti sanoen: sinä siis et suostu minun avioliittooni?» huudahti
Binoi.

»En suinkaan, en milloinkaan!» vastasi Gora.

»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää
olla kanssasi missään tekemisissä.»

»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.

»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut
oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se
voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti,
ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun
rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta
neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa
vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»

»Siitä syystä eivät eroamisen aiheet saisi olla niin yksinkertaiset
eivätkä eroamista koskevat säännöt niin helpot», vastasi Binoi.
»Käsivarren luut ovat lujat, koska ne murruttuaan vaativat pitkän ajan
parantuakseen, ja niinpä käsivarren murtumat eivät olekaan yleisiä.
Etkö huomaa, kuinka monet esteet ovat toiminnan ja vapaan liikkumisen
tiellä yhteiskunnassa, jossa mitätön isku aiheuttaa parantumattoman
murtuman?»

»Minun ei tarvitse olla siitä huolissani», vastasi Gora. »Yhteiskunta
ottaa niin täydellisesti ajattelemisen huolekseen, etten edes havaitse
sen ajattelevan. Toivonani on, ettei se ainoastaan ole harkinnut asiaa
tuhansia vuosia, vaan säilyttelee sitä yhä vieläkin koskemattomana.
Minä en ole milloinkaan ajatellut, liikkuuko maa auringon ympäri
suorassa tai vinossa suunnassa, tekeekö se erehdyksiä vai ei, ja sikäli
minun puutteellinen ajatteluni ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista
hankaluutta, ja samanlainen on suhtautumiseni yhteiskuntaan.»

»Veli Gora», nauroi Binoi, »minä olen sanonut aivan samaa jo aikoja
sitten — kukapa olisi voinut arvata, että minun oli tänään kuuleminen
samat sanat sinun huuliltasi? Huomaan saavani rangaistuksen siitä, että
olen sepitellyt sellaisia pitkiä puheita. Mutta kiistelystä ei voi
koitua mitään hyötyä, sillä olen tänään nähnyt aivan likeltä sellaista,
mitä en ole aikaisemmin kunnollisesti käsittänyt. Olen tänään tullut
ymmärtämään, että ihmiselämä on kuin valtava kymi, joka oman vinhan
vauhtinsa vuoksi luo uusia ja arvaamattomia kanavia siihenkin, missä ei
aikaisemmin ole ollut minkäänlaista uomaa — sellaiset vaihtuvat uomat
ja arvaamattomat muutokset kuuluvat Jumalan elämällemme asettamiin
tarkoituksiin. Elämä ei ole mikään keinotekoinen kanava, joka voidaan
pakottaa määrättyyn uomaan. Kunhan tuo on elämässämme hyvin oivallettu,
niin pelkät teennäisyydet eivät enää kykene johtamaan meitä harhaan.»

»Ollessaan tuleen tupsahtamassa», huomautti Gora, »koiperhonen
käyttelee aivan samanlaisia perusteluja kuin sinä nyt — mutta minä en
tahdo tänään tuhlata aikaa saadakseni sinut ymmärtämään».

»Hyvä niin», huudahti Binoi nousten, »salli siis minun lähteä tapaamaan
äitiä».

Binoin mentyä asteli huoneeseen hitaassa tahdissa Mohim, tapansa
mukaan betelmälliänsä pureskellen, ja virkkoi: »Asiasta ei taida tulla
mitään? Eikö käy päinsä? Olenhan jo kauan aikaa varoittanut sinua — on
näkynyt pahoja enteitä — mutta sinä et ole halunnut minua kuunnella.
Kunhan meillä olisi ollut silloin uskallusta pakottaa hänet naimaan
Sošimukhin, niin emme olisi joutuneet näihin vastuksiin. Mutta kukapa
mitään huolii? Kehen voinkaan luottaa? Sitä, mitä et itse näe, et
kykene milloinkaan käsittämään, vaikka lävistäisin reiän kalloosi.
Eikö ole hyvinkin valitettavaa, että Binoin-lainen poika eroaa siten
puolueestasi?»

»Ei siis ole minkäänlaista toivoa saada Binoi takaisin!» jatkoi Mohim
huomatessaan Goran olevan ääneti. »Olipa miten tahansa, meillä on
ollut hänestä kyllin ikävyyttä Sošimukhin avioliittoa koskevan seikan
vuoksi. Tämä asia ei siedä enää viivyttelyä — tiedäthän, millainen
yhteiskuntamme on luonteeltaan: kun se kerran saa jonkun kynsiinsä, se
ei tunne minkäänlaista sääliä. Sulhanen on siis — ei, älä huoli pelätä,
en pyydä sinua rupeamaan naittajaksi. Olen järjestänyt asian omin
neuvoin!»

»Kuka hän on?» kysyi Gora.

»Abinaš», vastasi Mohim.

»Onko hän suostunut?»

»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi
kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš
on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti
kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme
jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva
onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten
suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa
anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko
asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.'
Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti
olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia
korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin
voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni
käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä,
että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta
kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten
huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme
muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa
suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman
rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»

»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.

»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa
hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»

»Onko asia lopullisesti päätetty?» kysyi Gora

»On», vastasi Mohim.

»Onko päivä varmasti määrätty?»

»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä _magh_-kuussa. Eikä
siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia
timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja.
Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi
sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»

»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»

»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän
terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit
väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa.
Nyttemmin se _sannjasi_, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen,
on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt
hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet
nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon
vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin
suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat
Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta
huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on
ruokittava tuota kirottua _sannjasia_ kunnollisesti muutamia päiviä
ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä,
jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät
milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se,
että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että
oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti,
kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava
yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»




VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.


»Minkätähden et ole aterioinut eilen illalla, Radharani?» kysyi
Harimohini.

»Mitä tarkoitat? Olenhan nauttinut illalliseni!» huudahti Sutšarita
ihmeissään.

»Mitä lienet nauttinut! Tuossahan on koko ateria ihan koskemattomana!»
virkkoi Harimohini osoittaen edellisen illan ruoka-astioita, joiden
kansiakaan ei ollut liikahdutettu.

Silloin Sutšarita ymmärsi edellisenä iltana kerrassaan unohtaneensa
aterioimisen.

»Tämä on paha juttu!» jatkoi Harimohini ärein äänin. »Mikäli Pareš
Babua tunnen, olen varma siitä, ettei hän toivo sinun menevän
sellaisiin äärimmäisyyksiin; hänen ulkoinen olemuksenakin rauhoittaa
kaikkia. Mitä luulet hänen ajattelevan, jos hän täysin tuntee nykyiset
taipumuksesi?»

Sutšarita ymmärsi helposti Harimohinin vihjauksen, ja ensi tuokioina
hänen mielensä säikkyi. Hän ei ollut milloinkaan johtunut ajattelemaan,
että häpeänhälinä voisi milloinkaan hipaistakaan hänen ja Goran
välistä suhdetta, sillä hän uskoi varmaan, että se oli enemmän kuin
kaikkein tavallisin eri sukupuolien välinen suhde. Mutta Harimohinin
huomautus säikähdytti häntä. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin jo laski
käsityönsä syrjään, istuutui ja katseli Harimohinia päättävin ilmein.
Hän päätti siinä paikassa, ettei sallisi mielessään elää minkäänlaisen
häpeäntunteen Goran vuoksi, joutuipa hän puhumaan asiasta kenen kanssa
tahansa.

»Tiedäthän, täti, että Gourmohan Babu kävi täällä eilen illalla»,
aloitti hän. »Se asia, jota keskustelumme koski, valtasi mieleni siinä
määrin, että kerrassaan unohdin ateriani. Jos olisit ollut läsnä eilen,
olisit kuullut paljon mielenkiintoista.»

Mutta Harimohini ei halunnut nimenomaan kuunnella Goran keskusteluja.
Hän halusi kuunnella hurskaita sanoja, mutta kun Gora keskusteli
uskon asioista, hänen sanansa eivät kaikuneet niin vilpittömiltä,
että olisivat Harimohinia miellyttäneet. Tuntui aina siltä, kuin
Goran edessä olisi ollut joku vastustaja ja kuin hän olisi kiistellyt
tuota väittelykumppaniansa vastaan. Hän tahtoi pakottaa kerrassaan
vaikenemaan ne, jotka eivät hänen mielipiteisiinsä yhtyneet, mutta mitä
hänellä olikaan sanottavana niille, jotka olivat samaa mieltä kuin hän?
Se kiihtymys, jota Gora osoitti väitellessään, ei Harimohinia ollenkaan
liikuttanut. Vaikka Brahma Samadžin jäsenet halusivatkin noudattaa omia
mielipiteitänsä eivätkä yhtyneet hindulaiseen yhteisöön, Harimohini ei
kumminkaan ollut huolissaan; hän oli täysin tyyni, kunhan ei tapahtunut
mitään, mikä saattoi hänet erottaa rakkaistansa. Senvuoksi Goran kanssa
keskusteleminen ei tuottanutkaan hänelle vähintäkään iloa, ja kun hän
sitäpaitsi huomasi Goran alkavan Sutšaritan mieleen vaikuttaa, niin
sellainen keskusteleminen muuttui hänelle kerrassaan vastenmieliseksi.
Raha-asioissa Sutšarita oli täysin riippumaton ja mielipiteitä, uskoa
ja käyttäytymistä koskevissa seikoissa ihan vapaa, joten Harimohini
ei voinut miltään kannalta häntä mitenkään holhota. Mutta sittenkin
Harimohini, jolla ei ollut mitään muuta turvaa vanhoilla päivillään,
tunsi itsensä aina erittäin masentuneeksi, jos joku muu, Pareš Babua
lukuunottamatta, pääsi jotenkin Sutšaritaan vaikuttamaan. Harimohinin
Goraa koskeva mielipide oli se, että mies oli aivan vilpillinen ja
että hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli houkutella Sutšarita
puolelleen minkä verukkeen nojalla tahansa. Olipa Harimohinin mielessä
sellaisiakin epäluuloja, että Goran lähimpänä pyrintönä oli päästä
käsiksi siihen omaisuuteen, joka Sutšaritalla oli huostassaan. Koska
hän niinmuodoin piti Goraa pahimpana vihollisenaan, hän varautui
ehkäisemään miehen aikeita niin hyvin kuin suinkin osasi.

Ei ollut mainittu mitään siitä, että Gora tulisi tänään, eikä hänellä
ollutkaan mitään erikoista syytä tulla, mutta hänen luonteeseensa ei
kuulunut paljoakaan epäröintiä. Otettuaan kerran asiakseen suorittaa
jotakin hän ei milloinkaan ajatellut vähääkään asian seuraamuksia, vaan
syöksyi eteenpäin suoraa päätä kuin nuoli.

Goran saapuessa tänä aamuna Harimohini oli hartaudenharjoituksessa, ja
kun Satiš saapui Sutšaritan luo, joka parhaillaan ahkerasti järjesteli
kirjojaan ja papereitaan, kertomaan Goran tulosta, hän ei kovinkaan
hämmästynyt. Hän oli varmasti tietänyt Goran jälleen tulevan.

»Binoi on siis lopullisesti meidät hylännyt», virkkoi Gora
istuuduttuaan.

»Miksi niin?» kysyi Sutšarita. »Minkätähden hän meidät hylkäisikään?
Hän ei ole liittynyt Brahma Samadžiin.»

»Jos hän olisi ruvennut Brahma Samadžin jäseneksi», virkkoi Gora,
»niin hän olisi nyt paljoa lähempänä meitä kuin todellisuudessa on
laita. Loukkaavinta on, että hän pysyttelee kiinteästi hindulaisessa
yhteisössämme. Hän olisi tehnyt paljoa paremmin, jos olisi kerrassaan
eronnut meidän yhteydestämme.»

»Minkätähden pidätte yhteiskuntaa niin erinomaisen tärkeänä?» kysyi
Sutšarita tuskaisin tunnoin. »Onko tuo yhteisöön kohdistuva voimallinen
uskonne luontainen? Vai pakotatteko itseänne niin uskomaan?»

»On ihan luonteenomaista minulle, että pakotan itseni niin
menettelemään olevissa oloissa», vastasi Gora. »Kun maa alkaa liikkua
jalkojen alla, täytyy joka askelella käytellä suurempaa voimaa.
Nyt, kun vastustusta ilmenee joka puolella, me aivan luonnollisesti
osoitamme joltistakin liioittelua puheessamme ja käytöksessämme. Siinä
ei ole mitään luonnotonta.»

»Minkätähden otaksutte, että se vastustus, joka teitä kohtaa joka
puolella, on väärää ja tarpeetonta alusta loppuun asti?» kysyi
Sutšarita. »Jos yhteiskunta asettaa esteitä kehityksen tielle, niin sen
asiana on sietää joitakin iskuja.»

»Edistys on kuin virran aaltoava pinta», huomautti Gora. »Aallot
murtavat rantaa, mutta enpä usko, että rantojen tärkeimpänä tehtävänä
on sellaisen murtamisen hyväksyminen. Älkää luulotelko minun
milloinkaan pitävän silmällä sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvää tai
pahaa. Nykyisinä aikoina voi tuosta tehtävästä suoriutua kuudentoista
vuoden ikäinen poikanen, niin helppo se on. Mutta vaikeata on nähdä
asiat täydellisyydessään uskon kirkkaassa valaistuksessa.»

»Onko totuutta ainoastaan se, minkä saavutamme uskon avulla?» kysyi
Sutšarita. »Uskon nojalla me toisinaan myöskin arvostelemme asioita
väärin ja päädymme vääriin tuloksiin. Sallikaa minun kysyä yhtä ainoata
asiaa: voimmeko uskoa kuvienkumartamiseen? Uskotteko te siihen pitäen
sitä totuutena?»

»Minä yritän parhaani mukaan kuvailla teille omaa suhtautumistani
siihen asiaan», vastasi Gora oltuaan hetkisen vaiti. »Aluksi pidin
kaikkia siihen kuuluvia seikkoja tosina. Minä en käynyt hätäillen niitä
vastustamaan, koska ne sattuivat olemaan ristiriidassa eurooppalaisten
tapojen kanssa ja koska niitä vastaan sopi esittää muutamia erittäin
helppoja väitteitä. Minä en ole uskonnollisella alalla oleellistanut
mitään erikoista, mutta minun ei tee mieli sulkea silmiäni ja toistaa,
ikäänkuin ulkoa opittua läksyä, että muotojen palvonta on samaa
kuin kuvainkumartaminen tai että kuvainpalvonta on uskonnollisten
hurskaiden menojen tärkein päämäärä. Mielikuvituksella on sijansa
taiteessa, kirjallisuudessa, vieläpä tieteessä ja historiassakin, ja
minä en suostu missään tapauksessa myöntämään, ettei sillä ole mitään
tekemistä uskonnossa. Ihmisen kaikki kyvyt ilmenevät täydellisinä
uskonnossa, ja tahdotteko väittää, ettei meidän maassamme suoritettu
koe, jonka tarkoituksena on kuvainpalvonnan avulla soinnuttaa toisiinsa
mielikuvitusta, viisautta ja hurskautta, ilmaise ihmiskunnalle
suurempaa totuutta kuin minkään muun maan esittämä?»

»Kreikassa ja Roomassakin palvottiin kuvia», huomautti Sutšarita.

»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään
uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin
mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme.
Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät
ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme
ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme
ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua
edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden
sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»

»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja
yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.

»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät
saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta
mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa
tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos
alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki
muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni
osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt
maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»

»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta
kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan
ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin
kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä.
Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»

»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden
kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat
täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille,
ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt.
Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä
on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein
luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan
epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»

»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en
voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee
olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja,
jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä
havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»

»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni.
»Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei
tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka
on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa
minuun!»

Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin
kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin
oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa
kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa
metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen
kulkiessaan talon ohitse.

Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan
arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä
kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja
näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan
vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin
ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin
hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!

Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi:
»Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani
hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa
hieman Gourmohan Babun seurassa.»

Havaitessaan, mitä tädillä oli mielessä, Sutšarita lähti keittiöön
verrattain ikävin tunnoin. Gora sillävälin kumarsi Harimohinille, joka
istuutui sanaakaan lausumatta. Istuttuaan hetken aikaa huulet suipussa
hän lopetti äänettömyyden kysyen: »Ettehän te ole brahmo?»

»En», vastasi Gora.

»Kunnioitatteko hindulaista yhteiskuntaa?»

»Epäilemättä.»

»Mitä siis tarkoittaa tällainen käyttäytyminen?» tiuskasi Harimohini.

Gora, joka ei voinut käsittää, mikä oli valituksen aiheena, jäi vaiti
ja silmäili häntä kysyvästi.

»Radharani on täysikasvuinen», jatkoi Harimohini, »ja te ette ole hänen
sukulaisensa, joten kummastelen, että juttelette hänen kanssaan niin
paljon. Hän on nainen, hänellä on talousaskareita suoritettavanaan,
ja minkätähden hän tuhlaisikaan paljon aikaa joutavaan jaaritukseen?
Se vain häiritsee hänen mieltänsä. Te olette älykäs henkilö — kaikki
teitä ylistävät — mutta milloin onkaan maassamme ollut tällainen asia
sallittu, ja mistä pyhistä kirjoista löydättekään tukea tällaiselle
menettelylle?»

Tuo oli Goralle kova isku, sillä hänen mieleensä ei ollut milloinkaan
johtunut, että miltään taholta voitaisiin tällä tavoin tulkita hänen ja
Sutšaritan välistä suhdetta. Hän oli hetkisen vaiti ja selitti sitten:
»Hän on Brahma Samadžin jäsen, ja kun olen nähnyt hänen seurustelevan
vapaasti kaikkien kanssa, en ole tullut sen enempää ajatelleeksi.»

»Vaikka hän onkin Brahma Samadžin jäsen, ette voi missään tapauksessa
sanoa, että tällainen menettely on oikeata», virkkoi Harimohini.
»Teidän sananne ovat herättäneet tietoisuuteen varsin lukuisia
henkilöitä, mutta kuinka he voisivatkaan teitä kunnioittaa, jos
näkevät teidän näin käyttäytyvän? Eilen illalla te keskustelitte hänen
kanssaan aina myöhäiseen hetkeen saakka, mutta keskustelu ei ole tullut
vieläkään päätökseen; teidän täytyy välttämättä saapua jälleen tänä
aamuna! Varhaisesta aamusta alkaen hän ei ole liikkunut varastokomeron
eikä keittiön läheisyydessä — onpa vielä unohtanut sen pienen avun,
jonka tavallisesti suo minulle kuukauden yhdentenätoista päivänä. Mitä
opetusta tämä oikeastaan on? Onhan tyttöjä omassakin talossanne —
keskeytättekö heidänkin talousaskarensa tarjotaksenne heille tällaista
valistusta? Ette tietenkään, ja pitäisittekö hyvänä asiana, jos joku
toinen niin menettelisi?»

Gora ei tietänyt sanoa mitään puolustuksekseen, virkkoihan vain:
»Ottaen huomioon ne opetukset, joiden alaisena hän on kasvanut, en ole
tullut milloinkaan tarkastelleeksi asiaa tuolta kannalta.»

»Kaikki opetukset sikseen», huudahti Harimohini, »mutta niin kauan
kuin hän elää minun luonani ja niin kauan kuin olen elossa, tällaista
menettelyä ei suvaita. Minun on onnistunut saada hänet osan matkaa
peräytymään. Hänen ollessaan Pareš Babun luona huhuiltiin niinkin,
että hän oli muuttunut hinduksi minun kanssani seurustellessaan.
Kun sitten olimme muuttaneet tähän taloon, oli pitkiä keskusteluja
teidän Binoinne kanssa, joka sai jälleen kaikki sekasortoiseksi. Hän
nähtävästi aikoo liittyä brahmoperheeseen! Käyköön niin! Minun on
onnistunut vapautua Binoista melkoista vaivaa nähtyäni. Sitten on
vielä olemassa eräs henkilö, nimeltä Haran Babu; hänen saapuessaan
minä tavallisesti vein Hadharanin kerallani yläkertaan, joten hän ei
saanut tilaisuutta tyttöön vaikuttaa. Sillä tavoin, lukemattomien
vaivojen jälkeen, minä nähdäkseni olen saanut hänet jälleen omaksumaan
järkeviä mielipiteitä. Tähän taloon muutettuaan hän tosiaankin nautti
ateriansa koko muun perheen keralla, mutta nyt huomaan hänen luopuneen
siitä mielettömyydestä, sillä hän haki eilen itse riisinsä keittiöstä
ja kielsi palvelijatarta tuomasta vettä. Nyt pyydän ja rukoilen teitä:
älkää häntä jälleen tärvelkö! Kaikki omaiseni ovat kuolleet, minulle
ei ole jäänyt ketään muuta kuin hän — ei ole olemassa ketään muuta,
jota voisin nimittää todella omakseni. Jättäkää hänet yksin! Heidän
talossaan on riittävä määrä täysikasvaneita tyttäriä — siellä on
Labonja ja Lilla, molemmat älykkäitä ja hyvin kasvatettuja. Jos teillä
on jotakin sanottavaa, menkää se heille sanomaan: kukaan ei teitä estä.»

Gora istui ihan kuin ukkosen iskemänä, ja Harimohini jatkoi vielä:
»Nähkääs, Sutšaritan tulee mennä naimisiin, sillä hän on jo hyvinkin
siinä iässä. Luuletteko, että hän pysyy koko ikänsä naimattomana,
niinkuin nyt? Kotoinen askarrus on naiselle välttämätöntä.»

Gora oli ylimalkaan hyvinkin selvillä tuosta asiasta — hänen
mielipiteensä oli ihan sama, mutta hän ei ollut milloinkaan soveltanut
sitä Sutšaritaan. Hänen mielikuvituksensa ei ollut milloinkaan
esittänyt Sutšaritaa vaimona, suorittamassa talousaskareita jonkun
perheenisän kodissa. Hän oli kuvitellut Sutšaritan aina sellaiseksi
kuin hän todellisuudessa oli.

»Oletteko ajatellut sisarentyttärenne avioliittoa?» kysyi Gora.

»Täytyyhän sitä tietenkin ajatella», vastasi Harimohini; »ellen minä
ajattelisi, niin kuka sitten?»

»Voiko hän naimisiin mennessään liittyä hindulaiseen yhteiskuntaan?»
kysyi Gora.

»Sitä on yritettävä», virkkoi Harimohini. »Kunhan ei satu enempää
häiriötä ja kunhan kaikki käy hyvin, niin varmaan asian järjestän.
Olenpa jo tehnyt päätöksenikin, mutta hänen ollessaan tässä
mielentilassa en ole uskaltanut ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Nyt, kun olen viimeisten parin päivän kuluessa huomannut hänen mielensä
jäykkyyden vähentyneen, toivon jälleen parasta.»

Gora tunsi, ettei pitänyt enempää kysellä, mutta ei kyennyt
pidättäytymään: »Onko teillä jo sulhanen tiedossa?»

»On», vastasi Harimohini. »Hän on erinomainen mies, Kailaš, nuorin
lankomieheni. Hänen vaimonsa kuoli muutamia aikoja sitten, ja hän
on odotellut kaiken aikaa sopivaa täysi-ikäistä tyttöä; luuletteko
muuten, että sellainen poika olisi jäänyt naimattomaksi? Hän sopisi
erinomaisesti Radharanille.»

Mitä kipeämmin piikki pisteli, sitä enemmän Gora kyseli tuosta
Kailašista.

Kävi ilmi, että Kailaš oli langoksista kaikkein sivistynein.
Vaikuttavana tekijänä olivat olleet hänen omat ponnistuksensa, mutta
Harimohini ei tietänyt sanoa, kuinka pitkälle hän oli edistynyt. Joka
tapauksessa hän oli perheensä keskuudessa kuuluisa oppineisuudestaan.
Kun oli lähetetty Postihallitukselle erään kyläkunnan postinhoitajaa
koskeva valitus, oli Kailaš sen kirjoittanut siinä määrin virallisella
englanninkielellä, että eräs kaikkein korkeimmista virkamiehistä
oli lähtenyt itse ottamaan asiasta selkoa. Kailašin taitavuus oli
hämmästyttänyt kaikkia kylän asukkaita. Mutta vaikka hän olikin
ylen oppinut, hänen harras kiintymyksensä uskonnollisiin asioihin
ja yhteisönsä tapoihin ja tottumuksiin ei ollut siitä ollenkaan
laimentunut.

Kuultuaan Kailašin tarinan kokonaisuudessaan Gora nousi, kumarsi
Harimohinille ja lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta. Alakertaan
tultuaan hän näki Sutšaritan olevan keittiöpuuhissa pihan toisella
puolella. Kuullessaan Goran askelet Sutšarita tuli ovelle, mutta
kun Gora sitten astui ulos katsahtamatta oikeaan enempää kuin
vasempaankaan, niin Sutšarita huokasi syvään ja palasi työhönsä
keittiöön.

Ehdittyään syrjäkadun kulmaukseen Gora kohtasi Haran Babun, joka
naurahti ja virkkoi: »Näin varhain!»

Gora ei vastannut tuohon huomautukseen, mutta Haran Babu virkkoi
jälleen: »Olette varmaan ollut vieraissa, eikö totta? Onko Sutšarita
kotona?»

»On», vastasi Gora ja lähti kulkemaan niin nopeasti kuin voi.

Astuessaan sisään Haran Babu näki Sutšaritan keittiön ovella.
Sutšarita ei päässyt mitenkään pakenemaan, ja tätiä ei näkynyt missään
läheisyydessä.

»Tapasin tullessani Gourmohan Babun», sanoi Haran Babu. »Hän on varmaan
ollut täällä vast'ikään?»

Sutšarita ei vastannut mitään tuohon huomautukseen, vaan alkoi
uutterasti askarrella keittopuuhissaan — hän uurasti tosiaankin niin,
että hänellä tuskin oli aikaa hengittää. Mutta Haran Babu ei ollut irti
karistettavissa. Hän seisoi pihamaalla, keittiönoven ulkopuolella,
ja aloitti keskustelun huolimatta siitä, että Harimohini pari kertaa
varoittavasti yskähti portaista. Harimohini olisi hyvinkin voinut tulla
Haran Babun näkyviin, mutta tiesi varmaan, että jos kerrankin niin
tekisi, niin tuo vääjäämättömän intomielinen nuori mies ei antaisi
hetkenkään rauhaa hänelle enempää kuin Sutšaritallekaan. Havaitessaan
Haran Babun varjonkin hän senvuoksi aina veti kasvoilleen harson ollen
varovaisempi kuin vastavihitty nuori nainen.

»Sutšarita», virkkoi Haran Babu, »käsitättekö, mitä teette? Mihin
oikeastaan lopulta joudutte? Olette luultavasti kuullut, että Lolita
menee naimisiin Binoin kanssa hindulaisia vihkimismenoja noudattaen.
Tiedättehän, kuka on siitä vastuussa?»

Kun ei mitään vastausta kuulunut, Haran Babu alensi ääntänsä ja lausui
juhlallisesti: »Te olette siitä vastuussa!»

Haran Babu oli ajatellut, ettei Sutšarita kykenisi kestämään sellaisen
kamalan syytöksen aiheuttamaa iskua, mutta huomatessaan hänen jatkavan
työtänsä edes katsettaan kohottamatta Haran Babu teki äänensä
entistäkin juhlallisemmaksi, heristi sormeansa ja lausui: »Sutšarita,
minä sanon vieläkin, että te olette vastuussa! Voitteko laskea oikean
kätenne sydämellenne ja sanoa, ettette ole senvuoksi moitteenalainen
koko Brahma Samadžin edessä?»

Vastauksen asemesta Sutšarita siirsi tulelle paistinpannun joka alkoi
äänekkäästi porista.

Haran Babu jatkoi: »Te toitte Binoi Babun ja Gourmohan Babun kotiinne
ja rohkaisitte heitä siinä määrin, että he nyt ovat mielestänne
tärkeämmät kuin kaikkein kunnianarvoisimmat Brahmo Samadžiin kuuluvat
ystävänne. Huomaatteko, mikä on ollut seurauksena? Ja enkö minä
varoittanut teitä alun alkaen? Miten onkaan nyt käynyt? Kuka voikaan
nyt hillitä Lolitaa? Te kai luulette, että vaara rajoittuu yksin
häneen! Mutta niin ei suinkaan ole laita! Minä olen tullut tänään
varoittamaan teitä! Nyt te epäilemättä valitatte sitä onnettomuutta,
jonka uhriksi on joutunut Lolita, mutta eipä ole kaukana se päivä, jona
teillä ei ole edes tilaisuutta katua omaa lankeemustanne! Kuulkaa,
Sutšarita, vielä on mahdollisuus kääntyä takaisin! Ajatelkaa hetkinen,
millaiset suuret toiveet aikoinaan meitä yhdistivät, kuinka kirkkaana
paistoi velvollisuus meidän edessämme ja kuinka laajana levisi
näkyviimme Brahma Samadžin koko tulevaisuus — millaisia päätöksiä
me teimme yhdessä ja kuinka huolellisesti säästelimme, joka päivä,
elämän matkaa varten! Luuletteko, että kaikki tuo on tuhoutunut? Eipä
suinkaan! Tuo toivojemme vainio on yhä vieläkin meitä odottamassa.
Kääntykää vain vielä kerran katsomaan taaksenne. Tulkaa takaisin!»

Samassa alkoivat kiehuvassa öljyssä uiskentelevat erilaiset
vihannekset valtavasti ritistä, ja Sutšarita käänteli niitä totuttuun
tapaan. Haran Babun ääneti odotellessa, millaiseen tulokseen hänen
katumuskehoituksensa johtaisivat, Sutšarita siirsi paistinpannun
tulelta, kääntyi Haran Babun puoleen ja virkkoi vakavasti: »Minä olen
hindu!»

»Oletteko hindu!» huudahti Haran Babu ihan ällistyneenä.

»Olen; minä olen hindu!» toisti Sutšarita, siirsi paistinpannun
takaisin tulelle ja alkoi voimallisesti käännellä vihanneksia.

»Gourmohan on varmaankin ollut opastajananne aamuin illoin?» huudahti
Haran Babu karusti, toivuttuaan iskun ensimmäisestä huumauksesta.

»Niin», vastasi Sutšarita kääntymättä päin, »hän on ollut opastajanani;
hän on minun _guruni_!»

Haran Babu oli näihin asti pitänyt itseään Sutšaritan henkisenä
opettajana, ja jos hän olisi nyt kuullut Sutšaritan rakastavan Goraa,
ei uutinen olisi ollut hänelle niin katkera — mutta se tieto, että
Gora oli siepannut häneltä _gurun_ oikeudet, koski häneen kuin piiskan
sivallus.

»Olipa opettajanne kuinka iso mies tahansa, hindulainen yhteiskunta ei
kumminkaan teistä huoli!» ivaili Haran Babu.

»Sitä en tiedä», vastasi Sutšarita. »Minä en ymmärrä teidän
'yhteiskuntaanne’, mutta tiedän olevani hindu!»

»Ettekö käsitä jo sen seikan, että olette jäänyt niin kauaksi
aikaa naimattomaksi, riittävän sulkemaan teidät pois hindulaisesta
yhteiskunnasta?» kysyi Haran Babu.

»Älkää suotta vaivatko itseänne sillä kysymyksellä», vastasi Sutšarita.
»Minä voin sanoa teille yhden ainoan asian: olen hindu!»

»Te olette hylännyt kaikki Pareš Babulta saamanne uskonnolliset
opetukset tuon uuden _gurunne_ jalkojen edessä, vai kuinka?» huudahti
Haran Babu.

»Sydämeni valtias tietää, millainen on uskontoni, ja minä en halua
kiistellä siitä kenenkään kanssa», vastasi Sutšarita. »Mutta erään
asian voitte varmasti uskoa, nimittäin sen, että olen hindu!»

»Sallikaa minun sanoa», huudahti Haran Babu kärsimättömästi, »että
luulottelittepa olevanne kuinka suuri hindu tahansa, teille ei
kumminkaan koidu siitä mitään hyötyä. Gourmohan Babunne ei ole samaa
maata kuin Binoi, joten ette voi toivoa häntä saavanne, vaikka
huutaisitte itsenne käheäksi vakuuttaessanne olevanne hindu. Hänen on
helppo paneutua _guruksi_ ja pitää teitä oppilaanansa, mutta älkää
unissannekaan ajatelko, että hän vie teidät kotiinsa ja perustaa
talouden teidän kanssanne!»

Sutšarita unohti hetkiseksi kaiken keittämisen, kääntyi päin kuin
tulenleimaus ja huudahti: »Mitä merkitsee koko teidän puheenne?»

»Se tarkoittaa sitä», vastasi Haran Babu, »ettei Gourmohan Babu mene
milloinkaan kanssanne naimisiin!»

»Kanssani naimisiin!» huudahti Sutšarita, jonka silmissä oli uhkaava
kirkkaus. »Enkö sanonut teille, että hän on minun _guruni_?»

»Epäilemättä sanoitte», vastasi Haran Babu, »mutta helppo on ymmärtää
sekin, mikä jäi sanomatta!»

»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata.
Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule
teidän näkyviinne.»

»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt
_zenana_-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’
Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon
vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille
kaikille!»

Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon
yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta
kasvot vihan synkentäminä.

Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja
se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti
hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän
huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan
suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti
rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja
lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka
oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli
tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän
harras.




KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui
Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä
mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän
ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt
ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä
olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden
verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet
nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.

Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten
tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia.
Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran
armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta
viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa
samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken
terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa
tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa
jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia
kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia
on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska
se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä
Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja
hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu
piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään
sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme
vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia
lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys
myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai
mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan
harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen
lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan,
ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu,
jota tutkain ärsyttää.

Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä
paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä.
Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan
haastella kanssasi.»

»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran
huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut
samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä
kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»

»Sinun ei tarvitse olla peloissasi», vastasi Gora punastuen.

»Eipä voi mennä takaamaan, kun näkee, mitä tapahtuu», huomautti Mohim.
»Sinä näytät arvelevan, että kysymyksessä on jokin syötävä, minkä voi
vaikeudetta nielaista, ja että sitten voi palata kotiin muina miehinä!
Mutta ystäväsi kohtalo osoittaa kyllin selvästi, että syötissä piilee
koukku! Älä huoli karkuun juosta! En ole vielä ehtinyt asiaankaan. Olen
kuullut olevan aivan varmaa, että Binoi menee naimisiin brahmotytön
kanssa, ja tahdon sanoa sinulle ennakolta, ettemme tästä puoleen halua
olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan!»

»Sehän on sanomattakin selvää», myönsi Gora.

»Mutta jos äiti alkaa hangotella vastaan, niin se on ikävä juttu»,
jatkoi Mohim. »Meidän perheellisten miesten täytyy yrittää ihan
uupumukseen asti naittaessamme tyttäriämme ja poikiamme. Jos kaiken
muun hyvän lisäksi vielä perustetaan Brahma Samadžin haaraosasto
taloomme, niin minun täytyy muuttaa jonnekin muualle asumaan.»

»Ei, ei, se ei ole tarpeen!» vakuutti Gora.

»Sošin avioliittoa koskeva asia on nyt jokseenkin päätetty», virkkoi
Mohim. »Mutta tuleva appiukko ei tyydy, ennenkuin saa haltuunsa sekä
tytön että nimenomaan myöskin enemmän kuin hänen painonsa kultaa — hän
näet tietää varsin hyvin, että inhimillinen olento kuuluu 'katoavaisten
tavarain' luokkaan ja että kulta on paljoa kestävämpää. Hänen silmänsä
keksivät paljoa kerkeämmin sokerin kuin lääkemarjan! On synti nimittää
häntä apeksi, niin hävytön hän on vaatimuksissaan! Asia tulee minulle
maksamaan sievän summan, mutta olenpa siitä jotakin oppinut ja tulen
käyttämään oppimaani hyödykseni, kun naitan omaa poikaani. Toivoisin
vain voivani syntyä jälleen ja saada isäni välittäjänä toimiessa
järjestää oman avioliittoni — saatpa varmaan uskoa ottavani täyden
hyödyn siitä, että olen syntynyt mieheksi. Tämä on sitä niinsanottua
miehekkyyttä! Saattaa tytön isä kerrassaan tuhon omaksi! Onko se
mikään pieni juttu? Sanoitpa mitä tahansa, veikkoseni, minä en voi
kerallasi laulaa hindulaisen yhteiskunnan ylistystä päivin ja öin;
jokin mielijohde saa aivan äkkiä ääneni sortumaan. Poikani on vasta
neljäntoista kuukauden ikäinen — vaimoni tarvitsi sangen pitkän ajan
korjatakseen sen erehdyksen, että synnytti ensin tytön — mutta olipa
kuinka tahansa, Gora, sinun tulee ystäviesi keralla tehdä mitä suinkin
voit, jotta hinduyhteiskunta pysyy kukoistavana, kunnes poikani on
kyllin vanha naitettavaksi. Senjälkeen maamme voi minun puolestani
muuttua muhamettilaiseksi, kristityksi tai miksi muuksi tahansa!»

»Niinpä sanonkin», jatkoi Mohim havaitessaan Goran nousevan ja aikovan
poistua, »ettei käy kutsuminen Binoitasi Sošin vihkiäisiin, sillä
olisihan liian typerää siten tehdä mahdollisiksi uusia ikävyyksiä.
Sinun siis tulee jo nyt alkaa kehoittaa äitiä olemaan varovainen.»

Huoneeseen astuessaan Gora havaitsi Anandamojin istuvan pöydän ääressä,
lasit nenällä, kirjoittamassa tilikirjaan jotakin luetteloa. Goran
nähdessään hän sulki kirjan, otti lasit nenältä ja virkkoi: »Käy
istumaan.»

»Haluan kuulla neuvoasi eräässä asiassa», sanoi Anandamoji hänen
istuuduttuaan. »Olet tietenkin kuullut Binoin suunnitellusta
naimisiinmenosta.»

»Hänen setänsä on siitä suuttunut», jatkoi Anandamoji huomatessaan
Goran olevan ääneti, »ja kukaan hänen sukulaisistaan ei halua tulla
vihkiäisiin. Ja kun on epävarmaa, voiko se tapahtua Pareš Babun
luona, Binoin täytyy kaikin puolin järjestää asia omin neuvoin.
Niinpä ajattelin, että olisi mukavinta, jos voisimme käyttää talomme
pohjoispuolista toista kerrosta; alakerta on vuokrattu, mutta yläkerta
on nyt vailla asujaimia.»

»Missä suhteessa se olisi mukavaa?» kysyi Gora.

»Kukapa pitää huolta juhlan valmisteluista, ellen minä sitä tee?»
selitti Anandamoji. »Binoi joutuu pahaan pulaan. Mutta jos häät
vietetään noissa suojissa, voin järjestää kaikki täältä käsin ilman
vähintäkään vaikeutta.»

»Se on mahdotonta», äiti, virkkoi Gora päättävästi.

»Minkätähden se olisi mahdotonta?» kysyi Anandamoji. »Talonomistaja on
antanut minulle luvan.»

»Ei, äiti, häitä ei käy viettäminen täällä», sanoi Gora painokkaasti,
»minä vakuutan sinulle, että se on mahdotonta. Kuuntele minua!»

»Miksi ei?» kysyi Anandamoji. »Vihkiminen tapahtuu heidän
juhlamenojensa mukaisesti.»

»Sellaiset puolustelut ovat hyödyttömiä», sanoi Gora. »Yhteiskunta
ei sellaiseen tyydy. Tehköön Binoi mitä hyväksi näkee, mutta me emme
voi suostua tähän liittoon. Eihän Kalkuttassa ole taloista puutetta.
Binoilla on oma asuntonsa.»

Anandamoji tiesi varsin hyvin, että taloja oli yltäkyllin, mutta
hänestä oli sietämätöntä ajatella, että kaikkien ystävien ja
sukulaisten hylkäämän Binoin oli vietettävä häitään onnettoman ja
ystävättömän henkilön tavoin jossakin vuokratussa talossa. Siitä syystä
hän oli päättänyt tarjota käytettäväksi vapaana olevan osan heidän
taloansa. Hän olisi ollut aivan tyytyväinen, kunhan olisi saanut häät
vietetyiksi omassa talossaan aiheuttamatta mitään yhteiskunnan taholta
tulevaa vastustusta.

»Jos ajatus on sinulle aivan vastenmielinen», huokasi Anandamoji,
»niin meidän täytynee vuokrata talo toisaalta. Mutta siitä koituu
minulle suurta vaivaa. Olipa miten tahansa; jos ajatukseni on mahdoton
toteuttaa, niin miksi huolisimmekaan sitä enempää pohtia?»

»Ei ole hyvä, jos otat osaa vihkiäisjuhlallisuuksiin, äiti», huomautti
Gora.

»Mitä sanotkaan, Gora?» huudahti Anandamoji. »Ellen minä ole mukana
Binoin häissä, niin kuka sitten, tekisipä mieleni tietää!»

»Ei, se ei käy päinsä, äiti», väitti Gora edelleen.

»Kuulehan, Gora», sanoi Anandamoji, »sinä voit olla toista mieltä kuin
Binoi, mutta onko se mikään syy muuttua hänen vihamiehekseen?»

»Äiti», huudahti Gora hieman kiihtyneesti, »teet väärin, kun niin
sanot. Ei ole minulle mikään onnellinen asia, kun tunnen olevan
mahdotonta iloita Binoin naimisiinmenosta. Sinä, jos kukaan, tiedät,
kuinka olen häneen kiintynyt, mutta nyt ei ole kysymyksessä kiintymys
— ystävyys tai vihamielisyys ei vähimmässäkään määrässä asiaan
vaikuta. Binoi tekee sen avoimin silmin, hyvin havaiten kaikki tekonsa
seuraukset. Ei ole puhettakaan siitä, että me hylkäämme hänet, vaan hän
hylkää meidät, joten hänen saamansa isku ei ole suurempi kuin hän on
voinut edellyttää.»

»Gora», virkkoi Anandamoji, »Binoi tietää varsin hyvin, ettet tahdo
kuulla puhuttavankaan tästä hänen avioliitostaan, se on totta. Mutta
hän tietää myös, etten minä voi milloinkaan jättää häntä tällaisena
elämän onnenenteisenä hetkenä. Minä voin vakuuttaa sinulle, että
jos Binoi tietäisi minun kieltäytyvän antamasta siunaustani hänen
morsiamelleen, niin mikään mahti ei saisi häntä menemään naimisiin.
Luuletko, etten tunne Binoin mieltä?» Niin puhuessaan Anandamoji pyyhki
pois kyynelen.

Se tuska, jota Gora mielessään tunsi Binoin vuoksi, vaivasi häntä
kovin, mutta hän virkkoi siitä huolimatta: »Äiti, sinun tulee muistaa,
että olet yhteiskunnan jäsen ja että olet velassa yhteiskunnallesi.»

»Gora», huudahti Anandamoji, »enkö ole kertonut sinulle jo monestikin,
että olen katkaissut suhteeni yhteiskuntaani aikoja sitten? Siitä
syystä yhteiskunta suhtautuu minuun karsaasti ja minä pysyttelen siitä
loitolla.»

»Äiti», virkkoi Gora, »tuo huomautuksesi surettaa minua enemmän kuin
mikään muu».

»Lapseni», sanoi Anandamoji kyyneleisin, lempein katsein, »Jumala
tietää, ettei ole minun vallassani pelastaa sinua siitä tuskasta!»

»Minä sanon, mitä minun on tekeminen», lausui Gora nousten. »Minä
lähden Binoin luo ja sanon hänelle, että hänen tulee järjestää
naimisiinmenonsa siten, ettet sinä sen vuoksi joudu entistä enemmän
yhteiskunnastasi erotetuksi, sillä toisin menetellen hän käyttäytyy
erittäin itsekkäästi ja väärin.»

»Olkoon menneeksi», nauroi Anandamoji, »tee sinä mitä voit. Mene vain
keskustelemaan hänen kanssaan, saammehan sitten nähdä, miten käy.»

Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena,
nousi sitten ja lähti miehensä luo.

Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut
ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä
erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä
lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin
hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä,
istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»

Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden
ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on
väärin?»

»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne
muuttuu yhä vaikeammaksi.»

Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut
Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt
erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut
joutanut sitä enempää ajattelemaan.

»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee
_phalgun_-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut
suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran
kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole
ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun
vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä.
Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä
määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua
peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee
Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle
peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on
minulle varattuna.»

Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien
kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken
noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli
suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt
ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian
koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman
asian tulla hänen vaivoikseen!

»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset,
niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni
lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa
tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian
estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen
rikos.»

Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä,
miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa.
Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille
tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista
suoriutuvansa.

Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti
erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka
raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»

»Ruumis!» keskeytti Krišnadajal naurahtaen. Hänen ääneensä tuli
kärsimätön sävy, kun hän kuuli vaimonsa ilmaisevan sellaista
typeryyttä. Kun ei asiassa päästy mihinkään tyydyttävään päätökseen,
Krišnadajal istuutui jälleen peurantaljalleen ja vaipui tutkimuksiinsa.

Sillävälin istui Mohim eräässä viereisessä huoneessa _sannjasin_
seurassa, vakavasti keskustellen hänen kanssaan ihmisen korkeimmasta
tarkoituksesta ja muista uskonnollisen elämän syvistä periaatteista.
Mohim esitti kysymystä, oliko pelastus mahdollinen perheenisälle, ja
teki sen niin nöyrästi ja pelokkaan hartaasti kuin olisi vastauksesta
riippunut hänen koko elämänsä. _sannjasi_ koki lohduttaa Mohimia
parhaansa mukaan huomauttamalla, että ellei perheellinen mies
voinutkaan saavuttaa täyttä pelastusta, hän kumminkin saattoi päästä
taivaaseen; mutta sellainen vakuutus ei Mohimia lohduttanut. Hän ikävöi
nimenomaan pelastusta. Pelkkä taivas ei ollut hänelle minkään arvoinen.
Kunhan hän saisi tyttärensä tyydyttävällä tavalla naitetuksi, hän
antautuisi palvelemaan _sannjasia_ ja pyrkimään pelastukseen. Kukaan
ei voisi harhauttaa häntä siltä uralta! Mutta tyttären naittaminen ei
ollut mikään helppo tehtävä. Kunpa hänen _gurunsa_ häntä armahtaisi!




SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Gora oivalsi, että hänen suhteessaan Sutšaritaan oli ollut jokin
määrä itsepetosta, ja päätti olla varovaisempi. Hänestä tuntui, että
totunnaisen tien noudattamisessa sattunut laiminlyönti oli johtunut
siitä voimakkaasta lumoutumisesta, joka oli saanut hänet unohtamaan
velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan.

Aamuhartautensa päätettyään Gora lähti huoneeseensa ja tapasi siellä
odottamassa Pareš Babun. Hänet nähdessään Goraa yht'äkkiä värähdytti,
sillä hän tunsi pakostakin, että hänen suhteensa Pareš Babuun oli
erittäin läheinen.

Goran tervehdittyä Pareš Babu virkkoi: »Te olette varmaan kuullut
Binoin suunnitellusta avioliitosta.»

»Olen», myönsi Gora.

»Hän ei ole valmis menemään naimisiin brahmorituaalia noudattaen»,
lisäsi Pareš Babu.

»Siinä tapauksessa avioliitto olisi jätettävä sikseen», huomautti Gora.

»Meidän ei tarvitse kiistellä siitä seikasta», nauroi Pareš Babu.
»Kukaan seurakuntamme jäsen ei tule olemaan vihkimistilaisuudessa
läsnä, ja minä olen kuullut, ettei Binoin sukulaisistakaan kukaan
saavu. Tyttäreni taholta tulen ainoastaan minä, ja Binoin puolelta
otaksun tulevan vain teidän, ja niinpä olenkin tullut kanssanne
neuvottelemaan.»

»Minun kanssani ei auta siitä neuvotella!» huudahti Gora päätään
pudistaen. »Minä en halua olla sen asian kanssa minkäänlaisissa
tekemisissä.»

»Ettekö tosiaankaan?» kysyi Pareš Babu silmäillen Goraa ihmeissään.

Pareš Babun hämmästyksen havaitessaan Gora oli hetkisen häpeissään,
mutta juuri siitä syystä, että oli häpeissään, hän huudahti sitäkin
pontevammin: »Kuinka voisinkaan olla sen asian kanssa minkäänlaisissa
tekemisissä?»

»Minä tiedän, että olette hänen ystävänsä», huomautti Pareš Babu, »ja
sellaisina aikoina tarvitaan ystävää kipeimmin, eikö totta?»

»Totta kyllä, että olen hänen ystävänsä», vastasi Gora, »mutta se ei
suinkaan ole ainoa siteeni maailmassa eikä tärkeinkään!»

»Kuulkaahan, Gora», kysyi Pareš Babu, »onko teidän mielestänne Binoin
menettelyssä ilmennyt jotakin väärää tai uskonnonvastaista?»

»Uskonnolla on siinä suhteessa kaksi eri puolta», vastasi Gora. »Toinen
on iäinen, toinen maailmallinen. Kun uskonto ilmenee yhteiskunnan
lakeina, niin sitä ei voi laiminlyödä tuottamatta tuhoa yhteiskunnalle.»

»On olemassa lukemattomia lakeja», virkkoi Pareš Babu, »mutta onko
varmasti otaksuttava, että jokainen niistä on uskonnon ilmauksena?»

Pareš Babu kosketti sanoillaan sellaista kohtaa, että Goran mieli
siitä joutui kuohuntatilaan, ja sen tilan nojalla hän pääsi määrättyyn
ratkaisuun. Hän ei enää ollenkaan epäröinyt puhua aivan avoimesti
siitä, mitä hänellä oli sydämellään. Hänen puheensa pääasiallisena
sisältönä oli, että ellemme täydellisesti alistu tottelemaan
yhteiskuntaa noudattamalla sellaisia pidättäviä lakeja, niin asetamme
esteitä sen syvimmän tarkoituksen tielle, jota varten yhteiskunta on
olemassa; se tarkoitus näet on salattu, ja kuka hyvänsä ei kykene sitä
selvästi näkemään. Niinmuodoin täytyy olla meidän omasta harkinnastamme
riippumaton voima, jonka nojalla voimme ilmaista yhteiskuntaan
kohdistuvaa kunnioitustamme.

Pareš Babu kuunteli tarkkaavasti Goran esitystä loppuun asti, ja kun
Gora sitten vaikeni, hieman omaa uskaliaisuuttaan häveten, Pareš Babu
virkkoi: »Minä yhdyn pääasiallisesti teidän mielipiteisiinne. On kyllä
totta, että Jumalalla on jokaisessa eri yhteiskunnassa erikoinen
tehtävä suoritettavana ja ettei tuo tehtävä ole kaikille ilmiselvä.
Mutta ihmisen tehtävänä on pyrkiä sitä selvästi käsittämään eikä
suinkaan pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena totella sääntöjä,
ikäänkuin hän olisi yhtä tajuton kuin puun oksa.»

»Minun käsitykseni on se», selitti Gora, »että jos aluksi tottelemme
yhteiskuntaa joka suhteessa, niin sen todellista tarkoitusta koskeva
tietoisuutemme meille selviää! Jos taas vain kiistelemme siitä, niin
emme ainoastaan ole sille esteeksi, vaan käsitämme sen sitäpaitsi
väärin.»

»Totuus on todennettavissa ainoastaan vastustuksen ja esteiden
nojalla», huomautti Pareš Babu, »totuuden todentamista ei suinkaan ole
suorittanut kerta kaikkiaan jokin oppineiden henkilöiden ryhmä jonakin
menneenä aikana; totuus on löydettävä yhä uudelleen niiden iskujen ja
sen vastustuksen nojalla, jota se kohtaa kunkin ajan kansojen taholta.
Mutta olipa miten tahansa, minä en tahdo ryhtyä kiistelemään näistä
asioista. Minä kunnioitan yksilön vapautta, sillä yksilön vapauden
antamien iskujen nojalla me voimme saada varmasti selville, mikä on
ikuista totuutta, mikä ohimenevää luulottelua. Yhteiskunnan menestys
riippuu siitä, että tuon tiedämme tai ainakin pyrimme sen tietämään.»

Pareš Babun päätettyä lausumansa he molemmat nousivat, ja Pareš Babu
jatkoi: »Olin ajatellut, että minun pitäisi pysytellä hieman loitolla
vihkimistilaisuudesta Brahma Samadžin vuoksi ja että te Binoin ystävänä
saattaisitte asian tyydyttävään päätökseen. Sellaisissa tapauksissa
ystävä on edullisemmassa asemassa kuin sukulainen, koska häneen ei
kohdistu yhteisön taholta tuleva vastustus, mutta koska tekin pidätte
velvollisuutenanne jättää Binoin oman onnensa nojaan, niin minun täytyy
ottaa kantaakseni koko vastuu. Minun on järjestettävä koko asia yksin.»

Kuullessaan sanan »yksin» Gora ei tietänyt, kuinka yksin Pareš Babu
todellisuudessa oli. Bordašundari oli vastustavalla kannalla, hänen
omat tyttärensä eivät olleet tyytyväiset, ja Harimohinin moitetta
peläten hän ei ollut käynyt edes Sutšaritan luona neuvottelemassa
asiasta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet olivat hänelle vihoissaan, ja
Binoin setä oli hänelle kirjoittanut kaksi kirjettä syyttäen häntä mitä
karkeimmin sanoin nuoren pojan varkaaksi ja vilpilliseksi ja kehnoksi
neuvonantajaksi.

Poistuessaan Pareš Babu kohtasi ovella Abinašin ja pari kolme muuta
Goran puolueen jäsentä. Nähdessään Pareš Babun nuoret miehet alkoivat
laskea leikkiä ja nauraa hänelle, mutta Gora kääntyi närkästyneenä
heidän puoleensa ja huudahti: »Ellette kykene kunnioittamaan henkilöä,
joka kunnioitusta ansaitsee, voisitte ainakin pidättyä halpamaisesti
häntä ivailemasta.»

Gora huomasi kohta joutuneensa puolueasioittensa tavanomaisiin
kanaviin. Mutta kuinka inhoittavilta ne nyt hänestä tuntuivatkaan!
Kaikki näytti ylen mehuttomalta, merkityksettömältä. Mahdotonta oli
nimittää »työksi» niin elotonta asiaa. Pelkkä sellainen luennoiminen
ja kirjoitteleminen ja puolueen muodostaminen ei ollut todellista
työtä, vaan tuntui pikemmin tekevän työskentelemisen mahdottomuuden
sitäkin ilmeisemmäksi. Gora ei ollut tätä oivaltanut milloinkaan ennen
niin selvästi kuin nyt. Kaikki tuo ei enää vetänyt häntä ollenkaan
puoleensa, hän tarvitsi ehdottoman totuuden uomaa, jossa hänen
elämänsä, vasta hankittua voimaansa värähdellen, voisi esteettömästi
virrata.

Sillävälin jatkuivat Goran katumusmenojen järjestämistä koskevat
valmistelut, ja ne herättivät Gorassa jonkin verran innostusta.
Tämän seremonian tarkoituksena oli puhdistaa hänet vankilaelämän
saastutuksesta ja tehdä hänet muutenkin jälleen joka suhteessa
puhtaaksi, jotta hän voisi käytellä ikäänkuin uutta ruumista siinä
työssä, johon tahtoi käydä käsiksi tämän toisen syntymänsä jälkeen.
Asianomainen lupa oli hankittu ja päivä oli määrätty — oli varauduttu
kutsumaan erinäisiä tunnettuja idän ja lännen oppineita, Goran
puolueeseen kuuluvat varakkaammat jäsenet olivat keränneet rahoja
kulunkeja varten, ja kaikki olivat sitä mieltä, että vihdoinkin oli
tapahtuva suuri työ heidän maassaan. Abinaš neuvotteli salaa oman
piirinsä jäsenten kanssa siitä, oliko mahdollista saada oppineet
myöntämään Goralle nimi »Hindulaisen uskonnon valo», jos uhrattiin
heille kaikki tavanomaiset kukkaset, sandelitahtaat, riisijyvät
ja pyhät yrtit. Sanskritlauselmia piti painottaman kultakirjaimin
pergamenttiin, johon kaikkien bramaanioppineiden oli määrä
kirjoittaa nimensä ja joka oli ojennettava Goralle sandelipuiseen
lippaaseen suljettuna. Senjälkeen oli vanhin ja kunnianarvoisin
ja oppinein henkilö antava hänelle hienon painoksen Max Müllerin
Rig-Veda-julkaisua, mitä upeimpiin nahkakansiin sidottuna, itsensä
Intian siunausten merkiksi. Siten tulisi kauniilla tavalla
ilmaistuksi kunnioitus Goralle, joka oli hindulaisuuden nykyisenä
rappeutumiskautena tehnyt erittäin paljon veda-uskonnon ikivanhojen
muotojen säilyttämiseksi.

Siten keskusteltiin joka päivä Goran puolueen jäsenten keskuudessa
siitä, miten suunniteltu seremonia voitaisiin muodostaa mahdollisimman
tuottoisaksi ja mieluisaksi kaikille asianosaisille.




KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Harimohini oli saanut kirjeen lankomieheltänsä Kailašilta. Kirjeessä
luettiin ensinnäkin: »Teidän armollisten jalkojenne siunauksen tähden
voivat kaikki täällä hyvin, ja minä toivon teidän hälventävän kaikki
teitä koskevat pelkomme lähettämällä meille hyviä tietoja itsestänne.»
Kailaš kirjoitti niin, vaikka Harimohimin heidän talostaan lähdettyä
ei ollut tehty pienintäkään yritystä Harimohimin vointia koskevien
tietojen hankkimiseksi. Kerrottuaan Khudista, Potolista, Bhodžoharista
y.m. Kailaš kirjoitti lopuksi: »Olisin iloinen, jos antaisitte minulle
lisää yksityiskohtaisia tietoja siitä morsiamesta, jota minulle viime
kirjeessänne ehdottelitte. Te sanoitte, että hän on suunnilleen
kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen, mutta harvinaisen kehittynyt
ikäisekseen, ja näyttää ihan täysikasvuiselta. Siinä ei ole mitään
valittamista, mutta minä pyydän teitä huolellisesti ottamaan selkoa
mainitsemastanne omaisuudesta, onko hänellä siitä ainoastaan elinkorko
vai kuuluuko se hänelle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Sitten minä
voin neuvotella vanhempien veljieni kanssa, ja uskonpa, etteivät
he esitä mitään vastaväitettä. Minua ilahduttaa, kun kuulen hänen
hartaasti noudattavan hindu-uskonnon sääntöjä, mutta meidän täytyy
parhaamme mukaan yrittää estää tulemasta yleisesti tunnetuksi, että hän
on elänyt kauan brahmoperheessä. Älkää siis mainitko siitä kenellekään
muulle. Seuraavan kuunpimennyksen aikana on kylpyjuhla Gangesilla,
ja jos suinkin käy päinsä, tulen silloin Kalkuttaan saadakseni nähdä
tytön.»

Harimohini oli toistaiseksi jotenkin elellyt Kalkuttassa, mutta
kohta kun hänen mielessään alkoi hahmoutua appelaan palaamisen
mahdollisuutta koskeva heikko toivo, hänen kävi vaikeaksi pysyä
rauhallisena paikoillaan. Maanpakolaisuus alkoi hänestä tuntua yhä
sietämättömämmältä, ja jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa,
hän olisi heti puhunut Sutšaritalle ja yrittänyt määrätä lähtöpäivän.
Mutta hän ei rohjennut liiaksi kiirehtiä, sillä mitä lähempään
kosketukseen hän joutui Sutšaritan kanssa, sitä selvemmin hän tajusi
olevansa kykenemätön häntä ymmärtämään.

Harimohini alkoi kuitenkin odotella sopivaa tilaisuutta ja alkoi pitää
Sutšaritaa silmällä paljon kiinteämmin kuin ennen. Alkoipa hän lyhentää
hartaushetkiänsäkin, koska ei tahtonut päästää asuinkumppaniansa
näkyvistään.

Sutšarita puolestaan huomasi, että Gora oli yhtäkkiä lakannut talossa
käymästä, ja vaikka hän varmaan aavistikin Harimohinin hänelle jotakin
sanoneen, hän lohdutti itseään ajatellen: »Vaikka hän ei tulekaan, hän
on sittenkin yhä minun opettajani, minun _guruni_.»

Poissaolevan _gurun_ vaikutus on usein voimakkaampi kuin sen, joka on
aina läsnä, sillä mieli täyttyy itsestään, sisästäpäin, tuntiessaan
_gurun_ läsnäolon puuttuvan. Jos Gora olisi todella ollut hänen
luonansa, hän olisi käynyt kiistelemään, mutta nyt hän luki Goran
kirjoitelmia ja hyväksyi ne ollenkaan vastaanväittelemättä. Jos oli
jotakin sellaista, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, hän uskoi varmaan,
että olisi sen ymmärtänyt, jos Gora olisi ollut asiaa selittämässä.

Mutta Sutšarita kaipasi hänen heleiden kasvojensa näkemistä ja hänen
jyrisevän äänensä kuulemista niin alinomaisesti, että tuo kaipaus
näytti riuduttavan hänen ruumistansakin. Tavan takaa hän ajatteli,
ankaraa tuskaa tuntien, kuinka paljon oli ihmisiä, jotka voivat nähdä
Goran mihin päivän tai yön aikaan tahansa, mutta eivät ollenkaan
tajunneet etuoikeutensa arvoa.

Eräänä ehtoopuolena tuli Lolita, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan
ja sanoi: »Kas niin, Sutši-sisko!»

»Mitä nyt, Lolita?» kysyi Sutšarita.

»Kaikki on päätetty.»

»Minä päivänä se tapahtuu?»

»Maanantaina.»

»Missä?»

»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita
päätänsä pudistaen.

»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.

»Minkätähden en olisi onnellinen?» huudahti Lolita.

»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita,
»ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit,
minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»

»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt
ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»

»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan
poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei
ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»

»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita.
»Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen
horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja
takoa otsaansa.»

»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä
iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain
rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»

»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon
arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan
siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele
hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen
kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön
kiintymystä — että olet ollut sokea!»

»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija»,
virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska
hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä
maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella
minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»

»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan
hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä
tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä,
että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»

»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita
vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.

»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et
kehenkään toiseen?»

Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän
sanoen: »Kuulehan, Sutši-_didi_, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni,
etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat
kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa,
mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu
tapasi käydä luonamme — Ei, _didi_, sinun ei pidä ujostella; minä
tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan
mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt
puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen
useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en
voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu
alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden?
Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä
huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai
minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella,
että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin
minua — ei, _didi_, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja
enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et
tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua
enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen,
jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja
virkkoi:

»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin
puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»

»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita
keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit
mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»

»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä»,
valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt
asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»

Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi
kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen
jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»

»Älä milloinkaan!» pyysi Sutšarita.

»Niin vakavaa lupausta en voi antaa», vastasi Lolita. »Jos päiväni
ja hetkeni tulee, niin puhun, muussa tapauksessa en. Sen verran voin
luvata.»

Muutamina viimeksikuluneina päivinä Harimohini oli lakkaamatta pitänyt
silmällä Sutšaritaa seuraillen häntä niin ilmeisesti, ettei voinut
olla sitä huomaamatta, ja sellainen epäluulo ja valvonnanalaisuus
kävi Sutšaritalle kerrassaan rasittavaksi. Se sai hänet kerrassaan
kärsimättömäksi, mutta sittenkään hän ei voinut siitä mitään virkkaa.
Tänään, Lolitan mentyä, Sutšarita istahti väsyneesti pöydän luo, nojasi
päänsä käsiinsä, alkoi itkeä ja lähetti lamppua tuovan palvelijan
takaisin. Harimohini oli parhaillaan iltahartauttaan harjoittamassa ja
nähdessään Lolitan lähtevän talosta hän tuli odottamatta alakertaan,
astui huoneeseen ja huusi: »Radharani!»

Sutšarita pyyhki nopeasti pois kyynelensä ja nousi seisomaan.
Harimohini kävi heti häntä ahdistamaan kysyen: »Mitä nyt?»

»En voi ymmärtää, mitä kaikki tuo hupsuus oikeastaan tarkoittaa!»
huudahti Harimohini karuin äänin, kun kysymykseen ei kuulunut mitään
vastausta.

»Täti», nyyhkytti Sutšarita, »minkätähden vartioit minua öin päivin?»

»Etkö ymmärrä, minkätähden niin menettelen?» kysyi Harimohini. »Mitä
osoittaakaan kaikki tämä ruoan hylkiminen ja itkeskely? Enhän ole
lapsi, luuletko, etten sen vertaa ymmärrä?»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »minä vakuutan sinulle, ettet ymmärrä sitä
ollenkaan. Sinun erehdyksesi on niin hirmuinen, että se minusta tuntuu
käyvän joka hetki sietämättömämmäksi.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Harimohini, »jos erehdyn, niin suvaitse
selittää minulle jotakuin kunnollisesti».

»Hyvä, minä selitän», virkkoi Sutšarita, ankarin ponnistuksin
arkuuttaan hilliten. »Minä olen oppinut _gurultani_ jotakin sellaista,
mikä on minulle ihan uutta, ja sen kunnollinen käsittäminen vaatii
suurta mielenlujuutta — tunnen sitä itseltäni puuttuvan — minun on
vaikea alinomaa kiistellä itseni kanssa. Mutta sinä, täti, olet
käsittänyt suhteemme aivan väärin ja olet ajanut hänet pois häntä
solvattuasi. Se, mitä hänelle sanoit, on pelkkää erehdystä, ja minua
koskevat ajatuksesi ovat kerrassaan väärät. Niin menetellen sinä teet
väärin. Sinä et kykene halventamaan hänenlaistansa miestä, mutta
mitä olenkaan tehnyt minä, että tällä tavoin minua tyrannisoit?»
Nyyhkytykset keskeyttivät Sutšaritan puhetta, ja hänen täytyi poistua
huoneesta.

Harimohini hämmästyi ja sanoi itsekseen: »Hyväinen aika, onko moista
puhetta milloinkaan kuultu?» Hän antoi kumminkin Sutšaritalle hieman
toipumisaikaa, ennenkuin kutsui hänet illalliselle.

»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini
Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka
siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän
joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta
siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään
itseään _guruksesi_. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan,
ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin
katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan
sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma _guruni_. Minä neuvon
sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista.
Kun tulee aika, niin minun _guruni_ ottaa sinut opastaakseen ja opettaa
sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä.
Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen
yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan
siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään —
mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja
kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on
rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole
olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin
kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan
hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei
kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön
johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita
tuohon _guru_-pahaseesi.»

Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken
ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan
niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä,
koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen,
että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.

Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini
ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa
itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten
ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan.
Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä
ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta
suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta,
niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli
aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan
sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään,
että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä
pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää
hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille.
Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman
taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle
alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka
osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia
melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa
suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan
viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja
kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä
lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä.
Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta
jaksain mainiten nimet ja paikat.

Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan,
ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän
tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka
kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta
henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti
varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään
erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti
varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun
rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne
lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi
käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.

Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu
ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli
eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut
häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään
vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut
milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista
sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista
tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä
Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi.
Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja
lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon
laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin
edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.

»Kuinka voit, isä?» kysyi Sutšarita saavuttaessaan Pareš Babun.

Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään,
pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin
hyvin, Radha!»

He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee
miehelään maanantaina.»

Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut
neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä
koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että
hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän
ei olisi odottanut kutsua.

Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita
oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä
kertaa, Rahda!»

»Miksi et, isä?» kysyi Sutšarita.

Pareš Babu ei vastannut mitään tuohon kysymykseen, silmäili vain
kysyvästi Sutšaritaa, kunnes viimeksimainittu ei enää kyennyt
pidättäytymään, vaan virkkoi, kasvot hieman poispäin käännettyinä:
»Sinä olet ajatellut, että mielessäni on tapahtunut muutos.»

»Niin», myönsi Pareš Babu. »Ajattelin siis, ettei ollut syytä saattaa
sinua ikävään asemaan sinulta jotakin pyytämällä.»

»Isä», aloitti Sutšarita, »olen aikonut kertoa sinulle kaikki, mutta en
ole viime aikoma sinua tavannut. Senvuoksi olen tänään tullut tänne. En
kykene selittämään sinulle mitään ihan selvästi, ja siitä syystä minua
melkein peloittaa, ettet minua ymmärrä.

»Minä tiedän, ettei ole helppo puhua sellaisista asioista
yksinkertaisesti», myönsi Pareš Babu. »Sinulla on mielessäsi jotakin
sellaista, mikä koskee ainoastaan tunteita, ja vaikka sen tunnet, se ei
kuitenkaan sinulle selvästi hahmoudu.»

»Niin, aivan niin!» huudahti Sutšarita tuntien mielensä melkoisesti
keventyvän. »Mutta miten voisinkaan sinulle selittää, kuinka voimakas
tuo tunne on? Minusta tuntuu kerrassaan, kuin olisin syntynyt uudelleen
ja saanut jonkinlaisen uuden tietoisuuden. En ole milloinkaan ennen
nähnyt itseäni siinä valossa kuin nyt. Tähän saakka en ole milloinkaan
ollut missään suhteessa oman maani menneisyyteen enempää kuin
nykyisyyteenkään, mutta nyt tuo suhde on oleellistunut sydämessäni niin
ihmeellisen suurena ja totena, etten voi sitä unohtaa. Näetkö, isä,
minä tunnustan sinulle totuuden sanoessani olevani todellinen hindu,
vaikka tätä ennen en ole voinut milloinkaan sitä tunnustaa. Nyt sanon
ollenkaan epäröimättä, vieläpä korostaenkin, että olen hindu. Ja tunnen
suurta iloa tuon tunnustaessani.»

»Oletko tarkastellut tätä kysymystä joka puolelta ja kaikkine
seuraamuksinensa?» kysyi Pareš Babu.

»Kuinka voisinkaan nähdä sen täydellisesti kaikilta eri puolilta?»
virkkoi Sutšarita, »Voin vain sanoa lukeneeni paljon asiaa koskevia
teoksia ja keskustelleeni siitä uutterasti. Kun en ollut vielä oppinut
katselemaan olioita oikeissa mittasuhteissaan ja kun liioittelin
kaikkia hindulaisuuden pieniä yksityisseikkoja, tunsin eräänlaista
vihaa hindulaisuutta vastaan kokonaisuudessaan.»

Kuullessaan Sutšaritan puhuvan noin Pareš Babu oli hieman ihmeissään.
Hän ymmärsi varsin selvästi, että Sutšaritan mielessä oli tapahtumassa
ajatusten siirtyminen ja että hän tunsi itsensä vapaaksi kaikesta
epäilyksestä, koska oli saavuttanut jotakin totta. Sutšaritaa ei
suinkaan kuljettanut mukanansa jokin epämääräinen tunne, jota hän ei
lumoutuneena kyennyt ymmärtämään.

»Isä», jatkoi Sutšarita, »kuinka voisinkaan sanoa olevani omasta
kastistani ja maastani erotettu mitätön olento? Minkätähden en saa
sanoa: 'Minä olen hindu'?»

»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta,
minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei
tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta
sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi
tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset
käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä
hindulaisiksi.»

»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei
Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin
tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin
hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä
eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa
mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään
valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se
yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa
ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»

»Mutta samanlaisiahan ovat kaikki yhteiskunnat», huomautti Sutšarita.

»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš
Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille,
ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama
sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla
englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun
Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä
niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi.
Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä,
joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän
yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa
tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»

»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä
kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta
on yhä vieläkin olemassa.»

»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii
vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan
takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle
kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi
tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten
hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä
syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä,
joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset
suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja
keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä
syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä,
muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen
samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se,
joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»

»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän
kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin
aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän
tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»

»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi
Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa
luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain,
hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää
ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi
säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää
käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet
joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme
— ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin
kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja
pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja
voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä
esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»

»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin.
»Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä
tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan
lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen
vaikeuksissa.»

»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä
ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi
palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa
itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin
kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea
suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä
siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni
tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin
kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen
hyvänsä.»

Tässä kohden hänen puheensa keskeytti palvelija, joka ojensi hänelle
kirjeen.

»Minulla ei ole tässä silmälaseja», sanoi Pareš Babu, »ja ilta jo
hämärtyy, joten pyydän sinua lukemaan sen minulle».

Sutšarita otti kirjeen ja luki sen hänelle. Kirjeen oli lähettänyt
Brahma Samadžin neuvosto, ja sen alle olivat useat huomattavat jäsenet
merkinneet nimensä. Sisältönä oli, että Pareš Babua, joka oli suostunut
vihityttämään tyttärensä ei-brahmolaisten juhlamenojen mukaisesti ja
varustautui itse olemaan läsnä vihkiäisissä, ei voitu enää katsoa
Brahma Samadžin hallitsevaan neuvostoon kuuluvaksi. Jos hänellä oli
jotakin sanottavaa itsensä puolustamiseksi, hänen piti kirjoittaa
selittävä kirje, jonka tuli saapua neuvostolle ennen seuraavaa
sunnuntaita, jolloin lopullinen päätös tulisi tehtäväksi äänestyksen
nojalla.

Pareš Babu pisti kirjeen taskuunsa, ja Sutšarita tarttui hiljaa hänen
käteensä alkaen jälleen käyskellä hänen kanssaan edestakaisin. Illan
tummuus yhä tiheni, ja viereisellä kadulla sytytettiin lyhty.

»Isä», virkkoi Sutšarita lempeästi, »on hartaushetkesi aika. Minä
tahdon tänään olla sinun luonasi.» Tuon sanottuaan Sutšarita vei hänet
yksinäiseen rukouskammioon, jonne oli jo levitetty tavanmukainen
matto ja sytytetty kynttilä. Tänä iltana Pareš Babun hartaushetki oli
tavallista pitempi; sen jälkeen hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi
lähteäkseen. Huoneesta poistuessaan hän näki Lolitan ja Binoin istuvan
ääneti oven ulkopuolella. Hänet nähtyään he kohta kumartuivat syvästi
kunnioittaen koskettamaan hänen jalkojansa, ja hän laski siunaten
kätensä heidän päälaelleen sanoen samassa Sutšaritalle: »Maammoseni,
huomenna tulen luoksesi. Salli minun tänään päättää työni!» Sen
sanottuaan hän poistui huoneesta.

Sutšarita itkeskeli hiljaa ja seisoi hetken aikaa pimeällä kuistikolla
liikkumattomana kuin kuvapatsas. Lolita ja Binoi olivat hekin hiljaa
pitkän ajan.

Sutšaritan lähtiessä Binoi astui hänen eteensä ja virkkoi lempein
äänin: »_Didi_, etkö sinäkin anna meille siunaustasi?» Sen sanottuaan
hän kumartui Sutšaritan eteen.

Sutšarita lausui sanansa niin tukahtuvin äänin, että ainoastaan hänen
Jumalansa voi ne kuulla.

Pareš Babu oli sillävälin lähtenyt huoneeseensa kirjoittamaan
vastaustansa Brahma Samadžin neuvostolle. Hän kirjoitti: »Minä
järjestän Lolitan vihkiäiset, ja jos te sen vuoksi hylkäätte minut,
en katso sitä vääryydeksi. Tässä asiassa minä rukoilen Jumalalta yhtä
ainoata: että Hän, kun minut on karkoitettu kaikista yhteisöistä, suo
minulle sijan omien jalkojensa edessä.»




YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.


Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš
Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti
hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän
rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt
joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut
tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut
tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua
joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli
aikaisemmin tehty?

Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni
suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran
täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen
oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora
pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi
hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi
kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset.
Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden
Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan
jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa
yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti
kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista
itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista
vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen
ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan
kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän
ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan
takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin
epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies
tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin
ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»

Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja
sanoi: »_Didi_!»

»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa.

»Lolita-_didi_ menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun
pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»

»Oletko puhunut asiasta tädille?» kysyi Sutšarita.

»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli
vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua
kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua
menemästä, _didi_! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen
joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»

»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä
sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.

»En, en, _didi_», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä
vähääkään.»

»Aiotko ottaa 'Pikun' mukaasi?» kysyi Sutšarita.

»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi
erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle
paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda
koko perheensä vihkiaterialle.»

»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.

»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš
kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, _didi_, hän kehoitti minua tuomaan
myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä
rikkomatta.»

»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt
vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua
ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi,
jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen
juonensa, eikö totta?»

»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo
ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla,
_didi_?»

»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.

Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita
veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä,
kun ehdit suureksi?»

Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman
oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja
siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi
koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.

»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo
kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan
työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme
maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä
muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä
suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»

Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä
jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»

»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi
hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on
ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus
ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle.
Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota
tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme
syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka
suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita
harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan
uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä
selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee
muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä
sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät
jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet
syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä
työtä sen hyväksi.»

»Entä mitä aiot tehdä sinä, _didi_?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.

»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko
minua auttaa?»

»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.

Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista
sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti
hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut
Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut.
Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli:
kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret
samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos
salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi,
niin vääristelisin totuutta.

Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin
suureksi ja saan paljon rahaa —»

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme
tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän
antaumuksemme, meidän elämämme.»

Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi
veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti
tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti
kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut
häneltä luontevasti.

Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi
Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa
eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo
menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani,
mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen
nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa
talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut
läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi
puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»

»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät
vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä
muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki,
mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan.
Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut
nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman
surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän
loukkaisi Lolitaakin.»

»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita
ihmeissään.

»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut
'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan
kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä
hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny
näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen
puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»

Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä,
sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä
elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa
mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt
minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan
asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen
vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka
oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli
päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita
tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.

»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi
Sutšarita.

»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji
muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt.
»Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän
aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»

Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli
tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa.
Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes
maininnut Goran nimeä.

Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan
töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.

»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt
enkä ole kuullut sinusta mitään!»

»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji,
valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa
oli.

Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini
vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»

»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei
tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen
seurassaan.»

»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi
Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin
nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan
jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä
tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin
järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen
varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on,
minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme
jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi
hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa
jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan?
Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian
ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla
itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin?
Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»

Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä
Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.

»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos
hän ei tahdo, niin minä —»

»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti
Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia
käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!
Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»

Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa
aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta
havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti
oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä,
epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään
ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää,
kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen
mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää
lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko
maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen,
mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta
irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että
pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys
voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli
alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti,
ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään
eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän
oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin
levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien
päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa
ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji
hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen
Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut
tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa
tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka
voisi suojella häntä iskulta.

Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita
nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.

»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut
tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä
sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja
jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä
kestämään.»

»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi
Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut
hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja
minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että
kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi
onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä
tapahtuu.»

Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä
kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja
sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten
sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia
tulee hyvään päätökseen.»

Siihen Sutšarita ei vastannut mitään.

Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa
Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja
hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui
näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi
tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa
ja pestä joka kohtaa talossa.

Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien
tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat
laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.

Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle
koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua
hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä
uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin
ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa,
Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa.
Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja
Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle
käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä
mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja
jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa
rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat
Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta.
Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko
vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan.
Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä
istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan,
johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa».
Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain.
Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan
tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään
isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata
vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen
kulmassa.

»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja
vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.

»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu
Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli
hänen puhuessaan.

»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä»,
virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.

Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä
yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi
kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.

»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji
vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona,
jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut
mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt
olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa
minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt
toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten
olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea
siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat
alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä
löysi lepoa.




SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.


Goran vapautumisen jälkeen oli talossa käynyt joka päivä niin paljon
vieraita, että heidän juttunsa ja imartelunsa kerrassaan ahdisti
henkeä. Hänen oli niinmuodoin mahdoton jäädä kotiin, ja hän alkoi
entiseen tapaansa vaeltaa maaseudulla.

Hän lähti tavallisesti varhain aamulla nautittuaan kevyen aterian
ja palasi vasta myöhään illalla. Lähdettyään Kalkuttasta junalla
hän tavallisesti astui alas jollakin verrattain läheisellä asemalla
ja kuljeskeli sitten kyläkunnissa. Siellä hän oli ruukuntekijöiden,
öljynmyyjien ja muiden alhaiseen kastiin kuuluvien henkilöiden
vieraana. Nämä ihmiset eivät voineet käsittää, minkätähden tuo valtavan
kookas, vaaleaverinen bramaaninuorukainen tuli heidän luokseen ja
tiedusteli heidän ilojansa ja surujansa. Useasti he epäilivätkin hänen
tarkoituksiansa. Mutta Gora torjui kaikki heidän epäilyksensä ja
epäröintinsä, liikkui heidän joukossaan, miten tahtoi, eikä sallinut
toisinaan kuulemiensa epämieluisten huomautustenkaan itseänsä pelottaa.

Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli
hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien
keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin
sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa
tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset
menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena.
Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin
tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia
asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva
itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät
vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen
elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta
löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan,
mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista
olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta
he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä
ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He
pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja
suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin
heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut
kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli
kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista
eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista
ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten
onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että
tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin
ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin
usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana
kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän
miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein
kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja
ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut —
kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden
täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen
niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman
miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä
säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa.
Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi
vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen
kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse
kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä
mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön
vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa.
Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia
mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman
sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen
kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle
minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen
onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja
nöyryyttää hänet maan tomuun.

Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut
liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa
yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa
voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana
pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki
ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.

Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja
kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin
tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut
nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden,
rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan
kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää
ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja
erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt
mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi
joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora
huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi
ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten
työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät
hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.

Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa
oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton
löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet
jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät
naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin
leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa
kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat
kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta
kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora,
joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia
tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla
nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit
puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa
suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki
on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa
leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»

Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat
Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille
saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista
käytöstapaakin.

Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin
sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki
heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että
jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat
toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui
niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille.
Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä
hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti
toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos
tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi,
niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi
toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä
ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä
nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden
omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin
hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.

Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään
ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin
hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua
niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään
hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat
syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa
kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä
hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti
hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti
kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien
loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta
ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin
ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että
se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta
katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä
sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä
ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin
voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan
oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan
äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.

Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut
mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta
nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat
kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää
katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus
teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.




YHDESKAHDEKSATTA LUKU.


Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku
ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi
hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden
vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta
kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli
sänkipeltoa muistuttava.

Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen
jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi!
Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän
hieman vettä.

»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin
hyvissä voimissa.»

»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään
oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin
sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi:
»Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»

Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen
ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he
kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän
sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi
nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni
päälle täällä teidän kodissanne.»

Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat
uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on
luullakseni se talo?»

»Niin on», vastasi Harimohini.

»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.

»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.

Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei
oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei
myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain
puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta
huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä
varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä
sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään
asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa
seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan
laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen
viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan
lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni,
talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai
mitä arvelette?»

»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä
ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole
voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»

Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä
tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että
hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja
teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui
päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on
tytön laita?»

»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi
neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.

»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on
riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy
niinmuodoin lähteä jo huomenna.»

»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi
täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»

Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä
kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla
saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni
ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa
osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman
vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini
pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen
nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole
oikein, käly-kulta!»

»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.

»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin
kertyä», selitti Kailaš.

»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.

»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota!
Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy
peseminen.»

Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella,
millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.

»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini.
»Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole
toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»

»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»

»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin
Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi
vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»

Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.

Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen
ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan
painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli
mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja
hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.

Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä
määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli
olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.




KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.


Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella,
joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen
makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt,
Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa
hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion
ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin
niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta
näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran
tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.

Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti
harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»

»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain
tullut sinua tapaamaan.»

Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä
he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai,
Gora-veikko?»

»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja
sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään
muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole
tiistai.»

»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut
asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».

Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis
päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»

»Minä en voi tulla, Binoi», vastasi Gora.

Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen
tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä
olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä
yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy
vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki
kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun
kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»

»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle
kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta
hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi,
eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla,
tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten
sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että
sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle
taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat
kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»

Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin
vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan
pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan
huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta
iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää
sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena
langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen
huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin
välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan
kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä
ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.

»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan
mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi
minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen
suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et
missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme
katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi
lähteäkseen.

»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee
vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»

Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai
hänen sydämensä sulamaan.

Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina
ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin
sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin
vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja
naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa
siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili
sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että
se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä
olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen
sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella
kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen
välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen
ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa
olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä,
oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin
Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko
inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky,
niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine
lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi
tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden
voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein.
Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään
välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat
kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen
kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi
tuntemaan elämän totuuden.

»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa
keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa,
on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa,
että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme
kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä
piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa
sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka
taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden
puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä
lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri
sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa
havaitsemaan.»

Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka
äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan
ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.

Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti
lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän
ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.

Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota
ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan
koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja
sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä,
kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja
jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei
olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja
kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä
jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta
me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.

Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme
tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen
kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen,
kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen
sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta,
jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa
ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei
ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan
loi vielä elämään uutta mehua.

Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen
sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun
sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet
jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti
valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus
Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä
Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä
heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja
ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä
sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.

Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin
alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti
kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle
kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»

Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen
kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja
täydelliseksi.

Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin
hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä
keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin
rajat ja liikkuen jossakin etäällä.

Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut
milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä
työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen
epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli
ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei
ole kotona.»

»Missä hän on?» kysyi Gora.

Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt
jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.

Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä
epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä
on kysymys, sir? Mitä haluatte?»

»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää
kiireestä kantapäähän.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti
Kailaš.

Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut
sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän
aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu
kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita,
mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän
melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin
kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin
keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin
makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan
siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.

»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli
ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.

Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat
olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä
toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean
ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.

Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat
hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten
Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli,
ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen
toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima,
joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista
suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja
ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut
sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin
tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen
asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen
työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät
olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut
minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut
minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa.
Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän
tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen _sannjasi_,
minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»




KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.


Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi
näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa
mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä
puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen
olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji
tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui
ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita
ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja
hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia
»äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan
vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena
vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin
sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa
itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen
sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja
seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen
vieressä.

»Kutsuitko minua?» kysyi Anandamoji silittäen hänen hiuksiaan.

Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt
vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin
helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä
lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.

Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan
sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua
heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua
säännöllisesti?»

»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi
Sutšarita.

»Niin, äiti, salli Sutši-_didin_ jäädä luoksemme muutamaksi päiväksi»,
pyysi Lolitakin hartaasti.

Satiš, joka oli kuullut ehdotuksen, saapui sisään ilosta hyppien,
kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja huudahti: »Niin, _didi_,
minäkin jään.»

»Mutta sinullahan on läksysi opittavina, sinä juttuniekka», huomautti
Sutšarita.

»Voihan Binoi Babu minua opettaa!» väitti Satiš.

»Binoi ei voi nyt jatkaa sinun huoltamistasi», huomautti Sutšarita.

»Tietysti voin!» huusi Binoi viereisestä huoneesta. »Kuinka voisinkaan
yhtenä ainoana päivänä unohtaa kaikki, mitä olen oppinut istuessani yön
toisensa jälkeen kirjojeni ääressä?»

»Suostuneeko tätinne?» kysyi Anandamoji.

»Minä lähetän hänelle kirjeen», vastasi Sutšarita.

»Ei, älä huoli sinä kirjoittaa, minä teen sen», ehdotti Anandamoji.

Anandamoji käsitti, että jos Sutšarita itse ilmaisisi halunsa jäädä
pitemmäksi ajaksi, niin Harimohini voisi loukkaantua, mutta jos hän,
Anandamoji, kirjoittaisi, niin koko kiukku suuntautuisi häneen eikä
Sutšaritaan.

Anandamoji ilmoitti kirjeessään, että hänen täytyi jäädä taloon vielä
muutamiksi päiviksi saadakseen talouden kuntoon ja että olisi hänelle
suureksi avuksi, jos Sutšarita voisi hänkin jäädä.

Kun Harimohini sai tuon kirjeen, niin hänen mieleensä nousi sekä kiukku
että epäluulokin. Hän ajatteli, että nyt, kun hän oli estänyt Goran
käymästä talossa, Goran äiti punoi taitavaa verkkoa Sutšaritan varalle,
ja hänestä oli aivan selvää, että kysymyksessä oli pojan ja hänen
äitinsä välinen salaliitto. Nyt Harimohini muisti Anandamojin olleen
alun alkaen epämiellyttävän, koska hänen pyrkimyksensä olivat olleet
aivan ilmeiset.

Harimohini uskoi varmaan vapautuvansa suuresta rasituksesta, kunhan
saisi Sutšaritan naitetuksi kuuluisaan Roin perheeseen. Mutta kuinka
kauan voikaan antaa Kailašin kaltaisen miehen tai kenen muun tahansa
näin odotella? Miesparka tummensi talon seiniä tupakoimalla lakkaamatta
yöt päivät.

Saatuaan kirjeen Harimohini otti kantotuolin ja lähti Binoin taloon.
Sinne saavuttuaan hän tapasi Sutšaritan, Lolitan ja Anandamojin
pohjakerroksen huoneessa keittopuuhissa. Yläkerrassa kuului Satiš
lausuelevan englanninkielen sanoja, niiden kirjoitusmuotoja ja
bengalilaisia vastineita koko naapuristoa säpsähdyttävin kimein äänin.
Hänen kotona ollessaan ääni ei kaikunut niin läpitunkevana, mutta
täällä hän piti erikoista huolta äänen tarpeettomasta kaikuvaisuudesta
siten osoittaakseen, ettei opintoja suinkaan laiminlyöty.

Anandamoji lausui Harimohinin tervetulleeksi erittäin lämpimästi, mutta
Harimohini ei sellaisesta kohteliaisuudesta ollenkaan välittänyt, vaan
aloitti enemmittä esipuheitta: »Minä olen tullut noutamaan Radharania.»

»Hyvä, mutta istuutukaa sentään hetkiseksi!» kehoitti Anandamoji.

»En, kiitos», vastasi Harimohini, »minun hartaudenharjoitukseni ovat
aivan keskeneräiset, en ole ehtinyt päättää aamurukouksianikaan — minun
täytyy palata heti kotiin.»

Sutšarita oli parhaillaan leikkelemässä kurpitsaa eikä virkkanut
sanaakaan, kunnes Harimohmi kääntyi suoraan hänen puoleensa sanoen:
»Etkö kuule, mitä sanon? On jo kohta myöhä.»

Lolita ja Anandamoji olivat vaiti, Sutšarita jätti työnsä, nousi ja
sanoi: »Tule täti!» Sitten hän veti tädin mukanaan erääseen toiseen
huoneeseen ja sanoi päättävästi: »Koska olet tullut minua hakemaan,
en tahdo käännyttää sinua takaisin kaikkien nähden — lähden kotiin
kerallasi, mutta palaan tänne iltapäivällä.»

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini närkästyneenä. »Minkätähden et
sano, että tahdot jäädä tänne olemaan?»

»En voi jäädä tänne olemaan!» vastasi Sutšarita. »Siitä syystä en
tahdokaan täältä lähteä niin kauan kuin minulla on tilaisuutta olla
hänen seurassaan.»

Tuo huomautus sai Harimohinin raivostumaan, mutta kun hetki ei tuntunut
hänestä otolliselta, hän ei virkkanut mitään vastaukseksi.

»Kas niin, äiti, minä lähden kotiin pariksi tunniksi. Tulen takaisin
aivan pian», virkkoi Sutšarita hymyillen Anandamojille.

»Hyvä niin, kultaseni», vastasi Anandamoji mitään kysymättä.

»Minä palaan iltapäivällä», kuiskasi Sutšarita Lolitalle.

»Entä Satiš?» kysyi Sutšarita, kun he olivat ehtineet kantotuolien luo.

»Ei, jääköön Satiš tänne», virkkoi Harimohini ajatellen, että Satiš
vain häiritsisi kotona ja oli mieluummin pidettävä loitolla

Kun he molemmat olivat ehtineet kantotuoliin, Harimohini yritti
aloittaa keskustelua. Hän virkkoi: »Nyt siis Lolita on naimisissa! Se
on hyvä juttu. Pareš Babun ei enää tarvitse olla huolissaan yhdestä
tyttärestään.» Tuon johdannon jälkeen hän alkoi laajasti esittää sitä
suunnatonta rasitusta, joka naimattomasta tyttärestä on kodissa, ja
osoitti, millaisen sietämättömän pelon vallassa hänen vartijoittensa
täytyi alinomaa olla.

»Mitäpä sinulle sanonkaan? Minunkaan huoleni ei johdu mistään muusta.
Silloinkin, kun toistelen Jumalan nimeä, tuo ajatus palaa lakkaamatta
mieleeni. Tunnustan sinulle peittelemättä, etten enää voi kiinnittää
mieltäni jumalan palvelemiseen niinkuin ennen. Minä sanon: Ah,
Jumalani, sinä olet minulta ottanut kaiken muun, minkätähden nyt punot
tätä uutta paulaa minun varalleni?»

Niinmuodoin kävi ilmi, ettei asia aiheuttanut Harimohinille ainoastaan
maallista huolta, vaan oli vielä esteenä hänen pelastuksensa tiellä.
Ja sittenkin Sutšarita oli vaiti, vaikka kuuli puhuttavan sellaisesta
vaikeudesta! Harimohini ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä Sutšarita
mahtoi ajatella, mutta noudattaen sitä periaatetta, että vaikeneva
suostuu, hän tulkitsi hänen asenteensa omalle näkökannalleen suopeaksi
ja otaksui uhrinsa hieman taipuisammaksi.

Sitten Harimohini vihjaili siihen, kuinka helposti hän oli suorittanut
vaikean tehtävän: avannut hinduyhteiskunnan ovet Sutšaritan laiselle
tytölle, vieläpä niin taitavasti, että Sutšarita voi kaikkein
ylhäisimpienkin bramaanien luona istua rinnan toisten vieraiden kanssa
kenenkään uskaltamatta kuiskatakaan minkäänlaista vastalausetta.

Keskustelun ehdittyä niin pitkälle kantotuoli oli saapunut perille.
Noustessaan toiseen kerrokseen Sutšarita huomasi ulko-ovea vastassa
olevassa pienessä huoneessa palvelijan hierovan öljyä jonkun kylpyynsä
valmistautuvan tuntemattoman miehen jäseniin. Vieras ei ilmaissut
vähintäkään ujoutta Sutšaritan nähdessään, katselihan vain häntä
kiihkeän uteliaasti.

Harimohini selitti, että hänen lankomiehensä oli tullut vierailemaan,
ja edellisten puheiden nojalla Sutšarita hyvin ymmärsi, mistä nuorasta
tässä nykäistiin. Harimohini yritti selittää, että vieraan talossa
ollessa olisi ylen epäkohteliasta poistua jälleen iltapuolella, mutta
Sutšarita pudisti kiivaasti päätänsä ja sanoi: »Ei, täti, minun täytyy
lähteä.»

»Hyvä», virkkoi Harimohini, »jää tänne täksi päiväksi ja lähde
huomenna».

»Kylvettyäni menen isän kanssa aterioimaan ja sitten Lolitan luo»,
sanoi Sutšarita vääjäämättä.

»Mutta Kailaš on tullut sinua katsomaan», tunnusti vihdoin Harimohini.

»Mitä hyötyä hänellä on minun näkemisestä?» kysyi Sutšarita punastuen.

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini. »Eihän meidän päivinämme käy
sellaista asiaa järjestäminen toisiansa näkemättä! Minun nuoruuteni
aikana oli toisin laita. Enosi ei nähnyt minua ennenkuin vihillä
oltaessa.» Asiaan siten ylimalkaisesti viitattuaan Harimohini alkoi
seikkaperäisesti kertoa oman avioliittonsa valmisteluista. Hän kertoi,
kuinka asian alulleen tultua saapui kaksi Roi-perheen vanhaa ja
uskottua palvelijaa sekä pari heidän apulaistansa, suuret turbaanit
päässä ja sauvat käsissä, hänen isänsä taloon morsianta näkemään. Hän
kuvaili, kuinka kiihtyneessä mielentilassa silloin olivat hänen omat
vaalijansa ja millaisiin valmistuksiin ryhdyttiin Roi-suvun edustajien
asianmukaiseksi vastaanottamiseksi ja kestitsemiseksi. Harimohini
lopetti esityksensä syvään huoaten ja sanoen: »Nykyaikana on kaikki
toisin.»

»Sinulla ei ole siitä suurta vaivaa», vakuutti Harimohini, »kunhan olet
hänen seurassaan viisi minuuttia, siinä kaikki.»

»En!» virkkoi Sutšarita painokkaasti.

Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti
hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään.
Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on
nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään
enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin
silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei
voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin
päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua
näekään.»

Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta,
kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan
postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat
oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan
aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja
luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa
kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli
noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja
sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini
oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan
tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta
puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä
suuressa kunniassa!»

Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen
vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa
kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei
hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen
mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan
ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin
suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti
pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus
kerrassaan suututti.

Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia
syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä,
joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki
mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin
vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka
tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma
Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki
rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin
edespäin.

»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin
hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»

»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei
kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani
avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan
hämmästyksen vuoksi.»

Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa
äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun
liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että
ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta
tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan
pitkään menestykselliseksi.

Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne,
joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on
mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin
minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois —
kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen
takaisin.»

»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet
aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä
sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»

»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan
naimisiin.»

Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko
siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»

»Kuolemaani saakka!» sanoi Sutšarita.




NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.


Se seikka, ettei Sutšarita ollut kotona Goran hartaasti halutessa
tavata hänet, sai aikaan muutoksen viimeksimainitun mielessä. Hänestä
tuntui, että Sutšarita oli päässyt vaikuttamaan häneen erittäin
voimakkaasti, koska hän, Gora, oli seurustellut heidän kaikkien kanssa
liian tutunomaisesti ja oli huomaamattansa joutunut pauloihin. Hän oli
ylpeydessään astunut määrättyjen rajojen yli ja oli loukannut maansa
perinnäisiä tapoja jättämällä huomioonottamatta nimenomaiset kiellot.
Elleivät ihmiset pysyneet kukin määrätyissä rajoissaan, he eivät
ainoastaan vahingoittaneet itseänsä, tietäen tai tietämättään, vaan
menettivät sitäpaitsi ehdottoman kykynsä tehdä hyvää toisille. Ihmisten
kanssa seurusteltaessa ja heihin liityttäessä monet tunnot käyvät niin
voimakkaiksi, että pimittävät uskomme ja viisautemme voiman.

Gora ei ollut keksinyt tuota totuutta ainoastaan brahmotyttöihin
tutustumalla, sillä hän oli alkanut tavallistenkin ihmisten seurassa
tuntea joutuneensa jonkinlaisen pyörteen valtoihin. Joka askelella näet
oli herännyt hänen mielessään sääli, joka oli saanut hänet alinomaa
ajattelemaan, että se ja se asia oli paha, se ja se oli vääryyttä ja
poistettavaa. Mutta eikö tuo myötätunto ollut pikemmin vain heikontanut
hänen kykyänsä arvostella, mikä on hyvää, mikä pahaa? Mitä enemmän
taivumme suhtautumaan olioihin säälien, sitä täydellisemmin menetämme
kykymme nähdä totuutta kokonaisena ja muuttumattomana — meidän
myötätuntomme himmentää sen, minkä tulisi kirkastua, niinkuin savu
himmentää tulen.

»Senvuoksi», sanoi Gora itsekseen, »on meidän maassamme aina ollut
sääntönä, että niiden, jotka kantavat kaikkien toisten menestyksen
taakkaa, tulee pysytellä loitolla. Se ajatus, että kuningas voi
suojella alamaisiaan läheisesti seurustelemalla heidän kanssaan, on
kaikkea pohjaa vailla. Sellainen viisaus, jota _radža_ tarvitsee
suhteessaan alamaisiinsa, tulee sokaistuksi, jos hän liittyy heihin
läheisesti. Siitä syystä alamaiset vapaaehtoisesti luovat hallitsijansa
ympärille koskemattomuuden ja kaukaisuuden valohohteen, koska
ymmärtävät, että jos kuningas muuttuu heidän kumppanikseen, hänen
olemassaolonsa oikeutus häviää.»

Bramaaninkin tulisi pysytellä samoin loitolla, erinneenä. Sellaista
bramaania, joka antautuu tekemisiin kenen hyvänsä kanssa ja ryömii
kaupanteon loassa, bramaania, joka rahaa ahnehtien kiertää kaulaansa
sudran silmukan ja kuolee hirsipuussa, Gora halveksi siinä määrin, että
tuskin katsoi hänen omistavan elämää — hän piti sellaista henkilöä
sudra-kastiin kuuluvia halvempana, sillä viimeksimainitut olivat
ainakin uskolliset omalle kastilleen, kun sitävastoin sellainen henkilö
on unohtanut oman bramaaniutensa ja on senvuoksi epäpuhdas. Sellaisten
bramaanien vuoksi Intia Goran mielestä nyt koki rappeutumisensa kautta.

Gora oli nyt valmis antautumaan bramaanien elämääluovien pyhien
käskyjen oleellistamiseen. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi
pysytellä ehdottomasti saastumattomana. »Minä en ole samassa tasossa
kuin toiset», ajatteli hän. »Minulle ei ystävyys ole tarpeellinen, minä
en kuulu niihin tavallisiin ihmisiin, jotka kaipaavat nautinnokseen
naisen kumppanuutta, ja minun tulee välttää liian läheistä kosketusta
ihmisten suuren joukkion kanssa. Niinkuin maa silmäilee kohti taivasta
odottaen sadetta, niin silmäilevät he kohti bramaania — jos tulen liian
lähelle heitä, niin kuka silloin kykenee luomaan heihin elämää?»

Aikaisemmin Gora ei ollut paljoakaan huolinut jumalien palvomisesta,
mutta nyt, ollessaan kovin masentunut, hän ei kyennyt itseänsä
hillitsemään; hänen työnsä näytti turhalta ja hänen elämänsä puolittain
kyyneliin hukkuneelta, ja niin hän alkoi koetella, mitä palvonta
saattoi vaikuttaa. Hän istui liikahtamatta jumalankuvan edessä ja koki
keskittää mieltänsä kokonaan siihen, mutta ei voinut saada itsessään
heräämään vähintäkään todellisen hartauden merkkiä. Hän voi selittää
jumalansa järjen avulla, mutta ei kyennyt käsittämään aatekuvaa,
ellei saanut käyttää jotakin vertauksenomaista kuvalausetta. Mutta
kuvalauseet eivät täytä ihmisen sydäntä hartaudella, ja palvontaa on
mahdoton suorittaa metafyysillisten esitysten varassa. Gora tosiaankin
tiesi, että hänen mielensä oli täynnä iloa ja hartauden liikutusta
pikemmin silloin, kun hän oli kiistelemässä jonkun toisen kanssa,
eikä silloin, kun hän koki harjoittaa hartautta temppelissä. Gora ei
kumminkaan luopunut yrityksestään, vaan suoritti joka päivä määrätyt
hartausharjoitukset ja pyhien kirjojen mukaiset rituaaliset menot. Hän
selitti itselleen, että jos ihminen ei kyennyt yhtymään kaikkeuteen
tuntonsa nojalla, hän ainakin voi liittyä siihen tottumusten ja
sääntöjen varassa. Saapuessaan johonkin kylään hän meni kylän
temppeliin, istui siellä syventyneenä hartaisiin mietiskelyihin ja
sanoi itselleen olevansa oikeassa paikassaan — toisella puolella oli
jumala, toisella puolella palvoja, ja heidän välillään eräänlaisena
siltana bramaani, joka liitti heidät toisiinsa. Vähitellen Goralle
alkoi selvitä, ettei hartaudentunne ollut bramaanille välttämätön.
Hartaus oli tavallisten ihmisten ominaisuus, ja se silta, joka
yhdisti palvojaa ja hänen uskonsa esinettä, oli tiedon silta, joka
molempia toisiinsa liittäessään samalla veti rajan heidän välilleen.
Ellei palvojan ja hänen jumaluutensa välillä ollut ehdottoman
viisauden juopaa, joutui kaikki hämmennyksiin. Niinmuodoin ei
ollutkaan bramaanien asia nauttia hartauden aiheuttamaa hämmennystä
— heidän asianaan oli istua erillään viisauden huipuilla ja ankarin
harjoituksin säilyttää uskon mysteeri puhtaana ja vioittumatonna
suurten joukkojen nautittavaksi. Samoinkuin bramaanilla ei voi olla
maailmassa mitään rauhaa, samoin ei heillä myöskään voi olla jumalien
palvonnassa minkäänlaista hartauden nauttimisen mahdollisuutta. Siinä
on bramaanin kunnia. Maailmassa oli bramaanien asiana pidättyminen ja
sääntöjen noudattaminen ja uskonnollisessa toiminnassa tieto. Koska
sydän oli saanut voiton, Gora oli määrännyt kapinoivan sydämensä
karkoitettavaksi. Mutta kuka olikaan toteuttava tuon tuomion? Mistä
löytyi sotilas tuota velvollisuutta suorittamaan?




VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.


Goran katumusmenojen valmistelut olivat täydessä käynnissä eräässä
puutarhassa Gangesin rannalla. Abinaš pahoitteli, että valittu paikka
oli kaukana Kalkuttan keskuksesta, joten asia ei tulisi herättämään
suurta huomiota. Hän tiesi, ettei Gora itse todella kaivannut katumusta
— sitä kaipasi hänen maansa, jonka kansan tuli siitä saada moraalista
vaikutusta. Senvuoksi olisi Abinašin mielestä pitänyt järjestää tämä
toimitus keskelle ihmisvilinää.

Mutta Gora ei siihen suostunut, koska Kalkuttan-lainen suuri kaupunki
oli sopimaton suuren uhritulen sytyttämiseen ja pyhien kirjojen
lukemiseen, niinkuin Gora oli asian suunnitellut. Metsän erakkomaja
oli siihen sopivampi, Gangesin yksinäisellä rannalla, veda-laulujen
säestämänä ja uhritulen valaisemana, Gora tahtoi rukoillen huutaa
puoleensa muinaista Intiaa, koko maailman opettajaa, ja tahtoi kylpien
ja itseänsä puhdistaen sen opastamana astua uuteen elämään. Gora ei
kaivannut minkäänlaista »moraalista vaikutusta».

Abinaš, joka ei voinut millään muulla tavalla tyydyttää
julkisuushaluansa, turvautui sanomalehtiin ja lähetti suunniteltua
tilaisuutta koskevan uutisen kaikille lehdille, mainitsematta mitään
Goralle. Eikä siinä kyllin — hän sepitti erinäisiä pitkiä kirjoitelmia
tehden niissä tiettäväksi, ettei Goran-lainen henkevä ja puhdas
bramaani voinut joutua minkään synnin koskemaksi, mutta että hän oli
ottanut kantaakseen nykyisen langenneen Intian kaikki virheet ja
aikoi suorittaa katumusta koko maan puolesta. Hän kirjoitti: »Meidän
maamme kärsii vieraan rodun kahleita omien vikojensa vuoksi, ja samoin
on Gourmohan Babukin kokenut omassa elämässään vankilan kahleiden
tuottamaa murhetta. Kun siis hän kantoi itsessään maansa murhetta ja
oli valmis harjoittamaan katumusta kansansa huonon käytöksen vuoksi,
niin teidän, bengalilaisten veljien, Intian miljoonien onnettomien
lapsien, tulisi teidänkin j.n.e., j.n.e.»

Noita vuodatuksia lukiessaan Gora kovin suuttui, mutta Abinaš oli
auttamaton. Goran nuhteet eivät häntä liikuttaneet — pikemmin
ilahduttivat. Hänen mielestään hänen _gurunsa_ liiteli korkeammissa
ilmapiireissä kuin toiset eikä ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän
maailman asioita. Taivaallinen Narod lumosi Višnun _vina_-soittimensa
sävelillä ja sai hänet luomaan pyhän Gangesvirran, mutta virran
johdattaminen kuolevaisten maille oli maisen kuninkaan Bhagirathan asia
— ei niiden, jotka taivaissa asustavat. Nuo kaksi tehtävää olivat ihan
eri asioita; kun siis Gora raivostui Abinašin väkivaltaisuuksista,
niin Abinaš vain hymyili itsekseen ja Goraan kohdistuva kunnioitus
kävi hänen tahollaan entistä valtavammaksi. Hän sanoi itsekseen:
»Meidän _gurumme_ kasvot ovat kuin Šivan, ja ajatuksissaan hän on kuin
Bholanath. Hän ei ymmärrä mitään, hänellä ei ole ollenkaan tervettä
järkeä, hän suuttuu vähimmästäkin, mutta tyyntyy jälleen tuokiossa.»

Abinašin ponnistusten johdosta Goran katumusmenot alkoivat herättää
suurta huomiota joka taholla, ja valtavan suuri määrä ihmisiä kävi
Goran luona häntä näkemässä tai häneen tutustumassa. Hänelle saapui
joka päivä niin paljon kirjeitä, että hän lopulta lakkasi niitä
lukemasta. Goran mielestä kaikki nämä hänen katumusharjoitustaan
koskevat julkiset keskustelut hävittivät tapauksen juhlallisuuden
tehden siitä pelkän sosiaalisen toimituksen. Se oli niiden aikojen
yleinen virhe.

Krišnadajal ei ottanut nyttemmin sanomalehtiä käteensäkään, mutta
kaikkien näiden tapahtumien aiheuttama hälinä tunkeutui hänenkin
olosijoilleen, ja hänen palvelevat seuralaisensa tunsivat suurta
ylpeyttä saadessaan toivoa, että heidän kunnioitetun ystävänsä arvokas
poika tulisi kerran saavuttamaan samanlaisen aseman kuin hänen pyhä
isänsä. Hän noudatti jo isän askelia, ja ystävät kertoilivat mielihyvin
Krišnadajalille lähestyvästä pyhästä toimituksesta, jonka sanottiin
tulevan suoritettavaksi erinomaisen loisteliaasti.

On vaikea sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun Krišnadajal
oli viimeksi käynyt Goran huoneessa. Mutta nyt hän riisui
silkkivaatteensa, pukeutui tavallisiin vaatteisiin ja astui tosiaankin
hänen luoksensa. Gora ei ollut siellä, ja palvelija kertoi hänen
lähteneen kotitemppeliin.

»Taivaalliset! Mitä hän temppelissä tekee?» huudahti Krišnadajal.

Kun Krišnadajalille kerrottiin, että Gora oli siellä
hartausharjoituksissa, hän säikähti sitäkin enemmän ja lähti suoraa
päätä temppelin ovelle. Siinä hän tosiaankin näki Goran suorittamassa
palvontamenojansa ja huusi hänelle sisään astumatta: »Gora!»

Gora nousi hämmästyneenä nähtyään isänsä.

Krišnadajal oli järjestänyt omaan osaansa taloa erikoisen
suojelija-jumalansa palvontapaikan. Perhekunta kuului vaišnava-uskoon,
mutta Krišnadajal ei ollut pitkiin aikoihin ottanut osaa
perhehartauteen. Nyt hän huusi Goralle: »Tule, Gora, tule sieltä ulos!»

»Mitä tämä kaikki merkitsee?» huudahti Krišnadajal Goran tultua ulos.
»Mitä asiaa sinulla on täällä?»

»Bramaanit kyllä pitävät huolen palvontamenojen suorittamisesta»,
valitti Krišnadajal, kun Gora ei mitään vastannut. »He toimittavat
kaikki tarpeelliset menot joka päivä — suorittavat palvonnan koko
perhekunnan puolesta, joten sinulla ei ole siinä asiassa mitään
tekemistä!»

»Eihän siinä ole mitään väärää?» kysyi Gora.

»Väärää tosiaan!» huudahti Krišnadajal. »Mitä tarkoitatkaan? Se on
väärää kaikkinensa! Minkätähden sekaantuvatkaan näihin asioihin
sellaiset, joilla ei ole niissä mitään tekemistä? Se on selvä rikos,
usko minua! Se on rikos, josta et joudu kärsimään yksin sinä, vaan koko
perhekunta!»

»Jos suhtaudutte asiaan sisäisen hartauden kannalta, niin on olemassa
peräti vähän ihmisiä, joilla on siihen oikeus», vastasi Gora, »mutta
tarkoitatteko, ettei minulla ole oikeutta tehdä sitä, minkä tekee
pappimme Ramhari?»

Krišnadajal huomasi yht'äkkiä olevan vaikeata vastata ja oli hetkisen
vaiti. Sitten hän sanoi: »Katsohan, hartausmenojen toimittaminen kuuluu
Ramharin kastille. Jumala ei pidä sitä syntinä, sillä jos kerran alamme
moittia jotakin sillä alalla, niin heidän koko toimintansa on mennyttä
ja yhteiskunta ei voi jatkaa työtänsä. Mutta sinä et voi mitenkään
puolustautua. Mitä tarvetta oli sinulla astua tähän huoneeseen?»

Ei tuntunut ylen mahdottomalta kuulla Krišnadajalin laisen miehen
sanovan, että tarkoin velvollisuuksiaan noudattava bramaanikin teki
virheen astuessaan palvontasuojaan, joten Gora tyytyi vastaansanomatta
tuohon huomautukseen. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Olenpa kuullut vielä
erään asian, Gora. Onko totta, että olet kutsunut kaikki kuuluisat
oppineet katumusharjoitukseesi?»

»On», vastasi Gora.

»Minä en salli eläissäni niin tapahtuvan!» huudahti Krišnadajal
kiihtyneenä.

»Minkätähden ette?» kysyi Gora, koko mieli täynnä sotaista henkeä.

»Minkätähden!» huudahti Krišnadajal. »Enkö sanonut sinulle jo taanoin,
ettet sinä voi järjestää mitään katumusmenoja?»

»Sanoitte kyllä», myönsi Gora, »mutta ette maininnut minkäänlaista
syytä».

»En ymmärrä, minkätähden minun olisi syitä mainittava», vastasi
Krišnadajal. »Me olemme sinun vanhempasi ja opettajasi, joita sinun
tulee kunnioittaa, ja laki säätää, ettet voi ottaa osaa mihinkään
uskonnollisiin menoihin saamatta meiltä siihen lupaa. Tiedäthän,
kuinka on laita niiden uskonnollisten menojen, joita on järjestettävä
esivanhempien muistoksi?»

»Tiedän; mutta mitä estettä siinä olisi?» kysyi Gora ihmeissään.

»Se on ihan mahdotonta!» huudahti Krišnadajal vihaisesti. »Minä en voi
sallia sinun suorittavan niitä menoja.»

»Kuulkaahan», virkkoi Gora tuntien itsensä kovin loukkaantuneeksi,
»tämä on oma asiani. Minä ryhdyn katumusharjoitukseen oman itseni
puhdistamiseksi, joten on aivan suotta väitellä sitä vastaan ja olla
siitä huolissaan.»

»Kuulehan, Gora», sanoi Krišnadajal, »älä huoli muuttaa kaikkea
väittelyn esineeksi. Tästä asiasta ei käy väitteleminen. On olemassa
paljonkin asioita, joita et vielä kykene käsittämään. Minä sanon
sinulle vielä kerran, että erehdyt kovin otaksuessasi päässeesi
hindu-uskonnon piiriin. Se ei ole sinun vallassasi, sillä jokainen
veripisara suonissasi, koko ruumiisi kiireestä kantapäähän saakka, on
sitä vastaan. Sinä et voi yht'äkkiä muuttua hinduksi; halusitpa sitä
miten tahansa, se ei kumminkaan ole vallassasi. Hyvän työn tulee alkaa
jokaisesta syntymästä.»

»Minä en tiedä mitään jokaisesta syntymästä», virkkoi Gora punastuen,
»mutta enkö voi vaatia oikeutenani sitä, mihin veriheimolaisuuteni
minut oikeuttaa?»

»Jälleen kiistelyä!» huudahti Krišnađajal. »Etkö häpee vastustaa minua
arvelematta? Sinä nimität itseäsi hinduksi, mutta milloin pääsetkään
vapautumaan tuosta vieraasta luonnonlaadustasi? Sinun pitää kuunnella
mitä sanon ja pidättyä kaikesta tuollaisesta.»

»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää
kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden
seurassa».

»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi.
»Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»

»Ja niin minun täytyy pysytellä erilläni yleensäkin», lisäsi Gora.

»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan
kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani
milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut
kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot
viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras
noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»

Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi
hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa
sillä tavalla?»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on
kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»

»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään»,
sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita.
Teidän tulee se heti lopettaa.»

Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta
useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet
vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin
kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä
öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien _sannjasien_ joukossa ja
olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa
suurempi!

Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei
väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta»
todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin
kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se
jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty,
joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme
suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta
synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.

Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin
sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä
elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut
velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili
kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi.
Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin
lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton
painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin
olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen
oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin
mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin
oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.




KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.


Oli päätetty, että katumusmenot oli suoritettava seuraavana päivänä,
joten Goran piti lähteä puutarhaan tänä iltana. Mutta juuri hänen
ollessaan lähtemässä, saapui arvaamatta Harimohini. Hänet nähdessään
Gora ei ollut ensinkään mielissään. »Ah, tekö», sanoi hän, »minun
täytyy lähteä aivan kohta. Äitikään ei ole nykyjään kotosalla — jos
tahdotte hänet tavata, niin —»

»En, kiitos», vastasi Harimohini. »Olen tullut teitä tapaamaan.
Istuutukaa pieneksi hetkeksi, en pidätä teitä kauan.»

Gora istuutui, ja Harimohini alkoi heti puhua Sutšaritasta. Hän selitti
Sutšaritan saaneen suurta hyötyä Goran erinomaisista opetuksista, jopa
siinä määrin, ettei hän nyt ottanut vastaan kenen hyvänsä tarjoamaa
vettä ja että hänen mielenlaatunsa oli muutenkin muuttunut edukseen.
»Hyväinen aika», huudahti Harimohini, »ettepä tiedä, millainen murhe
minulla on hänestä ollut. Jos voitte johtaa hänet oikealle tielle, olen
teille kiitollinen ikäni kaiken. Tehköön Jumala teistä kuningaskunnan
hallitsijan. Minä toivon, että saatte hyvästä perheestä jalon sukunne
arvoisen tyttären, että kotinne menestyy, että saatte varallisuutta,
onnea ja perillisiä!»

Sitten hän jatkoi selittäen Sutšaritan nyt ehtineen täysi-ikäiseksi,
joten hänet oli toimitettava viipymättä miehelään. Jos hän olisi ollut
hinduperheen jäsen, niin hän olisi jo ollut puoliso ja monen lapsen
äiti. Harimohini uskoi varmaan Goran olevan samaa mieltä siitä, ettei
avioliittoa mitenkään käynyt siirtäminen tuonnemmaksi. Harimohini,
joka oli pitkät ajat kokenut pelon vallassa ratkaista tätä ongelmaa,
oli vihdoin, suurten ponnistusten ja nöyrien pyyntöjen jälkeen, saanut
lankomiehensä Kailašin saapumaan Kalkuttaan. Jumalan avulla olivat
siten poistuneet kaikki ne esteet, jotka olivat aiheuttaneet hänelle
suurta pelkoa ja tuskaa. Kaikki oli järjestyksessä. Morsiamelta ei
vaadittu mitään myötäjäisiä, ja hänen aikaisemman historiansa vuoksi
ei esitetty minkäänlaisia vastaväitteitä — Harimohini oli taitavasti
kaikki järjestänyt — ja nyt, asiain kehityttyä tähän otolliseen
vaiheeseen, Sutšarita oli kääntynyt ihan itsepintaisen vastustelevaksi,
Harimohinin oli mahdoton käsittää, mitä tyttö oikeastaan ajatteli —
Jumala yksin tiesi, oliko hän jonkun henkilön vaikutuksen alaisena, vai
vetikö häntä puoleensa jokin toinen.

»Mutta minä sanon teille suoraan», jatkoi Harimohini, »ettei tyttö
ole teidän arvoisenne! Jos hän naimisiin mentyään asettuu asumaan
maalle, ei kukaan saa hänestä kuulla, ja niin asiat menevät tasaista
menoansa. Mutta te asutte kaupungissa, ja jos te hänet naitte, ette voi
milloinkaan enää näyttäytyä julkisuudessa!»

»Mitä oikeastaan puhutte?» huudahti Gora ärtyisesti. »Kuka on sanonut,
että minun tekee mieli hänet naida?»

»Mitäpä minä tiedän?» puolustelitte Harimohini. »Kun kuulin, että asia
oli mainittu sanomalehdissä, olin häpeään menehtyä!»

Gora arvasi Haran Babun tai jonkun hänen puolueensa jäsenen
kirjoittaneen asiasta sanomalehtiin, puristi kätensä nyrkkiin ja huusi:
»Se on valhe!»

»Sen uskon!» huudahti Harimohini, Goran jyrisevän äänen
säikähdyttämänä. »Nyt esitän teille pyynnön, johon teidän tulee
suostua. Teidän pitää tulla käymään Radharanin luona.»

»Minkätähden?» kysyi Gora.

»Teidän tulee selittää asia hänelle», vastasi Harimohini.

Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä
sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on
katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan
tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion
ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se
hupenee huomenna tuhkaksi.»

»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora
oltuaan hetkisen vaiti.

»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten
periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja
hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen
asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»

Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen,
jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin
olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä
ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen.
Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei
voi koskaan tapahtua!»

Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen
syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja
tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti
jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää
milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin
kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä
kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi,
ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka
kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan
olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä!
Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?

»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo
mahdollinen?» huudahti Harimohini.

Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen
hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita
yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä
elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin
raskasta taakkaa?

Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti
itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä
katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen
kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka
ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni,
jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa
painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan
huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää
hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut,
etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti,
ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»

Gora päätti mennä jo samana iltana Krišnadajalin luo lopullisesti
häneltä kysyäkseen, mikä hänessä havaittu seikka sai hänet sanomaan,
että katumuksen tie oli Goralta suljettu. Kunhan saisi Krišnadajalin
selittämään, niin hän varmaan keksisi jonkin pelastuskeinon.
Pelastuskeinon!

»Odottakaahan hetkinen, tulen aivan heti», sanoi Gora Harimohinille
ja riensi isänsä luo. Hänestä tuntui, että Krišnadajal tiesi jotakin,
minkä nojalla hän voi heti vapautua.

Mutta hänen isänsä huoneen ovi oli suljettu ja pysyi suljettuna,
vaikka Gora koputti pari kolme kertaa. Sieltä uhosi suitsukkeiden ja
sandelipuun tuoksu, sillä Krišnadajal oli tänään syventynyt jonkun
_sannjasinsa_ keralla erikoisen voimallisiin _joga_-harjoituksiin, ja
sellaisissa tapauksissa hän aina sulki ovensa häiritsijöiden varalta.
Koko iltana ei kukaan voinut päästä huoneeseen, olipa asiana mikä
tahansa.




SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.


»Ei!» huudahti Gora itsekseen, »minun katumusmenoni eivät tapahdu
huomenna! Ne ovat alkaneet tänään. Tänään palaa suurempi tuli kuin se,
joka huomenna sytytetään. Uuden elämäni kynnyksellä minun tulee antaa
suuri uhri, ja siitä syystä Jumala on herättänyt sydämessäni valtavan
kaipauksen. Kuinkapa olisikaan muuten käynyt niin merkillisesti? Ei
ollut olemassa minkäänlaista inhimillistä todennäköisyyttä, että heihin
tutustuisin, ja siinä määrin vastakkaisten luonnonlaatujen yhdyntää
ei tapahdu tässä maailmassa asiain kulkiessa luonnollista latuansa.
Sitäpaitsi ei kukaan olisi voinut uneksiakaan sellaisen valtavan
kaipauksen heräävän minunlaiseni välinpitämättömän henkilön sydämessä,
Tähän saakka olen uhrannut maalleni helposti kaiken sen, mitä olen
uhrannut, ja minulta ei ole milloinkaan vaadittu mitään sellaista,
mikä olisi merkinnyt minulle todellista uhrausta! Minä en ole voinut
milloinkaan käsittää, minkätähden ihmiset ollenkaan kitsastelevat
uhrautuessaan synnyinmaansa hyväksi. Mutta tällaisessa suuressa
luopumisessa ei tavallinen lahja kelpaa. Uhri edellyttää surua, ja
minun uusi syntymäni voi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että koko
sydämeni tulee tuskan lävistämäksi! Huomenna toimitetaan julkinen
katumukseni yhteisöni jäsenten läsnäollessa. Ja nyt, edellisenä iltana,
on elämäni herra tullut koputtamaan sydämeni oveen. Ellei sydämeni
syvyyksissä tapahdu kaikkein täydellisintä katumusta, kuinka voinkaan
huomenna ottaa vastaan puhdistuksen? Kunhan tarjoan sen lahjan, joka
on uhreista vaikein, tarjoan sen täydellisesti, niin muutun todella
köyhäksi ja pyhitetyksi — muutun bramaaniksi.»

Goran palattua Harimohini sanoi hänelle: »Lähtekää kerallani heti,
olkaa hyvä! Kunhan tulette ja sanotte hänelle sanan, niin kaikki käy
hyvin.»

»Minkätähden lähtisinkään?» kysyi Gora. »Missä suhteessa olenkaan
häneen? En missään, en missään!»

»Hän palvoo teitä kuin jumalaansa ja kunnioittaa teitä kuin
_guruansa_», vastasi Harimohini.

Nuo sanat värähdyttivät Goran sydäntä, mutta hän väitti jälleen vastaan:

»En käsitä, minkätähden lähtisin. Luultavaa on, etten tule enää
milloinkaan häntä näkemään.»

»Totta kyllä», virkkoi Harimohini mielissään hymyillen. »Ei ole oikein
käydä liian usein täysi-ikäisen tytön luona. Mutta en voi lähteä
luotanne, ennenkuin tehtäväni on jotenkin suoritettu. Jos tulen vielä
toiste teitä pyytämään, voitte heti kieltäytyä.»

Mutta Gora pudisteli yhä päätänsä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan enää!
Kaikki oli nyt ollutta ja mennyttä. Uhri oli tarjottu Jumalalle, ja
tämä viimeinen seikka ei saanut sen puhtautta vahingoittaa. Gora ei
tahtonut lähteä Sutšaritan luo.

Havaitessaan, että oli mahdoton saada Goraa suostumaan, Harimohini
pyysi häntä: »Jos teidän tosiaankin on kerrassaan mahdoton lähteä,
täyttäkää ainakin tämä pyyntöni, kirjoittakaa hänelle kirje!»

Gora pudisti päätänsä. Se oli mahdotonta. Hän ei voinut lähettää
kirjettä.

»Kirjoittakaa sentään pari riviä!» kehoitti Harimohini. »Minä olen
tullut saamaan teiltä opastusta, koska tunnette hyvin pyhät kirjamme.»

»Mitä opastusta?» kysyi Gora.

»Eikö soveliaaseen ikään ehtineen hindutytön asiana ole mennä naimisiin
ja alkaa suorittaa kotoisia askareita?» selitti Harimohini.

»Kuulkaahan», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, »älkää sekoittako
minua tähän juttuun. En ole mikään kuuluisa kirjanoppinut enkä
niinmuodoin kykene teitä opastamaan.»

»Minkätähden ette sano minulle suoraan, mikä on syvimmän mielenne
toivomus?» huudahti Harimohini tuimasti. »Aluksi te itse sommittelitte
silmukkaa, ja nyt, kun on aika se irroittaa, sanotte: 'Älkää huoliko
minua siihen kietoa!' Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Varsinainen
totuus on se, ettette tahdo antaa hänelle selvyyttä.»

Milloin hyvänsä muulloin Gora olisi kiivastunut tuollaisesta
huomautuksesta eikä olisi voinut missään tapauksessa sietää sellaista
syytöstä, vaikka se olisi ollut todenperäinenkin. Mutta tänään
oli alkanut hänen katumuksensa, ja hän ei voinut olla vihoissaan.
Sitäpaitsi hän käsitti mielensä syvimmässä, että Harimohini oli
lausunut julki totuuden. Gora oli kyllin säälimätön katkaistakseen ne
voimakkaat siteet, jotka liittivät hänet Sutšaritaan, mutta tahtoi
jonkin tekosyyn nojalla säilyttää hienon liittävän langan, joka oli
näkymättömissä. Hän siis ei ollut kumminkaan valmis irtautumaan
Sutšaritasta täydellisesti ja lopullisesti.

Mutta kaikki itaruuden jäljetkin oli hävitettävä, sillä hänen ei käynyt
tarjoaminen jotakin toisella kädellä toisen vaatiessa antia takaisin.

Hän otti esiin paperiliuskan ja kirjoitti siihen voimakkain vedoin:

»Naisille on elämän varsinaisen oleellistamisen tienä kaikkien
menestys. Olipa maailma täynnä iloa tai surua — hyveellinen ja
siveä nainen hyväksyy sen ja valitsee tärkeimmäksi uskonnolliseksi
velvollisuudekseen muovata uskontonsa näkyvään muotoon omassa
kodissaan.»

»Olisi hyvä, jos lisäisitte pari sanaa Kailašin suositukseksi»,
ehdotteli Harimohini sen luettuaan.

»Ei, minä en häntä tunne», virkkoi Gora. »En voi kirjoittaa hänestä
mitään.»

Harimohini taittoi kirjeen kokoon erinomaisen huolellisesti, solmi
saaliinsa sarin kulmaan ja lähti kotiin. Sutšarita oli yhä vielä
Anandamojin ja Lolitan luona, ja Harimohini ajatteli, ettei olisi
soveliasta keskustella asiasta siellä, koska Sutšarita voisi kuulla
Lolitan ja Anandamojin vastustavan ehdotusta ja alkaisi epäröidä.
Tuota peläten hän lähetti Sutšaritalle kirjelapun kehoittaen häntä
käymään kotona seuraavana päivänä päivällisen aikaan, koska hänellä oli
tärkeä asia hänen kanssaan pohdittavana. Hän lupasi päästää Sutšaritan
takaisin Lolitan luo jo saman päivän iltapuolella.

Seuraavana päivänä Sutšarita saapui, mielessään varma päätös tehdä
lujaa vastarintaa, koska tiesi tädin alkavan jälleen käsitellä
naimisiinmenoa koskevaa kysymystä. Hän oli päättänyt lopettaa koko
jutun antamalla erittäin varman ja lopullisen vastauksen.

Aterian jälkeen Harimohini aloitti: »Minä kävin eilen illalla
tapaamassa guruasi.»

Sutšaritaa alkoi peloittaa. Oliko täti lähettänyt häntä hakemaan vain
saadakseen jälleen solvata Goraa?

»Älä pelkää», virkkoi Harimohini tyynnytellen. »En mennyt sinne hänen
kanssaan riitelemään. Olin täällä ihan yksin ja ajattelin, että voisin
hyvinkin lähteä kuuntelemaan hänen erinomaisia mielipiteitänsä.
Keskustelun kuluessa tuli mainituksi sinun nimesi, ja minä huomasin
heti hänen olevan samaa mieltä kuin minä. Hän ei pidä hyvänä, että
tytöt pysyvät liian kauan naimattomina. Sanoopa hän niinkin, että
pyhät kirjat tuomitsevat sellaisen menettelyn vääräksi. Se voi käydä
päinsä eurooppalaisissa perheissä, mutta hindujen keskuudessa se on
mahdotonta. Minä puhuin aivan avoimesti Kailašista, ja hän suhtautui
nähdäkseni asiaan erittäin järkevästi.»

Sutšarita oli menehtyä häpeään, kun Harimohini jatkoi: »Sinä
kunnioitat häntä _gurunasi_, ja niin ollen sinun tulee noudattaa hänen
kehoitustansa!»

Sutšarita ei virkkanut mitään. Harimohini jatkoi: »Minä sanoin hänelle:
'Suvaitkaa itse tulla hänelle puhumaan, sillä hän ei ollenkaan kuuntele
minun puhettani.' Hän vastasi: 'Ei, minä en käy enää hänen luonansa
— sen kieltää hindulainen yhteiskuntamme.' Minä kysyin: 'Mitä meidän
siis on tekeminen?' Vihdoin hän kirjoitti jotakin omin käsin sinulle
tuotavaksi. Kas tässä!» Harimohini irroitti hitaasti Sarinsa kulmasta
paperilapun, avasi sen ja levitti Sutšaritan luettavaksi.

Lukiessaan Sutšarita tunsi tukehtuvansa ja käyvänsä jäykäksi ja
liikkumattomaksi kuin puunukke.

Kirjoitettuun lauseeseen ei sisältynyt mitään uutta eikä mahdotonta.
Sutšaritan oma mielipide ei eronnut siinä ilmaistusta ajatuksesta.
Mutta se seikka, että se oli lähetetty nimenomaan hänelle Harimohinin
välityksellä, näytti ilmaisevan tarkoitusta, joka tuotti Sutšaritalle
tuskaa monin tavoin. Minkätähden saapui tämä Goran käsky nimenomaan
tänään? Sutšaritallekin oli varmaan saapuva se päivä, jona hänen oli
mentävä naimisiin — mutta minkätähden piti Gora sellaista kiirettä
hänen tähtensä? Oliko Goran työ, mikäli se koski häntä, tullut
ehdottomaan päätökseen?

Oliko hän Goralle loukkaukseksi hänen velvollisuuksiensa suorituksessa,
vai oliko hän esteenä hänen elämäntyönsä tiellä? Eikö Goralla ollut
enää mitään hänelle antamista ja eikö hänellä ollut mitään toivottavaa
häneltä, Sutšaritalta? Sutšarita ei missään tapauksessa voinut niin
ajatella — hän tahtoi joka tapauksessa yhä katsella eteenpäin. Hän koki
parhaansa mukaan taistella sydämessään tuntemaansa sietämätöntä tuskaa
vastaan, mutta ei voinut saada minkäänlaista lohdutusta.

Harimohini antoi Sutšaritalle runsaasti ajatteluaikaa. Hän lähti
viettämään tavanmukaista iltapuolilepoansa ja herättyään ja palattuaan
hän tapasi Sutšaritan istumassa hiljaa samassa paikassa, mihin hän oli
jäänyt.

»Radhu», virkkoi Harimohini, »minkätähden olet niin mietteliäs,
rakkaani? Minkätähden tämä asia niin kovin sinua ajatteluttaa? Onko
Gourmohan Babu kirjoittanut väärin?»

»Ei», vastasi Sutšarita leppoisasti, »se, mitä hän kirjoittaa, on aivan
totta».

»Mitä siis hyödyttääkään asian tuonnemmaksi siirtäminen, lapseni?»
kysyi Harimohini melkoista rohkeampana.

»En tahdokaan asioita tuonnemmaksi siirtää», vastasi Sutšarita. »Lähden
tapaamaan isää.»

»Kuulehan, Radhu», huomautti Harimohini, »isäsi ei missään tapauksessa
toivo sinun menevän naimisiin hinduperheen jäsenen kanssa — mutta
_gurusi_ sitävastoin — hän — —»

»Täti», huudahti Sutšarita kärsimättömästi, »minkätähden puhutkaan
yhä uudelleen tuolla tavalla? Minä en aio ollenkaan puhua isän kanssa
avioliitosta. Haluan tavata hänet, siinä kaikki!»

Sutšarita voi nyt löytää lohdutusta ainoastaan Pareš Babun seurasta.

Perille saavuttuaan Sutšarita näki Pareš Babun olevan säälimässä
vaatteita matkalaukkuun.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Sutšarita.

»Minä lähden vaihteen vuoksi Simlaan», virkkoi Pareš Babu nauraen.
»Huomenna aamujunassa.»

Pareš Babun lyhyessä naurahduksessa piili valtavan mieltenkuohun
historia, joka ei jäänyt huomaamatta. Omassa kodissa ahdisteli Pareš
Babua hänen vaimonsa, kodin ulkopuolella olivat samassa toimessa
hänen tuttavansa. He eivät suoneet hänelle hetkenkään rauhaa, ja hän
olisi joutunut olemaan alinomaisen rajuilman keskellä, ellei voinut
joksikin aikaa päästä muualle. Sutšaritan mieltä kosketti kovin, kun
hän näki Pareš Babun itse kokoilevan matkatavaroita seuraavana päivänä
aloitettavaa matkaa varten. Hänestä tuntui surulliselta ajatella,
ettei kukaan perheen jäsenistä auttanut häntä siinä työssä. Niinpä
hän kehoittikin Pareš Babua keskeyttämään askarruksensa, tyhjensi
matkalaukun, kääri kaikki vaatekappaleet kokoon mitä huolellisimmin ja
latoi ne sitten jälleen laukkuun. Pareš Babun mielikirjat hän sijoitti
niin, etteivät ne vahingoittuisi heilahduksissa ja siinä puuhassa
ollessaan hän kysyi leppoisasti: »Lähdetkö yksin isä?»

»Se ei ole minulle ollenkaan vaikeata, Radha!» vakuutti Pareš Babu
havaiten sen kipeän tunnon, joka piili kysymyksen pohjalla.

»Ei, isä, minä lähden kerallasi», virkkoi Sutšarita.

Pareš Babu katsahti Sutšaritan silmiin, ja viimeksimainittu lisäsi:
»Isä, minä lupaan olla sinua häiritsemättä.»

»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua
milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»

»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi,
isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja
ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille.
Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole
sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota
minut mukaasi, isä, otathan.»

Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten
alkaessa pirahdella hänen silmistään.




KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.


Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli
katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole
lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut
missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt
siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi
antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon,
että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta
ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon
kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä
lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän
yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana,
vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.

Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan,
mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli
päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?

Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin.
Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat
alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle
uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.

Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli
tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi
hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä
nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet
tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella
selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt
mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa.
Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen
oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja
sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen
eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä
millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä,
joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko
sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.

Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos,
ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa
vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa
liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle.
Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän
sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on
ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti
kotiin.»

Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän
sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy
päinsä, että sinäkin poistut.»

Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan
vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora
silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä
istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.

»Kuinka hän nyt voi?» kysyi Gora istuuduttuaan äidiltä.

»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan
eurooppalaista lääkäriä.»

Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi
heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa
Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran
puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun
on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt
salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»

Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan
virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen
aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että
tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut
enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni
jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.

»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista,
ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen
olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa
kuolinmenoihini?»

Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta
värähtämään.

Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli.
Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä
merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»

Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta
Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran
silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»

»Enkö siis ole hänen poikansa?» kysyi Gora säpsähtäen.

»Et», vastasi Anandamoji.

Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö
sinä ole minun oikea äitini?»

Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin
äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen
lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin
omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»

»Miten siis minut sait?» kysyi Gora katsahtaen jälleen kohti
Krišnadajalia.

»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa
ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän
taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen
nimensä oli — — —»

»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua
nimeä kuulla.»

Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän
oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä
päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»

Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut
jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille
elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä
murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli
ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan
olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin
toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä
lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo
kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata,
ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli
jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan
turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa
elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan
kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora
oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli
hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei
kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.

Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa.
Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja
ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä
vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se
silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei
ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn
ohuen verhon läpi.

Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista
vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli
erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta
tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo
mies tässä minun lähin heimolaiseni?»

Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en
huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta
huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta
noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»

Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä,
mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt
tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et
saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»

»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei
olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»

»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä
tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin
käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta
se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»

»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan,
hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.

»Äiti, minun täytyy nyt lähteä Pareš Babun luo», sanoi Gora.

»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon
vierähtävän sydämeltään.

Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että
oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut
pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua,
hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä
kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele
muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä
viisaampi.»

Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei
minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin,
hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.

Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta
nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä
hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan
poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi
hänet.

»Minne olet menossa?» kysyi Mohim.

»Uutiset ovat hyvät», vastasi Gora. »Tohtori on käynyt ja sanoo, ettei
ole mitään vaaraa.»

»Sepä oiva onni!» huudahti Mohim keventynein mielin. »Ylihuomenna
menee Sošimukhi miehelään. Sinun pitää käydä hieman asioihin, Gora!
Ja kuulehan, varoita Binoita, jottei hän satu tänne poukahtamaan
juuri sinä päivänä. Abinaš on erittäin tarkka hindu — hän mainitsi
nimenomaan, ettei sellaista väkeä saa kutsua vihkiäisiin. Ja vielä eräs
asia, veljeni. Toimistoni pää_sahib_ on kutsuttu, joten sinun ei pidä
ajaa häntä menemään! Ei sinulta siinä paljoa vaadita — kunhan nyökkäät
ja sanot: 'Hyvää iltaa, sir.' Sellaista asiaa vastaan ei ole mitään
pyhissä kirjoissamme. Jos tahdot, voit saada erikoisen vakuutuksen
kirjanoppineilta, jotta olet asiasta aivan varma. Sinun tulee muistaa,
poikani, että he muodostavat hallitsevan luokan; ei haittaa ollenkaan,
jos hieman hillitset ylpeyttäsi heidän edessään!»

Gora meni menojaan vastaamatta mitään Mohimin huomautuksiin.




YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.


Sutšaritan yrittäessä matkalaukun yli kumartuneena salata kyyneliänsä
palvelija samassa toi tiedon Gourmohan Babun saapumisesta. Sutšarita
kuivasi nopeasti silmänsä ja jätti askarruksensa Goran astuessa
huoneeseen.

Hänen otsassaan oli yhä Gangesin merkki ja yllään silkkipuku. Hän
ei ollut ajatellut ulkoasuansa ja oli saapunut taloon vaatteissa,
jollaisia vieraissakävijät eivät yleensä käyttäneet. Sutšarita
muisti sen puvun, joka hänellä oli ollut ensi kertaa heidän luonaan
käydessään. Hän tiesi, että Gora oli silloin saapunut täysissä
sota-varuksissa, ja ihmetteli, oliko tämäkin sotainen asu.

Huoneeseen tultuaan Gora polvistui Pareš Babun eteen, kosketti
otsallaan permantoa ja käsillään Pareš Babun jalkoja. Pareš Babu
siirrähti syrjään, nosti hänet ja huudahti: »Tulehan, poikani, tule
istumaan!»

»Minulla ei ole enää siteitä!» huudahti Gora.

»Mitä siteitä?» kysyi Pareš Babu hämmästyneenä.

»Minä en ole hindu!» selitti Gora.

»Et ole hindu!» huudahti Pareš Babu.

»En, minä en ole hindu», jatkoi Gora. »Tänään minulle ilmoitettiin,
että olen löytölapsi kapinan ajoilta — isäni oli irlantilainen! Intian
ääreltä toiselle ovat nyt kaikkien temppelien ovet minulta suljetut —
tänä päivänä ei minulla ole enää sijaa missään hindujuhlassa!»

Pareš Babu ja Sutšarita olivat siinä määrin ymmällä, etteivät osanneet
virkkaa mitään.

»Nyt olen vapaa, Pareš Babu!» huudahti Gora »Minun ei tarvitse enää
pelätä saastuvani tai joutuvani hylkiöksi — minun ei tarvitse tarkata
jokaista askeltani varjellakseni puhtauttani.»

Sutšarita katsahti Goran hehkuviin kasvoihin hänen jatkaessaan:
»Pareš Babu, niin kauan kuin kuin olen yrittänyt oleellistaa Intiaa
koko elämälläni olen kohdannut esteitä joka käänteessä ja olen
yrittänyt päivin öin tehdä noita esteitä palvontani esineiksi. Ja
kun olen siten kokenut lujittaa tuon palvonnan perusteita, en ole
kyennyt tekemään mitään muuta — siinä oli ainoa tehtäväni. Siitä
syystä kävikin niin, että joka kerta, kun näin kasvoista kasvoihin
todellisen Intian, käännyin peloissani takaisin. Minä olen muovannut
Intian kuvan jäykän ja epäkriitillisen ajatukseni nojalla ja olen koko
ajan taistellut kaikkea ympärilläni olevaa vastaan yrittäen säilyttää
uskoni kokonaisena ja koskemattomana tuossa valloittamattomassa
linnoituksessa! Tänä päivänä on tuo itse sommittelemani linnoitus
häipynyt olemattomiin kuin unennäkö, minä olen tullut täysin vapaaksi
ja huomaan yht'äkkiä seisovani valtavan totuuden kehässä! Kaikki se,
mitä Intiassa on hyvää tai pahaa, kaikki sen ilot ja surut, kaikki sen
viisaus ja typeryys, on täydellisyydessään tullut lähelle sydäntäni.
Nyt minulla on todellinen oikeus sitä palvella, koska todellinen
toiminnan kenttä leviää eteeni — ei enää pelkkänä kuvitelmanani, vaan
sinä kenttänä, jolla taistellaan Intian kolmensadan miljoonan lapsen
menestyksen puolesta!»

Tuo Goran saavuttama uusi kokemus sai hänet puhumaan sellaisin innoin,
ettei Pareš Babu voinut liikutukselta jäädä istumaan. Hän nousi ja jäi
seisomaan Goran jatkaessa:

»Voitteko seurata minua, kun yritän kertoa itsestäni? Minä olen
vihdoin tänään se, miksi olen öin päivin tahtonut tulla, kumminkaan
onnistumatta. Nyt olen todellinen intialainen! Nyt minussa ei ole enää
minkäänlaista hindun, muhamettilaisen ja kristityn välistä ristiriitaa.
Nyt on jokainen Intian kasti minun kastini, kaikkien ravinto on minun
ravintoani! Minä olen vaeltanut useissa Bengalin tienoissa ja olen
nauttinut vieraanvaraisuutta kaikkein matalimmissakin maalaiskodeissa
— älkää luulko, että olen luennoinut vain kaupunkilaisille kuulijoille
— mutta milloinkaan en ole kyennyt istumaan kaikkien viereen
tasavertaisesti — kaiken aikaa on ollut olemassa näkymätön eron juopa,
jonka yli en ole onnistunut milloinkaan pääsemään. Siitä syystä
oli mielessäni eräänlainen tyhjyys, jota yritin eri tavoin saada
unohtumaan. Minä yritin saada tuon tyhjyyden näyttämään kauniimmalta
koristelemalla sitä kaikenlaisin taiteellisin töin. Koska rakastin
Intiaa enemmän kuin itse elämää, en sietänyt minkäänlaista kritiikkiä,
joka kohdistui tuntemaani Intian osaan. Nyt, kun minun ei tarvitse
enää turhaan yrittää keksiä sellaisia tarpeettomia koristuksia, tunnen
jälleen eläväni!»

»Kun saavutamme sen, mikä on totta», huomautti Pareš Babu, »niin
sielumme löytää tyydytyksensä epätäydellisyydessäänkin — meidän ei tee
mieli pukea sitä valemuotoihin».

»Eilen illalla», sanoi Gora, »rukoilin Jumalaa toivoen saavani tänä
aamuna astua uuteen elämään! Minä rukoilin, että kaikki se, mikä
oli ollut väärää tai epäpuhdasta ja kietonut elämääni lapsuudesta
saakka, täydellisesti häviäisi ja minä syntyisin uudestaan! Jumala ei
kuunnellut minun rukoustani ihan siinä mielessä kuin olin tarkoittanut
— Hän säpsähdytti minua laskemalla yhtäkkiä käsiini oman totuutensa! En
olisi voinut aavistaakaan, että hän pyyhkisi pois kaiken epäpuhtauteni
niin perinpohjin. Tänään olen tullut niin puhtaaksi, etten voi pelätä
saastuvani kaikkein alhaisimmankaan kastin asumuksissa! Tänä aamuna
olen heittäytynyt täysin vilpittömin sydämin Intiani helmaan —
vihdoinkin täysin käsittäen, mitä merkitsee äidin syli!»

»Gora», virkkoi Pareš Babu, »kutsu meitäkin, jotta mekin saamme
syntymäoikeutemme nojalla levätä äitimme sylissä!»

»Tiedättekö», sanoi Gora, »kun saavutin tänään vapauteni, lähdin ensi
työkseni teidän luoksenne. Ja minkätähden?»

»Minkätähden?» kysyi Pareš Babu.

»Teidän hallussanne on tämän vapauden pyhä lause», selitti Gora, »ja
siitä syystä ei teillä nyt ole sijaa minkään yhteisön keskuudessa.
Ottakaa minut oppilaaksenne! Antakaa minulle tänään sen jumaluuden
siunaus, joka kuuluu kaikille, hinduille, muhamettilaisille,
kristityille ja brahmoille, jonka temppelin ovet eivät milloinkaan ole
suljetut mihinkään kastiin kuuluvilta henkilöiltä, Hänen, joka ei ole
ainoastaan hindujen, vaan itse Intian Jumala!»

Syvän ja lempeän hartauden ilme valaisi Pareš Babun kasvoja, hän loi
katseensa alas ja seisoi hetken äänetönnä.

Sitten Gora kääntyi Sutšaritan puoleen, joka istui liikahtamatta
paikallaan.

»Sutšarita», virkkoi Gora hymyillen, »minä en ole enää sinun _gurusi._
Tunnustan sinulle rukoukseni: tartu käteeni ja taluta minut tämän
_gurusi_ luo?» Hän ojensi kätensä Sutšaritaa kohti. Sutšarita nousi
ja laski kätensä hänen käteensä, Gora kääntyi Pareš Babun puoleen, ja
molemmat kumarsivat kunnioittavasti.




JÄLKILAUSE.


Palatessaan sinä iltana kotiinsa Gora tapasi Anandamojin istumassa
parvekkeella huoneensa edustalla.

Gora astui hänen luokseen, istuutui hänen eteensä ja kumarsi päänsä
hänen jalkoihinsa. Anandamoji kohotti hänen päänsä ja suuteli häntä.

»Äiti, sinä olet minun äitini!» huudahti Gora. »Se äiti, jota olen
vaeltaen etsinyt, istui kaiken aikaa kotonani minun huoneessani. Sinä
et kuulu mihinkään kastiin, et tee mitään erotuksia etkä tunne mitään
vihankaunaa — olet vain meidän menestyksemme ilmeinen kuva! Sinä olet
Intia!»

»Äiti», jatkoi Gora hetkisen vaiti oltuaan, »tahdotko kutsua Latšmijan
tuomaan minulle lasin vettä?»

Lempein äänin, jossa tuntui kyynelten värähdys, Anandamoji kuiskasi
Goralle: »Gora, sallithan lähettää hakemaan Binoin!»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GORA II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.