The Project Gutenberg eBook of Virginia, by Stewart Edward White

Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea, ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.

Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet. Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa tullen. Siinä kaikki.

Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut, jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan, autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.

Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa, kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut — hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.

Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.

Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.

Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen kenttätykin perällä.

Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen, jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane, anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut muisteluihin.

Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta, sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista, Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa, tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa keskellä.

Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä, muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand, jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault, joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan, upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä, pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.

Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä, huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä, vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa, kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään — lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi, sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu, ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti kätensä väsähtäneesti.

Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.

Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun, etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija, asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.

»Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat», sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.

»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.

Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet. Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.

Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin ilokiljauksiin ja huutoihin.

Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.

»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen vastaanrientävään ihmislaumaan.

Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.

Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt. Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.

Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen. Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli Kattilan taivalluksen.

Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen, erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet. Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan rantakaistaleella hälisevän joukon.

Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan, mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut, nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän, pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne, suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet olisivat tehneet.

Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi, kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.

Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.

Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne, toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas, yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman pelokkaalla uteliaisuudella.

Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.

Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.

Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja himmeiksi kuluttanut.

Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.

Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten. Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja. Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori mies.

Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin, tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin käsittääkseen, mitä tuleman piti.

Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja tyynesti odotti, että toinen puhuisi.

Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä, mahdistaan tietoisena.

»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte — ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni. Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa ja tuonut teidät tänne.»

Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen, mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua. Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän kohautti olkapäitään.

Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin, oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa — persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät ihmeen viehättäviä säveliä.

»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa puolustukseksenne.»

»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en siedä täällä kilpailijaa.»

»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne. Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois, mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän kauppaamme.»

»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman päällikkö.

»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.»
[S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta.
S.m.]

Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.

»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti. »Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon. Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa, kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»

Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri, että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse mitään ilmaisematta.

»No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.

»Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies häikäilemättä.

»Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned Trentiä mainittavan.»

»Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman päällikkö ivallisesti.

»Tuo pitkä retki», jatkoi Albret, »mikä on käsityksenne siitä. Minä olen kuullut siitä puhuttavan. Mitä tietoja on teillä siitä?»

Ned Trent puhkesi nauruun. »Ette kaiketikaan tahdo luulotella, että siinä piilee mitään salaisuutta!» hän ihmetteli. »Jopa jo, tietäähän sen linjan pohjoispuolella joka lapsi. Aiotte lähettää minut matkaan aseitta ja antaa mukaan eväitä vain nimeksi. Elleivät erämaa ja nälkä tepsi, niin tepsivät teidän lähettinne. Minä en koskaan hengissä pääse Timiskamingiin.»

»Aina sama vanha satu», sanoi Galen Albret, jota asia näytti huvittavan, »kuulin sen, kun ensinnä tulin tähän maahan. Semmoisia saatte kuulla kymmenittäin joka intiaanileirissä.»

»Jo Bagneau, Morris Proctor, John May, William Jarvis», luetteli nuori mies sormillaan lukien.

»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»

»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.

Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.

Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan. Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla, sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot, porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen, linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan. Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse. Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet, ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa aseettoman miehen.

Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema, joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä. Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti hänelle ystävällisen hymyn.

»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä pari kolme kertaa.»

Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena sielullisena hetkenä.

»Halloo», hän vastasi ja kävi istumaan puoliveren viereen, oikoen itseään veltosti, lämmön heijastuksesta nauttien.

»Te olette tullut Katila taivalluksesta, jaa», sanoi Akilles, »niinkö®? Te olette tullut nahkoja ostamaan. Paha juttu, tämä asema. Ukko ei tahdo, että te ostatte nahkoja. Hän on paha, paha ukko.»

»Arvatenkin», vastasi vieras, »kaiketi hänen täytyy olla. Tämähän on »la longue traversen» maa.»

»Minä Akilles — Akilles Picard. Minä olen talvibrigaadista, niitten koirain kapteeni.»

»Te olette oikeassa. Onko lähetetty taipaleelle ketään sen jälkeen kuin te tänne tulitte?»

»Bâ oui. Yks, kaks, kolme. Minä en muista. Jo Bagneau kai. Ei kukaan tiedä, ukko vain ja hänen 'coureurs du bois' [metsän juoksijat]. Hän on kovin väkevä ukko. Ei kukaan tiedä, mitä hän tekee.»

»Minun taitaa olla lähteminen samalle matkalle, siltä näyttää», sanoi
Ned Trent.

»Ja, kyllä minä luulen», myönsi Akilles, edelleenkin mitä suosittelevimman rattoisuuden äänensävyllä.

»Minä en tiedä. Joskus ukko hyvin sukkela. Joskus hyvin hidas. Yksi päivä indiaani suututti hänen kovin; hän ampui sen indiaanin siinä paikassa. Yksi toinen kerta hän vihastui omaan turkkimatkustajaan, mutta ei tappanu hänt sukkelaan; hän toi hänen tänne, piti häntä lämpöisessä huoneessa, antoi hänelle paljon, paljon ruokaa. Pian se matkustaja oli lihava, ei kelvannut matkustamaan. Ukko lähetti hänet kovin kauas, Valasjoelle. Kovin, kovin kylmä. Se matkustaja paleltui aivan luihin asti. Ne sanovat, että ukko hänet siten kuittasi.»

»Akilles, eihän teillä liene mitään minua vastaan — tahtoisitteko, että henkeni menettäisin?»

»Bâ non», hän vastasi huolettomasti. »Minkätähden minä tahtoisin, että te kuolisitte? Minä ajattelen, että huono onni.»

»Kuulkaa. Minulla ei ole mitään kanssani; mutta rajalla olen sangen rikas. Minä annan teille sata dollaria, jos te autatte minua pakoon.»

»Ukko huomaa, se on yksi piru, tämä ukko. Minä tahtoisin auttaa teitä; minä tahtoisin sata dollaria. Ojibwa maass he ovat antaneet ukolle nimeksi Wagosh — se on kettu. Hän näkee kaikki.»

»Mitä te tahdotte, että minä teen?» epäröi Akilles Picard viimeisen summan kuullessaan.

»En minä voi», hän selitti. »En minä voi, en vaikka tuhannen dollaria — kymmenentuhatta. En minä luule, että tällä asemalla kukaan uskaltaa tehdä sitä. Ukko on itse piru. Hän lukee kaikki aseman rihlat ja kun yksi on poissa, niin hän heti huomaa, kuka on ottanut.»

»Hän huomaa justiin yhtä hyvin», intti puoliveri itsepintaisesti. »Te ette tunne häntä. Hän pakottaa ilmiantamaan itsensä, kun hän tahtoo.» Hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Tämä ilmeisestikin oli liian vakava asia, jotta sitä olisi voinut kevyeltä kannalta käsitellä.

»No tulkaa sitten minun kanssani», yllytti Ned Trent, hieman kärsimättömänä. »Saatte tuhannen dollaria. Niillä rahoilla voitte jossain muualla rikastua.»

Mutta mies alkoi käydä yhä levottomammaksi, vilkui salavihkaa oikealle ja vasemmalle ilmeisestikin aivan kauhuissaan siitä, että keskustelu voitaisiin kuulla, vaikka lähin asumus oli parinkymmenen metrin päässä.

»Hst», hän kuiskasi. »Te ette saa puhua noin. Ukko huomaa. Te ette voi mitään salata häneltä. Kerran, siitä on jo pitkä aika, Pierre Cadotte varasti viisitoista saukon nahkaa — merisaukon — ja möi ne Winnipegissä. Sai niistä tuhannen majavaa — viisisataa dollaria. Sitten hän teki pitkän matkan länteen päin — kovin pitkän — on dit Peace Riverille. Hän rakensi itselleen mökin, asui mökissä kauan aikaa yhden Mackenzien miehen kanssa, jonka nimi oli Dick Henderson. Minä tapasin Dick Hendersonin Winnipegissä viime vuonna. Hän kertoi minulle, että hän yhtenä yönä äkkiä heräsi ja kuuli mökin sisästä kolinaa ja näki intiaanin niinkuin aaveen oven ja kuun edessä. Dick Henderson nukkui, ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä. Se intiaani meni hyvin hiljaa, meni Pierre Cadotten vuoteen viereen. Pierre Cadotte päästi suuren huudon. Dick Henderson sanoi, ettei hän enää nähnyt sitä intiaania ja ovi oli kiinni. Bâ Pierre Cadotte kuoli. Intiaani teki suuren reiän hänen rintaansa.»

»Joku vihamies, joku rosvo, joka säikähti ja livisti tiehensä, kun
Henderson heräsi, eiköhän se liene ollut niin», arveli Ned Trent.

Puoliveri laski kätensä merkitsevästi toisen käsivarrelle ja nojasi eteenpäin, kunnes hänen kirkkaat mustat silmänsä olivat jalan päässä toisen kasvoista.

»Kun se intiaani seisoi kuuvalossa, niin Dick Henderson näki hänen kasvonsa. Dick Henderson tuntee siellä kaikki intiaanit. Hän kertoi minulle, ettei se intiaani ollut Peace River intiaani. Dick Henderson sanoi, että se oli ojibwa — ojibwa intiaani kaksituhatta mailia lännessä — Peace Riverillä! Ymmärretäänkö!»

»Ehkä», sanoi Akilles rattoisasti, »se vähän auttaa teitä, — ei paljoa — jos hän lähettää teidät taipaleelle pian. Metsälinnun poikaset ovat pienet ja sorsain myös. Te ehkä saatte ne kiinni, te ehkä tapatte niitä jousella ja nuolella. Se ei suuri toivo. Teidän pitää nukuttaa ne metsänjuoksijat, kun ne tulevat. Voilà, minä annan teille puukon!»

Hän vilkaisi sukkelaan oikealle ja vasemmalle, pisti sitten pienen esineen vieraan käteen.

»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja lentävät.»

»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin pois jo ensi yönä.»

»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon, paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne, minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä, niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania jälkiä seuraamassa.»

»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»

Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän kohotti päänsä.

»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän vakuutti luottavasti.

»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»

»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»

Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia, ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen vierashuoneesta.

Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi hänelle:

Neitonen liikuskeli hiljaa näissä askareissa, puhdisti ja sytytti lampun, mittasi teen, vaalea pää sirosti kumartuneena homman yli, tummat silmät miettiväisinä ja vain puoleksi seuraten sitä, mitä hän teki. Vihdoin hän ikäänkuin päättäväisen näköisenä istui nojatuolin kaidepuulle.

»Louis Placiden kanssa saapui tänään Kattilan taivallukselta eräs vieras.»

»Väkemme kohteli häntä niin oudosti, ja hän kohteli vuorostaan heitä oudosti. Minkä tähden?»

»Mikä on hänen säätynsä? Onko hän tavallinen kauppias? Ei hän siltä näytä.»

Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä. Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista, eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet; toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.

Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.

Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä. Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa, hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.

Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.

»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan, on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea. Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten kanssa.»

Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet vain olivat parran sisästä mutisseet.

Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä kaukana vain uutta ja — yksinäistä.

Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan, ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua, että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.

»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»

Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.

Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen ulkoreuna.

Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.

»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti, kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»

»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä puheilleni.»

»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.

»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi puhuja.

»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen edelleen.

Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku sammui.

Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään. Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:

»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»

Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.

»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että te olette täällä!»

»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän. Puhukaa.»

»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä la longue traverselle ?»

»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi.
Koska tulee minun lähteä?»

»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana, rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»

»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.

Hän kulki huoneen poikki luoden impeen tutkimattoman katseen, tämän katsellessa häneen ylöspäin hillityllä mielellä anteeksipyyntöä odottaen — ja Galen Albretin istuessa liikkumattomana ison nojatuolinsa pimennossa. Mutta tuokion kuluttua immen tyyni tarkkaavaisuus petti. Tuossa miehessä oli jotain, joka kiihotti hänen tunteitaan — uteliaisuudenko, säälin, harmin vaiko pienen puolustusvaistoisen pelon vuoksi, sitä hän ei kyennyt itselleen selittämään. Vaikutus ei kuitenkaan ollut aivan epämieluisakaan, ja samoin kuin iltapäivällä tykkien luona, oli joku osa immen itsetietoisuudesta yhä vieläkin myötätuntoinen häntä kohtaan, mikä sitten lieneekin ollut hänen salainen vetovoimansa. Neitonen tunsi hänessä jotain hallitsevaa, samoin kuin metsän eläin vaistomaisesti tuntee luomisen herran läsnäolossa ja luo alas katseensa. Loukkaantumus ei häntä heittänyt, mutta sen pinnalle levisi hämmennyksen peite, joka riisti siltä mahdin. Miehessä, hänen luonteessaan, sanoissaan, tavoissaan oli jotain, joka välittömästi vetosi hänen impeytensä näihin saakka nukkuneihin vaistoihin, niin että hänen sydämensä tälläkin itsetietoisen vastarinnan kiihkeällä hetkellä asettui vieraan puolelle. Ylivaltaisena immen mieleen hiipi se tunne, ettei hän toiminut siten kuin sisimmässään piti sopivana. Hän tiesi, että hänen tuli iskeä, mutta hän ei kyennyt panemaan iskuun oikeata voimaa. Tästä huomiosta hämmentyneenä hän räväytti silmiään ja loi katseensa alas. Ja mies huomasi tämän ja voimansa älyten sukkelasti istahti hänen viereensä leveälle sohvalle.

»Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, neiti», hän alkoi, äänen vaipuessa syväksi meheväksi soitannoksi, joka oli omituisen hyväilevää. »Teidän mielestänne ehkei ole mitään, joka minua puolustaisi, mutta kun miehelle on suotu nähdä taivasta vilaukselta vain seuraavassa tuokiossa tullakseen helvettiin heitetyksi, niin ei hän juuri paljoa välitä siitä, miten sanansa asettaa.»

Koko ajan hän silmillään etsi neidon silmiä, jotka vaatimusta välttelivät, ja se voimakas miehuullinen lumoustenho, jota hänessä oli niin elämänhaluinen runsaus, valtasi immen tottumattoman mielen. Galen Albret muutteli levottomana asentoaan ja loi silmäyksen heihin päin. Vieras tämän huomatessaan alensi ääntään ja puhui vielä hiljemmin, melkein liioitellun vakavasti.

»Varmaankin voitte antaa anteeksi minulle, epätoivoiselle miehelle, melkein mitä tahansa?»

»En vähääkään käsitä teitä», sanoi Virginia huomattavalla voimanponnistuksella.

Ned Trent nojautui eteenpäin, kunnes hänen intoiset kasvonsa olivat melkein immen olkapäässä kiinni.

»Ehkä ette», hän intoili; »en voi pyytää teitä koettamaan. Mutta otaksukaa, neiti, että olisitte minun asemassani. Otaksukaa, että teidän silmänne olisivat — samoin kuin minun — nähneet paljasta kiljuvaa erämaata taivas tiesi kuinka kauan; että saisitte lopulta nähdä todellisia huoneita, todellista ruohoa, todellisia ovensuu-puutarhoja, jotka juuri ovat kevään kukkaan puhkeamaisillaan, oikeata ruokaa, oikeita vuoteita, oikeita kirjoja, oikeita ihmisiä, joiden kanssa saattaa vaihtaa ymmärtämyksen sanan, ja vielä enemmän, neiti — naisen semmoisen, josta uneksimme pitkinä metsäöinä tähtien alla. Ja tietäisitte, että toiset onnelliset saavat jäädä tätä nauttimaan, mutta että te, onneton, olette tuomittu millä hetkellä tahansa tästä luopumaan ja lähtemään sille pitkälle retkelle. Ettekö tekin, neiti, olisi katkera? Ettekö tekin pilkkaisi ja tiuskisit Ajatelkaa, neiti, minulla ei ole edes sitä pientä tyydytystä, että voisin ihmisiä suututtaa. Vaikka heitä kuinka loukkaisin, he vain kääntyvät pois ja sanovat toisilleen: 'Emme viitsi tuosta pahastua, sillä hän, miesparka, on juuri sille pitkälle retkelle lähdössä.' Siitä syystä isänne sietää minun puoleltani tyynesti semmoistakin, jota ei kukaan muu saisi rankaisematta tehdä.»

Virginia istui sohvassa pystyssä kuin patsas, kädet helmassa ristissä, ihmeteltävät mustat silmät suoraan eteenpäin katsoen, kokien välttää vieruskumppaninsa itsepintaista katsetta. Tämän huomio oli kiintynyt hänen eläviin ja ilmettään vaihtaviin kasvonpiirteisiinsä, mutta ilmeisellä tyytyväisyydellä hän myös pani merkille Galen Albretin yhä kiihtyvän levottomuuden. Tätä ilmaisi vain jalkain muutteleminen, sormien napsutus ja pörhöisen pään kääntelyt — pienetkin oireet ovat semmoisessa miehessä merkitseviä. Hiljaisuus yhä syveni, sitä myöten kuin varjot yhä sankempina lähestyivät ainoata palavaa lamppua, Virginian koettaessa välttää, ettei uppoisi niiden omituisten tunteitten tulvaan, jotka tämän miehen persoonallisuus oli mukanaan tuonut.

»Ei näytä siltä —» väitti impi hämmentyneenä, »en tiedä — ihmiset usein ovat tässä maassa ulkona vuosikausia yhteen mittaan. Pitkät matkat eivät ole meidän kesken tuntemattomia. Me olemme niihin tottuneet.»

Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin, kasvoillaan ällistyneen pelon häälyvä ilme.

»Hän ei ole siitä milloinkaan kuullut», sanoi Ned Trent itsekseen ja sitten ääneensä: »Kun mies sille lähtee, niin jäävät mukavuudet. Häntä odottaa nälkä ja väsymys, kylmä ja tauti. Lopun lopuksi häntä odottaa kuolema ja hän on iloinen, kun se tulee.»

Miehen äänessä oli jotain, joka pakotti uskomaan; hänen kasvoissaan oli jotain, joka immelle sanoi, että talvi- ja kesämatkan välttämättömät rasitukset olisi moinen mies helposti kestänyt, olivatpa ne kuinka kamalia tahansa. Häntä pöyristytti.

»Täällä pohjolassa harva meistä ymmärtää», myönsi nuori mies, katkeruuden sointi äänessä värähtäen. »Mahtisana, ja me tottelemme. Mutta tämä ei ole asian ydin. Minä en ole kertonut näitä asioita teitä pelottaakseni; olen vain koettanut puolustaa omia tekojani. Koskeeko tämä hieman teihin? Saanko anteeksi!»

»Minä en voi ymmärtää, kuinka semmoinen on mahdollista», impi intti jonkun verran hämmentyneenä, »miksi semmoiset matkat ovat välttämättömiä. Järkeni ei voi käsittää selityksiänne.»

Vieras nojautui äkkiä eteenpäin, miehen magneettinen yksilöllisyys silmistä hehkuen.

Se oli se hetki. »Sydämeni» — neitonen toisti, ikäänkuin hänen katseensa hehkusta hämmentyneenä, »sydämeni — ah — kyllä!»

Samalla veri tulvana syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalleen. Hän tempasi silmänsä pois ja lyyhistyi takaisin nurkkaan, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, vihastuen, pelästyen, hämmentyen, kunnes miehen katse, puoleksi halliten, puoleksi rukoillen, jälleen valloitti immen katseen. Galen Albret oli lakannut tuoliaan takomasta. Hän istui hämärässä valossa suoraan eteensä katsoen valtavana, alallisena, julmana.

»Minä uskon teitä —» Virginia vihdoin hätäisesti kuiskasi. »Säälin teitä!»

»Älkää! älkää!» impi rukoili. »Minun täytyy lähteä — te olette järkyttänyt mieltäni — minä — minä en enää ymmärrä itseäni —»

»Minun täytyy saada nähdä teidät uudelleen», mies kiihkeästi kuiskasi.
»Tänä yönä — tykkien luona.»

Virginia loi silmänsä häneen, tällä kertaa puolustusvoiman menettäneenä, niin että mies niiden syvyyksien läpi näki hänen sielunsa syvimpään saakka.

»Voih», hän väristen rukoili, »antakaa minun mennä. Ettekö näe — minun täytyy itkeä!»

Ned Trent hetkisen tuijotti pimeyteen, johon Virginia oli kadonnut. Sitten hän huolestunein ilmein jälleen ryhtyi siihen tehtävään, jota varten oli tullut, sillä tämän mielettömän yrityksen odottamattomat mielenliikutukset olivat järkyttäneet häntä. Kahdesti hän puoleksi kääntyi, ikäänkuin seuratakseen poistunutta. Olkapäitään ravistaen hän sitten kiinnitti huomionsa vanhukseen, joka oli nojatuolin pimennossa.

Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta enempiin puheisiin, sillä paikalla, kun ovi kalahti kiinni, havahtui Galen Albret toimettomuudestaan. Hän hyppäsi jalkeilleen. Miehen koko ulkomuoto kävi äkkiä sähköiseksi, kauheaksi. Hänen silmänsä paloivat; hänen tuuheat silmäkulmansa nytkähtelivät yhteen päin suonenvedontapaisesti; hän murti suutaan ja parta vääntyi omituisiin kiehkuroihin; hänen jykevä vartalonsa suoristui pelottavaksi; ja ääni kuohautti paisuvan rinnan syvänteistä intohimoisen sanatulvan.

»Piru vieköön, nuori mies!» hän pauhasi, »te menette liian pitkälle! Pitäkää varanne! Minä en kärsi tätä! Vai uskallatte te mielistellä tytärtäni minun silmieni edessä!»

Ja Ned Trent, seisten lampun valon himmeässä kehässä, niin että hänen rohkeat ivalliset kasvonpiirteensä kuvautuivat huoneen hämärää vastaan, heitti päätään taapäin ja nauroi. Se oli kirkas, vaikka matala nauru, ja siinä olivat kaikki voitonriemun ja hävyttömyyden perkeleet. Kaikki harkitut sanalliset solvaukset olivat olleet suotta, mutta tämä yksi ainoa naurunrähäkkä tehosi. Vapaakauppias näki vastustajansa siristävän silmiään. Hetkisen näytti siltä, kuin hyppäisi aseman päällikkö hänen niskaansa.

Pakottaen itseään, niin että muoto mustui ponnistuksesta, Galen Albret sitten malttoi mielensä ja alkoi rajusti ja taukoamatta takoa soittokelloa kämmenellään. Hetken kuluttua Matthews, se englantilainen palvelija, hyökkäsi sisään. Aseman päällikkö ei alussa saanut sanotuksi hänelle sanaakaan. Mutta lopulta hän sai soperretuksi veneensä kokkamiehen nimen niin rajulla kädenliikkeellä, että pelästynyt palvelija käsitti asian paljaan kauhistuksen voimalla ja juoksi ulos suin päin Me-en-gania hakemaan.

Tämä äärimmäinen ponnistus näytti selvittäneen puheen väylät. Galen Albret alkoi syytää vastustajaansa vastaan käheällä äänellä nopeita hajanaisia lauseita, haukkoen henkeä joka lauseen välillä.

»Te herätitte henkiin vanhan kulkupuheen — la longe traversen — lorun. Tulkoon siitä todellisuus — teille — minä tahdon sen. Piru vieköön — ette saa pitää minua pilkkananne —»

»Vaiti!» huuti aseman päällikkö. »Vaiti! — Ei sanaakaan! — Olette puhunut kylläksi —»

Me-en-gan hiipi huoneeseen. Galen Albret alkoi paikalla puhua hänelle ojibwan kielellä, sitä myöden mieltään malttaen kuin puhui.

»Kuule tarkkaan, mitä sanon», hän alkoi. »Lue kaikki pyssyt, mitä täällä on — paikalla. Pidä huoli siitä, ettei kukaan saa antaa tälle miehelle ruokaa eikä aseita. Tiedät jutun la longue traversesta . Tämä mies lähtee sille. Anna tieto väelleni. Minä, päällikkö, käsken. Valmista kaikki paikalla — ymmärrätkö, paikalla!»

Ned Trent ei odottanut enempää kuullakseen, vaan asteli huoneesta huolettomasti, iloista venemiehen laulua viheltäen. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonutkin.

Maille vaipui, hänen ulos tullessaan, idän taivaalta pohjolan pitkä hämärä rusovarjoineen. Kevyt tuuli henki lahdelta vastavirtaan. Vapaakauppias veti keuhkonsa täyteen illan ilmaa.

»Sama se, luulen hänen sittenkin tulevan», hän itsekseen puhui. »La longue traverse ei anna suurille toiveille sijaa, vaikka sille paikallakin lähtisi. Mutta tämä uusi jousen jänne lupaa enemmän. Minä luulen saavani rihlan — jos hän tulee!»

Virginia juoksi nopeaan kapeita portaita omaan huoneeseensa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin.

Hänen mielensä oli kovin järkkynyt, niinkuin hän oli sanonutkin. Ja lisäksi hän pelkäsi.

Hän ei voinut käsittää miksi. Tähän saakka hän oli miesten seurassa liikkunut puhtaana, ylevänä, kirkkaana. Nyt tämä kaikki yhdellä iskulla luhistui raunioiksi. Vieras oli raastanut hänen hienoimpia tunteitaan. Solvaissut hänen isäänsä hänen läsnäollessaan; — tästä hän oli vihoissaan. Loukannut häntä itseään; — tästä hän oli peloissaan. Pyytänyt uutta kohtausta; — mutta tästä ei ainakaan tullut mitään, — ei ainakaan sillä tavalla kuin hän oli ehdottanut. Ja kuitenkin immen täytyi itsekseen myöntää, että hän tunsi suloista ihmetystä, mitä tuo mies nyt tekisi, ja epämääräistä halua saada nähdä hänet uudelleen tämän perille päästäkseen. Mutta siitä hän taas vihasi itseään, kun ei voinut menestyksellä taistella tätä tunnetta vastaan. Ja näin hän oli sekavien tunteitten, pelon, ylpeyden, vihan ja kaipauksen ristiaallokossa, kunnes Wishkobun, intiaaninainen, hiipi sisään pukemaan häntä päivällisiksi juhlapukuun, sillä tätä suuren maailman tapaa hän ja hänen isänsä vakaasti noudattivat. Hän joutui siten puhumaan pehmeätä ojibwan kieltä ja keskustelun kuluessa unohti osan mielenliikutuksestaan ja tyyntyi taas jonkun verran.

Pinta-ajatusten ainakin täytyi tällä haavaa kiintyä toisiin asioihin. Intiaanivaimon täytyi kertoa hänelle hopeaketusta, jonka Mu-hi-ken, eräs hänen heimonsa mies, oli tuonut; mitä Akilles Picard oli vastannut, kun Mac Lane oli häntä soimannut; metsäpalosta, joka oli nähty kaukana idässä, ja arveluista, kuinka tuli oli irti päässyt, kun siellä päin ei tietty olevan ihmisiä. Mutta kesken tätä asiasta toiseen poikkeavaa juttelua Virginia tunsi mielessään jotain uutta, jotain suloista, vaikka vielä epämääräistä. Puoleksi pilailevan, puoleksi hellätunteisen keskustelun rattoisimpina hetkinä hän tunsi sen kohotuksen alta päin salpaavan henkeään, niin että hän mieli mitä lyhykäisimmäksi hetkeksi kesken vaieta, ikäänkuin odottaen jotain sanomaa, jota ei kuitenkaan kuulunutkaan. Häntä kiehtoi uusi nykyhetken ilo, läheisen tulevaisuuden veres toivo, vaikka sekä ilo että toivo perustuivat johonkin hänelle tuntemattomaan. Se oli tuleva myöhemmin.

Alemmassa hallissa kajahteli nopeita askelia, kuului vihellystä, sitten iloista reipasta laulua:

Minä kultani menetin,
Vaikka ansiottani,
Ruusuvihkon vuoksi,
Jota en antanut.
Kauan olen sinua lempinyt
Enkä unhota milloinkaan!

Virginia vaikeni äkkiä eikä puhunut enempää, ennenkuin kulki alas neuvostohuoneeseen, johon pöytä oli päivälliseksi katettu.

Kaksi kynttilää hopeajaloissa valaisi huonetta. Herrat odottivat häntä jo, kun hän astui sisään, ja paikalla kävivät istumaan jykeviin kuluneihin tuoleihin. Valkoinen palttina ja kiiltävä hopea koristivat pöytäkalustoa. Galen Albret istui pöydän toisessa päässä, Virginia toisessa. Kahden puolen olivat tohtori ja rouva Cockburn; Mc Donald, pääkauppias; Richardson, hänen apulaisensa, ja Englannin valtiokirkon lähetyssaarnaaja Crane. Matthews tarjosi ruokaa ankaraa arvojärjestystä noudattaen, ensin aseman päällikölle, sitten Virginialle, sitten tohtorille ja hänen vaimolleen, Mc Donaldille,, kauppa-apulaiselle Cranelle, kuten arvo vaati. Samaa järjestystä oli noudatettu huoneeseen tultaessa. Siten nämä ihmiset ylläpitivät jonkinmoisia muistoja suuresta maailmasta, kuudensadan mailin päässä linnuntietä kulkien lähimmästä kaupungista.

Lasiastiasto oli hienoa, hopeat painavat, palttina mitä vaikeinta. Matthews hoiti tarjoilua moitteettomasti: mutta pään päällä oli erämaa-aseman karkea hirsikatto, joen takaa kuului heikosti susien ulvontaa. Ruokia oli riisiä, curryä, suolattua sianlihaa, perunoita ja papuja; sillä riistaa oli tähän aikaan vuodesta niukasti, eikä kala vielä noussut jokeen säännöllisesti.

Virginia istui koko aterian ajan omituisen hajamielisenä. Hänen mielessään ei muodostunut mitään itsetietoisia ajatuksia, mutta siitä huolimatta hän mielestään punnitsi painavia asioita. Kun häneltä nimenomaan kysyttiin jotain, niin hän vastasi vienosti. Suuren osan ajasta hän tutki isänsä kasvoja. Ne olivat hänen mielestään vanhat. Näkyivät jo ne juovat, jotka lapsen rintaan vaikuttavat kuin äkkiarvaamaton tuskallinen puukonpisto — suupielien veltostuminen, ohimoiden rypyt, silmäin väsynyt ilme. Virginian omat silmät kyyneltyivät. Se subjektivisen passivinen mielentila, johon äsken syttynyt, mutta vielä huomaamaton rakkaus oli hänet saattanut, tuuditti häntä vienouteen. Hän tyytyi asioihin semmoisina, kuin ne hänelle esiintyivät. Hetkeksi hän unohti päivän tapaukset ja eli vain niiden kaikkien synnyttämässä tunnelmassa. Vieras ei enää herättänyt hänessä vihaa, sen enempää kuin suruakaan, kiintymystä sen enempää kuin pelkoakaan. Välittömien tunteitten nukkuessa hän haaveillen liiteli uuden asiaintilan pilvillä.

Tämä ylevä mieliala vaikutti, ettei häntä aterian jälkeen huvittanut muiden seura. Aseman päällikkö meni Richardsonin kanssa kahden kesken. Tohtori sytytti pitkän manillasikarin ja lähti pihan poikki sairashuoneeseen. Mc Donald, Crane ja rouva Cockburn astuivat saliin ja istuivat pianon läheisyyteen. Virginia epäröi, heitti sitten saalin päänsä yli ja astui ulos leveälle verannalle.

Pohjolan yön aava, loistava ihanuus tulvi oikopäätä hänen sieluunsa. Suoraan hänen edessään revontulet hehkuivat, loimuivat, riutuivat ja taas väreillen leimahtivat. Kerran niiden pitkät kielet jo hulmahtivat ohi taivaan navan; seuraavassa tuokiossa ne olivat murtuneet ja valuneet takaisin kuin valopuro Otavan päällä kaartuvaan kehäänsä. Ne eivät hetkeksikään vakaantuneet alalleen. Niiden levottomuus huomaamatta rikkoi illan rauhan; mutta uhkeutensa se sai pitää.

Verrattuna tähän äärettömyyden sädehtivään kaartoon maa oli kutistunut kapeaksi mustaksi samettinauhaksi, josta ei erottanut mitään, ennenkuin taivaanranta äkkiä katkesi kuusien ja petäjäin tyveneen ääriviivaan. Ja mahtava Moose joki kaiken aikaa liukui siitä ohi merta kohti kiiltävine, kimaltelevine, jopa loukkaavan räikeine heijastuksineen.

Niin nopeata ja hämmentävää oli näiden molempain suurten mahtien — kymen ja taivaan — liikunto, että mielikuvituksen oli vaikea uskoa äänettömyyteen.

Oli kuin olisi maa ollut täynnään huutoa ja melskettä. Vaikka yö todenteolla oli hiljainen kuin tropiikin ilta. Sudet ja vetokoirat vastailivat toisilleen häiritsemättä; hernekertun kaunis laulu hiipi metsästä huokuen taivaallista rauhan henkeä kuten ainakin.

Virginia nojasi kaidepuita vasten ja katseli tätä kaikkea. Hänen sydämensä oli paisunut tunteista, joista toiset olivat semmoisia, ettei hän edes tiennyt niille nimeä; hänen silmänsä olivat täynnään kyyneliä. Eilisestä hänessä oli jotain muuttunut, mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä se oli. Himmeät viisaat tähdet, kalpea parhaillaan laskeva kuu, hivelevä etelän henkäys olisivat voineet hänelle kertoa, sillä ne ovat vanhat ja viisaat maailman asioissa. Joskus väläytti tavallista kirkkaampi leimaus erästä lipputangon alaisista pronssitykeistä. Silloin värähti Virginiankin sydän. Hän kuvitteli säikähtäneensä heijastusta.

Hän ojensi käsivartensa yötä kohti, syleillen sen ihanuutta ja huoahti myötätuntoaan sen aikomuksille, jota hän ei tiennyt. Hän tunsi levottomuuden himotusta; mutta ei kuitenkaan haluttanut lähteä. Mutta ei ainoakaan ajatus muistellut vierasta, — sillä hän ei vielä ymmärtänyt.

Sitten hän aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, kuuli hänen äänensä hämärästä aivan polvensa vierestä. Näytti itsestään selvältä, että hänen piti olla siellä; osana rauhattomasta ihanasta yöstä, osana hänen mielialoistaan. Impi ei hämmästyksestä kavahtanut, vaan puoleksi sulki silmänsä ja nojasi kauniin päänsä verannan pylvästä vasten. Mies vienolla äänellä hyräili vanhaa erämieslaulua:

Taattoni talon takana,
Lennä, sydämeni, lennä,
Taattoni talon takana
On ihana omenapuu.

»Ah neitoni armas», rikkoi hiljaisuuden hivelevä ääni, »suloinen on yökin, hivelevä kuin silmäsi. Ettekö minua tervehdi?»

Kolme prinssin tytärtä,
Lennä, sydämeni, lennä,
Kolme prinssin tytärtä
Sen alla uinuaa.

»Eikö prinsessa tahdo jättää unelmainsa sisaria?» ääni haaveillen kuiskasi. »Eikö hän tule?»

Virginia värisi, puoleksi avasi silmänsä, mutta ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin olisi pimeys huoahtanut ja sitten jälleen puhjennut säveliin.

Nuorin heistä herää,
Lennä, sydämeni, lennä,
Nuorin heistä herää
Sisko, aamu hämärtää!

Laulu katkesi tällä kertaa ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa. Impi avasi silmänsä suuriksi ja henkeään pidättäen tuijotti eteensä laulajaan.

Ei, se on vain tähti,
Lennä, sydämeni, lennä,
Ei, se on vain tähti,
Joka lempeämme valaisee!

Viimeisen edellinen sana lausuttiin intohimoisella väreilevällä kurkkuäänellä ja se hälveni hiljaisuuteen.

»Tule!» mies jälleen toisti, tällä kertaa melkein käskevällä äänen sävyllä.

Impi kääntyi hitaasti ja meni hänen luokseen, silmät lapsekkaina, säikkyneinä, huulet auki, kasvot kalpeina. Tultuaan miehen kasvojen eteen hän horjui ja oli kaatua kumoon.

Mies katsoi häneen terävästi, naurahti ja huudahti jokapäiväisellä, asiallisella äänellä:

»Kas vaan, jopa luulen, että lauluni teitä säikäytti. Se on vain venelaulu. Tulkaa, lähdemme laveteille istumaan, niin saamme jutella.»

»Voih!» neitonen huohotti hieman hysteerillisesti. »Elkää tehkö niin toiste! Elkää. En käsitä sitä! Ette saa!»

Mies naurahti taas, mutta äänen sävyssä oli nyt hellyyttä, ja tarttui hänen käteensä hyräillen hiljaisella äänellä laulunsa viimeistä säeparia:

Virginia lähti tämän miehen keralla alistuvana — lähti kohtaukseen, josta hän tuskin tuntia aikaisemmin oli päättänyt pysyä poissa. Hänen sielunsa oli järkkynyt pohjiaan myöden, aivan samoin kuin ennenkin. Silloin sen olivat aikaan saaneet muutamat harvat sanat, nyt sen oli tehnyt pieni tavallinen laulu. Mutta miehen outo voima kiinnitti häntä, niin että hän huomasi ainakin sillä hetkellä menettelevänsä niinkuin hän oli halunnut. Tästä ajatuksesta hämmästyen ja säikähtyen hän kuitenkin ennätti rukoilla pienen rukouksen: »Rakas Jumala, tee hänet minua kohtaan hyväksi.»

He nojautuivat vanhoja pronssitykkejä vasten, jotka uhkailivat jokea. Mies kietoi saalin neidon ympäri, lupaa kysymättä, mutta hellävaroen, ja sitten hän veti hänet luokseen, kunnes neito lepäsi hänen olkaansa vasten, veti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja siihen neitonen jäi vavisten, odottavaisena, vilkaisten mieheen sukkelaan, lintumaisin, rukoilevin silmäyksin, ikäänkuin pyytäen häneltä sääliä. Mies ei sen koommin ollut asiaa huomaavinaan. Mies alkoi jutella, puolittain leikillisesti, ja vähitellen impi hänen jatkaessaan unohti pelkonsa, jopa vierauden tunteensakin ja joutui kokonaan hänen voimansa lumoihin.

»Nimeni on Ned Trent», hän alkoi, »olen Quebecista kotoisin. Olen metsänkävijä ja matkustanut olen laajalta. Olen käynyt pohjan kaukaisimmilla perillä, jopa Hiljaisuudenkin vuorien takana.»

Ja sitten hän iloisella, hieman leikillisellä, mutta samalla sointuvalla äänellään kevyesti kosketteli avaria etäisiä seutuja. Hän puhui suuresta Saskatchewanista, Peace joesta ja Mackenzien suistamosta, talvimatkoistaan Suuren Karhujärven taa Pienten puitten maahan ja puoleksi tarunomaisesta Jamba Tuuh järvestä. Hän puhui käynneistään Koiran kylkiluitten ja Keltaisten puukkojen luona, joiden maassa keskikesälläkin sataa lunta. Immen silmien eteen hitaasti kehittyi kuin panoraamana suuri pohjola koko laajuudessaan, juhlallisessa lumouksessaan, rohkeine karkaistuine miehineen, vaarallisine vene- ja rekiretkineen, hyisine karumaineen, mahtavine metsineen. Äkkiä tämä heidän asemansa, vaikka se oli kuukauden matkan päässä erämaan keskellä, tuntui niin kovin pieneltä, kesytetyltä ja sivistyneeltä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuolema alati vaaninut sen kujain suulla. »Silloin oli kovin kylmä. Suuret talvipakkaset olivat tulleet. Yöllä meillä ei ollut muuta suojaa kuin peitteemme, emmekä voineet pitää tulta, kuusipuut kun paloivat liian nopeasti ja niistä lensi paljon poukkuja. Kauan aikaa värisimme pakkasessa lumikengillemme koukistuneina; sitten vaivuimme raskaaseen uneen, niin ettemme heränneet siihenkään, kun koirat päällämme tappelivat. Kahdesti tai kolmesti keitimme teetä yön kuluessa. Aamulla meidän aina täytyi sulattaa mokkasiinimme, siten että pistimme ne paidan alle. Intiaanejakin palelsi ja he hokivat: 'Ed-sa, jazzi ed-sa' — 'on kylmä, kovin kylmä'. Ja kun tulimme Raeen, niin ei siellä ollut paljoakaan parempi. Vaikka liedessä roihui suuri tuli, niin jäätyi muste kuitenkin kynään. Tätä kesti viisi kuukautta.»

Näin hän puhui, ikäänkuin jokapäiväisistä asioista ainakin. Itsestään hän ei paljoa puhunut, mutta hänen jatkaessaan lyhyin täsmällisin lausein kuva kävi yhä selvemmäksi ja Virginia huomasi miehen esiintyvän siinä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli näkevinään uupuneet kuolevat koirat, huuruiset väsyneet miehet; hän oli kuulevinaan lumikenkäin nopeata rousketta miesten rientäessä edellä latua aukaisemassa; hän oli tuntevinaan lumikenkä-taudin julman kidutuksen, pakkasen ihoa rankaisevan puremisen, lumisokeuden kivut, nälän, joka tuimuudestaan huolimatta ei voinut saada tyydytystä jäätyneestä kalasta, eikä karvaisesta mustasta karibulihasta. Yksi asia hänelle jäi käsittämättömäksi — miesten lannistumaton mieli. Hän loi aran katseen kumppaninsa kasvoihin.

»Komppania on tyly isäntä», hän vihdoin huokasi nousten suoraksi ja nojautuen sitten tykin lavettia vastaan. Mies antoi hänen erota vastaan sanomana, melkeinpä sitä huomaamattakaan, siltä näytti.

»Siksi, että rakastan sitä. Se on elämäni. Tahdon käydä siellä, minne ei kukaan ennen minua ole osannut; tahdon seisoa yksinäni taivaan alla; tahdon itselleni osottaa, ettei mikään ole minulle liian suurta — ei mikään vastus, vaara — ei mikään!»

»Miksi sitten tulitte tänne? Onhan täällä sentään ainakin metsiä, niin ettei teidän tarvitse palella. Tämä ei ole niin kamalaa maata kuin Kuparikaivoksen ja Keltaisten puukkojen maa. Tulitteko tänne yrittämään, voisitteko tehdä sen 'pitkän retken', josta tänään puhuitte?»

»Varmaan teette sen loistavasti», neitonen sanoi; »minä tunnen sen. Te olette rohkea ja tottunut matkustamaan. Kertokaa minulle, mimmoinen se on.»

Mies ei vastannut. Impi hetkisen kuluttua katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, otsa rypyssä. Sitten hän jälleen kääntyi immen puoleen, silmät hänen silmiinsä hehkuen. Ja taas miehen lumous kasvoi suureksi, valtasi hänet. Impi tunsi sydämensä vavahtelevan, itsetietoisuutensa pettävän, vanhan pelkonsa palaavan.

»Kuulkaa», vieras sanoi, »kun kerron. Saatan tulla teiltä huomenna pyytämään, että valitsette jumalallisen säälinne ja sen välillä, jota voitte pitää velvollisuutenanne. Sitten kerron teille kaikki, mitä »pitkästä retkestä» on mainitsemisen arvoista. Se on komppanian salaisuus. Te olette aseman päällikön tytär; tiedätte, mitä se merkitsee.» Hänen päänsä vaipui. »Ah, olen väsynyt — väsynyt kaikkeen!» hän huudahti kumman epätoivoisella äänellä. »Vielä eilen näyttelin osaani koko vanhalla tehollani; tänään into on poissa! En välitä enää.» Hän tunsi immen käden puserruksen. »Säälittekö minua sentään hiukan?» hän kysyi. »Säälittekö heikkoutta, jota ette ymmärrä? Varmaan pidätte minua houkkana.»

»Tiedän, että olette onneton», Virginia vastasi vienosti. »Se todella surettaa minua.»

»Surettaako? Todellako?» mies huudahti. »Onnettomuus on niin jalon säälin arvoinen, kuin teidän on.» Hetkisen hän mietti, sitten levitti kätensä äkkiliikkeellä, ikäänkuin paljaasta välinpitämättömyydestä epätoivoissaan. Sitten hänen mielialansa muuttui yht'äkkiä, niinkuin hänen oikullinen, yllättävä tapansa oli. »Ah, tähti lensi!» hän huudahti. »Se merkitsee suukkosta!»

Samalla hän nauraen yritti vetää neitoa luokseen. Suuttuen, häveten, syvästi loukkaantuneena tämä riuhtasi itsensä irti ja ponnahti seisomaan.

Immen rauha murtui. Hän puhkesi lapsen rajuun itkuun, kääntyi pois ja juoksi kiireellä asemataloon.

Ned Trent tuijotti hänen jälkeensä minuutin silmäkulmiaan rypistäen.
Sitten hän kärsimättömästi polki mokkasinipukuista jalkaansa.

»Niinkuin hiiri loukussa!» hän itseään ilkkui. »Niinkuin hiiri loukussa, Ned Trent! Kohtalo on sulkemassa sinut kouraansa. Yhden pienen kapineen vain olisit tarvinnut, mutta sitä et saa millään. Lahjoista ei apua! Voimasta ei apua! Viekkaudesta ei apua! Nyt iltapäivällä luulin keksineeni uuden tien. Sen, mitä en voi millään muulla keinolla saada, saisin ehkä tältä pieneltä tytöltä. Hän on vain lapsi. Voisin luullakseni vedota hänen sääliinsä — ah, Ned Trent, Ned Trent, voitko milloinkaan unohtaa hänen säikähtyneitä valkeita kasvojaan, kun hän pyysi sinulta sääliä?» Hän astui edestakaisin molempien pronssitykkien väliä kuin pantteri häkissään. »Hänen apunsa olisi varma, pyytämistä vailla vain, — mutta hän tekee pyytämisen mahdottomaksi! En voi. Parempi koettaa la longue traversen onnea, kuin käyttää hyväkseen hänen sääliään — hän varmaan joutuisi kiinni. Kuinka ihanat silmät hänellä on. Hän pitää minua raakalaisena, — kuinka hän nyyhkytti, ikäänkuin olisi hänen pikku sydämensä pakahtunut. No niin, se oli ainoa keino, millä saatoin tehdä tyhjäksi hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Minun täytyi se tehdä. Nyt hän halveksii minua ja unohtaa minut. On parempi, että hän pitää minua raakalaisena, kuin että nuo rukoilevat silmät aina minua vainoovat.» Etäisen pappilan ovi avattiin ja suljettiin. Hän hymyili katkerasti. »Niin aina, enhän minä ole tuota koettanut», hän myönteli. »Sopivathan heidän opetuksensa erinomaisen hyvin minun tapaukseeni — sääliä, oikeutta, ihmisyyttä — niin, ja lähimmäisen rakkautta. Minäpä yritän. Pyydän apua tämän miehen rakkaudelta, kun ei naisen rakkaus voi minua auttaa. Naisen rakkaudelta — ah — niin.»

Hetken kuluttua hän muitta mutkitta avasi oven ja astui sisään. Rypistäen silmäkulmiaan hän tutkisteli pastori Archibald Cranea, joka katsoi häneen hämmästyen ja punastuen korviaan myöten.

Pastori Archibald Crane oli muutoinkin pieni punakka mies ja kirkko yksin tutkimattomassa viisaudessaan mahtoi tietää, miksi se oli lähettänyt hänet paimentamaan näitten voimakkaitten, kovaluontoisten ihmisten sieluja. Hänellä sattui parhaillaan olemaan päässään aivinainen englantilainen soutulakki kaljun päälakensa suojana kylmän henkeä vastaan ja muutoin hän oli puettuna pappispukuun, lukuun ottamatta lavendelin värisiä housuja ja helmillä koristettuja punapäärmäisiä mokkasiinejaan. Hänen heikot pienet kasvonsa olivat punakat ja melkein saman värinen oli poskiparta, jota riippui tukko kummallakin puolella. Käden ulottumamatkan päässä hänellä oli jykevä keppi kullattuine nuppineen. Kuullessaan oven aukeavan hän huudahti, ennenkuin päätään kohotti: »Voi, voi, kuinka nämä kevään ensimäiset kärpäset ovat harmillisia!» ja näytti sitten hämmästyneeltä.

Kirkon mies levitti kätensä pitkin pöytänsä reunaa ja näytti epäröivän.

»Hyvää iltaa», hän vastahakoisesti vastasi. »Mitä voin tehdä puolestanne?» Hän ei käsittänyt, mikä vierailun tarkotus mahtoi olla, mutta kun vieras oli turkiskauppiaan vaatteissa, niin Archibald pastori paikalla päätti häntä sen mukaan kohdella.

»Pyydän saada esitellä itseni, nimeni on Ned Trent», vapaakauppias maltillisesti sanoi, »olen tänä iltana pakotettu häiritsemään kotirauhaanne, koska olen julmasti papillisen apunne tarpeessa.»

»Minua ilahuttaa, että ahdingossanne pyydätte kirkon lohdutusta», vastasi toinen aina valmiin miehen sydämellisellä äänellä. »Olkaa hyvä ja istukaa. Ei sen, jonka sielu janoo, tarvitse puolustella itseään elämän lähteitten vartijaa lähestyessään.»

»Aivan niin», vastasi vieras kuivakiskoisesti ja kehotusta noudattaen istui, »tarpeeni vain ovat tällä kertaa pikemmin maallisia kuin hengellisiä. Siitä huolimatta ne mielestäni täydelleen kuuluvat kirkon toimipiiriin.»

»Kirkko koettaa määrätyin rajotuksin auttaa niitä, jotka ovat aineellisessa puutteessa», vakuutti Crane virallisella arvontunnolla. »Varamme ovat pienet, mutta niille, jotka todella ovat ansiollisia, olemme aina valmiit antamaan oikean antamisen hengessä.»

»Sananne ilahuttavat minua», vastasi nuori mies tylysti; »silloin teidän varmaan on helppo hankkia minulle se vähä, mitä tarvitsen, rihla ja neljä-, viisikymmentä patruunaa.»

»Mitenkäs nyt», huudahti Crane, »en tosiaankaan käsitä, miten tämä vähääkään kuuluisi minun toimialaani. Kääntykää kaupanhoitajamme, herra Mc Donaldin puoleen kaikissa semmoisissa asioissa. Minua hämmästyttää, että voitte pyytää semmoista minulta.»

»Ette niinkään hämmästy, kunhan saatte kuulla, mikä mies minä olen. Mainitsin teille, että nimeni on Ned Trent, mutta en muistanut teille samalla kertoa, että olen vangittu vapaakauppias, joka olen tuomittu lähtemään 'pitkälle retkelle', ja että turhaan olen koettanut muualta saada pelastuskeinoja.»

Nyt kirkon mies käsitti. Tunkeilijan asian koko kantavuus leimahti hänen pienille sinipunerville kasvoilleen huolestuneena levottomuutena. Moisen, vieraan ehdottaman armeliaisuuden todenmukaiset seuraukset oikein hänen mieltään käännättivät.

»Ja nekö te luulette saavanne minulta!» hän huudahti, kun vihdoin sai puhuneeksi.

»Tietysti», vastasi vieras, nostaen mukavasti toisen säärensä ristiin toisen päälle. »Ettekö huomaa, että tapauksien logiikka pakottaa minua otaksumaan niin< Millä muulla tavalla voisitte menetellä! Oleskelen tässä maassa Canadan kansalaisena täydellä lainmukaisella oikeudella. Voimakkaampi on vääryydellä minut vanginnut ja vääryydellä kuolemaan tuominnut. Tietysti myönnätte, että tämä on vääryys!»

»Jaa, tiedättehän te — maan tapa — tätä tuskin voi pitää abstraktisena asiana —» änkkäsi Crane, vielä käsittämättä hänen todistelunsa johdonmukaisuutta.

»Mutta abstraktiselta kannalta katsoen laittomuus siis on ilmeinen», jatkoi vapaakauppias tyynesti. »Ja ilmeistä laittomuutta vastaan ei abstraktisen — ja konkretisen — siveyden tunnustettu tukipylväs tietysti voi asettua kuin yhdelle kannalle. Kirkon täytyy vastustaa epäsiveyttä ja sen vuoksi teidän kirkon edustajana täytyy antaa minulle rihla.»

»Semmoinen apu olisi minun puoleltani ilmikapinoimista esivaltaa vastaan ja minua rangaistaisiin sen johdosta ankarasti. Tietysti», hän vakuutti itsetietoisella tunnolla asiansa oikeudesta, »minä en hetkeäkään ottaisi lukuun omaa personallista turvallisuuttani. Mutta siitä kärsisi ajamani asia. Unhotatte, hyvä herra, että teemme täällä suurta ja hyvää työtä. Niissä virrenveisuu-kokouksissa, joita seurakunnassamme joka viikko pidetään, käy säännöllisesti enemmän kuin neljäkymmentä alkuasukasta; ensi vuonna toivon voivani rakentaa Valasjoelle kirkon, voidakseni siten vaikuttaa senkin etäisen seudun pimitettyjen ihmisten keskuudessa. Kaikella tällä on oleellinen merkitys Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. Te nyt vaaditte minua saattamaan kaiken tämän vaaraan voidakseni estää yhden ainoan vääryyden tapauksen. Tietysti on velvollisuutemme rakastaa toisiamme, mutta —» hän vaikeni.

»Aivan niin», sanoi pastori Crane. »Kiitoksia; se oli juuri oikea sana. Meidän täytyy suvaita paljon asioita voidaksemme saada aikaan sen vähän hyvää, jonka Herra suo heikkojen ponnistustemme palkaksi. Muutoin saisimme lähteä täältä tiehemme.»

»Erinomaisen mieltäkiinnittävää», myönteli Ned Trent purevan tyynesti. »Mutta eikö se ole hieman kaupantekoa? Siitä vähästä, minkä tunnen kirkon historiaa ja uskonnollista kirjallisuutta, olen aina tullut siihen käsitykseen, että teitä opetetaan puolustamaan oikeutta aina, maksoi mitä maksoi — että jos aprikoimatta ajatte oikeuden asiaa, niin Herra antaa teille apuaan kaikissa koettelemuksissa. Luulen melkein, että tuota pikaa voisin itsestäni pinnistää raamatunlauseenkin tämän tueksi.»

»Rakas nuori mies», intti pastori Archibald lempeästi, »te ette ilmeisestikään vähääkään ymmärrä tilannetta. Minä tunnen, että kerrassaan pettäisin minulle uskotun asian, jos millään tavalla saattaisin vaaranalaiseksi edeltäjäni elämäntyön. Teidän täytyy kyetä itsekin tämä käsittämään. Se tekisi kerrassaan lopun hyödyllisestä vaikutuksestani täällä. Minut ajettaisiin pois. En saisi jatkaa työtäni. Minun täytyy ottaa lukuun, mikä on parasta.»

»Tuossa, mitä sanotte, on vähän perääkin», myönsi vieras, »jos välttämättä tahdotte arvostella liikeperiaatteiden kannalta. Mutta minun yksinkertainen järkeni sanoo, että olette unohtanut asian ytimen. 'Luota Herraan', sanoo profeetta. Ja totta puhuen on omalla alallannekin joitakuita kilpailijoita, jotka kannattavat teidän esittämäänne oppia, mutta te tuomitsette heidät harhaoppisina. 'Hyvä tarkoitus pyhittää huonot keinot’, eikö se ole jesuiittain veljeskunnan tunnuslause.

»Minä protesteeraan. Minä todella protesteeraan», intti kirkon mies loukkaantuneena.

»All right», myönsi Ned Trent hyväntuulisen halveksivasti. »Se ei olekaan pääasia. Hylkäättekö pyyntöni?»

»Ettekö käsitä?» pyyteli toinen. »Olen varma siitä, että te olette tasapuolinen ja käsitätte asian laajemmalta kannalta.»

»Ei ole aina helppo kulkea oikein Herran edessä, enkä minä suinkaan ole aina selvillä tiestäni, mutta —»

»Olen pahoillani; pelkään, että minun täytyy», hän itseään puolustellen sanoi.

Vieras astui lähemmäksi, kunnes kosketti pöytää, jonka toisella puolella pastori Archibald istui, ja seisoi siinä hetkisen, katsellen vastustajaansa melkein naurun sekaisella halveksimisella.

»Tepä olette huvittava pieni elukka», hän verkalleen sanoi, »ja olen minä aikanani nähnyt monta teidän kaltaistanne. Täällä te joka sunnuntai saarnaatte jokaiselle, ken kuulla haluaa, vanhoja kuluneita oppeja, joihin ette elämässänne usko vähääkään. Nyt teillä ensi kerta olisi tilaisuus toteuttaa niitä sananmukaisesti, mutta sen sijaan te pakenette sanojen taa. Ja kun nyt kerran olette kiinni, niin kuulkaa samalla, mitä minulla on sanottavaa teidän kaltaisistanne. Olen kulkenut pohjan periä laajalti ja tiedän, mitä puhun. Työnne täällä intiaanien kesken on mätää, ja jokainen järkevä ihminen sen tietää. Te sullotte heidät hirsirakennuksiinne, te pakotatte heidät käyttämään vaatteita, joihin he ovat tottumattomat, kunnes he keuhkotautiin sortuvat. Se pieni tinatorninen sivistyksen irvikuva, jonka te heille annatte ja joka ei heille sovi, opettaa heidät kerjäämään, varastamaan ja valehtelemaan. Olen laajalti matkustanut, mutta vielä minulta on jäänyt näkemättä, minkä vuoksi teidän kaltaisia maan päällä suvaitaan. Te olette ahdasmielisiä, tekopyhiä, suvaitsemattomia, eikä teissä ole rahtustakaan todellista ihmisyyttä valeuskontonne kaunistukseksi. Huomatessanne, ettette voi kotonanne riittävästi sekaantua toisten ihmisten asioihin, toimitatte itsenne semmoisiin seutuihin, missä tämä sitä paremmin onnistuu — ja te sen kautta ansaitsette autuuden. En oikeastaan tiedä, mitä varten sanon tätä teille, tuntuuhan vain, kuin olisi sen jälkeen parempi olla. Kerran kuulin erään teidän kaltaisenne sanovan surevalle äidille, että tämän pieni lapsi oli joutunut helvettiin, koska se oli kuollut ennenkuin hän — mokoma kaunis tekopyhä — oli pirskottanut vähän vettä sen pikku ruumiille. Semmoista se on teidän kaltaistenne ihmisrakkaus. Teitä ehkä haluttaa kuulla, että minä samalla ja samassa paikassa pieksin sen miehen. Te olette kaikki samaa maata; tunnen sen suvun. Kun teidän joukostanne löytyy oikea mies — ja niitä on oikeitakin miehiä — niin on hän kaikessa niin erilainen, vieläpä uskossaankin, että hän oikeastaan on toista rotua. Kun tulin tänne, niin en vähääkään toivonut saavani sitä, mitä pyysin. Tunnen sukunne ja tiedän hyvin, kuinka hyvin kaksituhatta vuotta vanhat oppinne soveltuvat käytännölliseen elämään. On toinenkin tie, mutta luontoni ei sallinut sitä käyttää. Te olisitte paikalla siihen tarranneet kiinni, siitä olen vakuutettu. Täältä minun tulisi saada apua. Minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä ei pitäisi. Tekö Herran palvelija! Mokoma pieni hyönteinen, ei teihin edes kannata suuttua!»

Hän seisoi ja hetkisen katsoi hämmentyneeseen ja huolestuneeseen kirkon mieheen. Sitten hän meni ulos.

»Mitä tämä merkitsee?'» kysyi Virginia käskevästi. »Kuka on tuo mies?
Mitä varten hän pyytää rihlaa? Vaadin, että sanotte minulle sen.»

Hän seisoi suorana ja korkeana matalassa huoneessa, silmät leimuten, pää takakenossa käskynvallan varmassa asennossa.

Pastori Crane koetti keksiä jotain sopivaa, sanoja tavotellen. Impi lopetti lyhyeen hänen haparoimisensa.

»Tuo on joutavaa puhetta. Jokainen muu kuin minä näyttää olevan asiasta selvillä. En ole enää lapsi. Tulin keskustelemaan teidän — uskonnonopettajani — kanssa juuri tästä asiasta. Sattuman kautta kuulin niin paljon, että minulla on oikeus saada tietää enemmän.»

Kirkon mies mutisi jotain komppanian salaisuuksista. Taas neitonen lopetti hänen puheensa lyhyeen.

»Komppanian salaisuus! Koska on komppania alkanut uskoa salaisuutensa
Andrew Lavioletelle, Wishkobunille, teille!»

»Teidän ehkä olisi parempi kysyä isältänne», sanoi Crane, joka taas alkoi saada takaisin arvontuntoaan.

»Se ei sovi minulle», vastasi impi. »Minä vaadin, että vastaatte kysymyksiini. Kuka on tämä mies?»

»Hän on vapaakauppias», vastasi pastori Crane sen näköisenä kuin mies, joka heittää pommin ja pelkää seurauksia. Hänen ihmeekseen pommi ei räjähtänytkään.

Kirkon miehen leuka vaipui alas ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Tämähän osotti niin paksua tietämättömyyttä aseman tavallisista asioista, ettei kekseliäinkään mielikuvitus voinut pitää sitä paljaan sattuman aiheuttamana. Kun Virginia Albret ei tiennyt, mitä sana merkitsi, eikä niitä synkkiä seurauksia, joita se tuotti, niin ei siitä voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Galen Albret ei tahtonut, että hän saisikaan sitä tietää. Hänet oli ehdoin tahdoin jätetty asiasta tietämättömäksi, ja viisaan miehen oli parasta aprikoida asiaa moneen kertaan, ennenkuin rohkeni asian hänelle ilmaista.

»Vapaakauppiaiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kauppaa komppanian kiellosta huolimatta», hän varovasti sanoi.

»Ei mikään, sen mukaan kuin minä tiedän», vastasi Crane lempeästi. »Hän on hyvin sopimaton ja vähästä kiihtyvä nuori mies.»

Virginian nopea vaisto jälleen huomasi samat salvat, jotka rahvaassa, Wishkobunissa ja hänen isässään olivat niin tehokkaasti riistäneet totuuden hänen saatavistaan. Hänen naisen voimansa ja asemansa olivat heikommat kuin kirkon miehen pelko, että Galen Albretin ilmaisematon tahto voisi tuottaa hänelle vahinkoa. Impi kysyi vielä muutamia kysymyksiä, sai vielä muutamia kierteleviä vastauksia, jonka jälkeen hän jätti kirkon miehen tointumaan miten parhaiten taisi sangen raskaan illan koetuksista.

Ulkona yön pimeydessä impi epäröi kahden vaiheilla, mitä nyt oli paras tehdä. Hän oli kiihtynyt ja päätti päästä asian perille, mutta ei voinut rohkaista mieltään sikäli, että olisi kysynyt isältään. Että vieras oli komppanian kanssa riidassa, että hän luuli siitä syystä olevansa vaarassa ja että hän pyysi apua, sen hän kyllä selvään älysi. Mutta koko juttu oli muutoin niin hämärä ja huolestuttava. Hän tahtoi saada asiasta selvän käsityksen, päästä syitten perille. Ja kesken kiihtymystään hän huomasi ja tunsi henkeään ahdistavan, että hän oli peloissaan tuon vieraan puolesta. Hänellä ei ollut aikaa nyt kysyä itseltään, mitä se mahtoi tietää; hän vain pani tosiasian tähdelle.

Vaistomaisesti hän kääntyi tohtori Cockburnin taloa kohti. Rouva Cockburn oli yksinkertainen pieni keski-ikäinen ihminen, hiukset jakaukselliset, harmaat, silmät lempeät, haalistuneet. Hän oli paikan elämässä täydellinen nolla, hänen taipumuksensa olivat kotoiset ja jokapäiväiset, mutta Virginia piti hänestä.

Hän sattui olemaan kotona ja tohtori vielä sairashuoneella, joka sopi sangen hyvin. Virginia astui pieneen hirsiseinäiseen huoneeseen, kulki sen poikki oikopäätä suurempaan paperoituun huoneeseen ja kävi virttyneeseen punaiseen nojatuoliin istumaan. Rakennus oli aseman vanhimpia, lattiat leveistä maalaamattomista ja jotenkin epätasaisista lankuista, katto matala, ikkunat pienet ja yleiset piirteet säännöttömyyteen ja lenkoilevaan summittaisuuteen taipuvat. Valkoisten seinäpaperien takana ilmeisestikin oli veistetyt hirret. Nykyiset asukkaat, joilla oli samalla sekä jotenkin kotoiset taipumukset että rajoitetut varat, olivat ahtaneet huoneen jos kuinka täyteen kaikenlaista pientä kamua — pieniä ryijyjä, pieniä pöytiä, pieniä pitsiliinoja, pieniä valokuvatelineitä, pieniä posliinikoristeita, pieniä hinteliä hyllyköitä ja kirjahyllyjä.

»Rouva Cockburn», hän sanoi, »te olette aina ollut sangen hyvä minua kohtaan, aina, aina siitä pitäen kuin tulin tänne pienenä tyttönä. Pelkään, etten aina ole osannut antaa sille täyttä arvoa, mutta nyt olen kovin pahassa pulassa ja tarvitsen apuanne.»

»Mikä on asia, rakas Virginiat» kysyi vanhempi nainen lempeästi.
»Tietysti teen, mitä voin.»

»Teidän pitää kertoa minulle, mitä kaikki tämä salaperäisyys merkitsee — tarkoitan miehestä, joka tänään saapui Kattilan taivallukselta. Olen kysynyt kaikilta; olen käyttänyt kaikkia keinoja, mitä minulla on, saadakseni edes jonkun kertomaan. Se on niin tuskastuttavaa, että siitä tulee hulluksi — minulla on erikoinen syy, jonka vuoksi minun tulee saada tästä tieto.»

»Häpeällistä ja väärin on pitää sinua niin tietämättömänä!» hän puhkesi puhumaan, »ja sitä olen aina sanonut. On paljon asioita, joita sinulla on oikeus saada tietää, vaikka jotkut niistä tuottaisivat sinulle hyvin suurta surua — samoin kuin kaikillekin naisparoille, joiden on pakko elää tässä kauhun maassa. Mutta tätä en, rakkaani, voi.»

Virginia tunsi jälleen totuuden tavottamattoman varjon pakenevan. Pettyneenä, hämmentyneenä, hän alkoi menettää malttinsa. Kymmenen kertaa hän oli tänä samana päivänä tavotellut tätä asiaa ja joka kerta hänen sormensa olivat tapailleet vain tyhjää ilmaa. Hän tunsi, ettei hän hetkeäkään kauempaa jaksanut kestää tätä tuskastuttavaa tietämättömyyttä. Kyyneltulva puhkesi hänen silmistään ja sai vapaasti valua hänen poskilleen.

»Ah, rouva Cockburn!» hän nyyhkytti. »Olkaa niin hyvä! Ette voi arvata, kuinka kamalaksi tämä asia on minulle käynyt juuri siitä syystä, että se on tehty niin salaperäiseksi. Miksi olen minä ainoa, jolta se on salattu! Se varmaan jollain tavalla koskee minua, enkä voi enää minuuttiakaan kestää tätä salaperäisyyttä ja kaksimielisyyttä. Ellette te kerro minulle, niin ei kukaan kerro, ja minun täytyy aina vain kuvitella ja kuvitella. — Ah, säälikää minua. Tunnen hirmutapauksen varjon läheisyyden. Se puhuu kaikesta ja on jokaisen vieressä, kenen luokse vain käännyn. Näen sen siinä, että Wishkobun minua välttää, isäni vaitiolossa, herra Cranen hämmingissä, teidän vastahakoisuudessanne — niin, jopa herra Trentin kovin häikäilemättömässä hävyttömyydessäkin!» — hänen äänensä hieman vavahti. »Ellette te kerro minulle, niin menen oikopäätä isäni luo», hän lopuksi lausui entistä varmemmin.

Rouva Cockburn tutki immen punottavia kasvoja ystävällisin, mutta ymmärtävin ja kokenein silmin. Sitten hän jonkun hyväilevän säälin sanan supattaen nousi ja istahti punaisen nojatuolin kaiteelle, ottaen tytön käden omaansa.

»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu. Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja lähetetään pois.»

»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia helpotuksen tunteella.

»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli surkea — surkea!»

»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — hän ei milloinkaan tule perille !»

»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»

»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.

»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen.
»Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? Hän ?»

»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin luonnostaan tapahtuva asia.»

»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle retkelle'. Hän tietää sen itse.»

»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen — maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»

Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.

»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»

»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen menetellyt oikein.»

»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»

Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä, että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni, iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.

Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin luona?

Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!» ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani, mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»

Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä päätään.

Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä. Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma nälkäkuolema tässä hirmun maassa.

Läks metsään poika kuninkaan — pyöri, pore, pyöri — hopearihla olallaan — kierrä, kupla, kierrä.

Hopearihla olallaan — pyöri, pore, pyöri — ohi mustan sattui valkeaan — kierrä, kupla, kierrä.

»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään. »Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan tässä koko laulun.»

Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja laulu hälveni etäisyyteen.

Ohi mustan sattui valkeaan — pyöri, pore, pyöri — sattui hullusti kerrassaan! Kierrä, kupla, kierrä.

»Ja hän vaan laulaa !» huudahti impi katkerasti itsekseen. »Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä olen onnettomin tyttö maailmassa!»

Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä, voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut hyvänsuopa, jopa rakaskin.

Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle, arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa — ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.

»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa, mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.

Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan miehen, joka katseli etelää kohti.

Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.

Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi samana.

»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»

Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät merkityksensä.

»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen ymmärrän.»

»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn välinpitämättömästi.

Virginia älysi, että hän valehteli, ja hänen sydämensä hetkiseksi lakkasi sykkimästä siinä äkillisessä toivossa, että mies ehkä tällä yhdennellätoista hetkellä oli katunut halpamaisia aikeitaan, jotka hänellä oli ollut häntä, Virginiaa, kohtaan. Virginia kallistui hänen puoleensa pienen penkereen reunan takaa.

»Mikä — jaha, tietenkin», hän vastasi epävarmemmalla äänellä. »Pohjan perillä ei koskaan matkusteta ilman pyssyä.»

»Kuulkaa», hän alkoi oivaan tapaansa. »Tiedän kaikki, mitä tästä asiasta on tiedettävääkin. Te olette vapaakauppias ja teidät lähetetään kuolemaan. Se on murha, ja isäni on syyllinen. Hän kohotti ylpeästi päätään, mutta äänen sävy oli pakotettu. »Eilen en tiennyt tästä mitään. Olin hupsu tyttö, joka luulin kaikkia ihmisiä hyviksi ja oikeamielisiksi, ja jaloiksi kaikkia niitä, jotka tunsin. Silmäni ovat nyt auenneet. Näen vielä omaisienikin tekevän vääryyttä, enkä» — kyyneliä väreili lähellä hänen silmäripsiään, mutta hän räpytti ne takaisin — »enkä minä enää ole hupakko tyttö! Turhaa on teidän koettaa pettää minua. Teidän pitää sanoa minulle, mitä voin tehdä, sillä en voi sallia, että isäni tekee niin suuren vääryyden, koettamatta sitä estää.» Tätä hän ei oikeastaan aikonut sanoa, mutta asia äkkiä selveni hänelle. Miehen vaikutusvalta oli jälleen hänet yllättänyt, upottaen hänen tahtonsa, täyttäen hänet sillä entisellä pelolla, jonka tilanteen luonne nyt hetkeksi muutti ylpeydeksi.

»Ken teille kertoi tämän?» hän sanoi karkeasti. Ja sitten, vastausta odottamatta: »Tietysti tuo pikku pappi; meillä näkyy vielä olevan pieni asia selvitettävänä!»

»Ei, ei!» väitti neitonen. »Hän se ei ollut, eräs ystävä minulle kertoi. Minulla oli oikeus saada tietää.»

»Teillä ei ollut oikeutta!» mies kiivaasti huudahti. »Teillä ja elämällä ei pitäisi olla mitään yhteistä. Teidän silmissänne on nyt katse, jota niissä ei ollut eilen, ja se on ystävänne syy.» Hän seisoi ja tuijotti impeen väkevästi, ikäänkuin punniten, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän aivan rauhallisesti otti hänen kätensä omiinsa ja veti hänet paadelle viereensä istumaan.

»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian selvemmin kuin nyt.

»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan, enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa, eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille, sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet, tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja suuruutta. Komppania oli elävä olento.

»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet, tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan. Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä. Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.

»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet, ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan kenenkään sitä vähentämättä.

»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät, vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.

»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni yksinoikeudestaan.

»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit. Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen. Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu, eikä se mies sen koommin uskalla palata.

»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta' vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — ' la longue traverse ', pitkä retki.

»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi, niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.

»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää. Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»

Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen äkkiarvaamatta kysyi:

»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»

»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta», hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada; minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»

»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani.
Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»

»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen minulta. Kieltäkää, jos voitte.»

»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»

»Ja te valehtelitte sanoessanne minulle, että teillä oli rihla pitkälle retkelle.»

Kun Virginia nyt jatkoi haastelua, niin ei hän enää kyennyt yhtä hyvin hillitsemään ääntään.

»Sen vuoksi», sanoi Ned Trent — »sen vuoksi, että se oli mahdotonta. Jokainen rihla tiedetään, mitä asemalla on. Sen vuoksi, että teidät olisi saatu kiinni, enkä tiedä, minkä rangaistuksen olisitte saanut.»

»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä, »olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»

»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli, etten voi.»

»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe. Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»

»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en. Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen katseen.

»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa, hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää, uskollisempaa, uutterampaa miestä.»

»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun. Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» — hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut, että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»

»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies, jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»

»Minulla ei ole hänestä mitään kuvaa», jatkoi vapaakauppias hetken kuluttua. »Ei edes hänen antamaansa lahjaa; ei mitään muuta kuin tämä.»

Hän näytti pientä hopeista tulitikkukoteloa, se oli sitä tavallista mallia, jota siellä pohjan perillä käytetään.

»Toivat sen minulle — ne intiaanit, jotka tulivat kertomaan papille uutisen; ja pappi, joka oli hyvä mies, antoi sen minulle. Siitä pitäen en ole siitä luopunut.»

Virginia otti sen kunnioittaen käteensä. Hänelle se oli yhtä merkitsevä, kuin jokaisen suuren tunteen symboli. Hetkisen kuluttua hän hämmästyneenä kohotti katseensa.

»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin tunnettiin», mies selitti.

»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti. »Minulle tämä kaikki on mainiota.»

Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten olen tullut.»

»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt olette pulassa.»

»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se ei ole suuri tappio.»

»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut. Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla — teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän maahan.»

Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä ilmettään.

»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan. »Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko sen?»

Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli palasi takaisin hänen kasvoihinsa.

»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin brigadin kanssa.»

»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»

»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta —»

Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.

»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin lähdössä pitkälle matkalle.»

Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä hyräilevän:

»Isabeau kävelee
Pitkin puutarhaansa,
Pitkin puutarhaansa,
Saaren rannalla,
Pitkin puutarhaansa.»

»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»

Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin; toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä, suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua tai suolattua ja tynnyriin pantua.

Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä, huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan. Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.

Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan. Paikalla hälinä alkoi uudelleen.

Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.

Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta, kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja, kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi yhden nauhan sanoen:

»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä annan sylen tupakkaa.»

Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.

»Sak-we-su, veljeni», jatkoi Mc Donald, »sinulla on nahkoja kolmesataa 'majavaa'. Kas tässä nauha, jossa on kolmesataa 'majavaa', ja koska olet tuonut niin hyvän saukon nahkan, niin kas tässä syli tupakkaa ja puoli säkkiä jauhoja.»

Kaupanjohtaja sitten saattoi heidät portaille, joita he nousivat hänen apulaisensa Davisin hoitamaan myyntivarastoon. Vankan puukalterin edessä, jonka takana koko ilmava ullakkohuone oli täynnään heleitä kalikoita, koruvöitä, astioita, pyssyjä, peitteitä, vaatteita ja muita sekä kauniita että hyödyllisiä esineitä, Sak-we-su ja Mu-hi-kun valitsivat ostoksensa, maksaen nauhastaan kuluneita puisia 'majavia'. Niin ja niin paljon jauhoja, niin ja niin paljon teetä, niin ja niin paljon sokeria, ruutia ja lyijyä, niin ja niin paljon vaatteita. Näin he saivat seuraavaksi vuodeksi vaatimattomat tarpeensa. Loput he sitten kuluttivat kaikenlaisiin hyödyttömiin esineihin — helmiin, silkkiin, vöihin, kirkkaihin nenäliinoihin, peileihin. Ja kun viimeinen puumajava oli varastoon takaisin joutunut, niin he palasivat alakertaan ja menivät ulos paalukujaan, keveämpiä ostoksiaan kerallaan kantaen, suuremmat jättäen varaston »velaksi», tarpeen tullen perittäviksi. Heidän ulos astuessaan nousi kaksi uutta intiaania portaita ja kaksi heidän jälkeensä tulevaa astui paalukujaan. Näin kauppaa jatkettiin.

Sak-we-su ja Mu-hi-kun paikalla piiritettiin. He juurta jaksaen kertoivat, mitä olivat tehneet. Sitten heidän ystävänsä vielä seikkaperäisemmin kertoivat, mitä he olisivat tehneet, kunnes molemmat miehet, viisi minuuttia näitä hämmentäviä neuvoja kuultuaan, olivat niin tyytymättömät kauppoihinsa, että kumpikin olisi mielellään vaihtanut toisiin tavaroihin kaikki — jos sitä olisi sallittu.

Kello soi taas uudelleen. Oli »tupakka-aika». Puoleksi tunniksi jokainen heitti työnsä. Aurinko nousi taivaalle yhä ylemmäksi. Joutilaita loikoili joukottain päiväliekkosessa pelaten, kertoen kaskuja, laulaen. Siinä olisi voinut kuulla peräpohjan kaikki kauniit laulut, »Kirkkaan lähteen partaalla», »Pore pyöri, kierrä kupla», »Isäni luona», »Isabellan kävelyretki», »Pikku Jeanneton», »Luron, Lurette», »Laula, satakieli, laula», ja ijäti suosittu »Malbrouck», »Kaunis Françoise», »Leivo», taikka kaunis ja hellä »Violette Dandine». Hyvät olivat näiden matkustajain äänet, heissä oli vielä säilynyt aito ranskalaista runosuonta, ja kaunista se oli kuunnella.

Puolenpäivän aikaan lähti intiaanivaimoja mannermaalle kanoottipihkaa kokoamaan. He istuivat kyykyssä vanhan vuotavan kanoottinsa pohjalla, kurottaen meloessaan kauas laidan yli, mikä mitenkin, äänettöminä, salakähmäisinä. He eivät pistäneet melallaan kaikki samalla kertaa, kuten miehet, vaan itsekukin sohaisi pienen lyhyen pistoksen, miten kullekin sopi, niin että meloja alituiseen nousi ja laski. Niin he loitoten mennä räpylöivät kuin haavoitetut linnut; pyörsivät sitten joen polven taa ja katosivat.

Aurinko kulki kaarensa ja lähti alamäkeä laskemaan. Puolipäivä sai kuluneeksi, tuli jälleen »tupakka-aika». Asematalon kyökkiin tuli intiaanivaimoja tuomaan kevään ensimäistä siikasaalista ja Matthews vallan kauhistui ja päivitteli siitä pyydettyä hintaa. Lopulta hän osti kuusi kolmisen naulan painoista kalaa ja antoi niistä hinnaksi ehkä kahdentoista sentin edestä teetä.

Intiaanivaimot lähtivät taas matkoihinsa salavihkaa naureskellen, kun saivat niin hyvän hinnan.

Alhaalla intiaanien leirin luota alkoi äkkiä kuulua tappelevien koirien rähinää. Kaksi rekikoiraa oli ruvennut hammastelemaan toinen toistaan ja kummankin ystävät olivat tulleet apuun. Maleksijat menivät katsomaan, nauraen, huutaen, pistäen milloin mikin pieneksi kilpajuoksuksi. He istuivat kyykkysillään ja ivallisesti yllyttelivät, löivätpä pieniä vetojakin ja rohkaisivat vihaisia vanhoja ämmiä, jotka ilmeisestä vaarasta huolimatta koettivat repiä hajalleen ärisevää temmeltävää koiratakkua. Korkean hirsiaitauksen takana olivat komppanian rekikoirat ja nämä susihurtat murheellisesti ulisivat, alakuloisina siitä, kun eivät he päässeet leikkiin osallisiksi.

Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa sykkivälle sydämelleen:

Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja. Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen. Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.

Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi; hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki muu näytti vähäpätöiseltä.

Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän oli julmasti peloissaan.

Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.

Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä; kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia; ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi, etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen hohteen. Sen hän tiesi virraksi.

Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.

»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun liikkeeni.»

Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti käsillään.

»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»

Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen, sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän selviytyisi.

Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai heidät valtoihinsa.

Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella, sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat, jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle tärkeä.

Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla, joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.

»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa, kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»

»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän olevan turvassa.»

»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»

»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä, kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain, kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani — mutta minä —»

»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi. Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena, soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä — elokuussa.»

»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi; »en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»

Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.

»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä pettää.»

»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»

Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa? Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan.

»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä — jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan tulevaisuudessa.

Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle. Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti. Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään aavistanut.

Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin rannasta.

»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille oikeutta!»

Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.

Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt, mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.

Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin koukistui maahan ja antautui surun valtaan.

Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa. Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys; siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.

Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten; milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa; milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä, kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen, Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.

Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana, halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan, löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea, laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, — vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi, ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.

Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen. Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.

Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa, vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen lomasta. Impi ei vastustellut.

»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi palasit?»

»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin? Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta? Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut! Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni, niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani — päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani, olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»

»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin suudellut.»

»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä, ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat, tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.

»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi, mutta sinun täytyy.»

Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.

»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä.
»Sano minulle», mies käski.

»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»

»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi.
Sekin on vakava asia, eikös ole?»

»Ja että sen mukaan kuin tätä tyttöä kohtelet, sen mukaan hän uskoo tai on uskomatta kaikki miehet hyviksi tai kaikki miehet huonoiksi. Ah, Ned, naisen sydän on helposti murtuva ja minun sydämeni on sinun vallassasi.»

Hän oli kohottanut kasvonsa urheasti ja vakaasti miehen kasvoja kohtaan. Ne hohtivat tähtien valossa kalpeina ja tunteellisina. Ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi sulaa mustaa lähdettä varjossaan, hänen hieman auenneet huulensa olivat kaihoiset ja lapselliset.

Mies tarttui hänen kumpaankin käteensä, katsoen jälleen alas hänen puoleensa. Sitten hän vastasi hänelle, juhlallisesti ja nöyrästi.

»Virginia», hän sanoi, »olen lähdössä vaaralliselle matkalle. Niinkuin minä teen sinulle, niin tehköön minulle Jumala.»

»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah, lemmin sinua!»

Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen. Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa huusi hänelle:

»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»

Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.

Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa. Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.

Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten, yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.

Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua. Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan. Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä. Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään, eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa intiaania lukuunottamatta.

Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.

Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.

»Intiaanini sanoivat teidän olleen yksin. Mutta mistä saitte tämän rihlan?»

Ned Trent viivähti niin lyhyen hetkisen, että sitä tuskin huomasi. Ei ollut mahdollista, etteivätkö intiaanit olisi huomanneet immen läsnäoloa, ja hän pelkäsi nyt ansaa. Sitten hän kohtasi ovipielessä seisovan Me-en-ganin ilmeikkään katseen. Virginialla ilmeisestikin oli ystäviä.

»Se on vale. Sillä vaikka intiaanini erehtyvätkin, niin näki pastorimme, että asemalta poistui kaksi henkeä vähää ennen, kuin lähetin teitä kiinni ottamaan. Toinen souti kanootissa saaren ympäri; toinen poistui metsäpolkua.»

»Sepä vasta pastori», vastasi Trent hämmästymättä. »Parempi kun ylennätte hänet urkkijaksenne.»

»Eiköhän minulla ole keinoja pakottaakseni teitä!» kuohahti aseman päällikkö.

»Jos ilmaisette minulle sen miehen nimen, niin saatte vapautenne. Saatte luvan tehdä tässä maassa kauppaa. Asia koskee valtaani — kurinpitoa. Siitä tulee ennakkotapaus. Se on oleellisen tärkeää.»

Ned Trent katseli lahdelle ja hyräili laulun pätkää, toinen olka puoleksi käännettynä vanhempaa miestä kohti.

Viimeksi mainitun kasvot punottivat hillitystä vihasta. Kahdesti hänen kätensä kuin itsestään tapaili jykevän revolverin perää.

»Ned Trent», hän lopulta huudahti käheästi, »kuulkaa tarkasti, mitä sanon. Olen saanut tästä kylläkseni. Minä vannon, että jollette viiden minuutin kuluttua sano minulle, mitä tahdon tietää, niin hirtätän teidät tänään!»

Vapaakauppias mittaili häntä kiireestä kantapäähän, näki hänen aikomuksensa järkähtämättömyyden, ja hitaasti kalpenivat ulkoilman tummiksi ahavoittamat kasvot. Hirttäminen on ainakin kamala kuolema, mutta pohjan perillä siihen vielä liittyy erityinen häpeän leima, sitä kun käytetään vain kaikkein kehnoimpia pahantekijöitä kohtaan. Ampuminen on tavallisin telotustapa, ellei rikos ole kaikkein törkeintä laatua. Pienellä kädenliikkeellä hän kääntyi pois.

Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi kellonsa pöydälle.

Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa. Galen Albret löi kämmenensä pöytään.

»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»

Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä äänellään —

Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta, sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen, hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.

Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja vapaakauppiaan välissä.

Viimemainittu ei mitään välittänyt aseman päällikön käskystä. Galen
Albret kohotti äkkiä aseensa pöydältä.

Nelisen askelta vain oli miesten väliä. Galen Albret tähtäsi revolverillaan. Ned Trent tarkkaavaisena varustautui hyppyyn. Pöydän alapäässä Me-en-gan valmistautui hyökkäykseen.

Sitten vapaakauppiaan jäsenet äkkiä hervahtuivat, hän oikaisi selkänsä ja palasi varmana ikkunalle. Katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen, tämän äkillisen mielen muutoksen syyn älytäkseen, molemmat toiset miehet näkivät edessään toisen huoneen ovessa Virginia Albretin.

»Teidän pitää lähteä pois», sanoi Ned Trent selvällä ja maltillisella
äänellä, toivoen tahdollaan hallitsevansa hänen ilmeistä kiihtymystään.
»Tämä ei ole semmoinen asia, että teidän sopii siihen sekaantua. Galen
Albret, käskekää hänet pois.»

Aseman päällikkö oli jykevässä nojatuolissaan kääntynyt jyrkästi tytärtään kohti, katsoen häneen otsa rypyssä.

»Virginia», hän käski varmalla jyrkällä isävaltaäänellä, »poistu huoneesta. Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä tahdo, että siihen sekaannut.»

Virginia astui rohkeasti esiin oviuutimien luota ja pysähtyi. Hänen sormensa tapailivat hermostuneesti toisiaan, huulet värisivät, posket vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat, mutta varmasti hän kohtasi isänsä katseen.

Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.

»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit jäädä.»

»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille. Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»

Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan, mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.

»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»

Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään. Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.

»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä tavalla, ilman syytä.»

»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään tyttärensä vastauksesta.

Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä ja luottamusta loisti hänen silmistään.

Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin, ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.

Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta, johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.

»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni! Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut — rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan, jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent hyppäsi taapäin puolustusasentoon.

Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään, jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko hirmuisuus.

Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle, jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka kuinka hurjaan tekoon.

Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa, Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki laskelmat.

Ikäänkuin nämä sanat olisivat ruumiillisesti eteenpäin sysänneet, Galen Albret hyökkäsi lyömään iskunsa. Vapaakauppias sukkelaan kumartui, sysäsi olkansa vanhemman miehen keskiruumista vastaan ja asemansa sulalla etevämmyydellä pakotti vastustajansa peräytymään. Epäilemättä taistelu nyt olisi jatkunut ruumis ruumista vasten, elleivät aseman päällikön polvitaipeet hänen taapäin peräytyessään olisi kipeästi sattuneet pöydän vieressä seisovan tuolin terävään syrjään. Albret menetti tasapainonsa, horjui ja lopulta putosi rajusti istumaan. Ned Trent paikalla pönkitsi hänet olkapäästä voimattomaan liikkumattomuuteen. Me-en-gan oli ottanut haltuunsa pudonneen revolverin, mutta ei muutoin yrittänyt sekaantua asiaan. Intiaani semmoisissa pulissa muistaa kurisäännön — hän ei ollut saanut käskyä.

»Ja nyt», sanoi Ned Trent purevasti, »arvelen minä tämän tähän päättyvän. Te ette juuri loista, hyvä herrani», hän hieman hymyili. »Te ette ole loistanut alusta pitäen, eikö niin? Te kielsitte minulta paljon asioita, mutta minä olen tehnyt ne kaikki. Tein kauppaa intiaanienne kanssa. Kuljin maassanne, missä minua halutti. Ettekö luule minun olleen täällä monta kertaa, ennenkuin minut kiinni saatiin? Ja te kielsitte minua enää tapaamasta tytärtänne. Tapasin hänet samana iltana ja seuraavana aamuna ja seuraavana iltana.»

Hän seisoi, Galen Albretia yhä liikkumattomana tuolissa pitäen, katsoi vakaasti ja vihaisesti aseman päällikköä silmiin, säestäen jokaista sanaansa hillityn kiihkonsa painolla. Impi kosketti hänen käsivarttaan.

»Vaiti! ah, vaiti!» hän huudahti kauhuissaan. »Elä enää suututa häntä!»

»Kun kielsitte minua häntä kosiskelemasta», vapaakauppias jatkoi, mitään välittämättä, »nauroin teille.» Vasemman käden äkkinäisellä nopealla liikkeellä hän veti immen luokseen ja kosketti huulillaan hänen otsaansa. »Katsokaas! Kieltonne ovat olleet jotensakin naurettavia. Minä näytän heti alusta saakka olleeni teistä voitolla. Sattumalta on henkeni käsissänne. Olkoon niin! Se on pieni palkka ja huono tyydytys.»

Galen Albret istui alallaan koettamatta enää uudistaa tappelua. Nämä muutamat pakolliset toimettomuuden hetket olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa. Hän oli vielä sisuksiaan myöten vihoissaan, mutta raivon mielettömyys oli mennyt. Päältä nähden hän oli ennallaan. Ainoastaan rinnan kiivas kohoaminen vastasi Ned Trentin nopeaan hengitykseen, molempain miesten tätä seuraavan lomahetken aikana uhmaten tuijottaessa toisiaan.

»Hyvin hyvä», sanoi aseman päällikkö lopulta lyhyeen. »Aikanne on ohi. En katso tarpeelliseksi hirtättää teitä. Saatte tänään lähteä pitkälle matkallenne.»

»Ah!» huudahti Virginia masennetulla epätoivon äänellä ja hiipi rakastettunsa rinnalle.

»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti olkapäitään.

»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen teille sanonut?»

»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi. Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»

»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»

»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan —»

Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen ja tarttui hänen käteensä.

»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä. Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta. Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.

Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen syliinsä.

Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä — hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään kylmäksi ivaksi.

»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi! Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa. »Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»

Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.

Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna; impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen oven suussa suorana ja murheellisena.

Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois. Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten hajanaisia asioita.

»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»

Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla ristissä.

»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»

Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään takaa.

Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna päästeli immen kauluksen auki.

»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»

Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa. Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.

»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin huomatessaan hänen olevan saapuvilla.

»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin, sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi. Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen tapaisesti hän otti sen ylös.

Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina. Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli Graehme Stewart.

Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.

»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta tarkastuksesta hätääntyneenä.

Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu. Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi, saisiko mennä.

Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.

Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.

Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä, etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.

Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne, olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto tyydytetty ja rauhallinen.

Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi, mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.

Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin, jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen mieleensä palauttaneet.

Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on, palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu, sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.

Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy, neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme Stewart.

Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen. Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria. Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.

Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen sielussaan oli kuohunut.

Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin; itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti luokseen tyttärensä.

Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä, sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein. Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema; sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin kosto oli miehensä tavannut.

Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään, päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho, johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari. Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.

Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden, jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.

Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan; se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?

Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen, vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa. Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien käsiensä varaan ja katseli häntä.

Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä, valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi; ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi. Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan. Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli erisyvyistä taustaa.

Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin. Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua; epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet, joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta, näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat, tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.

Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?

Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan. Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana istumaan.

»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla sulki hänet syliinsä.

»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»

Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan udellen. Viimemainittu pudisti päätään.

»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä. »Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin, kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään päähänpistolleen ja kääntyi pois.

Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.

Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua, pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.

Ned Trent palasi päähuoneeseen ja kuunteli tarkkaan monta minuuttia. Sitten hän juoksi takaisin työhuoneeseen ja alkoi nopeaan aukoa ja penkoa pöydän laatikoita. Hän löysi ja anasti monta langan kappaletta, pöytäveitsen ja tulitikkulaatikon. Sitten häneltä pääsi hillitty ilon huudahdus. Hän löysi pienen revolverin ja sen keralla vajaan patruunalaatikon.

»Toivon kipinä», hän riemuitsi; »toivon kipinä!» Siitä oli tuleva epätoivon taistelu. Kaikkein ensimäiseksi hänen täytyisi etsiä ja surmata ne miehet, jotka lähetettäisiin hänen kintereilleen — tällä leikkirevolverilla rihloja vastaan; valkoinen mies harjaantuneita metsäläisiä vastaan. Ja sitten hänen täytyisi hankkia elatuksensa niillä patruunilla, mitä olisi jäänyt. Mutta sittenkin oli siinä toivon kipinä.

Hän sulki laatikot ja oven ja kävi jälleen istumaan nojatuoliin neuvospöydän ääreen.

Enemmän kuin tuntikauden hän sitten odotti seuraavaa käännettä. Hän oli jo taas nousemassa aallon harjalle. Asia ei nyt näyttänyt aivan mahdottomalta. Hän päätti lähettää Me-en-ganin avulla, jonka hän aavisti olevan neitosen ystävän, Virginialle sanoman ja käskeä häntä toivomaan. Hän oli jo mielikuvituksessaan Quebecissa, jossa hän elokuussa etsisi hänet ja ottaisi hänet omakseen.

Pian tuli sitten huoneeseen intiaanipalvelija viemään hänet pienempään huoneeseen, jossa hän sai olla vielä melko ajan yksikseen. Hänelle tuotiin ruokaa. Hän söi vankasti, pitäen sitä viisaana. Viimein sitten tuli kutsu, johon hän jo niin kauan oli ollut valmistautuneena. Me-en-gan itse astui huoneeseen ja viittasi häntä tulemaan perässään.

Ned Trent oli laatinut sanomansa valmiiksi kirjeen kotelon taustalle, luodin kärjellä kirjoittaen. Hän pisti nyt paperipalasen intiaanin kouraan.

Me-en-gan katsoi hänen lävitseen helmimäisillä kiiltopintaisilla silmillään.

Hän kulki edellä. Ned Trent seurasi perässä kautta kapean matottoman hallin haalistuneine Westminsterin valokuvineen, sitten alas mutkaisia narisevia portaita ja lopulta hänet jälleen sulki seiniensä väliin neuvostohuone vankkoine orsineen, kaksine liesineen, pitkine pöytineen, kapeine ikkunoineen.

Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.

Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.

Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui siihen.

»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa tuolia.

Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen kättään sen päällä.

»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi. »Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.

»Niin arvelin. Käsitätte minut, kun ilmoitan teille, että minä yhteen aikaan tunsin hänet sangen hyvin.»

»Kerran», jatkoi Galen Albret, »tein isällenne suuren vääryyden, tahtomattani kyllä, mutta siitä huolimatta suuren vääryyden. Siitä syystä ja muistakin saatte pitää henkenne.»

»Niin. Minulle todistettiin, että hän oli vietellyt minulta nuoren vaimoni. Sitä ei voinut epäillä. En voinut tappaa häntä. Perästä päin se mies, joka oli minulle valehdellut, tunnusti petoksensa. Hän on nyt kuollut.»

Ned Trent nousi huohottaen hitaasti seisomaan. Toinen käsi hiipi takin taskuun ja puserti pienen revolverin kahvaa.

»Tekö sen teitte!» hän käheästi huusi. »Ja itsekö sen kerrotte?' Tahdotteko tietää todellisen syyn, miksi olen tähän maahan tullut, miksi olen tehnyt kauppaa komppanian kiusalla koko peräpohjolassa? Minä luulin, että komppanian johtomiehet sopimuksen mukaan vainosivat isääni, ja vaikk'en voinut saada suuria aikaan, niin olen kuitenkin tehnyt, mitä olen voinut, hänelle kostaakseni. Jos olisin tiennyt, että yksi mies oli sen tehnyt — ja että te olitte se mies!»

»Jos olisin tiennyt tämän ennen, en olisi koskaan levännyt, ennenkuin olisin ajanut teidät uuvuksiin, ennenkuin olisin tappanut teidät, vaikkapa oman väkenne keskellä!» huudahti vapaakauppias viimein.

Seurasi hetken vaitiolo, mahdollisuuksineen uhkaava. Vapaakauppias antoi päänsä vaipua.

»Niin että kaiken lopuksi», päätti aseman päällikkö ystävällisemmällä äänellä kuin hän vielä oli käyttänyt, »me molemmat eroamme rauhassa. Olen tehnyt teille suuren vääryyden, vaikka tahtomattani. Ehkäpä olemme tasassa. Jätämme asian siihen.»

He istuivat vaieten ajatuksissaan, päällikön rummuttaessa pöytää oikean kätensä typyköillä sormilla.

»Lähetän tänään», hän lopulta lyhyeen ilmoitti, »Abitibin brigadin matkaan. Rupertin asemalta ovat airuet tuoneet tärkeitä tietoja, jotka pakottavat minut lähettämään sen kuukautta aikaisemmin kuin olin aikonut. Lähetän teidät pois tämän brigadin kanssa.»

»Se on hyvä, sillä hän rakastaa teitä. Ja», jatkoi vanhus, kohottaen ylpeästi jykevää päätään takakenoon, »me, minun sukuni, rakastamme hyvin! Päivässä voitin hänen äitinsä, eikä mikään voinut meitä pidättää. Te olette, Jumalan kiitos, mies ja urhoollinen ja puhdas. Emme puhu tästä enempää! Annan brigadin teidän johtoonne! Teidän täytyy vastata siitä, sillä en lähetä mukaan ketään toista valkoista — miehet ovat intiaaneja ja puoliveriä.»

»Lähetän hänet Quebeciin. Aikomukseni oli tehdä se vasta heinäkuussa, mutta Rupertin asemalta lähetettyjen asiain vuoksi minun täytyy lähettää hänet nyt.»

»Nuori mies», sanoi Galen Albret ystävällisesti, »annan tyttäreni teidän huostaanne; siinä kaikki. Teidän on vietävä hänet Sacré Coeuriin. Ja teidän tulee olla kärsivällinen. Ensi vuonna eroan, alan olla liian vanha, ja sitten saamme nähdä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille sanoa.»

He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.

Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät — aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen pitkälle matkalle.

Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja, jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.

Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.

Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.

»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään. »Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»

Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret kääntyi toverinsa puoleen.

Vapaakauppias katsoi pitkään miehen surullisiin silmiin. Nöyrryttyään oman erehdyksensä ritarilliseen sovitukseen tämä kova, ylpeä henki ensi kerran käskynvaltaisessa elämässään sisällytti katseeseensa rukouksen.

He puristivat toistensa kättä. Ja Virginia, heidät siten nähdessään, lähetti heille ihanan hymyn.

Toimettomuuden loma paikalla päättyi. Väkijoukko hämmentyi taas kokkapuheittensa, neuvojensa ja hyvästelyjensä sekamelskaan. Ned Trent laskeutui törmältä rantaan. Venemiehet kiinnittivät kanootin, niin että se melkein kokonaan oli veden varassa. Kaksi miestä nosti nuoren miehen veneeseen nahkakimppujen • päälle Virginia Albretin viereen. Väkijoukko paikalla taas tunkeutui lähemmäksi, täyttäen tyhjät paikat.

Akilles Picard nosti nyt kanoottia kahden käden keulasta, irrottaen sen kokonaan rannan kosketuksesta. Se ui veden varassa, rantaa pitkin takaisin palaavan kosteen hiljalleen tuudittelemana.

Hän likisti tohtorin käsivartta kylkeään vastaan. Tohtori viittasi kädellään, hän kun ei riittävästi luottanut itseensä, niin mies kuin olikin, uskaltaakseen puhua. Mc Donaldkin seisoi synkkänä ja jurona, puristaen selkänsä takana rannettaan. Richardson ei koettanutkaan salata mielenliikutustaan. Sillä Virginian keralla pakeni heidän kolkoista pohjolan oloistaan nuoruuden edustaja ja he tiesivät, että elämä siitä pitäen kävisi vielä yksitoikkoisemmaksi.

»Te kerran tule takasi ja laula se loppu laulu!» huusi Louis Placide äskeiselle vangilleen, »se lysti kuulla!»

Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut. Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.

Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat. Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren huudon.

Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä ja alkoi laulun —

Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.

Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.

Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.

»Sattui hullusti kerrassaan — pyöri, pore, pyöri — Sulat kaikki lentää hajallaan — kierrä, kupla, kierrä.»

»Sulat kaikki lentää hajallaan, pyöri, pore, pyöri. Niitä neittä kolme poimimaan, kierrä, kupla, kierrä.»

Kanootti oli nyt tullut ensimäiselle nopealle virtamatkalle. Miehet jämein käsivarsin ponnistivat vettä meloillaan. Akilles Picard taakseen kääntyen väläytti valkoisia hampaitaan molemmille matkustajille.

»Ah, mademoiselle, see ole pitkä matka», hän läähätti. » C'est une longue traverse !»

Etäisyyteen katosi asema. Kanootti pyörsi niemen taa. Se katosi. Keulan edessä oli heidän pitkä matkansa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIRGINIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Virginia

VIRGINIA

STEWART EDWARD WHITE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE