The Project Gutenberg eBook of Syvänne, by Frank Norris

Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.

Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.

"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää.
Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"

Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.

Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret, mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka. Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän teki vakavan vaikutuksen.

"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.

"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin, täti Wess?"

Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää. Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä. Liput valmiina."

Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin. Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa, vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen hylkeennahankin haju.

Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa, joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.

Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.

Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi halunnut säveltäkään menettää.

Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän utelias, koetti rauhottaa sisartaan.

"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi näytöksessä — olen kuullut sen kerran."

"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina. Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja tarjonta liian suuri".

Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."

Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".

"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan senttiäkin mainittiin."

Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin, joka tulee seuraamme tänään?"

"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan.
Varmasti hänkin odottaa heitä."

Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran
Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."

Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä. Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön sikari.

Mutta täti ei ottanut vastuulleen sen asian päättämistä. "Ehkei pidä olla tunkeileva", sanoi hän.

"Oh, eipä siksikään", sanoi Page. "Minä vain en voi, en kuolemakseni.
Ja mitä se sitten auttaisi?"

"Tehkää mitä haluatte tytöt", sanoi täti. "Minä vain en haluaisi olla tunkeileva."

"Olisiko tunkeilevaa, jos Page tai jos — — minä puhuttelisin häntä?
Tapaammehan hänet pian kumminkin."

"Mutta eihän hän tunne", sanoi Laura. "Ja jos tuntisi, ei pitäisi sitä kohteliaana."

Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika, joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta, kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.

"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"

"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi
Laura päättävästi.

Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni. Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:

"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni on Jadwin."

"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette sisareni Pagen?"

Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se kuolettava loukkaus ja vastasi:

"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan täällä."

"En minäkään tiennyt teidän tulevan, ennenkuin Page sanoi." Lauran varma käytös teki Jadwinin noloksi. Oli kuin olisi hän loukannut tätä jollain tavalla; kuin olisi hänen syynsä, etteivät Cresslerit tulleet ja että heidän täytyi odottaa vetoisessa eteisessä. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

Taaskin tuntui Jadwinista kuin olisi hänen syynsä sekin, ettei Cresslerillä ollut telefoonia, ja hän ajatteli lähettää juoksupojan katsomaan. Samassa sanoi Laura kylmästi:

"En tiedä, mitä", sanoi mies avuttomana. "Paras kai odottaa. He tulevat kyllä."

Taampana Page ja täti katselivat kohtausta peläten Lauran esiintyvän kovin vähän rakastettavasti. Huolestuneena sanoi pikku sisar:

"Laura otti taas sen korskean ryhtinsä. Kyllä minä tiedän, miten hän puhun. Mies tietysti vihaa hänen nimeään lopun ikäänsä." Ja samassa huudahti hän: "Vihdoinkin. Jo olikin aika."

Saapuivat näet Cresslerit ja muu seurue — kaksi nuorta miestä. Ja kuultiin hienoon kärpännahkareunaiseen viittaan puetun rva Cresslerin lausuvan ratkaisevan sanan: "Silta oli auki." Cresslerit asuivat pohjoisessa. Sillä oli se juttu ratkaistu.

Page ja täti Wess esiteltiin Jadwinille, joka riensi ilmoittamaan muistavansa tytön varsin hyvin. Nuoret miehet olivat tuttuja, toinen heistä oli lähempikin tuttava tyttöjen kanssa. Tämä oli kolmenkolmatta ikäinen Landry Court, joka oli työssä suuressa Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälittäjäliikkeessä. Hän oli hyvännäköinen, joustava, pirteä mies, vaaleatukkainen, tummasilmäinen. Hän oli niitä onnenpoikia, joihin miehet ja naiset yhtälailla mieltyvät. Hänen katseensa ja pintansa raikkaus todisti tervettä ruumista ja mieltä. Hän olikin avomielinen, tunteellinen ja innostuva. Kahdeksantoista vanhaksi asti oli häntä innostanut ajatus päästä Yhdysvaltain presidentiksi.

"Silta oli auki", sanoi hän Lauralle. "Mahdoton päästä. Kolme alusta kulki läpi, vaikka kaksi saisi lain mukaan. Otan huomenna selvän siitä.." Päättävästi nyykäytti hän päätään.

"No", sanoi hra Cressler. "Mennäänpäs sisään. Pelkään, Lauraseni, että menetimme alkusoiton."

Hymyillen tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei sitä nyt voinut auttaa.

Cressler, joka oli pitkän hintelä, parraton ja äkkiolkainen, kuuluen samaan ihmistyyppiin kuin Lincoln — Keski-Lännen tyyppi — oli kuin Dearbornin tyttöjen toinen isä, näiden vanhemmat kun olivat kuolleet. Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta sitten farmarina Massachnsettsissa ja oli hän jauhattanut viljansa Dearbornin myllyssä. Oli myös myllärin lapsuuden ystävä. Sitten oli juuri sodan aattoaikoina syntynyt suuri Lännelle liike ja Cressler oli niitä, jotka jättivät "hyljätyn" Uuden Englannin farmin ja perheineen lähtivät Mississipin maille. Hän oli tullut Sangamon kauntiin Illinoisiin. Jonkun aikaa hän viljeli vehnää, kunnes sota, joka kohotti kaikki elintarpeitten hinnat, oli tehnyt hänestä rikkaan miehen — sen ajan mittakaavan mukaan. Hän jätti farmin ja tuli Chicagoon, osti paikan kauppakamarissa ja oli muutamassa vuodessa miljoneeri. Turkin-Venäjän sodan aikana onnistui hänen kahden Milwaukeen miehen kanssa kaapata käsiinsä koko kevätvehnä ja kuukaudessa oli heidän voittonsa miljoonana. Viikkoa myöhemmin voi sen laskea jo puoleksitoista. Tämä meni heidän päähänsä ja he pitivät hintoja korkealla hiukan liian kauan, ja kun heidän vihdoin täytyi myydä, olikin hintaa laskettava. Ja kahdessa päivässä meni hinta dollarista kymmenestä sentistä kuuteenkymmeneen senttiin. Milwaukeen miehet menivät vararikkoon ja Cresslerin omaisuudesta hävisi kaksi kolmannesta.

Mutta hän oli läksynsä oppinut eikä sen jälkeen enää keinotellut. Vaikka pitikin paikkansa kauppakamarissa, rajotti hän toimintansa välityskauppaan, johon hintavaihtelut eivät tuntuneet. Ja väsymättä hän saarnasi keinottelua vastaan, peläten pörssipeliä kuin ruttoa. Hän sanoi: "Ette voi kaikkea vehnää ostaa, sillä jossain maailman osassa on joka kuukausi vehnänkorjuu; ja joka sellaista yrittää, saa kaikki muut yrittelijät niskaansa. Ja sitäpaitsi on se väärin. Maailman ruoka ei saa olla riippuva Chicagon pörssin mielivallasta."

Seurueen mennessä lämpiöön, laittautui toinen nuori mie§ Lauraa lähelle. Tämän katseen häntä kohdatessa sanoi hän: "Te ette siis niitä käyttäneet, kukkapahaisiani?"

"Kyllä, herra Corthell, yhden valitsin, kauneimman. Oli vaikea valita, mutta enkö onnistunut."

Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa, jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut, kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun Taidegallerian johtokuntaan.

Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen, todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."

Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"

Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu yritys kaapata kaikki."

Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa. Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja hän astui sisään.

Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului huutoja: "Hyvä. Uudelleen."

Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna, vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia täynnä.

"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu. Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."

Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille, Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.

Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset — — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus, joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus, uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta. Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.

Mutta kontra-altto oli poistunut ja tilalle tullut tenori — vanttera lyhyt nuori mies punasessa plyshiviitassa ja harmaissa silkki-ihokkaissa. Hän kurotti leukansa ja ojenti kättään painaen toisella sydäntään vasten ja lauloi paviljongia kohti, joka hieman huojui veden vaikutuksesta. Kolmasti oli hänen laulettava aariansa. Corthellkin, joka oli ankara, nyhkytti hyväksyen päätään. Laura ja Page taputtivat käsiään viimeiseen asti. Mutta Landry Court tahtoi olla asiantuntija ja lausui: "Hän ei ole oikein äänessään tänään. Olisitte kuulleet hänen perjantaina laulavan Aidaa."

Ooppera jatkui. Suuri sopraano, primadonna, lauloi osansa, sitten hämärtyi näyttämö ja tulivat esille tenori ja soprano. Edellinen pitäen naisen vyötäisillä kättään lauloi ja irtaantuen hänestä hiljaa läheni näyttämön keskustaa yhä hänen kättään pitäen. Ja sitten alkoi sopraano-soolo. Laura sulki silmänsä. Kostaan ei hän ollut tuntenut niin tuudittavaa vaikutusta. Lempiä, lempiä kuin nuo! Liidellä pois nykyajan elämästä kauas ruusupilvien maille tai lipua joutsenten vetämässä hopeapurressa hiljaista virtaa myöten äärettömyyteen.

Mutta häiritsevä sivuääni kuului jostain läheltä eikä hän voinut saada siitä huomiotaan käännetyksi. Ja laulun sekä orkesterin äänten häipyessä tuskin kuuluvaksi hyminäksi kuuli hän miesäänen sanovan:

"Tarvitaan ainakin miljoona bushelia. Viime yönä tuli Milwaukeesta kaksi sataa vaunua."

Epätoivoisella liikkeellä hän käännähti, mutta ei voinut nähdä ketään, joka ei olisi tarkoin seurannut näyttämötapahtumia. Mikseivät miehet voineet jättää liikeasioitaan ulkopuolelle!

Mutta samalla hukkui kaikki räiskyvään aploodiin. Tenori ja sopraano kumartelivat. Sitten sopraano poistui ilmestyäkseen paviljongin parvekkeelle ja hänen selittäessään, että tähdet ja linnut todistivat heidän rakkauttaan, kuuluivat äänet taas:

"— nolasi härät —" ["härkiä" ovat pörssissä rohkeat ostajat, "karhuja" vakaisemmat pelaajat, hintojen alentajat. Suom. muist.]

Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell. Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva, mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa, tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin kuuluikin pian Corthellin huulilta:

He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi säilyttää ulkonäköä.

Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen, elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.

"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."

"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti, minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."

Oli pitkä väliaika. Läheisestä ovesta tuli miehiä oopperahatuissa ja valkeissa hansikkaissa. Kävelijäin aalto kokoontui ovien luo. Sähkökellosta soi varotushelinä. Laura katsahti toveriinsa ja heidän katseensa yhtyessä näki toinen, että hänen silmänsä oli kyyneleiset. Tämä rakkauden tunnustus oli Lauralle ylin onnen huippu. Hän oli rakastettu, kuten tuo oopperatyttökin. Ainakin tänä iltana oli elon kauneus häiriintymätön eikä julma sana saanut sitä turmella. Maailma oli kaunis. Kaikki ihmiset olivat hyviä ja jaloja. Kaukana oli huomispäivä aineellisine velvollisuuksineen ja kylmine järkineen. Äkkiä hän hetken mielijohteen vallassa, seurauksia ajattelematta huudahti:

Mutta ennenkuin Corthell ennätti sanoa mitään ilmestyivät siihen Landry Court ja Page. "Olemme etsineet teitä", sanoi tämä. Hän otti asiat hirveän vakavasti ja hänen käsityksensä sopivaisuudesta olivat vankat kuin kiintotähdet. Onpas tämäkin nyt menettelyä. Istua tuolla tavoin kahden Sheldon Corthellin kanssa. Vähemmistäkin juttuja syntyy. Muistaisi velvollisuutensa rouva Cressleriä kohtaan.

"Näytös alkaa", sanoi hän juhlallisesti. "Luulisin sinun jo menettäneen kylliksi tästä opperasta." He palasivat aitioonsa. Muutkin saapuivat.

"Minä pidän enemmän siitä nuoresta miehestä", selitti täti Wess. "Mutta miksi hän on niin surullinen. Miksei hän mene sen tytön kanssa naimisiin? En muista hänen nimeään."

"Huono ääni", selitti Landry Court. "Oli kerran jo murtua. Hän on huonossa kunnossa — — juo kuin kala. Philadelphiassa hän jo kerran sai juoppohulluuskohtauksen ja tavotteli tikarillaan näyttämöpalvelijaa."

"Nyt sinä panet omiasi", sanoi rouva Cressler ja tästä syntyneeseen nauruun yhtyi Landry itsekin.

"Tämä musiikki", sanoi Corthell, "tuntuu olevan sopiva välimuoto Italian koulun naivien sävelten ja Wagnerin monimutkaisen musiikin välillä, En voi auttaa sitä, että se vie mukaansa — — Huolimatta paremmasta tunnostani."

"Kaipa se on hienoa", sanoi Jadwin, joka oli ollut polttamassa sikarinsa väliajalla, "mutta mieluummin minä kuulisin vanhan opettajani ottavan kitaran seinältä ja laulavan 'Oi isä mun kanssani kotihin käy', kuin koko maailman oopperat yhteensä."

Mutta orkesteri palasi. Soittajat kiipesivät yksi kerrallaan pikku ovestaan sisään. He istahtivat paikoilleen, korjasivat takinliepeensä ja alkoivat koetella soittokoneitaan. Kuului siinä useitten äänien sekava murina. Sitten äkkiä katsomon valot pienenivät ja ramppitulet syttyivät. Yli teatterin kuului "sh, sh." Orkesterin johtaja kohotti puikkonsa ja kun hän laski sen, kuului kaikista soittimista hieno ääni, jota rummun hiljainen jyminä säesti ja esirippu nousi esittäen keskiaikaisen torin. Soprano istui ikävöiden penkillä. Tässä näytöksessä oli oleva hänen suuri kohtauksensa. Hänen tukkansa oli hajalla ja hänellä oli yllään kermavalkea avara viitta, joka jätti käsivarret paljaiksi. Vyötäisiltä oli se silkkivyöllä sidottu.

"Tämä on suuri näytös", kuiskasi rouva Cressler nojautuen Lauraa kohti.
"Hän on mainio."

"Jos nuo miehet vain voisivat olla puhelematta", sanoi Laura, sillä taas hän oli kuullut musiikin lomasta sanat: "— — välityspankin balanssi kolmesataatuhatta dollaria."

Sillä välin oli primadonna noussut ja alkoi pitkän esityksensä kulmain alta katsellen ja käsi ojolla katsomoa kohti, barytoni tulee vasemmalle raivoisasti syyttäen primadonnaa. Tämä ojentaa ristissä olevat kätensä rukoillen häntä lähtemään, mutta äkkiä he lankeavat toistensa kaulaan.

"Mitäs ne nyt tekevät?" mutisi täti Wess. "Minä luulin, ettei tuo partaniekka välittäisi tytöstä yhtään."

"Se on herttua", koetti Laura selittää. "Hän antaa anteeksi tytölle. En oikein tiedä. Katsokaa tekstistä."

"— — karhujen salaliitto… seitsemänkymmentä senttiä… tietysti hän sortui…"

Mezzo-soprano, primadonnan uskottu tulee ja lauletaan trio, joka saavuttaa vain keskinkertaisen suosion. Lopuksi barytoni vetää miekkansa ja primadonna lankeaa hänen jalkoihinsa.

"Nyt se suuttuu taas", kuiskasi täti Wess. "Kirjassa sanotaan tytön laulavan: 'ma pelkään'. En ymmärrä miksi."

Tenori ryntää hatuttomin päin näyttämölle ja puhuu raivoissaan barytonille painaen kätensä rintaansa vasten. Muut lauloivat italiaksi, pariisilainen käytti ranskaa.

Näytös läheni loppuaan, primadonna esitti suuren kohtauksensa, jossa hänen äänensä kiipee C:hen altista, ja venytti ääntään niin, että täti Wess alkoi pelätä. Kun hän lopetti jyrisi huone aploodeista ja kolme kertaa hänet huudettiin esille. Seurasi sitten kaksintaistelu barytonin ja tenorin kesken ja jälkimäinen kuolettavasti haavoittuneena kaatuu ystäväinsä käsiin laulaen katkonaisia säveliä. Kööri, jonka muodostaa kaupungin vahti ja väestö, kokoontuu näyttämön taustalle. Soprano ja hänen uskottunsa palaavat. Basso, mustapartainen, häränniskainen mies, jakaa köörin kahtia ja astuu rampin luo. Pojaksi puettu kontra-altto ilmestyy. Soprano asettuu paikoilleen ja loppu alkaa.

Viulut riehuvat ja valittavat yksiäänisesti kaikki käyvät käyden kuin tarkan koneen yhtenäiset osat. Muutamat jymähtelevät väliin, johtaja riehuu ja ikäänkuin puikkonsa kärjellä vetää säveleet esille ja torvet soivat, bassoviulu jyrää ja huilut ja pillit virittävät monimutkaisen sävelkokoomuksen. Kaikki näyttämöllä olevat laulavat. Soprano keskellä ylimmässä äänilajissaan koko ruumia väännellen ja pään heilauksilla äänet ilmoille lähettäen. Oikealla basso jyräyttelee väliin: "kirottu, riittämätön" ja sopranon vasemmalla puolella barytoni mörää käsittämättömiä sanoja rintaansa lyöden ja miekallaan osottaen kaatunutta tenoria, kauempana vasemmalla kontra-altto ojentelee käsiään ja saa soinnun kuulumaan sopranon äänten välipaikoilla. Ja tenoori nousten toisen käsivartensa nojasta ystävänsä varaan, kannattaa sopranon ääntä. Hänen taakseen muodostaa kööri puoliympyrän, naiset toisella miehet toisella puolen. Niissä olisi ollut paljon toivomisen varaa. Näyttivät säästäväisyyssyistä kaikkialta kokoonhaalituilta. Naiset olivat lihavia, vanhahkoja ja hirveän rumia; miehet laihoja, luisevia, huonosti sopivissa puvuissa. Mutta ne oli hyvin harjoitettu ja liikkeet tulivat yhtaikaisesti ja he lauloivat: "oi hirmu, kauhistus."

Finalessa kaikki astuivat askeleen eteenpäin ja ottivat uudelleen edellisen korkeammassa äänilajissa. Sopranon ääni kiipesi kattovaloihin asti. Orkesteri yritti kaksinkertaisin voimin ja johtaja huhtoi koko ruumiillaan. Vielä jyräytti basso kirouksensa ja soprano nousi altto C:hen ja piti sitä yllä niin kauan että kööri ennätti neljä kertaa julistaa: "oi hirmu, kauhistus."

Sitten laskeutui johtajan puikko jyrähdykseen kaikkien äänten ja soitinten virittäessä mahtavan loppusäveleen, tenori kaatuu huudahtaen, soprano pyörtyy ja — —- esirippu laskee.

Aploodit raikuvat. Uudelleen ja taas vaaditaan loppukohtaus. Tenori nousee ja tarttuu barytonin ja sopranon käsiin, kaikki kumartuvat yhä uudelleen. Sitten esirippu laski viimeisen kerran, kruunun valot syttyivät ja pojat alkoivat huutaa: oopperakirjoja. Sanat ja säveleet!"

Tämän viimeisen väliajan Laura oli aitiossa rouva Cresslerin, Corthellin ja Jadwinin kanssa. Toiset lähtivät katselemaan eräältä parvekkeelta alas lämpiöön. Aitiossa Corthell kertoi, kuinka Pariisin suuressa Oopperassa "L'Africainea" näytettäessä koko näyttämön yläosa kääntyy ylösalaisin. Jadwinin arvosteluun, että vaikutus ei ole hyvä, kun näyttelijät eivät käänny mukana, julistavat poroporvarilliseksi rouva Cressler ja Corthell. Mutta juuri kun hän on vastaamassa, kysäseekin rouva Cressler taiteilijalta, kuka on muuan punapukuinen rouva keskipermannolla, Gretrykö?

Silloin jäävät Jadwin ja Laura sivuun ja kapitalisti rientää nopeasti täyttämään tilaisuutta puhutellakseen häntä. Tyttö huomasi pian hämmästyksekseen, että mies koetti miellyttää häntä, ja ennenkuin he olivat kymmentä lausetta vaihtaneet, oli tämä jo lausunut kömpelön imartelun. Ilmeisesti ei hän ollut tottunut nuorille tytöille seuraa pitämään. Laura käsitti tehneensä häneen vaikutuksen. Hänkin tutkisteli uteliaana miestä. Tämä oli vankkatekoinen kuin kaksi Corthellia, kädet isot ja leveät, liikemiehen kädet, jotka osasivat tarttua ja pitää kiinni. Nuo voimakkaat kädet ja tarkat tyyneet silmät voivat ajaa määrättyä tarkoitusperää hirveällä voimalla ja ne saattoivat yrittää, yrittää sitkeästi kunnes tarkoitus oli saavutettu. Ja kuinka laajoja asioita nuo käsivarret voivat käsittää. Jonkun rahavaltiaan manööveri oli tänään kaatanut toisen ja kuulun oopperan sävelten lomissa miehet kuiskailivat siitä ja yksi heistä tänä hetkenä taisteli pelkän olemassaolonsa puolesta. Jadwin oli sen kaiken nähnyt. Romahdukseen koskemattomana oli hän kuitenkin ollut sitä lähellä aavistaen ja edeltä nähden tapaukset, jotka romahdukseen johtivat. Taas kuuluivat nuo häirinneet äänet:

"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."

Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.

Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia itselleenkin.

"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."

Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen tuntea, että häneltä oli pääkin.

Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan. Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun esirippu lasti.

Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."

Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.

Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska; poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.

"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin — 93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."

Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan sulki oven.

Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin, hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.

Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän, "miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."

"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti selittää.

"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi."
Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.

"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä.
Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen.
"Minä en sano mitään."

Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin State ja Clark katujen.

Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta — — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut, että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.

Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.

Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello oli yksi yöllä.

Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu, tiedättehän."

Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia armeijan liikkeitä. —

"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne." — hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."

Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus. Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä, pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.

Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä. Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut. Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen. Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan Howellsia.

Pikku myllyään hoidellen ei Dearborn ollut omaisuuksia voinut koota ja kun Laura paikkakunnan lakimiehen kanssa selvitteli pesää, huomattiin, että rahaa oli juuri niin paljon, että niillä sai Pagelle matkalipun ja seminaarikurssin maksetuksi.

Cresslerit kuultuaan Dearbornin kuolemasta olivat kutsuneet tytöt Lännelle ja olivat luvanneet ottaa turviinsa Pagen hänen kouluaikanaan. Laura oli lähettänyt sisarensa heti, mutta oli itse viivytellyt. Onneksi ei tyttöjen tarvinnut olla pelkän isänperintönsä varassa. Dearbornilla oli sisar — täti Wessin kaksoissisar — joka oli naimisissa ivarakkaan Bosionin kauppiaan kanssa ja tämä oli jo aikoja ennen sijottanut tyttöjen varalta rahaa, jota oli maksettava heille isän kuoltua. Vuosia oli tämä summa kasvanut korkoja, ja kun tytöt astelivat kotikaupunkinsa hautuumaalta yksin maailmassa, tiesivät he että olivat riippumattomat.

Kaksi vuotta Laura ajatteli asioitaan vanhassa vankassa siirtokunta-aikaisessa talossa, jonka avoimien takkojen ääressä Amerikan vallankumoussotilaat olivat kattiloitaan heilutelleet. Isä ja äiti olivat kuolleet, Bostonin täti myös. Sukulaisista oli vain täti Wess jälellä, Page oli koulussa Geneva Lakella parin tunnin matkan päässä Chicagosta. Cresslerit olivat lähimmät ystävät. Täti Wess, leski, asui myös Chicagossa. Kaikki viittasi lännelle päin. Hänen elämässään oli yksi kausi päättynyt.

Sitten oli hänellä kunnianhimonsakin. Se tuskin oli hänelle itselleenkään selvillä, mutta epämääräisesti hän kuvitteli itseään jonain kaukaisena päivänä näyttelijättärenä, tragediennenä, esittämässä jotain Shakespearen sankaritarta. Tämä oli enemmän toive kuin halu, mutta sitä ei voinut toteuttaa Barringtonissa, Massachusettsissa. Vuoden hän viivytteli, lykkäili ratkaisua päivästä toiseen, haluamatta jättää vanhaa kotia ja hautaa tuolla Metodisti-Episkopaalisen kappelin takana olevassa hautausmaassa. Kahdesti hän tällä ajalla kävi Pagen luona ja kummallakin kerralla suuri kaupunki veti häntä lumouksellaan. Kummallakin kerralla kotikaupunki pieneni hänen arviossaan. Se oli sievä, mutta surkean ahdas. Elämä oli ikävää, Uuden englannin tapain ankaruus painosti, se tuntui jonkinlaiselta uskonnolliselta menolta, jonka papitar oli Vanha Neito ja harras sanankuulija Vanhapiika, palvottava asia oli Suuri Rumuus ja jumalanpalveluksena loppumattomat Kotitehtävät. Häntä inhotti.

Että hän oli episkopaali ja mieluummin luki rukouksensa kuin kuunteli presbyteripapin niitä kirjoittamistaan papereista lukevan, sitä pidettiin jonkinlaisena pakanuutena, miltei ihmissyöjäasteelle kuuluvana. Kun hän otti siivojanaisen tai -miehen tekemään kotitöitä, tunsi hän koko kylän tuomion niskassaan kuin olisi hän laskeutunut jollekin alemmalle asteelle.

Ratkaisu tuli, kun Laura meni yksin Bostoniin kuulemaan Modessaa Maria Stuartissa ja Macbethissa ja palattuaan antoi puolittain ymmärtää, että hänellä oli halu tehdä jotain sentapaista. Joukko diakonissoja saapui presbyteripapin johtamina hänen luokseen käännyttämään häntä. He ennättivät tuskin sanoa asiataan, kun Lauran äidiltään perimä eteläinen luonto nousi ja "komitean" jäsenet havaitsivat pian olevansa kadulla katsellen toisiaan sen väkivaltaisen purkauksen hölmistyttäminä, joka kauan pidätetyn kiukun voimaila oli syöksynyt heitä vastaan ja pyyhkäissyt heidät ulos talosta.

Samaan aikaan Laura vuoteelleen heittäytyneenä itki niin väkivaltaisesti, että ruumiinsa nytkyi kiireestä kantapäähän. Mutta vähimmässäkään määrässä hän ei katunut sitä mitä oli sanonut eikä kulunut kuukautta ennenkuin hän oli matkalla Chicagoon, tulevaan kotiinsa. He ostivat talon pohjoispuolelta ja täti Wess tuli asumaan heidän kanssaan. Muuttoaan odotellen he asuivat läheisessä perhehotellissa. Cresslerin kutsu oli tullut kylläkin sopimattomaan aikaan, juuri kun he olivat muuttohommissa. He olivat kyllä yhden yön nukkuneet uudessa kodissaan ja oli heidän täytynyt pukeutua lampun valossa sisustamattomissa huoneissa. Vain italialaisen oopperan ja aition kiusaus oli heidät saanut suostumaan tällaisena aikana.

Oopperan jälkeisenä aamuna kun Laura heräsi vuoteessaan, joka oli miltei ainoa huonekalu siinä huoneessa, oli ensi ajatuksenaan tietoisuus siitä, että kova päivätyö odotti. Ulkona satoi vielä, huone oli kylmä, vain öljykamiinin huonosti lämmittävä ja akkuniin ripustettujen tilapäisverhojen kautta tunkeutui sisään Chicagon sadepäivän himmeä valo.

Kaikki tuntui surkealta ja hän katui, ettei ollut pysynyt hotellissa, kunnes uusi koti olisi kunnossa. Mutta kun sielläkin oli juuri kuu täysi, oli pidetty parempana muuttaa. Hän oli luullut, että kaikki olisi kunnossa viikon päivinä.

Hän nousi istualleen ja katseli hartiat väristen teatteripukua, joka roikkui kaasulampun kannattimesta. Keittiössä kuului uusi palvelustyttö laittavan aamiaistulta ja käry ilmaisi, että lämmittäjä kokeili uutta lämmityslaitosta käyntiin. Huoneessa oli kaikki sekaisin, laatikoita, paketteja ja muutteita lattialla ja tuoleilla.

Viereisessä huoneessa kuului täti liikuskelevan ja hän rupesi herättelemään Pagea töihin. Tämä valitti kylmää, sanoi haluavansa vielä nukkua, kunnes öljylämmityslaitos alkaisi lämmittää ja kehui eilisiä hauskuuksia.

Mutta ennenkuin he ennättivät vetää pitkää tikkua siitä, kuka lämmityslaitoksen sytyttäisi, tuli täti sisään täysin puettuna ja laittoi lämmityksen kuntoon. Samalla hän moitiskeli uutta palvelijaa: "En tiedä osaako se töitään tehdä, kun ei saa tulta syttymään. Minä kehotin teitä ottamaan vain vuokratun kerroksen."

"Ei hätää, täti", sanoi Laura. "Kyllä minä sen kamiinin tunnen. Puen pian ja tulen katsomaan."

Kello oli jo kymmenen, kun he saivat keittiön pöydän ääressä syöneeksi aamiaisensa, jonka jälkeen Page sanoi: "Mihinkäs käydään ensin käsiksi?"

"Landry Courtilla ei ole työtä tänään ja hän lupasi tulla auttamaan tänne", sanoi Laura ja täti hymyili. Landry oli ilmeisesti rakastunut Lauraan ja kaikki tässä sen tiesivät. Täti piti juttua lapsellisena ja puheli aina "siitä pojasta."

Mutta Page oli vakava, kun se juttu tuli esille. Landry oli siisti poika, ahkera ja eteenpäin pyrkivä, ja jos Laura ei tarkottanut totta, oli väärin pitää häntä tuolla tavoin roikkumassa.

"Pelkäänpä, että pikku tyttömme itse katselee erästä ahkeraa poikasta", sanoi Laura iskien tädille silmää, kun siitä jutusta tuli puhe. Ja vastaus kuului aina:

"Kyllä sinä tiedät, Laura, etten minä pidä tuommoisesta ja siksi sinä niin sanotkin." Ja vedet tulivat hänen silmiinsä ja hän tavotteli sanoja jatkaessaan: "Ei sinun tarvitse sanoa minun juoksevan kenenkään miehen perässä, siksi paljon minulla on oman arvon tuntoa ja Landry Court on hyvä ystäväni eikä muuta."

Ja Laura muisti Shakespearen lauseen: "Tuo vastalause on kovin kiivas, neitisein."

Aamiaisen jälkeen Landry tulikin. Hän katsoi pitkään Lauraan, joka otti paperikääreitä lasi-astiain ympäriltä ja sanoi Pagen juuri kulkiessa ohi: "Minä myöhästyin vähän, kun toimittelin asioita ennen tuloani. Minä ilmoitin lehden lähetettäväksi tänne, ja soitin hotelliin, että toimittavat postin tälle osotteelle ja annoin sanan kaasuyhtiölle, että avaavat johdon. — —"

"Minä ajattelut, että niin pitäisi, ja mies tulee kohta tänne laittamaan. Ja sitten minä tilasin jääpalan päivässä ja käskin toimittamaan telefoonin. Ja maitopuodissa kävin sanomassa maidosta… Mitäs olisi ensin tehtävää?"

Hän riisui takkinsa, kääri hihansa ylös ja kävi laatikoiden kimppuun, joita oli joka paikka täynnä. Tytöt kuulivat hänen keittiövasaralla aukoilevan niitä. Ja aika ajoin kuului huuto: "Mitäs tällä oviverholla tehdään?… mihin tämä lamppu pannaan, Laura?"

Laura saatuaan lakiastiat esille tuli alas ja he ripustivat yhdessä vastaanottohuoneen verhot. Landry hommasi apumieheltä ruuvitaltan ja vasaran sekä kysyi messinkinauloja ja toi portaat, joita pitelemään asetti Lauran. Tämän ohjeitten mukaan hän sitten asetti ruuvit. Sen jälkeen he yhdessä kiinnittivät verhot puuhun. Siinä sattuivat heidän kätensä yhteen. Page ja täti ainoat yläkerroksessa. Kokki ja apumies kolistelivat keittiössä.

"Kylläpä teille", sanoi Landry, "tulee kaunis toti." Hän mietiskeli kraakia, jota oli valmistellut sopivassa tilaisuudessa käytettäväksi. Se koski Lauran silmiä ja tämän kykyä ymmärtää häntä. Näin oli hän aikonut alkaa rakkautensa tunnustamisen. Mutta eilen oli tuo taiteilija yrittänyt pitää Lauran itsellään koko illan. Nyt oli hänen vuoronsa ja tämä kotoisten toimien päivä tuntui hänestä paljon mielukkammalta kuin koko oopperakomeus. Tänä aamuna Lauran ja hänen suhteensa tuntui vapaalta kaikista muodollisuuksista ja olevan täynnä tilaisuuksia. Ei tosiaan ollut Laura näyttänyt hänestä kauniimmalta… Hänellä oli punertava aamupuku ja tukkansa oli vapaissa kiemuroissa. "En nähnyt sinua Ollenkaan eilisiltana", nutisi hän.

"Toisen vuoro oli. — — Sanos kuinka usein saan käydä täällä, kun saatte kaikki kuntoon? Kahdestiko viikossa — — vaiko kolmasti?"

"Niin useinko muka sinä tahtoisit käydä minua katsomassa, Landry? Minustahan on tulossa vanhapiika. Eihän sinun aikasi saa kulua semmoisen kanssa."

Landry pani urhoollisesti vastaan. "Hän oli väsynyt nuoriin tyttöihin. Hyvähän oli niiden kanssa tanssia, mutta kun pääsee siitä ijästä, niin haluaa jutella jonkun kanssa, jolla on älyä. Niin älyä. Viisi minuuttia sellaisen kanssa. — —"

"Vanhapiika", kertasi Landry. "Et näy ymmärtävän minua. Kun katson silmiisi. — —"

Samassa toi tyttö kuitin ilmoittaen, että viimeinen kuorma kivihiiltä oli saapunut. Lauran täytyi mennä keittiöön katsomaan, oliko uuni jo kunnossa. Ja sitten tuli kaasumies tuoden mittarin ja Landry sai näyttää hänelle paikan. Puolen tunnin päästä vasta he pääsivät Lauran kanssa vastaanottohuoneeseen työhönsä.

"Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä, Laura", hän huudahti tytön sanain rohkaisemana… "Mitä vaan. Sinä tiedät ken. En vain siksi, että haluaisin sinun pitävän minusta, vaikka sitäkin sydämessäni haluan, vaan siksi, että haluan olla luonasi." Ja osoittaen koko kalustoa sanoi hän peloittavan vakavasti: "On kuin kaiken tämän tautta pääsisin sinun elämääsi osalliseksi. Et usko, kuinka vaikuttaa mieheen tieto, että on hyvän ja rakastettavan naisen toveri."

"Landry, mutta eihän minulla ole kaikkia noita ominaisuuksia. Pistäppäs koukku tuohon."

Hän ojensi verhon reunaa tätä kohden, mutta Landry tarttuikin hänen käteensä, kohotti sen huulilleen ja suuteli sitä. Tyttö ei sitä estänyt ja kuin ei olisi huomannutkaan huudahti: "Oleppas nyt huolellinen, poikaseni, ihanhan saat minut pistämään sormeeni. Kas mitä teit!"

Poika oli heti täynnä katumusta ja tarttuen tytön käteen sanoi:
"Olenpas minä kolho. Mihin sattui."

"Enpä päästäkään. Se on minun. En laske sitä, ennenkuin sanot, että annat sen jonakin päivänä minulle."

"Ikäänkuin sinä totta tarkoittaisit", sanoi tyttö haluten pitkittää näytelmää. Oli niin hauskaa tämän sievän poikasen rakkaus.

"Tarkoittaisit?" kertasi Landry. "Et aavista kuinka totta tarkotan.
Laura, en voi ajatella muuta."

"Pitäisikö minun uskoa tuota. Kuinka monelle tytölle olet sen jo tänä vuonna sanonut?"

"Tyttö on hankkinut jotain haukattavaa", sanoi Laura. "Nyt saadaan syödä keittiössä."

Syötyä tunsivat kaikki väsymystä. Täti meni huoneeseensa. Mutta Page selitti, ettei tästä koskaan päästä järjestykseen, jos ei tehdä työtä, ja meni arkustaan vaatteitaan ottamaan. Hänen koiransa, Possu nimeltään saapui samassa kylmästä väristen ja sai paikan keittiön hellan takana, jossa vielä kauan vavisten makasi, oudoksuen tätä meteliä. Ilma oli edelleen huono. Sade pieksi lunta, joka suli ilkeäksi rännäksi. Pilvet roikkuivat lyijynharmaina ja paljaista puista valui vesi. Varpuset istuivat suojapaikoissa höyhenet pörrössä, pallonympyriäisinä. Ohiajavain vankkurien ajurit ja hevoset olivat öljyvaatteitten verhoamat. Katu oli autio, poliisi vain siellä seisoskeli mietiskellen. Väliin kuului joelta tai järveltä höyrylaivan vihellys.

Landry ja Laura olivat pienessä kirjastohuoneessa talon laitaosassa järjestämässä kirjoja hyllylle. Laura seisoi portailla ottaen kirjoja vastaan ja asettaen ne paikoilleen.

"Pyyhitkö ne huolellisesti?" kysyi hän ja toinen vastasi: "Kyllä varmaan" ja jatkoi:

"Kuules, missä ovat uusaikaiset novellit? Täällä on Scott ja Dickens ja Thackeray, tietysti, ja Elliot — niin, ja Hawthorne ja Poe. Mutta myöhempää ei ole kuin Oliver Wendell Holmes."

Laura nosti nokkansa. "Uusaikaisia novelleja — ei kiitos. Kun vielä on luettava 'Jane Eyre' ja olen lukenut 'Ivanhoen' ja 'Tulokkaat' vain kerran."

Hän antoi ymmärtää, että hänen makunsa oli erittäin vanhoillinen eikä hyväksynyt mitään, mikä ei ollut klassillista. Stevensoniakin hän epäili.

"Onhan tässä 'Tuhoaja'", sanoi Landry. "Luin sen viime loma-ajallani ja se ihan vei minulta pään."

"Koetin lukea sitä", vastasi Laura, "mutta en kiintynyt. Ei mitään rakkautta. Ja niin raaka, epätodellinen."

Mutta äkkiä huudahti Landry: "Mutta mikäs tämä on? 'Wanda' kirjoittanut
Ouida. Eikö ole uusaikaista?"

Punastuen sieppasi Laura sen ja sanoi: "Page sen kuletti." Mutta punastus kavalsi hänet ja Landrylta pääsi ärsyttävä huudahdus.

"Niin, luinhan minäkin sen", selitti Laura. "Enkä häpeä. Luin sen kannesta kanteen ja itkin kuin lapsi. Se on kaunis rakkaustarina ja se kertoo jaloista ihmisistä. Sillä on kai vikansa, mutta se antaa hyvän tunteen, jota sinun 'Tuhoajasi' ei koskaan voi."

"Enpä minä paljoa ymmärrä näitä asioita", selitti Landry. "Corthell ymmärtää. Hän voi puhua kirjallisuudesta tuntikausia ja hän sanoo, että tulevaisuuden novelli on ilman rakkausjuttuja."

Mutta Laura pudisti epäillen päätään: "Silloin minä olen jo kauan ollut kuolleena — se on lohdutukseni."

"Corthellilla on paljon hulluja ajatuksia", jatkoi Landry, yhä antaen kirjoja Lauralle. "Hän on hyvä kylläkin, mutta hän saa maineensa siitä, että repostelee rikki kaiken, mistä toinen voi pitää, ja että mainitsee kehuen kirjoja ja kuvia, joista muut eivät ole kuulleet puhuttavankaan. Mikä vain tulee suosituksi, heti kohottelee Sheldon Corthell sille olkapäitään. Mutta jostain Archer avenyn panttikaupasta voi hän kaivaa esille vanhan pronssikattilan ja kahvipannun, jonka joku Venäjän juutalainen on puhaltanut, ja sen hän asettua atelieriinsä, palvelee sitä ja puhelee 'Amerikan teollisuuden rappiosta.' Olen kuunnellut hänen juttujaan. Pelkkää vaikutuksen hakua."

Mutta vähitellen oli kirjahylly täyttynyt ja Laura sanoi: "Riittää, ei tänne sovi enempää." Hän oli noussut yhä ylemmä ja kun hän nyt lähti alaspäin, sanoi Landry: "Varovasti. Anna tänne kätesi."

Laura ojensi kätensä ja hänen alas astuessaan oli Landryllä rohkeutta kiertää kätensä hänen vyötäisilleen kuin tukeakseen. Hän ei ollut tätä aikonut ja hämmästyi itsekin rohkeuttaan. Miten Laura sen ottaisi! Mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaan kiinnitti kaiken huomionsa onnelliseen alaspääsyynsä. Lattialla pudisti hän hameitaan sanoen:

Laura lähetti hänet pois ilmoittaen hommaavansa ja sanoi sitten:
"Mennäänpäs ostamaan jotain. En jaksa enää olla kotona."

"Mutta minäpäs tiedän paremman keinon", sanoi Landry. "Saanko tarjota teille. Tiedän paikan, josta saa Amerikan parasta paistia. Ei enää sadakaan."

Vähän myöhemmin astuivat sisarukset, täti ja Landry kadulle, mutta ennen katuvaunuun nousua menivät he yli kadun katsomaan, miltä näytti. Lauran mielestä olivat akkunaverhot sopivat, mutta Landry katseli koko taloa ja sanoi: "Kaunein paikka koko korttelissa."

Siinä oli paljon perää. Talo oli nurkkatontilla Huron ja North State kadun kulmassa. Sitä vastapäätä oli St. James kirkko ja oli talo rakennettu pappilaksi, jonka takia sen tyylissä oli jotain kirkkojuhlallista. Rakennusaine oli vankkaa ja seinät paksut. Talon ympärillä oli nurmikko, viiniköynnös kierteli eteläpuolella ja kesällä oli kurjenpolvia ja orvokkeja etupenkereellä, ja muutamia puita kasvoi edustalla. Kaikki näytti hyvin kodikkaalta ja talo erosi edukseen muiden yksitoikkoisten, Michiganin kellahtavasta kalkkikivestä rakennettujen talojen loppumattomasta rivistä.

Täti oli tyytymätön eikä ymmärtänyt, miten koko talon saisi yhdellä laitoksella lämpimäksi.

Katuvaunujuna tuli ja Landry vei heidät alakaupungille. Laura katseli koko ajan ulos kiintyneenä mietteisiinsä ja kadun nähtävyyksiin.

"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."

Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään, mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt, ryhäselkäiset Viljasäiliöt.

Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa, kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.

Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa, säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta. Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.

Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli, jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.

Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön, loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki, jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet, sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut, onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut, jättiläinen.

"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta, epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan, säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä, alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen alkusanat."

Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä, raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.

Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin, tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena, itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan; nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana, itsekkäänä, säälimättämänä.

Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa, maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti, liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?

Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain, sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys. Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut, tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista innostuva.

Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja. Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.

"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista koko matka, nyt on se aika."

Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen heidän luokseen. Se oli rva Cressler.

"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle, puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia. Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:

"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku
Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."

Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.

Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.

"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."

Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".

"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.

"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista asioista.

"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee levolle."

Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla, alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."

Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.

"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään, että se tekee pään liian matalan näköiseksi."

Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui vuoteelle.

"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.

"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet.
Tuskin tunnen miestä."

"Ei tee erotusta, Laura. Luota minuun kun sanon, milloin mies on ihastunut naiseen, rakkaani, hän on käsissäsi."

"En vähintäkään. Olen tuntenut Curtis Jadwinin nyt viisitoista vuotia — en ketään tunne paremmin. Hän on vanha perhetuttavamme. Hänet tunnen kuin kirjasta. Ja hän on rakastunut."

"Mutta ei hän kai ole sitä teille sanonut", huudahti Laura päättäneenä suuttua, jos niin olisi laita, mutta rva Cressler riensi vakuuttamaan:

"Eipä suinkaan. Mutta kun hän tuli kanssamme kotiin viime yönä, puheli hän sinusta lakkaamatta. Kyseli kaikenlaista ja sanoi, että sinulla on enemmän älyä kuin kellään tytöllä, jonka hän on tuntenut."

"Entäs sitten", sanoi Laura kuin antaen ymmärtää, ettei tuo suuria merkinnyt.

"Ei, hän on vanhapoika ja rikas. Hän voisi ostaa ja myydä meidät. Olen siksi paljon maailman nainen, että tiedän, ettei rakastunut mies tuota pikaa lennä naimisiin kauniiden kasvojen ja sattuvan juttelun takia, enkä minä tee päätelmääni niin sen perusteena, mitä hän puhui, vaan sen mitä hän ajatteli. Ja hän ajatteli ääneensä. Ja Charlie sanoi hänen aamiaisellakin puhuneen sinusta."

Laura veti jalkansa alleen ja tuijotti tuleen. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Musta marmorikello ilmoitti ajan olevan puoli yhdeksän. Rva Cressler sanoi:

"Kyvykäs myös, mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin ei olisi paljoa hänessä."

"Charlie ei voi suvaita häntä", sanoi rva Cressler, "miehillä on sellaisia ennakkoluuloja. Hän pitää häntä jonkinlaisena ylempilajisena jäätikkönä. Curtis Jadwin tuntuu pitävän hänestä. — Mitä pidät hänestä, Jadwinista?"

"En tiedä", vastasi tyttö katsellen tuleen. "Luulen, että hän on voimakas mies — henkisesti, tarkotan, ja että hän voi olla ystävällinen ja — ja — jalomielinen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ole sellainen mies, johon naiset ensialuksi mieltyvät. En tiedä. Hän ei tuntunut naisten mieheltä."

"Sen parempi", sanoi toinen. "Kuka haluaisi miehekseen naisten miestä? En minä. Sheldon Corthell on sellainen. Sen sanon, että kun olet minun ijässäni, niin ymmärrät, että sellainen mies, josta miehet pitävät, siitä tulee hyvä aviomies."

"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."

"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon. Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä, ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."

"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua, ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan kyllä sanan."

Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry
Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan.
Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin
ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.

"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä, "että minä en tiedä hänestä mitään."

Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin. Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi. Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan. Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia… Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella, likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja riitelevät palvelijain kanssa.

"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka sinä mahdat olla väsynyt."

Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia. Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.

Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä, tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.

Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:

Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän, ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia. Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.

Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.

Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.

Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.

Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta Europan myllyihin ja leipomoihin.

"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."

Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike. Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista", "yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita, joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen törmätessään.

Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja, vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään. Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten "kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".

Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen, kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä vapisevin käsin voileipää.

Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan. Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.

"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"

Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö". "Suuri kuin Harguksen kaappaus".

"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me vanhenemme, Sam."

"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on Hargus."

"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin silloin tällöin."

"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja
Jadwin istui hetkisen sanattomana.

Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti: "Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään: "Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin — kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa. Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain juuri tärkeitä sanomia."

Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos — oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."

"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan sen sylkyastian yllä.

"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että
Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."

"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."

"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus. "Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa. Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."

"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni. Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä väreitä selkääni."

"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry, "en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."

Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus, että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen kimmeltävin siivin.

"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti, siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta. Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen Onni odottaa."

"Mitä?" pani toinen vastaan, mutta elinikäinen pelurivaisto heräsi hänessä ja hän huudahti: "All right. Kun sanasi annat, että pysyt siinä, mitä heitto sanoo! Kruuna — sinä tulet, klaava — et. Annatko sanasi?"

"Oh, enpä tiedä", nauroi Jadwin, mutta pyörittäessään puoldollarista hyppysissään tiesi hän, että kruuna tulee. Hän oli varma siitä.

Jadwin kirjotti shekin pöydän kulmalla ja ojentaessaan paperia lausui hän sitte: "Hyvästi, en näe sinua enää."

Gretry ei nauranut. "Huh", mutisi hän, "hatullisia niitä näet ennenkuin kuu on lopussa."

Samana aamuna oli Landry Court kello yhdeksän ajoissa Kauppakamaritalon eteisessä. Hän oli juuri tullut Gretry, Commerse & K:nin konttorista, jossa muiden mukana oli saanut päiväohjeensa. Hän osti joitakin omenoita käytävän päässä olevasta lehtimyymälästä, kun tapasi Semplen ja nuoren juutalaisen Hirshin, jotka olivat erään pikku liikkeen edustajia.

"Halloo, Barry Semple. Halloo, Hirsh.." Landry tarjosi toisen omenansa puolikuut näille ja he seisoivat hetkisen portaiden alapäässä tarinoiden ja syöden omenoitaan kynäveistensä kärjestä.

"Tuntuu vähän päässä vielä", sanoi Semple suupalansa väliajalla. "Olin liikkeellä myöhään. Tuli tuttava Europasta ja toverit pitivät pienet illalliset. Tuo mies oli ollut vähän kussakin paikassa, enimmän ajan Konstantinopolissa. Kertoili juttuja Turkista ja sulttaanista. Politiikkaakin. Siitä Higgins Pasha jutusta, jonka takia Englannin lähettiläs luki lakia sulttaanille. Kuuluu olevan se kaupunki kuin oopperanäyttämö rapakossa. Kadut likasemmat kuin Chicagon."

"Totisesti. Entäs koirat sitten. Tuttavani sanoi tietävänsä, mihin kaikki sellaiset koirat menevät kuoltuaan."

"Mikä se Higgins Pasha juttu on?" kysyi Hirsh. "Minä luulin sen jo aikoja sitten päättyneen."

"Oh, se on —" sanoi Semple huolimattomasti kelloaan katsoen. "Mutta kas, on aika mennä ylös; lähes puoli kymmenen."

He nousivat portaita, pian sekottuen samaan suuntaan kulkemaan, yhä kasvavaan joukkoon. Hirshin pysäytti hänen veljensä sanoen: "Hei, sain sinulle sen sikarilaatikon."

"All right", sanoi toinen ja lisäsi: "Kuules, mikä oli se Higgins
Pashan juttu? Muistathan Turkin ja Englannin välillä. Kertovat, että
Englannin lähettiläs oli siitä tiukkana sulttaanille."

"Niinkö?" kysäsi toinen uteliaana. "Mutta ei se ole tuntunut markkinoilla. Mutta tuollahan on Kelly, joka tietää. Hän on tuttu Porteous-joukon kanssa. Kysy häneltä."

Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos, mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se voi vaikuttaa markkinoihin."

"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis vieköön."

Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin puhelinkoppeihin asti.

Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen merkitsemä.

Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.

Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan, kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.

Landry Court oli oikeastaan kaksoisolento. La Salle-kadun vaikutuksista vapaana oli hän hajamielinen, epäkäytännöllinen ja helposti kiihtyvä, mies jommoiselle ei liiketehtäviä uskota. Mutta pörssin ilmapiirissä heräsi hänessä toinen mies, joka kello puoli kymmenen, gongongin soidessa otti käytäntöön toisen hermoston ja toisen aivokoneiston. Eikä kukaan pörssikauppias eikä välittäjän apulainen pysynyt loppuun saakka niin selväpäisenä ja ovelana kuin tämä nuorukainen, joka oli samana iltana niin nolo seurapiirivelvollisuuksiensa suhteen. Se Landry Court, jonka Dearbornin tytöt tunsivat, oli toinen kuin se, joka pörssin tuolilla istuen siristynein silmin ja puristetuin huulin arvioi kauppakiihkon asteita tänään.

Mutta permanto täyttyi vähitellen. Satoja sähköttäjiä saapui paikoilleen. He ripustivat hattunsa ja päällystakkinsa osastonsa peräseinälle ja kävivät leikkiä laskien paikoilleen paitahihasillaan tai valkeissa pellavatakeissa. Toiset ryhtyivät heti naputtelemaan. Portaita ylös ja eteläovesta sisään tulivat kauppiaat. Juoksupoika kulki yli lattian huudellen jotain nimeä. Kaupantekijät asettuivat vähitellen maissi- ja vehnäsyvänteille, jonka jälkimäisen portailla istui kädet polvien ympäri pari miestä, toisella päässään musta silkkinen kalotti.

Winston, iso, hartiakas, bassoääninen, viidenneljättä ikäinen mies, joka myös oli Gretry-Commerse liikkeen palveluksessa, tuli Landryn luo ja tervehtimättä, sanoi teennäisen hitaasti: "Mitä se Turkin-£nglannin juttu tarkottaa?"

Mutta ennenkuin Landry ennätti vastata, tuli joukkoon kolmas Gretry-yhtiön edustaja, Rusbridgeᵣ laiha, mustatukkainen mies, jonka syvällä olevista silmistä ainainen kiihko loisti. Hän huudahti: "Mitä sanotte, siinä on jotain takana."

"Joka paikassahan siitä puhutaan. Hirsh tuntui tietävän. Kuuluu olevan puhetta Välimeren laivueen liikkeellepanosta."

"Olisi paras kysyä 'Inter Oceanin' reportterilta, esitti Landry. Tai voisi soittaa Uutistoimistoon. Konttorissa eivät puhuneet mitään."

"Minä soitin jo", sanoi Winston. "Eivät voineet varmistaa huhua. Sellaista se on. Saa kuluttaa puolen miljoonaa vuodessa johtojen vuokraan ja erikoisuutisiin ja sittenkin saa kuulla huhut vasta täällä permannolla. Muistattehan kun pohjois-Lännen myllyt myivät sataviisikymmentä tuhatta tynnyriä kerralla? Täällä puhuttiin siitä jo kolme tuntia ennen kuin sanomat tulivat. Olisimmepa silloinkin niitä odottaneet."

"Kas niin! Mitä minä sanoin?" keskeytti Rusbridge. "Se on yleensä liikkeellä. Ei savua ilman tulta. En ihmettele ollenkaan, vaikka päivällä tuli tieto, että Englannin sotavirasto on lähettänyt ultimaattumin."

Ja tietysti Winston joitakin minuutteja myöhemmin kuuli joltakin, joka oli kuullut "luotottavista lähteistä", että Englannin sotaministeri oli esittänyt Turkille ultimaattumin ja että diplomaattiset välit jo olivat katkenneet. Ja hetken aikaan ei kuultu muusta kuin "Idän kysymyksestä", "Turkin valtauksesta" y.m.s. ja pian alkoivat välittäjät saada myyntimääräyksen peruutuksia ja he puolestaan tiedottelivat, että markkinat alkoivat härkämerkeissä.

Mutta kello oli jo lähes puoli kymmenen ja Western Union koneista kuului yhtämittainen tikutus. Juoksupoikain askeleet kävivät kiireisiksi heidän puikkelehtiessään välittäjäin ja kauppiaiden lomissa ja huudellessaan asianomaisia nimiä. Nämä joukkoutuivat kauppapaikoille ja ääni kohosi sekaiseksi kohuksi.

Seisoessaan syvänteen yläreunalla näki Landry Cresslerin luisevan hahmon saapuvan — vaikka tämä ei keinotellutkaan, tuli hän joka aamu pörssiin, jossa meni akkunan luo, avasi sen ja ottaen taskustaan näytepusseista kokoomaansa vehnää, levitti sen akkunalaudalle sekä katseli huvikseen lukemattomain kyyhkysten siipien räpistelyä niiden nopeasti sieppoessa jyviä keltaisilla nokillaan.

Landry katsoi kelloa, joka vielä uupui viisi minuuttia. Hän seisoi paikallaan kauppasyvennyksen yläportaalla, ympärillään, allaan kaupankävijäin kirjava joukko. Tuossa pelätty Leaycraft, jolla sanottiin olevan enimmän kevätvehnää; mitätön flanellipaitaa käyttävä juutalainen Grossman, jonka tarjouksille ei kukaan kiinnittänyt huomiota, Fairchild, Paterson ja Goodlock, eroamaton kolmikko, joka edusti Porteous ryhmää, vaikenevia keski-ikäisiä miehiä, jotka viittauksella voivat ostaa tai myydä miljonan bushelia. Ja muut lisäksi, Veteraaneja 1860-luvulta sekä harjottelevia nulikoita, eilisiä hallitsijoita, jotka nyt tyytyivät kymmenen dollarin vaihtovoittoon. Toiset rakentelivat suunnitelmia, jotka voisivat tehdä heistä miljoneerejä viikossa, ja toiset peittelivät välinpitämättömän kuoren alle eilisten tappioiden harmit. Kaikki olivat valmiina, jännittyneinä kuulemaan pienimmänkin risahduksen, joka antaisi heille tilaisuuden päästä kilpailijansa kimppuun tämän heikoimmalta kohdalta. Grossman hikoili jännityksestä ja veteli värisevin sormin huuliaan. Winston seisoi tanakkana, kädet selän takana, patsasvasamana, pitäen silmällä Kellyä, jolla hän epäili olevan jotain "hulluja tuumia". Ja Porteous-kolmikko naureskeli keskenään selät syvänteeseen päin kääntyneinä.

Virallinen tiedottaja nousi ylävälle paikalleen. Poikain huudot olivat nyt yhtenä kuorona. Joka taholta niitä tuli ristiin rastiin kantaen keltaisia kirjekuoriaan. Puhelinkaapeista kuului yhtämittainen helinä. Sähkötyskoneet naputtivat herkeämättä. Lakittomin päin juoksi nuoria miehiä yhtenään, he tapasivat toisensa, ilmoittivat jotain ja taas kiireen kaupalla erilleen. Ääneensä huudeltiin toisilleen yli salin. Konttoristit pistelivät muistiin alkajaissummia, tarjonnan ja kysynnän määriä.

Ja kaikki nämä äänet, telegraafien naputus, poikien huudot, konttoristien ja kauppiaiden huudahdukset, satojen jalkain kapina, puhelinkellojen kilinä, kuuluivat yhtenä kaikuna holveissa, ovissa ja akkunoissa. Vehnäsyvänteessä alkoi jo näkyä kaupanteon merkkejä. Grossman ojenti kätensä huudahtaen: "Myyn viisikolmatta toukoviljaa 95 1/8:lla", samalla kun Kelly ja Semple yht'aikaa huusivat: "Annan seitsemän kahdeksannesta toukoviljasta."

Virallinen tiedottaja kuunteli ensi tarjouksia silmäten kelloa, jonka viisarit muodostivat suoran kulman. Silloin kuului äkkiä gongongin heläys. Ja silmänräpäyksessä pääsi hillitön meteli irralleen. Käsivarret huitoivat ilmassa, merkkejä tehtiin ja keskustaa kohti hyökkäilivät kaupantekijät sysien toisiaan ja viittoen. Kellon yläpuolella oleva osottaja alkoi liikkua, kohosi, pysähtyi, värisi ja ikäänkuin myrskyn kohottamana nousi aste asteelta. Ja sen pysähtyessä sadat sähkötysavaimet naputtivat tietoja yli koko maan Atlannilta Tyynelle merelle asti, Mackinac’ista Messikoon saakka, että Chicagon markkinat olivat kohottaneet kevätvehnän 93 3/8:Sta 94 1/2:een.

Mutta mainittavampia myyntejä ei seurannut. Pelättävä Leaycraft ja Porteous kolmikko, Fairchild, Peterson ja Goodlock, pudistivat päitään, kun syvän®ne tarjosi 94 heidän varastonsa jostain osasta. Hinta pysyi vankkana. Goodlock alkoi jo tarjoilla 94. Joka hetki valmiina oleva Grossman huudahti: "Myyn viisikolmatta toukovehnää 95 1/4:llä."

Hän ojensi viittä sormea merkitäkseen "kontrahtien" hinnan eli joka viiden tuhannen bushelin määrän, jonka halusi myydä.

Ja samalla alkoi myyntimääräyksiä tulla Gretry-Conmersen edustajille. Toisetkin kauppahuoneet — — Teller ja West, Burbank & Co, Mattieson ja Knight - — saivat osansa. Liike oli selittämätön, ällistyttävä. Voimakas Härkäjoukko oli vallalla — — kuka uskalsi silloin myydä "lyhyeen?"

Landry m.m. oli saanut määräyksen myydä kolmesataatuhatta bushelia millä hinnalla vain yli 94. Hän piti silmällä Leaycraftia varmana voivansa kohottaa hintaa. Mutta Porteous ryhmäpä alkoikin. Keskellä syvännettä seisten Peterson äkkiä kohotti kätensä ja ojenti sen häntä kohti viitaten ostomerkin.

Landry oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kaksikymmentä ääntä huusi: "Myyty" ja yhtä monta kauppiasta juoksi häntä kohti kädet ojossa. Mutta Landry ennätti edelle ja hänen sysäyksensä vei Petersonin hyvän mattaa syvänteen keskuksesta.

Peterson nyykäytti ja Landry merkitsi kaupan ja viisari kohosi taas. Mutta sitten laantui vilkkaus, kauppa kävi hitaasti. Mutta Landry oli myynyt vain kymmenen "kontrahtia" Petersonille ja luotti siihen, että toinen tilaisuus tuli. Nopeasti teki hän suunnitelman. Hän myisi toiset viisikymmentä tuhatta bushelia, kun hinta kohoaisi yhdeksäänkymmeneen neljään ja puoleen ja sitten hän "tunnustelisi" markkinoita antaen pikkumääriä mennä sinne tänne ja kun tuntisi vankan pohjan sysäisi satatuhatta kerrassaan, ennenkuin ennättäisi hinta laskeutua. Hän tunsi ihan sormenpäissään miten markkinat vahvenivat ja heikkenivät. Hän tunsi, kuinka niitä oli kiihotettava, tyynnytettävä, tiesi milloin täyttää ne, milloin kiirehtiä, ja milloin ne olivat kaupantekoon valmiit.

Grossman yhä teki tarjouksiaan kenenkään hänestä piittaamatta. Porteous kolmikko ja Leaycraft yhä pitivät hintaa 94 1/8, mutta eivät halunneet kohottaa.

Viiteen minuuttiin ei mitään kauppaa ilmoitettu. Syvänne odotti satotietoa. Ja tämän aamukaupan aikana suli tyhjiin se Englannin ultimaattumin typerä juttu. Niin selittämättömästi kuin se huhu oli kohonnut, se nyt haihtui. Kaikki nyt nauroivat sille. Englanti sotaan Turkkia vastaan! Mokomakin pilanteko! Kuka sen vanhan kuluneen pelätin olikaan liikkeelle laskenut? Mutta silti ei markkinoissa näkynyt mäjähdyksen merkkejä, odotettiin vain tietoa sadon määrästä, jonka vähetessä hinta oli valmiina kohoamaan.

Kiihko heikkeni hetkeksi, joukko harveni. Monet poistuivat. Grossmankin vetäytyi vierasparvekkeen alle tuolille. Ja jälelle jääneet alkoivat laskea leikkiä, mikä oudosti erosi äskeisestä kiihkosta. Pelottava Leaycraft ja Porteous ryhmän Peterson tekivät sähkösanomistaan heittopalloja ja katselivat niiden putoilemista. Ja kun vierasparvekkeella joku Lännen farmari oli nostanut jalkansa nojapuulle, huuti koko syvänne: "saappaat, saappaat."

Vähän myöhemmin tuli muuan välittäjä puhelimelta päin kiirehtien syvänteen portaille huudahtaen tarjouksen.

"Hän on sairas", huusi ja sysäsi miehen keskelle syvännettä. Muut yhtyivät huutoon sysien tulokasta joka taholle, revästen hänen kravattinsa irti, pudottaen hänen hattunsa ja huutaen: "sairas, sairas."

Toisiakin kauppiaita tuli lähelle ja Grossman luullen myynnin alkaneen säntäsi esille huutaen: "yhdeksänkymmentäviisi ja neljännes."

Mutta metelin uhri hyväntuulisesti asetti hatun paikoilleen ja uudisti tarjouksensa.

Tuo tapaus näytti saaneen aikaan uuden huvituksen. Joukko kauppiaita näet lähti kiertämään "kravatinvastustajakomiteana" yrittäen repiä auki kravattisolmut. Grossman teki lähtöä suuttuneena "mokomaan marakattileikkiin". Mutta hänen mutisten seisoessaan selin Leaycraftiin pisteli tämä vakavasti puhellen naapurinsa kanssa hänen hattunsa nauhan täyteen paperipaloja ja sytytti ne — - jutteluaan keskeyttämättä.

Ja silloin äkkiä ilman huomattavaa syytä huutojen kaikuessa vehnä kohosi yhdeksäänkymmeneen neljään ja neljänneksen ja ennenkuin ennätettiin henkeä vetää nousi se taas kahdeksanneksen, putosi neljännekseen ja kohosi taas toiseen kahdeksannekseen. Ilmeisesti vaikutti jo satotieto, vaikka sitä ei oltu julki asetettu. Ja härkäisiksi kävivät markkinat. Muutamia hetkiä myöhemmin pantiin tieto julki ja oli se tuntuva yllätys miltei kaikille. Ei kukaan luullut varaston olevan niin suuren, kaikille riittävän. Silmänräpäyksessä se tuntui syvänteessä. Vehnää alkoi tulvia joka taholta. Ostajat olivat lujilla. Hinta alkoi laskea. Äkkiä se tipahti. Viisari putosi 93 7/8.

Landry ällistyi. Hän ei ollut tätä arvannut. Kirottu satotieto. Ja hänellä oli vielä 50,000 myymättä. Kuinka alas hinta laskisikaan! Tässä täytyi toimia nopeasti. Hän pääsi tappelemalla Porteous ryhmän luo ja ojenti pienen juutalaisen olan yli kätensä äivän Patersonin nenän eteen huutaen: "Viisikymmentä toukoa kolmella neljänneksellä.".

Toinen pudisti päätään. Äkkiä jokin vaisto varotti Landrya, että hinta vielä oli tipahtava. Se oli jo ilmassa. Epätoivoisesti tarttui hän Patersonia hartioihin: "viisikymmentä viidellä kahdeksanneksella."

Ja tämän sekamelskan keskellä, tässä hinnan alas syöksyssä liiteli
Sattumaonnen hengetär ja ennenkuin Gretryn konttorin tikittäjä oli
ilmoittanut hinnan alenneen, oli Landry merkityttänyt kaupan ja Curtis
Jadwinin oli hankittava vehnäpörssin suurille Härille miljoona bushelia
Vehnää ennen toukokuun loppua.

Mutta nyt olikin ohi aamun todellinen liike. Vain Grossman seisoi paikallaan hokien tarjoustaan kenenkään kuulematta. Kauppiaat seisoskelivat toisiaan katsellen voimatta lähteä, kun pelkäsivät "jotain tapahtuvan", jos selkänsä kääntäsivät. Vähitellen meteli laantui, ääni lakkasi Väliin kuulumasta, kohahti taas ja hiljeni. Silloin tällöin joku teki tarjouksen, huutokin uusiintui, mutta äkkiä kuului heläys ja kauppiaat tekivät hiljalleen lähtöä. Muuan virkailija, vanha Virkapukuinen mies astui esille kohteliaasti painaen ovea kohti ryhmiä, joissa vielä kauppoja hierottiin, ja lakkaamatta toisteli hän: "Aika on kulunut, herrat. Ruoka-hetki. Poistukaa tai on minun tehtävä ilmoitus. Aika on loppunut."

Virta painui ovia kohti. Parvekkeella olevat harvat katselijat vetivät takkeja ylleen. Kauppiaat tungeskelivat takkinaulain luona toistensa hartioin yli lippujaan tarjoillen. Ja yhä kasvavin joukoin vyöryi väkeä ulos etelä- ja pohjoisovista. Kaupparaportteja vietiin konttoreihin. Mutta pörssissä tyhjenivät vähitellen muutkin syvänteet, sähkötyskoneet räjähtivät vielä kerran ja pojat huusivat. Ja aamulla niin puhdas lattia oli täynnä viljaa, heinänkorsia, maapähkinäin kuoria, omenanjätteitä, appelsiinin kuoria, reveltyjä sanomalehtiä, muistilappujen palasia, keltasia sähkösanomapapereita tuhatmäärin likasina, lukemattomain jalkain polkemina. Taistelukentän jätteistä, murtuneita aseita, melskeessä kohonnutta tavaraa, jokapäiväisen taistelun loppunäytös.

Vihdoin risahti viimeinen napsaus telegraafeissa ja sähköttäjät kiiruhtivat pois takkejaan ylleen vetäen Ja kokkkapuheita heitellen. Saliin tuli naisia höyryävin vesisangoin ja palvelijoita, jotka suurin luudin näiden edestä lakasivat roskat pois. Vehnä- ja maissisyvänteen välille ilmestyi joukko nuoria miehiä, muutamat miltei poikia. Ne olivat konttoristeja, joiden tuli tasata kaupat, merkitä vehnämääräin kiertokulku ehkä parissakymmenissä käsissä päivän mittaan. Ja seinästä seinään kaikui heidän huutonsa "Vehnää myyty Teller ja Westille", "Kevätvehnää myyty Burbank & Co:lle", "Kauraa myyty Mattieson ja Knightille".

Harmaa, raitainen kissa, kaulassaan nikkelinen ja punanahkanen koirankauluri, tuli takkihuoneesta ja hiipi yli lattian mitä ystävällisimmässä mielentilassa, ja kun kauppiaat toinen toisensa jälkeen sitä puhuttelivat ohikulkiessaan, kohotti se häntänsä korkealle ja kihnutti selkäänsä tuolinjalkaa vasten. Tuli myös talonmies, joka pitkällä seipäällä laski värilasiset akkunat ja alkoi kuulua sahain kahnausta puuseppien korjatessa jotain näytepöytää.

Vihdoin lähtivät konttoristitkin ja hiljaisuutta häiritsi vain silloin tällöin sahain kahina ja talonmiehen leikinlaskut pesijättärien kanssa. Askelten ääni kajahteli kuin kirkossa. Naiset kaatoivat saippuaista vettä lattioille. Neekeri lakasi bushelimäärin näyteviljaa rikkakokoojaansa. Kello oli kaksi. Taistelu oli ohi. Viisari osoitti 93. Huomisaamuun asti oli oleva hiljaista tässä vehnä-Niagaran ryöppypaikassa. Kim siivoojatkin poistuivat, vallitsi salissa hiljaisuus. Läntisten akkunain tautta paistoivat sisään laskevan auringon säteet suurina kimppuina. Ja hyljätyn syvänteen reunalla istui ainoana elon merkkinä harmaa kissa nuollen huoletta turkkiaan käpälä korkealla ilmassa.

Cresslerin saliin oli kokoontunut pieni seurue — Laura ja Page Dearborn, rva Wessels, rva Cressler ja nuori neiti Gretry, mitättömän näköinen 19 ikäinen tyttö, puettuna ruskeaan avokaulaiseen silkki-pukuun. Curtis Jadwin ja Cressler seisoivat poltellen avotakan ääressä. Landry Court istui levottomana sohvalla ollen kuuntelevinaan Gretry neitosen loppumatonta juttua jostain sukulaisissa käynnistä Wisconsinissa, jossa oli nähnyt merkillisiä kanalajeja.

Sheldon Corthell, päivällispuvussa, sytyttämätön sikari sormissaan keskusteli vesiväritaulunäyttelystä Lauran ja rva Cresslerin kanssa Pagen ikävystyen kuunnellessa. Täti Wess käänteli valokuva-albumin lehtiä laskien, montako kuvaa siinä oli.

Mustaa kahvia oli juuri tarjottu, oli määrä pitää kolmas näytelmäharjotus Jadwinin pyhäkouIulasten sairaala-juhlaa varten ja rva Cressler oli kutsunut sen esittäjät aterialle. Odotettiin vain "ohjaajaa" hra Gerardya, joka aina tuli myöhään.

"Mielestäni", selitti Corthell, "menee vesivärimaalaus rajojensa ulkopuolelle, jos se yrittää olla muuta kuin harjotelma. Viimeisteltyä vesiväritaulua on arvosteltava samalla mitalla kuin öljytaulua, ja miksei siis mieluummin maalata öljyvärillä?"

"Ja vaikka oli niin paljon kanoja, ei ainoatakaan munaa saata aamiaiseksi", piipitti nti Gretry. Läsnäolevista oli hän ainoa, joka esiintyi tanssiaispuvussa. Hän menettelikin aina päin mäntyyn, puhui, pukeutui epäonnistuneesti; oli kehittymätön, kömpelö tytönletukka.

Cressler katkasi uuden sikarin pään ja sanoi Jadwinille: "Leaycraftkin lienee menettänyt viisitoista tuhatta."

Hän tarkotti Jadwinin osuutta toukokuun vehnäkaupoissa, joiden tilit oli tasattu edellisellä viikolla. Heti seuraavana päivänä tuon suuren viljanmyynnin jälkeen oli räjähtänyt tieto Ranskan kamarin aikomasta tullihommasta. Hinnat laskivat pelottavaa vauhtia. Härät säikähtivät. Leaycraft yllätettiin heti. Porteous-kolmikko yritti pitää yllä hintoja, mutta eivät jaksaneet. Ja niin vehnä, joka oli aamulla 93 6/8:ssa sekä 92 1/2:ssa putosi 92:een, roikkui siinä hetken ja putosi 91:een. Siitäkin askel askeleelta 88:aan. Silloin alkoi Jadwin ostaa. Oli pelättävää, että hinta nousisi noin suurta määrää ostettaessa. Mutta Gretry, taitava pörssitavoissa, jakeli ostomääräykset eri tahoille ja osteli varovasti parin kolmen päivän kuluessa. Jadwinin onni, tuo kultasiipinen, näytti ohjailevan asian kulkua. Tiedot aikaisista sateista pitivät hintoja tasollaan kaupan loppuun saakka. Se oli loistavaa ja Gretry hykerteli käsiään Porteous-joukkion tappioille. Ystävänsä voittoa ei Jadwin tarkoin tuntenut, mutta tältä sai hän 50,000 dollarin shekin, joka edusti pelkkää voittoa.

"Enpä onnittele", jatkoi Cressler. "Olisin mieluummin suonut sinulle tappion — jos se olisi pitänyt sinut erilläsi syvänteestä. Olet koppava nyt, Kyllä tunnen. Omasta kokemuksesta. Tiedän miten mies kiertyy keinotteluun —."

"Mutta, Charlie, eihän tämä ollut keinottelua", keskeytti Jadwin. "Asia oli varma. Löytörahaa! Jos tiedän varmasti, että jonkun kiinteistön arvo kohoo, niin enkö osta sitä, enkö?"

"Sitä pahempi, mitä helpommalta ja varmemmalta sinulle näyttää. Niin, tiedätkö", lisäsi hän äkkiä, "että Leaycraft on mennyt erään teollisuusliikkeen kirjanpitäjäksi Dubuqueen?"

Jadwin kierteli viiksiään. Hän katseli Laura Dearbornia yli Landryn ja nti Gretryn päiden.

"En tiennyt, että mies oli huvijahdin hinnoissa", mutisi hän, ja kiertäen kiivaasti viiksiään jatkoi hän: "Charlie, hiis vieköön, mutta tuon tytön tukka on kaunis."

Laura oli kiertänyt korkealle läikähtävän mustat hiuksensa, ja piti niitä koossa taiteellinen norsunluukampa, isoäidin peruja. Hänen pukunsa oli mustaa taftisilkkiä, olalla yksi ruusu. Hän istui suorana pää hieman kallellaan kuunnellen Corthellin puhetta.

Tähän aikaan oli Dearbornin tyttöjen talous jo kunnossa. Lauralle oli ensi kuukausi tuonut yhtämittaisesti iloa. Seuraelämän muodollisia velvollisuuksia ei hän harrastanut. — Page sai pitää niistä huolta, ja heti paaston jälkeen alkoikin tee- ja tanssikutsujen, päivällisten ja teatteri-iltojen vilisevä sarja. Täti Wess sai kulkea mukana "förkkelinä" ja täyttikin hän halulla huoltajatoimensa. Joka perjantai sai hän tanssikoulussa seurata Pagen pyörähtelyä ensi valssista uusimpiin tansseihin asti. Hän piti tarkkaa lukua tanssijoista ja selosteli Lauralle aina, kuinka monta kertaa kukin nuori mies oli tanssittanut Pagea.

Laura oli käynyt vakavampiin asioihin käsiksi. Hän oli alkanut lukea; ei novelleja vaan vankkoja teoksia, joissa oli mietelmiä "Ihmisestä" ja "Kutsumuksesta". Otti myös ranskan tunteja. Corthellkin otti täti Wessels’in avukseen saaden heidät konsertteihinsa ja luennoille. Kerran viikossa luki hän atelierissään heille runoja sellaisia kuin "Aasian valo" joiden salaperäisyys pani tädin pään pyörälle.

Laurasta olivat nämä illat ihanat. Atelieri oli kaunis ja avara, valo himmeä, Corthellin ääni heijastui paksujen samettiverhojen poimuista hillittynä huminana. Taiteilijan hieno käytös teki vaikutuksensa. Hän ei muistuttanut siitä kohtauksesta teatterissa, antoi vain hienosti ymmärtää, että edelleen rakasti ja odotti kärsivällisesti.

Landry Court tuli vieraisille niin usein kuin tyttö salli. Sai kerran sisarukset huvioopperaan. Näytelmä oli hänestä mainio, eikä hän huomannut kuinka vähän Laura siitä välitti. Joka tilaisuudessa hän piti esillä rakkauttaan.

Mutta tilanne oli käynyt mutkikkaaksi uuden tulokkaan, Jadwinin, takia. Hänen rakastumisensa oli myös ilmeinen. Liikemiehenä ei hän osannut osottaa taiteilijan hienoa vaatimattomuutta eikä hän Landry Courtin lailla tyttöä pelännyt, vaan kävi suoraan kohti. Laura joutui heti alunpitäen puolustusasentoon. Landryn kierti hän sormensa ympäri. Corthellin seurassa hämmentyi hän vain, kun tämä tulkitsi rakkauttaan. Mutta Jadwin ei antanut hänelle aikaa luoda. varustuksiaan, vaan tunkeutui hänen seuraansa joka paikassa. Sai rva Cresslerin liittolaisekseen ja kohtaamiset seurasivat taajassa tahdissa. Milloin oltiin oopperassa, milloin kutsuilla, milloin taas ajelulla Lincoln-puistossa Jadwinin ravureilla. Tämä myös kutsui heidät sunnuntaikoulunsa pääsiäisjuhlaan, jossa oli seinillä isokirjaimisia tunnuslauseita, ja jossa seitsemänsatainen kuoro lauloi täydellä voimalla ja kaiken läpi paistoi köyhyys ja lika.

Näin kului Lauran uuden elämän ensi kuukausi. Hän nautti siitä, että oli päässyt ahdashenkisestä Uuden Englannin kylästä, eikä ajatellut tulevaisuutta. Ei hän myöskään miettinyt, ketä noista kolmesta hän oikein rakasti, vaan antoi asiain mennä menoaan. Hän ei halunnut vielä mennä naimisiin. Landryn seura oli hauska, Corthellin atelieri-illat viehättävät ja Jadwinin ajeluista hän myös piti. Ei hän halunnut luopua mistään niistä, ja tädilleen hämmästykseksi hän usein sanoi.

Ja Page selitti yhteenpuristetuin huulin, että sisar oli koketti. Mutta niin ei ollut laita, sillä Laura ei koettanut salata noilta herroilta seurusteluaan toisten kanssa eikä hämmentynyt heidän kaikkien tavatessa.

Mutta vihdoin, klo 1/2 9 saapui hra Gerardy. Hän oli pöyhkeä, sillä hän tunsi olevansa tarpeellinen. Näytelmän-ohjaajana oli hän ankara ja komenteli kovin amatöörejä. Hän oli pieni, hermostunut mies, takki ahdas, iso punanen kravatti ja isot mansetit, joissa meksikolaiset jalokivinapit. Takinkäänteessä kuihtunut neilikka. Tuoksui hajuvesiltä ja esiintyi taiteilijana. Maalaili näet. Corthell kohteli häntä kuin ilmaa.

Keskellä lattiaa seisten, kirja kädessään hra Gerardy kumarteli huoneessa olijoille nyökäyttäen päänsä syvälle kankeitten hartiain väliin. Selitti viipymistään ranskanmurteisella englanninkielellä.

"Ehdotan että alamme heti", julisti hän. "Toinen näytös ja jos ehdimme, kolmas. Ja pyydän, sanat tarkkaan!"

Kaikki paitsi Corthell olivat tarkkaavaiset. Tämä jutteli ääntään hiljentämättä Lauran kanssa. Hra Gerardy vilkasi häneen päin ja kirjaa kämmeneensä takoen huusi:

"Tulkaa nyt. Jätetään tytöt ja käydään työhön. Neiti Gretry! — Tässä on lordi Glendalen maatalon kuisti."

"Ja tässä on maalaispenkki ja pöytä", huusi johtaja muljauttaen katseen
Landryyn.

Page tirskui salavihkaa. Gerardy käänsi hänelle selkänsä. Näytelmään kuulumattomat vetäytyivät sivulle.

Hän komensi ja arvosteli, otti uudelleen ja oli epätoivoinen, kun nti Gretry ei oppinut. Ja vielä kun tämän nenästä alkoi tulla verta, loukkaantui johtaja ihan. Tyttö itki ja ranskalainen metelöi. Mutta silloin astui Laura esiin ja Page näki heti hänen ilmeestään, että jotain oli tulossa.

Kun Lauran ei tarvinnut esiintyä tässä näytöksessä, vetäytyi hän sivuun. Jadwin tuli hänen luokseen ja sanoi jotain nti Gretrystä. Laura pani merkille, että kapitalisti oli erikoisen hyvännäköinen tänä iltana. Ei hän pukeutunut niin mallikkaasti kuin Landry ja Corthell, mutta ei Laura sitä häneltä odottanutkaan. Parasta mitä rahalla sai, oli hänen pukunsa ainekset.

"Mennäänkö tänne vastaanottohuoneeseen", ehdotti Jadwin. "Charlie on ostanut uuden kellon, joka on ihmelaitos. Teidän on se nähtävä."

Hän tarkoitti pääsiäisjuhlaa. Laura oli lähtenyt aikaisin selittäen syyksi kutsut ja päänsäryn.

"Kyllä", vastasi tämä. "Mutta päätäni särki vähän." Häntä hävetti, ettei ollut ollut täysin ihastunut Jadwiniin sinä iltana. Tämä oli puhunut tosissaan kyllä, mutta kaavallisesti. Ja hän oli lyönyt tahtia kirjallaan ja laulun lomassa sanonut, että halusi kuulla kaikkien äänet ensi värsyssä. Tämä ei oikein ollut Lauran makuun ja ajatellessaan, miltä Corthell tuossa touhussa näyttäisi, täytyi hänen hymyillä. Atelieri oli miellyttävämpi kuin sunnuntaikoulu.

"Ikävää se päänkipu. Ja kaipa minun pikku veitikkaini laulu oli enemmän meteliä kuin musikkia."

"Tokkopa teistä. Mutta minä käyn mielelläni siellä. Moody sai minut siihen viisi vuotta sitten. Kävin kuulemassa hänen saarnojaan. En päässyt uskoon, niin sanoakseni. Mutta ymmärsin, että jotain oli tehtävä ja että liikeperiaatteet ovat yhtä hyvin paikallaan uskonnossa kuin — hm, La Salle kadullakin. Jos kirkkoväki panisi sielujen pelastamiseen yhtä paljon huolta kuin dollarien kokoamiseen, niin johonkin päästäisiin. Ja niin tartuin puolenkymmenen vararikkoisen, toisiaan vastaan tappelevan pyhäkoulun asioihin ja järjestin ne uusiksi. Panin liikeperiaatteet käytäntöön, kelvottomat pois, kunnolliset tilalle eikä ole toista niin hyvin järjestettyä pyhäkouluryhmää Chicagossa, ja jos Moody tulisi, sanoisi hän: Hyvin tehty, Jadwin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija."

"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten pitäisi sitä työtänne mainiona."

"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär, sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi. Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa, tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."

Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."

"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."

"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän: "Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin. Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta. Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."

"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille, jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan, olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä. Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni. Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa, kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että voin tehdä teidät onnelliseksi."

"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"

Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.

"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin. Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"

"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."

"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — — kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin, "naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta. Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."

Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä, milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"

Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:

Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet "kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"

"Joitakin päiviä sitten heitin rahalla Gretryn konttorissa, menenkö mukaan, ja minulla oli sellainen tunto, että raha kääntyy niinkuin ajattelin."

"Se oli valitettavaa, Laura", sanoi hra Cressler painavasti. "Toivonpa, että kerran saamme tältä mieheltä juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan pelaa enää."

Laura katsoi pitkään. Sana 'pelaa' oli epäilyttävä. Se merkitsi jotain pahaa. "Pelaa", mumisi hän. "Se tietää pahaa."

"Ne sanovat sitä myymiseksi ja ostamiseksi", jatkoi Cressler, "siellä La Salle kadulla. Mutta vedonlyöntiä se on. Se on keinottelua viikkojen ja kuukausien markkina-arvoilla. Lyötte vetoa siitä, että vehnän hinta nousee. Minä väitän sen laskevan. Nuo syvänteen herrat eivät omista sitä vehnää, eivät sitä näekään. Eivät tiedä, mitä sillä tekisivät, jos sitä heillä olisi. Eivät välitä viljasta vähääkään. Mutta farmareita on tuhansia Iowassa ja Kansasissa tai Dakotassa, jotka välittävät ja satoja tuhansia köyhiä Europassa, joille se on tärkeämpi asia vielä kuin farmareille. Tarkotan niitä, jotka viljan tuottavat ja niitä, jotka sen syövät. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Ja heidän Välillään on Chicagon keinottelija, joka kohottelee ja alentelee sen hintoja kukkaronsa täytteeksi. Ymmärrätkö, Laura mitä tarkotan?" Cressler oli käynyt kovin vakavaksi. Laura kuunteli tarkasti.

"Katsos nyt, mitä tarkotan", jatkoi hra Cresssler. "Jos me poljemme viljan hinnat kovin alas, niin kärsii viljaa kasvattava farmari. Ja jos me sen ylettömästi kohotamme, niin kärsii köyhä, joka sen syö. Ja Euroopan köyhäin ruoka on leipä, eikä liha ja perunat kuten meidän. Kummankin kärsimyksien tasaamiseksi on vain yksi keino: pitää hinnat keskitasolla. Jos ne siitä heilahtavat, kärsii jompikumpi. Ja keinottelijat vain kohottelevat ja alentelevat. Ajatelkaa vain, että satojen tuhanten leipä on pörssin keinottelijakourallisen käsissä. Jos ei sitä voi maksaa, on nälkä vieraana. Ja farmarin täytyy myydä viljansa, halusi tai ei, Chicagon herrain määräämään hintaan, vaikka se toisi hänelle vararikon."

Laura nyykäytti päätään. Hän kuunteli mielenkiinnosta tätä ensi läksyään talousopista.

"Ja se on vain asian toinen puoli", jatkoi Cressler huolimatta Jadwinin säveistä vastalauseista. "Minä myönnän, että olen tässä keinottelukysymyksessä ihan järkähtämätön. Pidän teille saarnan jos suvaitsette. Olen itse keinotellut ja saattanut yhden ihmisen tuhoon. Nuo pelurit, jotka sanovat tekevänsä kauppaa — kuinka monta lupaavaa nuorta miestä olenkaan nähnyt sen vievän kumoon! Se on niin helppoa kuin kadun yli käynti. Muutamassa tunnissa tekee kolme, neljä sataa, tuhantisenkinen tuskin sormeaan kohottaen.

"Ajatelkaa mitä se merkitsee viidenkolmatta vanhalle pojalle, joka saa konttoristin palkkaa 75 kuussa. Kymmenen vuotta saisi hän säästää tuhatta dollariaan ja tässä se on saatavissa kädenkäänteessä. Miten hän pysyisi erillään keinottelusta! Hän jättää kunniallinen toimensa ja alkaa roikkuilla La Salle kadulla. Voittaa vähän, enemmänkin, ja on kiinni niin ettei pääse irti ja jonain päivänä joku miljoneeri sormenkoukistuksella heittää hänet nurin niskoin kumoon. Hän ei enää kykene kunnon työhön ja maleksii pörssin vaiheilla kunnes vanhenee ja on mennyt. Minä sanon, että tämä pörssipeli on niin kiehtovaa, ettei kukaan kokematon voi sitä aavistaa. Se on pahempaa kuin viini, morfiini. Se tarttuu ja vetää, vetää, kunnes ei pääse sen kurimuksen kurtusta… Jadwin, pysy siitä poissa poikani."

Jadwin nauroi ja pannen sormensa Cresslerin rinnalle, kuin vaihdetta kääntäen, sanoi: "Neiti Dearborn, käännetään hänet toiselle tolalle. Hänellä on hyvä tarkotus, mutta joskus joku kääntää tämän ratavaihteen auki."

Hyväntahtoisesti nauroi Cressler muiden mukana, mutta Lauran hymy oli vakava. Samalla olikin harjotus edennyt niin pitkälle, että Page huusi: "Laura — Beatrice — kolmas näytös!"

"Aijai, pitää juosta", sanoi Laura, kirjansa siepaten. "Herra Gerardy on ankara."

Hän kiirehti huoneen toiselle puolelle, jossa ohjaaja jakeli neuvojaan. Nti Gretry lausui juuri osaansa ja kesken hänen puhettaan oli Lauran, herttuattaren, astuttava esille. Hän lausui ensi lauseensa ja sai ohjaajalta ihastuneen, ranskankielisen kiitoksen. Laura oli ruhtinaallinen ja hra Gerardy kierteli ympäri kuiskien: "Hän on mainio. Menestyisi suuremmoisesti näyttämöllä."

Mutta täti Wess ei ollut oikein vakuutettu. Hän sanoi Corthellille: "Se on hänen korskea ryhtinsä. Kyllä tunnen. Noin hän tervehtii nuoria herroja, Pagen tuttavia, kotona."

"Minä olen ihan kuolla harmista", selitti Page nauraen. "Tuon tuttaviani kotiin ja haluaisin, että he pitäisivät sisarestani. Ja Laura tulee ylhäisesti astellen ja sanoo väärin heidän nimensä, kuin ei asia olisi enemmän arvoinen eikä välitä kuunnella mitä he sanovat. Minä saan hävetä niin että."

Kello 10 saatiin harjoitus loppuun, tarjottiin keveä illallinen. Sen jälkeen alkoi Laura tehdä lähtöä itsekseen ihmetellen, kuka häntä saattaisi Landry, Jadwin vaiko Corthell. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta nyt kuului satavan. Rva Cressler pyysi heitä jäämään yöksi, mutta Laura kieltäytyi. Jadwin ehdotteli Cresslerille vaunujen tilausta, kun Corthell ilmoitti jo tilanneensa. Ja hän sai saattaa tytöt kotia.

Kun oli sanottu hyvästit, sanoi Page Landrylle: "Voithan tulla tädin ja minun kanssa samoihin vaunuihin, niin saat sateenvarjon meiltä."

Poika aikoi ensin kieltäytyä. Hänellä ei ollut varoja tilailla vaunuja, mutta hän oli liian ylpeä ajamaan toisen maksamissa. Mutta Page piti hänelle rippisaarnan, ei sanonut ottavansa vastuulleen toisen mahdollista keuhkokuumetta.

Page puri huulensa yhteen ja sanoi: "Mies, joka voi heitellä dollarin juomarahoja, voi myös ottaa ajurin lähimmästä kulmasta."

"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.

Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen ovesta sisään.

Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai mitä?"

"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä. Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."

"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle erityisen viehätyksen.

"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu. Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta", jatkoi hän syvään hengähtäen, " tämä onniko minulle ! Ja kuitenkin on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."

"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:

"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes vähänkin."

"Mutta miksi tehdä loppu? Miksei jatkaa näin? Hyvähän näin on? En haluaisi muutosta. — — — Mutta mehän olemme perillä."

Vaunut ajoivat portaitten eteen. Täti ja Page olivat jo sisällä. Kun vaunut vierivät pois, sanoi Laura:

"Olen siis saanut vastauksen. Ette halua muutosta. Se merkitsee, että ette rakasta minua. Jos rakastaisitte, haluaisitte muutosta, kuten minä haluan, haluaisitte hartaasti uusia taivaita ja uutta maata."

"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.

"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."

Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:

Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.

"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja
Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.

"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla. Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75 senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua kiitollisuudenvelkaan."

"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen naisen silmiin."

Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat pimeässä. Laura sanoi:

Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — — miksi?"

Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti. Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi. Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen, jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja tuo, tuo oli uskaltanut.

Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu- ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että "tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea, että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.

Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut koskettava hänen pikkusormeensakaan.

Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.

Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän huomattavasti. Se kuului:

"Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa
milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."

Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan
kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.

"Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa, jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se vain kiusaisi minua.

Miltei yhtä vaikea oli kirjoittaa Curtis Jadwinille, mutta sitä kirjottaessaan hän tunsi tulevansa juhlalliseksi ja arvokkaaksi:

Kun te tänä iltana pyysitte minua vaimoksenne, olisi teidän ollut saatava suora vastaus, mutta sen sijaan minä oikullisesti vastasin tavalla, jota pyydän anteeksi ja jonka pyydän unohtamaan. Sanoin sellaista, joka voi teille merkitä yllykettä. Olen pahoillani, että niin unohdin oman arvon tuntoni. Sallikaa minun korjata erehdykseni. Minun olisi totuuden mukaan ollut vastattava teille kieltävästi.

Ja tämä on oleva siitä asiasta viimeinen sana, jos mieli meidän ystävyytemme jatkua.

Hän sulki kirjeet. Kello oli kaksi. Mutisten itsekseen: "en voisi nukkua, jos en saisi näitä postiin heti" soitti hän kelloa ja antoi kirjeet talonmiehelle. Sitten istahti hän pää käsien varaan. Häntä uuvutti niin ja sormet kostuivat vuotavista kyynelistä. Sitten rauhottui hän ja tietäen että elämässään oli huomenna alkava uusi kappale, nukahti hän rauhaisaan uneen. Aamiaisen syötyään siinä klo 11 aikana alkoi hän tuumia, "kuinka kukin oli sen ottanut".

Aikaisin iltapäivällä tuli Landry Courtin vastaus. Se oli kyyneleisten itsesyytösten sekava vyyhti ja päättyi epätoivoon. Tyydytyksen tuntein Laura repeli kirjeen kappaleiksi, jotka poltti. Sitten aikoi hän lähteä LincoIn-puistoon, kun lähetti toi laatikon. Se oli täynnä ruusuja, joitten varteen oli kiinnitetty Corthellin kirjelippu. Siinä olivat vain sanat: "Siis hyvästi sittenkin".

Laura käski viemään kukat Pagen huoneeseen. Sitten meni hän puistoon, jossa viipyi parisen tuntia. Kävelyn reipastuttamana tuli hän kotiin, palvelija ojensi hänelle käyntikortin, jonka eräs herra oli jättänyt kysyttyään häntä. Siinä oli nimi Curtis Jadwin.

Kaunis oli tänä vuonna Chicagon kevät. Aurinko paistoi joka päivä viikkokausia pilvettömältä taivaalta. Järvikin, jonka pinnalla koillisen nostamat valkolakit olivat leikkiään lyöneet, rauhottuivat. Puistossa esiintyivät kevään merkit. Puut lehdettyvät, mustalle, sulavan lumen kastelemalle maalle kohosi nurmi, ja puutarhurit olivat ahkerassa touhussa. Ilma oli täynnä kevään pursuvaa kasvuvoimaa.

Pohjoispuolella, Washington Squarella, Järvenrantakatua pitkin aina Lincoln-puiston bulevardille ja pitkin Erie-, Huron- ja Superiorkatuja sekä North Mark ja La Salle katuja kulki puhkeavien lehtien heleän vihreä vyöhyke.

Yhä aikaisemmin joka aamu pilkisti aurinko Laura Dearbornin makuuhuoneen itä-akkunoista sisälle. Joka puolen päivän aikaan oli se entistä korkeammalla. Joka iltapäivä laajenivat akkunain edessä olevat lehtiverhot. Talviakkunat otettiin pois ja kärpäsverhot asetettiin tilalle. Katukäytävillä puhdistettiin huonekaluja ja vuodevaatteita; "kevätsiivous" oli parhaillaan. Varpuset olivat pesänrakennustouhuissa ja puistoissa kuului kerttujen viserrys. Kukkakauppiaan vaunut kiertelivät katuja ja talojen edustalle ilmestyi laatikoita ja ruukkuja, joissa kasvoi orvokkeja ja kurjenpolvia. Viiniköynnökset kiertelivät seiniä.

Kun sitten tuli kolme sadepäivää ja niiden jälkeen täysi päivänpaiste sekä eteläiset tuulet, työntyivät lehdet kuin taikavoimalla esiin kuivimmistakin oksista, ja kaupungin ylle asettui kuumuus kuin hirvittävä pilari, jonka ukkos-ilmat ja sateet vain hetkeksi kaatoivat, mutta joka niiden jälkeen taas asettui paikoilleen painaen kaupunkia korkonsa alle.

Ilmat olivat vielä ihanat. Oli liian aikaista lähteä kuumaa karkuun Wisconsinin järville, mutta sisällä oloa ei ollut ajattelemistakaan. Dearborninkin talon ympäristöllä oltiin joka talossa illoin kuisteilla perheryhmissä. Tuoleja, peitteitä, riippumattoja. Ja avatuista akkunoista kuului pianon säveleitä. Lapset leikkivät ääneensä ilakoiden. Katukäytävillä oli liikkeellä neitosia puserosillaan ja nuoria miehiä flanellipuvuissa. Pistäydyttiin naapurissa juomassa lasi sitroonavettä tai viinimaljaketta. Paksuvatsaiset vanhemmat miehet, kapitalistit, istuivat ruokiaan sulatellen keinutuoleissaan vankat vatsat valkeitten liivien verhoomina, olkihatut polvilla ja sikarit suussa.

Eräänä tällaisena iltana istuivat Dearbornin tytöt Cresslerillä ollen seurue yleiseen tapaan kuistilla ja portailla. Kesä näytti vain kohottavan sisarusten kauneutta. Pagen ruskea tukka ei koskaan ollut loistavampi, hänen poskiensa väri helakampi eikä vartalon kypsymättömät piirteet suloisemmat. Silmät tuntuivat tyventyneen ja niiden pitkien ripsien alta katsoi kehittyvä naissielu. Laura oli ihan kuninkaallinen. Arvokas oli hänen pitkän solakan vartensa ryhti. Sysimusta tukka oli korkeana kuin kruunu. Kevätpäivät olivat hieman pehmentäneet hänen kasvojensa tasasta kalvakkuutta ja ruskeista silmistä paistoi koko juhannuskesän loisto.

Hänellä oli tullessaan yllään päällystakki ja vyössä kimppu orvokkeja.
Tervehdittyään antoi hän istuessaan takkinsa soljua alas hartioilta.
Samassa huomasi hän Landry Courtin seisovan puoliksi varjossa hra
Cresslerin tuolin takana.

"Hän on ensi kertaa täällä sen illan jälkeen", kiirehti rva Cressler kuiskaamaan Lauran korvaan. "Hän kertoi minulle. Tänään oli hän täällä päivällisillä ja sitten, poika parka, miltei itki minun sylissäni. Kyllä hän on katunut."

Laura kohautti leukaansa kärsimättömästi, mutta itse asiassa oli hänen suuttimuksensa jo lievennyt — ei hän osannut kauan vihata. Mutta hän oli tervehtinyt poikaa vain mitä lyhyimmällä päännyökkäyksellä.

"Lämmin ilta.", sanoi hän löyhyttäen kasvojaan iltalehdellä. "Janottaa niin."

"Lähetäppäs, tyttöseni, tänne sitä sitroonavettä", sanoi emäntä neiti Gretrylle. Page otti halulla lasin, mutta Laura pyysi saada pelkkää vettä. "Herra Court, toisitteko minulle?"

Landry lähti sitä hakemaan ja kaatoi puolet maahan innoissaan. Laura kiitti häntä hymyillen, mutta nimitti häntä vain sukunimeltä, osottaakseen, että vaikka tuo temppu oli unohdettu, ei suhde ollut entisellään. Myöhemmin kun Page näpsäytteli mandoliniaan ja Landry vihelti samaa säveltä, sanoi rva Cressler Lauralle:

"Näin tänään hra Corthellin nimen Pariisiin saapuneiden amerikalaisten luettelossa. Hän viipyy kai kauan; tulleeko ollenkaan takasin. Hänen lähtönsä kesken näytelmän harjotusten oli ikävä. Hän olisi niin kernaasti näytellyt sen rakkauskohtauksen sinun kanssasi siinä neljännessä näytöksessä, mutta kun et sinä ruvennut, ei hänkään. Jadwin ei kai paljoa pahastunut, vai mitä?"

"Kyllä se oli pettymys hänelle", jatkoi rva Cressler. "Hän oli sen tilaisuuden tarkottanut pyhäkoululaistensa hyväksi ja sen raukeeminen oli ikävä hänelle, vaikkei hän mitään sanonut. Tuleeko hän tänne tänä iltana?"

Jadwin oli jokapäiväinen vieras Cresslerillä. Hän tuli parivaljakollaan, neekerilakeija vierellään ja kaksi rotukoiraa takana juosten. Hevoset eivät olleet huomiota herättävät eikä loistovaljaissa, mutta asiantuntijat pysähtyivät niitä ihaillen katsomaan.

Hetken kuluttua alkoi rva Cressler taas puhua kertoen Lauralle, että heillä on aikomus mennä kesäksi Oconomomac järvelle Wisconsiniin, ja pyysi hän tyttöä mukaan, mutta Laura vastasi, että Page voi tulla. "Minun suunnitelmani ovat vielä laatimatta", sanoi hän ja lisäsi samassa, että haluaisi lainata erään kirjan, sekä lähti sitä sisältä hakemaan.

"Merkillinen tyttö. Väliin en ymmärrä häntä ollenkaan", sanoi rva
Cressler miehelleen.

"Jotkut näyttävät syntyneen suruihin ja Laura on sitä lajia. Se näkyy jo hänen sysimustasta tukastaan ja silmistään."

"Ja Landry Court parka", mutisi rouva hetken kuluttua. "Hän olisi myös mennyt tytön kanssa naimisiin, mutta näyttää saaneen aika läksyn. Hän on ihan murtunut."

"Tekisi mieli pudistaa hänestä pois kaikki naishulluus. Lahjakas poika mutta ei koskaan osta mitään omin päin pörssistä. Ei halua keinotella."

"Laura vaan ei huolinut hänestä. Eivätkä he sopisikaan toisilleen. Jadwininkin hän on hylännyt. Tyttö pitää taiteesta ja runoudesta, joista Curtis ei välitä. Eipä hän ottanut Corthelliakaan, joka olisi hänelle sopinut. Mutta vielä hän hänet ottaakin."

"Aina te naiset tahdotte naittaa ihmisiä. Jätä hänet rauhaan. Hän hoitaa asiansa ja on tyytyväinen. Jos hän saa suruja, on se toisten syy. Anna hänen soutaa omaa venettään, päätä häneltä ei puutu. — Muuten, sivumennen sanoen, Curtis on keinotellut taa."

"Niin on. Ovat Gretryn kanssa asioissa joka päivä. Myyvät syysvehnää ja maissiakin. Sanoivat hänen voittaneen kymmenisen tuhatta tänään. Voittaa aina ja se vetää."

"Ei, mutta hän vuokrasi sen sille suurkaupalle ja ne maksavat — arvaas — kolme sataa tuhatta vuodessa. En ymmärrä, miksei hän pysy alallaan, jolla varmasti rikastuu, vaan kieppuu siellä pörssin liepeillä."

Samassa ilmestyi Laura salin akkunaan sanoen, ettei hän löytänyt hakemaansa kirjaa ja rva Cressler lähti sitä hakemaan. He jäivätkin sisään istumaan sivusta-akkunan ääreen. Vaihdettuaan pari lausetta ilmasta istuivat he vaiti hetken, jonka jälkeen Laura sanoi: "Minä menen naimisiin heinäkuussa."

Sanattomana tuijotti rva Cressler häneen pimeässä. Sitten änkytti hän:
"Naimisiin? Tyttö kultani. Ja minä kun luulin, että hylkäsit herra
Corthellin ja että hän siksi lähti."

"Herran kiitos!" huudahti rva Cressler ja suuteli tyttöä molemmille poskille. "Sanoinhan minä että te olitte toisillenne luodut. Mutta minä luulin sinun hyljänneen hänetkin."

"Niin teinkin", vastasi Laura hiljaa, painavasti. "Vielä viime viikolla sanoin, etten rakasta häntä."

"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."

"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen taskussaan."

"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että hän saa käydä. Ja se alkoi taas."

"Kyllä kai… Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."

"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?

"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä.
En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin
Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa
vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."

"Sellaista lorua sinä olet imenyt runoudesta. Varmaa on, että Jadwin rakastaa sinua."

Hieman kirkastuen sanoi Laura: "Ei epäilystäkään. Ei mikään näytä hänen mielestään olevan kyllin hyvää minulle. Ajatelkaas, että minä tässä eräänä iltana tulin maininneeksi hänelle jotain hansikkaista ja hän sai minut antamaan mittani ja sitten hän — sähköttää Brysseliin jollekin kuuluisalle tehtailijalle tilaten en tiedä montako paria."

"Niin hänen tapoistaan", huudahti rva Cressler. "Kyllä sinä tulet onnelliseksi, Laura rakas. Ei voi muuta, kun mies niin rakastaa."

"Minä haluaisin tulla onnelliseksi", sanoi Laura raskaasti. "En haluaisi havaita että tämä kaikki on ollut erehdystä." Hän pyyhkäsi silmiään.

"En ymmärrä. Minusta on hyvä olla rakastettu. Se mies joka enimmin minua rakastaa, saa minut rakastamaan itseään. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta nyt. Luulenpa että minun pitää olla tyyni ja kiihkoton."

"Mutta juurihan sinä sanoit, että rakkaus on oleva kuin Intian tai sen 'Faustin' tytön, tai että sen pitää murskata sinut ja nyt? En oikein ymmärrä?"

"Sanoin että olen tänä hetkenä toinen ja seuraavana toinen, En tiedä itsekään. Mutta — hänen hevosensa! Tunnen niiden kavioiden kapseen vaikka kuinka kaukaa. Mennään ulos. Ja — tämä on salaisuutta kaikki."

Laura pudisti päätään. "Kotona vain. Hyvin vaatimattomasti. Sitten menemme Geneva järvelle."

Rva Cresslerin käsi Lauran vyötäisillä tulivat he ulos ja samassa lennätti hra Jadwinin valjakko alas katua ravurien jalkain iskiessä kivitykseen niin yhtä jalkaa kuin olisi ollut vain yksi hepo juoksemassa.

"Mikäs on ennätys?" kysyi hra Cressler ja Jadwin annettuaan ohjat lakeijalle otti kellonsa, jota valaisi sikarin hehkulla. "Yksitoista ja neljännes", tiedotti hän, "ja silta oli auki."

Hän nousi portaita löyhytellen hatullaan ja istuutui tuolille, jonka
Landry oli hänelle tuonut.

"Totta tosiaan", huudahti hän. "Käsissäni on tuskin tuntoa. Nuo veitikat vetävät ne vielä kerran sijoiltaan."

Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun hän jo ehdotti, että lähettäisi miehen kotiin ja ottaisi Lauran ajelulle Lincoln-puistoon. Lupasi tuoda takasin tunnissa.

"Eihän se saa estää", sanoi rva Cressler. Ja niin Laura lainasi Pagen hatun. Katulyhtyjen valossa he pian vilahtivat, Jadwin leveäharteisena, suussa uusi sikari ja ohjat kireällä; vierellään solakka Laura, jonka kalpeille kasvoille musta tukka heitti traagillisen varjon.

Toukokuun puolivälissä kihlaus julaistiin ja vihkiäiset määrättiin kesäkuun alkuun. Tänä aikana oli Laura mitä vaihtelevaisin ja saattoi ystävänsä epätoivoon.

Sitä ennen hän kertoi asian sisarelleen. Pagen kirjottaessa päiväkirjaansa hän tuli tämän huoneeseen, istahti lattialle ja alkoi koetella hansikkaitaan.

"Mutta minä en tiedä. Viime yölläkin nousin vuoteeltani ja istuin akkunan ääressä pitkän aikaa. Kaikki oli niin kaunista mutta minun teki mieli itkeä. Väliin haluaisin kuolla."

"Kun löydät miehen, joka sinua rakastaa ja jota sinä ihailet ja kunnioitat — rakastat. Mitäs sanot, lapsukainen, jos siskosi jonain päivänä tässä menisi naimisiin?"

Page käännähti tuolillaan huudahtaen: "Laura, Laura, kerro minulle.
Kuka? Minä olen epäillyt —."

"Minä en antaisi yhdellekään miehelle sitä tyydytystä. Mies saa rakastaa naista enemmän kuin tämä rakastaa häntä. Hänelle saa riittää kun nainen antaa hänen tuoda jalkojensa juureen kaikki mitä halajaa. Mies saa palvella häntä kuin entisajan ritari — antaa koko elämänsä naisen mielijohteen takia. Ja naisen asia on olla kylmä ja loitolla. Niin ajattelen rakkaudesta."

"Mutta ne eivät olleet kylmiä sitten, kun ritari oli luvannut mennä naimisiin niiden kanssa. Ne rakastivat ja menivät rakkaudesta naimisiin."

"Rakkaudesta", pilkkasi Laura. "En usko rakkauteen. Noita juttuja saat romaaneista. — Tyttöseni, minä saan kauniita pukuja, viimeiset mitä neiti Dearborn laittaa itselleen. Ne tulevat olemaan ihmeelliset."

Samassa soi välipalakello ja Laura hypähti ylös huudahtaen, että koko aamupäivä oli mennyt ja hänen piironginlaatikkonsa olivat vielä kesken laittamisen. Ja juoksi pois. Page istui hetken aatoksissaan. Sitten kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mailma ilman rakkautta — kuinka kurja se olisi. Rakkaus on niin kaunis, että se tekee minut surulliseksi."

Sitten sulki hän vihkonsa pöytälaatikkoonsa. Pagen pöytä oli aina täsmällisessä järjestyksessä. Siksi hurmistuikin hän nähdessään, että Lauran jäleltä oli matolla nappeja ja langanpätkiä. Ne kokosi hän huolellisesti ja heitti paperikoriin.

Kun Laura kertoi uutisen tädilleen, ei eukko hämmästynyt vähääkään. Sanoi vain: "Sitä odotinkin. Jadwin on miesten mies. Totta puhuen, luulin ensin, että se olisi Corthell. Tännekö te asetutte? Kyllä minä tavarani pakkaan."

"Ei, ei", huudahti Laura. "Te pysytte täällä, Jadwin ostaa uuden talon
North Avenyn ja State kadun kulmasta, Lincoln-puiston luota."

"Niin. Siellä on musiikkisali urkuineen ja taidegalleria. Kaunis, kaunis. Minä saan omat vaunut ja ratsun ja ooppera-aition ja huvilan. Se on Geneva järvellä. Ja sievän höyryjahdin. Näin eilen sen kuvan. Kun ajattelen, että vuosi sitten kuluttelin aikaani Barringtonissa niiden vanhain sininokkain keskuudessa ja nyt: kaunis talo, palvelijoita, tauluja, vaunuja. Nyt alkaa elämä."

"Mutta en minä ajattelisi niin paljon noita asioita", sanoi täti Wess vakavasti. "Ethän sinä mene naimisiin hänen kanssaan vaunujen eikä hevosten takia, vaan siksi että rakastat häntä. Eikö niin?"

"Oh!" huudahti Laura, "minä menisin murjaanin kanssa naimisiin, jos hän antaisi minulle kaiken tämän siksi että hän rakastaa minua."

"En minä noin puhuisi", sanoi täti katsoen ihmeissään tyttöä. "En leikillänikään."

Samana iltana odotettiin Jadwinia heille. Jonkun oikun vallassa alkoi Laura jo kello neljältä pukeutumistouhuunsa. Sitten ensi ooppera-iltansa ei hän ollut pannut niin suurta huolta ulkoasuunsa. Hän tilasi kukkia ja vaati, että täti ja Page pukeutuisivat parhaisiinsa. Itselleen valitsi hän mustan avokaulaisen silkkipuvun, pitsihihaisen ja päätti ottaa ylleen jalokivensä. Kello viiteen asti oli hän mitä parhaalla tuulella. Lauleli itsekseen ja ohjaili pöydän kattamista. Mutta juuri silloin kun Jadwinia odotettiin joka hetki, muuttui hänen mielialansa äkkiä ilman nähtävää syytä. Kun Page tuli hänen huoneeseensa, oli hän pahatuulinen ja puhui yksin tavuin. Sanoi olevansa ruma ja epäonnistuneesti puettu. Heitti ruusunsa menemään ja heittäytyi tuoliin.

"En tule alas tänä iltana. Saat tädin kanssa pitää seuraa Jadwinille.
Sano että minä olen sairas ja vuoteessa."

Houkuttelu ei auttanut mitään. Hän vain kävi oikukkaaksi ja soimasi Pagea kiittämättömyydestä. Vaati kunnioitusta. Käytti kovia sanoja, kunnes hänen mainitessaan, että hän halusi rakkautta, siskonsa heittäytyi hänen syliinsä ja heti itkivät yhdessä. Laura pyyteli Pagelta anteeksi: "Rakastathan minua. Ole minulle hyvä näinä päivinä. Minä olen kyllä omituinen ja hermostunut, mutta en voi auttaa sitä."

Samassa soi kello. Lauraa vain ei saatu tulemaan alas. Ja niin Page ja täti saivat pitää seuraa hra Jadwinille parhaansa mukaan. Mutta kahvia juotaessa hän ällistytti heidät ilmestymällä joukkoon puettuna nunnamaisen yksinkertaisesti. Ei sormustakaan sormissa eikä ainoatakaan jalokiveä näkyvillä. Hän oli hiljainen, puhui matalalla äänellä ja sanoi tulleensa vain juomaan lasin vettä. Mutta toiset saivat hänen ottamaan kupin kahvia. Sitten hän söi jälkiruokaa ja puheli siitä huvijahdista. Söi lisäänkin.

Pöydästä noustuaan menivät he kirjastoon. Jadwin sytytti sikarin. Ulkona satoi. He neuvottelivat jahdin nimestä. Laura ajatteli klassillisia "Arethusa" tai "Nereid". Page ehdotti nimeksi "Artemis". Jadwin sanoi: "Nuo nimet ovat kyllä kauniit painettuina, mutta mikä lienee, kun ne eivät miellytä. Mutta jos sinä, Laura —"

Samassa alkoi täti kertoa nuoresta miehestä, jolla oli ollut vene nimeltä "Fanchon", ja hän oli sillä hukkunut.

Vähän myöhemmin tuli joku Pagen poikatuttava vieraisille ja hän meni sen luo. Sitten puikahti täti pois.

"Kuinkas on päivä kulunut, tyttöseni?" kysyi Jadwin kumartaen hänen olkansa taa hänen etsiessään kirjoista kaunista nimeä.

"Mitä he sanoivat?" sanoi Jadwin laskien kömpelön kätensä Lauran tukalle ja lisäten: "Sinulla on ihmeellisin tukka kuin koskaan olen nähnyt."

"Oh, eivät ne hämmästyneet. Curtis, älä —" Hän heilautti päätään kärsimättömästi, mutta hymyili sitten lieventääkseen vaikutusta. "Minä aina hermostun, kun joku koskettaa minun tukkaani. — Eivät ne oudostelleet muuta kuin sitä kiirettä. Curtis, eikö lykätä talveen?"

Mutta Jadwin vältti kysymyksen ja kun Laura aikoi palata siihen asiaan, veti hän taskustaan papereita, huvilan piirustukset, alkaen näytellä niitä.

"Ei sitä voida saada täksi kesää", sanoi Jadwin viivytellen. "Mehän haluamme kaikki valmiiksi siksi kun menemme sinne."

Laura myönti auliisti, mutta Jadwin näki, että hän oli pettynyt. Hän purasi viiksiään ja sanoi sitten: "Ehkäpä se sittenkin kävisi. Tingitäänpäs hieman. Kuules, me olemme olleet kihloissa, mutta — sinä — et ole koskaan, et ole suudellut minua omasta alotteestasi. Tyhmää puhetta, niinkö? Mutta olin ajatellut, että se olisi suloisinta elämässä, kun oma tyttönen itse kiertäisi kätensä kaulaani ja suutelisi —"

Laura hymyili epämääräisesti ja selaili kirjansa lehtiä, Jadwin jatkoi: "Jonain lähipäivänä sinä teet sen, kun minä en muistakaan, ja minä toimitan sen kukka-ansarin. Mitäs sanot?"

Erotessaan sopivat he siitä, että seuraavana aamupäivänä mennään Geneva järvelle sitä huvilatyötä katsomaan. Sitten Laura ojensi kätensä, mutta Jadwin veti hänet syleilyyn ja suuteli monta kertaa hänen poskiaan.

"Curtis, älä nyt hupsuttele", saneli Laura taipuen kumminkin. "Etkö voi rakastaa minua noin rutistelematta."

"Tyttö, kuinka sinua rakastankaan. Kätesi kosketus, tukkasi! Ihmeellistä." — Mutta samassa oli hän oma herransa taas. "Hyvää yötä, siunattu tyttö."

Heidät vihittiin kesäkuun viimeisenä päivänä klo 11 a.p. siinä episkopaalikirkossa, joka oli tyttöjen kotia vastapäätä. Läsnä olivat vain Cresslerit, nti Gretry, täti ja Page. Ukkosta oli ilmassa ja satoi. Jadwin oli kiihtynyt eikä hänen katseensa hetkeksikään siirtynyt Laurasta. Morsian oli tyyni. Hän oli puettu hienoon matkapukuun. Page itki: "Siinä menee minulta sisar." Täti muisteli Lauran isää ja tätä itseään pikku tyttönä.

"Rakkaat ystävät", kuului alttarilta. "Me olemme kokoontuneet Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa yhdistämään tämän miehen ja tämän vaimon pyhän avioliiton siteellä." — — "Minä puhun teille, niinkuin teille puhutaan tuomion kauhistavana päivänä, jolloin sydänten salaisuudet paljastuvat."

Page tunsi hetken juhlallisuuden mielessään. Avioliitto oli vakava asia ja hän, Page, oli pieni syntinen tyttö, joka oli ansainnut rangaistuksen "tuomion kauhistavana päivänä". Vasta viime viikolla oli hän petkuttanut tätiä poika-asioissa. Mutta hän katui ja lupasi parannusta. Päätti alkaa uuden elämän. — —

"Tule nyt. Page, se on ohi jo", sanoi täti hänelle. "Tule suutelemaan sisartasi." — Vieraat suutelivat morsianta. Samassa tuotiin esille laatikko täynnä hienoja ruusuja. Lapulla seisoi: "Tulkoon osaksenne se onni, jota te olette tuottaneet kaikkien tuttavainne elämään. Teidän S.C."

Seurue kiirehti kirkosta tyttöjen kotiin, jossa matkalaukut odottivat. Jadwinin ajopelit olivat jo odottamassa. Vielä kerran juoksi Laura huoneeseensa, jossa oli elänyt elonsa onnellisimman ajan. Nyt oli hän sen jättävä. Edessä oli tuntematon tulevaisuus. Ja kyyneleet silmissä heitti hän rakkaalle neitokammiolleen hyvästit. Polvistui vielä vuoteensa ääreen ja rukoili voimaa olla hyvä ja uskollinen vaimo. Samassa tunsi hän voimakkaan käden olallaan. Ensi kerran katsoi hän suoraan miestään silmiin.

"Tiedän — — ymmärrän", soperti tämä. Ja tuntien että tämä mies todella ymmärsi häntä ja oli häntä lähempänä kuin kukaan koskaan oli ollut hän kierii käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa kastunein kasvoin.

Kyyneleet vuotivat miehenkin silmistä hänen sanoessaan: "Kaikki on hyvin, rakkaani."

"Niin, niin, tähän hetkeen asti en ole sitä niin tuntenut. Alusta alkaen rakastin sinua tietämättä sitä. Olen ollut sinulle kova ja kylmä ja suren sitä. Minä rakastan sinua, kallis, kallis, enkä koskaan anna sinun sitä unohtaa."

Samassa muisti Jadwin jotain ja sanoi: "Meidän kauppamme, ethän sitä ole siis unohtanut."

Kuukaudet kuluivat. Jo oli kulunut kolme vuotta siitä, kun heidät vihittiin St. James’in kirkossa.

Siitä asti kun Jadwin oli Ranskan tullin takia myynyt miljonan bushelia vehnää, oli vehnän hinta alituiseen laskenut; 84:Stä se oli laskenut alle 80. Valtavat sadot kaikilla maailman äärillä olivat sitä hintain laskua edistäneet. Kukaan ei ollut halukas pörssissä ostamaan. Karhu-johtajat olivat voimakkaat. Hinta laski jo 72:teen. Satovyöryjä tulvi Chicagon syvänteeseen. Hyvä oli sato Argentiinassa ja Venäjän aukeilla; Intiassa, Burmassn, Mysoren ja Sindin pikku tiloilla tuli täysiä satoja. San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa oli maa yhtenä hedelmällisyyden tulvana. Ja kaikilta Yhdysvaltain kulmilta, Nebraskasta, Iowasta, Kansasista ja Illinoisista, koko vehnävyöhykkeeltä, tuli hyvän sadon tietoja.

Mutta alhainen hinta piti farmareita köyhinä. Uusia kiinnityksiä oli otettava, sadotkin pantattava etukäteen. Uusia koneita ei kannattanut ostaa. Keksi-Lännellä väheni ajokärryjen ja huoneurkujen menekki. Jossain muualla maailman kulmilla halpa vilja helpotti elämää, mutta Yhdysvalloissa vaikutti farmarien köyhyys koko liike-elämään lamaannusta. Wall-kadulla olivat osakkeet alhaisessa hinnassa. "Huonot ajat." Tätä kesti kolme vuotta. Chicagon pörssissä kävi sananparreksi lause, että huoleti voi myydä niin paljon kuin kaupaksi sai, sillä hinnat aina alenivat. "Karhumaisuus" pääsi niin valtaan, että se tuntui loppumattomalta.

Jadwin oli taas kiertynyt syvänteen pyörrevirtain vaikutuspiiriin. Karhu alkuaan oli hän taas kerran myynyt summassa ja voittanut. Kaksi kuukautta myöhemmin he Gretryn kanssa suunnittelivat entistä suuremman kaupan. Laura, joka ei juuri puuttunut miehensä liikeasioihin, näki lehdistä että kauppa kerran jo horjui perusteitaan myöten. Mutta Jadwin oli innostunut peliin. Hän ei enää tarvinnut Gretryn houkutuksia. Hänestä oli tullut strateegi, rohkea mies, joka ei koskaan ollut niin innoissaan kuin säälimättömän hyökkäyksen hetkinä. Kun toiset koittivat häntä työntää pois markkinoilta, narrasi hän ne ottamaan yhden väärän askeleen ja pannen koko omaisuutensa vaakaan iski kuolettavan iskun. Vasta paljoa myöhemmin kuuli Laura, kuinka likellä häviötä hän oli ollut.

Ja taas laski vehnän hinta. Huhtikuun ensi viikolla Jadwinin avioliiton kolmantena vuonaa oli kevätvehnän hinta Chicagon pörssissä 64, kesäkuun sato 65 ja syysvilja 66 1/8 senttiä. Helmikuulla Jadwin oli myynyt satatuhatta bushelia. Gretryn y.m. mukana uskoi hän hinnan laskeutuvan kuuteenkymmeneen. Mutta maaliskuulla ei alennut yhtään. Jadwin oli vakava. Tuo kauppa ei häntä juuri huolettanut, niin rikas hän oli. Häntä huolestutti "tilanne". Hän alkoi aavistaa, että jotenkin oli talven kuluessa tapahtunut muutos. Ajat paranivat. Täällä Kansakunnan Sydämessä, jossa ajan sairauden ja elon jysähdykset ensinnä tuntuivat, Jadwin tunsi elon veren nopeammin liikkuvan. Raha oli helpommalla. Ihmiset tuntuivat olevan rikkaita, arvopaperit vankemmat ja pantit auliimmat. New Yorkissa jo osakkeet nousivat hinnoissa. Miehet tekivät rahaa ja lainasivat, tuhlasivat sitä. Arkuista ja kassaholveista se levisi yli maan.

Kevät tuntui kylmältä ja Jadwin alkoi epäillä, että niin monina vuosina tullut runsas sato nyt voi pettää. Hän alkoi pitää silmällä ilmatietoja. Ne näyttivät vahvistavan hänen luulojaan. Keokuk'ista Iowasta tuli tieto, että viljaa haittasi kuivuus. 'Benedict, Yates Centre ja Douglas Kansasissa ilmoittivat kylmäin tuulien vikuuttaneen oraita. Illinoisissa oli halloja. Lunta ei ollut kyllin talvella. Ohio kyllä oli lupaava, niin myös Missouri, mutta Indianassa ei ollut kohtuullisenkaan sadon toivoa. Mitä sanoi Nebraska joka oli yhtä vehnävainiota kokonaan? Sieltäkin tuli sangen huolestuttavia tietoja.

Mutta tästä ei vielä voinut mitään ratkaisevaa päättää. 'Muista talvivehnän maista voi tulla toisenlaisia tietoja ja sitäpaitsi voivat pörssin Karhut pitää hinnat alhaisina, vaikka vehnää tuli vähänkin. He olivat voimakkaat. Ei yksikään Härkä heitä säikyttäisi.

Huhtikuun 10 p. tuli hallituksen satotieto. Se ennusti huonompaa vuodentuloa kuin oli ollut kymmeneen vuoteen. Mutta Karhut väittivät, että ulkomaiden sato kyllä puutteen korvaisi, ja että ilmat olivat jo alkaneet parata. Huhtik. 10:n päivän iltana olivat Gretryt Jadwinien luona näiden uudessa talossa North Avenuen varrella. Aterian jälkeen jättivät herrat Lauran ja rva Gretryn saliin ja menivät biljardihuoneeseen. Mutta vaikka pallot olivat pöydällä, eivät he alkaneetkaan pelata heti.

Välittäjä liitusi biljardikeppiään ja sanoi rauhallisesti: "Kai siitä vähän taantumusta tulee, mutta pian se on ennallaan. Olen sanonut, että vehnä menee 60:een ja siinä pysyn."

"En ajatellut vain satoa. Sam, tänä kesänä tulee olemaan paremmat ajat ja korkeammat hinnat."

Gretry pudisti päätään ja alkoi pitkään todistella, että Jadwin oli väärässä. Mutta tämä piti päänsä ja sanoi painaen kätensä pöytää vaston: "Sam, me olemme päässeet pohjalle asti."

"Mutta minä sanon, että vehnä menee kuuteenkymmeneen." Ja pallokolmiota osottaen sanoi hän: "Lyötkö hajalle?"

Jadwin löi ja yhden pallon jäädessä kolme tuumaa taskun suusta sanoi hän: "Niin varmasti kuin teen tämän pallon, sanon ettei vehnä laske senttiäkään." Ja hän löi pallon sisään. Gretry laski keppinsä pois ja katsoi häneen hiljaa. Ei puhunut. Jadwin istui tuolilla kyynärpäät polvilla ja sanoi:

"Sam, suuren muutoksen aika on tullut. Me emme voi enää pelata niin kuin viime vuosina. Vehnä on nyt alle tuotantokustannusten, ja alemmas sitä ei lyödä millään ihmeellä maailmassa. Meidän Karhumme eivät sitä huomaa, mutta minä tiedän sen. Ennen syksyä vehnä nousee ja minä aion ennättää sen edelle."

"Puhutaan siitä syksyllä. Huomenna sinun poikasi ostavat minulle viissataatuhatta bushelia."

"Kyllä. Minä alan ostaa. Huomenna ostan viisisataatuhatta syysvehnää.
Ja enemmän myöhemmin. En ole Karhu enää. Tästä asti on Curtis Jadwin
H-ä-r-k-ä."

"Teuraaksiko haluat, ja ihan selvin päin. Niitä kurkunkatkaisijoita vastaan? Luuletko että vanha Crookes, tai Kenniston tai pikku Sweeny antaa sinulle hetkenkään henqitysrauhaa, jos saavat sinut käsiinsä. Osta mitä olet myynyt, herran nimessä. Mutta älä rupea ostelemaan enempää. Odota. Jos markkinat ovat pohjaan koskettaneet, niin saan sen selville pian. Nyt on kyllä pysähdys ja syytä varoa."

"Varottu on ja siinä se erehdys onkin. Vain rohkea voittaa. Ostat siis huomenna minulle viissataatuhatta. Rahat olen sinulle varannut Illinois Trustissa."

"Hm — hm", saneli Gretry hitaasti. "Sinä olet joko Napoleon tai suuri idiootti."

Puolen tunnin päästä Jadwin sanoi: "Mennään rouvain luo. Älä heitä sikariasi. Me sovimme Lauran kanssa, että täällä saa polttaa."

He laskeutuivat hissillä alempaan kerrokseen ja pistäytyivät katsomaan taidegalleriaa ja soittosalia. Kun he astuivat sinne Jadwinin sytytettyä valot, pääsi Gretryltä pitkä vihellys. Sali oli kahden kerroksen korkuinen, puoliympyrän muotoinen ja katossa oli värilasinen kupu. Siellä täällä oli lasikaapeissa pikku veistokuvia ja muinaisesineitä ja seinät täynnä tauluja. Ja yhdellä seinällä olivat suuret kirkkourut.

"Minä en noista paljoa ymmärrä, mutta Laura voi selittää. Ostelimme niitä ulkomailta. Laura sanoo, että tämä on paras. Hän osotti suurta Baurgerau'ta, joka kuvasi kylpevää nymphiryhmää.

"Tätä kai et näyttäisi pyhäkoulunopettajillesi. Pörssissä sanovat tällaisia kapakkakuviksi."

"Tästä pidän", sanoi Jadwin näyttäen suurta Detaillen taulua, joka esitti kyrassierejä täydessä lennossa.

"On se komea", yhtyi Gretry. "Somaa se taiteilijan työ. Likeltä katsoen on vain väritahroja, mutta kauempana ollen tulee esille kaunis kuva.." Ja ympärilleen katsellen sanoi hän: "Kai tässä on hyvästi rahaa?"

"En ole siihen itsekään vielä tottunut", vastasi Jadwin. "Olin täällä viime sunnuntaina ja ajattelin tätä uutta taloa ja rahaa. Ovatpa asiani kääntyneet, Sam. Muistanpa kuinka isäni farmilla oli noustava aikaisin karjaa hoitamaan. Sisareni kanssa me lämmittelimme jalkojamme heinissä. Sisko kuoli kahdeksantoista vanhana äkilliseen keuhkotautiin. Kuinka häntä rakastinkaan. Sinä muistat hänet. Kävithän väliin Grand Rapidsista meillä oravia ampumassa."

"Haluaisimpa näyttää hänelle tämän ja hankkia hänelle iloa. Hän sai aina tehdä työtä, työtä, työtä, aamuin, päivin, illoin. Minusta on hauskaa hankkia toisille huvia."

Jadwin keskeytti sanoen puoliksi itsekseen: "Totta vie, sain." Gretry hämmästyi ja sanoi sitten silmiään siristäen: "Kyllä ymmärrän."

"Katsoppas näitä urkuja", sanoi Jadwin. He menivät yli huoneen ja Jadwin otti esille reikäisen rullan, jota Gretry katseli sillä juhlallisella harrastuksella, jota amerikalainen liikemies tuntee mekaanisia laitteita katsellessaan. Jadwin pani sen paikalleen ja painoi polkusimia. Ensin kuului suhinaa ja sitten Carmenin alkusoitto.

"Mainiota", huusi Gretry. Hän kuuli Jadwinin puhuvan, mutta korviinsa sattuivat vain sanat: "Toreador… hevosvoimaa…Madame Calve… sähkömoottori… hieno laulu."

Samassa seisoi Laura Jadwin oviverhojen aukossa. Hän oli mustassa pitsipuvussa, käsivarret ja kaula paljaina. Tukka korkealla ja olalla yksi rimsu. Kaulassa ihana helminauha, Gretry ihmetteli hänen kauneuttaan.

Sisään tulivat myös rva Gretry ja Page. Rouva oli pieni, eloisa, sievänlainen vaalakka nainen. Hän oli sukkela ja kielas. Pagesta oli tullut nuori nainen. Hänen vartalonsa oli kehittynyt, silmät tyyntyneet. Mutta vakava oli hän edelleen. Katsoi elämää sen juhlalliselta puolen.

Kuluneet vuodet olivat olleet mitä merkitsevimmät Laura Jadwinin elämässä. Avioliittonsa jälkeen oli hän ihmeteltävän nopeasti kasvanut älyllisesti ja siveellisesti. Ei ollut hän enää sama tuulimuutteinen tyttönen. Uusi tekijä oli tullut hänen elämäänsä. Hänen rakkautensa. Hän oli nähnyt suuren valkeuden. Rakkaus oli sen tuonut.

Geneva-järvellä olivat he olleet kymmenen päivää. He olivat yksin jahtinsa kannella. Lämpimän takia ei’ hän ollut muuttanut illaksi pukuaan. Se oli pitsistä kukkaisella silkillä. Curtis oli pitänyt sitä kauneimpana.

Puoliyö läheni ja luonto oli' ihana. Jahdin koneenkäyttäjä istui selin hengittäen ulkoilmaa ja tupakoiden sekä pistäytyi väliin konehuoneeseensa.

Laura istui lepotuolissa likellä miestään, joka telttatuolilla istuen voi hoitaa peräsimen ratasta.

"Oletko tyytynyt siihen, että menit kanssani naimisiin, neiti Dearborn?" sanoi Curtis vihdoin. Ja Laura oli ottanut häntä kaulasta ja kuiskinut: "Minä rakastan sinua, rakastan, rakastan.." Tämä oli ratkaiseva hetki. Siihen saakka oli vaihdellut lempi ja epävarmuus. Nyt tunsi hän, että hän kuului kokonaan miehelleen, ja että rakkaus, naisen elämän suurin riemu, oli enemmän antaumus kuin voitto.

Siitä asti oli hänen onnensa ollut täydellinen. Ei ollut pilveäkään hänen päivänsä tiellä. Hänellä oli kaikki: miehen rakkaus, rikkaus, kauneus, terveys, raikas mieli, ystäviä, asema — kaikki. Jumala oli kaikkea antanut hänelle ja hänen ansiottaan. Ja miehensä tiesi hän myös olevan onnellisen. Heidän elämänsä oli yhtä jatkuvaa riemukulkua.

Laura tunsi vain, ettei hän ollut riittävästi sisar Pagelle. Hän oli antanut tälle kodin, vaatteita ja tilaisuuden opiskella. Mutta hän tunsi, että olisi pitänyt olla tälle enemmän äiti. Page kehittyi nopeasti ja pian oli esiintyvä avioliittokysymys.

Mutta miestään hän enimmin ajatteli. Kuinka vähän hän oli tätä tuntenut! Hän oli nyt kuin toinen mies. Olisi voinut olla mikä lurjus tahansa, ilman että Laura olisi sitä voinut tietää. Mutta onneksi oli hän paras ja hienoin mies, mitä Laura oli tuntenut. Joka kerran kun he olivat hetkenkään erillään, toi hän Lauralle lahjoja. Ja joulut, nimipäivät, hääpäivät hän aina muisti ja Laura löysi lahjoja tyynynsä alta tai päivällislautaseltaan. Ja mies uhrasi nämä päivät kokonaan hänelle. He kävivät yhdessä teatterissa. Mutta silti ei Jadwin ollut hänelle mikään sankari, vaan ihminen heikkouksineen. Hän voi esim. olla sangen epäjohdonmukainen ja puolustella itseään kaikenlaisilla viisasteluilla. Yksi hänen heikkouksiaan oli jahti Thetis. Juuri kun häntä olisi tarvittu ohjailemassa joitain töitä muualla, olikin hän aluksella nokisena ja öljyssä konetta laittelemassa tai maalaustouhussa. Rikkaana miehenä olisi hän voinut pitää miehistöä tekemässä, mutta hän selitti juhlallisesti, että "se maksaa". Mutta silti hän oli valmis tuhlailemaan uudistuksiin summia, jotka hämmästyttivät Lauraakin. Kalastukseen hän myös saattoi tuhlata rahoja ja aina kun siimat olivat ulkona vedessä, oli hän viideltä liikkeellä. Ja kuumimpinakin päivinä hän rannan varjossa onkineen koetteli onneaan. Laura ei voinut innostua kalastukseen. Veneen hidas liikunto ja pitkä toimettomuus hermostuttivat häntä. Jos hän joskus suvaitsi lähteä mukaan, oli Jadwinilla ja venemiehellä täysi työ miettiä, miten hän vain kaikki haluaisi. Mutta mikään ei auttanut. Hän sanoi: "Curtis rakkaani. Tämä on turhaa kaikki. Hukkaan te huvinne heitätte saadaksenne minut viihtymään. Siitä ei tule mitään. Parempi kun menette kahden."

Kerran he olivat käyneet Englannissa. Mutta se oli ollut Lauralle pettymys. Jadwin ei voinut ollenkaan innostua museoihin eikä kirkkoihin, vaikka urhoollisesti seurasikin Lauraa. Sillä matkalla he olivat ostelleet taide-esineitä uutta kotiaan varten, jonka sisustaminen lohdutti Lauraa ulkomaanmatkan pettymysten jälkeen. Kaksi vuotta oli sitä taloa heitä varten sisustettu ja sen aikaa olivat he asuneet hotellissa jättäen tyttöjen kodin Pagelle ja tädille.

Mutta kun he vihdoin pääsivät siihen palatsiin, ei se ollut aivan Lauran mieleen, vaikka hän ei sitä ilmaissut. Ulkonaisesti se oli mitä parhaalla paikalla puiston laidassa. Akkunoista näki kauas Michigan järvelle, jolla suuret alukset kuljettelivat viljalasteja ja kaikellaista tavaraa. Talli oli hyvä ja kukkia oli koko talveksi kasvisalissa.

Sisustus ei ollut aivan moitteeton. Jadwin oli erehtyen arvellut voivansa yllättää vaimonsa antamalla koko työn koristelijoille kysymättä häneltä mitään. Onneksi kyllä oli koristelijoilla aistia kyllin, niin ettei mitään suoranaista virhettä ollut, mutta Laurasta tuntui, kuin ei tämä kaikki olisi ollut hänen. Sentään oli hän ennättänyt ajoissa väliin ja saanut kirjaston, oman huoneensa ja vastaanottohuoneensa mieleisikseen.

Vaikea oli ollut hänen totuttautua niin suureen elämään. Hän aina ajatteli toriostoksia, vaikka ne olivat taloudenhoitajan huolena kokonaan. Aamiaisen jälkeen teki hänen mielensä siivota huoneensa, niinkuin oli lapsuudestaan oppinut tekemään. Hän pelkäsi hissiä eikä tahtonut tottua puhelinverkkoon, joka yhdisti huoneet toisiinsa. Myös oli hän peloissaan murtovarkaitten suhteen.

Enimmän häntä miellyttivät urut ja hevoset. Näitä oli mitä parhaita eikä hän koskaan lähtenyt kaupungille muutoin kuin vaunuissa tai keveillä ajorattailla. Kernaasti hän myös ratsasti palvelijan ja Jadwinin rotukoirain seuraamana.

Suuret urut herättivät ensinnä pelkoa. Hän soitti hyvin pianoa ja moitiskeli Jadwinin "itsesoittavaa". Mutta hän sai opettajan, joka ohjasi soittoa ja oppiessaan aukeni hänelle uuden ihastuksen mailina. Hänen musiikkimakunsa oli hieman kypsymätön — sen rajoina olivat Gounod ja Verdi. Mutta mahtavain sävelten hallinta antoi hänelle suuremmoisen valtatunteen.

Näyttelijälahjansa auttoivat häntä esittämään "mailman naisen" osaa ja niin hän tottui asemaansa piankin. Hän palvelutti itseään kuin vallasnainen konsanaan. Palvelijat ihailivat Jadwinia. Tämän toivomus oli vaikuttavampi kuin Lauran tarkka käsky. Laura huomasi esimerkiksi, että puutarhuri pani' kaikki taitonsa liikkeelle pitääkseen huolta siitä, että Jadwinilla olisi aina tuore Gardenia kukka napinlävessä, hän kun tuntui pitävän siitä. Rouvaa palveltiin kyllä täsmällisesti, mutta ilman tuollaista antautumusta.

Lauran hauskin aika oli ilta. Päivä kului kaikenlaisissa touhuissa. Jadwin lähti aina ennen kello puoli yhdeksää ja Laura tahtoi syödä aamiaisen hänen seurassaan. Yhdeksästä yhteentoista hän ratsasteli puistossa. Välipalan jälkeen luki hän etupäässä Browningin tai Meredithin teoksia. Joskus kävi ajelemassa. Kaupoista tultuaan saattoi hän pysähtyä Rookeryn eteen ja lähettää sanan miehelleen konttoriin, että tämä pääsi hänen kanssaan kotiin. Tai haki hän rva Cresslerin tai tädin tai rva Gretryn johonkin taulu- tai kukkasnäyttelyyn, tai vieraisillekin, vaikka hän yleensä ei harrastanut seuraelämää.

Päivällisen jälkeen oli Curtis hänen kanssaan kotona. He sulkeutuivat silloin kirjastoon, jossa Laura luki miehelleen tämän poltellessa sikaria. Page seurusteli vieraittensa kanssa.

Jadwinin maku oli vankka. Laura oli yrittänyt tutustuttaa Meredithiään hänelle, mutta kolme kappaletta kuultuaan sanoi mies: "mitä se hupsu jaarittelee." Silloin oli Laura jättänyt sen ja alkanut lukea muuta.

"En minä paljoa ymmärrä taiteesta", selitti Jadwin, "mutta minun mielestäni taide, joka ei tee maailmaa paremmaksi ja onnellisemmaksi, ei ole taidetta ollenkaan."

Vihdoin Laura keksi, että Jadwin ymmärsi Howellsia. "Ei siinä tapahdu
paljoa", sanoi hän, "mutta minä tunnen kaikki nuo ihmiset." Hän ihaili
Bartey Hubbardia ja sanoi: "Tunnen viisikymmentä tuollaista poikaa La
Salle kadulla."

"Noin, juuri noin käy", huudahti hän usein kesken lukemista. "Niin minäkin tuossa kohdin tekisin. Tämä on toista kuin se hullu middletonilainen Dianoineen."

Väliin Jadwinit pitivät kutsut ja Curtis oli väsymätön näyttelemään talon merkillisyyksiä. Sunnuntaisin olivat Cresslerit päivällisillä. Täti Wess’iä ei ensin hevillä saatu taloon käymään.. Sen suuremmoisuus säikäytti häntä. Lauralle sanoi hän: "Hienoa tämä on, mutta kai se maksaakin. Mitähän isäsi sanoisi?" Ja hän laski sähkövaloja sekä pudisteli päätään.

Näin oli kulunut kolme vuotta. Tavat vakiintuivat. Jadwin yhä rikastui. Vuokrat tuottivat. Vehnäkeinotteluistakin hän voitti. Hänen Häräksi kääntymisensä oli Gretryn mielessä heidän palatessaan saliin ja hän sanoi vielä Jadwinille: "Jos olet päättänyt niskasi taittaa, niin voithan ilmoittaa minulle, millä hinnalla sinulle huomena on ostettava."

Samassa ilmoitti palvelija Landry Courtin saapuneen ja nuorukainen astui huoneeseen kädessä kukkavihko ja makeislaatikko. Joitakin päiviä aikaisemmin oli Page läksyttänyt häntä siitä, että hän vain harrasti liikeasioitaan ja näännytti sieluansa. Hänen pitäisi lukea jotain. Ja niin tämä pari vähän ajan päästä vetäytyi kirjastoon. Siellä Page kysyi hänen mielikirjailijaansa ja sai! vastauksen, että hän luki "uusimpia kirjoja". Page taas ei niitä harrastanut, eikä niin ollut yhteistä pohjaa keskustelulle kirjallisuudesta, joten he alkoivat puhella itsestään ja toisistaan. Se innostutti heitä kumpaakin. Landry sanoi, että häntä aina oli innostanut halu päästä toisten edelle. Niin pallopelissä, kuin muussakin. "Sinun vahvin puolesi on ajastelevaisuus", sanoi hän Pagelle.

"Sinä et tarvitse kilpailun innostusta. Sinä olet parhaillasi yhden seurassa. Et harrasta joukkoa."

"Minulle taas joukko on kaiken kiihotin. Kun ympärilläni huudetaan ja melutaan, olen parhaimmillani. Mutta niiden pitää olla miehiä." lisäsi hän juhlallisesti, "en siedä naisjoukkoja."

"Mutta yhden älykkään naisen seura on yhtä innostava kuin miesjoukon.
Eikö se ole omituista?"

"On. Outoa. Minä uskon miehen ja naisen toveruuteen. Rakkaus — —", hän katkasi lauseensa. "En tiedä."

"Miehen ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin hän voi antaa vaimolleen kunnollisen kodin ja kaikkea. Minä en luule meneväni naimisiin."

"Puhutaan rakkaudesta. Et voi uskoa rakkauteen ja pessimismiin yhtaikaa. Sinä olet niitä naisia, jotka rakastavat vain kerran, mutta syvästi."

"Minä vaan hitto soikoon, en olisi lähtenyt. Minä olisin mennyt siihen taloon ja heittänyt sen toisen ulos."

"Niin itsekäs voi mies olla. Ajattelee vain itseään. Ei ymmärrä rakkautta."

"Ymmärrän pitää kiinni siitä, mikä on minun. Pitäisikö minun antaa rakastamani nainen toiselle!"

"Minä ottaisin tyttöni ensin ja sitten tutkisin, mitä hän siitä toisesta ajattelee."

"Mutta ajattele, kuinka jaloa olisi uhrata hänet toiselle. Jos minä olisin Emoch Ardenin tilalla ja minun mieheni luulisi minun olevan kuolleen ja hän olisi onnellinen toisen kanssa, niin ilolla uhraisin itseni hänen onnensa hyväksi. Sitten menisin luostariin."

"Minä antaisin sen toisen mennä luostariin. Jos minä rakastaisin naista, en antaisi minkään maailmassa tulla väliin."

"Ja mies haluaa nähdä naisen olevan naisellisen. Ethän pidä voimakkaista nahista?"

"Sinä olet naisellisin kaikista tuntemistani. Olet kaunis ja jalo. Se innostaa minua. Tahdoin sanon sen sinulle."

"Otan mitä annat. Vaikka sen Ruskinin 'Venetsian kivet'. Ei ole juuri aikaa lukea, mutta minä luen vaikka yöllä ja pidän itseäni hereillä mustalla kahvilla."

"Olet taas päättävä. Minä uskon, että jos sinä päätät, voit tehdä vaikka mitä."

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntal ja Page tuli aamiaiselle kello yhdeksän. Jadwin oli jo syönyt ja luki lehteään, Laura kaatoi toista kuppia kahvia. Ruokahuone oli hauska ja ilmava. Paljon akkunoita, yksi seinä avautuva kasvihuoneeseen. Jadwin oli sileäposkinen ja tuore kukka oli napinlävessään. Hienon sikarinsavu kierteli hänen päätään. Laura oli säteilevä valkeassa aamupuvussaan. Suuri orvokkikimppu oli hänen edessään pöydällä. Näkö teki Pageen miellyttävän vaikutuksen.

Jadwin heitti lehtensä pois ja meni ulos katsomaan hevosiaan joita juuri kävelytettiin ulkona. Page pisti lusikkansa grapefruitiin, mutta kääntyikin samassa Lauraan sanoen: "Luuletko että minun luonnollani voi mennä naimisiin?"

"Minä luulen että sinä väliin otat kirjasi liian vakavasti. Olet nyt
ollut sisällä kolme päivää ja aina on kirja tai muistikirja kädessäsi.
Opinnot ovat hyviä, mutta — — —" S "Oh, opinnot. En välitä niistä.
Laura, mitä on naisellisuus?"

"En tiedä, rakkaani. Olla ystävällinen ja hellä. Rakastaa miestään ja kotiaan ja kaikkia ihmisiä."

"En välitä aamiaisesta. Tiedätkö, Landry Court puhui eilen - hän on väliin tyhmä — mutta hän puhui siitä, kuinka hyvä on katsoa silmiin sellaista naista, jota ymmärtää."

"Kyllä ja hän oli niin vakava. Mitä sinä luulet, oliko sellainen puhe hullua?"

"Oh, en minä sitä karkottanut", huudahti Page. "Mutta hän tahtoo kehittää henkistä puoltaan, ettei olisi vain rahakone. Ja hän tahtoisi että minä auttaisin häntä, Et kai pahastu jos hän tulee tänne väliin ja me luetaan yhdessä."

Toukokuun lopulla Jadwinit menivät Geneva järvelle ja ottivat Pagen mukaan. Laura oli toivonut, että hänen miehensä voisi viettää siellä aikansa kokonaan, mutta niin ei käynyt. Aluksi hän meni kaupunkiin vain kahdesti viikossa. Sitten joka toinen päivä. Gretry kävi usein siellä ja he puhuivat liikeasioista hiljaisella äänellä myöhään yöhön.

"Rakkaani", sanoi Laura vihdoin, "näen sinua yhä vähemmän ja minä kun olin odottanut tältä kesältä niin paljon."

"Mutta sanoohan Gretrykin, että voit hoitaa asiasi täältä käsin. Mutta sinä et voi pysyä poissa pörssin kuuluviIta."

Oliko tuo totta? Aluksi oli Gretryn täytynyt kiinnittää hänen huomionsa syvänteen kuohuihin, mutta nyt hän halusi sinne omasta alotteestaan. Ja hän teki rahaa. Kuten hän oli ennustanut, olivat vehnän hinnat nousseet. Kaunis kevät oli kuitenkin parantanut toiveita ja pidättänyt häntäin nousua, niin että Jadwin oli myynyt 250 tuhatta pienellä voitolla. Mutta kun tuli kuuma kesäkuu, osti hän lisää viisisataatuhatta. Lisäsikin sitä. Tiedot kävivät epäedullisiksi. Kovaa kuumuutta seurasivat rankkasateet. Sitten hyönteiset ja heinäsirkat. Jadwinilla oli nyt hyvä varasto ja hinta oli 72, kaksitoista senttiä yli alkajaissumman.

"Se laskee vielä", varotti Gretry. "Crookes ja Sweeny eivät vielä ole käyneet käsiksi. Ranskassa tulee hyvä sato. Sinä leikit pyssyllä joka potkasee."

Heinäkuun raportti osotti, että ensi kerran kuuteen vuoteen oli Yhdysvaltain sato oleva huono. Jadwin osti taas. Sitten väläytti hänen onnensa taas kultasiipiään. Ranskan sato olikin huono. Saksassa meni alle tavallisen. Unkarissa tuli vähän perunoita ja ruista. Kuukauden keskivaiheilla Jadwin kutsui Gretryn maalle ja kuljetti häntä Thetiksellä ympäri järveä. Hän ilmoitti tälle aikovansa ostaa yhä.

"Eipä juuri. 72 on alhainen hinta. Minä käyn kovin kourin käsiksi. Tahdon olla riippumaton kauppalehdistä, jotka joku Crookes voi ostaa milloin haluaa. Hankippas minulle luotettavia tiedottajia Europasta, niitä pitää olla Liverpoolissa, Pariisissa ja Odessassa ja niiden on ilmoitettava joka päivä."

Heinäkuun lopulla alkoi näiltä tulla tietoja. Koko Europassa kysyttiin vehnää. Viljakauppiaat ostivat auliisti ja tekivät sopimuksia tulevista hankinnoista. Elokuussa alettiin tilata Amerikan vehnää. Ensin hajallisin tilauksin, sitten yhä taajemmin. Niin saapui syksy. Europassa vallitsi levottomuutta talviruoan suhteen, ja Amerikassa oli vain kohtalainen sato. Venäjä, Yhdysvallat ja Argentiina saivat elättää mailman seuraavan kahdentoista kuukauden kuluessa.

Chicagon vehnäpörssin viisari osotti 75 senttiä ja sillä hinnalla myi Jadwin koko syysvehnänsä sekä osti samassa kolme miljonaa bushelia joulukuun satoa. Koskaan ennen ei hän ollut niin antautunut syvänteen virtaan. Mutta jotain suurta oli tekeillä. Hän tunsi sen. Joka puolella tuntui vilkastuva liike. Hitaus oli lähtemästä. Yhä nopeampana vilisi virta. Ja hän oli aallon harjalla. Nyt alkoi edellisten päiväin aavistus ja päättäväisyys kantaa hedelmiä. Luottavaisena sukelti Jadwin syvyyteen. Viikko viikolta vilkastui syvänteen pyörre, joka viikko kasvoivat Europan tilaukset, ja 75—78 sentissä kieppunut hinta hyppäsi kuun lopulla ylös 80:een. Sinä päivänä osti Jadwin itselleen paikan Kauppakamarista. Hän ei enää ollut "sivullinen".

Eräänä marraskuun aamuna istui Laura aamiaisella miehensä kanssa. Hän oli vakavan näköinen, ja kun Jadwin laski lehtensä työntäen kahvikupin häntä kohti, käytti hän tilaisuutta sanoakseen: "Curtis."

"Rakas… milloin pääset — tästä kaupastasi? ethän koskaan ole näin ollut. Minä en enää saa sinua hetkeksikään yksikseni. Jos et tutki lehtiä ja raportteja etkä keskustele tuntikausia Gretryn kanssa, niin aatoksesi näyttää olevan siellä pörssissä. Rakkaani, en haluaisi valittaa enkä olla itsekäs, mutta tuntuu kuin olisi ikävä. Eilen sanoit että selviätte Gretryn kanssa yhdeksään ja minä odotin ja odotin. Kello yksitoista menin vuoteelle, mutta minun oli ikävä. Ilta oli pitkä. Minulla oli ylläni se puku, josta enimmin pidät…"

Pitemmälle ei hän päässyt, kun hänen miehensä otti hänet käsivarsiinsa ja itseään piinaten puheli, kuinka hän oli itsekäs aasi, joka ei ollut yhdenkään niiden kyyneleiden arvoinen, jotka nyt pirahtelivat Lauran silmistä.

"Mutta lopetathan sinä tämän keinottelun? Mitä hyötyä siitä on?
Olemmehan niin rikkaat, ettemme voi rahaamme kuluttaa. Miksi lisää?"

"Siinäpä se. Jännitys! Se muuttaa sinut. Olet jo usein niin hermostunut ettet kuule kun sinulle puhun. Mielessäsi on vain vehnä, vehnä, vehnä. Kuinka sitä vihaan ja pelkään."

"Se ratkaisee. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi minuutiksikaan mailman kaikesta vehnästä."

"Niin, katsos, enhän minä pääse heti pois, mutta niin pian kun tilaisuus tulee. Mutta se ei saa olla meidän välillämme. Milloinkas me viimeksi luimmekaan yhdessä?"

"Niin on, hitto vieköön. Täytyy päästä irti. Mutta et usko kuinka se vehnäkauppa innostaa. Ja mitä olisi minun tehtävä? Mitä tekisimme me, jotka jo olemme rahakassamme koonneet? Täytyyhän jotain toimia. Minä en viitsi maleksia klubeissa enkä harrasta kilpa-ajoja enkä viattomain kettujen kuoliaaksi ratsastusta. Pörssi on ainoa kunnon peli. Mutta olen mennyt siinä pitkälle ja lupaan lopettaa. Mutta se on hienoa huvia. Kun osaat laskea paremmin ja nähdä kauemmaksi kuin toiset ja kun sitten juuri niin käy kuin olet laskenut, niin arvaatko —— —"

"Mutta ethän sinä puhu siitä minulle. En tiedä mitään asioistasi. Kuulen Courtilta ja Gretryltä vähän, mutta en koskaan sinulta. Etkö luota minuun? Etkö halua minun elävän mukanasi joka kohdassa? Kuule mitä teet nyt?"

"Kyllähän minä puhuisinkin. Et tietenkään saa puhua kellekään näistä asioista."

Laura lupasi ja Jadwin sanoi: "Minä olen niitä, jotka uskovat, että vehnän hinta nousee. Viime huhtikuulla jo huomasin. Nyt ostin elokuulla kolme miljoonaa bushelia."

Jadwin koetti selittää, että hän oli vain ostanut oikeuden vaatia määräpäivänä sen vehnämäärän, mutta Laura ei näyttänyt ymmärtävän. Hän sanoi: "Jatka vaan."

"Katsos, sitten huomasimme että sateet Englannissa saattavat tuottaa huonon sadon ja syyskuussa saimme kuulla, ettei Siperia jaksa kasvattaa kyllin Venäjän eteläisiä läänejä varten. Siten jäivät Yhdysvallat ja Argentina koko mailman hankkijoiksi. Se kohotti hintoja. Minä olen laskenut, että pian Englanti ja Italia ja Saksa ovat valmiit maksamaan hyvästi Amerikan vehnästä. Se on heidän ravintoaan."

"Ne ovat sähkösanomia. Tämä on Odessasta. Salatieto, mutta minä selitän sinulle." Hän käänteli avainkirjan sivuja hetken ja kirjotteli sanoja kirjekuoren selkään kellonperissään olevalla kultakynällä. "Kas niin: Liverpoolissa kohonnut sentin. Europan hinta on houkutteleva."

"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — — Minun täytyy nyt lähteä."

Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"

"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön." Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee, Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta sadosta. Hinta nousee kattoon…"

"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."

Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti. Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän: "Kas — hyvänen aika."

Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."

"Kolme päivää sitten ja aivan salavihkaa. Ei kukaan tiedä. Tulin suoraan Toscanasta. Puistoista ja marmoripilaristoista."

"Tuntui kuin tarvitsisi tämän kaupungin karheutta taas. Hyvää sekin on. No miten voi miehenne? Kuulin hänestä New Yorkissa. Ja Page, se juhlallinen posIiini-Minerva?"

"Entäs se Landry Court, joka oli aina kuin olisi tukkansa juuri leikattu, ja täti ja Cresslerit?"

"Entä te itse, rouva Jadwin? Mutta tehän näytätte niin onnelliselta, ettei tarvitse kysyä."

"Herra Corthell on iloinen ja — siedettävän — onnellinen. Hän on menettänyt joitakin kuvitelmia, mutta säilyttänyt sen verran, että niiden varassa voi vanheta."

"Eipä siellä. Jälellä olevatkin siellä virkistyvät. Mutta menetettykin kuvitelma voi olla sangen kaunis — Chicagossa."

"Tulkaa meille päivällisille", sanoi Laura. "Miestäni tuskin tapaatte, mutta joitain tauluja meillä on. Kutsutaan vanhoja ystäviä mukaan. Tuletteko?"

"Ettekö ole saanut kirjelippuani? Kysyin saanko tulla tänään. Olen täällä vain muutaman päivän. Huomenna menen St. Louisiin, jossa viivyn viikon."

"Kirjettä? Nyt ymmärrän. Curtis kokosi kiireessä koko postin tänä aamuna taskuunsa. Sinne meni teidänkin kirjeenne. Tulkaa tänään. Syömme kello kuusi. Tiedättekö missä asumme?"

"Kyllä. Katsoin osotteen kalenterista ja kuljin siitä ohi. Tyyli on hämmästyttävän hyvä."

"En mitään. Ollut jouten, vähän maalannut, katsellut 13:nnnen vuosisadan lasimaalauksia Avignonissa ja Siennassa."

"Niin luulen. Kuukauden päästä. Mutta nyt minun täytyy mennä lupaamaani paikkaan."

Hän heitti hyvästit ja Laura ratsasti kotiin iloisena. Corthell puhui hyvin ja sai hänetkin puhumaan hyvin. Kotona hän heti soitti Cresslerille ja pyysi näitä päivällisille, mutta sai tietää, että sinne tulee vieras. Ja Page ja Landry kun menevät täti Wessille!

Ennen kuutta istui Laura kirjaston lieden ääressä mustassa samettipuvussaan leikaten uutta kirjaa auki norsunluuveitsellä, joka oli kuin hänen hienojen sormiensa jatkoa. Hermostuneesti katsahteli hän väliin kelloa. Jadwin ei ollut tullut, vaikka tavallisesti tuli viideltä ja ennenkin. Kun Corthell tuli viittä vaille, ei talon isäntää vain kuulunut. Palvelija ilmoitti hänen soittaneen tulevansa puolen tunnin kuluessa. Hevoset olivat tulleet jo ennen. Laura käski viivyttämään ateriaa puolen tuntia. Corthellille selitti hän:

"Meidän täytyy odottaa hetkinen, Curtis soitti, että hänellä on asioita eikä pääse vielä."

He istuutuivat kummallekin puolen takkaa ja kolme neljännestä Corthell kertoili elämästään Italiassa. Sitten ilmoitettiin ateria.

Laura purasi huultaan. "En ymmärrä missä hän viipyy. Saamme siis tulla toimeen näin", sanoi hän pyytäen vierastaan astumaan ruokasaliin.

"Ei erityisiä. Kiinteistöt hoitavat itsensä ja hra Gretry välittää enimmät pörssiasiat. Tilapäisesti sattuu. Minä moitin häntä aamulla pörssipelistä ja hän lupasi lopettaa. Se näkyy vievän miesten ajan ja huomion."

"Miksi rajottaa harrastuksia vain liikeasioihin?" sanoi Corthell viiniään maistellen. "Onko oikeutta antautua kokonaan millekään asialle — taiteellekaan tai uskonnolle."

"Kyllä se jonka teemme yli yksilöllisen työmme, on tärkeätä. Tietysti meidän on koottava oma kasamme, mutta eikö ne korret, joita kannamme naapurimme ketoon, edistä enimmin kasvua?"

"Enpä tiedä. Jos ne ovat omasta työstä eikä ylijäämästä. Oma keko ensin. Se on perusta. Uskonto, joka vaatisi kaiken kokoomaan toisen kekoon, olisi tuhoisa. Sillä välinhän minun ketoni kasvaisi ohdakkeita."

"Ikävä kyllä kasvavat rikkaruohot nopeammin ja nepä pian tukahuttaisivat naapurinkin kukat."

"Tuo tuntuu itsekkäältä. Entäpä jos naapuri on rampa tai sokea? Hänen ketonsa jäisi niin hoitamatta. Minun korteni silloin auttaisivat."

"Toisellakin puolen on naapuri. — Ei. Ensi velvollisuus on hoitaa oma työnsä. Siten edistää paraiten yhteistäkin. Jos sen kustannuksella teemme toiselle hyvää, autamme vain yksilöä ja riistämme kansaa. Yhteisölle tehty hyvä on monta vertaa parempi kuin jollekin yksilölle tehty."

"Alan käsittää. Minä, yksilö, siis merkitsen sangen vähän. Tärkeä on se laji, johon kuulun, se jotain tuhanten Laura Jadwinien yhteiskuva. Mitä minä olenkaan! Ne pikku seikat, jotka minut muista erottavat, siliävät sangen pian. Mutta tyyppi pysyy. ja pysyvää täytyy rakentaa. Tyyppi paranee aina."

"Se alkoi hyvänä eikä pääse siihen takasin. Mutta alle erään pisteen ei se laske. Meidän on se kohotettava aina ylemmä, ja sitä estää alenemasta Jumala."

Innokkaasti keskustellen nousivat he pöydästä. Laura sanoi: "Kahvin juomme tauIugalleriassa. Olkaa hyvä ja polttakaa vain."

Corthell sytytti paperossin ja he menivät lasikattoiseen ympyräsaliin.
Pysähtyen Bougereaun eteen sanoi Laura:

"Niinkö? Se johtuu kai siitä, että se helpoimmin tyydyttää teitä. Ei vaadi mitään ponnistusta."

"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen taidettaan."

"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus, väritys?"

"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En ole pannut sitä merkille."

"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko. Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä, mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi kuin nymphit."

"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä urkujen takia."

"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon pikku taulun täydennykseksi?"

Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin "Lohdutuksen" säveleet.

"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."

"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti.
Haluatteko kuulla Beethovenia?"

"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua
"Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.

"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan huojuen saneli hän väliin selityksiään:

"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin…. ja nyt oikukasta kuin nainen, joka epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä… Ja pohjana aistillinen tunnevirta… sitten kiihkeätä… ahnasta… ja lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys… Sama idea Wagnerilla."

Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi. Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää Bougereaun ja Verdin.

Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja Lisztin kiihkeitä intohimoja.

"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja kielen kertoa."

"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon, kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle. Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."

Samassa leimahtivat liekit täyteen valoon ja sisään ryntäsi Curtis Jadwin huudahtaen: "Missä olet tyttöni. Hiis vieköön. Nyt selvisin siitä ja tein viissataa tuhatta!"

Laura ja taiteilija räpäyttivät silmiään niin äkillisen valon välähtäessä ja Laura varjosti katsettaan.

"Oh, en tahtonut sinua sokaista, mutta en halunnut kertoa hyvää uutista pimeässäkään."

"Totta kai. Hauska tavata taas. En aavistanut teidän olevan täällä. Tulin kai äkkiä. Mutta nyt muistankin tavanneeni postini joukossa teidän korttinne vaimolleni. Tulin erehdyksestä sen avanneeksi."

"Niin, olisin soittanut sinulle, mutta oli tulinen kiire koko päivän. Kuten jo lörpötin, päätin tänään pienen kaupan eräiden liverpooIilaisten kanssa ja aikaa vei niiden sähkösanoman odottaminen. Soitinhan."

"Mutta sähkösanoma viipyikin. Se oli vehnäjuttu, Laura, josta aamulla kerroin. Viisi miljoonaa bushelia ja viistoista senttiä voittoa bushelilta. Laskimme juuri välittäjäni kanssa ja minulle tuli puolen miljoonaa puhdasta. Hoh, kun uuvuttaa. Luuletko, että saisin ison kupin teetä?"

"Söimme Samin kanssa jossain seisaaltamme. Se olisi voinut olla vaikka sahajauhoa, niin kiihtyneitä olimme. Kyllä tuntuu nahassa, herra Corthell, kun tekee kymmenessä tunnissa puolen miljoonaa."

"Sen kyllä ymmärtää", vastasi tämä. Jadwin kääntyi vaimoonsa täynnä riemuisaa huumoria, jota tuntee nopeasti rikastuva amerikalainen.

"Mitäs sanot, Laura?" kysäsi hän iskien kämmentään tuolin nojaan. "Puolen miljoonaa yhdellä iskulla, eivätpä sano nyt La Salle kadulla, etten minä tunne vehnää. Sam — hra Gretry, välittäjäni — sanoi tänään: 'kyllä minä paljastan pääni, Jadwin. Luulin sinun olevan väärässä, mutta paremmin pelaat tätä peliä kuin minä’ ja hän on välittänyt vehnää kolmisenkymmentä vuotta. Minä tiesin", sanoi hän tehden nopean liikkeen, "tiesin että vehnä nousee. Kaikki nauroivat minulle. Tunsin Europan asiat. Tiesin, että oli hyvä ostaa vehnää. Nyt kaikki ostavat. Anteeksi, herra Corthell, en ole näin lörpöttänyt kuukausiin. En joka päivä tee viittäsataatuhatta."

"Kyllä", sanoi Jadwin, vetästen nopean henkäyksen. "Nyt selvisin siitä. En keinottele enää. Koettakoon joku muu. Saa nähdä, pitääkö viittä miljoonaa bushelia kunnes tarvitaan. Kuinka on sen teen laita, Laura?"

Jadwin tuijotti kädessään olevaan kuppiin. "Jopa nyt", huudahti hän.
"Corthell, sen sanon, ostakaa toukokuun vehnää. Se maksaa."

"Ei kiitos", vastasi taiteilija. "Minä menettäisin pääni, jos voittaisin, ja rahani, jos en voittaisi."

"Taitaa olla niin. Pysykää irrallaan siitä. Se on rikasten peliä. Eikä siinä ole mitään huvia, jollei’ pane vaaraan enempää kuin mitä liikenee. Mutta ei puhuta enää liikeasioista. Te olette taiteilija, herra Corthell. Mitä pidätte talostamme?"

Kun sitten Corthell oli lähtenyt ja he tapansa mukaan tekivät läpi huoneiden kierroksen, jota Jadwin ei olisi koskaan uskonut palvelijoille, sammuttaen valot ja koetellen, ovatko akkunat kiinni, sanoi Laura: "Ja nyt olet siis irti siitä?"

Seuraavana päivänä hän vain pistäytyi keskikaupungilla. Ei edes mennyt pörssitaloon. Puheli hetkisen kiinteistöjä hoitavan konttoristin kanssa, kirjotti pari pientä kirjettä, pani nimensä muutamaan paperiin ja oli kotona pian taas. Illalla vei hän Lauran, Pagen ja Landry Courtin teatteriin. Toisena aamuna aamiaisen jälkeen pisti hän kädet taskuihinsa ja sanoi: "No, mitäs tehdään?"

"Ei, ei", riensi Laura sanomaan, kun huomasi ettei tuuma toista miellyttänyt. "Et sinä siitä välitä."

Laura haki ne esille ja Jadwin istui mukavasti kirjaston nahkatuoliin lähellään sikarilaatikko. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Tämä on aika mukavaa. Toista kuin juosta La Salko kadulla pää täynnä touhua. Tästä minä pidän."

Mutta kun Laura, joka oli jättänyt menemättä ratsastamaan, tuntia myöhemmin katsoi huoneeseen, oli se tyhjä. Aikakauskirjat olivat sekasin pöydällä ja maassa. Niitä oli hätäisesti silmäilty. Palvelija sanoi, että herra oli tallissa. Pian tuli hän kuitenkin sisään ja Laura tapasi hänet tupakoimasta kirja kädessä.

"Oo, jaa — eikö jo ole ruoan aika? Mennäänkös iltapäiväteatteriin? Ai, nyt onkin torstai."

"Minä luulen, että se ei vetele nyt. Tuntui kuivalta. Jos laki sallisi, menisin Geneve-järvelle jääkalastukseen. Laura, mennäänkö Floridaan?"

Se oli päätetty. Cresslerit ja Gretryt sekä Corthell ja Court kutsuttiin mukaan. Page ja täti Wess tietysti myös. Jadwin tuotti sinne hevosia ja rekiä. Heillä oli iso joulukuusi ja Corthell laati säveleet sekä sanat lauluun, joka miellytti kaikkia. Kaksi päivää uudenvuoden jälkeen kun Landry Court tuli Chicagosta, kertoi hän pörssissä olleen suuren päivän. Laura tapasi takan edestä seurueen, johon kuului Jadwin, Cressler ja Gretry. Page istui käsi poskella innotta kuunnellen Landry Courtin kuvausta. Nurkassa luki Sheldon Corthell italialaisia runoja. Landry kertoi:

"Argentinan huono sato tuli tiedoksi. Se pani hinnan heti aluksi 83:een ja kaikki tahtoivat ostaa, yleisö on mukana. Yhtä myyjää tohti on kymmenen ostajaa, En muista niin kuumaa päivää olleen pörssissä."

"Vehnää on kyllin. Odotas kun päästään dollariin. Farmarit eivät ole vielä myyneet kaikkia. Nostakaa hinta vain kyllin korkealle ja ne kaapivat sitä kokoon vaikka kiven kolosta."

"Minä sanon, Sam." selitti Jadwin, "että liikavehnä menee Europaan ja myyjät saavat pitää kiirettä."

"Crookes-joukkko näkyy luottavan siihen, että laskee", selitti Landry.
"Myivät rohkeasti tänä aamuna."

"Sepä aatos", huudahti Jadwin. "Myydä lyhyeen Argentiinan sadon pettäessä ja kun Europasta tulevat nämä härkätiedot."

"Paljon on myyty", selitti Gretry. S Mitä Jadwin yrittikään, syvänteen kuohu kuului hänen korviinsa joka hetki, yötä päivää. Tuo La Salle kadun pyörre veti kovemmin kuin koskaan ennen. Ja hän, joka vehnän retket tiesi, pitikö hänen olla poissa pelistä. Pitikö hänen olla jouten, kun pikkumiehet sulkivat silmänsä vetten vyöryiltä niitä ymmärtämättä ja osaamatta käyttää tilaisuuksia. Sitä suurta, mitä hän odotti, ei oltu vielä nähty. Eiköhän se tulisi mestarikäden tarttuessa asioihin? Eikö ollut päällikön aika astua esiin? Eikö kumous kutsunut Napoleoniaan? Olisiko joku toinen astuva paikalle, jolle häntä ei kuulunut? Tämä toimettomuus kalvoi häntä. Hän ajeli pitkiä matkoja yksinään ajatellen, suunnitellen. Hänellä oli pörssipaikkansa yhä. Myös Europan kirjeenvaihtajat. Joka aamu tulivat tiedot ja joka iltalehti varmisti hänen arvionsa.

"Minä olen erilläni", sanoi hän vaimolleen, "mutta tiedänpä kuka voisi ottaa sen Crookes joukkion tuohon kouraan." — hän iski pöytään — "ja murskaisi ne kuin munan kuoren."

Kun he sitten olivat tulleet taas Chicagoon, kantoi Landry Court Pagelle lehtiä ja puhui aina pörssin vilkkaasta liikkeestä. Hän luki lehdistä, kuinka uusi tekijä oli astunut Chicagon viljapörssiin. Rohkea Härkä-ryhmä oli ilmeisesti muodostunut ja oli se nopeasti nousemassa pörssin kontrolliin. Sen vaikutuksesta nousi hinta taas. Äkkiä osti se Tuntematon Härkä kaksi miljoonaa bushelia. Lehdet ihmettelivät tämän salaisen tulokkaan rohkeutta. Newyorkilaisten epäiltiin olevan pelissä, mutta — selitti eräs lehti — "sieltä käsin kielletään jyrkästi osallisuus ja niin on, että se Tuntematon Härkä on 'Tuulten kaupungin' omia asukkaita."

Page katsahti Landryyn ja tämä sanoi: "Emmeköhän molemmat ajatelleet samaa?"

"Olkoon niin sitten. Minun tehtäväni on täyttää hra Gretryn määräykset."

"Laura on hyvin huolissaan", sanoi Page. "He viettivät iltansa ennen kirjastossa ja Laura luki ääneensä. Mutta nyt tulee Curtis kotiin niin väsyneenä, että hän menee nukkumaan yhdeksältäkin ja Laura lukee yksin. Jadwin ei välitä kirjoista eikä pyhäkoulustakaan. Ja voihan hän menettääkin?"

Mutta Landry pani vastalauseita: "Älä luule, että hra Jadwin laskee ketään niskaansa. Ei häntä saa kumoon miesjoukkokaan. Hän on suurin mies, mitä olen koskaan tuntenut."

Eipä ollut enää salaisuus Laura Jadwinille, että hänen miehensä oli mennyt takasin vehnäkauppoihin vieläpä sellaisella voimalla, että oli joutunut ihan pyörteen ytimiin. Koko La Salle kadun maailma seurasi tarkoin tämän tuntemattoman Härän joka liikettä. Ensi temppunsa oli ostaa myymäinsä viiden miljoonan bushelin tilalle toiset viisi miljoonaa toukokuun vehnää. Tämä tapahtui tammikuussa ja sitä kesti läpi koko helmikuun sekä maaliskuun alkupäiviin saakka, samaan aikaan kuin Europan kymmenet kaupungit kiihkeästi kysyivät Amerikan vehnää. Hän osti yhä. Hinta oli 87. Avosylin otti hän vastaan kaikki, mitä tulvi syvänteeseen Iowasta ja Nebraskasta, Minnesotasta ja Dakotasta, Illinoisin täysistä säiliöistä ja nopeasti tyhjenevistä Kansasin ja Missourin elevaattoreista. Ja juuri kun Curtis Jadwinilla oli kymmenen miljoonaa bushelia, tuli hallituksen raportti varastoista.

Hän oli Gretryn huoneessa Kauppakamaritalossa. Oli ilta ja valot olivat sytytetyt. Kadulla riensi miesten virta sateessa poispäin, he menivät levolle, väsyneinä päivän ponnistuksista. Nyt oli syvänne levossa. Muta konttorissa istuivat johtajat. Siirtäen sytyttämättömän sikarin suupielestä toiseen, sanoi Jadwin: "Mitäs tuumaat?"

Kasvot tilastoja päin vastasi toinen vain pään epämääräisellä liikkeellä.

Vaieten tutkivat miehet raporttia edelleen. Gretry otti esille tilastokirjan ja vertaili numeroita.

"Aatteles, että suuren osan tuota viljaa on mentävä Europaan ennen heinäkuuta. Kuinka sitä menee?" sanoi Jadwin.

"Siis kaksikymmentä miljoonaa kuussa ja — odotas — vielä on neljä kuuta uuteen satoon. Kahdeksankymmentä siis menee siitä vajaasta sadasta maan ulkopuolelle."

"Katsotaanpas numeroita", sanoi Jadwin. "Tässä on hintalista. Enpä luule Chicagon varastojenkaan pakahtuvan. Mutta saapas ne välikuitit sekä Pariisin ja Liverpoolin tiedot. — Lyönpä vetoa, ettei niillä ole kymmentä miljoonaa niskainsa pelastimiksi."

Pian palasi Gretry esihuoneesta tuoden kirjasia ja kauppalehtiä. Konttorit ympärillä olivat tyhjenneet. Kuului vain kyyhkysten räpistely. Gretryn konttorissa nuo kaksi yhä tutkivat raportteja. Ja kynät kävivät nopeasti tehden laskelmia paperilla.

"Ja huomaatko", sanoi Jadwin, "että nämä Pohjois-Lännen myllärit ovat jauhattaneet kaiken viljansa?"

"Ja kaikki menee sieltäkin ulos. Etkö ole tyytyväinen, että sinulla on nyt vehnää."

"Mutta katsoppas tätä." Jadwin aukasi kauluksensa. "Minulla on kymmenen miljoonaa ja Europa ottaa täältä kahdeksankymmentä. Toukokuulla ei ole Chicagossa vehnää ollenkaan. Jos minä nyt ostan, niin mistä ne, jotka ovat myyneet, ostavat silloin" Mistä?

Ja samassa olivat he jalkeilla. Se hetki, joka oli edellisinä kuukausina valmistunut tulemaan, oli nyt lähestymässä. Kuin olisi verho sen edestä reväisty, aukeni se heidän eteensä. Jadwin tarttui Gretryä hartioihin huutaen:

Sinä huhtikuun aamuna alkoi kaupanteko Chicagon vehnäsyvänteellä jo viisi minuuttia ennen gonqongin helähdystä ja huutajain määrä oli niin suuri, että ne sekottuivat maissi-syvänteen joukkoon ja tunkivat kauppiaita pois näiden vanhoilta paikoilta, Edellisenä päivänä oli toukokuun vehnä ollut 98 5/8 ja Härät olivat ennustaneet, että seuraavan neljänkolmatta tunnin kuluessa saisivat Western Union'in sähköttäjät tiedottaa maailmalle taikaisen tarinan, että vehnä oli dollarissa.

Merkit viittasivat vilkkaaseen liikkeeseen, joka kuuden viime viikon aikana ei ollutkaan pysähtynyt. Syvänne oli sähköllä ladattu. Intoa oli ilmassa. "Tuntematon Härkä" oli kaikesta päättäen vielä johdossa, koko markkinat riippuivat hänen heittäessään vehnää ylöspäin. "Häntäjoukko" pikku härät, olivat innoissaan. He riippuivat kiinni tuntemattomassa ystävässään, joka joka päivä teki heidät rikkaammiksi. Karhuja tuskin näkyikään. Se Suuri Härkä oli ajanut ne melkein pois syvänteestä. Muristen olivat ne lähteneet ja kaukaa käsin tuskin uskaltivat käpälää kohottaa. Ja samaan aikaan Liverpool, Pariisi, Odessa ja Budapest yhä äänekkäämmin huusivat vehnää ruoaksi Eutopan täysille kaduille ja kuiville farmeille.

Muutamia minuutteja ennen alkamista oli Charles Cressler kaakkoisessa seurusteluhuoneessa lopettamassa aamusikariaan, mutta kun hän kuuli salista alkavan metelin, heitti hän sen pois ja meni sinne astellen otsikkoakkunain puolelle. Tapansa mukaan täytti hän näytepusseista taskunsa vehnällä ja levitti sen kyyhkysille. Lintujen räpistellessä siinä kuuli hän äänen takanaan toivottavan hyvää huomenta: "Näyttävät tuntevan teidät?"

Cressler käännähti: "Halloo, tuntevat kyllä, varsinkin tuo valkean punerva naaras; se loukkasi siipensä eilen, ja jos en sitä auttaisi, työntäisivät toiset sen pois. Varsinkin tuo peto tuolla tahtoo kaiken vehnän. Ei saa koskaan kyllikseen."

"Sellaisia näyttää olevan toisiakin." Niin, saneli Calwin Hardy Crookes, pieni tummatukkainen mies, jolla oli kolmikulmainen kissannaama; ohuet huulet, tiukasti suljetut; kasvot salaperäiset, kylmät. Hän oli muodikkaasti puettu, kultaperät valkeilla liiveillä, jalokivineula kravatissa ja sinettisormus. Vetäen puhtaan nenäliinan jatkoi hän:

Charles Cressler ei ollut keikaileva, mutta hieman kohosi hänen itsetuntonsa ja olisi hän halunnut, että ystävänsä olisivat nähneet. Ja ensi kerran tavattaessa oli hän sanova: "Crookes sanoi minulle tänään — sillä tämä mies oli La Salle kadun 'suurin'. Eipä edes salaperäisen Härän esiintyminen saattanut pörssiä tyyten unohtamaan Suurta Karhua. Monet tuon kanssa puskusilla ollen vilhuilivat häneen ihmetellen, miksei hän tullut omiensa avuksi."

Miehet olivat täydet vastakohdat; toinen pitkä, kulmikas, hontelo, toinen taas pieni, eheä ja kiinteä. Mutta juuri Cresslerin aikoessa jatkaa sanoikin toinen: "Mitäs nyt?"

Vehnäsyvänteestä käsin kuului näet äkillinen meteli. Välittäjät huusivat kuorossa, lakkeja lenteli ilmaan. Alimmalla asteella olevat huusivat kädet torvena etäämmällä oleville ystävilleen ja yläportailla seisovat huitoivat käsillään kauppatarjouksia. Joka taholta juoksi miehiä ja poikia keskustaa kohti. Parvekkeelta kurottuivat katsojat uteliaina yli käsinojan. Äkkiä kohosivat kaikkien katseet viisariin ja kaikki, jotka siinä talossa toimivat, tunsivat värähdyksen käyvän läpi ruumiinsa, kun se osotti — dollaria.

"Tulisitteko kanssani lnnchille Kinsleyhin? Haluaisin jutella", sanoi
Crookes Cresslerille. — Tämä lupasi.

Kinsseyllä olikin Crookesin seurassa tämän liikekumppani Sweeny, ja ystävä Freye. Edellinen oli puhelias irlantilainen, joka aina keskustellessaan kysäsi: "ymmärrättekö, herrat?", jälkimäinen taas oli amerikalais-saksalainen, tyyni mies, jolla oli musta poskiparta ja silmissä leikkisä vilkahdus. Nämä olivat Karhujen johtajat. He olisivat, kuten Cressler sanoi, "voineet ostaa koko joukon Länsipuolta."

Aterian aikana nämä herrat avoimesti selittivät, että heillä oli aikomuksena ajaa Tuntematon Härkä pois pörssistä, ja pyysivät häntä mukaan. Sweenyn puhuttua itsensä väsyksiin aukasi johtaja Crookes vasta suunsa ja sanoi silmät niin elottomina kuin kalan silmät:

"En tiedä kuka se suuri Härkä on enkä välitä tietää. Mutta haluan saada hänet pois markkinoilta. Nyt on hän saanut pitää päänsä kolme neljä kuukautta. — Laskin, että hän pääsisi dollariin. Tänään päättyi toukovehnä dollariin kahdeksaan… Nyt on aika käydä käsiksi."

"Mutta te unohdatte", riensi Cressler huomauttamaan, "että minä en keinottele."

Freye hymyili ja taputti ystäväänsä käsivarrelle sanoen: "Minä luulen,
Charlie, että tässä ei tule paljoa keinottelua."

Cressler pudisti päätään: "Ei, älkää ottako minua lukuun. Jo vuosia sitten lopetin keinottelun, ja sitäpaitsi, minun tuskin tarvitsee teille sanoa, mitä merkitsee loppuun myynti teille."

"Minä selitän sinulle", sanoi Freye, ja toisten kahden vetäytyessä keskustelusta sivuun hän puhui lähes puolitoista tuntia, jonka ajan kuluttua pöytä oli tulvillaan numeroita täynnä olevia papereita. Lopuksi sanoi hän: "No, Charlie, ymmärrätkö pelin?"

"Se on niin nerokas kuin voi olla ettekä te voi hävitä, kun Crookes on takananne."

"Mutta oletko ajatellut tätä?" sanoi Freye ryhtyen taas asiaa selittämään. "Ja me teemme aika omaisuudet."

"En tarvitse omaisuuksia, Billy", sanoi Cressler. "Minä olen vanha kukko, te vasta poikasia. Minulla on vähän rahaa ja tointakin ja haluan olla rauhassa. Minä tein pikku heittoja silloin kun te, pojat, olitte polvihousuissa. Antakaa minun nyt olla erilläni tästä."

"Emme hiis vieköön annakaan", huusi Sweeny, "pelkäätkö ettemme voi ostaa sitä lehteä? Se on taskussamme. Kyllä Crookes voi laittaa karhumielialan sormeaan koukistamalla vain. Hänenhän ovat lehtien kauppapaikat. Kuules nyt kun selitän —"

"Et sinä enää voi siitä mitään uutta selittää", sanoi Cressler. "Tietysti te voitatte. Crookes & K:ni on kuin Rotschild — maanjäristyskään ei voi häntä järkyttää. Mutta minä olen luvannut itselleni pysyä erilläni keinottelusta."

"Keinotteluako? Totta vie minä sitä pelkään, ja kun olette tässä ijässä ja olleet mukana kolmessa paniikissa ja kun teidän kiertävänne kaappaus ratkee, niin pelkäättepä hieman tekin."

"Mutta entäs jos me todistamme sinulle, että me emme keinottele vaan se toinen, se hullu Härkä?"

"Minä voin olla mukana laillisessa kaupassa", sanoi Cressler nousten, "ja jos voitte todistaa, että teidän temppunne on sellainen, — mutta sitä ette voi.."

"Tuletko tänne huomenna?", kysyi Sweeny heidän vetäessään päällystakkeja ylleen.

"Tule kuitenkin", ja Cressler lupasi sekä lähi menemään alas portaita. Sweeny selitti tovereilleen: "Hän on jo mukana. Huomenna saan lupauksen. Kerran keinotellut, aina keinottelee. Hän oli aikanaan kukko tunkiolla ja se on veressä. Kun hän myönsi pelkäävänsä, tunnusti hän olevansa sen vallassa."

"Ei, mutta hän on vankka käteisostaja eikä ole vuosiin keinotellut.
Crookes tarvitsee sellaisia, ennenkuin hän saa Stires & K:nin mukaan.
Meillä pitää olla aika kasa rahaa ja ne pankkiherrat ovat varovaisia.
Kyllä Crookes tietää."

"Luulin että Crookes kertoisi tänään. Hän tietää tietysti, kuka se
Suuri Härkä on."

"Tietysti ja kyllä hän sen sanoo. Mutta luulenpa osuvani oikeaan minäkin. Tässä myytiin Liverpooliin aika lasti viljaa Gretryn välityksellä ja hänhän on toimitellut Curtis Jadwinin asioita."

"Mutta siitä ei Cresslerille hiiskaustakaan, ennenkuin hän on lujasti kiinni. Ovat ystävykset. — Tavataan taas huomenna."

Kun Cressler kääntyi La Salle kadulle, ropsahti alas aika sade ja hän ennätti tuskin pistäytyä Illinois Trustin ovikäytävään. Sinne kokoontui muitakin suojanetsijöitä ja Cressler näki Jadwinin juoksevan sitä kohti Grand Pacific hotellin suunnalta. Hän huusi tälle: "Halloo, Jadwin, tule pois märastä, sanoi varas Jounaalle."

Heidän hetken seisottuaan sadekuuroa katsellen takinkaulukset ylöskäännettyinä sanoi Cressler: "No, jopa meni vehnä dollariin."

"Hm", jatkoi Cressler, "joku on jatkanut siitä, mihin sinä lopetit. Se Tuntematon Härkä. Kaikki koettavat saada selville, kuka hän on. Crookes — tiedäthän — sanoi minulle tänään, ettei välittänyt kuka se on. Hänkin on nyt ulkopuolella — kunnes se Suuri Härkä väsyy. Kukahan se lienee?"

"Ei suinkaan sellaista olekaan", saneli Jadwin. "Paljon vain ostetaan tai joku newyorkilainen ryhmä tekee kauppaa Gretryn välityksellä. En minäkään välitä — kun olen erilläni. Minulla on aika työ maakaupoissa. Ei tämä kaupunki ole vielä läheskään valmis. Kasvaa länteen päin ja minä olen perustanut yhtiön sen puolen asuttamista varten. Kas, sade näyttääkin hellittävän. Terveiset rouvalle. Näkemiin, Charlie."

Jadwin meni konttoriinsa, jossa telefooni heti soi. Teeskennellyllä äänellä sanoi Gretry: "Minulla on tietoja siitä käteisvehnästä, jonka Duluthista sinulle."

"Niin. Tule Grand Pacificiin. Paras ettemme näyttäydy yhdessä. Älä kysy minua. Mene tupakkahuoneeseen. Puoli kuusi saan tiedon Minneapoli§ta. Voitko odottaa sitä?"

"Tämä on hyvin tärkeä. Ja jos soitan sinulle kotiin, niin voi joku kuunnella."

"Olkoon menneeksi sitten. Menen kotiin lunchille huomenna. Tapasin juuri Cresslerin ja hän tuntui epäilevän —."

Puoli tuntia myöhemmin soitettiin Lauralle kirjastoon. Hän huudahti:
"Et siis taaskaan tule kotiin? Miksi et?"

"Nyt täytyy lopettaa, Laura. Hyvästi. Huomenna puolipäivältä tavataan ja minä selitän… Laura… halloo." Mutta hän kuuli puhelintorven rasahtavan ja hän tiesi vaimonsa suutuksissaan lyöneen telefoonin kiinni sanomatta hyvästi.

Päivät kuluivat, viikkokin vierähti. Vehnämarkkinoilla oli hiljaisempaa dollarirajän saavuttamisen jälkeen. Verhojen takana voimat mittailivat "tilannetta", biljoonia dollareita pantiin liikkeelle miljoonia vehnäbusheleita hallitsemaan. Kuun kolmannen viikon lopulla ilmoitti Freye Crookesille, että Cressler oli "sisällä" ja heti alettiin neuvottelut Stiresin suuren pankkiliikkeen kanssa. Mutta sillä aikaa Jadwin ja Gretry vastustusta aavistamatta ostelivat hiljaa vehnää. Maaliskuun lopulla oli Jadwin toukovehnäkaappauksensa varalta ostanut yli puolet Duluthissa, Chicagossa, LiverpooliSsa ja Pariisissa olevasta varastovehnästä — n. 20 milj. bushelia, ja sitä vastaan myynyt saman määrän heinäkuun vehnää. Kun hänellä näin oli todella vehnää itsellään, ei hän voinut menettää. Jos vehnä nousi, oli hänen 20 miljoonansa sitä arvokkaammat. Jo» se laski, oli hänellä myymäänsä vastaava määrä. Ja yhä hän osti, niin että Gretryn kirjat osottivat hänellä olevan yli 20 milj. toukokuun vehnääkin.

Mutta tämä veikin kaiken hänen aikansa ja ajatusvoimansa. Hän, jolle äskettäin vielä viisi miljonaa bushelia oli ollut vaikea hallita, sai nyt hoitaa 40 miljoonan varastoa. Mutta hän olikin eri mies nyt. Oli huomannut omaavansa kykyjä ja voivansa hallita Chicagon markkinoita — sellainen mies voi korskeilematta pitää itseään suurena. Hän tiesi olevansa heidän yläpuolellaan — Gretryn, Crookes joukkion, kopeitten karhujen, koko mailman pörssiväen. Hän oli heitä kaikkia suurempi, voimakkaampi ja ovelampi. Muutaman päivän päästä saivat havaita, että heidän hankittavakseen lupaamaa vehnää ei ollutkaan muualta saatavissa tuin häneltä — ja hänen määräämällään hinnalla. Hän voisi kiskasta vaikka sata dollaria bushelilta ja heidän oli maksettava tai mentävä vararikkoon. Hän ajatteli vain vehnää —- vehnää. Niin pian kun hän astui La Salle kadulle ja kuuli sen huminan, joka ilmaisi vehnän mattaa Lännen farmeilta Chicagon myllyihin ja leipomoihin, tunsi hän hallitsevansa sen 40 miljoonaista virtaa. Ja kun ilta tuli, oli päivän kaupat arvioitavat ja suunniteltava seuraavan päivän tehtävät. Kun hevoset lennättivät häntä kotiin päivälliselle, kopisivat niiden kaviot: — vehnää — vehnää. Eikä hän voinut syödä. Joka askeleella hän ajatteli: Oliko se veto ollut oikea? — Oliko heikkoa kohtaa jossain? — Ja aterian jälkeen taas esille paperit, tilastot ja raportit ja usein tuli Gretry ja kirjastossa he lukon takana suunnittelivat aamuyöhön.

Ja kun tämä hänen luutnanttinsa lähti, katseli hän kotiaan, jossa jo kaikki nukkuivat ja tunsi uupumusta. Mutta samalla löi kello kuin pörssin gongonpi ja taas alkoivat aivot jauhaa — vehnää — vehnää. Hän sammutti tulet, sulki ulko-oven ja meni levolle, mutta nukkumatta tuijotti hän vain pimeään aivojen suunnitellessa uusia vetoja ja korvakalvojen väristessä: vehnää — vehnää — vehnää. Neljäkymmentä miljoonaa bushelia vehnää!

Vain aamiaisella ja päivällisellä tapasi hän vaimoaan ja silloin oli tämä usein vihanen, väliin taas surullinen ja näytti aavistavan, ettei kaikki sentään ollutkaan Jadwinin syy. Mutta hän ei puhunut siitä asiasta mitään, miehensä näki vain hänen tummien silmäinsä loukkaantuneen katseen. Ennen se olisi saattanut hänet surulliseksi, nyt hän vain huudahti: "Luuletko, että ilkeyksissäni näin menettelen. Et voi aavistaa. Kaapatako vehnää? Ei, vehnä on minut kaapannut. Jouduin olojen puristuksiin ja olin pakotettu tekemään, mitä tein. Enkä nyt pääse irti parhaallakaan tahdollani. Mene teatteriin tänä iltana. Minä en pääse. Ota se Corthell tilalleni."

Niin tapahtuikin ja taiteilija lähetti kimpullisen ruusuja kutsun saatuaan ja näytännön jälkeen piti hän illalliset kotonaan seurueelle sekä saattoi heidät, rva Cresslerin ja Pagen kotiin. Ihmeekseen huomasivat he, että hän oli ainoa mies joukossa. Landryn oli lääkäri kieltänyt mihinkään menemästä, hänen pörssityönsä vei kaikki voimat. Ja hra Cresslerilläkin oli joitain asioita. "Hän on ihan vanhentunut näinä kumina." selitti rva Cressler. "Ei hän kylläkään keinottele, mutta hänen täytyy tavata liiketuttaviaan."

"Muistanpa", sanoi Laura Corthellille, "kun ensikerran tultiin näin oopperasta. Silloin olin juuri tutustunut Jadwiniin."

"Se oli Helmick vararikon iltana", sanoi Page vakavasti, "ja konttorit olivat valaistut. Kas, kirjastossa on valoa. Curtis on vielä valveilla ja kello on yksi."

Laura oli vaiti. Hän mietti, kuinka kaikki oli päättyvä. Miehensä kulkeutui kirjastoon tehden työtä eikä hän saanut tätä tavatakaan ja hänen iltansa olivat pitkät.

"Oletteko kotona huomis-iItana?" kysyi Corthell. "Saanko tulla soittamaan teille?"

Lauran vaunut veivät taiteilijan kotiin ja koko matkan istui hän ajatellen. Hänen paperossinsa sammui ja hän otti uuden, muttei muistanut sitä sytyttää. Aatoksissaan nousi hän asuntoonsa, heitti takkinsa ja hattunsa pois ja kaasua sytyttämättä astui lieden ääreen, jossa puusylyksellinen paloi. Hänen palvelijansa, Evans, tuli kysymään, halusiko hän jotain, toi hänelle iltalasin ja paperossilaatikon, sytytti pronssilampun, jonka varjo oli painavaa silkkiä, veti verhot akkunaan, pani lisää puita uuniin, sytytti herransa paperossin pienellä alkoholisytyttimellä ja meni hiljaa mutisten: "Hyvää yötä."

Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta kodissaan levon tunteen.

Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista" taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu, ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja. Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.

Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun pitäisi."

Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä oltu kertaakaan mainittu.

Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin, oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja, kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.

Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen mitenkään sopinut.

Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän:
"Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti
kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli
Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."

Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."

Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.

Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän: "Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä, onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille siellä sopivampaa paikkaa?"

He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta, ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.

"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt. "Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi minulle rakas."

"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?" Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:

"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä. Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle. Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja, ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten repelemät."

Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni… mitä merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla, jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."

"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus — pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne suloiseksi. Ettekö luule niin?"

Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."

Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana. Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"

Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui vielä vuosisatain takaa.

Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.

"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina aamuisin herra Gretryn toimistossa."

"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti.
"Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."

"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi:
"Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."

Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen kahdentoista.

Sormet kireästi ratsuruoskan varressa nousi hän huoneeseensa ja sulki oven. Meni suoraa päätä pöydän ääreen ja pysähtyi. Laatikko oli poissa ja huoneen sohvalla nukkui Page kirja viereensä pudonneena.

Ratsusaappaansa kärjellä hermostuneesti mattoa polkien, huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi Laura keskellä huonettaan. Hänen kurkkuaan kuristi outo tunne. Oliko hän voinut erehtyä? Nöyryytys valtasi hänet ja hän ryhtyi etsimään kiertäen huoneen ristiin rastiin. Ei löytynyt. Hän istahti täydessä ratsupuvussaan pöytänsä ääreen, ja siinä tunsi hän äkkiä katsomatta, että Page oli herännyt. Laura yskäsi ja sanoi: "Oletko ottanut sinisen imupaperini?"

"En", sanoi tämä tullen yli huoneen sisartaan kohden. Samassa veti hän taskustaan sydämmen muotoisen rasian sanoen: "Ehkä etsit tätä? Otin sen. Arvelin, ettet tahtone Jadwinin sitä näkevän."

Laura sieppasi sen sisarensa kädestä, heitti sen menemään ja karkasi ylös huudahtaen: "Minä otit sen! Kuinka uskallat! Mitä tarkotat? Miksi minä en sallisi hänen tietää, että Corthell oli täällä, Tietysti hän oli täällä."

Page oli kalpea, mutta tyyni sanoessaan: "Jos ei asia ollut arka, niin miksi sanoit teidän olleen taidesalissa koko illan? Luulin tekeväni sinulle palveluksen kätkemällä sen."

"Palveluksen? Mitä kätkemistä minulla on? Me olimme salissa, mutta tulimme tänne hetkeksi katsomaan tuon taulun asentoa. Emme olleet täällä kahta minuuttia."

"Hän oli täällä", sanoi Page, "kyllin kauan polttaakseen puolen tusinaa paperosseja." Hän osotti hopeaista kukka-astiaa. "Sinä selität huonosti."

Laura heitti ruoskan maahan, risti käsivartensa ja sanoi leimuavin silmin: "Mitä tarkotat. Istu ja puhu!" Mutta Page seisoi sanoen:

"Aiotko väittää, ettei sinulle merkinnyt mitään se, että Corthellin tikkulaatikko oli täällä?"

"Koska — koska —." Sitten purkautui taas sanatulva: "Olenko minä sinulle teoistani vastuussa? Tarvitseeko minun selittää? Koko ikäsi olet yrittänyt minua komentaa. Nyt menee se liian pitkälle. Minä, minä kiellän sen. Minä hoidan asiani ja teen mitä tahdon. Ymmärrätkö?." Ja hän vaipui nyyhkien tuolille pöytänsä ääreen ja toisti: "Teen mitä tahdon, mitä tahdon. Tahdon olla onnellinen. Tahdon, tahdon."

"Rakas sisko —", huusi Page rynnäten häntä kohti, mutta Laura työnsi hänet pois: "Älä koske minuun. Minä vihaan sinua. Mene matkaasi. Minä vihaan sinua. Minä vihaan tätä taloa. Minä vihaan tätä elämää. Te tapatte minut. Kun saisin kuolla." Ja hän heittäytyi sohvalle kasvoilleen valtavain nyyhkytysten puistaessa hänen ruumistaan. Page polvistui hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, mutta hän huusi vain: "Älä koske minuun. Jätä minut yksin."

Mutta tuntien hänen tapansa Page alkoi hoidella häntä, Otti pois hänen hattunsa ja kireän ratsupukunsa, hautoi hänen käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä odottaen kohtauksen ohimenoa. Jo kului lähes tunti, ennenkuin nyyhkytykset tasaantuivat syviksi henkäyksiksi ja vihdoin sanoi hän hiljaa: "Sisko kulta, tuo hajuvettä. Päätäni särkee niin." Ja kun Page lähti, sanoi hän: "Ja käsipeilini. Ovatko silmäni turvonneet?"

Eivätkä he siitä asiassa enempää puhuneet. — Kun samana iltana tuotiin Lauralle kirjastoon Corthellin kortti, sanoi hän ensin: "En ole kotona." Mutta samassa muuttikin hän mielensä ja sanoi: "Ei, tuo hänet tänne."

Laura otti taiteilijan vastaan seisten suorana valkealla matolla tyhjän takan edessä. Hän oli kalpea ja kätensä olivat selän takana eikä hän astunut vierastaan tervehtimään. Hän sanoi: "En ensin aikonut ottaa teitä vastaan. Mutta sitten päätin sanoa teille jotain.."

Mies seisoi häntä vastapäätä tyyneesti nojaten lieden reunukseen. He olivat yksin. Laura sanoi: "Te ette saa tulla tapaamaan minua enää."

Corthell käännähti pois, mutta sitten kääntyen takasin hän kysyi hiljaa: "Olenko jotenkin loukannut teitä?"

"En", sanoi toinen. "Tiesin, ettei niin ollut." Ja ison tuolin selustaa vasten seisten jatkoi hän: "Tiesin että tämä oli tuleva, ennemmin tai myöhemmin. Te olette oikeassa. Minun ei olisi pitänyt palata Amerikaan. Minun ei olisi pitänyt luottaa voimaani. Siis", kuiskasi hän hiljaa, "en enää saa nähdä teitä koskaan."

"Tiedättekö mitä se minulle merkitsee? Tiedättekö mitä merkitsee tämän vähänkin menetys?" Hän meni akkunan luo. Hetkisen kuluttua palasi hän ja taas oli hänen käytöksensä tyyni ja äänensä hiljainen.

"Mutta ennen kun menen, kysyn jotain. Siinä ei voi olla mitään pahaa, minä kun lähden. Tiedän, että te sanotte totuuden: oletteko onnellinen, Laura?"

"Te ette ole onnellinen. Jos olisitte, olisitte sen sanonut… Jos lupaan mennä niin etten palaa, niin saanko vielä tulla jäähyväisille?"

"Niin vähänhän minä pyydän", rukoili mies. "Se merkitsee minulle niin arvaamattoman paljon. En edes tahdo tavata teitä kahden enkä kiusata teitä näytelmillä."

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi Laura väsyneesti. "Miksi tehdä minut onnettomammaksi kuin olen? Miksi tulisitte takasin?"

"Koska", vastasi Corthell varmasti, "koska rakastan teitä enemmän kuin mitään maailmassa." Hän pudotti nyrkkinsä tuolin selkämystään.

"Jospa minä en olisi mennyt luotanne neljä vuotta sitten! Sitä olen joka päivä katunut. Te olisitte rakastanut minua silloin. Tiedän sen ja te voisitte rakastaa minua vieläkin —"

Laura sulki silmänsä ja painoi kätensä sormiinsa ja mutisi: "En voinut, en voinut."

Äkkiä lähti Corthell häntä kohti. Hän ojensi torjuvan käsivarren, mutta tämä tarttui siihen ja suuteli sitä useaan kertaan, ja Lauran paljaalle olkapäälle painoi hän kiihkeän suudelman.

Äkkinäinen väristys kävi läpi Lauran ruumiin. Hän tempautui irti ja seisoi suorana koko ruumiinsa hiljaa vavistessa. Väri palasi hänen poskilleen ja hän huohotti: "Menkää."

"Curtis", sanoi Laura heidän ensi kerran tavatessaan. "Sinä et voinut silloin olla kotona, kun viimeksi lupasit. Kuule, voitko viettää tämän illan minun kanssani? Täällä kotona kahden? Tai, kyllä minä tulen mihin vaan haluat. — Ei ole hauska naisen pyytää tällaista. Mutta ymmärräthän?"

He istuivat aamiaisella seuraavana aamuna Lauran ja Corthellin kohtauksen jälkeen. Jadwin löi kätensä pöytään sanoen: "Hitto vieköön, minä olen kotona tänä iltana. Ja me luemme jotain. Me —"

"En juuri. Mutta väliin on alkanut tuntua tuossa jotain." Hän osotti otsaansa.

"Ei aivan. Sitä on vaikea kuvata. Tulee sellainen turtumus. Kuin rautalakki puristuisi pään ympäri. Tänä kesänä minun täytyy levätä hyvin, kun pääsen irti. Vielä kuukausi tai kuusi viikkoa ja sitten päästään Geneva järvelle ja siellä minä vasta oikein lepään." Hetken oli hän hiljaa päätään pidellen. Sitten katsoi hän kelloaan ja sanoi tavallisella reippaudellaan: "Nyt on lähdettävä. En pääse syömään mutta kahdeksalta tulen, varmasti."

Ja kun hän suuteli vaimoaan, kierii tämä kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Älä koskaan jätä minua, Curtis. Rakasta minua. Sinä olet minun ainoani maailmassa. Olet isä ja äitikin. Tiedän että rakastat minua, mutia väliin tuntuu. — Jos tietäisin että sinä et rakasta minua yli kaiken, niin tuntuu kuin en voisi sinua rakastaa, Curtis. Älä keskeytä, kuule. Sillä se on väärin, mutta minä olen vain nainen. Minä rakastan, mutta minä haluan olla rakastettu myös. Me naiset olemme sellaiset. Mene nyt toimiisi, älä myöhästy. Tuossa onkin Jarvis jo hevosineen. Hyvästi ja — minä odotan illalla."

Uskollisena lupaukselleen hän tulikin määräaikaan ja lakeija selitti, että rouva on taidesalissa. Tämä oli valmistanut hänelle pienen yllätyksen. Kaikki muut sähköt olivat himmeät, mutta yksi liekki oli kirkas ja se kohdistettiin Lauraa kohti, kun Jadwin astui sisään, ja siinä seisoi urkujen edessä Laura täydessä "Theodoran" puvussa.

"Halusin valmistaa sinulle yllätyksen", nauroi hän. "Enkö ole komea? Muistatko sen kohtauksen Justinianuksen aitiossa amfiteatterissa? Eikö ole vaimosi kaunis? Sano?"

"Kaunein mitä olet nähnyt? — Minä tahtoisin, että olisin ruma, mutta sinä kuitenkin pitäisit minua kauneimpana. Enkö ole kaunein mitä sinä olet nähnyt."

"Kaunein mitä olen nähnyt", kertasi mies. "Mutta mitä nyt aiot? Miksi olet tuollaiseen asuun itsesi laittanut?"

"En tiedä, pisti päähäni. Olet nähnyt minut joka puvussani. Tänään haetin tämän, kun olit lähtenyt. Curtis, jos et olisi saanut minua niin rakastumaan, että rupesin vaimoksesi, olisi Laura Dearbornista tullut suuri näyttelijätär. Sen tunnen sormenpäissäni." Ja kohottaen päänsä niin, että kruunun helyt välkähtivät sanoi hän: "Minä olisin ollut komea. Et uskoisi? Kuule. Näin puhuu Athalia, vanhan testamentin kuningatar —"

"Niin kyllä mutta ei se estä. Minä olen mitä tahdon. Kuule nyt. Tämä on Racinen 'Athaliasta'. Se on ranskaa, mutta minä panen sinut ymmärtämään". Ja hän lausui niin että Jadwin huudahti: "Suuri Jumala."

"Kun sen ymmärrät, niin alat ymmärtää minua", sanoi Laura, koskaan ei Jadwin ollut häntä iloisempana nähnyt. Hänen eloisuutensa oli ihan hullaannuttava.

"Toivonpa", huusi Laura, "että olisin pukeutunut Carmeniksi ja tanssinut sinulle. Ja sinä olisit pannut urkusi soimaan. Mutta minullahan on puku ylhäällä. Odota! Pane urkuihin rulla. Ja ollaan iloiset tänä iltana", sanoi hän syleillen miestään. "Tämä on minun iltani ja minä olen niin hupsu."

Hän meni mutta palasi uskomattoman nopeasti puettuna Biset'in sisarentytöksi, punaruusu mustassa tukassaan ja kastanjetit käsissä. Jadwin alkoi boleron.

"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita nopeasti!"

Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa. Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.

Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi sohvalle huohottaen ja nauraen.

"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne.
Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."

"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta niin —"

"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."

"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä? Ja kiusasiko päätäsi?"

"Ei, siellä oli helpompaa tänään. Mutta päässä tuntui kotiin tullessani ja nyt särkee vähän."

"Ei, ei, ei hätää. Minäpä sanon, mitä teemme. Minä makaan tässä hetkisen ja sinä soitat. Jotain rauhallista, Laura. Minä väsyn niin siellä La Salle kadulla."

Ja hänen maatessaan siinä pitkin pituuttaan soitti hänen vaimonsa kappaleita, joista tiesi hänen pitävän, vanhoja lauluja, kuten "Kun tähdet tyyneesti loistavat" tai "Oi aukaise akkunas, tyttönen".

Kun soitto hetkeksi keskeytyi, nyykytti hän tyytyväisenä päätään, sanoen: "Se on mainiota. Kultaseni, se on kuin lääkettä. Opettajani soitteli viulua. Olen näkeväni sen vanhan farmin keittiön niin elävästi. Seinät olivat hirsistä ja raot rapatut. Nurkan pystypuun ääressä me pojat mittailimme pituuttamme. Ja tuossa oli liesi ja puulaatikko. Ja tuossa vanha vaatekaappi, jonka alla kissalla oli pennut. Kultaseni, se oli onnellista aikaa. Sinä olet minulla nyt, ja rahaa ja hieno koti, ja ylpeä minä olen näistä, mutta niin minusta tuntuu, kuin että jos olisi se vanha koti ja sinä siellä, niin kyllä me toimeen tultaisiin. Ja väliin tuntuu kuin olisimme onnellisemmat rinnan raataissamme kuin nyt tehden paljon rahaa ja sitä tuhlaten… Mutta jos sinä olet onnellinen, niin se ratkasee, ja jos kaikki tämä roju", hän potkasi kohti tauluja ja komeuksia, "olisi onnemme tiellä, niin se saisi mennä hiiteen. Tämä ei ehkä ole runoutta, mutta se on totta."

Laura tuli hänen luokseen, otti hänen päänsä syliinsä ja siveli hänen otsaansa pitkillä, valkoisilla käsillään. "Jospa vain", kuiski hän, "saisin pitää sinut tällä tavoin aina huolettomana ja ystävällisenä. Tämä on minun puolisoni taas. Sinä olet mies, Curtis, suuri, voimakas, helläsydäminen mies; et sinä osaa hienouksia etkä jokapäiväisiä korupuheita, etkä teeskentelyä etkä näyttelemistä. Minä rakastan sinua, rakastan, rakkahani."

Samassa kuului koputus ovelta. Laura kavahti ylös: "Minä sanoin niille, ettei saa häiritä." — "Sisään", lisäsi hän.

"Sano hänelle", kiirehti Laura kuiskaamaan Jadwinille, "ettet ole kotona — ettet voi tavata häntä."

"Täytyy mennä häntä tapaamaan; hän ei tulisi tänne, jos ei olisi jotain todella tärkeätä."

"Tule vaan", sanoi Jadwin. Punastuneena heitti Laura pukunsa ylle sohvaverhon liepeen, kun Gretry hattu päässä astui sisään. Jadwin oli puoliväliin vastassa ja Laura kuuli Gretryn sanovan: "No nyt ollaan satimessa", johon Jadwin vastasi: "No, mikäs on?"

"Sain juuri selville", selitti Gretry, "että Crookes joukkoineen tarttuu käsiksi huomenna. Siitä tulee helvetin kuuma leikki. Ne alkavat heti kun helähtää."

"En tiedä. Ei kukaan tiedä tarkoin. Sweeny, tietysti, mutta hänellä on joukkoa takanaan ja hyvä luotto pankeista. Sanoithan että häntä vastaan on tapeltava ennen tai myöhemmin."

"Minä olen. Ja hän on saava sen tietää. Ei ole Crookesille ja minulle tilaa molemmille. Toisen on hallittava tätä peliä. Ja jos hän tulee tielleni, niin hitto vie, minä kukistan hänet."

"Sitten on yhtä ja toista puhuttavaa. Sinun on tultava Grand Pacific hotelliin heti, Court on siellä jo. Vikkelä poika. Hänpä se otti selville sen Crookesin juonen. Voitko tulla heti? Hyvää iltaa, rouva Jadwin. Ikävä kyllä, minun täytyy viedä hänet, mutta business on business."

Mutta suuren pelaajan vaimolle ei tämä ollut pelkkää liikehommaa. Se oli taistelua, jonka rintamasta tuli tiedontuoja. Kadun Taistelu oli taas alkava. Taas soi sotatorvi ja tuhanten jalkain jyske kuului. Tänne kodin rauhaankin, jossa hän piti miehensä päätä sylissään, kuului sen kaukainen melske. Tuolla pimeässä valmistautuivat joukot taisteluun.

Huomenna hyökätään ja toinen kaatuu — hänen puolisonsa tai vihollinen. Kuinka voisi pitää hänet, kun suuri taistelu odotti? Vaimo kuuli kuinka kapteenien huudot kutsuivat hänen miestään. Hän oli nähnyt tämän hyppäävän suoraan aseisiin hänen syleilystään. Hänen miehensä oli se mies, joksi hän oli häntä kuvaillut, ja jos ei hän ollut niin voimakas, rohkea ja taistelunhaluinen, niin ei hän häntä niin olisi rakastanut. Mutta hän oli menettänyt hänet taas ja juuri sinä hetkenä kun luuli hänet takasin vallottaneensa.

"Minun täytyy, täytyy, Laura, tyttöni. Hyvästi — älä viivytä, Sam odottaa." Hän suuteli hätäisesti kaksi kertaa ja kääntyen Gretryyn sanoi: "No niin, nyt mennään."

He lähtivät ja kuului vain ääni sanovan: "Kas, Court oli pankissa ja näki shekit —"

Äänet haihtuivat ja ulko-ovi kolahti. Laura istui puristaen nyrkkiään suutaan vasten. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Hän yhä puristi sormiaan huuliaan vasten ja kuunteli itse tietämättään mitä. Hän ajatteli miestään, joka riensi taisteluun, unohtaen hänet ja hänen rakkautensa. Hän ajatteli Corthellia, jonka oli ajanut pois. Murtuneena hautautui hän tyynyihin. Suuren salin pimeyttä valaisi vain pari liekkiä heijastuen taulujen kuItakehyksistä ja urkujen piipuista. Valtavuudessaan oli se hänelle kuin Bysanzium. Yksin sen kaamean pimeän keskellä silkkihienouksissaan virui Laura Jadwin. Hän itki hiljaa ja kuiskasi pimeyteen:

"Siinä taitaa olla kaikki sitten", sanoi Gretry, kun vihdoinkin sai työntää tuolinsa taaksepäin ja nousta pöydän äärestä. Hän oli Jadwinin kanssa Grand Pacific hotellin kolmannessa kerroksessa ja kello oli 3 aamulla. Miehet olivat paitahihasillaan ja pöytänsä oli täynnä papereita ja sähkösanomaliuskoja; Jadwinin kyynärpään ääressä oli sikarinpätkiä tulvillaan oleva tuhkakuppi ja hotellin jäävesikannu.

"Kaikki on", myönsi Jadwin selaillen sähkösanomapinkkaa, "kunnes saamme tietää enemmän Crookesin juonesta. Tulen konttoriin kello 8."

"Koetan tässä vähän nukahtaa", sanoi välittäjä. "Haluaisinpa tietää, missä olemme huomisiltana tähän aikaan."

"Hitto soikoon, Sam", sanoi Jadwin kärsimättömästi. "Jos pelkäät niin vetäydy pois."

"Älä nyt hermostu, vanha veikko. Ajattelin vain vähän tulevaisuutta.
Pitäisihän sinun tietää, etten minä pyri irti."

"Anteeksi, veikko", sanoi Jadwin pudistaen Gretryä hartioista. "Minä olen vähän hermostunut. Viime yönä en nukkunut ollenkaan ja toissayönä meni kahteen, kuten muistat."

"Niin, kuljet kiroten kuin merikarhu. Katso vain etten ilmianna sinua pyhäkoulunopettajillesi."

"Eivätköpä nekin kiroaisi, jos olisivat ottaneet niskoilleen 40 miljoonaa bushelia vehnää ja saisivat joka hetki pitää silmällä, missä joka hatullinen siitä on paraikaa. Kyllä sinä iltana oli helppo sanoa, että me kaappaamme vehnän, mutta kylläpä se antaa työtä. Vieläköhän me sitä voimme kauemmin salata?"

"Tuskinpa", sanoi välittäjä, pistäen papereita tassuunsa. "Jos me repäsemme rikki tämän Crookesin verkon, tulee asia ilmi — eikä väliäkään. Sitten on meillä kaikki ostovilja käsissämme."

"Minä pidän erikoisesti silmällä Dave Scannelia", sanoi Jadwin. "Ja hitto soikoon minä ajan hänet vararikkoon tai ei nimeni ole Jadwin. Jos sen rotan saan kynsiini, en jätä nahkaa niin paljoa, että saisi peitetyksi sen syylän, jota sydämmekseen sanoo."

"Eipä mitään, mutia sainpa selville tässä äskettäin, että Scannel oli saattanut tuhoon puolinälkäisen Hargus-paran. Yhdessähän he sitä suurta heittoa yrittivät ja Scannel petti toverinsa. Se oli likasin teko, mitä tunnen. Ja Scannel sai kokoon kasansa, mutta Hargus on linnunpelätti — elättää silti, ties millä keinoin, sisarentytärtään, joka on sievä tyttö. Mutta kylläpä Scannel muistaa. Minulla on Harguksen hyväksi varattuna 50 tuhatta bushelia ja muuta vielä lisäksi. Eikä nälkään jää, jos minä elän. Ja jos Scannelin saan nurkkaan ajetuksi, niin kiljuupa poika."

Gretry nyökkäsi päätään, sanoi: "Täytyy mennä vuoteelle, hyvää yötä,
Jad."

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun Jadwin taas oli pöytänsä ääressä. Huolellisesti kävi hän läpi suunnitelmat ja mumisi itsekseen: "Hm… tuosta eivät pääse kimppuun… puoli miljoonaa… kolme kahdeksannesta kertaa 80 tuhatta…"

Tunti kului. Vihdoin nousi Jadwin, siemasi lasin jäävettä ja meni vuoteelle. Heräävän kaupungin melu kuului hänen korviinsa sekavana humuna: "vehnää, vehnää, vehnää…." Eikä hän voinut nukkua. Päässä tuntui taas tuo outo tunne ja hän mutisi: "Poltan kai liiaksi." Viideltä ei hän enää voinut pysyä vuoteessa, vaan nousi, kylpi, pukeutui, tilasi aamiaisensa ja laskeutui hotellin eteiskonttoriin lehtiä silmäilemään. Ja siinä, istuessaan nojatuolissa lehti kourassaan, vaipui hän torkuksiin, kuullen kuitenkin koko ajan humun: "vehnää, vehnää, vehnää."

"Aamiaisenne on pöydässä, herra Jadwin", kuului tarjoilijan ääni ja hän heräsi äkisti. Mutta ruokahalua ei ollut. Hän voi syödä vain jonkun suupalan paahdettua leipää, ja aikaisin istui hän Gretryn konttorissa odotellen tätä ja rakentaen suunnitelmaansa.

"Kas, Jadwin, jopa olet täällä. Crookes alkaa myydä heti", kuului
Gretryn ääni.

"Vai alkaa?" Jadwin oli pystyssä ja vireissä. "Vai koittaa hän myydä meidät kylläiseksi? All right. Me myymme myös. Katsotaan kuka enemmän myy."

"En. Olen ajatellut tarkemmin. Crookes luulee minun kohottaneen hintaa ja että se heti alenee. Mutta vehnä on tänään hintansa arvoinen. Ja jos hän sen hinnan alentaa vaikka kymmeneen senttiin, niin se kimmahtaa korkealle taas kuin kumipallo. Minä myyn niin kauan kuin hänkin."

"Taivaat ja maat!" huudahti Gretry. "Sehän on samaa kuin yrittäisi tyhjentää Englannin Pankkia. Joka sentiltä kuin hinta alenee, alennat arvossa 40 miljoonan dollarin omaisuuttasi."

Ja taas alkoi miesmuistiin kiihkein kauppa, jota jännityksellä seurattiin jokaisessa viljapörssissä valtamerten välillä. Se raivosi kaiken aikaa neljä kokonaista unohtumatonta päivää. Tiistai-aamuna alkoi Crookes myydä ja hinta tipahti pian puolen senttiä. Sitten tuli päivän suuri yllätys. Landry Court, joka edusti hintoja kohotellutta ja ostellutta liikettä, alkoikin myydä yhtä vapaasti kuin Crookesin miehet. Sen kolmen päivän taistelun jälkeen katsottiin sen Suuren Härän olevan voitettuna. Crookes tietää milloin iskeä, sanottiin.

Perjantaina olivat Crookesin miehet myyneet viisi miljoonaa bushelia, "mennen lyhyeksi" s.o. he olivat myyneet viljaa, jota heillä ei ollut, mutta jota aikoivat ostaa halvalla. Markkinat päättyivät sinä päivänä 95:een. Samana iltana istuivat Grand Pacificissa Jadwinin huoneessa Gretry, Court ja pari muuta tämän luotetuinta apulaista sekä Jadwin itse neuvottelemassa. Liverpoolista oli tullut kehotus ostaa niin, että hinta nousee pennyn. Ja Court sekä muut apulaiset saivat käskyn ostaa kukin miljoonan bushelia. Ja sinä lauantaina Crookes myi vapaasti, toivoen saavansa sen Suuren Härän kumoon ennen Ioppukilahdusta. Mutta heti aamupäivällä alkoikin hinta kohota. Ostomääräyksiä tuli eri tahoilta. Viisari nousi. Hermostus kasvoi. Maanantaina jo monikin alkoi ostella lupaamiaan viljamääriä.

"No, nyt on aika ottaa kiinni lujasti ", sanoi Jadwin. Ja tiistaina ostivat Gretryn miehet heti viisi miljoonaa bushelia. Hinta lennähti ylös kuin vieterillä. Ne, jotka olivat myyneet yli määränsä, hermostuivat ja alkoivat ostella. — Ehkei Crookes sentään olekaan kaikkivaltias? — niin alettiin aatella. Ehkä Tuntematon Härkä sittenkin hallitsi markkinoita? — Ja kaikki innostuivat taas ostamaan ja hinta kohosi. Crookes ei uskaltanut ostaa eikä myydä peläten itse kohottavansa hintaa. Masentuneena istui hänen joukkonsa sivulla odotellen suurta vastavaikutusta, hintain äkkitipahdusta.

Mutta äkkiä kävikin vaikeaksi saada vehnää ollenkaan. Ei kukaan myynyt. Jo tarjottiin dollari kaksi senttiä, puoli lisää, viisi kahdeksannesta. Mutta vehnää ei "tullut esille". Landry Courtin ja hänen tovereittensa nenän edessä huudettiin: "dollari kaksi ja 7/8, dollari 3 kolme ja puoli." Mutta he pudistivat päätään. Viimemainitun hinnan kuultuaan myönsi Crookes tappionsa. Jossain oli ollut löyhä ruuvi hänen koneistossaan. Kun hänen apulaisensa myivät, laski hinta, mutta kun he yrittivät ostaa, alkoi se nousta. Hänen joukkonsa oli nyt maksettava monta senttiä korotusta lupaamiaan viljabusheleita kohti. Ja nyt hän käsitti, mitä jo oli alkanut epäillä: "Toukokuun vehnä oli kaapattu." Mutta hän ei puhunut toisille tovereilleen mitään, lohdutteli näitä vain, mutta itse osti varovasti osansa ja pääsi pois markkinoilta, häviten paljon kylläkin, mutta kestäen sen. Nyt ei ollut aikaa ajatella "velvoituksia", vaan "pitäköön kukin puolensa".

Muutamia päiviä myöhemmin istui Crookes taas konttorissaan seuraten sähkötyskoneen tikatusta. Hän oli kuulevinaan syvänteen pauhun, kun "pojat" siellä tarjosivat yhdeksän senttiä toista dollaria sillä viljaa saamatta. La Salle katu kuunteli, Amerika kuunteli, koko maailma seurasi jännityksellä tämän taistelun kulkua. Samalla ilmoitettiin hänen puheilleen hra Cressler. Tämä tuli epävakaisin askelin, laihana, silmät syvällä päässä ja kasvojen luut ulospistävinä. Crookes osoitti tuolia. Hän odotti toisen alkavan.

"Haluaisin sanoa, herra Crookes", alkoi Cressler, "että olen päättänyt, päätin jo toissapäivänä, mutta odotin, että asiat kääntyisivät meille päin. Mutta minä en kestä enää. Ei ole käteistä. Minun täytyy päästä pois."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: "Minä haluaisin muistuttaa, että ennen kuin yhdyin joukkoonne, Vaadin, ettei tämä saisi olla keinottelua."

"Oh, tiesinhän. Tiesin alunpitäen, että keinotteluahan se oli. Yritin pettää itseäni. Mutta — eihän tämä huvita teitä. Mutta nyt minun täytyy päästä heti irti. Olen — miltei vararikkoinen. Vielä puolen sentin nousu ja minä olen mennyt. Kymmenen vuoden säästöt menevät sen vehnän ostoon."

Sanaa sanomatta tarttui Crookes pöytäpuhelimensa torveen sanoen:
"Ostakaa viissataatuhatta markkinahintaan heti."

Kului minuutteja äänettömästä odotuksessa. Vihdoin tuli juoksupoika ja pisti lapun Crookesin kouraan. Tämä katsahti siihen ja sanoi sitten: "Tässä se on. Te saitte dollarilla kymmenellä. Kiittäkää että saitte ollenkaan."

Crookes käännähti katselemaan papereitaan asiaankuulumattoman näkösenä. Cressler laski lapun pöydälle, ja vaikka Crookes ei häntä nähnyt, voi hän ihan tuntea, kuinka mies kokosi kaikki voimansa itsensä hallitakseen. Lyhyesti naurahtaen kuului tämä sanovan: "Näyttää siltä kuin olisin nurin. Mutta kaipa meidän on vuoroomme puukkoa saatava — eikö niin? Taitaapa mennä viisikymmentätuhatta minulta."

"Ja jos haluatte tietää, kuka sen saa, niin voin ilmoittaa, että
Gretry, Commerse ja K:ni sen myivät. Niillä on käsissään kaikki vehnä."

"Se ei ole tuntematon enää. Minä tunnen hänet. Se on Curtis Jadwin. Häntä vastaan on tässä tapeltu ja hän sortuu kolmen neljän päivän kuluessa. On kaapannut markkinat."

"Jadwin! Curtisko? — ystäväni? Mutta hänhän sanoi olevansa irti markkinoista. Mahtoiko hän tietää että minä olin mukana?"

Cressler nousi yskästen: "Teette minulle erikoisen palveluksen, herra
Crookes, jos pidätte salassa, että minä olin tässä renkaassa mukana."

Crookes käänti tuolinsa pöytäänsä päin sanoen: "Ette toki luule minun puhuvan."

Yksin jäätyään nousi Crookes, asteli keskelle lattiaansa ja sanoi mietteissään maahan katsoen: "Jadwin! Luulet olevasi nyt kukko tunkiolla… Kaapannut olet vehnän. Mutta muistapa, että 'joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa'. Enpä minä sinua halua kaataa, poikaseni. Oma vehnäsi sen tekee."

Ja samaan aikaan levisi salaisuus kaikkeen maailmaan ja Curtis
Jadwinin nimi kohosi korkealle yleisön silmissä. Ei ollut enää vehnää
saatavissa. Tämä "La Salle kadun Napoleon" oli sen kaiken kaapannut.
Hän määräsi hinnan. Hänen kätensä hallitsi pörssin viisaria.

Sanomalehdet olivat täynnään juttuja hänestä. "Kaappaus" kerrottiin yhä uuhelleen, kunnes tuhannet sen ulkoa osasivat. Ja "haastatteluja" enimmäkseen lehti toimistoissa sepustettuja, julaistiin. Miestä kuvasivat toiset kylmäksi, teräksiseksi, jolla oli harmaat silmät, toiset taas mustasilmäiseksi peluriksi, oikein rosvosieluksi; erään kuvauksen mukaan oli hän hiljainen, heikkoleukainen mies, ja toinen esitti hänet elostelijana, joka mässäsi näyttelijättärien seurassa ja kylpi samppanjassa. Demokraattilehdet pitivät häntä kansan sortajana, joka eleli hyvin kiskomillaan miljonilla, mutta Republikaanipuolueen lehdet julistivat, että uusi nousun aika oli tullut ja löivät rumpua presidentinehdokkaansa hyväksi. Gretryn toimisto, jossa Jadwin nyt piti pääkortteeria, oli koko päivän piirityksessä. Uutistenurkkijat odottivat sanan tipahdusta hänen huuliltaan ja kaikenkarvaiset "liikemiehet" hieroivat yhteen hartioitaan sen oven edessä, jolla seisoi: "yksityinen".

Iowan ja Kansasin farmarit tulivat kaupunkiin myymään viljaansa ennen aavistamattomaan hintaan, puristivat hänen kättään ja käskivät häntä käymään katsomassa "Jumalan omaa maata". Tulipa kerran lähetystökin tuomaan kunniasarvea Jadwinille ja sen johtaja piti änkyttäen puheen kehuen koko Pohjois-Lännen hyvinvoinnin johtuvan tämän vehnäkaappauksesta. Farmarit maksoivat kiinnitysvelkojaan, ostivat koneita ja ajoneuvoja, avasivat uusia viljelysmaita ja hankkivat karjaa. Naiset koristivat itseään ja koteja ja eräs farmari kirjotti Jadwinille, ettei hänen pikku tyttönsä mene yhtenäkään iltana nukkumaan, ennenkuin on rukoillut Jumalaa siunaamaan herra Jadwinia, joka auttoi isää pelastamaan farmin.

Mutta toinenkin puoli oli, varjoinen, kaukana ollen voi Jadwin jättää sen huomioon ottamatta. Mutta Corthellilta tuli, monen suun kautta surkea tarina, jolle Jadwin vihelti uskomatta. Se kertoi amerikalaisesta taideopiskelijasta, joka pohjois-Italiassa oli tavannut parinkymmenen ikäisen nuorukaisen. "Hän ei tiennyt mitään maailmasta", kertoi tarina. "Englannin luuli hän olevan Europan mantereella, arveli Cavourin ja Mazzinin yhä elävän. Mutta kun kerroin olevani amerikalainen, nousi hän heti ja sanoi: 'ahaa, amerikalainen, tunnenpa yhden sieltä, herra Jadwinin Chicagosta; hänet joka on ostanut kaiken vehnän. Meillä ei ole enää leipää. Kakkumme on pieni ja kallis eikä ole rahaa. Itsestäni en välitä. Olen nuori. Voin syödä ruohoksia. Mutta äitini, äitini'."

Jadwin väitti juttua valheeksi ja kun hän kohotti hinnan dollariin kahteenkymmeneen, alkoivat Minnesotan ja Wisconsinin myllyt myydä viljaansa jauhattamatta. Leivät pienenivät Chicagossakin ja köyhemmistä kortteleista alkoi kuulua tyytymättömyyden murinaa.

Eräänä maanantaina toukokuun puolivälissä istui Jadwin Gretryn tuolissa, jota hermostuneesti heilautteli aina väliin kelloa katsahtaen. Oli yhdentoista aika ja yllään jyristi syvänteen lattia. Odotushuone oli tavallista täydempi, miljoneerit ja kerjäläiset siellä tungeksivat, pankinjohtajia ja rautatietirehtöörejä oli reportterien joukossa. Gretry, tuon suuren miehen lähin, kulki läpi huoneen ja hätäisimmät alkoivat toimitella hänelle asiaansa, mutta päätään pudistaen ja anteeksi pyydellen meni hän ohi ja sulki oven. Lukon rämähdys saattoi Jadwinin hypähtämään korkealle, mutta nähtyään välittäjänsä istahti hän takasin sanoen: "Voisitpa kolauttaa ovelle, Sam, ettet noin säikäyttäisi. Mitä kuuluu?"

"Hyvää vaan. Järjestin sen varastoasian ja hommasin lehdet, meillä on nyt niiden toimitussivutkin. Onko Hargusta tai Scannelia näkynyt?"

"Hargushan on aina eteisessä, mutta Scannelia ei kuulu. Sinähän sanoit, ettei hän kestä sitä kohotusta."

"Huomenna tai seuraavana", matki Jadwin. "Se ei kelpaa. Haluan iskeä häntä tänään. Nosta hintaa sentillä ja hän tulee."

Hetken kuluttua alkoi kone pöydällä naputtaa ja Jadwin kuuli melun kiihtyvän salissa. Hän mutisi: "ähä, poikaseni, etpä nyt kestä kymmentä minuuttia."

Ja hän kutsutti huoneeseen Harguksen, joka ällistyneenä katseli häntä veristävin silmin.

"Istukaa", sanoi Jadwin. "Haluan jutella kanssanne. Tehän kerran kaappasitte vehnän?"

"Hm… se oli seitsemänkymmentä kahdeksan. Kello kymmenen ilmoitti pörssin sihteeri, että me olimme erotetut —"

Hän jatkoi hetken edelleen yksitoikkoista, sekavaa jupinaa. Jadwin keskeytti sanoen: "Mutta Scannel, toverinnehan, petti?"

Vanhus katsoi häneen höperösti. Sikäli kuin tuo nimi tunkeutui hänen tylsyneisiin aivoihinsa, välähti silmissä hetkellinen liekki, mutta sitten alkoi hän taa» sopertaa juttuaan seitsemästäkymmenestä kahdeksasta ja kuinka hän hävisi kolmesataatuhatta. Jadwin keskeytti: "Kuinka voi sisarenne tytär?"

"Tarkotatte Liggietä?… Hän voi hyvin. Minulla on hänen kuvansa." Ja ukko alkoi kaivaa taskustaan likasia papereita.

"Te näytitte sen jo minulle", kiiruhti Jadwin sanomaan ja samassa ilmoitettiinkin hra Scannel. Dania oli paksu punakka mies, jolla oli valkea poskiparta. Hän tuli huoneeseen metelikkäästi huudahtaen: "Hei, kapteeni!"

"Tämäkö on teidän tyyliänne? — Minä olen niitä hulluja, jotka te olette saanut apajaanne. Mitä maksaa tästä pääsy? Mikä summa?"

"Minulla on teille yhtä ja toista sanottavaa", lausui Jadwin yhä jyrkästi. Hargus oli vihdoinkin löytänyt valokuvan ja antoi sen Jadwinille. Tämä otti sen siihen katsahtamatta ja puhuessaan kopautteli sillä pöytään. Hän puhui:

"Hyvä on, Hargus. Minulla on puhuttavaa teille, herra Scannel.
Tunnetteko tämän vanhan miehen?"

"Se on Hargus. Hyvin hänet tunnette. Kerranhan te yhdessä yrititte suurta temppua. Hargus!" Kun vanhus katsoi, jatkoi Jadwin: "Tässä on Scannel, josta puhelimme. Katsokaa, hän on rikas mies. Muistatteko hänet?"

"Mitä peliä tämä on?" huudahti Scannel. "En minä ole tullut tänne näyteltäväksi. Minä —."

Hänen lauseensa keskeytti lyhyt huokaus, joka äkkiä kohosi Harguksen väriseviltä huulilta. Tämä tuijotti yli pöydän Scanneliin nopeasti hengittäen ja sormet haparoiden leukaa. Jadwin sanoi: "Sellainen hän on, Hargus", ja sitten kääntyen Scanneliin jatkoi hän: "Teillä oli yhdessä iso kauppa ja te myitte hänet, petitte."

"Te — petitte — hänet!" huusi Jadwin. "Minä tiedän, mikä te olette. Te petitte hänet pelastaaksenne oman likasen nahkanne ja nyt on mies saanut elää poikain armoilla tuolla. Ja hän on saanut elätellä sisarentytärtään teidän maleksiessanne klubeissanne ja huvijahdeissanne ja elättinaistenne seurassa häneltä varastamillanne rahoilla."

Scannel oikasi itsensä tuolillaan ja hänen pienet silmänsä säkenöivät. Raivoisasti huusi hän: "Minä en halua kuulla tällaista puhetta yhdenkään ihmisen suusta. Lopettakaa."

Jadwinin leuka sulkeutui kilahtaen; hyökkäävänä, komentavana nojautui hän eteenpäin, sanoen: "Jos te vielä keskeytätte minua, menette tuosta ovesta ulos vararikkoisena. Te kuuntelette ja noudatatte määräyksiä. Sitä varten te olette täältä. Jos luulette saavanne vehnäänne jostain muualta, niin koittakaa."

Scannel asettui äkkiä. Hän ei vastannut. Hargus katsoi epävarmana vuoroon kumpaankin. Jadwin kirjotti jotain lapulle. Sanoi sitten: "Te olette velvollinen toimittamaan meille kaksi miljoonaa bushelia vehnää dollarilla bushelin."

Jadwinin kasvoille tuli ivallinen hymy, kun hän huomasi kuinka helposti Scannel meni ansaan. Hän jatkoi: "Siis puolentoista miljoonaa. Saatte siitä kuusisataatuhatta puolellatoista dollarilla bushelin."

"Puolitoista dollaria", toinen levitti kätensä, "Tosiaankin minä lähden täältä vararikkoisena."

"Ette lähdekään", sanoi Jadwin, heittäytyen takanojaan ja ristiten jalkansa. "Minä tunnen teidän raha-asianne ja tiedän sentilleen, kuinka paljon kestätte."

"Onpa tämä naurettavaa. Tuo kourallinen vehnää maksaa minulle kolme sataa tuhatta dollaria."

Silloin veti Scannel esille shekkikirjansa ja Jadwin sanoi: "Kirjoittakaa se haltijan perittäväksi." Saatuaan sen lisäsi hän, antaen shekin Hargukselle: "Katsokaa nyt, Dave Scannel, velkanne pääsumma on maksettu."

"Niin. Unohdatte korot. Jos ne olisin maksattanut, olisi se saattanut kaataa teidät. Kas kuuden prosentin korko kolmelle sadalle tuhannelle vuodesta 1878 asti, se tekee — 360 tuhatta, ja teidän on vielä hankittava minulle 900,000 bushelia. Sen saatte dollarilla neljälläkymmenellä. Kirjottakaa shekki edelleen sen haltijalle."

"Kiitos", sanoi Jadwin saadessaan sen. Samassa soitti hän ja sanoi sisään tulevalle konttoristille: "Toimittakaa tänään herra Scannelille puolentoista miljonan bushelin välityskuitit. Tilit ovat tasan." Sitten antoi hän shekit Hargukselle sanoen: "Kas tässä. Ostakaa Liggielle kultakello ja sanokaa terveisiä Jadwinilta… Joko menette, Scannel? Hyvästi vaan, älkää heittäkö ovea mennessänne."

"Heitti se tumminkin", sanoi hän kääntyessään jälleen Hargukseen päin, joka säikähtyneenä katseli häntä mutisten: "En tiedä. Olen vanha mies. Tämä on paljon rahaa."

Hän alkoi änkytellä kiitoksia, mutta Jadwin saattoi hänet ovelle ja sanoi konttoristille: "Kinzie, oletteko hyvä ja menette herra Harguksen kanssa Illinois Trustiin. Hän avaa siellä tilin."

Mutta ennenkuin Jadwin ennätti palata pöytänsä ääreen, tuli ukko takasin pyytäen: "Te olette nyt vallassa. Antakaa minulle sana vain ja minä teen viisikymmentä dollaria vuosipäivään mennessä."

"Niin, shekit. Ne minä panen Illinois Trustiin. En kajoa niihin, mutta pikku vihjaus vain."

Viikkoa myöhemmin myi Jadwin Pariisissa valtavan määrän käteisvehnää dollarilla kuudellakymmenellä sentillä bushelin. Ulkomaille meni kuinka paljon tahansa, hinnasta ei väliä. Ja Chicagon pörssissä hallitsi Jadwin täydelleen; kaikki pysähtyi, kun hän kätensä kohotti, ja kaikki lennähti vauhtiin, kun hän päällään nyökkäsi. Hän ei aina voinut rikkauttaan laskeakaan tästä kaappauksesta tuleva voitto oli yli kaksikymmentä, ehkä lähes viisikymmentä mijoonaa dollaria. Vastustajain leiristä ei kuulunut murahdustakaan.

"Sam", sanoi Jadwin välittäjälleen. "Nyt ei mikään voi minua pidättää. Ne pitävät tätä suurena, mutta se on vasta alkutunnustelua. Nyt näytetään mikä mies Curtis Jadwin oikein on. Minä siirrän tämän tempun kesään. Minä ostan heinäkuun viljat."

"Hullu?" huuti Jadwin hypäten jaloilleen. "Mitä tarkotat, Sam? Älä sano sitä sanaa minusta. Minä ostan heinäkuun vehnän. Luuletko, että minä jättäisin kesken, juuri kun olen päässyt alkuun? Hullu olisin, jos eroaisin, vaikka pääsisinkin, ja hinta nousee kahteen dollariin." Hän iski nyrkillään polveensa. "Sanon kahteen dollariin, kuuletko?"

"Satotietoja alkaa tulla kesäsuussa." Gretryn ääni oli varottava. "Hinta on nyt niin korkea, että lukuisat farmarit kylvävät enemmän kuin ennen. Ajattele että tästä tulee ennätyssato."

"En pidä tuollaisesta leikistä. Puhu sellaisista Crookesille. Mutta se sato — katsos nyt." Ja pari tuntia Jadwin selitteli ja todisteli ja näytteli tilastoja ja raportteja, osottaakseen olevansa oikeassa. Mutta Gretry pudisti päätään ja sanoi tyyneesti: "Olet tehnyt suuren tempun. Ja minä olin monasti väärässä viime vuonna. Mutta nyt olemme jumalauta rajalla. Vehnä on nyt puolessatoista dollarissa. Jos kohotat sen kahteen —"

"— Jos kohotat sen kahteen, on se huipussaan ja pienikin potku pudottaa sen nurinniskoin alas. Tyydy siihen, mitä olet saanut. Päätä toukokuun kauppasi ja lopeta. Vaikka hinta nyt vähän tipahtaisikin, niin kyllä sinä taskusi paikkaat. Mutta heinäkuuhun lykkääminen on varma turmio. Olen ehkä joskus erehtynyt, nyt en. Jo eilen jotkut uskalsivat nousta tätä kaappaustasi vastaan. Ne myyvät yhä ja jos ne myyvät kaikki, ratkeat sinä. Olet saanut ne säikäytetyiksi, siksi pidättyvät. Mutta ne odottavat nyt saavansa vehnää farmareilta, kun korjuu alkaa, ja sitä on nyt yli maan kasvamassa."

"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse maata vastaan."

"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan liiasta vehnän viljelyksestä."

"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."

"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä minua mikään vaivaa."

Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan, hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei, kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää? Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa, tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein. Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen onnetar oli yhä hänen seurassaan.

Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."

Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä, päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi pysyä siellä.

"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea irti."

Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus, niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen. Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti, täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää on kaikki."

Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset. Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa, jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti, joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä lemmenlauluja.

Chicagossa sitten innostuva Landry Court, jota hän ei ollut ottanut vakavasti, mutta suloista oli kuitenkin ollut tuntea tämän koko elämän riippuvan hänen päännyökkäyksestään. Ja vihdoin Corthell ja Jadwin, taiteilija ja liikemies. Hän muisti Corthellin tyynen, kärsivällisen rakkauden ennen hänen avioliittoaan. Tämä siitä tuskin puhui, mutta hän tunsi sen joka paikassa. Ja hänen pienet huomionosotuksensa sattuivat juuri paikalleen, tulivat silloin kuin niitä tarvittiin. Milloin vain hän oli tätä tarvinnut ja oikukkaasti kääntynyt hänen puoleensa, niin oli tämä ollut juuri sen hetken varalta valmiina. Vuosikausia muisti tämä hänen toivomuksensa ja tunsi hänen makunsa. Ei koskaan hämmästynyt, oli aina varullaan. Ja pani liikkeelle toisen ajatus- ja puhekyvyn. Tuo mies oli saattanut hänet yhteyteen kaiken miellyttävän kanssa.

Ja hän oli lähettänyt hänet pois ja hän oli mennyt nurisematta. Ja oli palannut yhtä lojaalina kuin ennenkin, hiljaisena, miellyttävänä, rakkautensa vain syventyneenä, ja astunut hänen seuralaisekseen silloin, kun hän oli kaikkein enimmin yksin. Nyt oli hän ajanut hänet pois ja tällä kertaa ikuiseksi. Suuren lemmen ovi oli suljettu. Laura järjesti tukkaansa hermostunein sormin.

Ja vihdoin oli tullut Jadwin, hänen miehensä. Laura nousi, meni akkunan ääreen sekä seisoi kauan katsellen pimeään. Oli hiljainen yö. Joitakin vaunuvaloja näkyi puistossa kuin tulikärpäsiä. Valkeita pukuja häämötti ja kuului kaukaista naurua. Kuutamoisella järvellä näkyi joitakin laivatulia. Talo oli hiljainen. Hän oli yksin koko kerroksessa. Oli lukenut kaikki kirjansa. Myöhäistä mennä ulos, aikaista levolle. Hän oli virkeä, toimihaluinen. Hän laskeutui taidesaliin ja soitteli uruilla Bachia, Palestrinaa, ja Stuineria hetken. Heitti sen sanoen: "Miksi tätä tyhmää musiikkia?" Hän kutsui palvelijan ja kysyi: "Onko herra Jadwin tullut?"

Kun palvelija oli mennyt, seisoi hän kädet nyrkissä keskellä lattiaa, pää pystyssä, silmät hehkuen. Hänen huulensa mutisivat samoja tavuja. Äkkiä valtasi hänet huolettoman kapinoimisen henki, hän teki päättävän liikkeen, meni kirjastoon, avasi kirjotuspöydän ja kirjotti lyhyen lipun osottaen sen Taidetaloon Michigan avenuen varrella. "Käske lähetti tänne", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hänen soitettuaan.

Hän katseli kirjettä. Päänsä humisi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ottanut askeleen paikkaan, josta voi nähdä pelottavan ja kauniin, tutkimattoman maan. Laura asteli huonettaan, painaen käsillään sydämmensä kohtaa. Hän oli kiihtynyt, posket hehkuivat, hurja eloisuus täytti hänet ja silmissä loisti raivoisa ilo.

Samassa astui lähettipoika ovelle isossa univormussaan. Laura ojensi hänelle kirjeen ja rahan sekä käski odottamaan vastausta. Nyt ei ollut aika epäröidä. Oliko tyhjempää ja turhempaa elämää kuin hänen? Poika lähti. Oliko uusi elämä alkava hänelle huomenna? Mutta äkkiä hän huudahtikin, kun pojan askeleet alkoivat poistua: "Seis! Tule takasin." Kun poika tuli, sanoi hän: "Anna kirje tänne. Rahan saat pitää. Ei tarvitse mennä."

Pojan mentyä luki hän kirjeensä eikä tuntenut sitä omakseen. Aina tämän miehen tuttavuuden alusta asti oli Laura häneen nähden toiminut mielijohteiden varassa. Kuinka kauan hän saisi hallituksi tällaiset mielijohteet? Hän repi kirjeen palasiksi ja poltti palat.

Seuraavina viikkoina oli hänen tuskansa yhä kiihtynyt. Tuo lähettämättömän kirjeen juttu antoi hänen aavistaa, mitä hän voisi mielijohteen vallassa tehdä. Hän säikähti. Ja vielä kerran päätti hän turvautua mieheensä. "Missä on mieheni?" huusi hän yksin huoneessaan. "Hän on minun; minä olen hänen. Mikään ei saa viedä häntä minulta, ei saa riistää minua häneltä."

Seuraavana sunnuntaina oli Jadwin valvotun yön jälkeen nukahtanut hieman aamupäivällä. Nyt istui hän tupakkahuoneessaan nojatuolissa yritellen lukea. Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja alkoi käännellä kalenterin lehtiä. Lopuksi kohotti hän yhden esille sanoen: "Curtis."

"Mäetkö tuon päivämäärän? Kesäkuun kolmastoista? Tiedätkö mikä se on?"

Laura kirjotti jotain numeron alla olevalle muistiliuskalle ja ojensi sen miehelleen, joka luki ääneensä: "Laura Jadwinin syntymäpäivä. Totta tosiaan. Enkä minä hölmö muistanut. En voi nykyisin muistaa mitään."

"Mutta nyt sinä muistat? Et saa unohtaa. Sinä iltana alkaa uusi elämä. Saat nähdä. Minä järjestän. Ja sinä rakastat sitten minua niin, ettei raha eikä mikään voi sinua viedä minulta. Kesäkuun koImastoista on minun päiväni. Päivän saat toimillesi aikaa, mutta kuudesta olet minun." Hän tarttui miehensä käsiin sa polvistui hänen eteensä. "Se päivä on minun, jos rakastat minua. Ymmärrätkö rakkaani? Sinä tulet kello kuusi, vaikka La Salle katu palaisi poroksi ja kaikki miljoonabushelisi vehnää sen mukana, sinä tulet etkä ajattele mitään muuta kuin minua. Se ilta on minun. Mutta minä en muistuta toista kertaa enkä puhu siitä asiasta. Mutta sinä tulet, jos rakastat minua … Ymmärrätkö mitä tarkotan? Älä sano mitään. Siitä ei puhuta enempää. Älä lupaa. Sinä kuulit mitä sanoin, siinä kaikki. Nyt puhutaan muusta. Oletko äskettäin tavannut herra Cressleriä?"

"Minä luulon hänen olleen sairaana. Täti on ihan huolissaan hänen takiansa."

"Ei tätikään tiedä. Hän ei ole vuoteella, mutta ei käy toimillaankaan.
Hän kuuluu laihtuvan päivä päivältä."

"Mitähän", sanoi Jadwin, "jos menisimme sinne tänä iltana? Tai kutsutaanko ne tänne? Olemme olleet yksissä siitä saakka, kun tulin Chicagoon. Mennään sinne tänään."

"Ei mennä", sanoi Laura. "Sinun täytyy nyt levätä yksi päivä ja nukkua, jos voit. Minä soitan sinne huomenna."

"Taitaa olla niin. Pitää koittaa nukkua. Ja Samkin tulee tänne viideltä. Tuo joitakin rautatieherroja. Paljon touhua. Ja, Laura, tämä on viimeinen tempaus. Kuukauden tai viimeistään viiden viikon päästä olen lopettanut tämän kaupan ja sitten me vietämme hauskoja päiviä loppuelämämme, kultaseni. Mutta nyt koitan levähtää."

Laura asetti tyynyt hänen päänsä alle, veti uutimet akkunoihin ja meni ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä. Ja kun hän puolen tunnin kuluttua livahti sisään katsomaan, oli Curtis unessa, vihdoinkin! Väsyneet silmät olivat kiinni ja Voimakas käsi pään alla. Kauan katseli Laura häntä ja hiipi sitten taas hiljaa ulos kyyneleet silmäripsissä.

Mutta Laura ei soittanut Cresslerille seuraavana päivänä eikä seuraavanakaan. Kolme päivää meni häneltä pikku hommissa kotona. Mutta torstaina, aurinkoisena päivänä, soitti hän aikaisin iltapäivällä:

"Kiitos. Charlie on ennallaan. Ukko parka on kai ollut liian ahkera. Tule pois ilahuttamaan häntäkin. Minä pistäyn Vähän kaupungilla, muita ole kuin kotonasi, jos en ole vielä tullut. Minä vien ukon maalle ihan heti ja häihin liput. Kuinka voi miehesi?"

"Sen ymmärtää kyllä. Mitä te kaikella sillä rahalla teette? Hehän kertovat, että Curtis on tehnyt miljoonia viime kuukausina. Eräs sanoi että tämä vehnäkauppa on suurin mitä La Salle kadulla on koskaan tapahtunut. Sano hänelle terveisiä. Ja tule niin pian kuin pääset."

Tuntia myöhemmin pysähtyi Lauran valjakko Cresslerin talon eteen, siitä hyppäsi pieni lakeija apinan kaltaisena ja seisoi portaiden vieressä. Laura käski tulla noutamaan kello kolme ja juoksi ylös portaita. Palvelija, joka tuli vastaan tomutusliina päässään ja tomuttaja kädessään, ilmoitti ettei rouva ollut vielä tullut.

Laura riisui hatun ja hansikkaat ja astui sisään esihuoneeseen. Sen seinillä oli teräspiirroksia seitsenkymmenluvulta, hyllyillä kiinalaisporsliineja ja kaikenlaista pientä sälyä. Uunin marmorireunustalla oli pronssikello. Vanhanmallinen piano oli seinänvierellä ja Laura istahti sen ääreen soittamaan. "Mefisto-valssia", jota oli opetellut sen jälkeen kun Corthell soitti sen uruilla hänelle. Sitten nousi hän, sulki pianon ja astui kirjastoon, jossa rva Cressler piti runoteokset. Hämmästyksekseen huomasi Laura hra Cresslerin istuman siellä nojatuolista häneen selin.

"En tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Laura ja laski kätensä tämän käsivarrelle. Mutta Cressler oli kuollut ja kun Laura kosketti häntä, tipahti hänen päänsä olkaa vasten ja ohimosta tuli näkyviin pieni luodin reikä.

Charles Cresslerin itsemurha tapahtui kesäkuun kymmenentenä päivänä ja tarina siitä, sekä väritetty kuvaus, kuinka Cressler ei ollut voinut vastustaa kiusausta, tuli Jadwinin silmiin seuraavan päivän aamuna. Hän oli Gretryn kanssa tämän toimistossa ja näytti uutinen pimittäneen koko auringon valon, joka niin täytenä virtasi leveästä akkunasta sisään. Sanattomina tuijottivat miehet toisiinsa.

"Herra Jumala", voihki Jadwin. "Hän oli Crookesin mukana emmekä me tienneet. Minä olen tappanut hänet, Sam. On kuin olisin sen pistoolin itse ojentanut." Hän polki jalkaa ja takoi nyrkillä otsaansa.

"Rauhotuhan nyt", sanoi välittäjä, "Meidän täytyy tänään pysyä kunnossa. Ajatellaan Charlieta myöhemmin. Nyt on… liikeaika. Mathewson & Knight ovat pyytäneet meiltä välilainaa kaksikymmentä tuhatta."

"Oh, se voi odottaa iltapäivään. En voi nyt puhua liikeasioista.
Ajatteles rouva Cressleriä!"

"Ei", sanoi pörssimies tyyneesti. "Asiat eivät voi odottaa. Tällaisiin täytyy vastata heti."

Jadwin sanoi: "Puhut niinkuin pelkäisit minun sortuvan minä hetkenä tahansa."

Gretry ei vastannut vähään aikaan. Sitten sanoi hän esimiestään silmiin katsoen: "Sinä näit, kuinka vapaasti ne myivät eilen. Meidän on ostettava, ostettava yhä pitääksemme pintaa ylhäällä. Kaikki viittaa valtavaan satoon. Tässä lehdessä sanotaan, että Dakotoissa on kylvetty kuustoista miljoonaa eekkeriä, joka lisättynä talvivehnäseutuihin tekee neljäkymmentä kolme miljonaa eli lähes neljä miljonaa eekkeriä enemmän kuin viime vuonna."

"Mitä vielä. Kaksi kolmannesta tuosta viljasta ei idä ja Europa ottaa kaikki. Me panemme miehemme ostamaan vielä miljoonan, ostamaan niin paljon kuin ne toiset voivat myydä. Ne pitää ostaa tyhjiksi."

"Siihen tarvitaan aika lailla rahaa", sanoi välittäjä. "Enemmän kuin mitä meillä on tänä aamuna. Parasta on ostaa mitä tarjotaan ja pitää tasalla markkinoita. Sinä hetkenä kun Karhut tarjoavat meille emmekä me osta, silloin alkavat ne kaataa sitä päällemme junalastittain ja silloin hinta ratkee."

"Mahdammeko saada tänään kaupaksi paljonkin?" kysyi Jadwin. Oli käynyt elinkysymykseksi myydä pois varastoja, joiden vuokra ja vakuutus nielivät pelottavia summia. Siksi olivat he ottaneet tavaksi antaa ostomääräyksiä kauppa-ajan loppupuolella, ja kun pinta niiden vaikutuksesta nousi, myydä äkkiä ennenkuin se ennätti laskea. Niin että voidakseen myydä bushelin täytyi ostaa kaksi.

"Enpä tiedä", vastasi Gretry Jadwinin kysymykseen. "Suoraan sanoen en luule voivamme myydä paljoa. Ne eivät enää näy pelkäävän meitä kuten ennen. Uusi sato niitä rohkasee. Näkyvät jo korjaavan eloa joissakin paikoin. Nyt ne saavat ostaa vehnää farmareilta. Hallituksen raportti osottaa, että sato tulee hyvä."

"Onpa siinäkin sen verran että pudotti hinnan dollariin kahteenkymmeneen. Ja äsken olimme puolessatoista."

"Tiedätkö miten ovat raha-asiamme? Tätä heinäkuun kauppaa ylläpitämään tarvitaan kaikki liikenevät rahat. Paperilla on voittomme miljoonissa. Meillä on kymmeniä miljoonia busheleita vehnää, jonka arvo on toista dollaria busheli, mutta jos emme saa sitä kaupaksi, niin mitä hyvää siitä on — ja sen pitäminen maksaa meille kuusi tuhatta dollaria päivässä. Mistä tulevat rahat? Et näy ymmärtävän, että me olemme aika pulassa." Ja osottaen ylöspäin syvänteen lattiaa kohti jatkoi hän: "Sinä hetkenä kun emme voi antaa pojillemme ostomääräyksiä, nielee syvänne meidät."

"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."

"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."

Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä siitä koituu."

"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa. "Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita. Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne kaapelisanomat."

Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku, sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään. Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.

Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan. Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"

Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa rahojani."

Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys, hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La Salle kaduilla.

Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, vehnän alkaessa virrata Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut, hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin, jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen tasasta kulkua.

Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä voinut hallita.

Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen vehnää."

Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan vedellen.

"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"

Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan tunnin kaikkiaan.

"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La
Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."

Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli mielessä muuta kuin syntymäpäivät.

"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin, tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet, — jos olisit halunnut."

"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut. Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää merkinnyt mitään."

"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."

Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin siellä."

"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla. Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."

"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti.
Mutta Gretry on aivan sairas."

"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"

"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei, ei sitä. Siis, onnea vain."

Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle. Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka edessä kyyhkyset lentelivät.

"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet haudataan huomenna."

Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä olisin varmasti kuollut."

"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."

"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta, oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."

Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut. Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus, keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin valtameren pauhu kaukaa.

Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."

"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa.
Odotan."

Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi: "Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut." Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse syvänteeseen."

Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan, että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."

Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?" — "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat. Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."

Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." — "Tuskin vaan."

Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."

Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei näkynyt. Gretry tuli kalpeana.

Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa. Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei pidä hintaa yllä, niin… tuota… jos vielä myyvät sittenkin, niin annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt… asioita ratkee. Pitäkää silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."

Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä. Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat, ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut. Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein, kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.

Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.

Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."

Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin.
Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" —
"Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"

Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."

Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin. Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia liikemiehiä.

"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa marginaalimme. Ei ole rahaa."

"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen kahtatoista."

"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te olitte jo menettänyt pelin."

"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän liikkeemme — —"

Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne — raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan yksin nyt."

"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"

"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."

Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin sihteerille", sanoi hän konttoristille.

Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa, että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat. Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja vasten.

Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi, joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."

Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä, luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni: "Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."

Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet, syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin: "Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan! Hänhän on kukistunut."

Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei! Hip, hip, tiikeri!"

"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä kun hän sormensa kohotti."

Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset, sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.

Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen, hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.

Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan:
"Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet
kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut.
Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."

Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin, veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten. Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."

Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi Landrylta.

Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa, tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.

Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.

"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa, kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en käsittänyt mitään."

"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En koittanut saada tavata Landryakaan."

"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse, että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta. Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."

Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti olevan kiire?"

"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi, Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."

Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää. Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä —" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi: "olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni."

"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään: "Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä rohkeuteen — ja auttaisin häntä."

Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.

Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä, kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja asetti leukansa kätensä varaan.

Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki, kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään. Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.

Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos hän rakasti."

Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava, vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun, koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.

Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.

Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta. Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän antaa janan hän antaa sanan."

Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin, loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa. Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot ruusuja, hehkupunahia.

Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.

Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis. Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva, Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura voittava.

Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely, pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä palvominen hänet vienyt?

Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt tunsi hän kolmannen kohoavan ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella. Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.

Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä, kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva. "Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt. Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen", huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."

Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta. Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.

Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.

"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen kimpun syvänsinisiä orvokkeja.

Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."

Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin: "Aina olen muistanut."

"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne ymmärrätte."

Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne? Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."

"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."

"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli hänen hartioitaan ja kaulaansa.

"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää eroa.."

"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat elosi onnettomuuden —"

"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua."

"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me rakastamme toisiamme."

"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.

"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni, että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."

Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä pelkään olla yksin. Minä kuolen."

"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni.
Olen uudestisyntynyt tänään."

Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja voimastasi?"

Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut on tähän saattanut."

Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä asfaltilla ja rautakavioiden kopse.

"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"

"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."

Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas.
Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"

Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.

Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin, hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat hänen huulensa: "Tyttöni… kulta."

Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten virratessa kasvoja pitkin.

Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.

"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui… En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on pimeä — hieman."

"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä en saa muistaa."

He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.

Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen! Curtis Jadwinin kukistus!"

Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun
Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän
askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi:
"Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt?
Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."

"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla.
Muista mitä lääkäri sanoi —"

"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä. "Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."

Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että tulen siitä pitämään, Curtis?"

"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."

Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.

"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua loukannut ja vihdoin saattanut —"

Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis! Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."

"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli vain ohimenevä tapaus."

"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut. Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."

"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos haluat."

Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen, jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle, jalomielisin mies mitä tuntee —"

"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"

"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin matkalla Europaan."

"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin, mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme uudestaan… Nyt tuli ajuri, luulen ma."

Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat vaunujen tilalla."

Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.

Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän, "ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."

Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt. Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja: "Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."

Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä Europan kaupungeille.

Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat. Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt. Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.

Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYVÄNNE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Syvänne

SYVÄNNE

FRANK NORRIS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE