MAANTIETÄ PITKIN

Kirj.

Pentti Haanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Elämän valtatieltä
Hengen lähtö
Viimeinen hauta
Vaalenneiden luiden tarina
Äiti ja poika
Tilanomistajan aamu
Mäki autiolla mustassa yössä
Heinähelteisen kesäpäivän tapaukset sekä epilogi
Huhtikuinen yö

ELÄMÄN VALTATIELTÄ

Hiilakan sininen oli taivaan kumu, aurinko hehkui, helteinen ilma ikäänkuin värisi, suhisi, kuten joku kesäinen valtias olisi pitkin, näkymättömin sormin yritellyt soittaa sillä sävelen.

Nurmikoilla, vehreillä niityillä kaatui heinä väkevänä ja lemuavana, kaatui, kuivui ja tungettiin kasoihin. Suuri oli siellä touhu! Ruohon juuressa soitteli sirkka surunvoittoisesti; lieneekö sekin sahannut sirisevin sahanlajein poikki makeanpunaisia apilannuppuja, päivänkakkaran runkoa, harakankukkia, kirpeitä ja keltaisia, koko kesäistä kasvikuntaa.

Mutta suuri talo seisoi jykevin, korkein seinin helle-hiljaisena. Pääskyset, mustin, haarahelmatakein, punaisin leukalapuin, elivät vain kiivasta elämää. Sata savimajaa oli niillä jyhkeän talon räystäitten alla ja majoissa juuri päivänvalon nähneet jälkeläiset, paljaat, pienet rääpisköt, olivat vailla ruokaa. Siksipä epälukuisten pääskysien sakset leikkoivat ilmaa ja surma oli suuri iloisesti inisevien sääskien, synkeästi pörisevien kärpästen ja kaiken ilmassa ahertavan hyönteiskansan keskuudessa. Mutta takapihalla, lautakasoissa turisivat ylettömästi paisuneet, kellanpuhuvat kärpäset huoletonna mässäten ja nautiskellen. Onpa kuin niiden olisi hyvä elää maailmassa.

Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova, kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä, joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee, sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan, jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.

Aika lipuu, auringon pitkäsivuinen valoneliö lahoavilla lattiapalkeilla venyy yhä kapeammaksi, kärpäset surisevat yksituumaisina sairaan ympärillä etsiskellen paljaita jäseniä. Sittenpä askeleet narisevat, saranat naukaisevat, ovi avautuu ja ummistuu. Hetkisen vain välähtää sen rakosesta auringon valo, ruohon lemu, elävien turina, pääskysen viserrys. Vaimoihminen liikuskelee lotisevalla lattialla, ja niinpä kohennetaan päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja valutetaanpa lusikalla vettä suuhun, tosin piisinpankolla lämminnyttä, ytelää. Kyseleepä vielä, haluaisiko sairas ruokaa eli mitä haluaisi. Mutta eipä ole tuolta mustanpuhuvasta suusta kuulunut enää älypuhetta päiviin ja viikkoihin. Taisivathan nuo vuodevaatteetkin olla virutettavia, sairas itsekin pestävä, kunhan tässä kerkiäisi. Ei ehdi emäntä-ihminen parhaina luokopaivinä; yksin on kotona ja suuruksen on jouduttava hetkelleen pöytään. Niinpä ovi narahtaa, vilahtaa kesäinen ilma, kasvien haju, elävien äänet, ja askeleet etääntyvät.

Tomuhämärä tautihuone hehkuu kuumuutta, sairaan jäsenet värähtelevät, hengitys pihisee, ähähtelee ja vaikeroi. Tuska, tuska täyttää eukon elämänradan, tajunnan, koko ilmapiirin; eikä ole ketään ken virvoittaisi, toisi lohdutusta.

Ulkopuolella hehkuu kesä. Jyhkeän talon asukkaat elävät omaa elämäänsä; ähkyvät ja hikoilevat työn kimpussa, syövät ja nukkuvat. Kukapa muistaisi vanhaa, lahoavaa muoria, jota tauti nuolee ja kaluaa vanhassa huoneessa pihamaan liepeillä. Kuoltavahan kuolevan on, vanhan ja aikansa eläneen kadottava. Eikö liene sama, syökö toukka puunrunkoa jo silloin, kun se seisoo pystyssä, vaiko vasta sitten, kun se on murtunut maahan. Kunhan vain syö, kunhan kulo katoaa kasvavan ja vihreän vesan tieltä! Eikä kukaan sitä ajattelekaan. Eivätkö he ole aina nähneet ruohon kulottuvan, männyn kalisevan luurangon kaatuvan, ihmisen rapistuvan ja peittyvän maan multiin. Se on luonnon kulku! Onhan kesä, onhan pöydässä suurusta syödä maha pullolleen, onhan pehmeiden vällyjen alla öillä rasittuneen ruumiin hyvä levätä. Elävä on ja elää.

Mutta tautihuoneessa yksin ja unhoitettuna kituu loppuunsa vanha, kellertävä eukko. Sitkeä on tuo kuivettunut ruumis ja tuska, tuska on suuri.

Jolloinkin vuosikymmeniä sitten oli ilmestynyt ihmisen taimi matalaan, likaiseen mökkiin surumielisen metsän liepeillä. Oli siellä entisiäkin taimia, hieman jo varttuneita, ja tuli niitä yhä uusia. Kirvesvarresta, kuokasta ja sihisevästä sahanlajista oli erään miehen määrä ottaa ravinto itselleen ja näille kymmenkunnalle muulle. Ja oli sitä tiukkunutkin, ellei nyt runsaasti, niin siksi, että henki pysyi ja voi alkaa pitkä, yksitoikkoinen vaellus yli elämän raskaan valtatien.

Siellä hän sitten eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Teuhattiinpa talvella pirttipuurukassa, oli toisinaan vilu ja nälkäkin, ja äiti, elämän ladulla kuivettunut, kiukkuinen akka, saattoi hutkia karankalla. Mutta kesälläpä paistoi päivä leppeästi, oli leuto olla ja hiekka lämmitti paljaita sääriä. Oli kuin olisi maailma ollut lempeä ja hyvä, ja outo, surunvoittoinen raukeus, melkein kuin onnellinen hymy, haamoittui eukon kasvoilla vielä vanhana päivänäkin, kun hän ne ajat muisti.

Sittenpä hän joutui lapsenlikaksi harmaisiin taloihin, vihertävien vainioitten keskelle. Niin alkoi hänen yksitoikkoinen elämänsä rata: arki ja työ. Harmaat, myrtyneen näköiset isäntäväet hoputtivat työhön hämärästä hämärään. Mutta olipa ruokaa, oli suurusta valkean, jyhkeän pöydän päässä syödä maha täyteen.

Niin venyivät vuodet ja tämä ihmiseläjä oli jo vetreä, pyöreä piian pullukka, jonka päivänpaahtaman ihon läpi kuulsivat punaiset veret. Hän saattoi näyttää likimain onnelliselta ja nauraa kikattaa tolkuttoman naurun, sillä nesteet kihisivät levottomasti nuoressa ruumiissa. Saattoi silloin nousta mieleen ilo, riemu ja hurma, tunnultaan kuin leivon liverrys, valoa helmeilevänä keskikesän sunnuntaina, kun vanhat pihapihlajat kukkivat, lemusivat ja kukissa hörisivät ampiaiset. Ollappa silloin viileässä iltailmassa yllä korean kirjava karttuunimekko, kun pelimanni puhalsi pillistä kumman, hytkyttävän lurituksen ja kuiva mäki kumisi tanssista. Tämän tyttöihmisen päänupussa voi sietä ja vilahdella kuvitelma, että elämän ohdakkeisen polun varrella odotti häntä ehkä oudon reheviä maisemia.

Ja oudosti huumasivat veriä syyskesän tummat yöt, kun pihlajien tertut verestivät ja yökkö nahkasiivin lepatteli hämäryydessä. Avarassa, hämärässä pirtissä kävi tanssi, viinoja maistellut soittaja-ukko, korkein otsin ja synkein silmin, resotti loukossa selkä seinää vasten ja juoksutti säveltä villiä, riemuahihkuvaa tai oudon kaihoilevaa. Ja niin veret vetivät, kuten ne eläviä vetävät, kukkia kedolla, puita, joissa mahla kuhisee, ja ihmisenlapsia, joita sama kiihko kietoo. laajin, suvun on jatkuttava, vereksien vesojen putkahdeltava ilmoille.

* * * * *

Taasen asui tämä ihminen metsän helmuksissa harmaassa tönössä ja taasen oli erään miehen hankittava leipä laumalle likaisia pirpanoita. Ei ollut hän enää pyöreä piian lyllykkä; oli liha poskista pudonnut ja kasvoihin köyhyys, huolet ja murhe langettaneet varjonsa. Eikä viheliäisinkään ilon kitupiikki lepattanut elämän synkeydessä, vaikka olisikin päivä hymyillyt ja tuomen tertut tuoksuneet. Vaivoin heltisi leipää, että henki pysyi, aika matoi eteenpäin ja entinen piian lyllykkä alkoi olla iällinen akka. Katosi lapsilaumakin sitä mukaa kuin kynnelle kykeni maailman avaralle rannalle; pari, kolme niistä oli kuollut pieninä, ruuan ja hoidonkin puutteesta olivat taitaneet kuolla surkeina, nimettöminä lihamöhkäleinä. Mitä varten he olivat ensinkään! Mutta toisekseen: mitä varten nuo toisetkaan, eloon jääneet? Joku heistä oli synkeä kulkusälli, teki töitä silloin kun ei muu auttanut, löi korttia ja joi. Yksi oli joutunut Amerikan puoleen, jossa ovat vainiot viljavat ja hengen elanto helppo, jossa pahimmastakin jätkästä tehdään ikäänkuin herra.

Sielläpä he viittovat kaikki, missä lienevätkään, ja harmaa mökki on tunnultaan kuin variksien hyljätty, risuinen maja hymisevän petäjän latvassa, itkeskelevän syystaivaan alla… Kuolipa sitten torpanmies, huonorintainen ukko, ja vanhentunut eukko häätyi mökistä pois taloisiin kyliin toimittelemaan palkkatöitä. Niin valui hänen elämänsä uran loppuosa: työtä karjapihoilla, läävissä, sekä pirteissä hyrisevän rukin ääressä. Eikä ollut enää toiveita tulevista ajoista, ei veri levotonna viekotellut, kuten ennen palkkapiikana samoilla tanhuvilla. Kaikki entinen oli mennyt.

Mutta kun eukon raihnaisesta ruumiista ei ollut enää työhön, joutui hän huudolle. Kulki talosta taloon, loukosta loukkoon. Sitten kaatoi tauti hänet vuoteeseen, kun ulkona hehkui kesä, linnut ja itikat iloitsivat.

Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita — tosin sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen ääressä jonkun hetken, kun on vain ennättänyt.

* * * * *

Oli aamu, niitetyt sänget kasteessa, ja auringon verestävä silmä kurkisteli metsän sahareunan takaa. Sinä aamuna eukko tavattiin liikkumattomana ja hiljaisena käpöttämässä vuoteestaan. Hänen keltaiset, kurttuiset kasvonsa olivat ikäänkuin kokoon kopristuneet, silmät hieman raollaan, kuten hän olisi tarkasti tirkistellyt, toinen suupieli virnottaen auki, aivankuin olisi hän oudosti hymyillyt. Kinnas kädessä nosteltiin hänet arkkuun, sillä lihakset pyrkivät lonkahtelemaan irti, niin tarkoin oli tauti ja tuska hautonut tuon ruumiin.

Hiilakan, helteisen taivaan alla uuvuttavassa kuumuudessa lapioi hauturi soraa arkun päälle; ja vieressä istui vainajan poika, reissumies, synkein silmin, tumma otsatukia hurrin harrin. Itsepintaisen otsan alla liikkuvat usvaisina ja hämärinä mietteet maailman menosta, kun somero rämisee ja jokin lintu visertää särähtelevin äänin.

Miksi piti tämän eukon harmaan, seivässuoran elämän loppua tulisiin tuskiin? Mitä oli hän tehnyt, että piti toukkia ruokkia hänen ruumiillaan silloin, kun se ruumis vielä eli, kun hermot värisivät tuskasta. Oliko hän tehnyt huonoja töitä tai ajatellut kapinoivia, syntisiä aatoksia?

Mitä hän mietti, toivoi? Ei muuta kuin pirtin hiostavaa lämmintä, mahan täyteen leipää; siitti, synnytti ja kasvatti miten voi puolentusinaa lapsia. Parempi olisi tämän jätkämiehen mielestä, ettei hän olisi ikäpäivänä elämän valoa nähnyt, sillä ei ole hyvä elää maailmassa, missä on iloja vähän. Miksi hän kuitenkaan äitiään syyttäisi; se on veren veto, luonnonpakko, minkäs mahtaa.

Niin, miksi eukolle, kuten monille muillekin, annettiin vain täysinäiset kahmalot vaivaa, yksitoikkoisuutta ja tuskaa, miksi pirautettiin onnea ja iloa ikäänkuin lusikankärjellä, tai ei ollenkaan? Ja miksi muutamille annetaan vain iloa, herkullisuutta ja hekumaa ja heidän päivänsä lopetetaan kivutta.

Myrtynyt, katkera jätkä miettii astellessaan valtatien soivaa somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki sattuu kuten sattuu.

Mutta siellä missä se vanha, keltainen eukkokin oli elänyt surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista ja hautoen päänupuissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu mikä oikeus ja kohtuus on; maisen elämän onnet tai onnettomuudet tasoittaa helvetin paahde ja taivaan ikuinen ilo.

HENGEN LÄHTÖ

Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea. Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.

»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan ottaakseen sen hoteisiinsa… Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso, sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo eikä helvetin tuli.»

Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja täristelee jäseniään.

Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin, heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.

Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta suolien seasta.

»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»

Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet langat.

»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta halkaistavaksi. Miksi minun nyt pitää kuolla! Ei ollut vielä minun vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja! Kirottu…»

Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan kurkkuun.

»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille, tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin, valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan paikkaan!»

Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä. »Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun pihtien rakoon.»

Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.

Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti, varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa, haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista, kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.

»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin — sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna. Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»

»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»

»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»

»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»

»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»

»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa, kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan? Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»

»Helvetissä olet, jos…»

Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.

Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.

Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun päälakensa takana.

»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia. Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti sormensa sekaan?»

Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva puhallus värähdyttää hänen rintaansa.

Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.

VIIMEINEN HAUTA

Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kalliolohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautuumaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan, mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.

Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti, ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

»Hm», mumisi hän itsekseen, »vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkiän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään. Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera. Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa. Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin.»

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa aina samasta talosta.

»Vanha leiviskä leipää ja kilo voita», sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuo hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

»Täyteen!» sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee.

Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.

»Pääkalloko pois?» oli Hauta-Pekka ihmetellyt. »Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu, kuten kirkkoherra näkee. Koristavathan muutkin huoneitaan, ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet.»

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

»Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän.»

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.

»Joo», ääntelee hän ja pysähtyy, »tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista — lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille…»

»Joo», jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, »tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! — Ja tuossa», puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, »siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt… Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo.»

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.

»Joo», jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, »siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!»

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus.

Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia — niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheliäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitsisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi elämänsä uhrata.

»Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia», jatkoi hän yksinpuheluitaan. »Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää — ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!»

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.

»Tämäpä nyt pirua on», noitui haudankaivaja.

»Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas, sinä hengenheikkous!»

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. — Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

»Huh, huh», huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
»Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikassa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen…»

Pullonpohja keikahti pystyyn, ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

»Ähäh… Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirran. Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille.»

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.

VAALENNEIDEN LUIDEN TARINA

Oli kuin sen elämä olisi alkanut paratiisin viheriäisestä laaksosta, päättyäkseen piinaan, rasitukseen ja surkeaan loppuun lietteiselle tielle. Silloin kuin sen aivot työskentelivät täydellä voimallaan tuon kalkin valkoisen otsaluun alla, johon homesieni on sivellyt vihreitä läikkiä ja viiruja, oli sen mielessä kangastellut ihanana aika, jolloin se aloitti vaelluksensa jossakin kaukana, vapaana, onnellisena kesäisillä tantereilla.

Heti kuin sen aivot olivat alkaneet toimia ja säilyttää kuvia elämänjuoksusta muistin salaperäisissä komeroissa, oli sinne aivankuin ymppäytynyt unohtumaton kuva lapsuuden laitumista. Se muisti suuren, sekasortoisen kartanorykelmän kumisevan nummen laella, jossa seinähirret olivat harmaat ja sammalen kirjavoimat ja ikkunalaseihin oli kymmenien kesien auringon paisteesta iskeytynyt sateenkaaren värien viloitus. Ja se muisti hiukan alempana nummen rinteellä hevoshaan ja näki itsensä emänsä rinnalla virmana varsana, joka jymisti yli helteeseen nääntyvän tantereen yhä alemmas puron rannalle, missä vesi solisi, ja ruoho rehoitti pitkin veden äyrästä, ja tuuhean viidakon sakea siimes tarjosi virvoittavan varjon. Taivas oli kaartunut kaiken yllä, päivä paistanut, sateen virvoittavat pisarat tiukkuneet ja tuulen suhisevat siivet pyyhkinee ylitse kentän… Ne olivat olleet onnen päiviä, mitkä olivat painuneet samaan ikuiseen hämärään, mihin oli myös kadonnut se silloisten päivien emo, tuo suojeleva, suuri eläin, jonka hirnunta oli niin hieno ja karva kiilsi kuin silkki auringossa.

Sitten oli siihen tarttunut kovin kourin tuo omituinen kaksijalkainen olio, herra ja valtias, jota vastaan kapinoiminen oli yhtä toivoton yritys kuin tuon kovapintaisen, satoja vuosia vanhan valtatien rikkipolkeminen. Kartanon vanhuudesta vihreiden seinähirsien luona se oli opetettu kantamaan kuolaimia ja koko ruumiin ikuiseen ikeeseen painavia länkipuita, raahaamaan perässään raskaita ajopelejä, tottelemaan ohjaksen kipeätä suupielen nykäisyä tai ruoskan kihelmöivää raiskausta pitkin pintaa.

Ja kaiken tämän se oli oppinut sen luonnon lannistumatta maan tasalle. Se oli nuori, ja veri kiehui, se veti kuormaa, söi silppuaan ja katseli vielä maailmaa kirkkain silmin.

Mutta sitten tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Talvi oli, ja pakkanen ritisi jäätyvissä oksissa. Reen jalas kitisi, ulisi ja naukui, kun ajettiin johonkin kauas, missä talot seisoivat suorissa riveissä ja ympärillä oli alituinen kuhiseva joukko hevosia ja heidän kaksijalkaisia herrojaan. Nuo omituiset liukasliikkeiset oliot liehuivat ympärillä, tutkivat, taputtelivat, kohottivat kaviota tai väänsivät suun ammolleen silmäilläkseen hampaita.

Sen suitsiin tarttui toinen käsi, ja ruoska viuhahti selänpäällä uudella äänellä. Ja silloin oli sen aivoissa syntynyt hämärä, ounasteleva käsitys siitä, että oli tapahtunut jotakin repäisevää, että ison, harmajan kartanon herra oli kadonnut kauas ja uusi ilmestynyt tilalle. Pian, sangen pian, sen miehen kuva oli äkisti ikäänkuin tulenhehkuvalla, sihisevällä poltinraudalla painettu sen aivojen kudoksiin. Usein, usein yön pimeinä hetkinä, ollessaan loppuun rääkätty luuska ja yrittäessään unenvaaluun pakottavin polvin ja repivin jäsenin, oli tämä kuva leimahtanut eläväksi haamuksi sen aivoissa ja saanut sen heräämään tärisevin lihaksin ja yltä päätä hiessä. Erilainen oli tämä herra kuin oli ollut entinen, tämä kuormakonien herra ja valtias Rahti-Riku, hevosen pahahenki, sen päivien hirmu ja unien painajainen.

Pikkuinen, kuivankäppyrä ukko se oli, naama pyöreä kuin pöllöllä ja pienien siansilmien katse kiukkuinen ja pistävä kuin kaksi naskalia. Ohuen, kapean tikannenän alla törröttivät harvat, harmajat, harjaskankeat viikset. Tiukasti sulkeutuvan suun takaa tuli ääni ahtaasti, hinkuvana, vihankäheänä ja kiukkuisena. Suuri, alinomaa auki pyrkivä turkki oli köytetty kiinni resuisella villahuivilla. Kaulassa roikkui suuri ruoska, jonka siimanpäissä oli rautaketjun kappaleita pienine, pistävine rautanauloineen ja äimänkärkineen. Sellainen oli Rahti-Riku, kuiva, kiukkuinen ukko, jonka hulmuavien turkinhelmojen alla jalat liikkuivat joustavasti kuin teräspontimilla.

Tämä oli Rahti-Rikun elämänjärjestys: hän junnasi rahtia, aina vain rahtia, kesällä ja talvella, paahteella ja pakkasella tai oli sää mikä tahansa taivaan ja maan välillä. Kuorma vain korkea, ja kuorman päällä ukko, edessä sitkeä, naarmuselkä koni ja ilmassa viuhuva, solmusiima ruoska, Ja konin täytyy vetää, jotta lähtisi ukolle leipä ja tulisi tienatuksi ennen hengenlähtöä hänelle uusi ajokas. Sillä ei ukko ennen hellitä konia aisojensa välistä, ennenkuin on kuotaissut tuon pörrökarvaisen, riimuruoskan kolhiman nahan jalkojensa verhoiksi. Eikä hän myöskään kuotaise nahkaa ennenkuin juhdasta on viimeinenkin voiman hiven imetty ja kuoleva valmistanut paikan kumppanilleen samaan kiskontaan.

Maantietä edessä ja maantietä takana, iättömiin loppumattomiin. Junnaa vain kuormaa näännyttävä kilometri toisensa perästä, hien kihotessa ja kohotessa kuohuvaksi vaahdoksi, johon sekautuu veren väri ruoskan piikkien viiltelemistä haavoista. Niin kuluvat kesät kitisevien rattaiden edessä ja niin talven pakkaset natisevan reen vedossa. Kisko, kisko ja kestä — edessä aina vain sama sarja näännyttäviä, verta imeviä ja hikeä valuttavia kilometrejä. Aina vain eteenpäin rikkeimin längenlyömin olkapäin, valkonaamaisten kilometritolppien, tienposkessa kyhjöttävien töllien ja maalailtujen kirkonkylien lipuessa sivuitse. Joskus sai se seisahtua maantien partaalle nälviäkseen homeisia heiniä tai purrakseen silppua ukon pistäytyessä johonkin noista harmaista tönöistä. Aurinko sai paahtaa, sade valua, tuuli puhallella, pyry riehua tai pakkanen iskeytyä tuohon luuskaan, jonka ainoana suojana oli oma rikkihakattu nahkansa harvoine, pörhöttävine karvoineen. Sitten ilmestyi ukko taasen: kiukkuinen, sähähtävä kirous hammasten lomitse, ruoska roiskahti ja veri pirskahti, koni kiskaisi kerran kaksi länkien ahnaasti painuessa verille lyöpyneisiin olkapäihin, ja kitkahtaen lähtivät ajopelit liikkeelle.

Ja näin jatkui sen elämä lohduttomana, loputtomana kärsimysnäytelmänä monta kesää ja monta kiukkuisen kylmää talvea. Sillä luonnottoman sitkeät olivat ohuet lihakset ja suonikkaat jänteet ruoskitun nahan alla, ja lujassa istui elinvoima tuossa rähjäisessä ruumiissa, jonka kärsimyksillä ei näyttänyt olevan päätä eikä pistettä.

Märkä ja mykkä oli maa. Orpoina ja yksinäisinä ojentelivat harvat koivut talojen ympärillä luurankomaisia oksastojaan kohti taivasta, missä lyijynraskaat pilvet roikkuivat kuin repeämäisillään vetensä painosta, jota ne herkeämättä roiskuttivat yli maiden ja metsien.

Raskaina kuin lyijyrakeet putoilevat pisarat tönön kattoon, jossa Rahti-Riku ryysti kahvia kololaitaiselta vadilta. Mutta tienpartaalla seisovalla juhdalla ei ollut, kattoa päänsä päällä, ja tuulen puuska oli rieputtanut eteen viskatun heinätukon kauas resuisen aidan reunustamalle tielle, minkä vesi oli liotellut liejuiseksi suoksi, johon kärryn ratas oli uponnut rumpuaan myöten.

Rahtijuhta — mikä omituinen ilmestys! Pelkkää luuta, nahkaa ja jänteitä. Lihaa ei liene kuin kielessä. Kuin vanteet haroittavat kylkiluut korkealla ja nahka roikkuu löysällä niiden välillä. Pää riippuu alhaalla polvien välissä, ja puoleksi suljetuissa silmissä on sammunut, särkynyt ilme, ikäänkuin tuon töllin rikkeimessä päreillä ritilöidyssä ikkunassa. Mitä se miettinee… Uneksiiko ehkä etäälle jääneen paratiisinsa vihreistä niityistä tai ehkä uusista, jotka se on joskus tapaava taivallettuaan kuormineen elämäntiensä päästä päähän… Ei, sen kärsimyksen sumentamissa aivoissa ei väreillyt ainoatakaan ajatusta — ne olivat tylsässä, tympeässä levossa. Sade vain hakkasi sen rikkeimiä kylkiä ja valui alas jäykkiin, pattisiin polviin ja sai ne tärähtelemään kylmästä.

Äkkiä se vavahtaa, liikahtaa ja nojaa koko painollaan valjaisiin saadakseen kiinni liettyneet rattaat liikkeelle. Mökin ovi oli rämähtäen auennut, ja ukko ilmestynyt pihalle vetäen hattuaan korville ja kiristäen turkkiaan tiukemmalle. Luuska ponnistelee epätoivon vimmalla, pörröinen karva tärisee ja jalat siirtyilevät sateen turruttamina ja suorina kuin seipäät eteenpäin. Mutta eivät ehdi rattaat vielä irtautua, kun jo kuuluu viuhaus, armoton ruoska putoaa ja pari veripisaraa kierähtää esiin kylkiluiden välistä. Silloin rattaat jo kierivät vaivalloisesti liejussa, mutta ruoska roiskahtaa kuitenkin vielä kerran, ennenkuin ukko kiipeää kuormalle.

Sade valuu herkeämättä, ja syysillan sankka hämärä alkaa jo hiiviskellä pitkin maita ja kenttiä.

Ukko nököttää keulalla, rattaat matavat eteenpäin, ja juhta ponnistelee polvia myöten liejussa, selkä köyryssä ja pään nyökähdellessä sillä voimalla, minkä ainoastaan epätoivo antaa. Sen mielen täyttää yksi ainoa ajatus: ruoska, ruoska — tuo ulvahtava, luihin leikkaava ja ytimiin pistävä esine, joka saa sen ähkymään tuskasta. Se ponnistelee, horjahtelee, ja rattaat kierivät nytkähdellen perässä kyläaukean jäädessä taakse ja eteen tullessa metsän, joka huokailee kiihtyvän tuulen kourissa. Yhä vaivalloisemmaksi käy kulku, ja hiki kihoilee pinnasta valkoisena vaahtona, jonka sade huuhtoo tielle.

Sitten, äkkiä: rattaat putoavat kuoppiin ja juuttuvat paikoilleen, ja silloin hevonen seisahtuu kuin hengähtääkseen. Ukko kimpoaa keulalla pystyyn, tarttuu kaksin käsin ruoskaansa ja roitelee raskaasti pitkin selkää. Mutta ei sittenkään! Se seisoo paikoillaan huohottaen, hämmentyneenä, osaamatta liikauttaa jäsentäkään. Silloin ukko hyppää tielle ja sätkäyttelee mahan alle. Konin lerpattava alahuuli värisee ja siltä pääsee ikäänkuin ähkäys hammasten lomitse, josta kielen pää roikkuu. Se käpristyy kokoon, tempoo, ja kuorma lähtee kuin lähteekin vierimään jyrkkää ylämäkeä, ukon kulkiessa rinnalla ja iskiessä helähtelevällä ruoskallaan mahan alle ja polvimuhkuroihin. Luuska kiskoo, nivelet natisevat, ja hiki kokoontuu reisille pyöreiksi vaahtopalloiksi, jotka vierivät maahan.

Kulkue mataa vain mäkeä ylös, ja yhä sakeammaksi kutoutuvasta hämärästä kuuluu konin ähkyminen ja huohotus sekä rautariimun helähdykset. Juuri kun päästään mäen päälle, hevosen etujalat nytkähtävät kokoon ja se vaipuu koristen tielle. Rahti-Riku näkee, ettei siitä enää taida olla eläjää eikä kuorman vetäjää. Taisi kaatua taipaleelleen. Mutta ehkä se sentään vielä vetäisi kuorman syrjään, tiepuoleen — ehkä sentään. Ukko nilistää vesimärän turkkinsa yltään, tepastelee ympäri ja sätkäyttelee. Ja katso — ihmeellinen on iskujen mahti — juhta nousee vielä kerran, hoipertelee ja rynkäisee eteenpäin, nykäisee kuorman syrjään ja nykertyy samassa tantereeseen kuin märkä rätti. Eikä Rahti-Riku yritä enää iskeä. Hän päästelee valjaat ja nykäisee puukon tupestaan, riisuakseen palvelijaltaan viimeisen verhon.

Seuraavan päivän koittaessa raskaana ja huolenharmajana kaivoivat hohtavahöyheniset korpit hevosraadolta silmät päästä. Ja vaalenneet luut kertoivat jonkun ajan kuluttua tarinaansa sille, joka sitä ymmärsi.

ÄITI JA POIKA

Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän ilta. Ruutujen nelikulmiot hehkuivat punakankeltaisina alhaalla notkelmassa, maalaillussa kylärykelmässä, minkä keskellä vaalea tapuli kohotti hoikkaa, reijitettyä nokkaansa.

Mutta ylempänä soraisella, luisevia kanervanvarpuja rehoittavalla mäellä sihahti yötuuli pahankurisesti petäjien lehvistöissä, punakuoristen, mukkurarunkoisten, ylen rehevien petäjien sakeassa, sekaisessa latvaviuhkassa. Ihmekös, jos rehoittivat; imivät elonvoiman vainajista, maalaillun kylän entisistä asukkaista, jotka lahosivat hautamättäissään kivilaakojen ja ristien alla.

Hautuumaan perimmäisessä kolkassa, petäjän alla, nurmettuneen hautakummun edessä istui rampa mies kainalosauvat vierellään, kuivettuneet sääret alla säkkyrässä kuin sammakolla. Niin hän kyyrötti ja mietti, hautoi mielessään jotakin tuijotellen ristiin, joka oli salvettu kokoon kuorimattomasta koivusta.

Tuuli sähähti oksastoissa, maalikylän tulet heloittivat utuisen hämärästä yöstä, ja jonkun kartanohurtan laiska luksahdus kaikui laakson tummuudesta.

Rampa mies, paremminkin poikanen, oli naamaltaan kalvakka kuin haavankelo, suurissa harmaissa silmissä suruinen ilme.

Tuossa koivuisen ristikalikan alla lahosi hänen äitinsä, se, joka oli antanut hänelle pahan ja raskaan elämäntaakan; viedä retuuttanut aikansa omaa taakkaansa ja kuollut pois — kuollut pois. Nyt tuolla soran sisässä hänen jäsenensä hiutuivat mullaksi, ja itsepintainen kanerva kasvoi haudan reunalla rehevästi.

Tuolla maalikylän multaisen laakson yläpuolella hiekkaisella, hedelmättömällä kangaskumpureella oli ränstynyt, luhistuva mökki. Seinät pullistelivat ja tihruinen akkuna tuijotti kuin samea, särkynyt silmä alas maalikylän elämänkuhinaan. Mäellä asui taivaan tuulissa parkkiintunut, keltainen, kurttuinen eukko, ja poika, rampa poika, se, joka istui nyt hautuumaan petäjän alla syyskesän hämyisen haikeassa yössä. Eukko otti elatuksensa itselleen ja pojalleen pesemällä pyykkiä maalikylän emännille. Aika vieri; ja rampa poika kasvoi, ja oppi henkensä pitimeksi korjata naputtelemaan kenkiä, jopa kuromaan aivan uusiakin. Ja yhä valui ajan siima sileänä ja yksitoikkoisena, kunnes eukko eräänä päivänä oli niin raihnas ja elämänkaluama, ettei enää pystynyt vaatteitten hierontaan.

Murhe oli raskas varpuisella, kuivuuteen nääntyvällä mäellä.

Eukko istui, nyykötti ja tuijotteli ympärilleen ilmeettömin, älyttömin silmin. Hänen surkastuneessa päänupussaan, matalan otsan takana ei ollut milloinkaan ajatuksilla ollut otollisia viljelysmaita. Nyt siellä oli vain yksi ainoa päähänpiintymä irti nykäisemättömänä kuin ruosteinen raaspiikki: hänen tulisi elää loppuikänsä tässä lahoavassa mökissä, kuten oli elänyt isoimman osan entistäkin. Mutta millä elää. Sillä niukuinnaukuin heltisi pojalle leipä käsialoistaan. Ei ollut hänestä eukon elättäjäksi. No, olisi ollut jos olisi naputellut renkaan muotoisen työpäivän. Mutta eipä ollut työtä niin paljon. Oli vain juuri siksi, että herui pojalle niukka ravinto. Kuntako, yhteiskunta? Olipa tuolla maalikylässä peltopösöjä, kunnan miehiä, jotka toimeenpanisivat huutokaupan ja antaisivat eukon sille, joka vähimmän vaatisi. Niinpä istuisi eukko sitten ihmisten elättinä, pirttien loukoissa elämänsä illan ilottomat, pitkät tovit.

Mutta hirmuna kangasteli eukon mielessä se tulevaisuus. Ei hän halunnut kuulla siitä mainittavan. Ennemmin hän kuolla kutjahtaa mökkinsä loukkoon ruuan puutteeseen.

Eikä mennyt kunnan miesten pakeille, eikä päästänyt poikaa.

Ja kalvakka poika tuhersi lestinsä ääressä, ja ajatukset itivät ja versoivat hänen ajukopassaan.

— Siinä se istui, nyökkyi, hänen äitinsä, eikä muuta taitanut kuin olla ja hengittää. Oliko sillä elämällä mitään merkitystä? Miksei sen elämän viheliäinen kitupiikki tupsahtanut sammuksiin? Miksi hänen vielä tuli taivaltaa se elon tien loppuosa, jota se itsekin tajusi kammota: istua isompiosaisten pirtin nurkissa ja saada liemikuppi eteensä kuten koira luun sirpaleen. Itse kärsiä ja olla muille taakkana, kun muka ihmisyyden nimessä piti ylenkatseellisesti ylläpitää tuota hyödytöntä hengenpihinää. Oliko se ihmisyyttä? Eikö ollut parempi, että tuo aikansa elänyt eukko hiljaa nukkuisi pois? Sillä eihän hän, rampa raukka, pystynyt äitiään elättämään.

Päivät kuluivat ja leipä oli lopussa.

Silloin eräänä iltana poika mennä rääpisti alamäkeä kainalosauvoineen kuin siipiin satutettu närhi ja kun hän palasi, oli hänellä selässään pienenläntä pussi. Niin ryhtyi hän keittämään iltapuuroa ja siihen puuroon hän sekoitti pienen valkoisen pulverin.

Ajatukset polttivat hänen pääluutaan kuin sulatettu lyijy.

Mutta eukko söi ja nukkui, eikä siitä unestaan enää koskaan noussut.
Loput siitä puurosta oli poika haudannut syvälle maahan.

Niin oli eukko, hänen äitinsä, peitetty routaiseen someroon. Syksy oli ja kolkko tuulenvinka pyyhki pohjan puolelta. Kolkosti rämähti ja kumahteli arkku kivien tippuessa ja peittäessä maan rakoa, jonne jokaisen ihmiseläjän tien viitat lopultakin johtavat.

Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä oli paksu ja raskas ajatuksista.

— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja… vilahti hänen päässään. — Kas, niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan. Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri… Ne samat, joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella, ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.

Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.

Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.

Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden, sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.

TILANOMISTAJAN AAMU

Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa, siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä, väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille, metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen nurkkia.

Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.

Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon, talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.

Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt, kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa; elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa… Silmät on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu, kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.

Rengit kuorsaavat. Hätäkös heillä! Ei huolta mitään. Ruoka eteen ja töihin mihin määrätään. Ovat vain ja hengittävät!

Toista on isännän. Ei tule unta; kauan kuulee hän toisten erisointuiset hengenvedot, seinäkellon tasaisen tikutuksen ja pakkasen risahdukset pihamailla, ennenkuin vajoaa keveään unenvaaluun.

Sitten hän herää, kun pakkanen pamahduttaa halki nurkan pään, ja vääntyy istualleen. Kuusi pitkäsivuista valoneliötä on lattialla, mutta ne katoavat aaveen tavoin kuun sukeltaessa pilviin.

Ei liene yö vielä pitkällä, kiusallinen yö, joka ei anna Ison-Mahalan isännälle rauhaa. Joutuisipa aamu ja alkaisi työn tohina; silloin on Iso-Mahala ja Ison-Mahalan isäntä pönäkkä ja pystyssä. Yöllä on kaikki epämääräistä, horjuvaa, aivankuin Ison-Mahalan multiaiset yrittelisivät vapisemaan.

Ukko kurkistaa ulos karsina-akkunasta ja hätkähtää ja hieraisee silmiään. — Onko, onko jo aamu? Tuli pilkoitti Yli-Puran akkunasta. Miten pitkälle se uni lie hurauttanutkaan yön, ehkä jo viirasi, vei liian myöhään…

Ukko kämyröi ylisillään hämäryydessä ja kopeloi uunin otsalta tulitikkulaatikon. Tuli valaisee seinäkellon sameata lasia ja kömpelöitä viisareita.

— Ensimmäistäkö se vasta käy. Kelloko tässä valehtelee, vai onko Yli-Purassa tultu hulluiksi, kun keskiyöllä… vai silmäkö se valehteli…

Isäntämies kuikisti akkunasta: oli siellä tuli; tarkasti kellotaulun toisen kerran: puoli yhtä osoittivat viisarit ja heiluri lerkkui tasaisesti, laiskanverkkaan. Oliko, oliko tuo uurmaakarintekele ruvennut osoittamaan vääriä aikoja. Tuli pilkoitti Yli-Purasta. Ukko kuuhki yli pirtin Alitalon puolelle. Mutta sieltä ei sopinut näkymään kuin osa kattoa ja savupiippujen nokat. Nousiko savua. Taisi höyrähdellä haikua, tai olisiko ollut pilvenlonka taivaan reunalla. Mutta Yli-Purasta helottaa himmeä valo, kuun levoton valojuova väikkyy lattiapalkeilla ja pakkanen natisuttaa pihamaalla rekipeliä.

Silloin tuntuu isäntämiehestä yht'äkkiä, että on aamu, että kohta Yli-Puran rengit ajavat metsään. Eikö kuulunut tiun kilkutus? Isossa-Mahalassa vain nukuttaisiin tunnit pitkät! Ei, ei käy päinsä! Ukko nykäisee sarkahousut jalkaansa, tempaisee sahan naulakosta ja loukosta halon ja nyökyttää, nyökyttää. Saha suhisee ja sirisee, ja halon kappaleet putoavat kolisten lattialle. Taasen sukaisee hän akkunaan, kaula on pitkällä, pukinparta vipajaa. Joko, joko ajavat Yli-Puran miehet pitkällä kujalla?

Kaikki on ennallaan: valkea lumi, kuun jäävihreä valo, koivun karanko akkunan alla, ja lumella harottaa sen kuvajainen, Yli-Puran tummat seinät ja tulen tuike yhdestä akkunasta.

Taasen alkaa saha säristä äänettömässä tuvassa, ukon hartiat nyökkäisevät, pukinparta tärisee, ja halonkappaleet tippuvat kolisten lattialle. Nyt hän rakentaa tulen hellaan ja asettaa ison köykkynokkaisen emaljipannun sijoilleen. Sitten vilkuilee ukko kupeilleen kuten korppi, että vetävätkö renkimiehet vielä raskaasti unia, ja lähestyy vanhaa, homekaappista kelloa roihuava päre hampaissaan. Heiluri lerkkuu ainaista rataansa, taulun kuparinastainen naama osoittelee näpisti yhtä. Mutta ukko kopeloi lasin auki ja kiertää hurauttaa viisareita usean ympärystän, kunnes ne osoittavat neljää.

Ei ukko halua, niin hän miettii karstan tippuessa päreestä, liekin pihistessä ja sinertäessä, kieräillä. Mutta renginkörrit ja piiantuikut ovat paksupäisiä! Eivät he uskoisi, että tuolta vuosikymmeniä tasaisesti lipuneelta kellolta on tänä yönä mennyt taito pois, että se on useat tiimat jäljessä ihmisten ajasta.

Tuli leiskuu jo iloisesti hellan alla, ja ruskeasiipiset russakat lymyävät muurin rakoihin. Ukko keittelee kahvia, kässehtii sukkajalkoineen pitkin permannoita ja kuikuilee akkunan pielestä ulkoilmaan; ehtiikö kuka liikkeelle ennen Ison-Mahalan väkeä… Viimein saa hän kahvilekeet pöydälle, sytyttää sähisevän, savuavan tuijun ja karkoittaa palvelusväen sängyistään.

Tuhrusilmäisinä, haukotellen ne nousevat. Ja eivätkös alakin inttää, että eikö lie vielä keski-yö.

Vasta nukkumaan ruvettiin, ei ole vielä väsymys ruumista heittänyt…

Mutta ukko näyttää heille käryävän päreensä valossa kellotaulun viittä viistävän naaman ja osoittelee Yli-Puran tulta-kiiluvan akkunan.

— Monta tuntia on siellä jo tuli tuikkinut; miehet jo rankapuita vetävät, meillä vain unia vedettäisiin.

Niinpä nousevat rengit ja karjapiiat, horaisevat ukon keittämän kahvin ja menevät töihinsä. Reet natisevat ja hevosten hengitys höyrähtelee usva pilvinä, miehet nököttävät liisteillä kelsiturkeissaan ja katoavat kuunpaisteista tietä yöhiljaisiin metsiin.

Mutta kerkesipä kulua tunti, toinen ja kolmaskin ja renkimiehet ajaa monetkin kuormat ennenkuin taloissa tulet syttyivät ja savu monipoimuisena, haalein, punertavin ja sinertävin kiemuroin tuprahteli avaruuteen.

Silloin ajoivat vasta Yli-Puran miehetkin pitkin kujaa ohi Ison-Mahalan talon.

Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja silmät pyöreinä kuten pikarit.

—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran emänniltä.

Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen poskihampaansa juurta.

MÄKI AUTIOLLA MUSTASSA YÖSSÄ

Metsän korpien keskellä kohosi korkea, hiekkainen mäki. Hirsipetäjät peittivät sen kamaran helmuksista laelle saakka, monenmuotoiset petäjät, ryhmyrunkoiset ja vahvat sekä leinit, sirot ja pitkät kuin pilarit. Rytöjä oli kaatunut sikin sokin ja isompien puiden alla oli tiheää näreikköä. Oli kuin olisi korpi kohissut siinä maailman ajan. Mutta mäen laella näkyivät pitkinä pengerminä ihmisasuntojen muinaiset paikat, näkyivät korkeiksi rakennetut mukulakivikasat ja ihmisen tonkimien ojien urat. Oli eräässä paikassa kokoon lusahtava, laho hirsiröykkiö, sen alta pilkisti esiin ruosteinen alasin sekä pajavasaran varren haamu. Ihmiseläjä oli entisinä aikoina lietsonut siinä syttä, kuumentanut raudan, takonut ja käynyt tämän mäen kimppuun pakottaakseen sen kasvamaan kellertävää viljaa. Mutta jäkälä, sammal ja kanerva ja puiden rungot ja juuret olivat tulleet entisille sijoilleen ja peittävät kaiken.

Ympärillä levisi metsiä, vesakoita, aavoja nevoja, rahkaisia soita, rimpiä — murheinen maisema, joka toi mieleen hiutuvan ikävän, alakuloisuuden.

Mutta oli syksyinen yö, musta, synkeä kuten olisi koko maan piiri kääritty nokea pölisevään sysisäkkiin. Myrskyinen tuuli laahasi ylitse erämaan jotakin, joka oli sangen raskasta, laahasi huohottaen ja äheltäen. Kankaan laella paloi tuli kahdessa tervaisessa hongassa vinokatoksen edessä, missä mies makasi paksulla, pehmeällä havukasalla. Tulen kielet leiskuivat, nuoleskelivat toisiaan ja pölkynpintaa, josta pusertui pihkapisaroita, jotka pihahdellen putoilivat tuhkaan. Oli lämmin, havut tuoksuivat.

Merkilliset ovat metsän ja myrskyisen tuulen äänet. Joku itkee, nyyhkii, turskuu, uikuttaa ja vaikertelee kuten kuoleva lapsi tai nauraa kaamean, sihahtelevan naurun… Välistä siellä kuiskaillaan kiihkein, nopein sanoin, soperrellaan lause, jonka luulee olevan ihan tajuamaisillaan eikä ymmärrä kuitenkaan. Tai rääkäisee se yht'äkkiä kuin paha henki, ulvoo ja ulisee täynnä tuskaa, epätoivoa ja villiä riemua ja levottomuutta. Sitten siellä pitkät, jäykät sormet kouristavat jotakin kurkusta, hengitys ähkyy ja pihahtelee, leukaluut pureutuvat ratisten yhteen. Huokaistaan raskaasti, ja hullu metsä huutaa suoraa huutoa kauan ja yksitoikkoisesti. Ja aina vedetään raskasta taakkaa yli erämaan, vaivalloisesti, ähkyen ja läähättäen.

Tulen ääressä lojuvan miehen tajuntaan valuvat kaikki nämä metsän äänet, oman talon hiljainen humu; levottomina elävät liekit, valuvat kuten sulatettu metalli ahnaana ja raskaana, syövyttävänä ja painostavana. Niissä on velhoutta, outoa, kaameaa tehoa! Kaikki tulee sekavaksi, epämääräiseksi, hämäräksi. Herää outo, salaperäinen tunne, kammo, voittamaton, mieletön kauhu, hirveä levottomuus. Kukapa voisi sanoin selittää outoja, ihmeellisiä asioita: yksinäisyys, erämaa, yö, musta pimeys, tuuli, metsän äänet — ne herkistivät mielen, veivät yliluonnollisiin… Mies on likellä hulluutta, jotakin alkuaikaista, sumuista ja syvää! Hän ei tiedä nyt omasta olemuksestaan; hänen mielessään risteilevät kummalliset kuvat, tunnelmat, joita määrittelemään ei ole muotoja, ei värejä. Ja kaiken ylitse nousi taasen kauhu, mieletön pelko, kuin valtaisa yli hulahtava aalto! Yrittelevätkö jotkut paksut, pöhöiset sormet haroa häntä pimeydessä? Kauhu lamauttaa miehen jäsenet, muuten hän juoksisi metsään kuten hullu, hurjana, kompastellen, mäsähdellen pitkäkseen hän säntäisi yli öisten maisemain, kunnes menehtyisi… Mutta vielä valvoi taju hänen mielensä pohjalla: hän tietää olevansa kuristavassa lumouksessa ja hänellä on se tunne, ja entistä kokemustakin, että hän siitä vapautuisi, jos tapahtuisi jotakin, joka säikyttäisi veret asemilleen.

Ja tapahtui! Kalikat rakovalkean pölkkyjen välissä ovat palaneet kekäleiksi; ne murtuvat ja ylimmäinen hirsi jysähtää alas, niin että säkeneet pölisevät. Mies säpsähtää, lumous alkaa laueta; hän pöllistelee ympärilleen kuten metsänpeitossa ollut, pyöräpäinen, eksynyt ihminen, joka alkaa tunnustella maisemia, hänelle perin tuttuja, vaikka ne äsken lumouksessa näyttivät oudoilta, ikäänkuin nurinkääntyneiltä. Niinpä tämä mieskin pian ennallaan, ainoastaan jäsenissään outo turteus, korjailee tulensa ja heittäytyy havuilleen.

Mitenkä voisi sanoilla selittää ihmeellisiä, ounastelevia asioita, jotka asustavat pimeässä ja syvällä kuten mykrä. Sanat ovat puisevia, osapuilleen veisteltyjä kaluja. Tai ne ovat ikäänkuin kömpelö, raskas piilu, jolla timperi veistää lohnittaa puusta karkeita lastuja… Hienoihin leikkauksiin tarvitaan sujuvampi teräase!

Ääni, monin vivahtein, värein, nousuin ja laskuin, sävelin, voi kertoa sellaisia mitä eivät sanat sano.

Ja tälle miehelle soitti metsä, myrskyinen tuuli, tulenliekit ja pimeys, koko luonto soitti… Ja kuka voi vetää vertoja myrskyisen metsän soitannolle? Se soitti siksi, kunnes mies oli yhtä sen kanssa, sama kuin se, kunnes mies huljui hetken tulena ja tuulena, metsänä. Hän oli silloin alkuvoimainen luonto, tulvillaan samaa riehuntaa, levottomuutta, tuskaa ja kauhua, kuin mikä siinä elää nytkin mustana, myrskyisenä yönä.

Mutta nyt hän on jälleen siitä etääntynyt. Hän on jälleen rauhallinen, tyyni. — Mikä oli tuo, joka äsken hänet valtasi? Pelkoko, heikkous? Mitä pelko estää tapahtumasta. Ja mitäpä voisi tapahtua? Kuolema pahinta, tai parasta — ainakin oudointa. Ja kerta kuolla syntyneen! Niinpä hän loikoo havuillaan, tuijottelee tuleen ja pimeyteen ja miettii, kuvittelee menneitä. Merkillisen selkeinä ajelehtivat mielikuvat ja tunnelmat hänen aivoissaan, kun metsä elää ympärillä, hengittelee levottomuutta.

Kerran, siitä lienee kauan, tulivat tänne ensimmäiset ihmiseläjät. Nälkä, riistan puute lienee heidät karkoittanut alkuperäisiltä asuinsijoiltaan. Niinpä he rakensivat majansa korkealle mäelle keskelle matalia, tasaisia maita. Lihasta he lienevät etusijassa ravintonsa ottaneet, havisevasiipisistä linnuista, nopeista nelijalkaisista, mutta jos kalaa himoitsivat, niin saivat hakea kaukaa, päivämatkojen takaa. Mutta riista hupeni, ja silloinpa on kaadettu huhta mäenrinteeseen. On napsanut kirves, humisten ja rytisten kaatuneet puut, sitten kuivuneet ja tuli on hursinut kohisten kautta ryteikön. Poroon on sirotettu jyviä ja vilja on kasvanut, paikoin tiuha, paikoin harva, tuulessa liehuva haikura. Heinikossa on mölähdellyt lehmä, jolta ihmiseläjät ottivat maitonesteen. Kuinka kaikki onkaan kiertänyt samaa kiertoaan muuttumatta, yksitoikkoisesti! Aurinko on noussut ja laskenut, ollut yö ja ollut päivä…

Talvella on kaikki ollut valkeaa, huurteista ja totista. Savu on noussut vain ihmisasunnon lakeisesta monin poimuin, punertavana ja sinertävänä. Sitten on tullut kevät, maa paljastunut, suurilla soilla solissut vesi. Ihmiseläjä on kaivanut ojanaveroa ja myllertänyt maanpintaa. Kesällä on ollut leuto, aurinko paistanut, maasta noussut huuru. Ihmisen sikiöt ovat telmineet mäellä, mäen juurella helissyt lehmän kello, ehkä nainen hyräillyt lypsäessään kirkkaina iltoina. Inisevät sääsket, paarmat ja hyttyset ovat syntyneet ja kuolleet pois. Tullut syksy, riihessä jytissyt varsta ja karistanut oljista vähät jyvät.

Siten on aika vitkaan matanut, ihminen elänyt ja kuollut. Kituuttaen, kuten märässä puussa liekit, on elämänpihinä vaivoin pysynyt yllä. Tämä mäki, muodoltaan kuin naisen povi, ei ole herkästi herunut ravintoa imijälleen. On pitänyt pusertaa molemmin kourin ja sittenkin on ottanut ahtaalle. Nokko, että toisinaan on henki pysynyt petäjien turvin, jotka on kaluttu valkoisiksi. Lie kuoltu nälkäänkin. Niin he ovat eläneet: tehneet työtä, nukkuneet ja syöneet, siittäneet lapsia ja kuolleet surkeina majansa loukkoon vapisevin jäsenin, ryppyisin naamoin. Heidän elämänsä pääsisällys on ollut vaiva ja tuska. Lienee ollut jokin onnellinen hetkikin, jolloin he täysin vatsoin uneksivat pirtin lämpimässä.

Niin kuokkia nyrritti monta miestä aikansa tätä mäkeä, kunnes kuokka jäi heidän kourastaan jälkeentulevaisille. Ja jäihän vähän muutakin; hieman isompi nokare peltoa, maasta väännetty kiviraunio — miehelle muistopatsas. Toisille oli jo luonto leppeämpi, ei yhtä tyly ja kitsas. Ei niin, että olisivat ilossa herkullisesti eläneet, mutta olihan kuitenkin pälvi ennen aukaistu!

Vuodet kierähtelivät kokoon kuin tulessa tuohilevyt ja monta ihmistä syntyi, eli ja kannettiin mustaan riiheen ja sieltä taasen pois, maan hyviksi. Ja hiljalleen oli pelto avartunut, multa tullut mureammaksi.

Sitten syntyi mäellä mies, jonka sisässä istui himo rikastua, saada runsaasti tavaraa. Mikäpä tiennee vanhat asiat, jotka ovat peittyneet ajan huuruihin. Mutta käy taru, että tämä mies tappoi upporikkaan matkustavaisen, tappoi majassaan yöllä ja hautasi suohon. Kukapa vanhat asiat tosiksi takaa! Mistä tänne metsiin lie riittänyt rikasta matkustavaista! Joka tapauksessa täytyi tapahtua jonkin repäisevän hankkeen, sillä siitä lähtien talo rikastui, paisui ja lihosi aivan ökytaloksi.

Silloinpa raivattiin peltoa monen miehen voimalla, rakennettiin huoneita, ja kaukaiseen kylään tehtiin tie, soiden yli leveät, uusina hohtavat kapulasillat. Kaikki menestyi. Mutta miehen mielestä ei haihtunut menestymisen alkujuuri; se jäyti hänen ajukopassaan, jäyti ja söi alinomaa, kunnes hänen mietteensä häipyivät siltä tolalta, jolla niitten on pysyminen, että niitä nimitettäisiin järkeviksi. Hullupäinen mies, täynnä tunnontuskia, voihki, pelkäsi ja puhui sekavasti veritöistä.

Miehellä oli poika, joka oli ollut isälleen avullinen tämän hankkiessa rikkauttaan. Tämän pojan pää oli kova ja luja kuin visainen pahka aarnikoivun kyljessä. Hän ei heikkoillut. Huurupäisen isän, joka olisi voinut saattaa kaikki ilmi ja tutkittavaksi, hän sulki huoneensa lattian alle kellariin ja tiputti hänelle ruokaa pienestä luukusta.

Omituinen ja kaamea oli tuon miehen elämä niinä vuosikymmeninä, mitkä hän vielä eli. Aina sama pimeys, hiljaisuus, ummehtunut, inhoittava löyhkä. Pääluussa hupsut, sekasortoiset mielikuvat. Aina häntä ahdisti sama kiduttava, tukehduttava kauhu… Hän kaivoi maata kynsillään, tunki sinne päänsä tai naputti nupukivellä otsaansa, että veri tihkui. Monenlainen saattaa olla ihmisen kohtalo maailmassa! Kun hänestä viimein oli hengen ripe irtaantunut, oli poika peittänyt hänet paikoilleen syvään luolaansa kivillä ja mullalla.

Sillä välin oli tälle mäelle tehty talo semmoinen, ettei vertaa. Omituista! Tämä mäki, joka nyt on jylhää hirsikköä, lainehti silloin vainioina laelta suonlaitoihin saakka. Yhdeksästä riihestä kuului varstojen kumea jyske syysaamujen sumussa. Yli puolisataa nautaa märehti laiskoin leuoin navetassa, jonka pitkällä paikalla kasvavat nyt rehevät petäjät. Viisi vahvaa juhtaa käänsi ähkyen nurin kamaraa. Oli pitkä luhtarivi, aittoja, joissa viljalaarit kasvoivat kattoihin asti hyvinä, poutaisina vuosina. Humuten ryöpivät korkean tuulimyllyn siivet ja honkaisella pöydällä pirtissä oli suurusta suurelle väelle.

Sellainen, isäntämies, oikea tunkiojuntta, oli se poika, jonka isä eli huurupäisenä vankeudessa elämänsä loppupuolen. Monen vuoden kuluttua tämä mies kuoli ja haudattiin.

Merkillisiä seikkoja saattaa tapahtua syvällä metsän korvessakin! Kuolleella miehellä oli ollut kaksi poikaa. Toinen heistä oli elänyt jossakin etäämmällä, maailmanrannalla, ehkä käynyt koulujakin; oli tullut jonkinlainen herra, omituinen mies. Nyt hän tulee ja rakentaapa mäelle kartanon, kaksikerroksisen, korkean kuin tornin ja maalaa sen helein värein.

Omituista, tarunomaista!

Kerran on täällä murheisten metsien keskellä ollut humuisat juhlat, iloin ja valoin on vietetty talon omituisen isännän häitä. On ollut kuuvaloinen yö, lumen säihkyä, metsän juurilla valojen ja varjojen kudelmaa… Luhtain edessä ovat hönkyneet orhit, mutta sisällä on soitettu ja tanssittu. Akkunat loistaneet tuliriveinä yöhön, etäälle nevojen aavoille kantautunut humu. Iloista on ollut monissa huoneissa, satojen kynttiläin tuikkeessa, ruokain ääressä ja laseissa välkkyvien ryyppy-aineitten, metisten ja päässä humisevien.

Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään, täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat, nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.

Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta, halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää! Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.

Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.

Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli, punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli, miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli ihmisiä, joilta joutaisi pää pois…

Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää lirkutteli parista lehmästään maidon.

Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut, olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.

Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut. Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti. Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.

Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu edistyvän.

HEINÄHELTEISEN KESKIPÄIVÄN TAPAUKSET SEKÄ EPILOGI

Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano! Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja karjaläävät paisuvine tunkioineen.

Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.

Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut, vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori; korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin lampunporsta.

Oli heinähelteinen keskipäivä. Taivaan siintävässä ylhäisyydessä ui joku valkopalteinen pilvi, ilma väreili töllien seinustoilla, lemu nousi kukkivasta ruohostosta, ja uneliaana lauloi koski vanhaa huminaansa. Hökkelikylä oli väestä tyhjä. Joku emäntäihminen lienee pyörinyt jonkin pirttihuoneen permannolla ruokapuuhissa ja solissa; ja nurkkajuurissa mekasti lauma likaisia, pirpanoita.

Ukko kyyrötti päivänliekossa ikäänkuin olisi hautonut aivoissaan jotakin ylen pulmallista. Mutta mikä tiesi, punoiko aju lankojaan. Ehkä hän vain oli ja köllötti, kuten tuo sikapullukka, joka lotkotti murassa lätin seinustalla. Joskus hänen rakosiksi sipristyneet silmänsä avautuivat ja hipoivat yli avaran kartanomaan reunasta alkavien perunasarkojen vainioille, missä ruis nuokkui tai otra tunki esiin siikastaan. Niin — siinä olivat Mujulan pellot, jotka hänelle tiukkuivat elinvoimaa ja olivat tiukkuneet seitsemän vuosikymmentä. Vaikka ukko ei muuta kuin eli ja hengitti, oli ja köllötti. Olikin se köllöttänyt elämänsä ajan tämä Mujulan maitten eläkemies, kartanon kantavaari, Mitti Maskeli.

Ei elämänpäivänä ole Mitti Maskeli painanut auraa jankkoon, ei elämänpäivänä ole hän ollut tuntiakaan työntouhussa, ei milloinkaan ole hänen ajukopassaan itänyt ajatusta, josta olisi mitään hyvää siunaantunut tavalliseen elämäntauluun. Häntä elättivät Mujula ja Mujulan mailla työssä rylläävät sukumannit. Mutta ei se ollut armopala, jota Mitti-vaari haukkasi! Lailla ja oikeudella on selkeät pykälät. Mitti Maskeli omisti Mujulan, sukulaiset sitä viljelivät ja olivat velvolliset valuttamaan ukolle eläkkeen, kuten olivat valuttaneetkin viisi vuosikymmentä ja tulevat valuttamaankin ukon kuolinpäivään saakka.

Jolloinkin entisten aikojen hämärissä oli ensimmäinen Mitti saapunut tähän törmälle, kun tämä hökkelikartano, nämä mureat pellot ja penikulmainen piiri ympärillä oli humisevaa korpimaata. Singahti sitten ensimmäinen lastu puun kyljestä, kohosi ensimmäinen hökkeli, ensi kerran iskettiin kuokka kamaraan ja ensimmäinen viljankorsi putkahti mullasta. Oli sitten elänyt epälukuinen sarja Mitiejä, jotka kukin kohdaltaan rakensivat huoneen, kun oli tarpeen, tai avarsivat pellon piiriä. Kunnes Mujula olikin mikä oli, ettei kellon kuuluvissa vertaa. Oli aina tämä Mittien suku yrittänyt asustaa jotakuta pykälää korkeammalla ympäristön kansaa. Olivat olleet kovia ruumiintyöhön, tai oli pääkopassa älynlanka juossut tavallista joustavammin.

Ilmestyipä sitten taasen yksi Mitti näille tantereille, kepelä, rotannaamainen naskalisilmäinen mies, Mitti Maskelin isäukko — Aarakki. Aarakin aivoissa hautui alituiseen vain yksi ainoa, mutta varma ja selkeä ajatus: haalia yhä ja yhä maata ja mammonaa. Ja sai! Äly siinä pelasi kepelässä, rotannaamaisessa äijässä. Pulmallisina aikoina ovelat konstit siirsivät hänen haltuunsa melkein koko kyläkunnan, joka ajan lipuessa oli sikeytynyt Mujulan ympärille jokilaakson multiin. Konstit olivat monet! Saattoi olla, että jos joskus tulisivat tilinpäivät, niin ei vääryyden vaakakuppi olisi tyhjä. Mutta pirukos sen tajusi, missä vääryyden ja oikeuden murtoviiva kulki, ja vähänkös sitä maailmassa vääryyttä tehdään!

Niin — oli Aarakilla maita ja maanpäällistä. Mujula oli kuitenkin itse ökä-talo ja Aarakki napa, jonka ympärillä kaikki kieppui. Niin eli Aarakki aikansa — iso pösö, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies — kunnes vetäisi viimeisen henkäyksensä isoimman pirttinsä loukossa. Niin vietiin viisas mies, mutta tavara jäi perinnöksi pojalle.

* * * * *

Mutta ylen merkillinen vesa oli putkahtanut Mittien vanhasta sukukannosta — Aarakin ainoa poika Maskeli. Jo pienestä pahasta se oli ikään kuin irti elämän touhusta. Ei siihen tehonneet tavaran kokoamisen, ei kunnian eikä menestyksen pirujen kuiskutukset kuten isäukkoon ja muihin Mitteihin. Toikkaili vain tanhuvilla kuin horteessa, kuin ei olisi maata jalkojensa alla tuntenut, ikäänkuin olisi jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Mutta mikäs sen tiesi, miettikö mitään, löyhkä, viinaanmenevä miehen alku… Ryyppimään oli oppinut. Ei tehnyt työtä; söi, makasi, käveli. Hätäkös hänellä, kun isä oli rikas!

Ei se isäukon kuoltua sen kummemmin elänyt, kolmattakymmentään aloittava mies — Aarakin, isopösön, ainoa perijä. Ei välittänyt koko mantujen ja tavaroiden paljoudesta — ikäänkuin olisivat olleet yhtäkaikkisia. Mutta silloin ryhtyivät mailla mikä milläkin kontrahdilla asuvat ja ahertavat suvun sivuhaarojen Mitit touhuun. Oli saatava tuo hassu elatukselle, syytingille, ja manttaalit ja tavarat järki-Mittien hoteisiin. Ja saatiin. Annettiin Maskelille ja hänen akalleen — oli sillä sen verran muiden ihmisten metkuja, että oli akan hommannut — asuinkäähkänä sekä kannu viikossa viinaa ja muu muona. Tämä oli tehtävä siksi, kunnes Maskeli akkoineen oli kypsä kannettavaksi kirkkomaahan. Kirjoitettiin kirja ja vahvistettiin puumerkillä.

Silloin oli Maskeli yhdenkolmatta vuoden vanha.

* * * * *

Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.

Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa. Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka, kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon… Mutta aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista! Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.

* * * * *

Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.

Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä pihlajapensaassa.

Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja, ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.

Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu. Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.

Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi, viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin, mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa, kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.

* * * * *

Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos. Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla, reunojaan myöten.

Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja iloittelevasti… Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun… Hm, luonto sopu, viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse eläisivät.

Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.

Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.

Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa, kuin ei koskisi tantereeseen… No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.

Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti, vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa ja tavarat toisten takana… Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat, valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta, syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?

Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.

— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä, lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan, koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä… Mutta mitä se Jumalan mieltä ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli haukkasi… Hm, sielut, henget, haamut… Ei Maskeli uskalla hymähtää huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla mätänemässä Hautakankaan sorassa…

Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi — musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!

Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa, killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja mikä unikakkiaisen kuvajaisia?

Ukko näki entisen elämänsä, suoran ja sileän kuin nuoran ja siinä päivien pitkän sarjan yhtäläisenä kuin räystäältä tippuvat pisarat. Samanlaista vielä eteenkinpäin ja sitten hän, joka ei tee työtä, ei kehrää, eikä kerjää tekisi yhden kirkkaan käänteen elämänsä taipaleella.

* * * * *

Aurinko aleni, notkoista huokui iltojen viileys, karja ammui, kellot kalisivat ja vintit vinkuivat hökkelikartanossa.

Raskaasti huokasi Mitti Maskeli hampaattomien, nysiksi kuluneiden ikeneittensä lomitse:

— Hoh, maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä…

Hurstipaita heilahteli, virsut lotisivat lops, lops ukon astellessa takaisin rannalle ja kiivetessä rantapaadelle, sammaleiselle ja juormupintaiselle. Vesi kiitäessään kiven ohi mulahteli vihaisissa häränsilmissä ja alenevan auringon säteet välkähtelivät vesikalvossa punaisina ja verenkarvaisina.

Mitä etsinee vesikin, joka kiireellä kiitää alas ja humisee mennessään kaihoisan sävelen? Ja aina riittää se, eikä sävel tule katkeamaan.

Äijän aivoissa iti kuvitelma, että ihmiseläjän elämä oli kuin virran juoksu — humsis, se meni alas ja katosi. Mutta mitä se merkitsi; toinen oli tilalla, elämä humisi ennallaan. Niin inisi ihminen aikansa kuin sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka siitä välitti: sääski kun sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.

Maskelin tajuntaan tulvahti ihmeellisenä ja raskaana kummallinen kuvitelma, että nyt oli tullut hänen aikansa humahtaa alas elämänsä koskesta. Ehkä siellä syvien, mustien suvantojen takana elämä taasen kihisi äkkiputouksissa ja rannoilla rehoitti paratiisin vehreys…

Ukko, maaten vatsallaan paadella, kurkisti alaspäin veden vihaisesti mulehteleviin silmiin, liukui ja hulahti veteen. Keskivirran kiivas, käärmeenselkänä kiemurteleva vesi tempasi sen hoteisiinsa. Ja ruohorantaisessa suvannossa, luhdalla, näkivät heinämiehet likaisenvalkean paidan homottavan vesikalvossa.

EPILOGI

Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän, tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei kuitenkaan monta heinää katkea.

Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan. Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko, nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet aivot ajatella juhlallisia aatoksia.

— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä, kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo, samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin köyhänkin…

Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle, helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa mustarististä kattoaan.

Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.

Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä puolipäivän levostaan.

— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia turvattomiksi…

He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen.
Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.

— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin kiikkumaan.

Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa kumota maahanpanijaisryypytkin…

Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi elämä ennallaan.

HUHTIKUINEN YÖ

Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.

Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin, kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä, siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia…

Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis, riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.

Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin: kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan alentaa itsensä… Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva — niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään…

Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia, sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina, että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii esiin metallista lanttia.

Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava. Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vaille enkeliin.

Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit…

Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan syrjään.

Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana…

Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan tänne!

— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!

— Eihän ole hällälläkään ketään!

— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!

Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.

* * * * *

Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset. Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä. Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi… Sillä näissä miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta… Miksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä — mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa…

Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua. Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan, kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan…

Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat kuulua herätyshuudot:

— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!

Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla, jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti, haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin… Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.

Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita, joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi yhtä ainoata säettä:

— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla, sun haittampa jekumija, rillumalei…

Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä kurnutus ja sitten sekin lakkaa.

Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella. Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille, puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: — Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää…

Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.

On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:

— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!

Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:

— Huupa menemään, aamulla pakkanen!

Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.

Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat, ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja tuijottelee pimeyteen.

— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.

Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.

— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.

Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti, että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.

— Peijakas, mitä tämä merkitsee?

— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.

— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä urakoita.

— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.

— No eihän tuossa maaltaan hävitä.

Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä… Tai saattaa pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen savottaan.

On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.

— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana. Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut — paistanut kahvileipää teille uittomiehille.

Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa… Soininkin tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku, josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.

Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.

Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun. Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan. Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut, jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa, hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin. Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta, hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin, hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.

Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin, kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa, naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura… Kiia Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen, on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin, auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet, älyttömät lintuparat ruohon juuressa.

— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin, luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset. Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.

He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:

— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn! Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!

Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär… Ei tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.

Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa, jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.

— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit… Oikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia… Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä… Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä tapahtuu.

Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu, palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja kirkastuu:

Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita, Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee, jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena… Silloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.

Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja onnellista… Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.

* * * * *

Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.