Title : Karhu
Pila yhdessä näytöksessä
Author : Anton Pavlovich Chekhov
Translator : Reino Silvanto
Release date : April 22, 2023 [eBook #70616]
Language : Finnish
Original publication : Finland: Yrjö Weilin
Credits : Tapio Riikonen
Pila yhdessä näytöksessä
Kirj.
Suomentanut
R. W. S. [Reino Silvanto]
Näytelmäkirjasto 46
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1908
HELENA PAPPINEN, tilanomistajatar, nuorenpuoleinen leskirouva,
jolla on kuoppaset poskissa.
YRJÖ RAUHALA, keski-ikäinen tilanhaltija.
LUUKKAS, rva Pappisen palvelija.
Näyttämö:
Vierashuone leskirouva Pappisen maatilalla. Perällä ja vasemmalla ovi. Oikealla ikkuna, jonka edessä on pöytä tuolineen. Vasemmalla etualalla sohva, pöytä, tuoleja ja perällä naisten kirjoituspöytä peilineen.
Rva Pappinen (surupuvussa, istuu sohvalla katsellen hartaasti valokuvaa) ja Luukkas.
LUUKKAS. Tuo ei ole oikein, hyvä rouva… Te vaan saatatte itsenne turmioon. Sisäkkö ja kyökkipiika lähtivät marjoja poimimaan. Kaikki, joilla henki on, iloitsevat olemassa olostaan, vieläpä kissakin ymmärtäen mikä on hauskaa, hiipii pihalla lintuja vaanien, Mutta te istutte vaan päiväkaudet kamarissanne aivan kuin luostarissa ajattelematta ensinkään huvituksia. Niin, todellakin! Kun tarkemmin muistelen, niin on siitä jo kokonainen vuosi kulunut, kun rouva viimeksi kävi kylässä.
PAPPINEN. Enkä minä milloinkaan enää mene… Ja miksen? Siksi, että elämäni on jo loppuun kulunut. Miesvainajani makaa haudassa ja minä olen myöskin hautautunut neljän seinän sisään. Me olemme molemmat kuolleet!
LUUKKAS. Siinä se nyt on! Tuota ei todellakaan kannattaisi kuunnella. Niin, miesvainajanne makaa haudassa, mutta se oli Jumalan tahto, levätköön hän rauhassa. . Koska rouva nyt on surrut häntä aikansa, niin siinä kyllin, sillä liika on aina liikaa. Eihän koko ikäänsä voi itkeä ja käydä surupuvussa. Kuoli minunkin akkani kerran. Minä surin, itkin kuukauden päivät ja siinä kylliksi. Sitä pitempiin ruikutuksiin ei akkani olisi maksanut vaivaa. (Huokaa) Te olette unohtanut kaikki naapurinne, hyvä rouva. Ette mene minnekään, ettekä ota vieraita vastaan. Pyydän anteeksi, kun sanon, että me elämme kuin hämähäkit näkemättä armaan päivän kirkasta valoa. Minun kestipukunikin ovat hiiret syöneet aivan rikki. Ja toista olisi, jollei löytyisi kunnon ihmisiä, vaan kun koko seutu on täynnä herttaista herrasväkeä. Nykyään majailee Nuottalahdella rykmentti, jonka upserit ovat niin koreita, että silmää häikäsec. Ja leirissä on joka perjantai-ilta tanssiaiset ja joka päivä soittaa sotilassoittokunta. Oi, rouva-kulta! Niin nuori ja kaunis, maitoinen ja vertevä kun vielä olette, tulisi vain nauttia elämästä… Kauneutta ei ole koko ijäksi suotu! Kun vuosikymmen on vielä vierähtänyt, niin tekee jo mielenne kuoputella riikinkanasena upseri-herroja lumotaksenne, vaan silloin se on jo oleva myöhäistä.
PAPPINEN (Päättävästi). Minä pyydän vielä kerran, ettet milloinkaan enää puhuisi tästä! Sinä tiedät, että mieheni kuoltua minun elämäni menetti kaiken arvonsa. Sinusta näyttää kuin minä vielä eläisin, mutta se ainoastaan näyttää siltä. Minä olen tehnyt pyhän lupauksen, etten enää eläessäni jätä tätä surupukuani enkä kamariani. Kuuletko nyt? Nähköön hänen varjonsa kuinka minä häntä rakastan. Niin, minä tiedän, ettei se ole sinulle mikään salaisuus, kuinka hän usein menetteli väärin minua kohtaan, oli julma, vieläpä uskotonkin, mutta minä olen uskollinen aina hautaan asti ja näytän hänelle kuinka osaan rakastaa. Tuolla puolen hautaa on hän näkevä minut samanlaisena kuin olin hänen kuolemaansa…
LUUKKAS. Mutta miksi te oikeastaan noin puhutte? Jospa nytkin menisitte puutarhaan kävelemään tai käskisitte valjastaa Topin tai Jättiläisen ja ajaisitte naapureille vieraihin.
PAPPINEN. Ah! (Itkee).
LUUKKAS. Rouva hyvä! Mitä nyt? Herran tähden!
PAPPINEN. Hän piti Topista niin tavattomasti! Aina hän ajoi sillä vieraihin mennessä. Kuinka hän ajoi kauniisti! Kuinka hänen olentonsa oli suloinen, kun hän pingotti ohjaksia! Muistatko? "Topi". "Topi"! Käske tänään Topille antaa enemmän kauroja kuin tavallisesti.
LUUKKAS. Kyllä, kyllä!
(Kova soitto).
PAPPINEN (Vavahtaen). Kuka se on? Sano, etten ota ketään vastaan!
LUUKKAS. Ymmärrän. (Menee perälle).
Rva Pappinen (yksin).
PAPPINEN (Katsellen valokuvaa). Nyt sinä näet, kuinka minä osaan rakastaa ja antaa anteeksi… Minun rakkauteni sammuu vasta silloin kun minun sydän-parkani lakkaa sykkimästä. (Hymyilee läpi kyynelten). Etkä sinä edes häpeä? Minä, rakkaani, sinun uskollinen vaimosi, olen hautautunut kamariini ja olen sinulle uskollinen aina hautaan asti, etkä sinä ensinkään häpeä, minun pikku mörököllini. Sinä petit minut, teit ikäviä kohtauksia, jätit minut viikkokausiksi yksin kotiin…
Rva Pappinen ja Luukkas.
LUUKKAS (Tulee levotonna). Rouva hyvä, siellä eräs kysyy teitä. Tahtoo tavata…
PAPPINEN. Sanoithan sinä, että mieheni kuoleman jälkeen en ota ketään vastaan?
LUUKKAS. Sanoin. Mutta hän ei ota kuullakseen, vaan sanoo, että on kovin tärkeää asiaa…
PAPPINEN. Mi-nä en o-ta vastaan!
LUUKKAS. Minä sanoin hänelle, mutta se piru alkoi haukkua ja tunkeutui vaan sisään. Hän on jo ruokasalissa…
PAPPINEN. Hyvä! Päästä sisään se moukka!
LUUKKAS (Menee perälle).
PAPPINEN. Kuinka tuskastuttavia ihmiset saattavat olla! Mitä he minulta tahtovat? Miksi pitää heidän häiritä minun rauhaani? (Huokaa). Ei, nähtävästi minun todellakin täytyy mennä luostariin. (Miettien). Niin, luostariin…
Rva Pappinen, Luukkas ja hra Rauhala.
RAUHALA (Tulee. Luukkaalle). Senkin tolvana… paukutat siinä suutas… Aasi! (Huomaa rva Pappisen; arvokkaasti). Hyvä rouva, minulla on kunnia esittäytyä: entinen tykkiväen luutnantti, maatilan omistaja Yrjö Rauhala! Olen pakotettu häiritsemään teitä hyvin tärkeän asian johdosta…
PAPPINEN (Antamatta kättä). Mitä te tahdotte?
RAUHALA. Teidän mies-vainajanne, jonka minulla oli kunnia tuntea, jäi minulle kahdessa vekselissä kaksi tuhatta kolme sataa markkaa velkaa. Koska nämä huomenna laukeevat pankkiin maksettaviksi, niin minä pyytäisiin teitä, hyvä rouva, maksamaan minulle rahat nyt.
PAPPINEN. Kaksi tuhatta kolme sataa… Mistä hän jäi teille velkaa?
RAUHALA. Hän osti minulta kauroja.
PAPPINEN (Huoahtaen, Luukkaalle). Niin, älä sinä Luukkaa, unohda sanoa, että antavat Topille yhden mitan kauroja enemmän kuin tavallisesti.
LUUKKAS (Menee).
PAPPINEN (Rauhalalle). Jos miesvainajani on jäänyt teille velkaa, niin on selvää, että minä sen maksan. Mutta, suokaa anteeksi, tänään ei minulla ole liikoja rahoja. Ylihuomenna palaa pehtorini kaupungista kotiin ja silloin minä käsken hänen maksaa teille kuuluvat rahat, mutta nyt en minä voi toivomustanne täyttää. Sitäpaitsi on tänään tasan seitsemän kuukautta mieheni kuolemasta, joten olen siinä mielentilassa, etteivät raha-asiat voi minua huvittaa.
RAUHALA. Ja minä olen nyt siinä mielentilassa, että ellen minä huomenna voi maksaa vekseleitäni, niin täytyy minun jalat pystyssä lentää piipun kuutta ilmaan. Minun maatilani merkitään ulos-otettavaksi!
PAPPINEN. Ylihuomenna saatte rahanne.
RAUHALA. Mutta minä en tarvitse rahoja ylihuomenna, vaan jo huomenna.
PAPPINEN. Anteeksi, mutta tänään en voi teille maksaa.
RAUHALA. Enkä minä voi odottaa ylihuomiseen.
PAPPINEN. Mutta kun nyt juuri ei satu olemaan, niin ei ole!
RAUHALA. Ettekö siis voi maksaa?
PAPPINEN. En voi…
RAUHALA. Hm!… Onko se viimeinen sananne?
PAPPINEN. On, viimeinen.
RAUHALA. Viimeinen? Ehdottomasti?
PAPPINEN. Ehdottomasti.
RAUHALA. Kiitän nöyrimmästi! Kirjoittakaa se muistiin. (Kohauttelee olkapäitään). Ja sitten vielä tahdotaan, että olisin kylmäverinen! Kunnallisverojen kantaja kohtasi minut vastikään tiellä ja kysyi: "miksi te yhä olette vihoissanne, herra Rauhala?" Hyvänen aika, kuinka en minä suuttuisi? Minun täytyy saada rahat vaikka silmästä. Lähdin kotoa jo eilen aamuhämärissä, ajoin kaikkien velallisteni luona eikä yksikään heistä maksanut velkaansa! Silloin suutuin kuin rakki, olin yötä, niin piru ties missä, — eräässä juutalais-kapakassa lähellä sitä tavallista ryyppypaikkaa… Viimein tulen tänne aina seitsemänkymmenen virstan päähän kotoa toivoen vihdoinkin saavani, mutta minulle kestitetäänkin "mielentiloja"! Enkö siitä jo suuttuisi?
PAPPINEN. Minä luulen sanoneeni teille selvällä kielellä, että kun pehtori tulee kaupungista, niin silloin saatte.
RAUHALA. Minä en tullut pehtorin, vaan teidän luoksenne! Mitä pirua — anteeksi vaan — teidän pehtorinne minuun kuuluu!
PAPPINEN. Anteeksi, hyvä herra; mutta minä en ole tottunut tuollaiseen puheeseen ja käytöstapaan. Minä en teitä enää kuuntele. (Menee nopeasti vasemmalle).
Hra Rauhala (yksin).
RAUHALA. Hyvänen aika! Mielentila!… Seitsemän kuukautta sitten on hänen miehensä kuollut! Ja tuleeko minun maksaa vekselit vai ei? Niin, minä kysyn: tuleeko maksaa vai ei? No niin, miehenne on kuollut, sitten se mielentila ja kaikellaiset konstit… Pehtori — piru hänet periköön — on matkustanut jonnekin. Entä mitä minun tulee tehdä? Lentääkö ilmapallolla velkojain luota vai mitä? Tai juosta päin seinää, että luutkin menevät muruiksi? Tulen Pippurisen luo — ei ole kotona, Rajuheimo on mennyt piiloon, Kanasen kanssa jouduin hurjaan sanasotaan ja olin jo lennättää hänet ulos ikkunasta, Kasvanen makasi kuumeessa ja tätä vaivaa — mielentila. Ei yksikään veijari maksa! Ja tämä kaikki johtuu siitä, että olen heitä liiaksi hemmotellut, että olen akka, nahjus, rääsy! Olen ollut heille aivan liian hienotunteinen! Mutta vartokaapas! Kyllä minä vielä näytän! Piru vieköön, nyt ette enää laske leikkiä kanssani! Tähän istun (Istuu) törröttämään siksi kun hän maksaa! Brrr!… Kuinka minua sapettaa! Kiukusta väräjävät pienimmätkin verisuonet selkänahassa ja henkeäni oikein ahdistaa… Hyi, hyvä jumala, oikein on paha ollakseni! (Huutaa). Mies hoi!
Hra Rauhala ja Luukkas.
LUUKKAS (Tulee). Mitä tahdotte?
RAUHALA. Tuo minulle kaljaa tai vettä!
LUUKKAS. (Menee).
RAUHALA. Jaa-a! On siinäkin järkeä! Toinen tarvitsee rahoja vaikka silmästä kiskoen ja on jo valmis hirteenkin menemään, mutta tämä vaan ei maksa, sillä, nähkääs, hän on siinä mielentilassa, etteivät raha-asiat voi häntä huvittaa. Se on sitä akkaväen turnyyri-järkeä! Senpätähdén en minä koskaan ole mielelläni puhunut naisten kanssa, enkä tule sitä vastedes tekemäänkään. Minusta on helpompaa istua vaarallisella ruutitynnörillä kuin keskustella naisten kanssa. Brrr! Kylläpäs tuo roikale minut suututti, koska kylmät väreet kulkevat pitkin selkänahkaani! Minun ei tarvitse kuin kaukaa nähdä noita pullollisia olentoja, kun tunnen pohkeissa suonenvetoa. Eikä silloin auta muu kuin huutaa apua.
Hra Rauhala ja Luukka».
LUUKKAS (Tulee ja tarjoo vettä). Rouva on sairas eikä ota vastaan.
RAUHALA. Mene hiiteen!
LUUKKAS (Menee).
RAUHALA. Sairas eikä ota vastaan! Eikä tarvitsekaan. Olkoon vaan vastaanottamatta. Mutta minä jään tänne istumaan siksi kun antaa rahat. Jos hän on viikon sairas, niin istun minä viikon täällä. Jos on vuoden, — istun minä vuoden… Kyllä minä nyt vaan omani otan, rouva-kulta. Minua ei sinun syvä surusi liikuta, eikä edes nuo kuoppaset poskissa. Kyllä ne tiedetään! (Huutaa ikkunasta ulos) Simooni, riisu hevoset valjaista! Ei täältä niin pian lähdetäkään! Minä jään tänne! Sano tallirengille, että antaa kauroja hevosille! Senkin nauta, kuu olet antanut vasemman hevosen sekaantua ohjaksiin! (Matkii). Eihän tuo mittaan tie! (Luonnollisesti). Kyllä minä näytän pian mitä se tekee! (Menee ikkunan luota). Oih!… tavattoman kuuma, kukaan ei maksa velkaansa, nukuin huonosti yön ja sitten vielä tuo musta nunna ja hänen mielentilansa. Päätäni särkee. Jos ottais ryypyn murheesen? Olkoon menneeksi! (Huutaa). Hei, tänne!
LUUKKAS (Tulee). No, mitä nyt taas?
RAUHALA. Tuoppas ryyppy viinaa!
LUUKKAS. (Menee)
RAUHALA. Uh! (Istuu, katselee itseään). Eikös niitä! Muhkea mies, vaikka on vain tomussa, saappaat savessa, naama pesemättä, tukka kampaamatta, jakku täynnä oljen poroa. Armollinen emäntä luuli minua roistoksi, mutta luulkoon vaan… (Haukottelee). Onhan se ehkä hieman epäkohteliasta ilmaantua tällaisessa kunnossa vieras-huoneesen, mutta… viis siitä. Enhän minä ole täällä vieraissa, vaan karhumassa, eikä ole sanottu millaisessa puvussa karhun tulee olla…
LUUKKAS (Tulee ja tarjoaa ryypyn). Paljon te sentään suotte itsellenne, armollinen herra.
RAUHALA (Äkäsesti). Mitä?
LUUKKAS. Minä… en minä mitään… minä vaan…
RAUHALA. Tiedätkö ketä puhuttelet? Pidä sitten suus kiinni!
LUUKKAS (Erikseen). Vieköön piru sen pahuksen meitä kiusaamasta.
(Menee).
RAUHALA. Aih! Kuinka olen vihanen! Niin vihanen, että koko maailman mäsäksi hieroisin. Kovin on paha ollakseni!… (Huutaa). Mies, hoi!
Rva Pappinen ja Rauhala.
PAPPINEN (Tulee silmät alas luotuina). Armollinen herra, yksinäisyydessäni olen minä jo aikoja sitten vieraantunut ihmisääniä kuulemasta enkä siis voi kärsiä huutoja. Pyydän sentähden hartaasti, älkää häiritkö minun rauhaani!
RAUHALA. Maksakaa rahani ja minä heti korjaan luuni.
PAPPINEN. Sanoinhan minä teille jo aivan selvällä kielellä: nyt ei minulla ole vapaita rahoja, odottakaa ylihuomiseen.
RAUHALA. Minulla oli kunnia sanoa yhtä selvällä kielellä: minä en tarvitse rahoja ylihuomenna, vaan tänään. Ellette tänään minulle maksa, täytyy minun huomenna hirttää itseni.
PAPPINEN. Mutta mitä minun tulee tehdä sitten, kun minulla ei ole rahaa? Tämä on kerrassaan kummallista!
RAUHALA. Te ette siis heti maksa? Ette?
PAPPINEN. En Voi…
RAUHALA. Siinä tapauksessa jään minä tänne siksi kun maksatte. (Istuutuu). Te maksatte siis ylihuomenna? Hyvä! Minä istuskelen täällä ylihuomiseen. (Hypähtää ylös) Minä kysyn teiltä: tuleeko minun maksaa vekselini vai ei?… Vai ajatteletteko, että laskisin leikkiä?
PAPPINEN. Hyvä herra, pyydän, älkää huutako! Tämä ei ole talli!
RAUHALA. Minä en kysy teiltä tallista, vaan siitä, tuleeko minun maksaa vekselini vai ei?
PAPPINEN. Te ette osaa käyttäytyä naisten seurassa!
RAUHALA. Osaanpas kyllä, jos siksi tulee.
PAPPINEN. Ette osaa! Te olette sivistymätön, raaka ihminen! Kunnon miehet eivät puhu noin naisille!
RAUHALA. Sepä merkillistä! Miten sitten suvaitsette puhua kanssanne'? Ranskaksiko, vai mitä? (Puhuu vihotellen ja sopertaen). Madame, je vous prie… kuinka minä olen onnellinen, kun ette maksa velkaanne… Oi, pardon, että häiritsin teitä! Kuinka tänään on ihana ilma! Entä tuo surupukunne, se sopii teille niin mainiosti! Aivan comme il faut! (Kapaisee jalallaan).
PAPPINEN. Tuo on tyhmää ja raakaa. *** RAUHALA (Matkien). Tyhmää ja raakaa! Minä muka en osaa käyttäytyä naisten seurassa! Armollinen rouva, minä olen eläessäni nähnyt enemmän naisia kuin te varpusia. Kolme kertaa olen naisten tähden joutunut kaksintaisteluun. Kaksitoista naista olen hyljännyt, yhdeksän on hyljännyt minut! Juuri niin! Oli aika, jolloin minä olin narrin kirjoissa, puhuin suloisen makeita sanoja, kiemurtelin kuin lasihelminauha kaapiskellen jaloillani kohteliaasti… Rakastin, kärsin, huokasin kuutamossa, happanin, sulin, kylmenin, jäädyin… Minä rakastin intohimoisesti, vimmatusti ja kaikkien muotien mukaan, minä nauroin kuin harakka naisten viisasteluille ja tuhlasin hellien tunteiden valtaamana puolen omaisuuttani, mutta nyt — nöyrin palvelijanne — nyt ette minua petä. Tarpeeksi! Tummat, intohimoiset silmät, tulipunaset huulet, kuoppaset poskissa, kuutamo, kuiskutus, arka hengähdys — kaikesta tästä, armollinen rouva, en maksaisi enää penniäkään! En puhu nyt erittäin läsnä olevista, vaan yleensä kaikista naisista; he ovat pienimmästä aina suurimpaan saakka teeskentelijöitä, irvisuita, juoruakkoja, valehtelijoita, maailmallisia, vihamielisiä,. pikkumaisia, armottomia, vastenmielisiä, puhumattakaan tästä paikasta (Koputtaa itseään otsaan), jossa on, anteeksi suoruuteni, yhtä paljon järkeä kuin varpusen aivokopassa! Kun katsoo tuollaista runollista olentoa — henkevä musliini-nukke, puolijumalatar, miljoona — ihastus, — mutta katsopas sen sieluun — tavallisin krokotiili! (Tarttuu luolin selkään; tuoli narisee ja särkyy). Mutta kaikkein inhottavampaa on se, että tuo krokotiili jostakin syystä luulee hellien tunteiden olevan hänen yksinomaisuuttaan, etuoikeuttaan ja ihanuuttaan. Piru vieköön, saatte hirttää minut tuohon naulaan jos nainen osaa oikein rakastaa. Ei hän osaa muuta kuin itkeä tillitellä! Kun mies kärsii ja uhrautuu, silloin tahtoo nainen sulasta rakkaudesta heiluttaa häntäänsä ja vetää miestä nenästä. Teidän osaksenne on tullut se kova kohtalo, että olette nainen; te siis tunnette itsestänne naisen luonteen. Sanokaapas nyt minulle omantuntonne nimessä, oletteko elämässänne nähnyt naista, joka olisi ollut vilpitön, uskollinen ja vakava? Ette ole nähnyt! Ainoastaan vanhat muijat ja akat ovat uskollisia ja vakavia! Helpompaa on löytää sarvipäinen kissa kuin vakava nainen!
PAPPINEN. Sanokaa, olkaa hyvä, kutka siis teidän mielestänne ovat uskollisia ja vakavia rakkaudessa?' Ei suinkaan miehet?
RAUHALA. Miehet juuri!
PAPPINEN. Miehet! (Nauraa ilkeästi) Se on suuri uutinen! (Kiivaasti). Mikä oikeus teillä on puhua noin? Miehet uskollisia ja vakavia rakkaudessa! Koska kerran siitä on kysymys, niin sanon teille, että kaikista, joita koskaan olen tuntenut tai tunnen, oli minun miesvainajani paras… Minä rakastin häntä intohimoisesti, koko olennollani; niinkuin ainoastaan nuori ja ajatteleva nainen voi; minä annoin hänelle nuoruuteni, onneni, elämäni, koko omaisuuteni, rukoilin hänen puolestaan kuin epäjumalain palvelija ja… ja — miten kävi? Tämä paras mies mitä hävyttömimmällä tavalla petti minut yhtenään! Kuolemansa jälkeen löysin hänen pöytälaatikostaan ison pihkan rakkauskirjeitä. Jo eläessään — on kauheata ajatellakin — jätti hän minut viikkokausiksi yksin kotiin, hakkaili minun nähden toisia naisia, tuhlasi rahojani ja pilkkasi tunteitani… Ja huolimatta kaikesta tästä, minä häntä rakastin ja olin hänelle uskollinen. Olen ijäksi sulkeutunut neljän seinän sisään enkä koskaan jätä surupukuani…
RAUHALA (Nauraa halveksivasti). Surupuku!… En ymmärrä kenä te minua pidätte? Ikäänkuin minä en muka tietäisi miksi te käytätte tuota mustaa nunnapukua ja sulkeudutte neljän seinän sisään! Vielä mitä! Se on niin salaperäistä, runollista! Matkustaapa talonne ohi joku sotaherra tai töppöhäntäinen runoilija, katsahtaa akkunoihin ja ajattelee: Täällä asuu alaslaskettujen akkunaverhojen takana tuo salaperäinen Tamara, joka rakkaudesta miestään kohtaan on hautautunut neljän seinän sisään. Kyllä ne temput tiedetään!
PAPPINEN (Kiivastuen). Mitä? Kuinka te kehtaatte puhua minusta noin?
RAUHALA. Te olette elävänä hautautunut, vaan ette kuitenkaan ole unohtanut maalata ja puuteroida poskianne.
PAPPINEN. Kuinka te uskallatte puhua minulle tuolla lailla?
RAUHALA. Älkää huutako, sillä minä en ole teidän pehtorinne! Antakaa minun puhua asia niinkuin tulee. En ole nainen ja olen siis tottunut lausumaan ajatukseni suoraan. Olkaa hyvä, älkää siis huutako!
PAPPINEN. En minä huuda, vaan te! Jättäkää minut heti rauhaan!
RAUHALA. Maksakaa rahat ja minä lähden.
PAPPINEN. En maksa!
RAUHALA. Mitä? Ette maksa?
PAPPINEN. Kiusallakaan ette saa penniäkään! Jättäkää minut vaan rauhaan
RAUHALA. Minulla ei olo iloa olla puolisonne, tai sulhasenne. Älkää siis laittako mitään perhekohtauksia. (Istuutuu) Minä en siitä pidä.
PAPPINEN (Ollen läkähtyä vihasta). Te istuitte!
RAUHALA. Istuin, kuten näette.
PAPPINEN. Pyydän, menkää ulos!
RAUHALA. Antakaa rahat! (Erikseen). Kuinka olenkin paha.
PAPPINEN. En tahdo puhua tuollaisten hävyttömäin ihmisten kanssa! Ulos heti! (Hiljaisuus). Ettekö mene? Ettekö?
RAUHALA. En.
PAPPINEN. Ette!
RAUHALA. En!
PAPPINEN. Olkoon niin! (Soittaa).
Edelliset ja Luukkas (tulee).
PAPPINEN. Luukkas, aja tämä herra ulos!
LUUKKAS (Lähestyen Rauhalaa). Hyvä herra, menkää nyt ulos, kun pyydetään!…
RAUHALA (Hypäten ylös). Suus kiinni! Kenen kanssa sinä puhut? Minä hieron sinut mäsäksi!
LUUKKAS (Pidellen sydänalaansa). Herranen aika! (Putoa tuolille). Oh, minä voin pahoin! Henkeä, ah-ahdistaa!…
PAPPINEN. Missä Maija on? Maija! (Huutaa). Maija-a! Stiina-a! Maija-a!
(Soittaa).
LUUKKAS. Oh! Kaikki ovat menneet marjalle. Ei ketään ole kotona. Oh, kova olo! Vettä!
PAPPINEN (Rauhalalle). Menkää nyt heti paikalla ulos!
RAUHALA. Ettekö suvaitsisi olla vähän kohteliaampi?
PAPPINEN (Puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa). Te olette moukka! Karhu — mölli!
RAUHALA. Mitä te sanoitte?
PAPPINEN. Karhu, karhu, karhu…
RAUHALA (Lähestyen). Sanokaa, mikä oikeus teillä on loukata minua?
PAPPINEN. Jos loukkaan, niin… niin mitä sitten? Luuletteko, että pelkään teitä?
RAUHALA. Kun te olette sitä runollista sukupuolta, niin luulette ehkä, että teillä on oikeus loukata minua ilman rangaistusta? Niinkö?! Otelkaamme!
LUUKKAS. Hyvä Jumala!… Vettä!
RAUHALA. Kaksintaisteluun!
PAPPINEN. Vaikka teillä onkin lujat nyrkit ja härjän niska, niin iuuletko, että pelkään? Senkin karhu — mölli!
RAUHALA. Aseihin! En salli kenenkään loukata itseäni, enkä välitä siitä, että olette nainen, heikompi astia!
PAPPINEN (Koettaen huutaa kovemmin kuin Rauhala). Karhu, karhu, karhu…
RAUHALA. On aika vihdoinkin heittää se turha luulo, että ainoastaan miehen tulee sovittaa loukkaus. Tasa-arvoisuus, kun tasa-arvoisuus, piru vieköön! Aseihin!
PAPPINEN. Tahdotteko ampua? Olkaa hyvä!
RAUHALA. Heti paikalla!
PAPPINEN. Hyvä on! Minä käyn heti hakemassa miesvainajani revolvereja. (Menee kiiruusti ja kääntyy ympäri). Oi. millä nautinnolla olen ampuva kuulan teidän karhun-otsaanne! (Menee vasemmalle).
RAUHALA. Minä ammun hänet kuin kananpojan! En ole enää mikään poika-nulikka tai herkkätuntoinen koiran poikanen. Minä en tunnusta noiden heikkojen olentojen valtaa!
LUUKKAS. Hyvä, rakas herra! (Polvistuen). Olkaa niin armollinen, säälikää minua, vanhaa ukkoa ja menkää pois! Olitte jo pelottaa minut kuoliaaksi ja sitten tahdotte vielä ampua!
RAUHALA (Kuulematta häntä). Kaksintaistelu, kas siinä tasa-arvoisuutta! Siinä ovat molemmat sukupuolet todella tasa-arvoiset! Periaatteen kannaltakin jo ammun hänet! Vaan millainen nainen! (Matkii). "Piru teidät periköön… Olen ampuva kuulan teidän karhun-otsaanne"… sanoi hän. Niin, millainen nainen?! Punastui, silmät säikkyivät… Otti vastaan haasteeni! Kautta kunniani, ensi kerran elämässäni näin tuollaisen naisen!
LUUKKAS. Hyvä herra, menkää pois. Menkää nyt, Herran tähden!
RAUHALA. Siinä vasta nainen! Sen minä nyt hyvin ymmärrän. Oikea nainen! Ei mikään hapan-naama tai rutisuttu, vaan tuli ja leimaus! Käypä sääliksi ampuakin!
LUUKKAS (Itkien). Herra-kulta, menkää nyt pois!
RAUHALA. Hänpä minua vasta miellyttää! Oikein hurjasti! Vaikka onkin kuoppaset poskissa, niin miellyttää. Olen valmis antamaan velkani anteeksi… ja vihakin on mennyt.. . Ihmeellinen nainen!
Samat.
PAPPINEN (Tulee revolverineen). Tässä on kaksi revolveria. Mutta ennenkun alamme otella, niin pyydän teitä näyttämään miten pitää ampua. Minä en ole kertaakaan elämässäni pitänyt revolveria kädessä.
LUUKKAS. Herra, ole armollinen ja armahda meitä… Hyvä Jumala, auta meitä… Täytyy mennä hakemaan tallirenkiä ja muita miehiä avuksi… Mistä tämä tuho meidän päällemme nyt tulikaan?… (Menee).
RAUHALA (Tarkastellen revolvereja). Niin, nähkääs, on olemassa eri pistoli- ja revolvérilajeja. Niinpä löytyy Mortimerin nallihatturevolvereja yksinomaan kaksintaisteluja varten. Mutta nämä ovat Smith & Wesson rakennetta kolminkertaisella vahvistajalla käsikahakkaa varten. Mainioita revolvereja! Ne maksavat vähintään toista sataa markkaa pari. Revolveri on pidettävä kädessä näin (Näyttää: erikseen). Mitkä silmät! Tulinen nainen!
PAPPINEN. Näinkö?
RAUHALA. Juuri niin. (Yhä asettaen). Sitten vedetään liipasin… tähdätään näin… Pää vähän taaksepäin! Käsivarsi on kohotettava ylös tällä lailla. Sitten pitää tällä sormella painaa tähän — ja siinä kaikki. Mutta pää-asia: ei saa innostua eikä hätäillä tähdätessä… ja on koetettava, ettei käsi vapise.
PAPPINEN. Hyvä on. Mutta sisällä on epämukava ampua, menkäämme puutarhaan.
RAUHALA. Mennään vaan. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että ammun ilmaan.
PAPPINEN. Se vielä puuttui! Miksi?
RAUHALA. Sentähden että… että… No, se on minun asiani!
PAPPINEN. Te ehkä pelkäätte? Aha-a! Ei, hyvä herra, älkää juonitelko! Pyydän, seuratkaa minua! Minä en rauhoitu ennenkun saan lävistää teidän otsanne… juuri tuon otsan, jota niin vihaan! Pelkäättekö?
RAUHALA. Pelkään.
PAPPINEN. Te valehtelette! Mutta minkätähden ette tahdo otella?
RAUHALA. Sentähden että… että… te minua kovin miellytätte!
PAPPINEN (Nauraa ilkeästi). Minä miellytän häntä! Hän uskaltaa sanoa, että minä miellytän häntä. (Osottaen ovea). Saatte mennä!
RAUHALA (Panee revolverin vaieten pöydälle, ottaa hatun ja menee: pysähtyy ovella; molemmat katsovat vaieten toinen toistaan jonkun aikaa; sitten alkaa Rauhala puhua lähestyen epäröivästi rva Pappista). Kuulkaahan… Oletteko vielä vihoissanne? Minä olen myöskin pirun pahalla päällä, mutta, ymmärrättekö… kuinka nyt sanoisin… Se on nyt niin, että… nähkääs… asia on sitä laatua, että oikeastaan… (Huutaen). Niin, onko se minun syyni, että te minua miellytätte? (Tarttuu tuolin selkään; tuoli narisee ja särkyy). Piru ties, miksi teidän huonekalunne noin murenevat! — Te miellytätte minua! Ymmärrättekö? Minä… minä olen melkein rakastunut!
PAPPINEN. Menkää pois, — minä vihaan teitä!
RAUHALA. Jumalani! Millainen nainen! En ole koskaan eläessäni nähnyt edes tuon tapaustakaan! Olen hukassa! Jouduin satimeen kuin hiiri!
PAPPINEN. Menkää pois, tai minä ammun!
RAUHALA. Ampukaa! Te ette voi käsittää, kuinka suloista olisi kuolla noiden ihmeellisten silmäin katsoessa ja sen revolverin kautta, joka on tuossa pienessä pehmosessa kätösessä… Olen tullut hulluksi! Mutta ajatelkaa ja päättäkää heti, sillä jos minä nyt lähden täältä, niin, ei koskaan enää tavata! Päättäkää… Olen kunnon mies; minulla on kymmenen tuhannen vuotuiset tulot… voin ampua vaikka pennin rahaan, joka on heitetty ilmaan… minulla on mainioita hevosia. Tahdotteko tulla vaimokseni?
PAPPINEN (Kiihottuneena heiluttaa revolveria). Taisteluun! Ampukaamme!
RAUHALA. Olen hullu… on ymmärrä mitään (Huutaa). Mies, hoi, tuo vettä!
PAPPINEN (Huutaa). Taisteluun!
RAUHALA. Olen tullut hulluksi, rakastunut kuin poikanulikka. (Tarttuu vahvasti rva Pappisen käteen; rouva huutaa kivusta). Minä rakastan teitä! (Polvillaan). Rakastan hurjemmin kuin koskaan! Kaksitoista naista olen hyljännyt, yhdeksän on hyljännyt minut, mutta yhtäkään heistä en ole rakastanut kuten teitä. Nyt minä olen sekä hapan kuin sitrona että makea kuin siirappi ja mieleni käy kuin taikina… olen tässä polvillani kuin narri ja rukoilen kättänne omakseni… Mutta mikä häpeä! Viiteen vuoteen en ole rakastunut. Vannoin valallani, etten sitä koskaan tekisikään ja nyt yht'äkkiä kävin kuin kärpänen tervaan! Pyydän kättänne! Jaa tai ei! Ettekö tahdo? Olkoon sitten niin! (Nousee ja menee nopeasti ovea kohti).
PAPPINEN. Odottakaahan…
RAUHALA (Pysähtyen).
PAPPINEN. Ei mitään, menkää pois… mutta… odottakaa… Ei, ei, menkää vaan! Minä vihaan teitä! Ei… Älkää menkö! Ah, jospa tietäisitte, kuinka minä olen paha! (Heittää revolverin pöydälle). Sormeni ovat aivan turvoksissa tuosta roskasta. (Repii rikki nenäliinansa kiukussaan). Mitä te siinä töllistelette? Menkää matkoihinne!
RAUHALA. Hyvästi!
PAPPINEN. Niin, niin, menkää vaan! (Huutaa). No, mihinkä nyt? Odottakaa… Menkää kuitenkin pois. Ah, kuinka olen paha! Älkää lähestykö, älkää lähestykö!
RAUHALA (Lähestyen häntä). Kuinka olen vihoissani itselleni! Rakastuin kuin koulupoika, ryömin polvillani… Kylmä vavistus kulkee lävitseni. (Ankarasti). Minä rakastan teitä! Se nyt vielä puuttui, mutta minkäs sille… Huomenna on maksettava vekselit, heinänkorjuu on alkanut ja sitten vielä te… (Syleilee häntä). Milloinkaan en anna tätä itselleni anteeksi…
PAPPINEN. Menkää pois! Kädet pois! Teitä minä vihaan… Aseihin!
(Pitkällinen suudelma).
Edelliset, Luukkas (kirveineen) ja muita työmiehiä (seipäineen,
köysineen j.n.e.)
LUUKKAS (Nähtyään suutelevan pariskunnan). No!… (Jää suu selällään ihmettelemään).
(Hiljaisuus).
PAPPINEN (Katse maahan luotuna). Luukkaa, sanohan tallissa, ettei Topi tarvitse ensinkään kauroja.
Esirippu alas.