The Project Gutenberg eBook of Kuningas kivihiili, by Upton Sinclair

Upton Sinclair kuuluu niihin verrattain harvalukuisiin kirjailijoihin, jotka ovat pyhittäneet elämänsä sosiaalista oikeutta vaativaan valistustyöhön ja asettaneet taiteensakin valitsemansa tarkoituksen palvelukseen. Suurena ja vääjäämättömänä intomielisenä hän ei ole milloinkaan väistänyt uhrauksia. Silloin tällöin hän on saavuttanut kirjailijana suurta aineellista menestystä, mutta on aina kuluttanut ansaitsemansa summat yrityksiin, joiden nojalla toivoi torjuvansa vääryyttä ja edistävänsä inhimillistä onnea. Toistuneista pettymyksistä huolimatta hän on uskoaan ja uskallustaan menettämättä aloittanut uudestaan.

Vakaumukseltaan sosialistina ja innokkaana yleisesti omaksumattomien aatteiden kannattajana, sellaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden paljastajana, jotka olisivat muuten voineet jäädä salatuiksi suurelta yleisöltä, hän sai yleensä vastustajikseen maansa vaikutusvaltaisimmat sanomalehdet. Vaikka hän onkin aina ollut köyhä mies eikä ole milloinkaan suostunut tekemään kustantajilleen lukuisien painosten ja yleisen kansansuosion edellyttämiä myönnytyksiä, hänet on kuitenkin kuvailtu radikalisti-keikariksi ja sosialisti-miljoonamieheksi. Hänen on täytynyt monet kerrat vaihtaa kustantajaa, mikä seikka todistaa, ettei hän etsi aineellista voittoa.

Upton Sinclair kuuluu niihin nykyaikaisiin kirjailijoihin, jotka ansaitsevat erikoista myötätuntoista mielenkiintoa. Hän ei osoita amerikkalaista isänmaallisuuttaan yhtymällä Yhdysvaltojen laadultaan sangen ehdonalaiselle vapaudelle viritettyihin ylistyslauluihin, vaan toimeliaasti kehoittamalla vuodattamaan siihen todellisen vapauden, ihmisen vapauden elämänvoimaa. Hän ei tyydy kylmäverisesti ja hupaisesti kuvailemaan oloja ja asioita sellaisinaan. Vetoamalla maanmiestensä kunniantuntoon ja hyvään toverihenkeen hän avaa heidän silmänsä näkemään niitä kauhistuttavia olosuhteita, joissa sadattuhannet palkkaorjat elävät. Hänen tarkoituksenaan on parantaa näitä luonnottomia olosuhteita, hankkia kaikkein köyhimmillekin hiukan valoa ja onnea, saada heidätkin kokemaan mieluisaa hyvän olon tunnetta ja sitä lohdullista tietoa, että oikeus on heitäkin varten olemassa.

Tällä kertaa Upton Sinclair on syventynyt tutkimaan kaivosmiesten elämää Rocky Mountainsin yksinäisillä kaivoksilla, ja hänen herkkätunteinen ja innostuva mielensä on luonut Emile Zolan mestariteoksen Germinalin amerikkalaisen vastineen.

Näiden teosten kuvailemat olot ovat kuitenkin oleellisesti erilaiset. Zolan työmiehet ovat kaikki ranskalaisia, Sinclairin kirjoissa sitävastoin kohtaamme kirjavan joukon Euroopasta tulleita siirtolaisia, joiden joukossa vallitsee Babelin kieltensekoitus ja jotka senvuoksi eivät voi mitenkään liittyä yhteen suojellakseen itseään yhtiön harjoittamalta riistolta. Vaikka tämä luonnollinen este onkin vaikeuttamassa palkkaorjien yhteistoimintaa, yhtiö ei suinkaan tunne oloansa turvalliseksi, vaan vartioi tarkoin etujansa estäen jokaista miesten järjestymistä tarkoittavaa yritystä.

Nuori ylempään säätyluokkaan kuuluva amerikkalainen, joka tuntee suurta myötätuntoa sorrettuja kohtaan ja haluaa vilpittömästi päästä välittömästi perehtymään heidän oloihinsa voidakseen heitä auttaa, päättää lähteä kivihiilenkaivajaksi ostaen tekaistun nimen ja pukeutuen työmiehen vaatteisiin. Hänen säännöstäpoikkeava esiintymisensä herättää epäluuloa heti hänen työhön pyrkiessään. Hänen otaksutaan harjoittavan ammattinaan lakonjohtamista, tulleen järjestämään kaivosmiehiä heidän riistäjiänsä vastaan, ja niin häneltä ei ainoastaan kielletä työtä, vaan hänet piestäänkin armottomasti. Vihdoin onnistuttuaan pääsemään sisäpuolelle hän yhä kasvavaksi harmikseen huomaa, kuinka häpeämättömän ja epäinhimillisen riiston esineinä ovat ne ihmiset, jotka kaivavat kivihiiltä maan uumenista.

Siinä on kirjan vallitseva aihe, mutta sen nojalla saa vain heikon käsityksen tekijän runollisesta suhtautumisesta kuvattavaansa. Se esiintyy kauneimpana Halin suhteessa nuoreen irlantilaistyttöön, »Punaiseen Mariin». Tyttö on köyhä, ja hänen jokapäiväinen elämänsä on karua ja ilotonta, mutta siitä huolimatta hänen ihmeellinen sulonsa on kirjan huomattavimpia piirteitä. Ensimmäisen kerran esiintyessään Mary vaikuttaa kuin kelttiläinen Madonna, jolla on hellä sydän pieniä lapsia kohtaan. Myöhemmin hänestä tulee työväen luokan Valkyria, joka on aina valmis taistelemaan työmiesten oikeuksien puolesta.

Kirjan viimeiset luvut kuvailevat kaivosmiesten kapinoimista yhtiötä vastaan. Miehet vaativat oikeutta saada valita kivihiiltä punnittaessa läsnäolevan tarkastusmiehen ja kaivosten säännöllistä pirskottamista räjähdysten ehkäisemiseksi. Sitäpaitsi he tahtovat saada vapaasti ostaa ravintoaineensa ja työkalunsa mistä haluavat eikä yksinomaan yhtiön myymälöistä.

Jälkilauseessa Sinclair esittää ne perustavat tosiasiat, joiden varaan hänen taideteoksensa on rakennettu. Ilman sitäkin lukija välttämättä uskoisi hänen kuvailemansa sosiaaliset olosuhteet elämän todellisuutta vastaaviksi. Tärkein seikka on se, ettei Sinclair ole antautunut niiden kulunnaisten lauseparsien lumoihin, joiden mukaan kuningaskunnissa vallitseva orjuus, vääryys ja muut onnettomuudet ja rikokset ovat tasavalloista poistetut, vaan viittaa vakavasti siihen altauurrettuun perustukseen, jolle suurin uudenaikainen rahavalta on rakennettu. Tämän vallan perustusta ei muodosta graniittikallio, vaan kaivokset. Se elää ja hengittää valossa antamalla tuhansien onnettomien raataa pimeydessä. Se elää ja liikkuu ja on ylpeässä vapaudessa, koska sen hyväksi tekevät orjantyötä tuhannet, joiden orjuus on sen vapauden hinta.

ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN VALTAKUNTA

Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.

Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies. Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita, vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.

Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle, valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa, kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»

Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma tuntui virkistävältä.

Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa oli värssyjä paljon:

"Kivihiili kempi on herra herttaisempi
kuin kruunujen kantajat muut!
Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,
nyt kiitosta kaikuvat suut!

Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
nyt kanssani katsele oi!
On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu
niin heleästi illassa soi!

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,
ei tehtaista hoppu lopu, ei.
On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,
ja liikeni koulullei!

Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —
kuunhohtoinen iltamme on.
Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulun
kun kuulet, käy karkelohon!

Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa,
kun pyörille vauhtia suot!
Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna,
on vilpitön toivoni tuo!

Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan »hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.

Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli kiinnitetty levy:

Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu. Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.

»Hei, Bill!» huusi hän, ja kojusta tuli eräs toinen mies. »Täällä on joku pöpö, joka sanoo palvelleensa sekatavarakaupassa ja olevansa työn haussa.»

Halille oli kerrottu, että kaivoksissa oli vähä työväkeä ja että yhtiöt ylen mielellään ottivat uusia miehiä; hän oli otaksunut, että tarvitsi vain koputtaa, jotta heti avattaisiin. »En saanut mitään papereita», vastasi hän ja lisäsi kohta: »Olin päissäni, ja potkivat minut pois.» Hän uskoi varmaan, ettei juopottelu voisi estää miestä pääsemästä hiilikaivokseen.

Vartijamiehet eivät kumminkaan liikahtaneetkaan porttia avaamaan. Toinen tutki Halia tarkoin kiireestä kantapäähän, ja Hal koki epämieluisaa tuntoa huomatessaan, että saattoi antaa aihetta epäluuloihin. »Ei minussa mitään vikaa ole», selitti hän. »Kunhan päästätte minut sisään, niin saatte nähdä.»

Miehet eivät vieläkään liikahtaneet. He silmäilivät toisiaan, ja sitten vastasi Bill: »Täällä ei tarvita miehiä.»

»Kuulkaa!» vastasi Hal. »Älkää sentään pois ajako. Enkö voi jotenkin maksaa ateriaani — tai ainakin saada yösijaa?»

Toinen mies odotti ja katseli aivan vihaisesti. Hal yritti saada häntä puheisiin, mutta hän vain toisti kolmeen kertaan: »Lähde tiehesi täältä.» Halin täytyi luopua yrityksistään, hän kulki vähän matkaa alaspäin ja istuutui asiaa miettimään.

Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.

Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään, paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.

Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.

Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä. Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti taaksepäin.

Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän. Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.

Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.

Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä, mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta. Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.

Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»

»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.

Pari tuntia auringonnousun jälkeen tuli joku hänen koppiinsa. »Nouse!» sanoi tulija, vahvistaen kehoitustaan potkaisemalla. Hal oli pitänyt nousemista mahdottomana, mutta nousi kumminkin.

»Tämä ei ole leikin asia», sanoi hänen vartijansa, tarttui hihaan ja veti hänet kopista kapean käytävän läpi eräänlaiseen toimistohuoneeseen, missä istui punanaamainen mies, pieni hopeainen kilpi kaulukseen kiinnitettynä. Ne miehet, jotka olivat edellisenä iltana Halia ahdistaneet, seisoivat lähellä.

»Kuinka on laita, vekkuli?» virkkoi istuva mies. »Onko sinulla ollut aikaa hiukan ajatella?»

»Luvattomasta vieraalle alueelle astumisesta ja pidättäjien vastustelemisesta.»

»Kaksi dollaria kuusikymmentäseitsemän senttiä», vastasi Hal — »muistaakseni».

»Joutavia meille uskottelet!» sanoi toinen. Sitten hän käski vartijoita: »Tarkastakaa hänet.»

»Riisu ne!» sanoi mies puristaen kätensä nyrkkiin. Hal riisuutui, ja miehet alkoivat tarkastaa taskuja. He vetivät esiin kukkaron, joka sisälsi mainitun summan, ja sitäpaitsi halvan taskukellon, ison kääntöveitsen, hammasharjan, kamman ja kuvastimen sekä kaksi valkoista nenäliinaa, joita he silmäilivät ylenkatseellisesti viskaten ne sitten syljentahraamalle lattialle.

He avasivat vaatekäärön ja vetivät esiin siistin puvun. Sitten he avasivat veitsen ja alkoivat sen avulla tutkia kenkien anturoita ja korkoja ja ratkoa vaatteiden vuoria. Niin löytyivät vyöhön kätketyt viisi dollariakin, jotka he heittivät pöydälle muun ohella. Kilpikauluksinen ilmoitti: »Minä tuomitsen sinut kahdentoista dollarin ja kuudenkymmenenseitsemän sentin sakkoon ja menettämään kellosi ja veitsesi.» Sitten hän lisäsi irvistäen: »Riepusi saat pitää.»

»Mitä tämä merkitsee!» huudahti Hal kiukuissaan. »Sehän on kerrassaan siivotonta!»

»Pue ryysyt yllesi, nuori mies, ja korjaa itsesi pois niin pian kuin voit; muuten saat lähteä paitasillasi.»

Mutta Hal oli niin sydämystynyt, että olisi lähtenyt ilkialastomanakin. »Sanokaa minulle, kuka olette ja mistä olette saanut oikeuden näin menetellä.»

»Tahdotteko sanoa olevanne Yleisen Polttoaineyhtiön virkamies? Ja ryöstätte minut —.»

»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin puristavan kätensä nyrkkiin.

»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.

»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois.
Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»

Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi, ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.

Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?

Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille, joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian, ennenkuin lähden?»

»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut asiaa yrittää tänne juonitellen?

»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette heti päästäneet minua sisään?»

»Jos tahdoit päästä työhön kaivokseen», kysyi mies, »minkätähden et menetellyt niinkuin tulee menetellä?»

»Siinäpä se. Ja me emme huolineet sinusta. Et näyttänyt oikealta mieheltä.»

Hal asteli vähän aikaa ääneti miettien, kuinka saisi asian selville. »Huomaan, että epäilette minua», sanoi hän. »Kerron teille totuuden, jos sallitte.» Kun toiset eivät kieltäneet, hän jatkoi: »Minä olen ylioppilas ja haluaisin nähdä maailmaa ja päästä vähäksi aikaa uusiin oloihin. Ajattelin, että olisi hupaista päästä tänne.»

»Niin», virkkoi Bill, »tämä ei ole mikään jalkapallokenttä. Tämä on hiilikaivos.»

Hal huomasi, että hänen selityksensä oli hyväksytty. »Sanokaa minulle suoraan», virkkoi hän, »miksi minua luulitte».

»Mitäpä, jos sanon», murahti Bill. »Ammattiyhdistys-agitaattorit yrittävät saada näiden alueiden työmiehiä järjestymään, ja sellaiset eivät meille sovi. Yhtiö hankkii miehensä asioimistojen välityksellä, ja jos olisit käynyt näyttämässä itseäsi ja olisit kelvannut, olisi asia sujunut niinkuin ainakin. Tai olisit mennyt Pedrossa olevaan toimistoon ja saanut paperit, ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta kun portille tulee veitikka, joka on ihan keikarin näköinen ja puhuu kuin professori, niin hänestä ei huolita, ymmärrätkö?»

»Minä ymmärrän», sanoi Hal. Sitten hän lisäsi: »Olen teille kiitollinen, jos annatte rahoistani aamiaisen hinnan.»

»Aamiaisaika on ohi», vastasi Bill. »Voithan istahtaa odottamaan, kunnes pähkinät kypsyvät.» Hän nauroi, mutta lauhtui sitten omasta leikinlaskustaan, veti taskustaan viisikolmatta senttiä ja antoi sen Halille. Sitten hän avasi portin lukon ja päästi irvistäen miehen menemään. Niin päättyi Halin ensimmäinen tutustuminen teollisuuden pyöriin.

Hal Warner yritti kulkea laahustaa alaspäin, mutta ei siihen kyennyt. Hän pääsi vuoren kupeista pulppuavalle purolle, josta voi juoda pelkäämättä lavantautia. Siinä hän makasi koko päivän paastoten. Iltapuolella nousi ukkosilma, ja hän kapusi kallion alle suojaan kumminkaan suojaa saamatta. Hänen peitteensä kastui kohta likomäräksi, ja hän vietti yön, joka oli melkein yhtä surkea kuin edellinen. Hän ei voinut nukkua, mutta kykeni ajattelemaan ja ajatteli, mitä kaikkea oli kokenut. »Bill» oli sanonut, ettei hiilikaivos ollut mikään jalkapallokenttä, mutta Halista tuntui, että ne molemmat vaikuttivat ruumiiseen jokseenkin yhtäläisesti. Hän onnitteli itseään, ettei ollut ammattiyhdistysten perustaja.

Päivän koittaessa hän kömpi seisaalleen ja jatkoi matkaansa vilun ja ennen kokemattoman nälän uuvuttamana ja saapui vihdoin lähellä kanjonin juurta sijaitsevalle voima-asemalle. Hänellä ei ollut riittävästi rahoja ateriaa varten, ja hän pelkäsi kerjätä; mutta eräässä rakennusryhmässä tien vieressä oli myymälä, ja hän meni sinne tiedustelemaan luumujen hintaa. Ne maksoivat viisikolmatta senttiä naula. Hinta oli korkea, mutta korkealla sijaitsi paikkakin, ja Hal tuli ajan pitkään havaitsemaan, että ne selittivät toisiansa — joskin jäi selittämättä, miksi hinnat aina olivat suhteellisesti vieläkin korkeammat kuin myymälän maantieteellinen asema. Tiskin yläpuolella oli ilmoitus: »Täällä ostetaan maksuosoituksia kymmenen prosentin alennuksella.» Hän oli kuullut huhuja siitä, että laki kielsi maksamasta palkkoja sellaisella »osoituksella», mutta ei kysynyt mitään, veihän vain mennessään luumunaulansa ja pisteli sen poskeensa tien pientarella.

Voima-aseman takana, radan varrella, oli pieni hökkeli ja puutarha sen takana. Hal lähti sinne ja tapasi jalkapuolen vanhan ratavahdin. Hän pyysi saada viettää yönsä hökkelin permannolla. Ukko näytti katselevan hänen sinimarjaansa, ja Hal selitti: »Yritin päästä työhön kaivokseen, mutta luulivat minua ammattiyhdistysten järjestäjäksi.»

»Niin», urahti ukko, »en minäkään huoli mistään sellaisista järjestäjistä».

»Minä en pyydä mitään muuta kuin kuivaa paikkaa maatakseni», sanoi Hal.
»Teillä ei varmaankaan ole mitään ikävyyttä, jos siihen suostutte.»

»Minä en ole yhtä varma asiasta», vastasi ukko. »Mutta voithan levittää peitteesi tuohon nurkkaan. Kunhan vain et puhu minulle ammattiyhdistysasioista.»

Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies. Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen hukuttaminen.»

Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä palannut takaisin Amerikkaan!

Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.

Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin, ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:

Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen. Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa, ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin kapuaminen edellytti.

»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla, että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä. »Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen ilmiliekkeihin.

»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten, että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään. Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän, niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».

Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja. Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan, että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin taloustieteen-professorin tietoon.

Halin ollessa toista yötä »Hollantilais-Mikon» seurassa heidän viidakkoonsa hyökkäsi poliisikonstaapeli mukanaan puoli tusinaa apumiehiä; siihen aikaan näet yritettiin tarmokkaasti karkoittaa kulkureita lähiseuduilta — tai ajaa heitä kaivostöihin. Halin kumppani, joka piti varansa nukkuessaankin, murtautui pimeässä ulos saarroksesta, ja Hal seurasi häntä selviytyen ahdistajista jalkapallopelissä oppimansa juonen avulla. He jättivät ruokavaransa ja peitteensä, mutta »Hollantilais-Mikko» ei siitä huolinut, sieppasi kanan orrelta, jotta yö kuluisi hupaisemmin, ja varasti seuraavana päivänä kuivausnuoralta alusvaatekerran. Hal söi kanan ja puki ylleen alusvaatteet suistuen siten rikosten tielle.

»Hollantilais-Mikosta» erottuaan hän palasi Pedroon. Maankiertäjä oli hänelle kertonut, että kapakanpitäjillä oli melkein poikkeuksetta tuttavia kaivosmailla ja että he voivat auttaa miehen työhön. Hal alkoi tiedustella, ja jo toinen vastasi myöntävästi luvaten antaa hänelle kirjeen vietäväksi eräälle miehelle Pohjois-Laaksoon. Jos hän saisi työtä, tulisi tuttavalle maksettavaksi dollari kuukaudessa hänen palkastaan. Hal suostui ja lähti kohti toista kanjonia, voimanlähteenä laakson suulla sijaitsevasta kartanosta »puhallettu» leipäkannikka. Hän esitti toisella Yleisen Polttoaineyhtiön portilla kirjeen, joka oli osoitettu jollekin O'Callahan-nimiselle henkilölle — tämä O'Callahan havaittiin hänkin kapakoitsijaksi.

Vartija ei edes avannut kirjettä, vaan päästi Halin menemään sen nähtyänsä. Hal etsi miehen ja tarjoutui työhön. Mies sanoi mielellään häntä auttavansa, mutta vaati dollarin kuukaudessa itselleen ja toisen Pedrossa asuvalle tuttavalleen. Hal ei siihen suostunut, ja niin he tinkivät tinkimistään. Halin vihdoin kääntyessä menemään ja uhatessa puhutella jotakin »korkeampaa herraa» kapakoitsija lupasi tyytyä puoleentoista dollariin.

»Pienestä pojasta», vastasi Hal, joka nyt tiesi, kuinka maailmassa oli meneteltävä.

Hal mainitsi erinäisiä kaivoksia, joista oli jotakin kuullut maankiertäjiltä. Hän oli valinnut itselleen nimen »Joe Smith», jonka otaksui varmaan löytyvän jokaisen kaivoksen luetteloista. Toista viikkoa versonut parransänki oli muuttanut hänen muotoansa, ja hän oli oppinut hiukan sadattelemaankin.

Kapakanisäntä vei hänet kaivoksen n:o 2 päällysmiehen, mr Alec Stonen puheille. Mr Stone kysyi kohta: »Tiedätkö jotakin muulinhoidosta?»

»Niin, muulit ovat toista maata,» sanoi mies. »Eräs tallirenkini sai vatsataudin tässä hiljattain, ja enpä tiedä, korjautuuko hän siitä koskaan entiselleen.»

Päällysmies katseli häntä. »Näytät kunnon pojalta», sanoi hän. »Maksan sinulle viisiviidettä kuukaudessa, ja jos olet kelvollinen, saat viisikymmentä.»

»Minulla ei ole muuta kuin tämä», sanoi Hal näyttäen kädessään olevaa nyyttiä, johon oli käärinyt varastetut alusvaatteet.

»Heitä ne tuonne nurkkaan», sanoi mies, vaikeni sitten äkkiä ja silmäili Halia kulmat kurtussa. »Kuulutko johonkin ammattiyhdistykseen?»

Miehen katse näytti osoittavan, että hän ajatteli Halin valehtelevan ja että hänen salaisin mielensä kohta paljastuisi. »Sinun näet täytyy se vannoa, ennenkuin saat täältä työtä.»

»Ei haittaa», selitti Hal. »Minun ei oikeastaan pitäisi tehdä työtä lauantaisin, mutta teen kumminkin.»

»Hyvä, kunhan et sitä oppia täällä saarnaa. Meillä on oma saarnaaja — saat nipistää palkastasi viisikymmentä senttiä kuussa häntä varten. Tule nyt, minä vien sinut paikalle.» Niin aloitti Hal elämänuransa.

Muuli on, kuten tiedetään, julkijumalaton otus, niin sanoaksemme luonnon umpikuja, erehdys, jota luonto häpee ja jolta se epää suvun jatkamisen. Halin hoitoon uskotut kolmekymmentä muulia olivat kasvaneet ympäristössä, joka oli omansa kehittämään pahimpia niiden luonnonlaadussa piileviä taipumuksia. Hal huomasi aivan pian, että hänen edeltäjänsä »vatsatauti» oli aiheutunut muulin takajalan potkaisusta, ja hän käsitti, ettei saanut olla hetkeäkään hajamielinen, jos halusi välttää tuota vaarallista tautia.

Muulit elivät elämänsä maan alla pimeässä; ne tuotiin ylös päivänpaisteeseen ja viheriälle nurmelle piehtaroimaan vain silloin, kun sattuivat sairastumaan. Niiden joukossa oli eräs nimeltä »Italian Kalle», joka oli oppinut puremaan tupakkamälliä ja penkomaan kaivosmiesten ja heidän apulaistensa taskuja. »Italian Kalle» ei osannut sylkeä suustaan tupakan mehua, ja seurauksena oli, että se sairastui ja vannoi luopuvansa pahastaan. Ajomiehet ja kaivospojat kuitenkin tunsivat sen heikkouden ja houkuttelivat, kunnes se jälleen lankesi kiusaukseen. Hal havaitsi pian tämän moraalisen murhenäytelmän ja pahoitteli sitä suorittaessaan jokapäiväisiä askareitansa.

Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla. Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa. Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä, joka sattui olemaan läheisyydessä.

Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet; auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta, joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!

Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän, lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari, viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen kannattamiseksi.

Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.

Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä, mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi. Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.

Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.

Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman. Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.

Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli, että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa — löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.

Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta, onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.

Hiilisuonen paksuus vaihteli neljästä viiteen jalkaan, ja tämä luonnon säälimättömyys pakotti miehet »työpinnassa» — siinä, missä uutta hiiltä murrettiin — vähentämään varttansa. Kyyhötettyään siinä hetken aikaa heidän työtänsä seuraten. Hal ymmärsi, minkätähden he kävelivät pää painuksissa ja kädet riippuen, niin että he hämärissä kaivoskuilusta noustessaan näyttivät apinajoukolta. Hiili irroitettiin uurtamalla se altapäin hakulla ja sitten ruudilla räjähdyttämällä. Senvuoksi täytyi, kaivosmiehen työssä ollessaan maata kyljellään, ja siten saivat selityksensä toiset ruumiilliset omituisuudet.

Tässä, kuten ainakin, johtui ihmisten elämän tuntija halveksimisesta säälimiseen. Nämä olivat erikoinen rotu, maanalaisia tonttuja, jotka yhteiskunta oli sulkenut syvyyden onkaloihin omien tarkoitustensa vuoksi. Ulkona, päivänpaisteisessa kanjonissa vierivät pitkät vaunujonot kuljettaen hienoa hiiltä, hiiltä, joka kuljetettiin maailman ääriin, paikkoihin, joista kaivosmies ei ollut koskaan kuullut, pyörittämään pyöriä tehtaissa, joiden tuotteita kaivosmies ei saanut koskaan nähdä. Se kutoi kalliita silkkikankaita hienoille naisille, hioi hohtelevia jalokiviä heidän koruikseen, kuljetti pitkiä junia pehmeäistuimisine vaunuineen halki erämaiden ja yli vuorten; se kiidätti palatsimaisia höyrylaivoja talvisista myrskyistä etelän aurinkoisille merille. Ja hienot kalliisiin silkkivaatteisiin puetut ja jalokivin koristetut naiset söivät ja nauroivat ja nukkuivat mielin määrin tietämättä pimeydessä elävistä vaivaisista olennoista enempää kuin nämä olennot heistä. Hal harkitsi asiaa ja hillitsi anglosaksilaisen kopeutensa havaitessaan seikkoja, joiden nojalla täytyi antaa anteeksi kaikki se, mikä oli tuntunut inhoittavalta: näiden ihmisten hienostumaton, meluava puhe, heidän syöpäläisiä kuhisevat asumuksensa ja paljasperäiset pienokaisensa.

Ei kestänyt kauan, kun Hal sai vapaan päivän, joka toi vaihtelua tallirengin yksitoikkoiseen työhön, satunnaisen loman, jota ei ollut päällysmiehen kanssa sopimusta tehtäessä tiedetty mainita. Numero 2:n ilmanvaihtolaitos joutui jollakin tavoin epäkuntoon, ja Hal alkoi tuntea päätänsä kivistävän ja kuuli miesten murahtelevan, että lyhdyt paloivat huonosti. Kun asia sitten kääntyi vakavaksi, käskettiin viedä muulit ylös.

Se oli hupainen seikkailu. Päästessään päivänvaloon Halin hoidokit käyttäytyivät sanomattoman hullunkurisesti. Ne eivät voineet olla paneutumatta pitkäkseen piehtaroimaan kadun tuhkaan, ja päästessään sitten etäämmälle paikkaan, missä kasvoi oikeata ruohoa, ne antautuivat ihastuksensa valtoihin niinkuin joukko koululapsia huviretkellänsä.

Hal sai siten käytettäväkseen muutamia vapaita tunteja. Hän oli vielä nuori eikä suinkaan vapaa turhasta uteliaisuudesta ja kiipesi kanjonin seinämää ylöspäin päästäkseen näkemään vuoria. Kun hän sitten illan tullen kapusi alas, näkyi hänen eteensä leviävässä kaivoselämän kuvassa heleä väriläikkä: hän huomasi olevansa jossakin tanhualla, ja jonkun tytär katseli häntä keräten vaatteita kuivausnuoralta. Se oli uhkeavartinen tyttö, pitkä ja voimakas; hiukset olivat kullanpunervat, ja poskissa hohteli se raikas väri, jonka luonto suo korvaukseksi alinomaisen sateen seudulla asuville. Hän oli ensimmäinen kaunis näky, jonka Halin katse oli kohdannut täällä kanjonissa, ja oli varsin luonnollista, että se herätti hänessä mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus katsella tyttöä niin kauan kuin tyttö katseli häntä. Hänen mieleensä ei johtunut, että hän itsekin oli mieluisa näky — että vuoriston ilma oli luonut väriä hänen poskipäihinsä ja hohdetta hänen iloisiin ruskeihin silmiinsä ja että vuorituuli oli tuivertanut hänen aallokkaassa ruskeassa tukassaan.

»Terve!» virkkoi tyttö vihdoin lämpimällä äänellä, joka ehdottomasti ilmaisi hänet irlantilaiseksi.

»Terve itsellenne!» vastasi Hal omaksumallaan murteella. Sitten hän lisäsi taidokkaammin: »Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tänne pesutanhuallenne.»

»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.

»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat tummunneet.»

Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»

»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet, eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat. Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.

»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.

»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä välittää.»

Tyttö nosti hiukan päätänsä. »Missä olette oppinut puhumaan niinkuin puhutte?»

»Toisessa elämässä», vastasi Hal, »ennenkuin tulin tallirengiksi. En tullut tietä unhotuksen tumman, vaan korkeuden pilvet väikkyi vaiheillani.»

Tyttö yritti hetken saada tuosta selkoa. Sitten nousi hymy hänen kasvoihinsa. »Se on varmaan jostakin runokirjasta! Sanokaa hiukan enemmän!»

» O, singe fort, so süss und fein !» lausui Hal — ja näki tytön kasvoissa hämmästyneen ilmeen.

»Ettekö ole amerikkalainen?» kysyi tyttö. Hal nauroi. Vieraan kielen puhuminen ei ollut mikään sivistyksen merkki Pohjois-Laaksossa!

»Olen kuunnellut miesten puheita Reminitskin luona», sanoi Hal puolustuksekseen.

»Käyn siellä kolmesti päivässä, mutta en voi sanoa paljonkaan syöväni.
Voisitteko te elää rasvapavuista?»

»Aivan varmaan», nauroi tyttö, »hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä».

»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellut Blarney -kiveä!» [Irlannissa sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom. muist.)]

»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.

»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu. Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei ruusu kasva!'»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette ottanut ruusua?»

»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu muutaman tunnin kuluessa.»

Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.

»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky, joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin, jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»

Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin. Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?

Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä, keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua; mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta, läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?

Tytön kasvojenpiirteet olivat samoin mieltähämmentävät kuin hänen sanansa. Hänen harmaat silmänsä katselivat terävästi piirtyvien tummien kulmakarvojen alta, joiden väri ei sointunut hänen hiuksiinsa. Hänen huulensakin olivat selväpiirteiset, suumalo oli melkein suora, joten näytti kuin sen olisi piirtänyt hänen kasvoihinsa sivellin punaisella värillä. Kaikki tuo loi hänen kasvoihinsa hänen toista henkilöä katsellessaan eloisan ja hämmentävän, rohkean, melkein uhmaavankin ilmeen. Mutta hänen hymyillessään punaiset huulet painuivat pehmeämmiksi, harmaat silmät muuttuivat mietteliäiksi ja, kuten näytti, tummemmiksi. Tämä irlantilainen tyttö oli tosiaankin viehättävä, mutta ei helposti ymmärrettävä.

Hal kysyi uuden tuttavansa nimeä, ja tyttö sanoi olevansa Mary Burke. »Huomaan, että olette ollut täällä vain vähän aikaa», sanoi hän, »sillä muuten olisitte varmaan kuullut 'Punaisesta Marista'. Hiusten tähden.»

»En tosiaankaan ole ollut täällä kauan», vastasi Hal, »mutta nyt toivon jääväni — hiusten tähden! Saanko tulla joskus teitä tapaamaan, miss Burke?»

Tyttö ei vastannut mitään, vilkaisi vain taloon, jossa asui. Se oli maalaamaton kolmen huoneen hökkeli, vielä rappeutuneempi kuin useimmat muut. Sen ympärillä oli pelkkää likaa ja nokea, ja entinen paaluaita oli nyt niin hajonnut, että sitä käytettiin polttopuuna. Ikkunat olivat rikkinäiset, ja katossa näkyi vuotokohtia, joita oli jotenkuten paikattu.

»Saanko tulla?» kiiruhti Hal jälleen kysymään, jottei näyttäisi tarkastelevan asumusta liian kriitillisesti.

»Ehkä saatte», vastasi tyttö käyden käsiksi vaatevasuunsa. Hal astui luo tarjoutuen sitä kantamaan, mutta tyttö ei luovuttanut koriaan. Hän piteli sitä lujasti ja silmäili vierasta uhmaillen sanoessaan: »Saatte tulla, mutta tulette näkemään, ettei tämä ole mikään mieluisa vierailupaikka, mr Smith. Naapurit varmaan siitä pian teille kertovat.»

Hänen äänessään soi myötätunto, mutta tytön kasvoista ei sittenkään kadonnut uhman ilme. »Saatte varmaan siitä kuulla, mr Smith, mutta saatte kuulla senkin, että minä pidän pääni pystyssä. Ja se ei ole mikään helppo asia täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Eikö tämä paikkakunta teitä miellytä?» kysyi Hal hämmästyen tämän yksinomaan kohteliaisuudesta johtuneen kysymyksensä vaikutusta. Näytti siltä kuin olisi ukkospilvi liikkunut tytön kasvojen yli. »Minä vihaan sitä! Se on pelon ja paholaisten olopaikka!»

Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä tarkoitatte, kun tulen jälleen?»

Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos suvaitsette.»

Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan, ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä kukkivaa villiruusua!

Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta, kun piti painua kaivoksen syvyyteen.

Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot. Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti. »Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»

Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma, jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin mitkään toiset.

Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä: oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti, että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.

Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita. Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset». Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.

Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä, että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään. Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua, ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.

Edellisenä vuonna oli sattunut sellainen onnettomuus. Eräs nuori kroatialainen muulinajaja kertoi siitä Halille, kun he istuivat päivälliskannujensa ääressä. Ensimmäinen miesjoukko oli laskeutunut kaivokseen vastenmielisesti ja muristen. Pian senjälkeen eräs vei alas suojaamattoman kynttilän, ja siitä syntyi räjähdys, joka oli kuulunut maan uumenissa tapahtuvalta mullistukselta. Kahdeksan miestä oli saanut surmansa, ja räjähdys oli ollut niin hirmuinen, että muutamat heistä olivat kiilautuneet seinän ja häkin väliin, joten ruumiita ei saatu irti muuten kuin paloittelemalla. Japanilaisten syy, vakuutti kertoja. Heitä ei olisi pitänyt päästää irralleen kivihiilikaivoksessa, sillä itse pirukaan ei voinut estää japanilaista pujahtamasta syrjään savuttelemaan.

Niin Hal alkoi ymmärtää, minkätähden Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Millaisia tarinoita olisivatkaan voineet kertoa näiden kaivosten vanhat komerot, jos olisivat osanneet puhua! Hal katseli työhön tulvivaa joukkoa ja ajatteli, että hallituksen tilastojen mukaan kahdeksaa tai yhdeksää heistä oli odottamassa väkivaltainen kuolema, ennenkuin vuosi ehtisi lopulleen, ja että suunnilleen kolmekymmentä haavoittuisi vaikeasti. Ja he tiesivät sen, tiesivät paremmin kuin mitkään hallituksen tilastojentekijät, mutta menivät siitä huolimatta työhönsä. Tätä asiaa harkitessaan Hal joutui ihmeisiinsä. Mikä voima pitikään miehiä sellaisessa työssä? Velvollisuudentuntoko? Käsittivätkö he, että yhteiskunnan täytyi saada kivihiiltä ja että muutamien täytyi suorittaa »likainen työ» sen hankkimiseksi? Ilmestyikö heille näkynä suuri ja ihmeellinen tulevaisuus, jonka piti versoa heidän huonostipalkitusta raadannastaan? Vai olivatko he vain houkkioita tai pelkureita, jotka sokeasti tottelivat, koska ei ollut älyä eikä tahtoa menetellä toisin? Hän joutui uteliaisuuden valtaan, halusi päästä ymmärtämään sisimmältä sielultaan näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja, jotka ovat ajoista aikoihin uskoneet henkensä toisten valtaan.

Hal oppi vähitellen tuntemaan nämä ihmiset; hän ei nähnyt heissä enää pelkkää joukkiota, jota sopi ylenkatsoa tai sääliä kerrassaan, vaan näki yksilöitä yksilöllisine luontumuksineen ja vaikeuksineen, aivan samanlaisia kuin päivän valkeudessa elävät ihmiset. Mary Burke ja Tim Rafferty, korealainen Tsho ja kroatialainen Madvik — nuo henkilöt piirtyivät toinen toisensa jälkeen terävästi Halin mielen kuvaan luoden siihen elämää ja liikuttaen häntä myötätuntoon ja toveruuteen. Muutamat näistä henkilöistä olivat epäilemättä tylsyneet likaiseen ruumiin ja sielun rumuuteen, mutta oli toisia, jotka olivat nuoria ja joiden sydämissä eli toivon valo ja kapinallisuuden säen.

Oli »Andy», kreikkalaisten vanhempien lapsi, oikeastaan Androkulos, mutta ei sopinut edellyttää kenenkään kaivosseudun asujaimen lausuvan sellaista nimeä. Hal näki hänet myymälässä, ja pojan kauniit piirteet ja hänen tummat alakuloiset silmänsä herättivät hänen huomiotansa. He alkoivat keskustella, ja Andylle selvisi, ettei Hal ollut viettänyt koko ikäänsä kivihiilikaivoksissa, vaan oli liikkunut avarassa maailmassa. Hänen äänessään kuuluva kiihtymys oli kerrassaan liikuttava; hän ikävöi elämää, sen iloja ja seikkailuja — ja hänen osanaan oli istua kymmenen tuntia päivässä kaivoksen syvyydessä, hiilen räiske korvissaan ja sieraimet hiilentomua täynnä, ja noukkia sormin pois kuonaa. Hän kuului »erottelijapoikien» monipäiseen laumaan.

»Entä isänne?» Hal sai tietää, että Andyn isä oli ollut eräs niistä, joiden ruumiit oli täytynyt paloitellen irroittaa kaivoskuilusta. Nyt oli poika kahlehdittu isän sijaan, kunnes tulisi hänen hetkensä!

Hän alkoi arasti tiedustella, mihin Hal ajatteli hänen voivan ryhtyä, jos pakenisi omaistensa luota ja koettaisi onneansa ulkona maailmalla. Hal yritti muistaa, missä oli nähnyt oliivi-ihoisia kreikkalaisia suurine tummine silmineen kauniissa vapauden maassa, eikä voinut esittää pojalle muuta mahdollisuutta kuin kengänkiilloittajan viran tai työskentelyn pesuastiain pyyhkijänä jonkin hotellin pesusuojassa — juomarahat oli joka tapauksessa luovutettava lihavalle patruunalle.

Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä, jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen aikaansaamilta.

Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä, tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.

Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus. Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»

»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.

»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä sen tekee. Eikö niin?»

»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin tästä!' Ymmärrätkö?»

»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot: 'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!' Ymmärrätkö?»

»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi — et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»

Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies, mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan» sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen ikuistetuiksi jälkipolvia varten.

Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen, koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.

Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta luuletteko, että siihen suostuvat?»

»Ensin teille vihjattaisiin asiasta, ja sitten te lähtisitte näiltä kaivoksilta ja me luultavasti jäljessänne.»

»Mutta onhan koppikaupungin asukkailla paljonkin asunto- ja ruokavieraita», huomautti Hal.

»Niin niillä! Kukaan ei heistä välitä — elivät miten elivät. Mutta te olette alun pitäen asunut Reminitskin luona, ja teidän poistuminen ei olisi mikään terveellinen asia.»

»Ymmärrän», nauroi Hal. »Täällä näyttää olevan paljonkin epäterveellisiä asioita.»

»Aivan varmasti! Nick Ammons ajettiin pois, kun hänen vaimonsa oli ostanut maitoa alhaalta laaksosta. Oli lapsi kipeänä, ja myymälästä saadussa sinkossa ei ole paljonkaan ytyä. Sekoittavat siihen luullakseni liitua; pohjalle ainakin jää valkoinen sakka.»

»Luulin teidän sanoneen, että olette jo ennenkin ollut työssä hiilikaivoksessa», sanoi Vanha Rafferty, joka oli siihen asti kuunnellut mitään virkkamatta.

»Niin olen», vastasi Hal. »Mutta siellä eivät asiat olleet ihan yhtä hullusti.»

»Enpä sitten tiedä, missä olette ollut», sanoi mrs Rafferty, »jos tässä maassa. Minä ja ukkoni olemme haeskelleet vuosikausia.»

Siihen saakka keskustelu oli sujunut luontevasti; mutta nyt tuntui äkkiä kuin olisi langennut jokin varjo — pelon varjo. Hal huomasi Vanhan Raffertyn katsahtavan vaimoonsa, kurtistavan kulmiansa ja viittaavan. Mitä he tiesivätkään tästä sievästä nuoresta vieraasta, joka puhui ylen liukkaasti ja oli ollut monilla maailman kulmilla?

Ja hänen eukkonsa ehätti lisäämään: »Jos päästäisivät tänne kulkukauppiaita ja muita sellaisia, ei siitä taitaisi tulla loppuakaan. Meillä on täällä yhtä hyvä olo kuin missä muualla tahansa.»

»Työmiehen elämä ei ole leikin asia, yrittipä sitä missä tahansa», täydensi toinen, ja kun nuori Tim pyrki ilmaisemaan omaa ajatustansa, he keskeyttivät hänen puheensa niin ilmeisen pelokkaasti, että Hal tunsi sydämessään kipeätä sääliä ja kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.

Saman sunnuntaipäivän iltana Hal lähti tervehtimään Mary Burkea niinkuin oli luvannut. Mary avasi hökkelin oven päästääkseen hänet sisään, ja Hal sai miellyttävän vaikutelman, vaikka valaistuksesta piti huolta vain himmeä öljylamppu. »Tervetuloa», sanoi Mary samoinkuin oli sanonut vieraan tuiskahtaessa vuoren rinteeltä pesupihalle. Hal astui sisään hänen jäljessään ja huomasi, että miellyttävä vaikutus johtui Marystä itsestään. Kuinka raikkaalta ja puhtaalta hän näyttikään! Vanha sininen karttuunileninki, joka viime kerralla ei ollut ihan puhdas, oli nyt pesty ja silitetty, ja olkapään repeämä oli paikattu haalistumattomalla sinisellä tilkulla.

Maryn kodissa oli vain kolme huonetta, ja kun kahta niistä käytettiin makuusuojina, hänen täytyi ottaa vieraansa vastaan keittiössä. Hal huomasi, että huone oli alaston — ei ollut edes kelloa seinää koristamassa. Ainoa viehätys, jonka tyttö oli voinut siihen luoda vierasta odottaessaan, oli siisteys. Lankkulattia oli äskettäin hiekalla hangattu ja pesty; keittiön pöytä oli sekin puhdistettu, samoin liedellä oleva kattila ja särkynyt teekannu ja vadit hyllyllä. Keittiössä olivat Maryn pieni veli ja sisar: Jennie, tummasilmäinen ja tummatukkainen pikkutyttö, heiveröinen, kasvoissa alakuloinen, melkein säikähtynyt ilme, ja Tommie, pyöreäpäinen pojannaskali, tuhansien toisten pyöreäpäisten ja kesakkoisten poikien kaltainen. Molemmat istuivat nyt erittäin jäykkinä tuolillaan katsoa tuijotellen tulijaa hiukan äkäisesti, kuten hänestä tuntui. Hal otaksui, että hekin olivat joutuneet saamaan osansa yleisestä puhdistuksesta. Kun oli ollut epävarmaa, milloin vieras saapuisi, heitä oli varmaan vaadittu peseytymään joka ilta, ja Hal voi kuvitella perheessä sattuneita häiriöitä ja huomautuksia, jotka eivät olleet ylen suopeita Maryn uudelle tuttavalle.

Talossa tuntui vallitsevan jonkinlainen levottomuus. Mary ei kehoittanut vierasta istuutumaan, vaan seisoi epäröiden. Tulijan lausuttua lapsille joitakin ystävällisiä sanoja Mary virkkoi äkkiä: »Emmekö lähde kävelemään, mr Smith, niinkuin puhe oli?»

»Minä lähden mielelläni!» sanoi Hal. Maryn kiinnittäessä hattuaan haljenneen kuvastimen edessä Hal hymyili lapsille ja toisti kaksi säettä Harriganin laulusta:

Tommie ja Jennie olivat niin aralla mielellä, etteivät kyenneet mitään vastaamaan, mutta Mary huudahti: »Läkkikannun pohja täällä hohtaa, ei muu mikään!»

He lähtivät. Oli mieluisaa kävellä kuutamossa lauhkeana kesäyönä — varsinkin kun olivat ehtineet kylän etäisempiin osiin, missä ei ollut niin paljon väsynyttä väkeä kynnyksillä ja meluisasti leikkiviä lapsia. Oli toisiakin nuoria pareja käyskelemässä saman kuun alla; ankarinkaan päivän uurastus ei voinut tyhjentää heidän tarmoansa siinä määrin, etteivät he olisi tunteneet tämän lauhkean kesäyön tenhoa.

Hal tunsi itsensä väsyneeksi ja nautti kävelystä ja hiljaisuudesta; mutta Mary Burke koki saada selkoa salaperäisestä nuoresta miehestä, jonka seurassa oli. »Te ette varmaankaan ole ollut kauan hiilikaivoksissa, mr Smith?» kysyi hän.

»Te ette näytä sellaiselta ettekä puhu niin. Olette aivan toisenlainen kuin kaikki täällä olevat. En tiedä, kuinka sanoisin, mutta te saatte minut ajattelemaan runokirjoja.»

Vaikka tuo vilpitön tunnustus Halia miellytti, hän ei kumminkaan halunnut puhua omasta salaisuudestansa, vaan turvautui »runokirjoja koskevaan» kysymykseen. »Olen lukenut muutamia», sanoi tyttö, »ehkä enemmän kuin luulette». Lausetta säesteli hänen uhma-ilmeensä.

Hal kyseli enemmän ja sai tietää, että Mary, samoinkuin kreikkalaispoika Andy, oli joutunut häiritsevän amerikkalaisen laitoksen, kansakoulun vaikutuksen alaiseksi. Hän oli oppinut lukemaan, ja sievä nuori opettajatar oli häntä auttanut lainaamalla hänelle kirjoja ja kuvalehtiä. Niin hän oli saanut aarrekammion avaimen, loihditun maton, jolla voi matkata maailman ympäri. Mary itse käytti noita vertauskuvia, sillä »Tuhat yksi yötä» oli ollut hänelle lainattujen kirjojen joukossa. Sadepäivinä hän piiloutui sohvan taakse paikkaan, johon sattui päivänvalo — lukeakseen siellä pienten veljien ja sisarten häiritsemättä!

Joe Smith näytti lukeneen samat kirjat, ja se tuntui Marystä merkilliseltä, koska kirjat ovat kalliita ja vaikeita saada. Hän kertoi, kuinka oli etsinyt paikkakunnalta uusia taikamattoja ja oli löytänyt Longfellow'n kirjoittaman »runokirjan», erään Amerikan historiaa käsittelevän teoksen, »David Copperfield»-nimisen romaanin ja viimeiseksi kaikkein omituisimman asian, erään toisen tarinan, jonka nimenä oli »Ylpeys ja ennakkoluulo». Omituinen sattumanoikku: häveliäs ja hereätunteinen Jane Austen kaivoskylässä kaukana karussa Lännessä! Kokonainen seikkailu Janelle samoinkuin Maryllekin!

Hal ihmetteli itsekseen, miten Mary oli sitä lukenut. Oliko hän puotipiikaisten tavoin hekumoinut sen väljähtyneen hyvänolon kohtauksissa? Kohta Hal huomasi, että Maryn mieli oli kerännyt siitä itseensä ainoastaan epätoivoa. Tuo hänen olopiirinsä ulkopuolella eletty vapaa ja puhdas maailma, sen ihmiset, jotka viettivät kaunista ja vaivaamaksavaa elämää, ei ollut häntä varten; hän oli kahlehdittu pesusoikon ääreen kaivoskylään. Hän sanoi, että asiat olivat kääntyneet paljoa huonommalle tolalle hänen äitinsä kuoltua. Hänen äänensä muuttui kumeaksi ja kalseaksi. — Hal ei muistanut milloinkaan kuulleensa äänen ilmaisevan niin syvää toivottomuutta.

»Olen ollut kahdessa kaivoskylässä», vastasi Mary, »ensin Gordonissa ja sitten East Runissä. Mutta ne ovat kaikki yhdenlaiset.»

»Vain edestakaisin, kerran tai kahdesti vuodessa. Kerran olin
Sheridonissa ja kuulin erään rouvan laulavan.»

Tyttö vaikeni vähäksi aikaa, painuen tuohon muisteloon. Sitten hänen äänensä yht'äkkiä muuttui — ja Hal voi pimeässä kuvitella, kuinka hän heitti päätänsä uhmaten. »Minä en tahdo vaivata seuraani huolillani! Tiedänhän, kuinka ikävystyttävää on, kun kuulee sellaista toiselta — esimerkiksi lähimmältä naapuriltani, mrs Zambonilta. Tunnetteko hänet?»

»Eukko rukalla on huolia riittämään asti, Jumala paratkoon. Hänen miehestään ei ole juuri mihinkään — hän on väkeviin menevä. Hänellä on yksitoista lasta, ja se on liikaa yhden naisen osalle. Eikö teistäkin?»

Hän esitti kysymyksen niin lapsellisen luontevasti, että Halin täytyi nauraa. »Epäilemättä», vastasi hän.

»Niin, minä uskon, että ihmiset auttaisivat häntä enemmän, ellei hän niin kovin valittaisi! Toinen puoli on sitäpaitsi jotakin slaavilaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä!» Mary alkoi kertoa hupaisia asioita eukko Zambonista ja muista monikielisistä naapureistaan jäljitellen heidän murrettansa, joka kovin rikkoi irlantilaisen kieliparren sääntöjä. Hänen huumorinsa tuntui luontevalta ja viehättävältä, ja Hal johdatti hänet iloisempiin keskusteluaiheisiin.

Mutta kun he sitten olivat kotiin palaamassa, sattui seikka, joka tärveli mielialan. Takaa kuului askelia, ja Mary kääntyi katsomaan; sitten hän tarttui Halin käsivarteen, veti hänet varjoon tien viereen ja kehoitti kuiskaten olemaan hiljaa. Heidän ohitsensa kulki kumarainen mies hoippuen puolelta toiselle.

Miehen käännyttyä ja mentyä sisään Mary sanoi: »Isäni. Hän on ilkeä ollessaan tuossa tilassa.» Hal kuuli tytön nyyhkivän pimeässä.

Siinä siis oli Maryn huoli — se kotoisen elämän vaikeus, johon hän oli viitannut ensimmäistä kertaa kohdattaessa! Hal ymmärsi nyt yht'äkkiä monta seikkaa — minkätähden hänen kotinsa oli vailla kaikkia koristeita ja miksi hän ei ollut kehoittanut vierastaan istumaan. Hän seisoi mitään virkkamatta, koska ei tietänyt, mitä sanoa. Ennenkuin hän ehti puhua, Mary huudahti: »Voi, kuinka vihaan tuota O'Callahania, joka myy sitä ainetta isälleni! Hänen kodissaan on kyllin ruokaa, ja hänen vaimonsa käy joka sunnuntai kirkossa silkkiin puettuna ja pitäen itseänsä paljoa parempana tavallisen kaivosmiehen tytärtä! Toisinaan tekisi mieleni tappaa molemmat.»

»Ei, sen tiedän, tulisi vain joku toinen hänen sijaansa. Täytyisi tehdä enemmän, muuttaa olot täällä perinpohjin. Täytyisi päästä käsiksi niihin, jotka hyötyvät Callahanista.»

Maryn mieli siis haeskeli syitä! Hal oli otaksunut hänen kiihtymyksensä johtuneen nöyryytyksestä tai siitä, että hän pelkäsi kotiin tultuaan joutuvansa ikävään kohtaukseen; mutta tyttö ajattelikin kauhean juoppouskysymyksen syvempiä juuria. Hal Warnerissa oli vielä niin paljon itsetiedotonta keikarimaisuutta, että tuollainen tavallisen kaivosmiehen tyttäressä ilmenevä seikka häntä hämmästytti. Siitä johtui, että hänen säälinsä muuttui älylliseksi mielenkiinnoksi samoinkuin ensimmäisen kohtauksen aikana.

»Juopottelu lakkautetaan vielä kokonaan», sanoi hän. Hän ei ollut tietänyt olevansa kieltolain kannattaja; hän oli muuttunut sellaiseksi yhtäkkiä!

»Olisi parasta, jos lakkauttaisivat sen heti», sanoi tyttö. »Muuten voi olla liian myöhäistä. Sydäntä ahdistaa, kun näkee nuorten poikain palaavan kotiin niin humalaisina ja hoiperrellen, etteivät kykene edes tappelemaan.»

Hal ei ollut ehtinyt näkemään paljoa näistä asioista Pohjois-Laaksossa.
»Myyvätkö ne pojillekin?»

»Tietysti, kuka siitä välittäisi? Pojan raha on yhtä hyvää kuin miehen.»

»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön, sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»

»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan kestää asian.»

He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä. »Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin; sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.

Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama taakka?

Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa. Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle, missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa kokemistaan kärsimyksistä.

Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit — jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»

Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous» ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!

Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan, että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon johtavan.

Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies, oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai asiasta selkoa.

Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.

Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista, kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni, mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»

»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain kaksikymmentä?»

Hän alkoi yht'äkkiä puhua valittavaan sävyyn, ikäänkuin tuollainen syytös olisi häntä enemmän loukannut kuin suututtanut. »Te tiedätte, kuinka monta vuotta olen ollut näissä töissä, ja sanotte, etten osaa tehdä kuormaa! Kun minä kuorman täytän, täytän sen niinkuin kaivosmies, en niinkuin joku japanilainen, joka ei kaivoksesta mitään ymmärrä. Minä lastaan sen kukkurapääksi niinkuin heinälläkin. Reilusti minä sen lastaan — noin.» Ukko osoitti kädenliikkeillä, mitä tarkoitti. »Sanotte minun saavan vain yhdeksäntoista, kaksikymmentä, mutta siinä on sen verta harjana ja puolitoista sen vertaa pohjalla!»

»Mutta teidän vaakanne on väärä, mister! Minä olen aina tottunut saamaan painoni, viisiviidettä, kuusiviidettä kuormaan. Tässä on apulaiseni, kysykää häneltä, eikö ole niin asia. Kuinka on, Bo?»

»Um-m-m-mum,» sanoi Bo, joka oli neekeri, joskin hiilentomu teki rodun havaitsemisen hankalaksi.

»Minä en saa enää irti elatustani!» huudahti vanha slovakki. Hänen äänensä värisi, ja syväänpainuneissa tummissa silmissä oli rukoileva ilme. »Mitä luulette minun saavan? Viidessätoista päivässä viisikymmentä senttiä! Minun täytyy maksaa ruoka ja asunto, ja niin totta kuin tässä seison ja Jumala minua auttakoon vannon, että ansaitsen viisikymmentä senttiä. Minä hakkaan hiiltä enkä saa mitään painoa, en saa yhtään mitään! Vaaka on väärä!»

»Mene tiehesi!» sanoi vaakamestari kääntyen pois. »Mister!» huusi Vanha Mikko lähtien hänen jälkeensä ja vuodattaen koko sielunsa sanoihinsa. »Mitä on tämä elämä, mister? Mies raataa kuin juhta saamatta mitään palkakseen. Omaa ruutiansa polttaa, puolen dollarin verosta ruutia päivässä, mitä siitä sanotte? Kakkaa ja kaivaa ja lakaisee, eikä saa yhtään mitään! Tässä on totisesti köyhä mies, joka rääkkää ruumistansa viimeiseen asti, viimeiseen veren pisaraan! Nälkään te minut näännytätte, se on varmaa! Pitäähän minun saada jotakin syödäkseni, vai eikö?»

Samassa vaakaaja pyörähti häneen päin. »Mene helvettiin», ärjäisi hän. »Jos se ei sinulle sovi, lähde tiehesi. Kitasi kiinni, tai minä suljen sen.»

Vanha mies väistyi väristen taaksepäin ja vaikeni. Hän seisoi siinä vielä vähän aikaa hermostuneesti purren parrakkaita huuliansa. Sitten hänen hartiansa lysähtivät, ja hän kääntyi menemään neekeriapulaisensa kanssa.

Vanha Mikko asui Reminitskin luona, ja Hal etsi hänet illallisen jälkeen. Hänestä sai helposti selkoa, ja hän osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Hänen kaunopuheisten kuvaustensa nojalla Hal tutustui lukuisiin lähiseudun kaivoksiin. Ukko ei kyennyt hillitsemään kiivasta luontoansa ja oli senvuoksi aina muuttamassa. Mutta kaikki paikat olivat yhtäläiset, sanoi hän, niillä oli aina juonensa, joilla varastivat köyhältä kaivosmieheltä hänen ansionsa. Kaivostyöläinen oli pieni liikemies, sopimuksentekijä, joka otti suorittaakseen määrätyn työn kulunkeineen ja siitä mahdollisesti koituvine voittoineen tai tappioineen. Päällysmies määräsi hänelle työpaikan, ja hänen asiansa oli kiskoa siitä irti kivihiiltä saaden palkaksi viisikymmentäviisi senttiä jokaiselta tonnilta puhdasta hiiltä. Eräissä paikoissa mies voi ansaita hyvin, toisissa taas hän teki työtä viikkomääriä saamatta kokoon ruokarahojansa.

Asia riippui hiilessä olevan kiven ja kuonan paljoudesta. Jos hiilisuoni oli matala, täytyi miehen irroittaa katosta parin jalan paksuudelta kiveä, joka lastattiin erikoisiin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Tätä työtä nimitettiin »harjaamiseksi», ja siitä ei kaivosmiehelle maksettu mitään korvausta. Voi myös käydä välttämättömäksi kaivaa uusi käytävä tai poistaa tieltä kiveä, tasoittaa pohjaa ja rakentaa ratoja, joita pitkin vaunut kuljetettiin lastattaviksi; toisinaan taas hiilisuoni johti »vikapaikkaan», jossa oli kallio kivihiilen sijassa — ja kallio oli poistettava, ennenkuin pääsi käsiksi kivihiileen. Kaikkea sellaista työtä nimitettiin »kuolleeksi», ja siitä aiheutui alinomainen sota. Aikaisemmin yhtiö oli korvannut sen erikseen, mutta nyt, kun oli päässyt miehiä mahtavammaksi, se kieltäytyi mitään maksamasta. Kaivosmiehelle oli niinmuodoin tärkeätä saada työpaikkansa kohdassa, jossa ei tarvinnut suorittaa paljon sellaista turhaa työtä. Ja paikan määrääminen oli päällysmiehen asia, joten tässä oli loppumaton tilaisuus suosimiseen ja lahjomiseen, riitelemiseen tai päällysmiehen lämpöisenä pitämiseen. Millaisessa asemassa olikaan mies, joka oli köyhä ja vanha ja ruma eikä osannut hyvin puhua englanninkieltä? kysyi vanha Mikko katkerasti. Päällysmies varasti hänen vaunujansa ja antoi niitä toisille; hän vähensi vaunujen painoa lisäten niille, jotka asuivat hänen luonansa, kestitsivät häntä väkijuomilla tai muuten häntä mielistelivät.

»Minä olin tehnyt työtä viisi päivää Koilliskaivoksessa», sanoi Mikko, »ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vaikka tähän paikkaan kuolisin, en ollut ansainnut enempää kuin viisitoista senttiä! Neljätoista tuumaa kalliota! Minä sanoin mr Biskopille, ylivalvojalle: 'Maksatteko jotakin tästä kalliosta?' 'Mitä joutavia!' sanoo hän. 'No', sanon minä, 'jos ette maksa, niin en työtä jatka. Mihin minä joudun sen kiven kanssa?' 'Mene helvettiin', sanoo hän, ja kun yritin käydä kimppuun, veti revolverinsa. Sitten lähdin Seetrivuorelle, ja päällysmies antoi minulle työtä, sanoi: 'Mene neljänteen kaivokseen; kiskot ovat kolmannessa ja kiinnikkeet.' Hän sanoi: 'Maksan teille, kun pistätte ne paikoilleen.' Minä kävin asiaan ja tein työtä kello kahteentoista. Kuljetin kolme paria kiskoja ja kiinnikkeitä ja irroitin kaikki naulat —.»

»En saanut uusia. Täytyi käyttää vanhoja, irtikiskottuja. Sitten sanoin: 'Kuinka on sen puolen päivän laita, jonka minulle lupasitte?' Hän sanoo: 'Ethän ole vielä hiiltä kaivanut?' 'Mutta tehän lupasitte maksaa, jos väännän irti naulat ja panen kiskot paikoilleen!' Sanoo: 'Yhtiö ei maksa kuolleesta työstä — tiedäthän sen!' Niin sanoi, ja siinä oli koko korvaukseni.»

Vanha Mikko kertoi eräästä toisestakin keinosta, jonka nojalla kaivosmies joutui toisten mielivallan alaiseksi, vaunujen varastamisesta. Jokaisella miehellä oli messinkilevyjä, joihin oli merkitty hänen numeronsa, ja hän ripusti vaunua lähettäessään sellaisen levyn vaunun sisäpuolella olevaan koukkuun. Mutta tyhjentämispaikalle oli pitkä matka, joku voi vaihtaa levyn, ja vaunu oli mennyttä. Muutamissa kaivoksissa numero merkittiin liidulla vaunun laitaan, ja eipä ollut vaikea sitä pyyhkiä tai muuttaa! Halin mielestä olisi ollut yksinkertainen asia varustaa vaunu numeroidulla munalukolla, mutta sellainen asian järjestäminen olisi maksanut yhtiölle sata tai kaksisataa dollaria, ja niin jatkui varastaminen vuodesta toiseen.

»Toisinaan varastavat päällysmiehet, toisinaan päällysmiesten ystävät — toisinaan itse yhtiö omilta miehiltänsä.» Pohjois-Laaksossa väitti vanha slovakki itsensä yhtiön varastavan. Ei hyödyttänyt lähettää päivässä enempää kuin kuusi vaunua, selitti hän, sillä maksua ei koskaan saanut useammasta. Ei myöskään kannattanut lastata enempää kuin tonni vaunuun, sillä vaunuja ei kunnollisesti punnittu, lähetettiin vain nopeasti vaa'an yli, ja vaakamestaria oli kielletty ylittämästä erästä keskimäärää. Mikko kertoi italialaisesta, joka oli lastannut vaunun niin korkeaksi, että se tuskin mahtui oviaukosta, meni sitten itse punnituspaikalle ja näki sen painavan kuusituhatta viisisataa naulaa. Hänen hyväkseen merkittiin kolmetuhatta viisisataa, ja hänen yrittäessään käydä kimppuun hänet vangittiin. Mikko ei ollut vangitsemista nähnyt, mutta hänen kaivoksesta tultuaan oli mies mennyt, ja kukaan ei häntä sen koommin nähnyt. Sitten tehtiin vaakahuoneeseen ovi, jottei kukaan pääsisi punnitsemista näkemään.

Mitä enemmän Hal kuunteli miesten kertomuksia ja ajatteli näitä asioita, sitä paremmin hän alkoi käsittää, että kaivosmies oli sopimuksen tekijä, jolla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta määritellä sopimuksen laajuutta, ennenkuin otti sen suorittaakseen, eikä jälkeenpäin mahdollisuutta todeta, kuinka paljon työtä oli tehnyt. Sitäpaitsi hänen oli pakko käyttää välineitä, joiden hintaa ja määrää hän ei voinut tarkastaa. Hän käytti ruutia, ja kuukauden lopussa oli. hänen palkastaan lyhennetty eräs summa, ja jos summa oli liian korkea, hän ei voinut mitenkään asiaa auttaa. Häntä veloitettiin määrätyllä summalla »pajoituksesta», työkalujen kunnossapitämisestä, ja joka kuukausi vähennettiin hänen palkastaan dollari tai pari, vaikka hän ei olisi käynyt pajan tienoillakaan.

Hal mietti, mitä ken hyvänsä liikemies asiasta ajattelisi. Suostuisiko kukaan tekemään sopimusta sellaisilla ehdoilla? Ryhtyisikö kukaan rakentamaan patoa saamatta ennakolta mitata paikkaa ja voimatta laskea, kuinka monta kuutiojalkaa kiveä ja sementtiä tehtävä vaatisi? Tarvitsi vain niin kysyä havaitakseen asian takaperoisuuden; mutta tässä piirissä työskenteli viisitoistatuhatta miestä sellaisissa olosuhteissa.

Valtion lain mukaan oli jokaisella kaivosmiehellä oikeus vaatia tarkastusmies suojelemaan hänen etujansa punnittaessa, mutta tämän tarkastajan palkka oli työmiehen maksettava omasta taskustaan. Jos hiilikaivoksissa vallitsevia oloja joskus julkisuudessa arvosteltiin, voivat kaivosten omistajat riemuiten viitata tuohon lakipykälään, ja vain henkilö, joka oli ollut itse asioita näkemässä, voi käsittää, millainen kaivosmieheen kohdistuva katkera iva siihen sisältyi.

Ruokahuoneessa Halin vieruskumppanina oli Johansson-niminen vaaleatukkainen ruotsalainen jättiläinen, joka latoi hirsiä kymmenen tuntia päivässä. Tämä veikko kuului niihin, jotka voivat vapaasti lausua ajatuksensa, koska oli nuori, tavattoman väkevä ja kaikista perhesiteistä vapaa. Hän siirtyi alinomaa paikasta toiseen, kaivoksesta viljavainioille ja viljavainioilta tukkimetsään. Joku mainitsi hänelle punnitustarkastajan, ja koko pöytäkunta kuuli hänen ivallisen naurunsa. Koettakoon joku pyytää sellaista tarkastusmiestä!

»Mahdollista kyllä!» kuului vastaus. »Mahdollista myös, että saisivat hänet muuten lähtemään.»

Niin oli laita punnituksen, tarkastajan, samoinkuin maksuosoitusten, yhtiön myymälöiden ja kaikkien niiden toimenpiteiden, joilla laki yritti suojella kaivosmiestä tapaturmilta. Työmies voi vaatia laillista oikeuttansa, mutta joutui niin tehden kokemaan päällysmiehen kiukkua. Päällysmies voi tehdä hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähti vapaaehtoisesti. Voi myös tulla miehen osaksi sadattelukuuro ja käsky »Marssi täältä matkaasi!» — ja varsin mahdollista, että lähtijä sai potkun takalistoonsa tai näki revolverinpiipun nenänsä alla.

Nämä olosuhteet tekivät kaivosalueesta epätoivon tyyssijan. Oli kuitenkin miehiä, jotka tulivat jotenkin toimeen, perustivat perhekuntia ja omistivat kunnollisen kodin. Jos henkilön onnistui välttää tapaturmaa, jos hän ei mennyt naimisiin liian nuorena eikä joutunut pitämään huolta ylen suuresta lapsilaumasta, jos hän kykeni vastustamaan väkijuomien houkutusta, johon liikarasitus ja elämän yksitoikkoisuus sai monet lankeamaan, ja ennen kaikkea jos hän osasi pitää päällysmiehensä suopeana, niin hän voi saada itselleen kodin, vieläpä hiukan rahaakin yhtiön talletettavaksi.

Heidän joukkoonsa kuului Jerry Minetti, josta tuli eräs Halin parhaita ystäviä. Hän oli Milanosta kotoisin, nimeltään oikeastaan Gerolamo, mutta tässä »valinkauhassa» hänestä oli tullut »Jerry». Hän oli suunnilleen viidenkolmatta vuoden ikäinen ja italialaiseksi harvinaisen varteva. Häneen, samoinkuin useimpiin toisiin tovereihinsa, Hal tutustui eräänä sunnuntaipäivänä. Jerry oli vasta noussut vuoteestaan, oli peseytynyt ja pukenut ylleen uudet siniset vaatteet, joten hän näytti sangen ilahduttavalta siinä auringonpaisteessa. Hän käveli pää pystyssä ja selkä suorana, ja helppo oli nähdä, ettei hänellä ollut paljon huolta maailmassa.

Halin huomiota ei kumminkaan kiinnittänyt niin suuressa määrin Jerry, vaan se, mikä Jerryä seurasi: hänen täydellinen jäljennöksensä neljänneskoossa, kasvot yhtä puhtaina ja yllä uudet siniset »överhaalarit». Hänenkin päänsä oli pystyssä ja hartiat jäykät, ja eipä voinut muuta kuin hymyillä nähdessään hänen heittävän kantapäätä ja yrittävän parhaansa mukaan pysyä mukana. Jäädessään kaikkein pisimmistäkin askelista huolimatta jälkeen hän pisti juoksuksi, pääsi ihan isänsä kintereille ja alkoi jälleen astua samaa jalkaa.

Hal oli menossa samaan suuntaan, ja näky virkisti häntä kuin sotilasmusiikki; hänenkin teki mieli nostaa pää pystyyn, suoristaa ryhtiänsä ja astua tahdissa. Nähdessään hänen kasvoissaan hymynirveen toiset kävelijät kääntyivät katsomaan ja hymyilivät hekin. Mutta Jerry kulki tietänsä vakaasti, tietämättä mitään jäljessään pidetystä pelistä.

He menivät erääseen rakennukseen, ja Hal, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, jäi odottamaan, kunnes he palaisivat. He tulivat takaisin samassa järjestyksessä. Miehellä oli nyt säkki olalla, ja pienellä miehellä pienempi samanlainen kantamus. Hal hymyili jälleen, ja kun molemmat olivat ehtineet luo, hän tervehti: »Hoi, miehet!»

»Hoi, hoi!» vastasi Jerry seisahtuen. Sitten hän huomasi Halin hymyilevän ja hymyili hänkin. Hal katseli pientä miestä ja hymyili, ja pieni mies hymyili vastaan. Huomatessaan, mille Hal hymyili, Jerry muhoili yhä leveämmin, ja niin he seisoivat kaikki kolme keskellä tietä hymyillä irvistellen toisilleen ilman mitään havaittavaa syytä.

»On, on!» myönsi Jerry laskien säkkinsä maahan. Hän oli aina valmis viipymään kuinka kauan tahansa, jos joku halusi poikaa ihailla.

»Hei vaan!» vastasi miehenalku. Helppo oli huomata, että hän oli syntynyt Amerikan suuressa sulatossa.

»Et osaa sinäkään!» nauroi Hal, sieppasi hänet ja heitti olalleen. »Kas niin, saat ratsastaa!»

Iso Jerry otti jälleen säkkinsä, ja niin lähdettiin; mutta tällä kertaa kulki jäljessä Hal, tahdissa astuen, suoristaen selkäänsä ja viipottaen kantapäitänsä. Pikku Jerry yhtyi pilaan, nauraa kukersi ja heilutti riemuissaan tanakoita sääriänsä. Iso Jerry katsahti taaksensa, tietämättä mikä oli ilon aiheena, mutta nauttien siitä yhtä hyvin.

Niin he saapuivat sen kolme huonetta sisältävän mökin luo, joka oli molempien Jerry-nimisten koti, ja ovelle ilmaantui mrs Jerry, mustasilmäinen italialaistyttö, joka näytti niin nuorelta, ettei olisi voinut uskoa hänellä olevan aivan pientäkään lasta. Hymyiltiin, irvisteltiin jälleen, ja sitten kysyi Iso Jerry:

»Hyvä», virkkoi Hal nopeasti havaitessaan heidän voivan loukkaantua.
»Minä jään, jos varmaan tiedätte olevan riittämään asti itsellenne.»

Hal katseli ympärilleen tässä italialaiskodissa. Se sointui hyvin yhteen sievän emäntänsä kanssa. Ikkunoissa hohtelevat pitsiuutimet olivat vielä puhtaammat kuin Raffertyn luona; lattialla oli uskomattoman heleävärinen matto ja seinillä Vesuviusta ja Garibaldia esittäviä värikuvia. Oli vielä kaappi monine mielenkiintoisine aarteineen, siinä kappale korallia, iso simpukankuori, haikalan hammas, intiaanin nuolenkärki ja täytetty hamppuvarpunen lasikuvun alla. Hiukan aikaisemmin Hal ei varmaankaan olisi pitänyt tällaisia luonnonolioita erikoisesti mielikuvitusta kiihtävinä, mutta nyt, kun hän oli alkanut viettää viisi kuudesosaa valvonta-ajastaan maan uumenissa, asia oli toisin.

Hän nautti aterian, todellisen italialaisen aterian; makarooni oli todellista italialaista makaroonia, kuumana höyryävää, tomaattikastikkeen peittämää ja lihan mehua uhoavaa. Aterian aikana Hal maiskutti huuliansa ja nauroi irvistellen Pikku Jerrylle, joka vuorostaan maiskutti ja nauraa irvisti. Tämä oli siinä määrin toisenlaista kuin Reminitskin sikakaukalolla oleminen, että Hal ajatteli nauttivansa ensimmäisen kerran eläessään niin maukasta ateriaa. Jerry ja hänen puolisonsa taas ylpeilivät ihmeellisesti pikkumiehestänsä, joka osasi sadatella englanninkielellä yhtä hyvin kuin aito amerikkalainen, ja olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Aterian päätyttyä Hal nojasi taaksepäin ja huudahti aivan samoin kuin
Raffertyn luona: »Hyvä Jumala, kunpa saisin asua täällä!»

Hän huomasi isännän katsahtavan vaimoonsa. »Miksipä ei», sanoi hän.
»Tulkaa vain. Minä annan teille asunnon ja ruoan. Eikö niin, Rosa?»

Hal silmäili heitä ihmeissään. »Tiedättekö varmaan, että saisitte luvan?» kysyi hän.

Jerry irvisti. »Minä en pelkää», sanoi hän. »Minulla on täällä ystäviä.
Carmino on serkkuni. Tunnetteko Carminon?»

»Ensimmäisen kaivoksen päällysmies. Hän pitää minun puoltani. Vanha Reminitski menköön hiiteen! Tulkaa te vain tänne, minä järjestän teille makuusijan tuohon huoneeseen ja annan teille hyvät särpimet. Mitä maksatte Reminitskille?»

»Hyvä, maksatte minulle seitsemänkolmatta ja saatte kaikin puolin hyvän olon. Täällä ei saa paljoa aineksia, mutta Rosa osaa keittää, kyllä hän asiasta suoriutuu.»

Halin uusi tuttava, päällysmiehen suosikki, oli ammatiltaan »laukaisija»; hänen tehtävänään oli kulkea yöllä kaivoksessa laukoen niitä panoksia, jotka miehet olivat päivällä ladanneet. Tämä vaarallinen työ kysyi taitavaa miestä, ja siitä maksettiin varsin hyvin, joten Jerry pääsi eteenpäin maailmassa ja lausui määrätyissä rajoissa pelkäämättä oman mielipiteensä. Hän ei ottanut huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, että Hal voi olla yhtiön urkkija, vaan hämmästytti häntä kapinallisella puheellaan kaikenlaisesta petoksesta, jota harjoitettiin Pohjois-Laaksossa ja kaikissa niissä kaivospaikoissa, joissa hän oli ollut työssä tultuaan Amerikkaan nuorena poikana. Hal sai kuulla, että Minetti oli sosialisti. Hän tilasi italialaista sosialistista sanomalehteä, ja postivirkamies, joka tiesi, millainen lehti se oli, hämäsi häntä sen vuoksi. Vielä huomattavampi seikka oli se, että mrs Minetti oli hänkin sosialisti. Jerry selitti sen merkitsevän miehelle paljonkin, koska eukko niinmuodoin ei ollut papin vaikutusvallan alaisena.

Hal muutti heti uhraten osan kuukauden ruokarahoja, jotka Reminitskille maksoi yhtiö hänen tililtään. Hän maksoi mielelläänkin siitä, että sai puhtaan asunnon ja puhtaan ruoan. Huvittavalta tuntui hänestä se seikka, että hän Minettien luo muuttaessaan irlantilaisten tuttaviensa mielestä menetti kastinsa. Pohjois-Laaksossa tuntui vallitsevan mitä jyrkin sosiaalinen jaoitus. Amerikkalaiset, englantilaiset ja skotlantilaiset halveksivat walesilaisia ja irlantilaisia; walesilaiset ja irlantilaiset halveksivat dago-nimellä tunnettuja italialaisia, dagot ja ranskalaiset halveksivat puolalaisia ja venäläisiä, nämä vuorostaan kreikkalaisia, bulgarialaisia ja »monteneekereitä» ja niin edespäin parikymmentä Itä-Euroopan rotua, liettualaiset, slovakit, kroatit, armenialaiset, romanialaiset, rumelit, ruteenit — hännän huippuna meksikkolaiset, neekerit ja viimeisinä ja kehuvimpina japanilaiset.

Hal havaitsi tämän käydessään toisen kerran Raffertyn perheessä. Siellä sattui olemaan Mary Burke, jonka silmissä välähti uhitteleva ilme. »Hyvää päivää, mr Minetti!» huusi hän.

»Sanoinhan teille jo kerran», nauroi tyttö, »että hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä!»

Mary muisti! Hänen poskiinsa nousi puna, joka muistutti nuoren miehen hänelle sopivana ravintona mainitsemien ruusunterälehtien hohteina.

Raffertyn lapset, jotka olivat hyvät tuttavat Halin kanssa, yhtyivät nyt kiusoitteluun. »Mister Minetti! Lika da spogetti?» Tajuttuaan tilanteen Hal mieli kostaa muistuttamalla tarjoutuneensa irlantilaisten asuntokumppaniksi ja tulleensa torjutuksi, mutta pelkäsi vanhan Raffertyn sellaisesta pilasta pahastuvan ja väitti nyt kivenkovaan luulleensa Rafferty-sukua italialaiseksi. Hän kääntyi juhlallisesti vanhan Raffertyn puoleen korostaen nimen toista tavua — »signor Rafférti» — ja tuo huvitti ukkoa siinä määrin, että hän naureskeli asialle tavan takaa kokonaisen tunnin ajan. Hänen sydämensä suli tuolle hupaiselle nuorukaiselle, hän unohti osan epäilyksiänsä ja jutteli lasten makuulle mentyä vapaammin kaivosmiehen kokemuksistaan.

Vanha Rafferty oli ollut aikoinaan korkealle nousemassa. Hän oli päässyt vaakamestariksi San José-kaivokseen, mutta oli luopunut toimestaan, koska oli ollut sitä mieltä, ettei hänen uskontonsa sallinut tehdä, mitä häneltä vaadittiin. Kamalalta oli tuntunut se vaatimus, että miesten työn tulos oli pidettävä erään keskimäärän rajoissa, lähettivätpä he ylös kivihiiltä kuinka paljon tahansa. Kun Rafferty mieluummin luopui toimestaan kuin suostui sellaiseen, hänen täytyi lähteä kerrassaan pois kaivoksesta, koska jokainen luonnollisesti tiesi, minkätähden hän oli toimen jättänyt ja hänen läsnäolonsa piti eleillä tyytymättömyyttä.

»Ajatteletteko, ettei täällä ole yhtäkään kunniallista yhtiötä?» kysyi
Hal.

Vaiiha Rafferty vastasi: »Onhan niitä joitakin, mutta kunniallisena oleminen ei ole niin helppoa kuin luulette. Heidän täytyy sovittaa hintansa toisten mukaan, ja jos toinen varastaa punnitessaan, täytyy toisen tehdä samoin. Siten käy pienentäminen miesten palkkoja heidän tietämättään, ja on olemassa väkeä, joka ei halua ansaita vähemmän kuin joku toinen.» Hal huomasi ajattelevansa vanhaa Peter Harrigania, jonka johdossa Yleinen Polttoaine-Yhtiö oli. Hänen sanottiin lausuneen: »Minä olen ylen perso osingoille!»

»Kaivosmiehen vaikeus», jatkoi vanha Rafferty, »on siinä, ettei hänellä ole ketään, joka puhuisi hänen puolestaan. Hän on yksin —»

Tämän keskustelun aikana Hal oli vilkaissut »Punaiseen Mariin» ja huomannut hänen nojaavan käsivarsiansa pöytään, voimakkaat hartiat asennossa, joka tiesi kertoa ankarasta päivätyöstä. Mutta nyt hän puuttui keskusteluun; hänen äänensä kajahti yhtäkkiä, ylenkatseelta väristen: »Kaivosmiehen onnettomuus on siinä, että hän on orja !»

»Hänen vastustajanansa on koko maailma, »ja hänellä ei ole ymmärrystä liittyä toisiin, muodostaa ammattiyhdistystä ja pitää niin puoliansa!»

Samassa syntyi hiljaisuus. Hal hämmästyi hänkin kuullessaan nyt ensimmäisen kerran tuon pelätyn sanan »ammattiyhdistys» ääneen lausuttuna.

»Tiedänhän sen!» virkkoi Mary, harmaat silmät täynnä uhmaa. »Ette halua kuulla sanaa lausuttavan! Mutta joku lausuu sen teistä huolimatta!»

»Hyvin ymmärretty», virkkoi vanha mies. »Kun ihminen on nuori ja lisäksi nainen —»

»Naisilla on liukas kieli», sanoi vanha Rafferty väkinäisesti hymyillen, »ja mahdotonta on estää heitä sitä käyttämästä. Päällysmiehenkin täytyy se tietää.»

»Voipa niin olla», vastasi Mary. »Ja se luultavasti johtuu siitä, että naiset saavat eniten kärsiä kaivosalueilla; ja päällysmies ehkä tietää senkin.» Tytön posket olivat punaiset.

»Mahdollista kyllä», myönsi Rafferty. Sitten ei kukaan virkkanut mitään, ukko vain tuprutti savuja piipustaan. Selvää oli, ettei hän huolinut jatkaa, koska ei halunnut puhuttavan ammattiyhdistyksistä asunnossaan. Hetkisen kuluttua mrs Rafferty teki heikon yrityksen vaihtaakseen keskustelun aihetta kysymällä, kuinka voi Maryn sisar, joka oli ollut sairaana, ja heidän sitten keskusteltuaan lastentautien lääkkeistä Mary nousi sanoen: »Täytyy tästä lähteä.»

»Tietysti», vastasi Mary. Tuntui siltä, että Raffertyn perhe saavutti entisen hilpeän mielialansa nähdessään kohteliasta käyttäytymistä.

He kulkivat katua alaspäin, ja Hal huomautti: »Ensimmäisen kerran kuulin lausuttavan sanan ammattiyhdistyksestä.»

Mary vastasi: »Toista on puhua tuttavan luona, toista ulkosalla. Mitä hyötyä olisikaan, jos menettäisitte toimenne?»

Hal alensi ääntänsä. »Haluatteko tosiaankin vakavasti saada tänne ammattiyhdistyksen?»

»Vakavasti?» toisti tyttö. »Näittehän mr Raffertyn — millainen pelkuri hän on! Sellaisia ne ovat kaikki. Ei, mieleni vain pääsi purkautumaan. Olen hiukan järkeä vailla tänä iltana — sattui jotakin, mikä sai minut suunniltani.»

Hal otaksui hänen jatkavan, mutta Mary nähtävästi muutti mieltänsä.
Vihdoin Hal kysyi: »Mitä sattui?»

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Mary, ja niin he kulkivat hetken eteenpäin mitään virkkamatta.

»Sanokaa se minulle, sanottehan?» virkkoi Hal, ja hänen lämmin äänensä teki tehtävänsä.

»Te ette tiedä paljoakaan kaivoselämästä, Joe Smith», sanoi tyttö. »Ettekö arvaa, mitä merkitsee olla naisena tällaisessa paikassa? Ja naisena, jota ne pitävät hyvännäköisenä!»

»Sekö on kysymyksessä!» virkkoi Hal painuen jälleen äänettömäksi. »Joku on teitä ahdistellut?» lisäsi hän hetkisen kuluttua.

»Tietysti! Joku on aina ahdistelemassa meitä naisia! Aina! Ei kulu päivää, ettei siitä kuule. Viittailuja ja nykäisyjä kääntyipä minne tahansa.»

»Päällysmiehiä, kirjureita — siihen kelpaa jokainen, jolla sattuu olemaan tärkkikaulus ja joka otaksuu voivansa tarjota rahaa tytölle. Se alkaa tytön vielä käyttäessä lyhyitä hameita, ja sitten ei ole rauhaa milloinkaan.»

»Minä kyllä saan heidät hiukan ymmärtämään, mutta nyt he ahdistavat isäukkoa.»

»Tietysti! Luuletteko, etteivät yritä sitä keinoa, kun tietävät, että hän on viinaan menevä eikä saa sitä koskaan kyllikseen!»

»Entä isänne?…» Mutta samassa Hal vaikeni. Mary ei varmaankaan halunnut sitä kysyttävän.

Tyttö oli kuitenkin jo huomannut hänen epäröintinsä. »Hän oli aikoinaan kunniallinen mies», selitti hän. »Tämä elämä täällä se tekee miehestä raukan. Tarvitsitpa mitä tahansa, käännyitpä minne hyvänsä, aina on turvauduttava jonkun päällysmiehen hyväntahtoisuuteen. Asia on aina edessä, olipa sitten puhe työpaikasta, tehtäväksenne sälytetystä kuolleesta työstä, tarvitsemastanne luotonlisästä tai lääkärinavusta sairastuessanne. Nyt vuotaa kattomme — niin pahoin, ettei löydä sadesäällä kuivaa makuupaikkaa.»

»Mr Kosegin, taloagentin. Mutta me emme ole enää pitkiin aikoihin häneltä mitään pyytäneet — hän vaivautuu korkeintaan vuokrarahoja vastaanottamaan. Tänään isä kävi mr Cottonin luona. Hänen pitäisi huolehtia terveydellisistä seikoista, ja eipä voitane pitää terveellisenä, että ihmisten täytyy maata vuoteissa, joihin sade pääsee.»

»Tunnettahan Jeff Cottonin — ettekö arvaa, mitä hän voi sanoa? 'Teillä on korea tyttö, Burke! Minkätähden ette saa häntä järkiinsä?' Sitten hän oli nauranut ja sanonut isälleni, että hänen pitäisi jo yskä ymmärtää. Vanhan miehen ei sopinut maata sateessa, oli hän sanonut, koska voi tulla keuhkotulehdus ja viedä hänet hautaan.»

»Ette saa tuomita isää liian ankarasti», virkkoi Mary nopeasti. »Hän oli jäykkä mies, ennenkuin O'Callahan sai hänet kynsiinsä. Mutta nyt hän tietää, mitä aluepäällikkö voi tehdä kaivosmiehelle!»

Mary Burke oli sanonut, ettei miesten luitten murtuminen ollut yhtiölle mikään erinomaisen tärkeä asia, ja kaivoksen n:o 2 aljettua jälleen toimia Hal sai tilaisuuden havaita tuon väitteen oikeaksi.

Kaivosmiehen hengissäsäilyminen riippui hänen työkomeronsa kunnollisesta pöngittämisestä. Yhtiö toimitti siihen tarvittavat puutavarat, mutta kun kaivosmies niitä tarvitsi, hän huomasi, ettei ollut mitään käsillä, ja hänen täytyi lähteä niitä hakemaan mailin päästä maan pinnalta. Sitten hän valitsi soveliaan pituiset kappaleet ja merkitsi ne otaksuen, että joku aputehtävissä oleva mies toisi ne hänen työpaikalleen. Mutta sattuikin niin, että joku toinen kuljetti ne pois — tässäkin asiassa harjoitettiin lahjomista ja suosimista, ja kaivosmies menetti pari työpäivää, joiden aikana hänen myymälälaskunsa kasvoi ja lasten täytyi jäädä pois koulusta, kun ei ollut jalkineita. Toisinaan hän lakkasi odottamasta tukipuita ja jatkoi hiilen ottamista. Sitten sortui kallio, tutkijalautakunta totesi »huolimattomuutta», ja kaivosten omistajat puhuivat juhlallisesti siitä, kuinka mahdotonta oli totuttaa kaivosmiehiä varovaisiksi. Hal oli hiljattain lukenut Yleisen Polttoaine-Yhtiön puheenjohtajan haastattelua koskevan uutisen, jossa kerrottiin hänen selittäneen, että mitä kokeneempi kaivosmies oli, sitä vaarallisempaa oli pitää häntä työssä, koska hän luuli tietävänsä kaikki eikä välittänyt niistä viisaista toimenpiteistä, joihin yhtiö oli ryhtynyt hänen turvallisuutensa takaamiseksi!

Toisessa kaivoksessa työskenneltiin eräissä kohdissa »komero ja pylväs»-menetelmää käyttäen; kivihiiltä kaivettiin komerosta toisensa jälkeen, ja huoneen seiniä vastaavat osat jätettiin kannattamaan kattoa. Nämä seinät ovat »pylväitä», ja kun oli päästy hiilisuonen päähän, kääntyi kaivosmies takaisin ja alkoi »kaataa pylväitä» antaen katon sortua jäljessään. Se on vaarallista työtä; miehen on sitä suorittaessaan kuunneltava päänsä päältä kalliosta kumisevaa ääntä ja päätettävä sen nojalla, milloin on pakoon lähteminen. Toisinaan hän tahtoo välttämättä pelastaa jonkin työkalun, toisinaan taas sortuminen tapahtuu äkkiarvaamatta. Siinä tapauksessa uhri useimmiten jätetään sinne, koska myönnettävä on, ettei yhtiö voisi toimittaa vuoren alle hautautuneelle miehelle parempaa hautausta.

Numero toisessa oli eräs mies joutunut sellaisen luhistumisen uhriksi. Hän kompastui juostessaan, ja ruumiin alaosa jäi pinteeseen. Tohtori tuli ruiskuttamaan häneen nukutusainetta pelastusmiehistön kaivaessa häntä irti. Hal sai kuulla tapahtumasta vasta kun näki ruumiin laudalla, pari säkkiriepua peitteenä. Hän huomasi, ettei kukaan pysähtynyt kuollutta katsomaan. Työstä palatessaan hän kysyi asiaa tuttavaltaan Madvikilta, muulinajajalta, joka vastasi: »Liettualainen — mäskiksi meni.» Siinä kaikki. Kukaan ei miestä tuntenut eikä hänestä välittänyt.

Ukko Sikoria oli ollut työssä aivan lähellä ja oli ensimmäisten joukossa auttanut uhria irti. Mikon neekeriapulainen oli yrittänyt ylen hätäisesti työntää pois jotakin lohkaretta ja oli murskannut kätensä joutuen työhön kelpaamattomaksi ainakin kuukauden ajaksi. Mikko kertoi asiasta Halille huonolla englanninkielellä. Kauheata oli ollut nähdä mies sellaisessa pinteessä huohottamassa, silmät päästä pyörähtämässä. Onneksi hän oli nuori ja perheetön mies.

Hal kysyi, mitä ruumiille tultaisiin tekemään, ja Mikko tiesi, että se haudattaisiin seuraavana aamuna. Yhtiöllä oli sitä tarkoitusta varten pieni maa-alue ylempänä kanjonissa.

Vanha slovakki kohautti kumaraisia hartioitaan. Jos tässä maailman kolkassa lienee ollutkin ruumiintarkastaja, ei hän kumminkaan ollut sellaisesta kuullut, vaikka oli ollut työssä useissa kaivoksissa ja nähnyt paljon miehiä kuopattavan. »Pistetään laatikkoon ja kaivetaan kolo» — niin hän kuvaili toimituksen.

Myöhemmin Hal tiedusteli asiaa englanninkieltä puhuvilta ja sai kuulla, että ruumiinkatsoja saapui toisinaan kaivosalueelle. Hän kokosi lautakunnan, johon kuuluivat Jeff Cotton, piiripäällikkö, galizialainen juutalainen Predovich, jolla oli toimi yhtiön myymälässä, pari kirjuria yhtiön toimistosta ja muutamia meksikkolaisia työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista aavistusta koko asiasta. Tämä lautakunta tarkasti ruumiin, kyseli joiltakin miehiltä, mitä oli tapahtunut, ja laati sitten lausuntonsa: »Olemme havainneet, että vainaja sai surmansa kallion sortuessa ollen itse tapahtumaan vikapää.» (Eräässä tapauksessa he olivat lisänneet kuvaavasti: »Ei ketään sukulaisia ja hiton vähän tuttavia!»)

Tästä palveluksesta ruumiinkatsoja sai hyvityksen, ja yhtiö sai virallisen lausunnon, joka oli lopullisesti pätevä siinä tapauksessa, että joku vieraan maan konsuli uhkaisi vaatia vahingonkorvausta. He hoitivat asioita niin hyvin, ettei Pohjois-Laaksossa ollut kukaan saanut milloinkaan korvausta kuolemantapauksen tai loukkaantumisen sattuessa; saipa Hal myöhemmin vielä tietää, ettei ketään näiden seutujen kaivosten omistajaa, vastaan ollut kolmenkolmatta vuoden kuluessa nostettu vahingonkorvausvaatimusta!

Tämä onnettomuustapaus oli Halille merkittävä, koska hän pääsi sen nojalla näkemään varsinaista kaivostyötä. Vanha Mikko oli jäänyt vaille apumiestä ja kehoitti häntä käymään toimeen. Se oli parempi kuin tallirengin virka, sillä siitä tuli palkkaa kaksi dollaria päivässä.

»Entä jos hoitaisin huonosti muulejani?» jatkoi toinen. »Jospa antaisi minun muuttaa ilmankin!»

»Muuttaa teidät helvettiin!» vastasi Mikko. »Suuttuu, pistää meidät pahaan paikkaan, ja menetämme kymmenen dollaria viikossa. Ei, sir, tarjotkaa hänelle juomia, puhukaa sopivasti, saakaa mies hyvälle tuulelle. Tehän puhutte Amerikan kieltä — helposti hänet suostutatte!»

Hal oli mielissään, kun sai tilaisuutta paremmin tutustua kaivospäällikköönsä. Alec Stone oli kuuden jalan pituinen ja samassa suhteessa roteva; käsivarret olivat kuin liikkiöt, lihavat ja pehmeät, mutta suunnattoman väkevät. Hän oli tottunut miehiä käsittelemään Louisianan sokeri-istutuksilla — ja sen kuultuaan Hal ymmärsi paremmin monta seikkaa. Samoinkuin näyttämönohjaaja ei huoli näyttelijöittensä todellisista nimistä, vaan mainitsee heitä heidän edustamiensa näytelmän henkilöiden nimillä, samoin oli Stonen tapana nimittää miehiään heidän kansallisuuksiensa mukaan: »Nosta tuo kivi vaunuun, puolalainen. Hei, jap, tuo tänne työkalut! Suu kiinni, dago, ja mene työhösi, tai minä potkaisen housusi alas, niin totta kuin elät!»

Hal oli kerran kuulemassa riitaa siitä, kenen asia oli siirtää pois hirsiä. Maassa lepäsi iso pistosaha, ja Stone sieppasi sen alkaen heiluttaa sitä kuin valtavaa miekkaa pienen böömiläisen kaivosmiehen edessä. »Korjaa puut, ryssä, tai minä leikkaan sinut kappaleiksi!» Kauhistunut mies peräytyi, ja Stone astui jäljessä, kunnes hänen uhrinsa oli painunut seinää vasten aseen yhä heiluessa hänen kasvojensa edessä. »Leikkaan sinut kappaleiksi, ryssä! Teen sinusta lihamuhennosta!» Päällysmiehen vihdoin peräytyessä pieni böömiläinen juoksi latomaan puita.

Merkilliseltä tuntui Halista se, että Stone sellaisesta menettelystä huolimatta tuntui varsin hyvänluontoiselta. Hän toteutti verenhimoisia uhkauksiaan tuskin kerran tuhannesta; lopetettuaan sadattelunsa hän usein nauroi, ja sadattelun esine nauraa irvisti hänkin, säikähtynyttä ponnistustaan silti hellittämättä. Huomattuaan Halin olleen näkemässä tuota miekanheilutuskohtausta päällysmies virkkoi: »Sillä tavalla niitä lurjuksia pitää käsitellä.» Hal otaksui tämän huomaavaisuuden johtuvan siitä, että hänkin oli amerikkalainen, ja tunsi itsensä asianmukaisesti imarrelluksi.

Samana iltana hän lähti tapaamaan päällysmiestä. Mr Stone istui nojaten jalkaansa asuntonsa aitaan. »Mr Stone», sanoi Hal, »haluaisin kysyä teiltä jotakin».

»Tahdotko minusta jotakin, häh? Minua et petä, poikaseni!» Siitä huolimatta mies laski jalkansa alas aidalta, koputti perät piipustansa ja lähti kulkemaan Halin kanssa katua ylöspäin.

»En, sir, mutta olisi parempi työ tiedossa. Sikoria-ukon apulainen on sairaana, ja minä menisin hänen sijaansa, jos suostutte.»

»Ei», sanoi päällysmies jyrkästi, »jää sinä muuliesi pariin. Olen saanut hyvän tallirengin enkä halua häntä menettää. Jää paikallesi, minä lisään palkkaasi vähitellen. Jos lähdet alas kaivokseen, putoo kohta kivi päähäsi, ja sinulla ei ole mitään hyvää neekerin palkasta.»

He saapuivat kapakkaan. Hal huomasi, että syntyi hiljaisuus, kaikki nyökkäsivät ja katselivat. Oli mieluista olla matkassa päällysmiehen kanssa toisten nähden.

O'Callahan, kapakoitsija, tuli luo, kaikkein makein hymy huulillaan ja istui heidän seuraansa. Hal tilasi whiskyä. »Ei, jääkää te työhönne», jatkoi päällysmies. »Jatkakaa sitä, ja kun olette oppinut pitämään kurissa muuleja, teen teistä päällysmiehen ja annan teidän pitää kurissa miehiä.»

Muutamat lähellä seisovat nauraa hihittivät. Kaivospäällikkö tyhjensi lasinsa ja laski sen tiskille. »Se ei ole mikään leikin asia», sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. »Minä opin sen aikoja sitten neekereistä. Minulle sanottiin: 'Älkää Jumalan nimessä puhuko neekereillemme tuolla tavalla. Jonakin yönä on talonne liekkien vallassa.' Mutta minä sanoin: 'Hemmottele neekeriä, niin neekeri on pilalla.' Minä sanoin: 'Neekeri, pane parastasi, muuten halkaisen housusi.' Ja ne tiesivät, että olin mies sanani veroinen, ja liikkuivat liukkaasti.»

Päällysmies joi, muuttui tuttavallisemmaksi ja kertoi neekerijuttuja. Sokeri-istutuksilla oli eräs kiireellinen aika, jolloin tehtiin työtä kaksikymmentä tuntia päivässä; jos joku neekereistä yritti päästä vähemmällä, niin hänet vangittiin kiroamisesta tai luvattomasta metsästyksestä ja pantiin rangaistusvangin työhön, palkkaa maksamatta. Päällysmies kertoi, kuinka eräs »pukki» oli tuotu rauhantuomarin eteen »kierosilmäisyydestä» syytettynä ja oli siitä rikoksesta tuomittu kuudeksikymmeneksi päiväksi pakkotyöhön. Tämä juttu huvitti kapakassa olevia miehiä, joiden rotutunnot näyttivät olevan luokkatietoisuutta voimakkaammat.

Palattaessa oli jo myöhä, ja päällysmies oli tutunomainen. »Mr Stone», aloitti Hal, »en tahtoisi teitä vaivata, mutta mielelläni ottaisin paremman palkan. Jos voisitte jotenkin järjestää asian niin, että saisin tuon apumiehen toimen, jakaisin varsin mielelläni kanssanne.»

»Jakaisit kanssani?» sanoi Stone. »Mitä tarkoitat?» Hal odotti hiukan peloissaan — jos näet Mikko ei olisi varmasti vakuuttanut asian menestyvän, hän olisi odottanut päällysmiehen voimallisen käden iskua.

»Se merkitsee minulle suunnilleen viisitoista dollaria enemmän kuukaudessa. Minulla ei ole käteistä, mutta jos haluatte ottaa kymmenen dollaria myymälätililtäni, olisin tyytyväinen.»

He kävelivät vähän aikaa ääneti. »Kuulehan», sanoi päällysmies vihdoin, »tuo vanha slovakki on vikuri — eräs niistä, jotka luulevat kykenevänsä johtamaan kaivosta, jos saisivat tilaisuuden. Jos alat kuunnella häntä ja tulet sitten luokseni mutisemaan, niin jumaliste —»

»Eipä hätää, sir», virkkoi Hal vikkelästi. »Minä pidän huolen asiasta — tukin hänen suunsa. Jos haluatte, pidän silmällä, millaisten miesten kanssa hän juttelee, ja jos joku niistä yrittää juonitella, vihjaisen teille.»

»Oikein puhuttu», sanoi siihen päällysmies. »Tee se, minä pidän teitä silmällä ja katson, että saat tilaisuutta. En tosin pelkää tuota äijää — sanoin hänelle jo hiljattain, että jos vielä hänestä kuulen, pudistan häneltä housut. Mutta kun on joukkona puoli tuhatta tuota muukalaista sakkaa, joista toiset ovat anarkisteja, toiset bulgarialaisia ja montenegrolaisia, jotka ovat jo kotonaan tapella nujuuttaneet —»

»Siinäpä se», sanoi päällysmies. »Muuten, kun mainitset myymälän kirjurille niistä viidestätoista dollarista, sano menettäneesi ne korttipelissä.»

Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat, mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa, henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan, että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja. Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.

Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton muuli! Vielä se siitä terästyy!»

Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan varmasti!»

Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän aurinkoisilla merillä?

Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen, itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti. »Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella, juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia, sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.

Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena, ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi, ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa. Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen, apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.

Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena, että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja rakot ja haavat käsissään!

Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä; oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija — olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt. Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden, tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista, se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!

Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin» luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut, Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!

On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa,
Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän.
Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»

»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava villiruusu.»

»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»

Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi. Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän ei ole pakko?»

»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään nuoren miehen — amerikkalaisen!»

»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä kaivetaan.»

»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»

Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»

Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»

Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»

Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»

Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»

»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»

»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani. Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista, jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»

Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.

»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»

Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta. Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa. Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille, maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff Cottonit!

Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän sitten hiljaa.

Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.

Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä. Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!

Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»

Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»

Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä. Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen valloilleen leikkisän mielensä.

»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen. Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin sietävän varoa.»

»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»

»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä. Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että hän on jonkinlainen villitsijä.»

»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön kasvoissa.

Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!

Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi mielellään kuullut Halin huomioista.

Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä, koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».

Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.

Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.

»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa hänet satimeen.

Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä, että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa, aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten lokaa kasoittain.

Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli saada asia selville!

Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä, vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli jotakin tehtävä.

Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa. Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä itselleen tapahtui!

Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies, jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.

Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan. Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme tonnia.»

»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen todistamaan.»

»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»

»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne ylös!»

Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään! Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.

Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano, mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»

»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin luullakseni.»

Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi parasta nousta pinnalle tappelemaan.»

Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän. »Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»

Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.

»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se on tosi.»

»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan. Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa, että täällä täytyy osata olla vaitelias.»

»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi, hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.

Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen. Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin, mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat. Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli puhua minulle yhdistyksen asioista!»

Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti. »Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»

Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.

Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni.
Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»

Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja höyhenten peittämänä!»

»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli toinen.

»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»

»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».

Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan, joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa, ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!

Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani, kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»

»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä alkuun.»

»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita, muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»

»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne», sanoi Hal.

»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»

He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.

»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin. Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat, että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen, että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla, että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»

Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys. »Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»

Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs. Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä asian tehostamista.

Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.» Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!» Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.

Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»

Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla. Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»

»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»

»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä poliittisiin puolueisiin —»

»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan olette täällä ollut?»

»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään näillä mailla!»

»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi, joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita, ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»

Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja »ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!

Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja, koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa? Onko teillä edes niistä tietoa?»

»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen teidän miehiänne!» virkkoi Hal.

»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät, etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»

Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat saada lailliset oikeutensa.»

Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä kaivosmiehiä!»

Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska; miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan lakonuhka.

»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä — vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse pysytellä syrjässä.»

»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»

Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»

»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja väkivaltaa —.»

Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta? En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään olla esteenänne!»

Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!

Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön keskuuteen»?

Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia. Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät, saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista, jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön »rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua kurjuutta!

»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat. Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi, kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse, ja tämä on nyt tuloksena.'»

»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minä tiedän , mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»

»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»

»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä, että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni liittyjiä!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä asiassa, niin auttakoon!»

TOINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN ORJAT.

Hal oli nyt lähtenyt uudelle uralle, joka tarjosi enemmän kiivasta vaihtelua kuin tallirengin tai apurin toimi ja suurempia vaaroja kuin katosta irtautuva kivi tai muulin takajalan potkaisu. Liikarasituksesta aiheutuva tylsyys ei ollut vielä ehtinyt muuttua hänessä taudiksi; hänen suojanaan oli nuoruus, joka kiihkeästi kaipasi yhä uusia kokemuksia. Hänestä tuntui jännittävältä olla salaliittolaisena, kuljettaa mukanaan salaisuuksia niin pimeitä ja salamyhkäisiä kuin kaivoskäytävät, joissa hän työskenteli.

Jerry Minetti, ensimmäinen henkilö, jolle hän kertoi Tom Olsonin aikeista Pohjois-Laaksossa, oli kuitenkin paremmin perehtynyt sellaisiin jännittäviin seikkoihin. Jerryn tavanomainen huoleton ilme hävisi äkkiä, ja hänen silmissään välähti pelko. »Tiesinhän, että niin kävisi», huudahti hän, — »se merkitsee huolta ja onnettomuutta minulle ja Rosalle!»

»Me joudumme varmasti mukaan. Olen usein sanonut Rosalle: 'Mitä hyvää on siitä, että sanot itseäsi sosialistiksi? Ei mitään. Täällä ei auta äänestää — ne eivät laske sosialistien ääniä; se on pelkkää pilaa!' Olen sanonut: 'Meidän pitää saada tänne yhdistys??? Pitää tehdä lakko!' Mutta Rosa sanoo: 'Odota vähän aikaa. Säästä hiukan rahaa ja anna lasten ehtiä suuremmiksi. Sitten me autamme, menipä meiltä koti tai ei.'»

»Emmehän me nyt aio perustaa yhdistystä!» huomautti Hal. »Suunnitelmani on toisenlainen.»

Jerry ei kumminkaan ottanut tyyntyäkseen. »Mahdotonta enää odottaa!» selitti hän. »Miehet eivät voi sitä enää sietää! Minä sanon: 'Se tulee jonakin päivänä äkkiä kuin räjähdys kaivoksessa! Joku alkaa tapella, ja kohta tappelevat kaikki.'» Jerry katseli Rosaa, jonka mustat silmät suuntautuivat pelokkaina mieheen. »Me joudumme siihen», sanoi hän, ja Hal huomasi heidän katseensa kääntyvän huoneeseen, jossa nukkuivat Pikku Jerry ja pienokainen.

Hal ei virkkanut mitään — hän alkoi käsittää, mitä kapinoiminen merkitsi tällaisille henkilöille. Hän seurasi uteliaana ja säälien tapahtuvaa taistelua, taistelua, joka on yhtä vanha kuin ihmisen sielu — omanedun harrastuksen, elämänmukavuuden ja varovaisuuden ja velvollisuuden äänen, ihanteen välillä käytyä taistelua. Tähän taisteluun eivät kutsuneet mitkään sotatorvet, vaan hiljainen sisäinen ääni.

Hetkisen kuluttua Jerry kysyi, mitä Hal ja Olson olivat suunnitelleet, ja Hal selitti tahtovansa tutkia, kuinka yhtiö suhtautui punnitustarkastajan virkaa koskevan lain käytännöllisiin seuraamuksiin. Hal piti suunnitelmaa hienona; mitä arveli siitä Jerry?

Jerry hymyili alakuloisesti. »Niin, hieno suunnitelma nuorelle miehelle, perheettömälle!»

»Epäilemättä», sanoi Hal. »Minä käyn toimeen — rupean tarkastajaksi.»

»Täytyy koota komitea», sanoi Jerry, — »ja komitean tulee puhutella päällysmiestä».

»Aivan oikein, mutta me valitsemme siihenkin nuoria miehiä — perheettömiä. Muutamia niistä, jotka asuvat koppikaupungin kanakopeissa. He eivät välitä siitä, miten käy.»

Jerry ei sittenkään yhtynyt Halin hymyyn. »Niillä ei ole kyllin ymmärrystä. Tarvitaan älyä pysyäkseen yhdessä.» Jerry selitti, että tarvittiin joukko miehiä, jotka tukisivat komiteaa; sellainen ryhmä oli järjestettävä, ja sen tuli pitää salaisia kokouksia — se merkitsisi käytännössä samaa kuin ammattiyhdistys, ja päällysmiehet ja heidän urkkijansa pitäisivät sitä sellaisena. Mutta kaivosalueilla oli kielletty kaikenlainen järjestyminen. Muutamat serbialaiset olivat halunneet kuulua johonkin oman maansa veljeskuntaan, mutta sekin oli kielletty. Jos tahdoit vakuuttaa elämäsi tai terveytesi, otti yhtiö sen asiakseen ja hyötyi siitä. Eipä edes saanut ostaa postiosoitusta lähettääkseen rahoja kotimaahan; postitoimiston hoitaja, joka oli samalla yhtiön myymälän virkamies, möi sen sijaan yhtiön maksumääräyksen.

Hal siis näki edessään juuri ne vaikeudet, joista Olson oli häntä varoittanut. Ensimmäinen oli Jerryn pelko. Hal tiesi kumminkin, ettei Jerry ollut mikään pelkuri; Jerryn käyttäytymistä voi halveksia ainoastaan henkilö, joka ei ollut milloinkaan, ollut Jerryn asemassa!

»Pyydän teiltä nyt ainoastaan neuvoa», sanoi Hal. »Mainitkaa minulle muutamia nuoria miehiä, joihin voin luottaa, ja minä voitan heidät puolelleni kenenkään epäilemättä teitä.»

Siinä oli jälleen vaikeus edessä. »Luuletteko, että siitä voi koitua teille ikävyyttä?»

»Aivan varmasti! Tietäväthän ne, että keskustelemme. Tietävät, että puhun sosialismia. Potkivat minut varmaan pois!»

»Ei apua hänestä. Voi joutua itse lähtemään. Sanotaan: kirottu pöllö — pitää luonaan asumassa punnitustarkastajaa!»

»Hyvä», sanoi Hal. »Niinpä muutan pois nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Voittehan sanoa, että olin riidanhaastaja ja että ajoitte minut pois.»

Minettit istuivat siinä silmäillen toisiansa — murheellinen pari. Heidän ei tehnyt ollenkaan mieli menettää vuokralaistaan, joka oli erittäin mieluisa keskustelukumppani ja maksoi hyvin. Hal puolestaan oli melkein yhtä alakuloinen, koska piti Jerrystä ja hänen nuoresta vaimostaan, Pikku Jerrystä, vieläpä mustasilmäisestä pienokaisestakin, joka kovin metelöi ja häiritsi keskustelua.

»Hyvä», vastasi Hal. »Teette velvollisuutenne — mutta ei juuri nyt. Jääkää te tänne auttamaan Olsonia, jos minut ajetaan pois. Ei käy päinsä, että menetämme heti parhaat miehemme.»

Kun asiaa oli vielä pohdittu, päätettiin niin, ja Hal näki pienen Rosan painuvan tuoliinsa helpotuksesta huoaten. Marttyyriuden aika oli siirretty tuonnemmaksi; hän voi vielä muutamia viikkoja pitää omanansa pientä kolmen huoneen mökkiä, kalustoa, kiiltäviä kattiloitaan ja koreita pitsiuutimiaan!

Hal palasi Reminitskin luo. Se oli vaikea uhraus, mutta toi sentään mukanaan korvaustakin, koska hän sai siten enemmän tilaisuutta keskustella miesten kanssa.

Hän ja Jerry merkitsivät luetteloon ne miehet, joille salaisuus voitiin uskoa. Ensimmäisenä oli Mikko Sikorian nimi. Jos Vanha Mikko valittaisiin komiteaan ja jos hän pääsisi puhuttelemaan päällysmiestä, niin hän varmaan tuntisi elämänsä tarkoituksen osalta täyttyvän! He eivät kumminkaan tahtoneet mainita hänelle asiasta ennenkuin viime hetkenä, koska pelkäsivät hänen kiihdyksissään asian ilmaisevan seuraavan kerran menettäessään vaununsa.

Lähellä Halin työpaikkaa työskenteli eräs Wresmak-niminen nuori bulgarialainen. Hänen komeroonsa johtava tie oli jyrkänlaista nousua, joten hänen oli vaikea työntää tyhjiä vaunujansa sinne ylös. Hänen siinä hikoillessaan ja ponnistellessaan kulki ohi Alec Stone, joka jättiläisen tavoin halveksi ruumiillista heikkoutta ja alkoi miestä tyrkkiä. Mies kohotti kätensä — oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko se uhkaavasti vai iskun torjumiseksi —, ja Stone syöksyi hänen kimppuunsa, potki häntä käytävään asti hurjasti sadatellen. Nyt oli mies eräässä toisessa komerossa, josta oli ottanut irti viidettäkymmentä vaunulastia kiveä saaden palkakseen vain kolme dollaria. Kun näki hänen kasvonsa kaivospäällikön kulkiessa ohi, voi varmasti sanoa, että tämä mies oli valmis yhtymään mihin vastalauseeseen hyvänsä.

Oli eräs toinen Jerryn tuttava, joka oli vastikään palannut sairaalasta jouduttuaan kosketukseen aluepäällikön revolverinperän kanssa. Hän oli puolalainen eikä valitettavasti osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta Olson oli tutustunut erääseen toiseen puolalaiseen, joka osasi hiukan englanninkieltä ja lupasi saattaa sanan maanmiehelleen. Oli vielä eräs nuori italialainen, Rovetta, jonka Jerry tunsi ja jonka luotettavuuden hän takasi.

Oli vieläkin eräs henkilö, jota Hal ajatteli — Mary Burke. Hal oli tahallaan kartellut häntä viime aikoina. Se tuntui ainoalta varmalta menetelmältä, joskin samalla säälimättömältä eikä mieltä tyynnyttävältä. Hän muisteli kerran toisensa jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kuinka oli tämä häiriö syntynyt? Henkilön velvollisuus on ottaa sellaisessa tapauksessa syy kannettavakseen, mutta hän ei mielellään syytä itseänsä, vaan kokee tehdä asian niin mitättömäksi kuin suinkin mahdollista. Tuliko Halin sanoa asian johtuneen siitä, että hän oli liian tungettelevasti auttanut Maryä huonossa tien kohdassa? Tyttö ei ollut oikeastaan sellaista apua kaivannut, hän kykeni kävelemään jaloillaan yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta Hal oli mennyt sitäkin pitemmälle, oli tunteenomaisen virikkeen yllyttämänä käyttäytynyt kömpelösti. Olisihan hänen pitänyt tietää jo aikoja sitten, että tytön koko tyytymättömyys, hänen puutetta kärsivän sielunsa koko kaipaus keskittyisi häneen, joka oli aivan »toisenlainen», joka oli elänyt paremmissa oloissa ja sai hänet ajattelemaan »runokirjoja»!

Mutta samassa ilmaantui mahdollisuus vaikeuden ratkaisemiseen; tässä oli Marylle uusi harrastuksenesine, varma uoma, jossa hänen tunteensa voivat liikkua. Nainen ei voinut kuulua mihinkään kaivosmiesten valiokuntaan, mutta voi olla hyvä neuvonantaja, ja hänen terävä kielensä saattoi taivuttaa useita käymään taistelurintamaan. Suunnitelmansa innostamana Hal jätti miesten tavoin henkilökohtaiset seikat huomioonottamatta — ja joutui siten toiseen tunteen virittämään satimeen! Hän ei huolinut ollenkaan ajatella, että Maryn punnitustarkastaja-jutulle osoittama mielenkiinto voi osalta johtua halusta saada nähdä hänet useammin, ja vielä vähemmän johtui hänen mieleensä, että hän itse keksi kernaasti tekosyyn päästäkseen näkemään Maryä.

Ei, Hal kuvitteli tytön uuteen »rooliin», toimintaan, joka oli innostavampaa kuin keittäminen ja sairaiden hoitaminen. Hänen »runokirja»-kuvittelunsa syttyi ilmiliekkiin, hän antoi tytölle toivon ja tehtävän, tien, jonka takana oli odottamassa päämäärä. Eikö ollutkin ollut naisjohtajia kaikissa köyhälistön suurissa liikkeissä?

Hal lähti Maryä tapaamaan ja kohtasi hänet mökin ovella. »Hauskaa nähdä teidät, Joe Smith!» virkkoi Mary katsoen häntä suoraan silmiin ja hymyillen.

Hal huomasi Maryn päättäneen näytellä osaansa moitteettomasti, mutta huomasi myös, että tyttö oli kalpeampi kuin viime kerralla kohdattaessa. Voiko tuo raikas irlantilainen hipiä sittenkin lakastua? Hän näytti laihemmaltakin; vanha sininen karttuunileninki näytti käyneen väljemmäksi.

Hal nauroi. »Minä näin teidät, kasvonne olivat kirkastetut, ja hiuksenne hohtivat kuin kultainen kruunu. Te ratsastitte lumivalkoisella hevosella, ja teitä verhosi valkoinen, pehmeä ja kimalteleva puku, kuin Jeanne d'Arcin tai vaalikulkueen johtajan. Te ratsastitte valtavan joukon etunenässä — soiton sävelet raikuvat vieläkin korvissani, Mary!»

He lähtivät autioon keittiöön ja istuutuivat puutuoleille. Mary laski kätensä ristiin helmaansa niinkuin lapsi, jolle on luvattu kertoa satu. »Joutukaahan», kehoitti hän. »Haluan kuulla siitä uudesta puvusta, jonka minulle annatte. Oletteko väsynyt vanhaan karttuunileninkiini?»

Hal hymyili hänkin. »Sen puvun te kudotte itsellenne, Mary, oman olemuksenne hienoimmista langoista — rohkeudesta, antaumuksesta ja uhrautuvaisuudesta!»

Hal alensi kuitenkin vaistomaisesti ääntänsä tarinaansa kertoessaan. Kaivosalueella oli »suuren yhdistyksen» järjestäjä, joka herätti orjissa vastustushenkeä.

Naurun ilme katosi Maryn kasvoista. »Niinkö tosiaan?» virkkoi hän melkein äänettömästi. Lumivalkoinen ratsu ja pehmeä kimalteleva puku olivat häipyneet pois. »Sellainen yritys ei voi milloinkaan onnistua täällä!»

»Miesten vuoksi. Muistatteko, mitä teille sanoin Raffertyn luona? He ovat pelkureita!»

»Ah, Mary, tuo on helposti sanottu. Ei ole kovin mieluista joutua kotoa karkoitetuksi —»

»Tarvitseeko teidän sanoa sitä minulle?» huudahti Mary äkkiä kiihtyen.
»Olenhan nähnyt sen omin silmin!»

»Enkö minä ole halunnut mitään tehdä? Totisesti on tehnyt mieli purra nenä päällysmiehiltä!»

»Olkoon menneeksi», nauroi Hal, »otetaan asia ohjelmaan». Mutta Mary ei ollut hilpeyteen houkuteltavissa; hänen mielensä oli niin täynnä tuskaa ja hämminkiä, että Hal aikoi jälleen tarttua hänen käteensä. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä; olihan hän tullut ohjaamaan tytön tarmoa vaarattomaan uomaan!

»Sitä ette voi tehdä, Joe — siihen ei kykene yksikään englanninkieltä puhuva mies. Kreikkalaiset ja bulgarialaiset kukaties — ne taistelevat kotonansa ja voivat taistella täälläkin. Mutta irlantilaiset eivät milloinkaan! Ne, joissa oli selkärankaa, ovat lähteneet pois aikoja sitten. Jäljellejääneistä on tehty nöyriä orjia. Minä tunnen heidät kaikki. He nurisevat ja kiroilevat päällysmiestä, mutta ajattelevat sitten mustaakirjaa ja ryömivät jälleen hänen edessään.»

»Väkijuomia he kaipaavat, remuttua naikkosten kanssa hiilikaupungeissa ja yökausia kestävää pelaamista voittaakseen toistensa rahat likaisilla korteilla! He ottavat huvinsa, mistä sen löytävät, eivätkä kaipaa mitään parempaa.»

»Jos on niin laita, Mary, ettekö huomaa, että on sitä enemmän syytä yrittää heitä opettaa? Ellei heidän itsensä, niin heidän lastensa tähden! Lapset eivät saa kasvaa sellaisiksi. Oppivathan he ainakin englanninkieltä —»

Hal vastasi kieltäen, ja Mary kertoi hänelle, että siellä oli satakaksikymmentä lasta ahdettuina yhteen ainoaan huoneeseen, kolme penkkiinsä, koko suojan täydeltä. Hänen vihansa kuohahti hänen jatkaessaan kuvausta. Koulu oli oikeastaan ylläpidettävä verotulojen nojalla, mutta kun omaisuutta ei ollut kenelläkään muulla kuin yhtiöllä, se oli täydellisesti yhtiön käsissä. Johtokunnan muodostivat mr Cartwright, kaivosten ylivalvoja, Jake Predovich, myymälän kirjuri, ja saarnaaja Spraggs. Vanha Spraggs oli valmis iskemään nokkansa permantoon, jos ylivalvoja suvaitsi käskeä.

»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa, koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»

Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä. Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?

»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi. Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»

»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän. »Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä tahdotte minun tekevän?»

Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin, mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa, ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström, eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.

Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen. Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi, että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan miehen elämä oli vaikeata.

»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa meille hyvän neuvon.»

Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.

Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus, toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä. Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.

Hal oli pyytänyt Maryä olemaan mainitsematta mitään suunnitelmasta, kunnes hän itse katsoisi sen sopivaksi. Tyttö tiedusteli nyt mrs Edströmin vointia ja sai kuulla, ettei ollut tapahtunut mitään muutosta; sairas makasi tylsänä ja tiedottomana kuten ainakin. Tri Barrett oli käynyt jälleen katsomassa, mutta oli voinut vain antaa morfiinia. Tohtori oli selittänyt, ettei kukaan voinut tehdä enempää.

»Ei hän huono ole, kunhan on selvällä päällä», virkkoi Edström tyynesti.

»Kuinka usein hän on selvänä?» sanoi Mary ja lisäsi sitten selitykseksi
Kalille: »Hän on ylivalvojan serkku.»

Olot olivat Edströmin mielestä täällä paremmat kuin eräissä toisissa paikoissa. Harvey-joella, missä hän oli ollut työssä, oli eräs mies vioittanut silmänsä, joka sitten meni kerrassaan menojansa lääkärin kojeen luiskahtaessa. Murtuneita käsivarsia ja sääriä oli sijoitettu väärin, joten miesten täytyi joko kulkea raajarikkoina koko ikänsä tai antaa rikkoa ja liittää luut yhteen uudestaan. Se asia oli samanlainen kuin kaikki muut — tohtori oli yhtiökoneiston osa, ja se, jolla oli liian paljon sanomista hänestä, potkittiin pois. Työmiehen kuukausipalkasta vähennettiin dollari, mutta jos tohtori tuli katsomaan sairasta, hän voi määrätä ylimääräisesti maksettavaksi kuinka paljon tahansa.

»Toisinaan vähentävät, vaikka hän ei ole tehnyt mitään», lisäsi Mary. »Mrs Zambonilta vaativat viisikolmatta dollaria hänen viimeisestä pienokaisestaan, vaikka tri Barrett kävi talossa vasta kolme tuntia sen jälkeen, kun lapsi jo oli sylissäni!»

Juttu jatkui. Hal tahtoi tutkia vanhaa miestä ja puhui kaivosmiesten monista vaikeuksista viitaten lopuksi siihen, että apu voisi löytyä ammattiyhdistyksestä. Edströmin tummat silmät tutkivat häntä kääntyen sitten Maryn puoleen. »Joe on moitteeton», sanoi tyttö nopeasti. »Häneen voitte luottaa.»

Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan. Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana, osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä tuttavansa.»

»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta äskettäin saapunut näille seuduille.»

Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut, suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi »härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman ruokaa ja vettä.

John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi, kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin, josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet — siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post mortem' niin että riittää!»

Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä, jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan, vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla armeliaita toisilleen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua? Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita. Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!

Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan muurahaisista?»

»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme muurahaisia, Mary.»

»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»

Vanha mies vastasi: »Sitä ei mikään muurahainen voi tietää, Mary. Ne tietävät vain, että täytyy liikkua eteenpäin. Ne tarrautuvat toistensa ruumiisiin, kuollessaankin; niin syntyy silta, ja toiset kulkevat yli.»

»Minä siirryn syrjään!» selitti tyttö jyrkästi. »En tahdo heittää itseäni tuhon omaksi.»

»Voit siirtyä syrjään», vastasi toinen, »mutta kohta palaat jälleen riviin. Minä tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi tunnet, Mary.»

Pienessä suojassa vallitsi hiljaisuus. Varhaisen syksyn tuulet vinkuivat ulkona, ja elämä tuntui Halista yhtäkkiä jylhältä ja armottomalta. Nuorekkaassa innossaan hän oli ajatellut, että olisi jännittävää toimia kumousmiehenä; mutta muurahaisena oleminen, eräänä monien miljoonien joukossa, ja pohjattomaan kuiluun hukkuminen — se oli asia, johon ihminen tuskin voi suostua! Hän katseli tuon harmaahapsisen raatajan käyrää hahmoa lampun himmeässä valossa, ja havaitsi ajattelevansa Rembrandtin maalausta »Opetuslapset Emmauksessa»: likaisen kapakan huonosti valaistu suoja ja kaksi repaleista miestä, jotka hämmästyen katselevat pöytäkumppaninsa kiireellä hohtavaa valoa. Ei tuntunut ollenkaan haaveelliselta kuvitella valohohdetta tämän lempeästi haastelevan vanhuksen otsalle!

»En ole koskaan toivonut, että se tapahtuisi eläessäni», lausui hän leppoisasti. »Aikaisemmin toivoin poikieni näkevän sen ajan, mutta nyt en usko sitäkään varmasti. Koko elämäni aikana en kumminkaan ole koskaan epäillyt sitä, että työväestö kerran pääsee luvattuun maahan. Silloin he eivät enää ole orjia, eivätkä joutilaat pääse tuhlaamaan heidän työnsä tuloksia. Ja usko minua, Mary, jos työmies tai -nainen menettää sen uskon, niin hän menettää elämänsä tarkoituksen.»

Hal huomasi voivansa luottaa tähän mieheen ja kertoi hänelle punnitustarkastajaa koskevasta suunnitelmastaan. »Pyydämme vain neuvoanne», selitti hän muistaen Maryn varoituksen. »Sairas puolisonne —»

Mutta vanha mies vastasi hänelle alakuloisesti: »Hän on melkein mennyt, ja minä menen pian hänen jälkeensä. Ne vähät voimat, jotka minussa vielä ovat, voin hyvinkin käyttää asian auttamiseksi.»

Tämä salaliittoasia oli kamalan vakava miehille, joiden toimeentulo riippui hiilikaivoksessa suoritetusta työstä; mutta Hal havaitsi siinä romanttista jännittävyyttä kaikkein vakavimpinakin hetkinä. Hän oli lukenut kertomuksia kumousmiehistä ja heitä ahdistavasta poliisista ja tiesi, että sellaisia jännittäviä seikkoja sattui Venäjällä; mutta jos joku olisi hänelle sanonut, että niitä voi kokea omassa vapaassa Amerikassa, muutaman tunnin matkan päässä hänen koti- ja koulukaupungistaan, niin hän ei olisi voinut sitä uskoa.

Edströmin luona käytyään Hal käveli illalla katua, kun hänen päällysmiehensä pysähdytti hänet. Hal säikähti hänet yhtäkkiä nähdessään kuin taskuvaras poliisimieheen törmätessään.

»Tule luokseni», sanoi Stone, ja Hal totteli, ikäänkuin ranteet olisivat jo olleet kahleissa.

»Kuinka olikaan», virkkoi Stone heidän siinä kävellessään, »etkö luvannut ilmoittaa minulle, jos kuulisit liikoja puheita?»

»Sinun on paras liikkua hiukan liukkaammin; jokaisella kaivosalueella on juonittelijoita.» Hal huokasi mielessään helpotuksesta. Väärä hälyytys!

He saapuivat päällysmiehen asunnolle. Mr Stone istuutui kuistilla olevalle tuolille ja kehoitti Halia tekemään samoin. He istuivat puolipimeässä, ja Stone alensi ääntänsä aloittaessaan. »Nyt haluan keskustella kanssasi muusta — tulossa olevista vaaleista.»

»Etkö tiedä, että vaalit ovat tulossa? Tämän vaalipiirin kongressiedustaja on kuollut, ja nyt toimitetaan täytevaali kolmen viikon kuluttua ensi tiistaista.»

»Ymmärrän, sir.» Hal nauroi mielessään. Nyt hän tulisi saamaan selkoa asiasta, josta Tom Olson oli maininnut!

»En mitään, sir. Minä en välitä paljoa politiikasta — se ei ole minun asiani.»

»Sillä tavalla kaivosmiehen pitääkin puhua!» virkkoi kaivospäällikkö herttaisesti. »Jos kaikki ymmärtäisivät jättää politiikan politikoitsijoille, niin heidän olonsa olisi paljon parempi. Heidän tulee pitää huolta omista töistänsä.»

»Epäilemättä, sir», myönsi Hal nöyrästi, »samoinkuin minun tuli pitää huolta muuleistani, ellen halunnut saada vatsatautia».

Päällysmies hymyili hyväksyvästi. »Sinussa on enemmän älyä kuin useimmissa heistä. Jos pysyt minun puolellani, voit päästä kauaskin maailmassa.»

»Tässä ovat nyt vaalit. Minulle lähetetään joka vuosi vaalirahoja käytettäväksi. Osa niistä voisi joutua sinulle.»

»Voisi olla hyvään tarpeeseen», sanoi Hal ilmeisesti ilahtuen. »Mitä minun tulee tehdä?»

Syntyi vaitiolo. Stone veti sauhuja piipustaan ja jatkoi sitten asiallisesti. »Minä haluan saada jonkun hiukan ottamaan selkoa asioista ja ilmoittamaan minulle tuloksen. Ajattelin, että olisi parempi, ellen käyttäisi niitä miehiä, jotka tavallisesti niitä töitä toimittavat, vaan jotakin sellaista henkilöä, jota eivät osaa epäillä. Sheridanissa ja Pedrossa kuuluvat demokraatit pitävän suurta touhua, ja yhtiö on levoton. Otaksun sinun tietävän, että 'Y.P.Y.' on republikaaninen.»

»Ajattelet ehkä, ettei Washingtonissa oleva kongressin jäsen meille paljoakaan merkitse; mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos hän vaaliaikana kiertelee täällä ja kertoo miehille, että yhtiö heitä nylkee. Sentähden pyydän sinua hiukan kiertelemään ja juttelemaan miesten kanssa politiikasta saadaksesi selville, onko joku täällä kuunnellut MacDougallin puheita. (MacDougall on täkäläisten demokraattien ehdokas.) Koeta ottaa selkoa, lähettävätkö ne tänne kirjallisuutta ja onko niillä täällä asiamiehiä. Ne näetkös vaativat oikeutta päästä tänne pitämään puheita ja muuta sellaista. Pohjois-Laakso on kaupunkikunta, joten heillä on laki puolellaan, ja jos kiellämme heiltä pääsyn, pitävät melua lehdissä, ja se näyttää pahalta. Meidän siis täytyy selviytyä niistä rauhallisesti. Onneksi ei täällä ole kokoussalia, me olemme kieltäneet kaiken väenkokouksen kadulla. Jos yrittävät tuoda lentolehtisiä, täytyy tapahtua jotakin, ennenkuin ne levitetään. Ymmärrätkö?»

»Me panemme sanan kulkemaan, että yhtiö haluaa saada valituksi republikaanin, ja sinun pitää olla varuillasi, jotta näet, kuinka miehet asiaan suhtautuvat.»

»Se kuuluu varsin yksinkertaiselta», sanoi Hal. »Mutta sanokaa, mr Stone, minkätähden asiasta välitätte? Onko noilla merentakaisilla monellakin äänioikeus?»

»Ei ole niinkään puhe merentakaisista. Me toimitamme ne maan kansalaisiksi siinä tarkoituksessa — ne äänestävät niinkuin tahdomme, kun saavat lasin olutta. Silmällä tulee pitää englanninkieltä puhuvia ja niitä muukalaisia, jotka ovat ehtineet olla täällä niin kauan, etteivät enää mahdu housuihinsa. Jos ne alkavat puhua politiikasta, niin ne eivät siihen tyydy, vaan alkavat kohta kuunnella agitaattoreita ja tahtovat päästä määrääjiksi.»

»Niin, minä ymmärrän!» sanoi Hal ihmetellen kaikuiko ääni vilpittömältä.

Mutta kaivospäälliköllä oli omat huolensa. »Minä sanoin tässä eräänä päivänä, että tahtoisin saada tänne miehiä, jotka puhuvat uutta kieltä, sellaista, jota ei kukaan ymmärrä! Mutta luulenpa, ettei sekään auttaisi. On mahdotonta estää heitä oppimasta hiukan englanninkieltä!»

Hal päätti käyttää tilaisuutta täydentääkseen tietojansa. »Eihän teidän tarvitse laskea ääniä, ellette halua!»

»Tulee vain saada selville, kuinka asiat ovat parhaimmin järjestettävissä. Olin aikaisemmin ylivalvojana eräässä toisessa kaivospaikassa, ja me emme tuhlanneet aikaa turhaan politiikkaan. Yhtiö oli silloin demokraattinen, ja kun tuli vaali-ilta, kirjoitimme neljäsataa ääntä demokraattiehdokkaiden hyväksi. Mutta samassapa jo lähti joukko miehiä kaupunkiin, missä vannoivat äänestäneensä republikaanien ehdokasta alueellamme. Republikaanien paperit olivat asiaa tulvillaan, ja joku typerä tuomari määräsi toimitettavaksi uuden ääntenlaskun. Niin meidän täytyi pitää kiirettä koko yö ja merkitä joukko uusia äänestyslippuja. Oli siinä hommaa!»

»Huomaat siis, että pitää oppia asioita järjestämään. Jos alueellasi on annettu ääniä väärälle ehdokkaalle, tulee asia tiedoksi, ja jos tulos on liian yksipuolinen, koituu paljon murinaa. On paljon päällysmiehiä, jotka eivät siitä välitä, mutta minä opin läksyni sillä kertaa, ja minulla on nyt oma menetelmäni: en päästä vastustusta syntymäänkään. Ymmärrätkö?»

»Mahdollista kyllä, ettei kaivospäälliköllä ole oikeutta sekaantua politiikkaan — mutta eräs asia on hänen vallassaan: kuka saa tehdä työtä hänen kaivoksessaan. On kaikkein helpoin asia kitkeä — kitkeä —» Hal ei unohtanut eläessään sitä lihakkaiden käsien liikettä, jolla Alec Stone asiaa valaisi. Hänen jatkaessaan hänen äänensä ei kuulunut niin hyvänluontoiselta kuin yleensä. »Miehet, jotka eivät tahdo äänestää mieleni mukaisesti, voivat lähteä muualle äänestämään. Siinä kaikki, mitä minulla on politiikasta sanottavaa!»

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Stone tuprutti piippuansa. Sitten hänen mieleensä lienee johtunut, ettei ollut tarpeen esittää niin paljon yksityisseikkoja opettaessaan poliittista alokasta. Jatkaessaan jälleen puhettaan hän tuntui suopeasti kehoittavan poistumaan. »Siinä on tehtäväsi, poikani. Huomenna sinä nyrjähdytät ranteesi, jottet voi tehdä työtä muutamaan päivään, ja niin saat tilaisuutta kierrellä ja kuunnella, mitä miehet juttelevat. Minä pidän huolen siitä, että saat palkkasi niiltä päiviltä.»

»Tuo kuuluu varsin mukavalta», sanoi Hal ilmaisten kuitenkin tyytyväisyyttään vain osittain.

Kaivospäällikkö nousi ja koputti perät piipustaan. »Muista vain panna parastasi. Minulla on työssä toisiakin, ja minä vertailen. Voihan käydä niinkin, että joku pitää sinua silmällä.»

»Niin», virkkoi Hal iloisesti irvistäen. »Pidän asian varmasti mielessäni.»

Ensi töikseen Hal lähti tapaamaan Tom Olsonia ja kertomaan kokemastaan. Heillä oli molemmilla siitä paljon hauskuutta. »Minä olen nyt päällysmiehen suosikki!» nauroi Hal.

Mutta järjestäjä muuttui äkkiä vakavaksi. »Olkaa varuillanne ollessanne tekemisissä sen miehen kanssa.»

»Hän voi käytellä asioita teitä vastaan myöhemmin. Eräs seikka, johon he aina turvautuvat, jos yritätte heitä jotenkin häiritä, on siinä, että väittävät teidän ottaneen tai tahtoneen ottaa heiltä rahoja.»

»Sitä juuri tarkoitan — älkää antako hänelle niitä. Jos Stone sanoo teidän toimineen politiikkansa hyväksi, niin joku mies voi muistaa teidän keskustelleen hänen kanssaan politiikasta. Pitäkää siis huoli siitä, ettei teillä ole merkittyä rahaa.»

Hal nauroi. »Raha ei nykyjään pysy kauan minulla. Mutta mitä sanon hänelle, jos hän vaatii minua tekemään selkoa toimistani?»

»Teidän on paras käydä heti suunnitelmaanne suorittamaan, niin ettei hänellä ole aikaa vaatia teitä tilille.»

»Olkoon menneeksi», kuului vastaus. »Mutta olipa miten hyvänsä, on oikein lystikästä olla päällysmiehen suosikkina!»

Seuraavana aamuna, työhön käytyään, Hal heti »nyrjähdytti ranteensa». Hän kulki kättään pidellen ja valittaen. Vanha Mikko oli kovin huolissaan, ja kun Hal lopulta päätti, että täytyi lopettaa työ, saatteli Mikko hänet puolimatkaan ylös neuvoen häntä hoitamaan rannetta kuumilla ja kylmillä kääreillä. Hal jätti vanhan slovakin uurastamaan parhaansa mukaan ja lähti itse paistattamaan ihmeen kauniina säteilevää päivää ja vielä kauniimpana säteilevää päällysmiehensä suosiota.

Ensin hän meni huoneeseensa Reminitskin luo ja kietoi ranteeseensa rievun ja sen päälle puhtaan nenäliinan. Tämän tunnusmerkin nojalla hänellä oli oikeus nauttia kaivosalueella vapautta ja kaikkien miesten myötätuntoa, ja niin hän lähti retkelleen.

Kulkiessaan ensimmäistä kaivosta kohti hän tapasi jäntereisen liukasliikkeisen miehen, jolla oli levottomat tummat silmät ja laihat älykkäät kasvot. Hän oli tavallisissa kaivosmiehen pukimissa, mutta siitä huolimatta oli mahdoton luulla häntä työmieheksi. Hän vaikutti kaikin puolin arvovaltaiselta.

»Hyvää huomenta», vastasi ylivalvoja. Sitten hän vilkaisi Halin siteeseen ja kysyi: »Loukkaantunut?»

»Olen, sir. Hiukan nyrjähdyttänyt, mutta ajattelin olevan parasta jäädä pois työstä.»

»Parasta mennä. Ei voi koskaan tietää, kuinka paha juttu nyrjähtyminen on.»

»Olette oikeassa, sir», vastasi Hal. Sitten, ylivalvojan ollessa jo poistumassa, hän kysyi: »Luuletteko, mr Cartwright, että MacDougallilla on mitään mahdollisuuksia tulla valituksi?»

»En tiedä», vastasi toinen ihmeissään. »Toivottavasti ei. Ette suinkaan aio häntä äänestää?»

»En tietenkään. Olen republikaani — syntymästäni. Mutta tekisi mieleni tietää, oletteko kuullut MacDougallin puhuvan.»

»Ei, sir, mutta mr Stone kehoitti minua ottamaan selkoa mielialoista ja sanoi, että olisi parasta, jos nyrjähdyttäisin ranteeni ja lopettaisin työni.»

Ylivalvoja katseli Halia eikä voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi, kiinteästi silmiin katsoen: »Olkaa varovainen puhuessanne sellaisista asioista.»

Toinen mittaili häntä tutkivin katsein, ja Hal, joka alkoi tuntea poliittisen demokratian henkeä itsessään, rohkeni vastata hänen katseeseensa. »Te olette valpas nuori mies», virkkoi Cartwright vihdoin. »Kunhan opitte tietämään, kuinka täällä nuorat kulkevat, ja teette itsenne hyödylliseksi, pidän huolen siitä, ettei teitä syrjäytetä.»

»Teistä kenties tehdään tällä kertaa vaalikirjuri. Siitä saatte palkkaa kolme dollaria päivässä.»

»Hyvä niin, sir.» Hal alkoi jälleen hymyillä. »Kerrotaan, että te olette Pohjois-Laakson pormestari.»

»Ja rauhantuomari on virkailijana myymälässänne. Niin, mr Cartwright, jos tarvitsette terveyslautakunnan puheenjohtajaa tai koirantappajaa, olen teidän miehenne — kunhan ranteeni paranee.»

Niin Hal meni menojaan. Moinen »mukavien puhuminen» oli tietenkin määrättömän julkeata apurimiehen puolelta. Ylivalvoja seisoi katsellen hänen jälkeensä, hämmästyneenä ja kulmat kurtussa.

Hal ei katsahtanut taakseen, vaan kääntyi yhtiön myymälään. »Pohjois-Laakson Kauppakomppania» oli luettavana oven yläpuolella. Myymälässä oli serbialainen nainen, joka viittoen selitti, mitä tahtoi ostaa, ja kaksi liettualaista tyttöä, jotka katselivat sokerin punnitsemista. Hal astui sen henkilön luo joka oli punnitsemassa. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka keltaisia viiksiä mustensi tupakansylki. »Huomenta, tuomari.»

»Höh!» kuului vastaavan Silas Adams, Pohjois-Laakson kaupungin rauhantuomari.

»En ajattele niistä mitään», vastasi toinen. »Punnitsen tässä sokeria.»

»Tässä osassa vapaan Amerikan tasavaltaa jokainen saa vapaasti kaivaa kivihiiltä, mutta ei äänestää MacDougallin laista haisunäätää.» Sitten rauhantuomari sitoi sokerin kääröksi, puraisi suuhunsa uuden mällin ja kääntyi Halin puoleen. »Mitä haluatte?»

Hal osti puoli naulaa kuivattuja persikoita voidakseen viipyä kauemmin ja pysyä jutuissa tuomarin kanssa. Tilausta toimitettaessa hän istahti tiskille. »Minä nähkääs olen ollut sekatavarakaupan palveluksessa.»

»Peterson & Co:n liikkeessä American Cityssä.» Hal oli kertonut asian niin monet kerrat, että oli alkanut itsekin uskoa.

»Maksavatpa niinkin.» Sitten Hal havaitsi, ettei aavistanutkaan, mikä oli hyvä palkka tässä tapauksessa, ja lisäsi vikkelästi: »Nyrjähdytin tässä ranteeni!»

»Vai niin», vastasi toinen. Hän ei näyttänyt kovinkaan laatuisalta, mutta Hal jatkoi juttuaan, koska ei voinut uskoa, etteivät kaikki olisi valmiit keskustelemaan politiikasta, vaikkapa vain apurimiehen keralla. »Sanokaahan», virkkoi hän, »mitä vikaa on MacDougallissa?»

»Hänessä on se vika», virkkoi tuomari, »että yhtiö on häntä vastaan». Hän katseli tuimasti nuorta kaivosmiestä. »Sekaannutteko politiikkaan?» murahti hän. Mutta nuoren kaivosmiehen iloisissa ruskeissa silmissä näkyi ainoastaan ensimmäisen vastauksen herättämä hyväksyvä ilme, joten rauhantuomarin teki mieli selittää yksityiskohtaisemmin edustajaehdokkaan vikoja. Niin tuli keskustelu käyntiin, ja aivan pian liittyivät siihen toiset — »Bob» Johnson, kirjanpitäjä ja postimestari, ja »Jake» Predovich, galizialainen juutalainen, joka oli paikallisen koulun johtokunnan jäsen ja tiesi tärkeimpien kauppatavaroiden nimet viidellätoista eri kielellä.

Hal kuunteli esitystä poliittisen vastustuspuolueen rikoksista Pedro Countyssa. Heidän ehdokkaansa MacDougall oli saapunut valtioon »onnenonkijana», mutta kierteli nyt puhuen kirkoissa sanankuulijoittensa siveellisistä velvollisuuksista. »Hänkö edustajaksi, jolla on Pedrossa kolme eri perhettä!» huudahti »Sil» Adams.

»Niin», selitti Hal, »jos on totta se, mitä olen kuullut, niin republikaanien ehdokas ei hänkään ole mikään pyhimys. Kuuluu olleen päissään —»

»Voipa niin olla», sanoi rauhantuomari. »Mutta me emme puolustakaan kieltolakia enempää kuin työlakiakaan — emme tahdo saattaa kuohuksiin tätä kaivoskenttäin roskaväkeä lupaamalla heille korkeita palkkoja ja lyhyitä työpäiviä. Tietäähän sen hänkin, ettei siitä mitään tule, mutta ajattelee voivansa lähteä Washingtoniin ja jättää meidän huoleksemme koko keitoksensa!»

»Älkää sitä murehtiko», huomautti Bob Johnson — »hän ei lähde
Washingtoniin».

Toiset olivat samaa mieltä, ja Hal jatkoi: »Hän sanoo teidän kirjoittavan vääriä vaalilippuja.»

»Mitä luulette hänen joukkonsa tekevän kaupungeissa? Täytyyhän meidän jotenkin pitää puoliamme, eikö niin?»

»Toisinaan hoidetaan vaalilippuja, toisinaan valitsijoita.» Toiset nauraa kukersivat hyväksyvästi, ja rauhantuomari johtui muistelemaan. »Kaksi vuotta sitten olin vaalikirjurina Sheridanissa, ja me huomasimme niiden pääsevän edelle — olivat tuoneet vaaliin koko valtion. 'Tuhat tulimmaista', sanoi silloin Alf Raymond, 'me teemme niille kaivosmaitten tempun! Ja eipä tule kysymykseen mikään uusi laskeminenkaan! Me emme ilmaisseet tulostamme, ennenkuin toisten tulos oli tiedossa, ja kun sitten näimme, kuinka monta ääntä meiltä puuttui, kirjoitimme ne. Se teki selvän asiasta.»

»Se tuntuu yksinkertaiselta», huomautti Hal. »Eipä ole heidän helppo lyödä Alfia.»

»Ei suinkaan!» virkkoi Sil tyytyväisenä kuten ainakin henkilö, joka on yhdessä juonessa. »Nimittävätkin tätä piiriä 'Raymondin valtakunnaksi'.»

»Sheriffillä täytyy olla koko puuha», sanoi Hal, »kun on nimitettävä viranomaiset kaikille näille kaivosalueille!»

»Onpa», myönsi toinen. »Sitäpaitsi on vielä anniskeluasia. Jos haluatte saada luvan Pedro Countyssa, pitäkää huolta siitä, että äänestätte Alfia, mutta maksakaa laskunnekin ajoissa!»

»Se varmaan kannattaa!» huomautti Hal, ja rauhantuomari, postimestari ja koulunjohtokunnan jäsen seisoivat siinä kuin lapset kuunnellessaan satua, joka saa syljen kielelle valahtamaan. »Aivan varmasti!»

»Luulenpa, että tarvitaan rahoja, jos tahtoo politikoida näillä mailla», lisäsi Hal.

Niin sanoi rauhantuomari, ja koulunjohtokunnan jäsen lisäsi: »Täällä on olut rahana.»

»Vai niin, minä ymmärrän!» nauroi Hal. »Yhtiö ostaa Alfin olutta ja käyttää sitä saadakseen hänelle ääniä!»

Samassa hän kävi taskuunsa ottaakseen sieltä sikarin, ja Hal huomasi hopeisen kilven hänen liiviensä rinnuksessa. »Onko tuo virkamiehen merkki?» kysyi hän ja kääntyi sitten tutkimaan johtokunnan jäsenen pukua. »Missä on teidän merkkinne?»

Hal kumartui, huomasi johtokunnan jäsenen oikealla lonkalla jotakin punottamassa ja ojensi kätensä sitä kohti. Toinen siirsi kätensä vaistomaisesti siihen kohtaan.

Hal huokasi. »Kas hittoa!» sanoi hän. »Tämähän on kuin terässadin!» Hänen onnistui säilyttää hymy kasvoillaan, mutta hänen mielessään liikkuvat tunnot eivät suinkaan olleet iloiset. Hänestä oli karisemassa pois se »hieno ja huoleton ensi ihastus, jonka vallassa hän oli ollut Pohjois-Laaksoon saapuessaan.

Kaksi päivää senjälkeen, kun Hal oli siten aloittanut poliittisen uransa, päätettiin, että ne työmiehet, jotka tulisivat vaatimaan punnitustarkastajaa, kokoontuisivat mrs Davidin luo. Kun Mikko Sikoria tuli kaivoksesta sinä päivänä, vei Hal hänet syrjään ja kertoi hänelle kokouksesta. Vanhan slovakin kasvoihin nousi iloinen ilme hänen kuunnellessaan, hän taputti apulaistaan olalle ja sanoi: »Niinkö luulet?»

»Tietysti», sanoi Hal. »Ettekö tahdo tulla valituksi komiteaan ja mennä puhuttelemaan päällysmiestä?»

» Pluha biedna !» huudahti Mikko — se merkitsi jotakin kamalaa hänen kielellään. »Juudan nimessä, minä joudun kohta jälleen kokoamaan vanhat kamppeeni!»

Hal tunsi hienoa syyllisyyttä. Tuliko hänen ottaa tämä vanha mies asiaan osalliseksi? »Luuletteko, että teidän täytyy lähteä kaivoksilta?» kysyi hän.

»Tällä kertaa täytyy varmaan lähteä valtiosta! Mahdollisesti siirtyä takaisin vanhaan maahan!» Hal käsitti, ettei voinut enää pidättää ukkoa, vaikka olisi halunnutkin niin tehdä. Vanha Mikko oli niin kiihtynyt, että tuskin kykeni nauttimaan lientänsä, ja hänen apulaisensa pelkäsi jättää häntä yksin, koska hän voi ilmaista uutisen.

Sopimuksen mukaan piti kokouksen osanottajien saapua yksitellen ja eri teitä. Hal tuli ensimmäisten joukossa ja huomasi, että talon ikkunaverhot oli laskettu alas ja että lamput paloivat himmeinä. Hän astui sisään takaovesta, jonka pielessä »Iso Jack» David seisoi vahdissa. »Iso Jack», joka oli kotimaassaan kuulunut Etelä-Walesin Liittoon, totesi tulijan oikeaksi mieheksi ja laski hänet menemään sanaakaan virkkamatta.

Sisällä oli Mikko — ensimmäisenä saapunut. Mrs David, pieni mustasilmäinen nainen, jonka kieli liikkui lakkaamatta, puuhaili ja järjesteli huoneessa; hän oli niin hermostunut, ettei voinut istua hiljaa paikallaan. Tämä pariskunta oli saapunut synnyinsijoiltaan vasta vuosi sitten ja oli tuonut uuteen kotiin kaikki häälahjansa — kuvia, korukaluja ja liinavaatteita. Se oli somin koti, missä Hal oli täällä käynyt, ja mrs David pani sen tahallaan vaaranalaiseksi, koska oli kovin kiukuissaan siitä, että hänen miehensä oli täytynyt erota yhdistyksestä saadakseen työtä Amerikassa.

Nuori italialainen Rovetta saapui, sitten vanha John Edström. Talossa ei ollut riittävästi tuoleja, ja mrs Edström oli sijoittanut seinustalle muutamia laatikoita peittäen ne kankaalla. Hal huomasi, että kaikki istuutuivat laatikoille jättäen tuolit myöhemmin tulevia varten. Jokainen tulija nyökkäsi toisille, ja sitten vaitiolo jatkui.

Mary Burken saapuessa Hal arvasi hänen ilmeestään ja esiintymisestään, että hän oli jälleen painunut vanhaan pessimismiinsä. Se harmitti nuorta miestä. Tämä seikkailu tuntui hänestä kovin jännittävältä, ja hän toivoi, että se tuntuisi samanlaiselta kaikista — varsinkin Marystä. Niinkuin jokaisesta henkilöstä, joka ei ole paljoa kärsinyt, tuntui hänestäkin toisten alinomainen kärsiminen vastenmieliseltä. Maryllä oli tietenkin hyvät syyt synkkyyteensä, mutta pitihän hän itsekin tarpeellisena puolustella sitä, mitä nimitti omaksi »valittelukseen». Mary tiesi Halin kaipaavan hänen apuansa toisten rohkaisemiseksi, mutta siitä huolimatta hän nyt tultuaan painui nurkkaan ja katseli tätä ihmeellistä tapausta ikäänkuin olisi sanonut: »Olen muurahainen ja pysyn rivissä, mutta en suinkaan väitä mitään toivovani!»

Rosa ja Jerry olivat tahtoneet välttämättä tulla, vaikka Hal tarjoutui heitä säästämään. Heidän jäljessään saapui bulgarialainen Wresmak, sitten puolalaiset Klowoski ja Zamierowski. Halin mielestä nuo nimet olivat vaikeat muistaa, mutta puolalaiset eivät siitä ollenkaan pahastuneet, nauroivat vain hyvätuulisesti hänen harjoitellessaan ja tyytyivät siihenkin, että hän nimitti heitä Toniksi ja Peteksi. He olivat nöyriä miehiä, jotka olivat eläessään tottuneet kovaa kokemaan. Hal silmäili heidän käyriä vartaloitaan ja uurteisia kasvojaan, jotka näyttivät vielä synkemmiltä ja murheellisemmilta lampun himmeässä valossa, ja ihmetteli itsekseen, voisiko se säälimätön vaino, joka oli pakottanut heidät vastarintaan, pitää heidät rivissä.

Eräs tulija, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin, koputti etuovelle, ja Hal huomasi, että kaikki säpsähtivät ja muutamat nousivatkin säikähtyneinä. Hänen mieleensä muistui jälleen venäläisissä romaaneissa kuvailtu vallankumouksellinen ilmakehä. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, että nämä miehet ja naiset, jotka olivat rikoksentekijäin tavoin tänne kokoontuneet, suunnittelivat vain lain heille takaaman oikeuden vaatimista!

Viimeisenä saapui eräs Huszar-niminen itävaltalainen kaivosmies, jonka kanssa Olson oli tullut kosketukseen. Nyt oli aloittamisen aika, ja kaikki katselivat levottomina toisiaan. Vain harvat heistä olivat aikaisemmin olleet sellaisessa juonessa, joten ei tiedetty, kuinka aloittaa. Olson, se mies, joka olisi ollut heidän luonnollinen johtajansa, oli tahallaan jäänyt pois. Heidän täytyi selviytyä tästä punnitustarkastaja-asiasta omin neuvoin!

»Joku puhukoon!» virkkoi mrs David vihdoin, ja kun vaitiolo yhä jatkui, hän kääntyi Halin puoleen. »Tehän rupeatte punnitustarkastajaksi. Puhukaa te!»

»Minä olen täällä nuorin mies», sanoi Hal hymyillen. »Puhukoon joku vanhempi.»

Kukaan muu ei hymyillyt. »Käy toimeen!» huudahti vanha Mikko, ja niin Hal vihdoin nousi. Tätä samaa hän joutui kokemaan monet kerrat myöhemminkin: hän oli amerikkalainen ja sivistynyt, ja siitä syystä hänet pakotettiin johtajaksi.

»Mikäli ymmärrän, tahdotte saada punnituksen tarkastajan. Minulle on sanottu, että punnitustarkastajan palkka on kolme dollaria päivässä, mutta meitä on vain seitsemän miestä, ja se ei riitä. Minä olen valmis käymään toimeen, jos jokainen maksaa viisikolmatta senttiä päivässä, siis kaikkiaan dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä, vähemmän kuin saan nyt apulaisena ollessani. Jos saamme kolmekymmentä miestä asiaan liittymään, otan kymmenen senttiä päivässä kultakin, ja niin saan täydet kolme dollaria. Onko oikein?»

»Varmasti!» sanoi Mikko, ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä sanoin tai päätä nyökäten.

»Hyvä. Nyt on laita niin, että jokainen tässä kaivoksessa työskentelevä tietää vaunujen painon punnittaessa vähenevän. Yhtiö menettäisi joka päivä useita satoja dollareita, jos antaisi meille painomme, ja kukaan ei liene niin typerä, että luulee niiden myöntyvän vaatimukseemme vastustelematta. Meidän tulee päättää seisoa yhtenä miehenä.»

»Oikein!» huusi »Iso Jack». Mutta hänen pieni vaimonsa ei ollut tyytyväinen toisten vastaukseen. Hän antoi Halille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka monikielisiä joukkoja on käsiteltävä. »Puhukaa heille! Koettakaa saada heidät ymmärtämään!» Ja hän osoitti heitä kutakin sormellaan. »Te! Te! Wresmak siinä, ja te, Klowoski, ja te, Zam… te toinen puolalainen. Tahdottehan punnitustarkastajan? Tahdotte saada täyden painon? Täyden maksun? Ymmärrättehän?»

»Tehdään komitea, mennään puhuttelemaan ylivalvojaa! Vaaditaan punnitustarkastajaa! Ymmärrättehän? Meidän pitää saada tarkastaja! Ei vääjätä eikä pelätä.»

»Ei — ei pelätä!» Klowoski, joka ymmärsi hiukan englanninkieltä, selitti nopeasti Zamierowskille, ja Zamierowski, jonka pää oli vielä siteessä Jeff Cottonin revolverin jäljeltä, nyökkäsi kiihkeästi. Hän tahtoi vammoistaan huolimatta olla toisten joukossa ja käydä päällysmiehen puheille.

»Mutta minähän olen se henkilö, joka tulee nauttimaan palkkaa. Ei ole minun asiani puhua.»

Hal väitti kumminkin yhä vastaan. Jos hän puhuisi, näyttäisi siltä kuin punnitustarkastaja olisi ollut koko liikkeen alkuunpanijana ja tahtoisi hankkia itselleen hyvät tulot.

Keskusteltiin sinne tänne, kunnes vihdoin John Edström lausui ajatuksensa. »Ottakaa minut komiteaan.»

»Teidätkö?» virkkoi Hal. »Mutta jos ajavat teidät pois! Ja kuinka käy silloin vaimonne?»

Hän istui siinä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina, ja katseli eteensä. Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi: »Ellei se tapahdu tänä yönä, niin varmaan huomenna, sanoo tohtori, ja sen jälkeen on samantekevää. Minun on lähdettävä Pedroon hautaamaan hänet, ja jos on sinne jäätävä, niin mitäpä sillä väliä. Voin siis hyvinkin tehdä tuon teidän puolestanne. Minä olen ollut kaivosmiehenä kaiken ikäni, ja mr Cartwright tietää sen; ehkäpä se jotakin merkitsee. Joe Smith ja Sikoria ja minä lähdemme sinne; toiset odottakoot ja pysykööt työssään niin kauan kuin se on mahdollista.»

Saatuaan komitea-asian päätökseen Hal kertoi läsnäolijoille, kuinka Alec Stone oli pyytänyt häntä urkkimaan miehiä. Hän ajatteli, että miehet voivat saada siitä tietää; päällysmiehet kenties yrittäisivät sitä käyttää häntä vastaan, kuten Olson oli varoittanut. »Voivat sanoa teille, että olen petturi», sanoi hän. »Teidän pitää luottaa minuun!»

»Hyvä», virkkoi Hal. »Saatte varmasti uskoa, että kun minä pääsen vaakahuoneeseen, te saatte oikean painon.»

»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi Iso Jack englantilaiseen tapaan. Koko huoneessa kuului hyväksyvä hyminä. Miehet eivät uskaltaneet pitää suurta melua, mutta osoittivat selvästi tarkoituksensa.

Hal istuutui ja alkoi avata ranteen sidettä. »Tämä on varmaan tehnyt tehtävänsä», sanoi hän ja selitti, kuinka oli tullut sitä kantaneeksi.

»Mitä!» huudahti vanha Mikko. »Silläkö tavalla minua puijaat?» Hän tarttui ranteeseen, huomasi, ettei se ollut paisunut ja pudisti sitä niin voimallisesti, että oli sen todella nyrjähdyttää, nauraen samalla niin, että kyynelet pirahtelivat poskille. »Sinä vanha pirunpoika!» huudahti hän. Sillävälin kertoi Klowoski asiaa Zamierowskille, ja Jerry Minetti selitti sitä Wresmakille jonkinlaisella solkkaavalla englanninkielellä, joka on kaivoskentillä käytännössä. Pohjois-Laaksoon tultuaan Hal ei ollut nähnyt niin sydämellistä naurua.

Salaliittolaiset eivät kumminkaan voineet antautua pitkäksi ajaksi ilon valtoihin. He palasivat asiaan. Tehtiin sopimus, että komitea kävisi ylivalvojan puheilla seuraavana päivänä työstä päästäessä. Sitten puhui John Edström huomauttaen, että tuli sopia menettelytavasta siltä varalta, että heitä kohdeltaisiin väkivaltaisesti.

»Aivan varmasti!» huusi Mikko Sikoria. »Seetrivuorella me menimme kerran päällysmiehen puheille sanomaan, että ilmanvaihto oli tukossa. Mitä luulette hänen miehille tehneen? Iski kerran vasten naamaa, potkaisi kolmesti peräpuoleen ja ajoi ulos!»

»Niin», sanoi Hal, »meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että jotakin sellaista tapahtuu».

Oli aika Halin esiintyä johtajana. »Jos iskee minua kerran vasten naamaa», selitti hän, »niin minä isken vastaan, siinä kaikki».

Muutamat osoittivat suosiotaan. Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Hal maistoi johtajana-olon iloa. Mutta sitten hänen hieno itseluottamuksensa tuli äkkiä järkytetyksi — sai iskun vasten naamaa, niin sanoaksemme. Huoneen nurkasta kuului naisen ääni, matalana ja tuimana: »Niin! Ja saatte surmanne kaiken vaivanne palkaksi!»

Hal katsahti puhujaan ja näki Mary Burken eloisat kasvot punastuneina ja synkkinä. »Mitä tarkoitatte?» kysyi hän. »Pitäisikö meidän mielestänne lähteä käpälämäkeen?»

»Minun mielestäni pitäisi!» vastasi Mary. »Mieluummin kuin joutua surman suuhun. Mitä teette, jos hän ojentaa revolverin teitä kohti?»

Vanha Mikko keskeytti jälleen. »Kerran Bareteissa — enkö ole sinulle kertonut, kuinka menetin vaununi? Minä sanoin vaakamestarille, että joku varastaa vaunujani, ja hän ojentaa revolverin minua kohti sanoen: 'Mene täältä helvettiin, sinä vanha vuohipukki, muuten ammun sinut täyteen reikiä!'»

Opintotoveriensa keskuudessa Hal oli aina puolustanut sitä ajatusta, että paras keino selviytyä ryöväristä oli huutaa hänelle: »Tule tänne, vanha veikko, ja ota, mitä löydät; minä annan mielelläni kaikki, kunhan en joudu ammutuksi.» Mitä arvoa olikaan kaikella sillä, mitä ryöväri voi viedä, verrattuna ihmisen henkeen? Ja olisipa tosiaankin voinut ajatella, että nyt oli hyvä tilaisuus soveltaa tuota otolliselta näyttävää teoriaa käytäntöön. Jostakin syystä se kumminkin kerrassaan unohtui Halilta. Hän hyökkäsi eteenpäin, ikäänkuin tonni kivihiiltä päivässä olisi ainoa merkittävä asia elämässä!

Jo kysyessään Hal kuitenkin oivalsi, että Mary oli oikeassa. Hän, Hal, oli ajatellut menetellä niinkuin menettelee joutilaan luokan ihminen, joka on tottunut aina pitämään oman päänsä; Mary sitävastoin, kaikesta kiihkeydestään huolimatta, tehosti itsensähillitsemisen välttämättömyyttä. Mary oli loukannut hänen ylpeyttään jo toisen kerran tänä iltana, mutta nyt Hal antoi hänelle anteeksi häntä ihaillen; olihan hän aina tietänyt, että Maryssä oli älyä ja että tyttö kykeni häntä auttamaan! Hänen ihailuaan lisäsi se, mitä sanoi John Edström: heidän ei pitänyt tehdä mitään sellaista, mikä vahingoitti »suuren yhdistyksen» asiaa, ja niinmuodoin heidän täytyi päättää olla ryhtymättä ruumiilliseen vastustukseen, tapahtuipa heille mitä tahansa.

Toiselta taholta esitettiin kiivaita vastaväitteitä. »Me tappelemme!
Tappelemme!» selitti vanha Mikko ja huudahti sitten yht'äkkiä,
ikäänkuin ennakolta tuntien iskun esineeksi joutuneen nenänsä kivun:
»Sanotteko, että minun tulee sietää sellaista?»

»Jos lyötte takaisin», sanoi Edström, »niin siitä koituu meille kaikille pahimmat seuraukset. Yhtiö sanoo, että me olemme riidan aloittaneet, ja tekee meistä syntipukit. Meidän täytyy päättää luottaa vain siveellisiin voimiimme.»

Kun oli vielä asiasta keskusteltu, päätettiin menetellä niin; jokaisen miehen piti hillitä itseään — mikäli se oli mahdollista! Sitten he löivät kättä ja lupasivat kaikin pysyä lujina päätöksissään. Mutta kun sitten kokous julistettiin päättyneeksi ja miehet pujahtivat yksitellen yöhön, he olivat erittäin vakava ja pelokas salaliittolaisjoukko.

Hal ei nukkunut paljoakaan sinä yönä. Kahdeksan huonekumppanin kuorsatessa hän kuvaili mieleensä kaikkia niitä asioita, jotka saattoivat tapahtua huomenna. Muutamat niistä eivät suinkaan olleet mieluisia asioita; hän koki ajatella itseään nenä murskattuna tai ruumis tervattuna ja höyhenissä pyöritettynä. Hän muisteli nyt ryövärien käsittelemistä koskevaa teoriaansa. »Y.P.Y» oli jättiläismäinen ja kamala ryöväri, ja tässä oli epäilemättä, hyvä tilaisuus huutaa: »Ota, mitä löydät!» Hal ei kumminkaan tehnyt niin, ajattelihan vain Edströmin muurahaisia ja ihmetteli, mikä voima sai ne pysymään rivissä.

Aamun tultua hän lähti vuoristoon, missä ihminen voi vaeltaessaan uudistaa henkistä tarmoansa. Auringon painuttua vuorenharjain taakse hänkin painui alas ja tapasi Edströmin ja Sikorian yhtiön toimiston edustalla.

He tervehtivät nyökäten, ja Edström kertoi vaimonsa kuolleen sinä päivänä. Pohjois-Laaksossa ei ollut hautaustoimistoa, ja Edström oli jättänyt erään tuttavan naishenkilön asiaksi kuljettaa ruumiin Pedroon, joten hän itse oli vapaa lähtemään Cartwrightin puheille. Hal laski kätensä vanhan miehen olalle, mutta ei yrittänytkään lausua mitään osanoton sanaa: hän näki Edströmin tyytyneen onnettomuuteen ja olevan valmiina suorittamaan velvollisuuttaan.

»Tulkaa», sanoi vanha mies, ja kaikki kolme menivät toimistoon. Erään kirjurin viedessä sanaa sisempiin toimistohuoneisiin he seisoivat pari minuuttia levottomina vaihtaen jalkaa ja pyörittäen lakkia kädessään.

Vihdoin ilmaantui ovelle mr Cartwright, jonka pieni laiha hahmo ilmaisi suurta arvovaltaisuutta. »Mitä nyt?» kysyi hän.

»Jos suvaitsette», virkkoi Edström, »haluaisimme keskustella kanssanne.
Olemme päättäneet, sir, että meidän pitää saada punnitustarkastaja.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo. »Tulkaa sisään tänne.» He astuivat toinen toisensa jälkeen toimiston sisähuoneeseen, ja Cartwright sulki oven.

»Niin, sir, nähkääs — muutamat miehet — ajattelemme, että olisi parempi, jos saisimme punnituksen tarkastajan. Olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

Hal terästi itseään kestämään toisen katsetta. »Vai niin! Vai te!» Hetken vaiettuaan ylivalvoja lisäsi: »Siitä syystä taidattekin olla iloinen!»

Hal ei tuntenut itseään ollenkaan iloiseksi tänä hetkenä, mutta piti parempana olla siitä mitään virkkamatta. Syntyi hiljaisuus.

»Mistä syystä heitättekään pois rahojanne?» Ylivalvoja kävi väittelemään heidän kanssaan todistellen aivan mielettömäksi sitä ajatusta, että he voisivat niin menetellen jotakin voittaa. Kaivos oli ollut käynnissä monet pitkät vuodet nykyisen järjestelmän mukaisesti, ja minkäänlaista valitusta ei ollut kuulunut. Olihan mieletöntä ajatella, että sellainen suuri ja vastuunalainen yhtiö kuin »Y.P.Y.» alentuisi petoksella riistämään työmiehiltään muutamia tonneja kivihiiltä! Ja niin edespäin, useiden minuuttien ajan.

»Mr Cartwright», virkkoi Edström toisen lopetettua, »tiedättehän, että olen työskennellyt koko ikäni kaivoksissa ja enimmälti tässä piirissä. Minä sanon teille asian, jonka tunnen, kun sanon, että koko tällä alueella on yleistä tyytymättömyyttä, koska miehet eivät mielestään saa täyttä painoansa. Sanotte, ettei ole esiintynyt mitään julkista valitusta, mutta tiedättehän, mistä se johtuu —»

»Niin», virkkoi Edström leppoisasti, »luulen tosiaankin, että syyn tiedätte — mutta joka tapauksessa olemme päättäneet vaatia punnitustarkastajaa».

Oli selvää, että ylivalvoja oli joutunut yllätetyksi eikä tietänyt, kuinka asiaan suhtautua. »Voitte arvata», sanoi hän vihdoin, »ettei yhtiö ole kovinkaan iloinen kuullessaan, että miehet luulevat sen heitä pettävän —»

»Emme väitä yhtiön siitä mitään tietävän, mr Cartwright. On mahdollista, että joku voi meistä hyötyä yhtiön enempää kuin teidänkään mitään siitä tietämättä. Punnitustarkastajaa tarvitaan yhtä hyvin teidän kuin meidänkin suojaksemme.»

»Kiitoksia vain», virkkoi toinen kuivasti. Hänen äänestään kuuli, että hän hillitsi itseään minkä voi. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Tämä riittää, jos kerran olette päätöksenne tehneet. Minä ilmoitan päätökseni teille myöhemmin.»

Tuo merkitsi pois käskemistä, ja Mikko Sikoria kääntyi nöyrästi lähtien kohti ovea. Mutta Edström oli niitä muurahaisia, jotka eivät hevin siirry syrjään. Mikko vilkaisi häneen ja astui sitten takaisin riviin varsin vikkelästi, toivoen ettei hänen vilppiänsä oltu huomattu.

»Jos suvaitsette, mr Cartwright», sanoi Edström, »haluaisimme kuulla päätöksenne, jotta punnitustarkastaja voi aloittaa työnsä huomenna».

»Ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, sir. Me olemme valinneet miehen ja olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Kutka ovat ne miehet, jotka ovat valmiit maksamaan hänen palkkansa? Te kaksi?»

»Vai niin!» virkkoi ylivalvoja tuhoaennustavalla äänellä. »Ja te ette ollenkaan välitä, mitä yhtiö siitä ajattelee?»

»Ei niin, mr Cartwright, mutta me emme ymmärrä yhtiöllä olevan mitään vastaanväittämistä. Onhan se yksinkertainen liikeasia —»

»Se voi näyttää yksinkertaiselta teistä, minusta ei», tiuskasi toinen. Sitten hän jälleen hillitsi itsensä. »Ymmärtäkää minut oikein. Yhtiöllä ei olisi mitään sitä vastaan, että miehet tahtovat varmuutta vaunujensa painosta, jos he tosiaankin pitävät sitä tarpeellisena. Yhtiö on aina ollut halukas tekemään sen, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta tätä asiaa ei käy suorittaminen kädenkäänteessä. Minä annan teille tiedon myöhemmin.»

He olivat jälleen vapaat menemään, ja vanha Mikko kääntyi taasen, samoin Edström. Mutta nyt syöksyi toinen muurahainen ojaan. »Milloin ajattelette punnitustarkastajan saavan aloittaa työnsä, mr Cartwright?» kysyi Hal.

Ylivalvoja katsahti häneen tuimasti, ja jälleen voi havaita, että hän
kovasti hillitsi kiukkuansa. »Sitä en tiedä nyt sanoa», vastasi hän.
»Annan teille tiedon, kun katson sen soveliaaksi. Enempää ei tänään.»
Puhuessaan hän avasi oven, ja hänen eleessään oli käskevä sävy.

»Mr Cartwright», virkkoi Hal, »ei ole olemassa lakia, joka estää meitä asettamasta punnitustarkastajaa, eihän?»

Se katse, jonka ylivalvoja loi puhujaan vastaukseksi hänen kysymykseensä, osoitti hänen varsin hyvin tietävän, mitä laki asiasta sääti. Hal hyväksyi katseen vastaukseksi ja jatkoi: »Miesten muodostama komitea on valinnut minut toimimaan heidän punnitustarkastajanaan, ja tämä komitea on asianmukaisesti antanut tiedon yhtiölle. Minä otaksun niinmuodoin olevani punnitustarkastaja, mr Cartwright, ja ajattelen käydä ilman muuta toimeeni.»

Odottamatta ylivalvojan vastausta hän astui ovesta, ja kumppanit tulivat hänen jäljessään hiukan hämmästyneinä.

Edellisenä iltana pidetyssä kokouksessa oli päätetty levittää punnitustarkastajaa koskevaa uutista, koska asialla oli arvoa aatteenlevittämisessä. Kolmen miehen nyt tullessa toimistosta heitä oli odottamassa joukko, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Huudeltiin kysymyksiä, ja jokainen, joka oli asian kuullut, joutui heti toisten uteliaiden piirittämäksi. Hal raivasi itselleen tien asuntoonsa, söi illallisensa ja lähti kiertämään paikasta toiseen kertoen suunnitelmasta ja selittäen, että tässä oli kysymys laillisen oikeuden vaatimisesta. Kaiken aikaa pysytteli vanha Mikko hänen toisella puolellaan ja Edström toisella; Tom Olson näet oli kiinteästi vaatinut, ettei Halia saanut jättää hetkeksikään yksin. Päällysmiehet olivat nähtävästi antaneet saman määräyksen, sillä Halin lähtiessä Reminitskin luota oli miesjoukon laidalla Jake Predovich, myymälänkirjuri, joka seurasi häntä kaikkialle, epäilemättä merkiten muistiin, kenen kanssa hän jutteli.

Neuvoteltiin, missä oli yö vietettävä. Vanha Mikko oli levoton, sillä hän otaksui urkkimisen merkitsevän sitä, että heidät aiottiin tappaa pimeän tultua. Hän kertoi kamalia juttuja sellaisista tapauksista. Voiko yhtiö helpommin asiasta selviytyä? Tarvitsi vain keksiä jokin tarina; ulkona maailmalla uskottaisiin, että he olivat saaneet surmansa humalaisina tappelussa, kenties jostakin naikkosesta kiistellessään. Tämä viimeinen seikka se varsinkin Halia huolestutti; hän ajatteli kotona olevia omaisiaan. Ei, hän ei tahtonut jäädä kylään yöksi! Toisaalta hän ei voinut lähteä alaspäinkään, sillä jos meni ulos kaivosalueen portista, voi käydä niin, etteivät päästäneet takaisin.

Hänen mieleensä johtui ajatus. Voihan lähteä ylöspäin! Kylän ylälaidassa ei ollut paaluaitaa — ei muuta kuin karuja kallioita, ei edes tietä.

»Luuletteko päiväilman pysyvän luissanne, jos makaatte sisällä», nauroi
Hal.

»Uskaltakaa kerran käydä yöilmaan», sanoi Hal. »Onhan se joka tapauksessa parempi kuin jos joku laskee sitä luihinne puukon avulla.»

»Niin kyllä, mutta hän on vain yksi mies, ja meidän ei tarvitse häntä pelätä. Jos hän lähtee hakemaan toisia, ei hän voi enää meitä löytää pimeässä.»

Edström, jonka anatomiset käsitykset eivät olleet yhtä karkeat kuin Mikon, kannatti ehdotusta. Niin he hakivat peitteensä ja kiipesivät kanjonin rinnettä tyynenä tähtikirkkaana iltana. Hetken aikaa he kuulivat urkkijan askelet takaansa, mutta vihdoin ne häipyivät kuulumattomiin, ja vähän kauemmaksi ehdittyään miehet otaksuivat olevansa suojassa aamuun asti. Hal oli viettänyt metsästysretkillään monet yöt taivasalla, mutta oli aivan uusi seikkailu, kun joutui olemaan ajettuna riistana!

Päivän koittaessa he nousivat, ravistivat kasteen peitteistään ja pyyhkivät sen silmistään. Hal oli nuori ja kykeni nauttimaan aamun koreudesta, mutta Mikko Sikoria parka vain ähkyi ja valitti jäsentensä jäykkyyttä ja pakotusta. Hän otaksui tärvelleensä terveytensä iäksi päiväksi, mutta sai jälleen rohkeutta, kun Edström mainitsi aamukahvit, ja niin he riensivät alas majataloon.

Nyt tuli se kriitillinen hetki, jolloin Hal oli jätettävä yksin. Edströmin täytyi lähteä alas Pedroon pitämään huolta vaimonsa hautajaisista, ja selvää oli, että jos Mikko Sikoria jäisi pois työstä, päällysmies saisi siitä aiheen potkia hänet menemään. Laki, joka takasi punnitustarkastajan asettamisen, ei kyennyt takaamaan tälle virkamiehelle henkivartiostoa!

Hal oli ilmaissut ohjelmansa uhmanpuuskan vallassa Cartwrightin toimistossa. Miesten lähdettyä työhön hän meni vaakahuoneeseen. »Minä olen tullut tänne punnitustarkastajaksi, mr Peters», sanoi hän vaakamestarille.

Vaakamestarilla oli pitkät mustat viikset, jotka tekivät hänet
Nietzschen näköiseksi. Hän tuijotti Haliin kerrassaan ällistyneenä.
»Mitä perkelettä?» kysyi hän.

»Muutamat miehet ovat valinneet minut punnitustarkastajaksi», selitti Hal asiallisesti. »Kun heidän vaununsa tulevat, pidän silmällä niiden painoa.»

»Sinä pysyt täältä poissa, nuori mies!» virkkoi Peters yhtä asiallisesti.

Niin lähti punnitustarkastajaksi pyrkivä ulos ja istuutui portaille odottamaan. Vaakahuone oli varsin julkinen paikka, joten hän otaksui olevansa siinä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla tahansa. Muutamat miehistä hymyillä irvistelivät ja viittoivat hänelle mennessään työhönsä; eräät saivat tilaisuutta kuiskata jonkin rohkaisevan sanankin. Siinä hän sitten istui koko aamun kuin protestantti kiinalaisen mandariinin palatsin portilla. Työ oli ikävää, mutta hän uskoi olevansa kärsivällisempi kuin kaivosyhtiö.

Aamupäivän kuluessa tuli hänen luoksensa eräs mies — Bud Adams, »rauhantuomarin» nuorempi veli ja Jeff Cottonin apulainen. Bud oli tanakkatekoinen, punanaamainen mies ja kuuluisa sukkelista nyrkeistään. Hal siis nousi varoen hänet nähdessään.

Hal mietti hetkisen. Ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut sähköttää Joe Smithille. Se oli pelkkää kavaluutta, jotta hän lähtisi paikaltaan.

Toisen silmät laajenivat. Tämä ei ollutkaan pelkkää kapinaa, vaan kerrassaan kumousta! »Minä helvetin juoksupoikana sinä minua pidät?» kysyi hän.

»Eikö yhtiö toimita sähkösanomia perille?» virkkoi Hal kohteliaasti. Bud seisoi siinä kokien hillitä inhimillisiä halujansa Halin varovaisesti tarkatessa hänen eleitänsä. Mutta lähettäjät olivat varmaan antaneet tarkat määräykset, koska lähettiläs hillitsi raivonsa ja lähti pois.

Hal jäi vartiopaikalleen. Hän oli ottanut päivällisen mukaansa ja aikoi syödä sen yksin, koska hyvin ymmärsi, mitä uskaltaisi mies, joka osoittaisi myötätuntoa hänelle. Niinpä hän hämmästyikin kovin, kun Johansson, jättiläiskokoinen ruotsalainen, tuli ja istuutui hänen viereensä. Sitten saapui vielä eräs nuori meksikkolainen ja eräs kreikkalainen kaivosmies. Vallankumousliike oli leviämässä!

Hal tiesi varmasti, ettei yhtiö sallisi asiain mennä menojaan. Ja iltapuolella tuli tosiaankin vaakamestari ulos ja viittasi häntä mukaansa sisään. »Tule tänne!» Hal meni sisään.

Punnitushuone oli sangen julkinen paikka, mutta sen takaseinässä oli ovi, joka johti toimistosuojiin. »Tätä tietä», sanoi mies.

»Kuulenhan tässäkin, mitä teillä on sanottavaa, sir.» Hal oli miesten nähtävissä, ja tiesi siinä olevan ainoan suojansa.

Vaakamestari meni toimistohuoneeseen, ja minuuttia myöhemmin Hal näki, mikä oli ollut tarkoituksena. Ovi aukeni, ja siitä astui Alec Stone.

Tulija seisoi hetkisen katsellen poliittista liittolaistaan. Sitten hän tuli luo. »Kuule, poika», sanoi hän hiljaa, »sinä liioittelet. En tarkoittanut, että sinun piti mennä näin pitkälle.»

»Tämä ei ole ollenkaan teidän tarkoitustenne mukaista, mr Stone», vastasi Hal.

Kaivospäällikkö tuli vieläkin likemmäksi. »Mitä oikeastaan tarkoitat, poika? Mitä hyvää luulet tästä koituvan?»

Hal katseli häntä silmää rävähdyttämättä. »Kokemusta», vastasi hän sitten.

»Luulet ovelakin olevasi, poikani. Sinun olisi kuitenkin paras lopettaa ja käsittää, mitä vastaan käyt. Sinä et siitä selviydy, muista se; paina mieleesi, ettet siitä selviydy. On parasta, että käyt sisään hiukan kanssani juttelemaan.»

»Etkö tiedä, mihin se sellainen johtaa, Smith? Pieniä tulentapaisia tupsahtaa ilmi, mutta me sammutamme ne. Me tiedämme, kuinka siinä on meneteltävä, tunnemme koneiston. Koko juttu unohtuu viikon tai parin kuluessa, ja mitä olet silloin saavuttanut? Ymmärrätkö?»

Hal ei vastannut vieläkään, ja toisen ääni painui hiljaisemmaksi. »Minä ymmärrän asemasi. Nyökkää vain minulle, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Sano miehille, että olet punnitusta tarkastanut ja että kaikki on hyvässä järjestyksessä. He tyytyvät, ja me voimme sopia asiasta myöhemmin keskenämme.»

»Mr Stone», kysyi Hal, »olenko oikeassa, kun otaksun teidän tarjoavan minulle lahjuksia?»

Miehen itsehillintä hävisi silmänräpäyksessä. Hän heristi valtavaa nyrkkiänsä Halin nenän edessä ja lausui ruman kirouksen. Mutta Hal ei siirtänyt nenäänsä pois vaaralliselta alueelta, ja nyrkin yli katseli pari vihaista ruskeata silmää tuimasti kaivospäällikköä. »Olisi parempi, jos käsittäisitte asiantilan, mr Stone. Tämä on minulle kuolettavan vakava juttu, ja luulenpa, ettei teidän ole hyvä kohdella minua väkivaltaisesti.»

Mies tuijotti vastustajaansa vielä hetken aikaa, mutta näytti siltä, että hän oli saanut toimintaohjeet samoinkuin Bud Adams. Hän kääntyi äkkiä ja lähti takaisin toimistoon.

Hal jäi paikalleen, kunnes oli saavuttanut täyden tasapainon. Sitten hän lähti vaa'an luo. Ensimmäisen kerran johtui siinä hänen mieleensä vaikeus: hän ei ollut perehtynyt hiilivaa'an käyttelyyn.

Hänellä ei kumminkaan ollut aikaa harjoitella. Vaakamestari ilmaantui jälleen näkyviin. »Korjaudu pois täältä, mies!» sanoi hän.

Iltavihellyksen jälkeen tuli Mikko Sikoria kiireen kaupalla Halin luo kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Mikko oli riemuissaan, sillä useita miehiä oli tullut hänen luokseen tarjoutuen liittymään esitetyn vaatimuksen kannattajiin. Ukko ei oikein tietänyt, johtuiko asia hänen omasta kaunopuheisuudestaan vai hänen hienosta amerikkalaisesta apulaisestaan, mutta oli kummassakin tapauksessa yhtä ylpeä. Hän jätti Halille kirjelapun, joka oli pistetty hänen käteensä ja jonka Hal tunsi Tom Olsonin lähettämäksi. Olson ilmoitti, että kaikki puhuivat punnitustarkastajasta, joten sopi aatteenajon kannalta pitää yritystä onnistuneena, tekivätpä päällysmiehet mitä tahansa. Lisäksi hän kertoi, että muutamia miehiä tulisi viettämään yötä Halin kanssa, jotta olisi todistajia, jos yhtiö yrittäisi jotakin juonta. »Ja muistakaa varoa uusia miehiä», lisäsi hän; »pari niistä kuuluu varmasti urkkijoihin».

Hal ja Mikko keskustelivat seuraavan yön ohjelmasta. Kumpikaan heistä ei erikoisesti halunnut nukkua jälleen ulkosalla — vanha slovakki pelkäsi luitansa palelevan, ja Hal arasteli niitä monia urkkijoita, joita nyt näkyi liikuskelevan hänen läheisyydessään. Reminitskin luona hän keskusteli muutamien kanssa, jotka olivat ilmoittaneet kannattavansa vaatimusta, ja kysyi, suostuivatko he viettämään yön hänen kanssaan Edströmin hökkelissä. Kukaan ei väistänyt tätä vilpittömyyden koetta; kaikki ottivat peitteensä ja lähtivät mainittuun paikkaan, missä Hal sytytti lampun ja piti valmistelemattoman kokouksen huvittaen itseään sen ohessa urkkijain metsästyksellä.

Eräs uusista tulokkaista oli puolalainen Wojcechowski, ja tämä Zamierowskin lisäksi tuleva nimi sai Halin lopullisesti luopumaan siitä ajatuksesta, että voisi mainita puolalaisia heidän oikeilla nimillään. »Woji» oli pieni, vakava mies, jonka kasvoissa oli murheellinen ja uupunut ilme. Hän selitti läsnäolonsa johtuvan siitä, että oli saanut kyllikseen kokea ryöstöä, lupasi maksaa osansa punnitustarkastajalle, ja jos tahtoivat potkia hänet pois, niin potkikoot, hän siirtyisi toisille maille, ja hiiteen koko yhtiö. Tämän selityksen jälkeen hän kääriytyi peitteeseensä ja painui kuorsaamaan mökin permannolle. Se ei näyttänyt urkkijan käytökseltä.

Toinen oli Farenzena-niminen italialainen, tummakulmainen ja synkeännäköinen mies, joka olisi kelvannut esittämään rosvon osaa missä melodraamassa tahansa. Hän istui seinustalla ja puhui kurkkuäänin, ja Hal silmäili häntä erittäin epäluuloisesti. Ei ollut helppo ymmärtää hänen puhettaan, mutta lopulta Hal sai selville hänen esittämänsä tarinan: hän oli rakastunut johonkin »fanciullaan», ja »fanciulla» piti häntä pilkkanaan. Nyt hän oli käsittänyt, että tyttö oli kunnoton kutale, josta ei kannattanut huolia, ja niinmuodoin hänestä oli ihan yhdentekevää, jäikö hän kaivoksille, vai lähettivätkö hänet menemään. »En pyydä enää fanciullaa, pyydän punnitustarkastajaa!» päätti hän murahtaen puheensa.

Kolmas vapaaehtoinen oli eräs kreikkalainen työmies, puhelias nuori poika, joka oli päivällisellä istunut Halin vieressä ja oli sanonut olevan nimeltään Apostolikos. Hän alkoi keskustella Halin kanssa selittäen punnitustarkastaja-suunnitelman mielenkiintoisuutta; hän halusi tietää, mihin aiottiin ryhtyä, millaisia menestyksentoiveita otaksuttiin olevan, kuka oli liikkeen aloittanut ja keitä siihen kuului. Halin vastaukset muodostuivat työtätekevän luokan solidaarisuutta tehostaviksi pieniksi saarnoiksi. Joka kerta kun mies alkoi jälleen häntä »tyhjentää», Hal selitti, kuinka tärkeä tämän yrityksen onnistuminen oli kaivosmiehille, kuinka heidän piti tukea toisiaan ja tehdä uhrauksia yhteiseksi hyväksi. Hänen puhuttuaan yleisistä teorioista puoli tuntia Apostolikos luopui yrityksestään ja siirtyi Mikko Sikorian luo, joka Halin viittauksen huomattuaan puhui urkkijoista ja niistä kauheista asioista, joita kunnialliset työmiehet tulisivat heille tekemään. Kreikkalaisen vihdoin väsyttyä ja paneuduttua pitkäkseen lattialle. Hal meni Vanhan Mikon luo ja kuiskasi hänelle, että Apostolikos varmaan oli etunimeltään Juudas!

Vanha Mikko nukahti aivan kohta, mutta Hal ei ollut tehnyt työtä moneen päivään, ja sitäpaitsi pitivät mieltäkuohuttavat ajatukset häntä valveilla. Hän oli maannut hievahtamatta pari tuntia, kun huomasi jonkun liikkuvan huoneessa. Lamppu loi himmeää valoansa, ja Hal voi puoliavoimin silmin nähdä erään miehen nousevan istualleen. Aluksi hän ei kyennyt päättämään, kuka mies oli, mutta tunsi vihdoin kreikkalaisen.

Hal makasi liikahtamatta, ja parin minuutin kuluttua jälleen katsahdettuaan hän näki miehen ryömivän ja kuuntelevan, kädet yhä permannossa. Hal katseli yhä silmäluomiaan raottaen toisen noustessa ja hiipiessä häntä kohti varovasti astellen nukkuvien yli.

Hal koki parhaansa mukaan olla nukkuvinaan. Se ei ollut mikään helppo asia, kun mies oli kumartunut hänen ylitseen ja puukonpisto oli sekin mahdollisuuksien rajoissa. Täytyi kumminkin uskaltaa, ja iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua mies kosketti hänen kylkeään. Hänen sormensa tuntuivat lipuvan Halin takintaskuun.

»Aikoo toimittaa tutkimuksen!» ajatteli Hal odottaen käden siirtyvän toisiin taskuihin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi, että Apostolikos oli suoristautunut ja asteli parhaillaan takaisin paikalleen. Minuutti senjälkeen mies oli laskeutunut pitkäkseen lattialle, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Halin käsi siirtyi taskuun, ja hänen sormensa kopeloivat sitä. Ne sattuivat johonkin, ja Hal havaitsi samassa, että siinä oli setelitukko.

»Ymmärrän!» ajatteli hän. »Yrittää tehdä minusta varkaan!» Hän nauroi itsekseen muistellen varhaista poikaikää — kodin ullakolla olevaa vanhaa kirstua, jossa olivat isän lapsena omistamat satukirjat. Hän näki ne selvästi, näki niiden kuluneet ruskeat kannet ja karkeapiirteiset kuvat: Horatio Algerin sarjan »Opiksi ja huviksi»; kokoelmat »Elän, kuolen», »Reipas ja rohkea» ja monet muut. Kuinka jännittävä olikaan ollut kertomus kaupunkiin saapuvasta maalaispojasta, jonka kohtaama konna on varastanut isäntänsä kassalaatikon ja pudottaa, avaimen kertomuksen sankarin taskuun! Joku Yleistä Polttoaine-Yhtiötä lähellä oleva henkilö oli ilmeisesti lukenut Horatio Algerin teoksia!

Hal käsitti, että oli sitä parempi, mitä pikemmin, hän toimitti setelit pois taskustaan. Hän ajatteli palauttaa ne »Juudaalle», mutta päätti sitten säilyttää ne Edströmiä varten, joka varmaan tulisi pian rahaa tarvitsemaan. Hän odotti puoli tuntia, kunnes otaksui kreikkalaisen nukkuvan, kaivoi sitten taskuveitsellään kolon multapermantoon ja hautasi rahat siihen niin hyvin kuin osasi. Sitten hän hiipi toiseen paikkaan ja makasi siinä mietteissään.

Odottaisivatko ne aamuun asti vai tulisivatko piankin? Hän taipui jälkimmäiseen otaksumaan ja säikähti senvuoksi hiukan kuullessaan tuntia tai paria myöhemmin ovelle koputettavan. Hetkisen kuluttua ovi rasahti auki ja jykevähartiainen mies ilmaantui näkyviin.

Koko huone joutui samassa hämmingin valtaan. Miehet hyppäsivät jaloilleen huutaen; toiset nousivat hämmentyneinä istumaan, vielä unenpöpperössä. Huonetta valaisi erään tulijan sähkösoihtu. »Tuossa se mies on!» kuului ääni, jonka Hal heti tunsi kuuluvaan Jeff Cottonille, aluepäällikölle. »Kädet ylös, Joe Smith!» Hal totteli odottamatta revolverin välkähtämistä.

Seurasi hiljaisuus. Koska näytelmä oli järjestetty toisia miehiä varten, oli välttämätöntä antaa heille aikaa täysin valveutua ja totuttaa silmiään valoon. Hal seisoi paikallaan, kädet kohotettuina. Soihdun takaa hän erotti aluepäällikön, Bud Adamsin, Alec Stonen, Jake Predovichin ja parin kolmen muun henkilön kasvot.

»Kuulkaa, miehet», sanoi Cotton vihdoin, »tehän olette niitä, jotka haluavat punnitustarkastajaa. Ja tässä on se mies, jonka olette siihen virkaan valinneet. Eikö niin?»

»Minä näytän teille, mikä hän on miehiään. Hän tuli mr Stonen luo ja tarjoutui myymään teidät.»

»Hän otti rahoja mr Stonelta siinä tarkoituksessa!» jatkoi aluepäällikkö.

Hal vuorostaan huusi: »Yrittävät tehdä minusta konnaa, pojat! Älkää antako pettää itseänne!»

»Vaiti!» komensi aluepäällikkö kääntyen sitten miesten puoleen: »Minä todistan asian teille. Otaksun, että hänellä on rahat nytkin. Tutki hänet, Jake!»

»Pitäkää varanne, pojat!» huusi Hal. »Aikovat pistää jotakin taskuihin!» Sitten hän sanoi Vanhalle Mikolle, joka oli syöksähtänyt kiukkuisesti eteenpäin: »Ei hätää, Mikko! Anna heidän tutkia!»

Koko asia muistutti elävästi silmänkääntäjän esityksiä. Pieni juutalainen riisui nuttunsa ja kääri hihansa kyynäspäiden yläpuolelle. Hän näytti läsnäolijoille kätensä käännellen niitä puolelle ja toiselle; sitten hän ojensi ne eteenpäin ja liikkui hitaasti kohti Halia, ikäänkuin olisi aikonut hänet hypnotisoida.

»Pitäkää häntä silmällä!» kehoitti Cotton. »Minä tiedän, että hänellä on ne rahat.»

»Pidä kätesi pystyssä, nuori mies», komensi aluepäällikkö. »Pysykää loitolla, te siellä takana!» Jälkimmäinen varoitus koski Mikko Sikoriaa ja toisia katselijoita, jotka tunkeutuivat lähemmäksi kurkistellen toistensa olan ylitse.

Kaikki oli sinä hetkenä erittäin vakavaa, mutta myöhemmin tapausta muistellessaan Hal nauroi hullunkuriselle Predovichille, joka tutki hänen taskujaan pysytellen hänestä niin loitolla kuin mahdollista, jotta kaikki näkisivät rahojen tosiaankin tulevan Halin taskusta. Tutkija pisti kätensä ensin nutun sisätaskuihin ja sitten Halin paidan taskuihin. Asia oli kehitettävä hitaasti huippukohtaansa!

»Käänny!» komensi Cotton. Hal kääntyi, ja juutalainen kopeloi hänen housuntaskujansa. Hän veti esiin Halin kellon, kamman, kuvastimen ja nenäliinan, tarkasti ne ja pudotti lattialle. Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun hän tavoitti Halin kukkaron ja alkoi sitä avata. Hal sai kiittää yhtiön ahnautta siitä, ettei kukkarossa ollut kuin hiukan pieniä kolikoita. Predovich sulki sen ja pudotti permantoon.

»Odottakaa! Kaikki taskut eivät ole vielä tutkitut!» huusi seremoniamestari. »Hänellä on rahat jossakin, pojat! Joko tutkit sivutaskut, Jake?»

»Katsokaa tarkoin!» huusi aluepäällikkö, ja kaikki kurkottivat kiihkeästi eteenpäin Predovichin painuessa toisen polvensa varaan ja pistäessä kätensä ensin toiseen, sitten toiseen taskuun.

Jake veti kätensä takaisin, ja hänen kasvoissaan kuvastuva pettymys oli niin ilmeinen, että Hal voi tuskin olla nauramatta. »Se ei ole siellä!» selitti Jake.

»Mitä?» huusi Cotton, ja tutkijalautakunnan jäsenet tuijottelivat toisiinsa. »Hän on totisesti päässyt jollakin tavoin siitä eroon!»

»Minulla ei ole mitään rahoja, pojat!» julisti Hal. »Yrittävät meitä pettää!»

Predovich alkoi jälleen etsiä, nopeasti ja luontevammin. Nyt hän ei ajatellut niinkään katselijoita kuin kaikkea rahaa, joka oli mennyt menojaan aivan suotta! Hän käski Halia riisumaan takkinsa ja ratkoi sen vuorin, aukaisi housujen napit, kopeloi sisäpuolta ja pisti sormensa Halin kenkiin.

Mutta rahoja ei ollut missään, ja etsijät joutuivat ymmälle. »Hän otti viisikolmatta dollaria mr Stonelta myydessään teidät!» selitti aluepäällikkö. »Hän on piilottanut rahat jonnekin.»

»Pojat», huusi Hal, »ne lähettivät tänne urkkijan ja käskivät hänen pistää rahoja taskuuni». Puhuessaan hän katseli Apostolikosta ja näki miehen säpsähtävän ja peräytyvän.

»Se on tuo! Tuo on urkkija!» huusi Vanha Mikko. »Rahat on hänellä, aivan varmasti!» Hän liikahti kohti kreikkalaista.

Aluepäällikkö käsitti äkkiä, että oli aika antaa näytelmän esiripun laskeutua. »Riittää tämä hullutus» selitti hän. »Ottakaa tuo mies mukaanne!» Samassa oli pari tutkijaa tarttunut Halin ranteisiin ja kolmas hänen kaulukseensa. Ennenkuin kaivosmiehet ehtivät käsittää, mitä tapahtui, he olivat jo laahanneet vankinsa ulos.

Seuraava neljännestunti oli punnitustarkastajaksi määrätylle varsin epämukava. Ulkona pimeässä aluepäällikkö voi mielin määrin purkaa kiukkuansa, samoin Alec Stone. He sadattelivat häntä, potkivat ja tyrkkivät mennessään. Toinen niistä miehistä, jotka pitelivät häntä ranteista, väänsi hänen käsivarttaan, kunnes hän kiljaisi tuskissaan. Toiset sadattelivat entistä tuimemmin ja käskivät häntä pitämään kitansa kiinni. Niin kuljettiin nopeasti pimeätä ja hiljaista katua aluepäällikön virkahuoneeseen ja sieltä yläkertaan, siihen huoneeseen, joka oli Pohjois-Laakson vankilana. Hal oli hyvinkin iloinen, kun he vihdoin jättivät hänet yksin paukahduttaen kiinni raskaan rautaoven.

Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut, he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet, mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi. Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa, samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä, pimittää koko maan älyä.

Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa — mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.

Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät — on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.

Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.

Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen sielunelämänsä vankila-asenteeseen.

Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin ajatteli!

Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt, mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»

Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin »Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa. Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä, kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja epäilykset olivat nyt häviämässä!

Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!

Aamupäivän kuluessa Hal kuuli ulkoa käytävästä askelia, eräs mies, jota hän ei tuntenut, avasi rautaoven ja asetti lattialle vesiruukun ja läkkitarjottimen, jolla oli leivänkannikka. Hänen poistuessaan Hal sanoi: »Hetkinen, olkaa hyvä.»

»Jos minut pistetään lukkojen taa», sanoi Hal, »niin minulla on epäilemättä oikeus tietää, mistä minua syytetään».

»Mene sinä helvettiin!» sanoi mies, paukahdutti oven kiinni ja lähti ulos käytävään.

Hal lähti jälleen ikkunan luo ja kulutti aikaansa katselemalla ohikulkijoita. Joukko repaleisia lapsia kerääntyi häntä katselemaan; ne irvistelivät ja viittoivat, kunnes ilmaantui joku, joka käski poistumaan.

Halia alkoi vähitellen ahdistaa nälkä. Pelkän leivän maku käy pian yksitoikkoiseksi, ja veden maku ei kykene asiaa parantamaan. Siitä huolimatta Hal haukkasi leipäänsä ja joi vettä ja olisi mielellään syönyt ja juonut enemmänkin.

Päivä kului hitaasti. Myöhään iltapuolella tuli vartija jälleen tuoden toisen leivänkannikan ja toisen vesiruukun. »Kuulkaahan», virkkoi Hal, kun mies oli kääntymässä menemään.

»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»

»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä ja leivällä».

Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»

Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä ja ajatellen vankila-ajatuksia.

Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.

Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen, joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa. Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja, sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty tangon päähän.

Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan. »Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen noutamaan. Ymmärrättekö?»

Käsky oli sangen hämmästyttävä, mutta Hal käsitti, ettei nyt ollut aikaa selittelyihin. Hän vastasi ymmärtävänsä, katkaisi nuoran ja otti muistikirjan. Siihen oli kiinnitetty lyijykynä, jonka kärjen ympärille oli kääritty riepu suojaksi.

Tanko meni menojaan, Hal istuutui rahille ja alkoi kirjoittaa, kolme neljä kertaa joka sivulle: »Joe Smith — Joe Smith — Joe Smith». Sellaista nimeä on helppo kirjoittaa pimeässäkin, ja niin Halin ajatukset askartelivat tässä salaperäisessä seikassa hänen kätensä liikkuessa. Oli jokseenkin selvää, ettei komitea halunnut saada hänen nimikirjoitustaan muistoksi jaettavaksi; he varmaan tarvitsivat sitä johonkin tärkeään tehtävään, kumoamaan jotakin päällysmiesten keksimää uutta juonta. Aivan kohta hän arvasi asian: päällysmiehet olivat kirjoittaneet kirjeen, jonka olivat panneet kiertämään punnitustarkastajaksi pyrkineen Joe Smithin kirjoittamana. Hänen ystävänsä tarvitsivat hänen nimikirjoitustaan voidakseen todistaa kirjeen väärennetyksi.

Hal kirjoitti vapaasti ja nopeasti, upein vedoin ja tiesi varmaan, ettei Alec Stone ollut otaksunut oppimattoman työläispojan käsialaa sellaiseksi. Hänen kynänsä kiiti paperilla — »Joe Smith — Joe Smith» — sivu sivun jälkeen, kunnes hän tiesi varmaan kirjoittaneensa jokaista kaivosmiestä varten ja alkavansa kirjoittaa apulaisille. Sitten hän kuuli ikkunan alta vihellyksen, lakkasi kirjoittamasta ja riensi ikkunaan.

»Heittäkää alas!» kuului ääni kuiskaavan, ja Hal heitti. Hän näki jonkun häviävän kadulle, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaa. Hän kuunteli hetkisen, oliko vanginvartija herännyt, paneutui pitkäkseen rahille ja ajatteli lisää vankila-ajatuksia!

Tuli aamu, vihellys viilsi ilmaa, ja Hal seisoi jälleen ikkunassa. Hän huomasi, että työhön menevillä kaivosmiehillä oli käsissään pieniä paperilippuja, joita he heiluttivat hänen nähtäviinsä. Vanhalla Mikko Sikorialla oli kädessä kokonainen kasa, josta hän jakoi kaikille haluaville. Häntä oli varmaan kehoitettu toimimaan salaa, mutta seikka oli liian jännittävä: hän hyppeli kuin nuori keväinen karitsa ja heilutti paperilippujaan kaikkien nähden.

Varomaton menettely johti luonnolliseen tulokseen. Halin katsellessa tuli nurkan takaa jykevä hahmo, joka asettui säikähtyneen vanhan slovakin eteen. Tulija oli Bud Adams, kaivospoliisi, joka puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko ruumiinsa iskuun. Mikko näki hänet ja näytti yhtäkkiä kuin halvautuvan; hänen kumaraiset hartiansa lysähtivät kokoon, ja kädet valahtivat alas — sormet aukenivat, ja arvokkaat paperiliput putosivat maahan. Mikko katseli poliisia kuin paikoilleenmanattu kaniini yrittämättäkään suojella itseään.

Hal tempoi ristikkoa; hänen teki mieli päästä puolustamaan ystäväänsä. Mutta aiottua iskua ei tullutkaan; kaivospoliisi tyytyi vain julmasti tuijottamaan ja antamaan jonkin käskyn vanhalle miehelle. Mikko kumartui ja poimi paperit maasta — ja siihen kului hiukan aikaa, sillä hän ei halunnut irroittaa katsettaan poliisimiehestä. Kun hän oli ehtinyt kaikki kerätä, tuli uusi käsky, ja Mikko antoi paperit Budille. Sitten hän peräytyi, toinen seurasi, kädet yhä nyrkissä, ja isku näytti voivan tuiskahtaa hänestä minä hetkenä tahansa. Mikko peräytyi vielä askelen ja vieläkin — ja niin he väistyivät pois näkyvistä nurkan taakse. Miehet, jotka olivat olleet tätä pientä näytelmää näkemässä, kääntyivät menemään, eikä Hal voinut arvata, kuinka se päättyi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli Halin vartija, tällä kertaa ilman vettä ja leipää. Hän avasi oven ja komensi vankia tulemaan mukanaan. Hal lähti alakertaan ja astui Jeff Cottonin toimistohuoneeseen.

Aluepäällikkö istui pulpettinsa ääressä, sikari hampaissa. Hän oli kirjoittamassa ja jatkoi kirjoittamistaan, kunnes vanginvartija oli poistunut ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi kääntötuolissaan, laski jalkansa ristiin, nojasi taaksepäin ja katseli likaiseen siniseen työpukuun puettua nuorta kaivosmiestä, jonka hiukset olivat takkuiset ja kasvot kalpeat vankilassaolon vuoksi. Aluepäällikön aristokraattisissa kasvoissa näkyi hymy. »Kas niin, nuori mies», sanoi hän, »olonne on ollut varsin hupaista täällä kaivoksilla».

»Olette lyönyt meidät kaikki pitkin linjaa, eikö niin?» Oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: »Sanokaahan, mitä luulette tästä kostuvanne?»

»Sitä samaa kysyi minulta Alec Stone», vastasi Hal. »Enpä luule olevan selittämisestä suurtakaan hyötyä. Otaksun, ettette usko altruismiin enempää kuin Stone.»

Aluepäällikkö otti sikarin suustaan ja karisti tuhkan. Hänen kasvoihinsa tuli vakava ilme, ja hän tarkasteli Halia mitään virkkamatta. »Oletteko ammattiyhdistysten järjestäjiä?» kysyi hän vihdoin.

»Te olette sivistynyt mies, ette ole mikään työläinen, sen tiedän. Kuka maksaa teille palkkaa?»

Toinen puhalsi savurenkaan huoneen poikki. »Aiotte pistää yhtiön pussiin, eikö niin? Olette jonkinlainen agitaattori?»

»Niin», virkkoi aluepäällikkö, »minä huomaan, että olette älykäs nuori mies. Niinpä lasken korttini pöytään, jotta voitte ne nähdä. Te ette tule toimimaan punnitustarkastajana Pohjois-Laaksossa ettekä missään muussakaan paikassa, jossa 'Y.P.Y:llä' on jotakin sanottavaa. Ette myöskään saa tyydytykseksenne yhtiötä pussiin ahdistetuksi. Me emme aio edes lyödä teitä ja tehdä teistä marttyyriä. Eilen illalla teki mieleni niin tehdä, mutta muutin mieltäni.»

»Kunpa voisitte muuttaa myöskin käsivarteni mustelmat», virkkoi Hal iloisesti.

»Me tarjoamme teille kaksi vaihtoehtoa», jatkoi aluepäällikkö tuosta hienosta ivasta huolimatta. »Teidän tulee joko allekirjoittaa paperi, missä tunnustatte ottaneenne viisikolmatta dollaria Alec Stonelta, jossa tapauksessa ajamme teidät pois, ja asia on selvä; tai jos siitä kieltäydytte, näytämme toteen, että olette rahat ottanut, ja siinä tapauksessa joudutte viideksi tai kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse. Ymmärrättekö?»

Suostuessaan rupeamaan punnitustarkastajaksi Hal oli pitänyt mahdollisena, että hänet ajettaisiin pois, ja oli päättänyt lähteä pitäen saamaansa oppia riittävänä. Mutta kun hän nyt istui katsellen aluepäällikön uhkaavia silmiä, hänen mieleensä johtui, että olisi hyvä vielä jäädä Pohjois-Laaksoon. Hän halusi jäädä tutustuakseen paremmin tuohon jättiläismäiseen »rosvoon», Yleiseen Polttoaine-Yhtiöön.

»Tuo on vakava uhkaus, mr Cotton», huomautti hän. »Menettelettekö usein sillä tavalla?»

»Se on jotakin uutta. Kertokaa minulle enemmän asiasta. Mikä tulee olemaan syytöksen perusteena?»

»Sitä en varmaan tiedä — jätämme sen lakimiestemme huoleksi. He nimittävät sitä kenties salavehkeilyksi tai kiristykseksi. Joka tapauksessa he keksivät jotakin, mikä tuottaa teille riittävän monta vuotta vankeutta.»

»Suvaitsetteko näyttää minulle kirjeen, jota sanotaan kirjoittamakseni, ennenkuin asian ratkaisen?»

»Olette siis kuullut kirjeestä?» virkkoi aluepäällikkö kohottaen kulmakarvojaan lempeän hämmästyksen vallassa. Sitten hän otti pulpetistaan paperiliuskan ja ojensi sen Halille, joka luki siitä:

»Herra Stone älkä huoliko sen pnnnitustarkastajan tähde Maksakaa mulle viiskolmatta dollaria niin minä järjestän sen kunnioituksella Joe Smith.»

Luettuaan kirjeen Hal tarkasti paperia ja huomasi, että hänen vihamiehensä olivat vaivautuneet kirjeen väärennettyään sen vielä valokuvaamaan, valmistamaan siitä painolaatan ja monistamaan sen. He olivat epäilemättä levittäneet sitä kaikkialle kaivosalueella. Ja kaikki oli tapahtunut muutamassa tunnissa! Tom Olson oli ollut oikeassa — täällä oli täydellinen järjestelmä miesten mielten pimittämiseksi.

Hal harkitsi tilannetta vähän aikaa. »Kuulkaahan, mr Cotton», sanoi hän sitten, »minun oikeinkirjoitukseni on melkoista parempaa. Käsialanikin on hiukan sujuvampi.»

Aluepäällikön julmilla huulilla näkyi hymyn häive. »Sen tiedän», vastasi hän. »Olen niitä verrannut.»

»Ennenkuin asia on lopussa, nuori mies, tulette huomaamaan, että lainopillinen osastomme on yhtä tehokas.»

»Se onkin tarpeen», huomautti Hal. »En näet käsitä, kuinka voitte kiertää sen tosiasian, että minä olen punnitustarkastaja, lain mukaisesti valittu ja että minulla on ryhmä miehiä tukenani.»

»Jos siihen luotatte», virkkoi Cotton, »voitte yhtä hyvin asian unohtaa. Sellaista ryhmää ei ole enää olemassa.»

»Se asia», virkkoi Cotton hymyillen, »on teidän salapoliisienne selvitettävä!»

»John Edström on lähtenyt hautaamaan vaimoansa. Tuo muikeanaamainen vanha saarnamies ei ole ensimmäistä kertaa vastuksinamme, mutta varmaan viimeistä. Löydätte hänet Pedrosta — luultavasti vaivaistalosta.»

»Enpä suinkaan», vastasi Hal nopeasti — ja hänen äänessään oli iloista sävyä — »hänen ei tarvitse lähteä aivan kohta vaivaistaloon. Olen nähkääs vastikään lähettänyt hänelle viisikolmatta dollaria.»

Aluepäällikkö kurtisti kulmiaan. »Tosiaanko!» Hetken vaiti oltuaan hän lisäsi: »Rahat siis olivat sittenkin teidän hallussanne! Minä luulin, että se likainen kreikkalainen oli ne vienyt!»

»Ei. Teidän konnanne oli kunniallinen. Mutta olinpa minäkin. Tiesin, että Edströmin vaunujen painoa oli vähennetty vuosikaudet, joten hän oli ainoa henkilö, jolla oli oikeus saada rahat.»

Kertomus rahain lähettämisestä oli tietenkin keksitty; rahat olivat yhä Edströmin permantoon kätkettyinä. Mutta Hal tahtoi toimittaa ne vanhalle kaivosmiehelle ja eksytti nyt Cottonia jäljiltä.

»Taitava temppu, nuori mies», sanoi Cotton. »Mutta joudutte sitä katumaan, ennenkuin asia on valmis. Se vain saa minut sitäkin ehdottomammin toimittamaan teidät sellaiseen paikkaan, missä ette voi tehdä meille mitään vahinkoa.»

»Tarkoitatteko vankilaa? Tiedätte luonnollisesti, että asia niinmuodoin joutuu valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Voitteko saada valamiehistönkin tekemään mitä mielitte?»

»Minulle on kerrottu, että Pedro Countyn poliittiset olot herättävät teissä mielenkiintoa. Ettekö ole perehtynyt valamieslaitokseemme?»

Cotton alkoi jälleen puhallella savurenkaita. »Niin, valamiesluettelossa on suunnilleen kolmesataa miestä, ja me tunnemme heidät kaikki. Tullessanne istuntoon huomaatte oikeuden puheenjohtajana Jake Predovichin ja sen jäseninä kolme yhtiön virkamiestä, kaksi Alf Raymondin kapakoitsijaa, erään tilanomistajan, jonka tila on kiinnitetty yhtiön pankille velasta, ja viisi meksikkolaista, joilla ei ole käsitystäkään koko asiasta, mutta jotka ovat valmiit iskemään puukon selkäänne, kunhan saavat viinaryypyn. Piirikunnan virallinen syyttäjä on poliitikko, joka suosii kaivosmiehiä puheissaan ja meitä teoissaan; piirikunnan oikeuden tuomari Denton taas on ensimmäisen lainopillisen neuvojamme Vaglemanin liikekumppani. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal. »Olen kuullut puhuttavan 'Raymondin valtakunnasta', ja koneiston näkeminen herättää minussa mielenkiintoa. Olette tosiaankin avomielinen!»

»Niin», virkkoi Cotton, »haluan saada teille selväksi, ketä vastaan käytte. Me emme ole tätä taistelua aloittaneet ja olemme varsin halukkaat lopettamaan sen sovintoon. Vaadimme vain, että korvaatte meille tekemänne vahingon.»

»'Korvaamisella' varmaan tarkoitatte, että minun tulee häpäistä itseni — tunnustaa, että olen petturi?»

»Luulenpa, että on paras istua asiaa harkitsemaan» sanoi Hal. Hän istuutui, ojensi jalkansa ja asettui erittäin mukavaan asentoon. »Rahi tuolla yläkerrassa on hiton kova», sanoi hän hymyillen ivallisesti aluepäällikölle.

Keskustelu lähti nyt kulkemaan aivan uutta ja odottamatonta uraa.
»Minä huomaan, Cotton», virkkoi vanki, »että olette sivistynyt mies.
Luulenpa, että olette aikoinanne ollut sellainen, jota mainitaan
gentlemannin nimellä.»

Aluepäällikön kasvoihin syöksähti veri. »Menkää helvettiin!» sanoi hän.

»En aio teiltä kysellä», jatkoi Hal. »Ymmärrän varsin hyvin, ettette haluaisi kysymyksiini vastata. Tarkoitan vain, että te, joka olette aikoinanne ollut gentlemanni, voitte käsittää eräitä seikkoja, joiden käsittäminen on mahdotonta Stonen laiselle neekerienpiiskaajalle tai Cartwrightin laiselle 'asiantuntijalle'. Gentlemanni voi tuntea toisen siinäkin tapauksessa, että toinen on kaivosmieheksi puettu. Eikö totta?»

Hän oli hetken vaiti odottaen vastausta, ja Cotton katsahti häneen alta kulmain. »Taitaapa niin olla», vastasi hän.

»No niin, gentlemanni ei ensinnäkään tupakoi kehoittamatta toista tekemään samoin.»

Cotton katsahti häneen jälleen. Hal ajatteli joutuvansa jälleen helvettiin tuomituksi, mutta Cotton ottikin liivintaskustaan sikarin ja ojensi sen hänelle.

»Ei, kiitos», virkkoi Hal tyynesti. »Minä en polta, mutta kuulen mielelläni, että minua kehoitetaan niin tekemään.»

»Kuulkaahan, Cotton», aloitti vanki, »te kuvailitte äsken minun oikeudellista tutkimistani. Sallikaa minun jatkaa kertomusta. Te olette suunnitelleet asian aivan valmiiksi, teillä on kokoonhaalittu valamiehistönne, tuomari pöydän takana ja oma virallinen syyttäjänne, jotka pitävät jutusta huolen; te olette valmis lähettämään uhrinne vankilaan varoittavaksi esimerkiksi toisille palkkalaisillenne. Mutta mitäpä, jos asian käsittelyn ehdittyä huippukohtaansa tulettekin huomaamaan, että uhrinne on henkilö, jota ei voida lähettää vankilaan?»

»Ei voida lähettää vankilaan?» toisti Cotton. Hänen äänessään oli mietteliäs sävy. »Selittäkää asia minulle.»

»Se ei varmaankaan ole tarpeen, kun on kysymyksessä teidänlaisenne älykäs mies! Tiedättehän, Cotton, että on olemassa henkilöitä, joita ei käy lähettäminen vankilaan?»

Cotton poltti hiukan sikariaan. »Onhan niitä muutamia tässä piirikunnassa», sanoi hän. »Mutta minä otaksuin ne kaikki tuntevani.»

»Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne, että sellaisia voisi olla tässä valtiossa ?»

Syntyi pitkä hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan silmiin, ja mitä kauemmin katselivat, sitä selvemmin huomasi Hal epävarmuutta aluepäällikön kasvoissa.

»Ajatelkaa, kuinka ikävä juttu siitä koituisi!» jatkoi Hal. »Olette järjestäneet näytelmän — aivan samoin kuin viime yönä — vain avarammalle näyttämölle, merkittävämpien katselijoiden eteen, ja asian joutuessa ratkaisevaan vaiheeseen huomaatte, ettette ole puhdistautuneet Pohjois-Laakson työläisten silmissä, vaan olette itse tuominneet itsenne koko valtion yleisön ollessa teitä näkemässä. Olette osoittaneet koko valtiolle, että olette lainrikkojia ja mikä sitäkin pahempaa — olette osoittaneet olevanne typeriä aaseja!»

Tällä kertaa Cotton silmäili nuorta miestä niin kauan, että hänen sikarinsa sammui. Sillävälin Hal lojui nojatuolissa hymyillen omituista hymyä. Aluepäällikön silmissä tapahtui kuin muodonvaihdos: kaivosmiehen vaatteet näyttivät katoavan, ja niiden sijaan tuli hieno vierailupuku!

»Tehän kehuitte vastikään salapoliisianne!» nauroi Hal. »Antakaa heille tämä asia selvitettäväksi. Nuori mies, ikä kaksikolmatta vuotta, pituus viisi jalkaa kymmenen tuumaa, paino sataviisikymmentäkaksi naulaa, silmät ruskeat, tukka kastanjanvärinen ja sangen aallokas, käytös viehättävä, naisten suosikki — niin ainakin 'piireissä' sanotaan — poissa kesäkuun alusta, kuten luullaan, metsästämässä vuorikauriita Meksikossa. Tiedättehän, Cotton, että tässä valtiossa on yksi ainoa kaupunki, jonka 'seurapiireistä' kannattaa puhua, ja että siinä kaupungissa on vain pari-kolmekymmentä kysymykseentulevaa perhettä. 'Y.P.Y:n' salapoliisilaitokselle tämän tehtävän täytyy olla ylen helppo.»

Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Hal sen lopetti. »Alakuloisuutenne todistaa oivallustanne. Yhtiö saa tosiaankin kiittää onneaan siitä, että sillä on aluepäällikkönä mies, joka on ollut aikoinaan gentlemanni.»

Cotton sävähti jälleen punaiseksi. »Tuhat tulimmaista!» sanoi hän, puolittain itsekseen, ja yritti sitten vielä kerran pitää puoliaan: »Te teette minusta pilaa!»

»Sellainen 'leikinteko' on seurapiirien mielitointa. Suuri osa seurusteluamme on pelkkää sitä — ainakin nuorempien henkilöiden kesken.»

Cotton nousi äkkiä. »Kuulkaa», kysyi hän, »onko teillä mitään sitä vastaan, että menette hetkeksi takaisin yläkertaan?»

Hal ei voinut olla nauramatta. »Minulla on oikeastaan paljonkin sitä vastaan», sanoi hän. »Olen viettänyt viimeiset kuusineljättä tuntia nauttien vettä ja leipää ja lähtisin nyt mielelläni hengittelemään raitista ilmaa.»

»Mutta minun täytyy lähettää teidät sinne takaisin», virkkoi Cotton laimeasti.

»Se on toinen juttu», vastasi Hal. »Jos lähetätte minut, niin menen, mutta te itse joudutte asiasta vastaamaan. Olette pitänyt minua täällä ilman laillista oikeutta, esittämättä minkäänlaista kannetta ja suomatta minulle tilaisuutta neuvotella puolustusasiamiehen kanssa. Ellen erehdy, olette siitä vastuussa rikosoikeudellisesti ja yhtiö siviilioikeudellisesti. Se on luonnollisesti oma asianne. Tahdoin vain selittää teille oman kantani — kun kysytte, onko minulla mitään sitä vastaan, että joudun yläkertaan, vastaan, että minulla on paljonkin sitä vastaan.»

Cotton seisoi hetken hermostuneesti pureksien sammunutta sikariansa. Sitten hän meni ovelle. »Hoi, Gus!» huusi hän. Vanginvartija tuli, Cotton kuiskasi hänelle jotakin, ja mies meni taas menojaan. »Käskin hänen tuoda hiukan ruokaa; voitte istua täällä ja syödä. Se kai sopii teille paremmin?»

»Riippuu asian laadusta», virkkoi Hal käyttäen tilannetta hyväkseen siinä määrin kuin voi. »Tuleeko minun olla vankinanne vai vieraananne?»

»Minun tulee saada selville laillinen tilani. Sen tunteminen on tärkeä seikka asianajajilleni.»

»Jos lähdenkin», vastasi Hal nauraen, »niin ainoastaan omaan toimeeni.
Voitte etsiä minua vaakahuoneesta, Cotton!»

Aluepäällikkö meni ulos, ja vähän ajan kuluttua palasi vanginvartija tuoden aterian, joka muodosti hämmästyttävän vastakohdan aikaisemmin tarjotulle. Tarjottimella oli nyt kylmää kinkkua, pari pehmeäksi keitettyä kananmunaa, perunasalaattia, kuppi kahvia, voita ja leipää.

»Kas niin!» virkkoi Hal alentuvasti. »Tämä maistuu vielä paremmalta kuin pihvi ja perunapuuro!» Hän istui odottaen, tarjoutumatta mitenkään auttamaan toisen sijoittaessa tarjotinta pöydälle hänen eteensä. Sitten mies poistui, ja Hal alkoi syödä.

Aluepäällikkö palasi, ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa. Cotton istuutui kääntötuoliinsa ja näytti miettivän jotakin. Hal katsahti silloin tällöin mieheen ja hymyili.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi hän, »te tiedätte, ettei hyvä kasvatus ilmene missään selvemmin kuin pöytätavoissa. Te huomaatte, etten ole sitonut lautasliinaa kaulaani, kuten Alec Stone epäilemättä olisi tehnyt.»

Hal laski veitsensä ja kahvelinsa lautasen viereen. »Miehenne on unohtanut sormimaljan», huomautti hän. »Mutta olkoon, älkää siitä huoliko. Voitte nyt soittaa ja käskeä häntä korjaamaan tarjottimen pois.»

Cotton käytti ääntään soittokellona, ja vanginvartija tuli. »Tarkastaessaan minua toissa iltana miehenne valitettavasti kadottivat kukkaroni, joten minulla ei ole juomarahaa tarjoilijalle», sanoi Hal.

»Tarjoilija» tuijotti Haliin ikäänkuin olisi tahtonut purra häntä; mutta Cotton vain irvisti. »Korjaa pois, Gus», sanoi hän, »ja sulje ovi».

Hal ojensi jalkansa asettuen jälleen mukavaan asentoon. »Tunnustaa täytyy, että on mieluisampaa olla vieraananne kuin vankinanne!»

»Puhuin asiasta mr Cartwrightin kanssa», aloitti aluepäällikkö. »En voi sanoa, minkä verran puheenne ovat perällisiä, mutta varsin selvää on, ettette ole mikään kaivosmies. Voitte olla jokin uudenlainen agitaattori, mutta hitto minut vieköön, jos olen milloinkaan ennen nähnyt agitaattoria, joka käyttäytyy kuin teekutsuissa. Olette luultavasti kasvanut varakkaassa perheessä. Mutta jos on niin laita, en voi käsittää, minkätähden ryhdytte tällaisiin toimiin.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »ettekö ole koskaan kuullut ikävystymisestä?»

»Olen», vastasi Cotton, »mutta ettekö ole liian nuori kokeaksenne sellaista vaivaa?»

»Entäpä jos olen nähnyt toisten sitä potevan ja tahdon järjestää elämäni toisin kuin he?»

»Näytte vieläkin epäilevän!» virkkoi Hal hymyillen. Sitten hän alkoi äkkiä, vain kuutamoisten puistoaukioiden ja kohtalon suosion varassa kehittyvän mielenlaadun yllyttämänä, laulaa:

»Kivihiili kempi on herra herttaisempi kuin kruunujen kantajat muut; hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi, nyt kiitosta kaikuvat suut!»

»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele, oi! On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu niin heleästi illassa soi!»

»Vai niin!» virkkoi aluepäällikkö laulun lakattua. »Onko teitä paljonkin samanlaisia Harrigan-Collegessa?»

»Nyt ei ole kysymyksessä loma, vaan käytännöllisen sosiologian kesäkurssit.

»Me annoimme taloustieteenprofessoriemme selitellä teoriojansa meille koko viime vuoden. Mutta teoriat eivät tuntuneet oikein sointuvan tosiasioihin. Minä ajattelin: 'Täytyy käydä itse ottamaan asioista selkoa.' Tuntenette ne lauseparret — individualismi, laissez faire , sopimuksentekovapaus, jokaisen oikeus tehdä työtä missä hyväksi näkee. Täällä nyt näkee, mitä teoriat käytännössä merkitsevät — julmaa hymyänsä hymyilevä aluepäällikkö, jolla on revolveri kupeella, rikkoo lakeja nopeammin kuin joku kuvernööri ehtii niitä allekirjoittaa.»

Aluepäällikkö huomasi äkkiä saaneensa kyllikseen näistä »teekutsuista». Hän nousi seisaalleen lopettaakseen asian lyhyeen. »Ellette pane pahaksenne, nuori mies», sanoi hän, »siirrymme varsinaiseen kysymykseemme!»

Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen. Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja irstaan elämän jättämistä merkeistä.

»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä, kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»

Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi, Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni rahoja?»

»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte miehillemme tilaisuuden unohtaa.»

»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»

»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä vain minun harkintani.»

»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»

Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että aiotte jäädä tänne?»

»Nuori mies, minä olen kuullut riittävästi! Minulla ei ole enempää leikin aikaa. En huoli siitä, kuka olette, en huoli uhkauksistanne. Minä olen täällä aluepäällikkönä, ja minun tehtäväni on pitää huolta järjestyksestä. Sanon teille vielä kerran, että lähdette!»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »eikö tämä ole kaupunkikunta? Onhan minulla oikeus kävellä kaduilla, aivan sama oikeus kuin teillä.»

»En aio tuhlata aikaa väittelyyn. Minä pistän teidät automobiiliin ja kuljetan teidät Pedroon!»

»Entä jos menen piirikunnan yleisen syyttäjän luo ja pyydän häntä nostamaan kanteen teitä vastaan?»

»Olkoon menneeksi, Cotton; kenties tiedätte, mitä, teette — mutta ihmettelenpä, tunnetteko olonne turvalliseksi. Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne ajatella, etteivät ylempänne kenties hyväksy teidän väkivaltaisia tekojanne?»

»Tässä valtiossa on eräs mies, jota teidän täytyy kunnioittaa — vaikka ylenkatsoisittekin piirikunnan yleistä syyttäjää ja kuvernööriämme. Se mies on Peter Harrigan.»

»Peter Harrigan?» toisti Cotton alkaen kohta nauraa. »Olettepa tosiaankin hupainen veikko!»

Hal tarkasteli miestä yhä mitään välittämättä. »Haluaisinpa tietää, oletteko aivan varma asiastanne! Hyväksyneekö hän kaikki teidän tekonne?»

»Työmiesten kohtelunkin? Tietääkö hän, että heitä petetään punnittaessa?»

»Mitä helvettiä!» huudahti Cotton. »Mistä luulette hänen saavan rahoja yliopistoanne varten?»

Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi aluepäällikkö uhitellen: »Joko tiedätte, mitä haluatte tietää?»

»Jo», vastasi Hal. »Olen tietenkin niin ajatellut kaiken aikaa, mutta on kovin vaikea saada toisia uskomaan. Vanha Peter nähkääs ei ole sellainen kuin useimmat näistä Lännen susista; hän on hurskas korkeakirkollinen.»

Aluepäällikkö hymyili tuimaa hymyä. »Niin kauan kuin on olemassa lampaita», sanoi hän, »on olemassa myöskin susia lampaitten vaatteissa».

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Ja te sallitte heidän raadella lampaita mielin määrin!»

»Jos lammas on kyllin typerä antaakseen tuon karvavierun nahan pettää itseään», huomautti aluepäällikkö, »niin eipä haittaa, vaikka joutuukin syödyksi».

Hal tutki edessään olevia kylmänivallisia kasvoja. »Cotton», sanoi hän, »paimenet nukkuvat, mutta paimenkoirat haukkuvat. Ettekö ole kuullut?»

»Uskonto ei herätä minussa mielenkiintoa», virkkoi Cotton, »ei teidän uskontonne enempää kuin vanhan Peterinkään».

Yht'äkkiä Hal nousi. »Cotton», sanoi hän, »minun paikkani on lauman luona! Minä lähden toimeeni vaakahuoneeseen!» Hän astui kohti ovea.

»Kuulkaa, nuori mies!» huusi Cotton. »Älkää kehittäkö tätä pilaa liian pitkälle!» Hän hypähti ovelle estämään vankiaan lähtemästä, ja hänen kätensä siirtyi kupeelle.

»Vetäkää revolverinne, Cotton», sanoi Hal. Aluepäällikön tehtyä niin hän lisäsi: »Nyt suostun jäämään: Jos joskus tulevaisuudessakin teitä tottelen, niin se tapahtuu ainoastaan revolverinpiippunne edessä.»

Aluepäällikön huulilla oli uhkaava ilme. »Voitte joutua kokemaan, ettei näillä mailla ole suurta eroa revolverin esiinvetämisen ja laukaisemisen välillä!»

Hal istuutui, aluepäällikkö meni pulpettinsa luo ja tarttui puhelimeen.
»Numero seitsemän», sanoi hän ja odotti vähän aikaa. »Sinäkö siellä,
Tom? Tuo heti auto.»

Hän ripusti puhelintorven paikoilleen, ja sitten oltiin vaiti. Vihdoin
Hal kysyi: »Viedäänkö minut Pedroon?»

»Huomaan teitä hermostuttaneeni», sanoi Hal. »Mutta enpä luule teidän tulleen ajatelleeksi, että veitte minulta rahani viime yönä. Sitäpaitsi minulla on työtilini, josta minulla on hiukan saatavaa. Kuinka on sen laita?»

Aluepäällikkö tarttui jälleen puhelimeen ja mainitsi toisen numeron. »Halloo, Simpson. Täällä Cotton. Päättäkää Joe Smithin tili — apulainen numero toisessa — ja lähettäkää rahat tänne. Toimittakaa samalla tänne hänen myymälätilinsä. Pitäkää kiirettä, me odotamme. Hän lähtee kohta.» Cotton laski jälleen puhelintorven kädestään.

»Sanokaa minulle», virkkoi Hal, »vaivauduitteko siinä määrin Mikko
Sikoriankin vuoksi?»

»Ehdotan puolestani, että maksatte minulle osan saatavaani maksuosoituksina. Säilyttäisin ne muistona.»

»Tiedättehän», jatkoi vanki vääjäämättä, »että laki kieltää maksamasta palkkoja maksuosoituksilla».

Cottonin täytyi väkisinkin vastata. »Me emme suorita palkkoja maksuosoituksina.»

»Lain mukaan teidän on maksettava palkat kahdesti kuussa, mutta sitä ette tee. Te maksatte kerran kuussa, ja jos miehet sillävälin tarvitsevat rahaa, annatte heille noita rahankuvia!»

»Elleivät he ole siihen tyytyväiset, te lastaatte heidät junaan ja kuljetatte pois.»

Cotton istui mitään virkkamatta, kärsimättömästi sormillaan pöydänkantta koputtaen.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi Hal jälleen, »minä olen täällä oppimassa, ja on eräs seikka, johon mielelläni saisin teiltä selityksen — eräs ihmisen sielunelämän ongelma. Mitä ajattelee omassa mielessään ihminen, joka menettelee niinkuin te menettelette?»

»Nuori mies», virkkoi aluepäällikkö, »suonette minulle anteeksi, mutta nyt alatte minua ikävystyttää».

»Mutta onhan meillä vielä automobiilimatka edessämme. Emme suinkaan voi istua mitään virkkamatta koko matkaa!» Hetken kuluttua hän lisäsi houkuttelevasti: »Tiedättekö, minun tekee tosiaankin mieleni oppia. Voisittehan kenties saada minut kääntymään omalle kannallenne.»

»Siitä syystä, etten vedä teille vertoja pitkäpiimäisyydessä. Olen kuunnellut ennenkin agitaattoreita. Te olette kaikki yhdenlaisia, luulette maailmaa johdettavan puheella — mutta niin ei ole laita.»

Hal alkoi käsittää, ettei aluepäällikön kanssa kiisteleminen johtanut mihinkään. Hän oli koettanut jos jotakin, oli väitellyt, uhannut, kehuskellut, olipa laulujakin laulanut. Mutta aluepäällikkö aikoi ajaa hänet tiehensä, siinä kaikki.

Hal oli jatkanut kiistaa vain siitä syystä, että oli odotettava automobiiliä ja halusi purkaa kiukkuansa ja pettymystänsä. Mutta nyt hän yhtäkkiä lakkasi riitelemästä. Hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi aluepäällikön sanoihin: »Luulette maailmaa johdettavan puheella!» Samoja sanoja käytti aina Halin veli. Aluepäällikkö oli vielä sanonut: »Te agitaattorit!» Vuosikausia oli Hal saanut veljeltään saman mainesanan hänen kiusatessaan: »Sinusta tulee vielä agitaattori!» Hal oli vastannut poikamaisen itsepintaisesti: »Mitäpä tuosta, vaikka tulisikin!» Ja nyt nimitti aluepäällikkö häntä agitaattoriksi vakavasti, mitenkään lausumaa lieventämättä, ilman veriheimolaisuuden suomaa lupaa. Cotton toisti sanansa: »Sellaista väkeä te olette, te agitaattorit — tulette tänne ja yritätte villitä miehiä —»

Sellaisena Hal siis ilmeni »Y.P.Y:lle»! Hän oli saapunut tänne aikoen olla katselijana, seisoa höyrylaivan kannella ja katsella alas yhteiskunnallisen kurjuuden valtamereen. Hän oli huolellisesti harkinnut jokaista tekoansa. Oli yrittänyt päästä punnitustarkastajaksi, siinä kaikki! Hän oli sanonut Tom Olsenille, ettei tahtonut liittyä ammattiyhdistyspuuhiin; hän oli epäillyt yhdistysten järjestäjiä, kaikenlaisia agitaattoreita — silmittömiä, vastuuttomia henkilöitä, jotka herättivät vaarallisia intohimoja, missä liikkuivat. Hänen oli tosin täytynyt ihailla Tom Olsenia — mutta se oli vain osaksi hälventänyt hänen ennakkoluulojansa: Olson oli vain yksi lukemattoman monista agitaattoreista!

Kaikki hänen yhtiölle osoittamansa huomaavaisuus oli kuitenkin mennyt aivan hukkaan, samoin hänen yrityksensä saada aluepäällikkö uskomaan, että hän oli joutilaan luokan jäsen. Halin »teekutsukäytöksestä» huolimatta aluepäällikkö oli sanonut »Te agitaattorit!» Mihin miehen arvostelma oikeastaan perustui? Oliko hän, Hal Warner, alkanut näyttää silmittömältä, vastuuttomalta henkilöltä? Oli aika tutkistella itseänsä!

Oliko kahden kuukauden aikana maan uumenissa suoritettu »likainen työ» siinä määrin hänet muuttanut? Sellainen ajatus oli pakostakin kiusallinen henkilölle, joka oli ollut naisten suosikki. Oliko hänen puhetapansa tosiaankin kerrassaan muuttunut — hänen, joka oli aikoinaan »suudellut Blamey-kiveä»? Aluepäällikkö oli moittinut hänen »pitkäpiimäisyyttään»! Epäilemättä hän olikin puhunut varsin paljon; mutta mitä muuta voikaan se mies odottaa — suljettuaan hänet kahdeksi päiväksi ja yöksi tyrmään, missä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin hautoa kärsimiään vääryyksiä? Silläkö tavalla agitaattoreita tehtiin — sulkemalla ihmisiä tyrmään, missä he voivat hautoa kärsimiään vääryyksiä?

Hal muisteli omia mielihauteitaan. Hän oli tuntenut itsensä katkeraksi, ei ollut välittänyt, vaikka Pohjois-Laakso joutuisi ammattiyhdistysten vallitsemaksi. Tuo oli kumminkin ollut pelkkä mieliala samoinkuin hänen veljelleen antamansa vastaus; se oli vankilamielen ilmausta, kuului hänen sosiologiseen kesäkurssiinsa. Hän oli sen torjunut, mutta se oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvemmin kuin hän oli otaksunut. Olihan se kerrassaan muuttanut hänen ruumiillisenkin olemuksensa! Oli saanut hänet näyttämään agitaattorilta ja puhumaan agitaattorin tavalla. Se oli tehnyt hänet »vastuuttomaksi», »sokeaksi»!

Niin, siinähän se oli! Kaikki tämä lika, tietämättömyys, sairaus, konnuus ja sorto, tämä ihmisten ruumiin ja sielun runteleminen Amerikan kaivoksissa oli olematonta, pelkkää »vastuuttomien» aivojen harhakuvitelmaa! Halin veli ja aluepäällikkö olivat valmiit sen todistamaan, koko maailma oli valmis sen todistamaan! Aluepäällikkö ja hänen veljensä ja koko maailma eivät voineet olla »silmittömiä»! Ja jos puhui heille näistä olosuhteista, he vain kohauttivat hartioitaan, nimittivät puhujaa »haaveksijaksi», »hupsuksi», sanoivat olevan päästä »ruuvin irti» tai kiukustuivat ja katkeroituivat ja alkoivat haukkua, sanoivat: »Te agitaattorit!»

Pohjois-Laakson aluepäällikkö oli kiihtynyt siinä määrin, ettei voinut istua paikoillaan. Kaikki hänen levottoman elämänsä vaikeudet johtuivat hänen mieleensä. Hän alkoi kävellä lattialla ja puhui, ollenkaan huolimatta siitä, kuunteliko Hal vai ei.

»Kokonainen leirikunta likaista vierasta roskaväkeä! Eivät ymmärrä yhtäkään sivistyskieltä, ajattelevat yhtä ainoata asiaa — kuinka voisivat välttää työn tekemistä, täyttää vaununsa liuskeella ja kivellä, syyttää jotakin toista ja lähteä juopottelemaan. Ne eivät tee työtä rehellisesti, eivät tappele rehellisesti — ovat valmiit iskemään puukolla selkään! Ja te, agitaattorit, olette heille ylen suopeita. Mitä helvettiä ne tänne tulevat, jos heillä on parempi olo omassa maassa?»

Hal oli kuullut tuon kysymyksen ennenkin — mutta he odottivat nyt automobiiliä, ja sitäpaitsi hän tahtoi kiusata toista niin paljon kuin osasi, koska kerran oli agitaattori! »Syy on sangen selvä», sanoi hän. »Eikö ole totta, että 'Y.P.Y:llä' on ulkomailla asiamiehiä, jotka kertovat Amerikassa maksetuista ihmeellisistä palkoista?»

»Onhan se totta kaikin puolin. Kolme kertaa enemmän ne saavat täällä kuin kotimaassaan!»

»Niin, mutta heillä ei ole siitä mitään hyötyä. On eräs toinen seikka, jonka 'Y.P.Y.' jättää kerrassaan mainitsematta: että elatus tulee palkkaakin kalliimmaksi. Sitäpaitsi heille uskotellaan, että Amerikka on vapauden maa. He tulevat tänne toivoen saavansa paremmat olot itselleen ja lapsilleen, mutta tapaavatkin aluepäällikön, jolla ei ole minkäänlaista tietoa maantieteestä, vaan joka luulee, että Rocky Mountains sijaitsevat jossakin Venäjällä!»

»Minä tunnen nuo jutut!» huudahti toinen. »Olenhan minäkin poikasena liekuttanut tähtilippua. Mutta kivihiilikaivoksen johtaminen ei olekaan yhtä helppo asia kuin heinäkuun neljännen päivän juhliminen. Kirkolliset ovat säätäneet lain, ettei sunnuntaina saa tehdä työtä, ja mikä on ollut seurauksena? Niillä on nyt kuusineljättä tuntia juopottelua varten, ja maanantaina ei tule työstä mitään!»

»Se olisi varmaan korjattavissa, Cotton! Mitäpä, jos yhtiö ei vuokraisi huoneistoja kapakoitsijoille?»

»Hyvä Jumala! Luuletteko, ettemme ole sitä koettaneet. Ne noutavat juomia Pedrosta, tuovat niitä tänne niin paljon kuin voivat kuljettaa, sisällään ja ulkopuolellaan. Ja jos se kielletään, niin työmiehemme lähtevät toisille työmaille, missä voivat kuluttaa rahansa miten hyväksi näkevät. Ei, nuori mies, kun teillä on sellainen karja, teidän täytyy sitä ajaa! Ja siihen vaaditaan ankaraa kättä — sellaista kuin Peter Harriganin. Jos mieli saada kivihiiltä, jos teollisuuden tulee voida kehittyä, jos on oleva edistystä —»

»Tuo sisältyy lauluumme!» nauroi Hal keskeyttäen aluepäällikön esityksen:

»Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, ja liikeni koululle!!»

»Niin», murahti aluepäällikkö, »teidän nuorten nokkaviisaiden on helppo laatia lauluja eläen vanhan miehen hyvyydestä. Mutta se ei asiaa ratkaise. Oletteko te opiskelijat valmiit ottamaan johtaaksenne hänen työtänsä? Tai ne demokraatti-poliitikot, jotka tulevat tänne jaarittelemaan vapaudesta, laatimaan lakeja tuota roskaväkeä varten —»

»Minä alan ymmärtää», sanoi Hal. »Te ette pidä poliitikoista, jotka toimittavat lakeja laadituiksi, epäilette heidän vaikuttimiaan — ja kieltäydytte tottelemasta. Mutta minkätähden ette jo aikaisemmin sanonut minulle, että olette anarkisti?»

»Hyvä Jumala! Eihän tässä ole enää rajaakaan! Te tulette tänne kiihoittamaan miehiä — ammattiyhdistysten agitaattori, mikä lienettekään — ja tiedätte varsin hyvin, että tuo väki valloilleen päästettynä räjähdyttää kaivokset umpeen dynamiitilla ja sytyttää rakennukset!»

»Ettekö ole lukenut, mitä tekivät viimeisen suuren lakon aikana? Se muikeanaamainen saarnamies, John Edström, tietäisi teille kertoa. Hän kuului siihen joukkioon.»

»Ei», vastasi Hal. »Edströmin filosofia on toisenlainen. Mutta oli epäilemättä sellaisiakin. Ja täällä oltuani voin hyvinkin ymmärtää heidän kantansa. He tuiskasivat tulen rakennuksiin, koska otaksuivat teidän ja Alec Stonen olevan sisällä.»

»He tahtovat hävittää omaisuutta», jatkoi Hal, »koska pitävät sitä ainoana keinona rangaista omistajien tyranniutta ja ahnautta. Mutta mitäpä, Cotton, jos joku istuttaisi heidän päähänsä uuden ajatuksen, jos joku sanoisi heille: ‘Älkää hävittäkö omaisuutta — ottakaa se haltuunne !»

Cotton katsoa tuijotti. »Ottakaa haltuunne! Sellaisetko ovat teidän moraaliset käskyksenne?»

»Joka tapauksessa se olisi moraalisempaa kuin se menettely, jonka nojalla Peter on sen saanut alkujaan haltuunsa.»

»Mikä se menettely on?» kysyi aluepäällikkö näyttäen hiukan närkästyneeltä. »Hän on maksanut siitä markkinahinnan, eikö niin?»

»Poliitikkojen markkinahinnan. Tunnen sattumalta erään Western Cityssä asuvan naishenkilön, joka kuului koulukomissioon, kun Peter osti koulumaata valtiolta — maata, jonka tiedettiin sisältävän kivihiiltä. Hän maksoi kolme dollaria acresta, ja jokainen tiesi, että todellinen arvo oli kolmetuhatta.»

»Niin», virkkoi Cotton, »ellette osta politiikkoja, niin eräänä kauniina aamuna herätessänne havaitsette, että joku toinen on heidät ostanut. Jos teillä on omaisuutta, teidän täytyy sitä suojella.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»

Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi; mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla pysyä.»

»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua, ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden pyörät pyörimässä —»

Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.

Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena samanlaisena kuurona.

Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.

He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä kohti takaportaita.

Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat, että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä seisoessaan.

»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he juoksivat takaisin ovelle.

Ensimmäisenä sattui heidän silmänsä valtava pöly- ja savupatsas, joka kohosi korkealle taivaalle. Se levisi heidän nähtensä, kunnes kaikki heidän ympärillään peittyi sankkaan pimeyteen. Kevyempiä pirstoja satoi yhä kylän yli; siinä katsellessaan ja muistaessaan, millainen näkymö oli aikaisemmin ollut, he havaitsivat, että ensimmäisen kaivoksen suulta oli rakennus hävinnyt.

»Räjähtänyt ilmaan, totisesti!» huudahti aluepäällikkö. He juoksivat kadulle, katsahtivat ylös ja näkivät, että osa tuhoutunutta rakennusta oli pudonnut heidän yläpuolellaan olleen vankilan kattoon ja lävistänyt sen.

Murskasade oli nyt tauonnut, mutta pölypilvet peittivät molemmat miehet mustalla kerrostumana sanketen yhä, kunnes he tuskin näkivät tietänsä. Ja pimeyden keralla tuli hiljaisuus, joka räjähdyksen ja murskautumisten aiheuttamain äänien jälkeen tuntui kuolemanhiljaisuudelta.

Hal seisoi hetken huumaantuneena. Hän näki joukon miehiä ja poikia tulevan kaivoksilta päin, ja kaikilta kaduilta ilmaantui näkyviin naisia, vanhoja ja nuoria — he olivat jättäneet keitoksensa liedelle, pienet lapsensa kehtoihin. Vanhemmat lapset tarrautuivat parkuen heidän hameisiinsa, ja niin he kerääntyivät joukkoina kaivoskuilun suulle, joka näytti tulivuoren savuavalta kraatterilta.

Cartwright, ylivalvoja, näkyi juoksevan kohti tuuletushuonetta. Cotton lähti hänen jälkeensä, samoin Hal. Koko rakennus oli tuhoutunut, jättiläistuulettaja makasi maassa sadan jalan päässä, levyt murskautuneina. Hal ei ollut niin perehtynyt kaivosasioihin, että olisi kaiken tuon täysin käsittänyt, mutta huomasi aluepäällikön ja ylivalvojan tuijottelevan toisiinsa ja kuuli ensinmainitun huudahtavan: »Tämä tekee meistä selvän!» Cartwright ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen ohuet huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, ja hänen silmissään oli pelon ilme.

Molemmat miehet kiiruhtivat takaisin savuavalle kaivosaukolle, ja Hal seurasi heitä. Sinne oli kerääntynyt sata tai kaksisataa naista, jotka huusivat kysymyksiä kaikki yht'aikaa. He piirittivät aluepäällikön, ylivalvojan, toiset päällysmiehet, jopa Halinkin hysteerisesti huutaen puolan-, boomin- ja kreikankielellä. Halin pudistaessa päätään merkiksi, ettei heitä ymmärtänyt, he valittivat epätoivoissaan tai kiljuivat kimakasti. Toiset tuijottivat yhä savuavaan kaivosaukkoon, toiset peittivät silmänsä tai vaipuivat polvilleen nyyhkyttäen ja rukoillen, kädet kohotettuina.

Vähitellen Halille alkoi selvitä kaivosonnettomuuden koko kauheus. Pahinta ei ollut melu, savu ja pimeys, mielettömät, valittavat naiset, vaan pahin piili maan alla, savuavassa mustassa kuilussa. Siellä olivat miehet! Miehiä, jotka Hal tunsi, joiden kanssa oli tehnyt työtä ja laskenut leikkiä, joiden nauruun oli yhtynyt ja joiden jokapäiväisen elämän oli oppinut tuntemaan! Kymmeniä, kenties satojakin oli alhaalla hänen jalkojensa alla — toiset kuolleina, toiset vioittuneina, raajarikkoina. Mitä he tulisivat tekemään? Mitä tulisivat maan pinnalla olevat tekemään heidän hyväkseen? Hal yritti päästä Cottonin luo kyselläkseen häneltä, mutta aluepäällikkö oli kerrassaan piiritettynä. Hän työnsi naisia taaksepäin huutaen: »Menkää pois! Lähtekää kotiin!»

Mitä? Kotiinko? huusivat naiset. Kun miehet olivat kaivoksessa? He kertyivät ahtaammin hänen ympärilleen rukoillen ja kirkuen.

»Lähtekää tästä!» huusi Cotton kerran toisensa jälkeen. »Te ette voi tehdä mitään. Kukaan ei voi tehdä mitään. Menkää kotiin! Menkää kotiin!» Hänen täytyi työntää heidät taaksepäin väkivalloin estääkseen heitä tyrkkäämästä toisiaan alas kuiluun.

Hal näki joka puolella naisia syvän murheen valtaamina. Toiset seisoivat jäykästi tuijotellen eteensä kuin hypnotisoituina, toiset istuivat huojutellen yläruumistaan edestakaisin, toiset olivat polvillaan, kasvot rukoukseen kohotettuina, säikähtyneet lapset hameenhelmaan tarrautuneina. Hän näki erään itävaltalaisen vaimon, surkuteltavan, kalpean nuoren naisen, jolla oli repaleinen harmaa huivi hartioillaan ja joka ojensi käsiään huutaen: »Mein Mann! Mein Mann!» Sitten nainen peitti kasvonsa, ja hänen äänensä hiljeni valittavaksi kuiskeeksi: »O, mein Mann! O, mein Mann!» Vihdoin hän kääntyi pois, hoiperrellen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan haavan. Halin katse seurasi häntä; naisen lakkaamatta toistunut valitushuuto muodostui tämän kauhunsinfonian johtosäveleksi.

Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista, mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä. Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata, uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.

Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön. Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa — ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.

Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.

Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen; varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus pahantekijälle!

Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta sellaisesta väliintulosta.

Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä, jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen maksaa rahaa.

Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata, että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.

Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin, kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen, kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»

Kukaan ei kumminkaan tahtonut lähteä kotiin. Kuinka olisikaan vaimo voinut istua kotonaan tai toimitella tavanomaisia askareitaan keittäen tai siivoten, kun tiesi miehensä olevan tukehtumassa maan alla? Voihan hän ainakin seisoa kaivosaukon suulla — niin lähellä kuin suinkin! Toiset seisoivat liikahtamatta tuntikausia, toiset kulkivat kylän katuja kysellen yhä uudelleen samoilta henkilöiltä, olivatko he nähneet heidän omaisiaan. Muutamia oli löytynyt, esimerkiksi Patrick Burke, ja näytti mahdolliselta, että ilmaantuisi vielä joku.

Iltapäivän kuluessa Hal kohtasi Mary Burken kadulla. Mary oli aikoja sitten löytänyt isänsä ja saatellut hänet O'Callahanin luo, missä ukko tahtoi juhlia Kaitselmuksen suomaa onnellista tapahtumaa. Maryä huolestutti nyt vakavampi asia. Toinen kaivos oli sekin vaarassa. Ensimmäisen kaivoksen räjähdys oli ollut niin voimakas, että toisen kaivoksen tuuletuskoneisto, joka sijaitsi lähes mailin päässä kanjonin varrella, oli joutunut epäjärjestykseen. Tuuletuslaitos oli niinmuodoin lakannut toimimasta, ja kun joku oli kysynyt Alec Stonelta, eikö hän käskenyt tuoda pois miehiä, hän oli kieltäytynyt. »Mitä luulette hänen sanoneen?» huudahti Mary. »Mitä arvelette? 'Hiiteen miehet!' Pelastakaa muulit!»

Hal oli melkein unohtanut, että kylässä oli toinen kaivos, jossa satoja miehiä ja poikia oli yhä työssä. »Eivätkö he tietäne räjähdyksestä?» kysyi hän.

»Ovat kukaties kuulleet pauketta», vastasi Mary. »Mutta he eivät varmaankaan tiedä, mikä on kysymyksessä, ja päällysmiehet ilmoittavat asian vasta, kun muulit on kuljetettu ylös.»

Vaikka Hal olikin jo nähnyt yhtä ja toista Pohjois-Laaksossa, hänen oli vaikea uskoa tuota asiaa. »Kuinka sen tiedätte, Mary?»

Hal katsoa tuijotteli. »Mennään ottamaan asiasta selko», sanoi hän sitten, ja niin he lähtivät kulkemaan kylän valtakatua. Matkan varrella heihin yhtyi toisia, sillä uutta vaaraa koskeva uutinen oli jo ehtinyt levitä. Jeff Cotton ajoi heidän ohitseen automobiilissä, ja Mary huudahti: »Enkö jo sanonut! Kun näkee hänen olevan liikkeellä, tietää varmaan jotakin likaista kohta tapahtuvan!»

He saapuivat toisen kaivoksen suulle ja tapasivat siinä suuren joukon väkeä, melkein kuin olisi ollut kapina tekeillä. Naiset ja lapset kirkuivat ja elehtivät uhaten tunkeutua toimistoon ja käyttää puhelinta varoittaakseen miehiä. Nyt ajoi aluepäällikkö heitä takaisin. Hal ja Mary saapuivat ajoissa nähdäkseen, kuinka mrs David, jonka mies oli työssä tässä kaivoksessa, pui nyrkkiä aluepäällikön edessä ja kirkui hänelle kuin villikissa. Cotton veti revolverinsa, ja Hal syöksyi sen nähdessään häntä kohti. Hän joutui sokean raivon valtaan ja olisi varmaan hyökännyt aluepäällikön kimppuun.

Mary Burke kävi häneen käsiksi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja pidätti häntä väkisin. »Ei, ei!» huusi hän. »Pysähdy, mies! Tahdotko saada surmasi?»

Hal ihmetteli tytön voimia ja myöskin hänen kiihkeätä mielenliikutustaan. Mary nimitti häntä mielettömäksi houkkioksi ja vielä pahemmaksikin. »Eikö teissä ole enempää älyä kuin jossakin naisraukassa? Juoksetteko sillä tavoin revolverin suuhun?»

Jännitys laukesi heti, sillä mrs David väistyi taaksepäin ja aluepäällikkö pisti revolverin taskuunsa. Mutta Mary soimasi yhä Halia yrittäen kiskoa häntä kauemmaksi: »Tulkaa! Tulkaa täältä pois!»

»Te ette voi tehdä mitään, saatte uskoa! Luulisin teidän olevan kyllin älykäs sen ymmärtämään. En salli teidän heittäytyä surmattavaksi! Tulkaa nyt pois!» Puolittain väkisin, puolittain suostutellen hän kuljetti Halin kauemmaksi.

Hal yritti harkita asemaa. Olivatko toisen kaivoksen miehet tosiaankin vaarassa? Oliko mahdollista, että päällysmiehet suhtautuivat kylmäverisesti sellaiseen mahdollisuuteen? Ja vielä tänä hetkenä, kun toisessa kaivoksessa tapahtunut onnettomuus oli silmien edessä! Hän ei voinut sitä uskoa. Sillävälin selitti hänen vierellään kävelevä Mary, ettei miehiä uhannut mikään todellinen vaara — Alec Stonen karkeat sanat vain olivat saaneet hänet hurjuuden valtaan.

»Ettekö muista, kuinka ilmanvaihto oli kerran tukkeutunut ja te itse toimititte muuleja ylös. Te ette pitänyt asiaa minään, ja samoin on laita nyt.»

Mary salasi omat tunteensa suojellakseen toista vaaralta. Hal antautui vietäväksi yrittäen keksiä jotakin muuta keinoa. Hän ajatteli toisessa kaivoksessa olevia miehiä. Siellä olivat hänen parhaat ystävänsä, Jack David, Tim Rafferty, Wresmak, Androkulos, Klowoski. Hän ajatteli heitä, kuinka he värjöttelivät kaukana maanalaisissa komeroissa, hengitellen pilaantunutta ilmaa, sairastuen ja pyörtyen — jotta muulit voitiin pelastaa! Hän jäi seisomaan, ja Mary veti häntä eteenpäin toistaen kerran toisensa jälkeen: »Te ette voi tehdä mitään! Ette mitään!» Sitten Hal harkitsi, mitä hän tosiaankaan kykeni tekemään. Muutamia tunteja aikaisemmin hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vaikuttaa Jeff Cottoniin, ja tuloksena oli ollut, että aluepäällikkö ojensi revolverinsa häntä kohti. Nyt hän voi korkeintaan saada aikaan, että Cotton hänet havaitsi ja toimitti viipymättä pois kaivosalueelta.

He saapuivat Maryn asuntoon. Aivan lähellä asui slaavilainen vaimo, mrs Zamboni, josta Mary oli aikaisemmin kertonut monta hupaista juttua. Mrs Zambonille oli syntynyt lapsi joka vuosi viimeksikuluneitten kuudentoista vuoden aikana, ja yksitoista lasta oli vielä elossa. Nyt hänen miehensä oli toisessa kaivoksessa, ja hän oli ihan suunniltaan, kulki pitkin katuja, suurin osa pesyettään mukanaan. Aika ajoin hän ulvahti kuin kidutettu eläin, ja hänen lapsensa yhtyivät valitukseen erilaisin äänin. Hal pysähtyi kuuntelemaan, mutta Mary sulki sormillaan korvansa ja pakeni sisään. Hal seurasi häntä ja näki hänen heittäytyvän tuoliin ja parahtavan väkivaltaiseen itkuun. Samassa Hal käsitti, kuinka tämä tapaus oli käynyt Maryn hermoille. Olihan se ollut kylliksi hänelle itselleenkin, vaikka hän oli mies ja kykeni paremmin kestämään kauhun näkyjä. Miehet menevät kuolemaan teollisuuden ja sodan palveluksessa, ja toiset miehet näkevät heidän menevän tottuen siten sellaista näkyä sietämään. Mutta naiset ovat noiden miesten äitejä; naiset olivat tuskia kokien heidät synnyttäneet ja olivat kasvattaneet heidät loppumatonta kärsivällisyyttä osoittaen — naiset eivät voineet koskaan tottua sellaiseen näkyyn! Naisten kohtalo oli sitäpaitsi kovempi. Joutuessaan kuolemaan miehet vapautuivat kärsimyksistään, mutta naisten täytyi käydä kohti tulevaisuutta, sen katkeria muistoja, yksinäistä ja epätoivoista olemassaolon taistelua. Naisten täytyi nähdä, kuinka lapset kärsivät ja vähitellen nääntyivät puutteeseen.

Kaikkiin kärsiviin naisiin kohdistuva sääli keskittyi Halin mielessä hänen vieressään olevaan tyttöön. Hän tiesi, kuinka helläsydäminen Mary oli. Jos hänellä nyt ei ollutkaan miestä kaivoksessa, hänellä tulisi kerran olemaan, ja hän kärsi jo nyt tuon väistämättömän tulevaisuuden tuskia. Siinä hän nyt istui tuoliinsa sykertyneenä pyyhkien kyyneliään sinisen karttuunihameensa helmaan. Hän näytti sanomattoman kärsivältä — kuin lapsi loukkaannuttuaan. Silloin tällöin hän lausui jotakin, ikäänkuin itsekseen: »Naisraukat, naisraukat! Näittekö mrs Nonotchin kasvot? Hän olisi hypännyt savuavaan kaivoskuiluun, elleivät olisi estäneet!»

»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.

»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi siinä voimatta mitään tehdä.

»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä, joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään päästä avuksi.»

»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen.
»Surette vain itsenne kuoliaaksi.»

»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä näkyjä ei voi kukaan sietää.»

Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle kadulle.

Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään, koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko, jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.

Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan, missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet hervottomina polvilla.

»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen olopaikka!»

Mary katseli häntä hetken alakuloisesti. »Minähän kehoitin teitä lähtemään pois», virkkoi hän vihdoin. »Olen sanonut niin siitä saakka, kun tänne tulitte. Nyt luulen teidän tietävän, mitä tarkoitan.»

»Epäilemättä», vastasi Hal, »ja tekee tosiaankin mieleni lähteä. Mutta teidänkin pitää poistua täältä.»

»Luuletteko, että siitä olisi minulle jotakin hyvää, Joe?» kysyi hän. »Luuletteko, että jotakin hyötyisin, jos lähtisin täältä? Kuinka voisin milloinkaan unohtaa, mitä olen tänään nähnyt? Kuinka voisin milloinkaan olla onnellinen missään tämän jälkeen?»

Hal yritti rauhoittaa häntä, mutta ei ollut itse suinkaan rauhallinen. Kuinka tulisikaan olemaan hänen itsensä laita? Tulisiko hän milloinkaan tuntemaan oikeudenmukaisesti nauttivansa onnea? Voisiko hän nauttia miellyttävästä ja mukavasta maailmasta, vaikka tiesi sen pohjana olevan sellaisen kaamean kurjuuden? Halin ajatukset siirtyivät siihen maailmaan, jossa huolettomat, huvinhaluiset ihmiset etsivät himojensa ja halujensa tyydytystä. Yhtäkkiä hän käsitti, ettei tahtonut niinkään päästä pois kuin tuoda tuon toisen maailman ihmisiä tänne, vaikka vain päiväksi tai tunniksi kuulemaan valittavien naisten kuoroa.

Mary sai Halin pyhästi lupaamaan, ettei haastaisi riitaa Cottonin kanssa. Sitten he lähtivät toisen kaivoksen luo. Muuleja tuotiin parhaillaan ylös, ja päällysmiehet lupasivat tuoda miehetkin aivan pian. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä — ei ollut puhettakaan vaarasta! Saamastaan lupauksesta huolimatta Mary pelkäsi jättää Halia, ja niin hän houkutteli hänet jälleen ensimmäiselle kaivokselle.

Pelastusvaunut olivat vastikään saapuneet Pedrosta tuoden lääkäreitä ja hoitajattaria sekä muutamia »kypäriä». Viimeksimainitut olivat merkillisennäköisiä laitteita, jotka kiinnitettiin ilmatiiviisti hartioille pään katteeksi ja joissa oli happea riittävästi tunniksi, jopa pitemmäksikin ajaksi. Niihin puetut miehet astuivat isoon koriin, joka laskettiin vintturin varassa alas kaivoskuiluun, ja nykäisivät silloin tällöin merkkinuorasta siten ilmoittaen olevansa hengissä. Ensimmäinen kertoi palattuaan, että alhaalla kaivoskuilun suulla makasi miehiä, mutta että he nähtävästi olivat kaikki kuolleita. Sakea musta savu osoitti, että tuli oli valloillaan jossakin osassa kaivosta, joten ei voitu tehdä mitään, ennenkuin tuuletuslaitos jälleen toimi. Tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää ulos savu ja kaasut ja puhdistaa kaivoskuilu.

Valtion kaivostentarkastajalle oli asiasta ilmoitettu, mutta hän oli vuoteen omana ja oli luvannut lähettää jonkun sijaisen. Lain mukaan olisi tämän viranomaisen pitänyt johtaa koko pelastustyötä, mutta Hal huomasi kohta, etteivät kaivosmiehet ollenkaan välittäneet hänen läsnäolostaan. Hänen asiansa oli ollut ehkäistä onnettomuutta, mutta hän ei ollut niin tehnyt. Hän tulisi varmaan tekemään mitä yhtiö halusi hänen tekevän.

Pimeän tultua alkoivat numero toisen miehet nousta maan pinnalle, ja kaivosaukon suulla odottavat vaimot syleilivät heitä, ilosta huudahdellen. Hal näki toisten naisten, joiden miehet olivat numero ensimmäisessä, kenties sieltä enää elävinä nousematta, katselevan tuota jälleennäkemistä alakuloisina, kyynelet silmissä. Tulijoiden joukossa oli Jack David, ja Hal lähti kotiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa kuunnellen, kuinka viimeksimainittu soimasi Jeff Cottonia ja Alec Stonea. Siitä voi oppia koko joukon luokkatietoisuuden sanastoa. Pieni walesilainen nainen toisteli kaivospäällikön sanoja »Hiiteen miehet, pelastakaa muulit!» Hän lausui tuon yhä uudelleen — se tuntui ilahduttavan häntä kuin taideteos, koska siitä kävi täysin selvästi ilmi päällysmiesten suhde työläisiin. Hal huomasi useiden toistenkin sitä kertailevan; se kiersi kylää, tuli muutaman päivän kuluessa tutuksi koko piirikunnassa, ja kaikki pitivät sitä kaivostenomistajien todellisen mielialan ilmauksena.

Suoriuduttuaan onnettomuuden aiheuttamasta ensimmäisestä huumauksesta Hal tahtoi saada asiasta lähempää selkoa ja tiedusteli Isolta Jackilta, luotettavalta ja paljonlukeneelta mieheltä, joka oli kaikin puolin perehtynyt teollisuutta koskeviin seikkoihin. Tyyneen, hitaaseen tapaansa selitti Jack, ettei onnettomuuksien lukuisuus tässä piirikunnassa johtunut mistään erikoisista luonnollisista vaikeuksista, kaasujen erinomaisesta räjähdysherkkyydestä tai ilman kuivuudesta. Syynä oli vain asianomaisten huolimattomuus, se seikka, että he jättivät miesten suojelemista koskevat lait huomioonottamatta. Olisi pitänyt olla »hampailla varustettuja» lakeja, esimerkiksi sellainen, joka olisi määrännyt jokaisen kaivoksessa kuolleen miehen omaisille maksettavaksi tuhat dollaria, olipa kuka tahansa syynä onnettomuuteen. Silloin saataisiin nähdä, kuinka vikkelästi kaivosten omistajat yrittäisivät keksiä keinoja »tavattomia» onnettomuuksia vastaan.

Asiain nykyisellä kannallaan ollen he tiesivät pääsevänsä vähillä kulungeilla, olipa heidän syyllisyytensä kuinka suuri tahansa. Heidän lakimiehensä olivat epäilemättä paikalla voidakseen sopia asioista omaisten kanssa jo ensimmäisiä ruumiita maan pinnalle tuotaessa. Leskivaimolle tarjottiin piletti kotimaahan, kokonaiselle orvoksi jääneelle perhekunnalle tarjottiin viisikymmentä tai sata dollaria — ja siinä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa tai olla ottamatta. Tuomioistuimen avulla oli mahdoton saada mitään; asia oli niin toivoton, ettei voinut edes löytää asianajajaa, joka olisi yritykseen ryhtynyt. Siinä oli ainoa uudistus, johon yhtiöt uskoivat, sanoi Iso Jack ivallisesti: ne olivat tehneet nurkka-asianajajat toimettomiksi!

Seuraava yö ja päivä vietettiin kiduttavassa odotuksessa. Tuulettaja tuli, mutta se oli asetettava paikoilleen, ennenkuin mitään voitiin tehdä. Kun sankkoja mustia savupilviä yhä tuprusi kaivoskuilusta, peitettiin aukko tiiviisti kankaalla. Päällysmiehet sanoivat sen olevan välttämätöntä, mutta Halin mielestä se oli kauhun huippu. Kuinka voitiin siten sulkea miehiä ja poikia paikkaan, missä oli kuolettavia kaasuja?

Siinä ajatuksessa, että miehet olivat kaivokseen suljettuina, oli jotakin erinomaisen kiduttavaa. He olivat ihan jalkojen alla, mutta oli mahdotonta päästä heidän luokseen, saada toimeen minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan. Maan pinnalla olevat halusivat kiihkeästi päästä heidän luokseen, ja alhaalla olevat halusivat yhtä kiihkeästi ylös maan pinnalle. Oli mahdotonta unohtaa heitä muutaman minuutinkaan ajaksi. Ihmiset muuttuivat puhuessaan hajamielisiksi ja tuijottelivat tyhjään avaruuteen; sattui, että joku nainen keskellä joukkoa yhtäkkiä painoi kasvonsa käsiinsä ja parahti itkemään, ja silloin kaikki toiset noudattivat hänen esimerkkiänsä.

Vain harvat nukkuivat Pohjois-Laaksossa näiden kahden yön kuluessa. Kaikkialla, kodeissa ja kaduilla, pitivät surevat kokousta. Kotiaskareita täytyi tietenkin hiukan suorittaa, mutta kukaan ei tehnyt mitään sellaista, minkä voi jättää tekemättä. Lapset eivät leikkineet, vaan seisoskelivat äänettöminä ja kalpeina, kuin surkastuneet täysikasvaneet, ennen aikojaan elämän kärsimyksiin perehtyneinä. Kaikkien hermot olivat äärimmilleen jännitetyt, jokaisen itsehillintä häilyi veitsenterällä.

Se oli tilanne, joka luonnostaan aiheutti paljon kuvitteluja ja huhuja ja yhytti näkemään merkkejä ja enteitä — ilmaantui aaveiden näkijöitä, loveenlankeavia tai muilla salaperäisillä kyvyillä varustettuja henkilöitä. Muutamat kylän etäisissä osissa asuvat väittivät kuulleensa maan alta räjähdyksiä, useita peräkkäin. Maan alla olevat miehet räjähdyttivät dynamiittia antaakseen merkkiä maan pinnalla oleville!

Seuraavana päivänä Hal istui Mary Burken kanssa viimeksimainitun asunnon portailla. Vanha Patrick oli löytänyt unohduksen salaisuuden O'Callahanin luota ja makasi huoneessaan. Toisinaan kuului valitusta seinän takaa, missä asui mrs Zamboni lapsilaumoineen. Mary oli käynyt lapsia ruokkimassa, sillä onneton äiti antoi heidän olla nälissään ja huutaa mielin määrin. Mary oli itsekin uupunut; kaunis irlantilainen hipiä oli lakastunut, ja suumalo oli nyt suora viiva. He olivat istuneet äänettöminä, sillä ei ollut muuta puheenaihetta kuin onnettomuus — ja siitä he olivat jo sanoneet sanottavansa. Mutta Hal oli ajatellut asioita siinä Maryä silmäillessään.

»Kuulkaa, Mary», virkkoi hän vihdoin, »kun tästä asiasta on selviydytty, teidän pitää tosiaankin tulla täältä pois. Olen asiaa perinpohjin ajatellut — minulla on Western Cityssä tuttavia, jotka antavat teille työtä, niin että voitte pitää huolta itsestänne ja veljestänne ja sisarestannekin. Lähdettekö?»

Mary ei vastannut. Hän katseli yhä välinpitämättömästi pienelle likaiselle kadulle.

»Tosiaankin, Mary», jatkoi hän. »Elämä ei ole kaikkialla niin kamalaa kuin täällä. Tulkaa pois täältä! Vaikka tuntuukin uskomattomalta, te varmaan unohdatte kaiken tämän. Ihmiset kärsivät, mutta vihdoin kärsimys taukoo. Se on luonnon laki — asiat unohtuvat.»

»Niin, Mary, epätoivo voi muuttua taudiksi, mutta niin ei ole teidän laita. Olette vain väsynyt. Jos yritätte rohkaista itseänne —» Hän kumartui ja tarttui tytön käteen yrittäen käyttäytyä leikkisästi. »Rohkeutta, Mary! Te pääsette pois täältä Pohjois-Laaksosta.»

Mary kääntyi häntä katsomaan. »Pääsenkö?» kysyi hän välinpitämättömästi ja tutki sitten toisen kasvoja. »Kuka te olette, Joe Smith? Mitä täällä teette?»

»Olen työssä kivihiilikaivoksessa», nauroi Hal yhä yrittäen häntä ilahduttaa.

Mutta Mary jatkoi yhtä vakavasti kuin oli aloittanut. »Minä tiedän, ettette ole työmies. Ja aina te tarjoatte minulle apua, sanotte aina voivanne tehdä jotakin hyväkseni!» Hän vaikeni, ja hänen kasvoihinsa tuli vanhaa uhmaa muistuttava ilme. »Joe, ette voi arvata, millaiset tunteet nyt mieleni täyttävät. Olen valmis tekemään jotakin epätoivoista; on parasta, että jätätte minut yksin, Joe!»

»Luulen ymmärtäväni, Mary. Tuskin moittisin teitä, teittepä mitä tahansa.»

Mary näytti kiihkeästi varautuvan hänen sanoihinsa. »Ettekö tosiaankaan, Joe? Oletteko aivan varma? Siinä tapauksessa tahdon kuulla teiltä totuuden. Pyydän teitä puhumaan vilpittömästi!»

Mutta samassa Maryn uhma jo oli tiessään. Hänen katseensa painui, ja sormet nyppivät hermostuneesti hameen laskosta. »Meitä, Joe», sanoi hän. »Toisinaan olen ajatellut, että pidätte minusta. Olen ajatellut, että olitte mielellänne seurassani — ei vain sentähden, että minua säälitte, vaan minun itseni vuoksi. Olenko oikeassa?»

»Olette», vastasi Hal hiukan epäröiden. »Minä tosiaankin pidän teistä.»

Mary kohotti jälleen katseensa ja tutki hänen kasvojansa. »Te kerroitte minulle tuosta toisesta, ja minä ihmettelin, oliko se pelkkää veruketta. On kenties oma vikani, mutta minä en voi saada itseäni uskomaan tuohon toiseen, Joe!»

»Te erehdytte, Mary», virkkoi Hal nopeasti. »Se, mitä teille kerroin, oli totta.»

»Niin, voipa olla», sanoi Mary, mutta hänen äänessään oli epävarma sävy. »Te tulette pois hänen luotansa ettekä milloinkaan mene häntä katsomaan — ja vaikea on uskoa, että menettelisitte niin, jos olisitte häneen hyvin kiintynyt. En luule teidän rakastavan häntä siinä määrin kuin voisitte. Ja sanottehan pitävänne hiukan minusta. Olen siis ajatellut — olen kysynyt itseltäni —»

Hän vaikeni ja pakotti itsensä kohtaamaan toisen katsetta. »Olen yrittänyt siitä vapautua! Tiedänhän, että olette liian hyvä mies minulle, Joe. Te tulette paremmista elämänoloista, teillä on oikeus odottaa naiselta enemmän —»

Mutta Mary keskeytti. »Minä tiedän puhuvani totta. Koetatte vain säästää tunteitani. Tunnen teidät paremmin kuin te itse. Olen yrittänyt kauan pitää päätäni pystyssä, olla kerrassaan musertumatta. Olenpa kokenut olla iloinenkin, olen sanonut itselleni, ettei auta olla mrs Zambonin kaltainen, aina valittaa. Mutta ei auta teille valehdella. Olen ollut kirkossa ja kuullut hänen kunnianarvoisuutensa Spraggin sanovan kuulijoilleen, että rikkaat ja köyhät ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä. Ja voipa niin ollakin, mutta minä en ole Jumala enkä väitä koskaan häpeämättä eläväni tällaisessa paikassa.»

»Uskon varmaan, ettei Jumalakaan halua pitää teitä täällä», aloitti Hal.

Mutta Mary keskeytti jälleen. »Asia on vaikea sietää sentähden, että tietää maailmassa olevan lukemattomia ihmeellisiä asioita, joita ei milloinkaan saa omikseen. Ikäänkuin näkisi ne ikkunaruudun läpi tai myymälässä näytteillä. Ajatelkaahan, Joe Smith, minä kuulin kerran Sheridanissa, kirkossa, erään rouvan laulavan kauniisti, yhden ainoan kerran eläissäni. Arvaatteko, mitä se minulle merkitsee?»

»Olin kumminkin selvittänyt tuon kaikki itselleni jo aikoja sitten. Tiesin, millainen hinta työläistytön on maksettava sellaisesta, ja päätin olla sitä ajattelematta. Olen vihannut tätä paikkaa, olen tahtonut päästä pois, mutta on yksi ainoa keino — jos joku mies vie mukanaan. Minä olen jäänyt, olen vastustanut kaikkea kiusausta, Joe. Toivon teidän uskovan, mitä sanon.»

»Ei, se ei ole ollut niinkään 'tietysti'! Se on merkinnyt monen kiusauksen vastustamista. Monet kerrat olen katsellut Jeff Cottonia ja ajatellut, mitä kaikkea minulta puuttuu. Mutta sitten olen ne ajatukset heittänyt. Mutta nyt tulee se asia, jota nainen kaipaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!»

Hän vaikeni, mutta hetkeksi. »Sanotaan, että tulee rakastaa vertaistansa. Äitini sanoi minulle niin ennen kuolemaansa. Mutta jospa ei sattuisikaan niin? Jospa johtuukin ajattelemaan, mitä merkitsee saada lapsi toisensa jälkeen, kunnes on ihan nääntynyt ja siihen kuupertuu — niinkuin oma äitini? Jospa osaakin pitää arvossa hyvää käytöstä ja sievää puhetapaa?» Yhtäkkiä hän iski kätensä yhteen ja huudahti: »Ah, Joe, te olette aivan toisenlainen, aivan toisenlainen kuin kaikki muut täällä! Teidän tapanne puhua ja liikkua, ja silmienne iloinen katse! Ei kukaan kaivosmies voi näyttää niin hilpeältä, Joe; sydämeni melkein lakkaa sykkimästä, kun minua katselette!» Hän vaikeni vetäen syvään henkeänsä, ja Hal huomasi hänen yrittävän hillitä itseänsä. Hetken kuluttua hän huudahti uhmaten: »Mutta kaikki varoittavat, sanovat, etten saa rakastaa sellaista miestä, koska siitä voi vain sydän murtua!»

Syntyi vaitiolo. Tähän ongelmaan ei harrastelijasosiologi tietänyt mitään valmista vastausta — ei abstraktiseen kysymykseen eikä sen käytännölliseen soveltamiseen.

Mary pakotti itsensä jatkamaan. »Minä olen nyt päättänyt asian näin, Joe. Olen sanonut itselleni: 'Sinä rakastat tuota miestä ja tahdot saada hänen rakkautensa — et mitään muuta. Jos hänellä on jokin asema maailmassa, voit olla hänelle ainoastaan esteeksi — ja sitä et varmaankaan tahdo. Et tahdo hänen nimeänsä, et hänen ystäviänsä etkä mitään muuta kuin hänet itsensä!' Oletteko milloinkaan ennen sellaista kuullut, Joe?»

Tytön posket hehkuivat, mutta hän katsoi yhä Halia suoraan silmiin.
»Olen, olen kuullut», vastasi tämä hiljaa.

»Mitä siitä sanoisitte? Onko se kunniallista? Kunnianarvoisa Spragg varmaan sanoisi, että se on isästä perkeleestä; isä O'Gorman Pedrossa nimittäisi sitä kuolemansynniksi, ja he kukaties asian tietävät. Minä en — tiedän vain, etten voi kauemmin tätä kestää!»

Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti äkkiä: »Viekää minut täältä pois, Joe! Viekää minut pois ja suokaa minulle mahdollisuutta elää. En pyydä mitään, en asetu milloinkaan esteeksi tiellenne; teen työtä hyväksenne, keitän ja pesen ja teen mitä tahansa, kulutan sormeni luuta myöten. Voin myös mennä johonkin toimeen ansaitsemaan osaani. Ja minä lupaan, että jos minuun väsytte ja tahdotte minusta vapautua, ette kuule yhtäkään valituksen sanaa.»

Hän ei yrittänyt mitenkään välittömästi Haliin vaikuttaa, istui vain vilpittömästi katsellen häntä kyyneltensä läpi, ja se teki vastaamisen sitäkin vaikeammaksi.

Mitä tuohon voi vastata? Hal tunsi mielessään entisen vaarallisen virikkeen: ottaa tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä. Vihdoin puhuessaan Hal koki pitää ääntään tyynenä. »Myöntyisin, Mary, jos uskoisin sen onnistuvan.»

»Se onnistuu! Se onnistuu, Joe! Voit jättää minut milloin tahdot. Se on vilpitön tarkoitukseni!»

»Yksikään nainen ei voi olla onnellinen sellaisilla ehdoilla, Mary. Nainen kaipaa miestä ja kaipaa häntä omakseen ja alinomaiseksi; muuta ajatellessaan hän vain pettää itseänsä. Olet nyt ylen rasittunut; viime päivinä näkemäsi asiat ovat saaneet sinut suunniltasi —»

»Ei!» huudahti Mary. »Syynä ei ole yksin se! Olen ajatellut sitä viikkokausia.»

»Ymmärrän. Olet ajatellut, mutta et olisi puhunut, ellei sattunut näitä kauhuja.» Hal oli hetken vaiti päästäkseen tasapainoon. »Se ei käy päinsä, Mary», selitti hän. »Olen nähnyt sitä yritettävän monet kerrat, vaikka en ole kovinkaan vanha. Oma veljeni yritti sitä kerran ja syöksi itsensä turmioon.»

»Ei, sitä en tarkoita. Hän tärveli oman sydämensä, muuttui itsekkääksi. Hän otti kaikki antamatta mitään. Hän on paljon vanhempi minua, joten olen voinut nähdä, kuinka asia on häneen vaikuttanut. Hän on tunteeton, ei usko, ei edes omaan itseensä; jos puhuu hänelle maailman parantamisesta, hän vain nimittää puhujaa mielettömäksi.»

»Sinä varmaan pelkäät jotakin muuta», tutkieli Mary. »Pelkäät, että täytyisi mennä kanssani naimisiin?»

»Kuulehan, Mary — on olemassa toinen tyttö. Minä tosiaankin rakastan häntä ja olen kihloissa hänen kanssaan. Mitä voinkaan tehdä?»

»En ole koskaan voinut uskoa, että häntä rakastat», sanoi Mary kuiskaten. Hänen katseensa painui alas, ja hän alkoi jälleen hermostuneesti nyppiä vanhaa sinistä leninkiään, jossa oli pilkkuja, kenties äsken mrs Zambonin lasten luona suoritettujen ponnistusten jäljeltä. Toisinaan Hal luuli hänen alkavan jälleen puhua, mutta hän sulki heti tiukasti huulensa. Hal katseli häntä, sydän kipeänä.

Vihdoin jälleen puhuessaan Mary puhui yhä kuiskaten, ja hänen äänessään oli nöyrä sävy, jota Hal ei ollut milloinkaan ennen siinä huomannut. »Ette varmaankaan halua enää koskaan kanssani keskustella sen jälkeen, mitä nyt olen sanonut.»

»Ah, Mary!» huudahti Hal tarttuen hänen käteensä. »Älä sano, että olen tehnyt sinut vieläkin onnettomammaksi! Minä tahdon auttaa! Etkö salli minun olla ystäväsi, todellinen, oikea ystäväsi? Salli minun auttaa sinut pois tästä satimesta — saat nähdä maailmaa, voit tulla onnelliseksi. Silloin koko maailma näyttää toisenlaiselta, ja sinä naurat ajatellessasi, että kerran tahdoit tulla minun omakseni.»

He lähtivät takaisin kaivoksen suulle. Onnettomuuden tapahtumisesta oli kulunut kaksi vuorokautta, mutta tuuletuslaitos ei ollut vieläkään kunnossa, eikä ollut merkkiäkään siitä, että se pantaisiin kuntoon. Naiset kävivät yhä hysteerisemmiksi, ja joukoissa alkoi tuntua melkoista mieltenjännitystä. Jeff Cotton oli tuottanut väkeä ylläpitämään järjestystä. Oli rakennettu piikkilanka-aitaus kuilunsuun ja lähitienoon ympärille, ja tämän aitauksen takana miehet kävelivät — tuimannäköisiä kansalaisia, joilla oli päässä poliisinkypärit ja joiden lonkalla pullottivat revolverit.

Hal oli tänä pitkänä odotusaikana keskustellut oman ryhmänsä jäsenten kanssa. He kertoivat, mitä oli tapahtunut hänen vankilassa ollessaan, ja siitä johtui hänen mieleensä eräs seikka, jonka kaivosräjähdys oli ajatuksista häivyttänyt. Vanha John Edström parka oli Pedrossa, kenties ankarassa puutteessa. Hal meni sinä yönä vanhan ruotsalaisen asunnolle, kiipesi ikkunasta sisään ja kaivoi permannosta sinne hautaamansa rahat. Siinä oli viisi viiden dollarin seteliä, jotka hän pisti kirjekuoreen jättäen Mary Burken asiaksi lähettämisen.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä kuilunsuun avaamisesta. Kaivosmiehet ja heidän vaimonsa alkoivat kokoontua valittamaan yhtiön menettelyä, ja luonnollista oli, että Halin tuttavat, jotka olivat aloittaneet punnitustarkastajan saamista tarkoittavan liikkeen, ryhtyivät nytkin johtamaan. He olivat älykkäimpiä työmiehiä ja käsittivät syvällisemmin tapahtumien merkityksen. He eivät ajatelleet ainoastaan niitä miehiä, jotka olivat nyt satimessa maan alla, vaan tuhansia muita, jotka joutuisivat samaan kadotukseen tulevina vuosina. Varsinkin Hal mietti, miten saisi aikaan jotakin lopullista, ennenkuin kaivosalueelta lähtisi; selvää oli, että hänen lähtönsä tapahtuisi aivan pian — Jeff Cotton muistaisi hänet ja täyttäisi uhkauksensa vapautumalla hänestä.

Oli tullut sanomalehtiä, joissa kerrottiin onnettomuudesta, ja Hal ja hänen ystävänsä lukivat niitä. Yhtiö oli ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että uutiset oli kirjoitettu sen omalta näkökannalta. Yleisö seurasi hiukan herkkätunteisena tässä valtiossa sattuvia kaivosonnettomuuksia. Tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli noussut nousemistaan; valtion kaivostentarkastajan tilasto osoitti kuusi tuhannesta eräänä vuonna, kahdeksan ja puoli seuraavana, ja kaksikymmentäyksi ja puoli sitä seuraavana. Kun yhdessä ainoassa onnettomuudessa sai surmansa viisikymmentä tai satakin miestä ja pari sellaista tapausta sattui aivan lyhyen ajan kuluessa, täytyi kaikkein tunteettomimmankin yleisön alkaa kysellä. Niinpä olikin »Y.P.Y.» tässä tapauksessa vähentänyt uhrien lukumäärää ja keksinyt lukuisia puolustuksia. Onnettomuus ei ollut johtunut yhtiön huolimattomuudesta; kaivos oli asianmukaisesti pirskotettu, sekä vedellä että ilmakuivan tiilen tomulla, joten räjähdyksen syynä oli täytynyt olla ruutia käsittelevien miesten varomattomuuden.

Jack Davidin mökissä keskusteltiin eräänä iltana siitä, kuinka paljon miehiä oli kaivoksessa satimessa. Yhtiö oli arvannut lukumäärän neljäksikymmeneksi, mutta Minetti, Olson ja David olivat yhtä mieltä siitä, että tuo oli aivan mahdotonta. Kuka hyvänsä voi väkijoukoissa kierrellen saada selville, että kaivattujen luku oli kaksi tai kolme kertaa suurempi. Ja tuo asian väärennys oli tahallinen, sillä yhtiö tiesi tarkoin jokaisen kaivoksessa työskentelevän miehen nimen. Mutta useimmat nimistä olivat slaavilaisia ja mahdottomia lausua, ja nimien omistajilla ei ollut tuttavia, jotka olisivat heistä puhuneet — ei ainakaan millään amerikkalaisten sanomalehtien julkaisijain ymmärtämillä kielillä.

Tuo kaikki kuului järjestelmään, selitti Jack David. Tarkoituksena ja seurauksena oli, että yhtiö voi surmata miehiä tarvitsematta heitä maksaa rahalla enempää kuin maineellaankaan. Halin mieleen johtui ajatus, että kannattaisi hyvinkin oikoa noita vääriä tiedonantoja — melkein yhtä hyvin kuin pelastaa niitä miehiä, jotka olivat tällä hetkellä kaivokseen hautautuneina. Jokainen sellaisen oikaisun esittäjä joutuisi tietenkin mustaan kirjaan, mutta Hal piti itseään jo sen tuomion alaisena.

»Toisen omistaa sheriffi-hallitsija Alf Raymond, toisen 'Y.P.Y:n' neuvonantaja Vagleman. Kumman puoleen ajattelette kääntyä?»

»Voihan ajatella muualla ilmestyviä lehtiä — esimerkiksi Western Cityssä. Täällä on nyt kirjeenvaihtajia, ja joku heistä varmaan ottaisi uutisen lehteensä.»

Olson sanoi, että sellaisia uutisia ottivat ainoastaan sosialistiset ja työväen sanomalehdet. Mutta sekin kannatti, epäilemättä. Jack David, joka oli hyvin perehtynyt ammattiyhdistyksiin ja niiden toimintaan, virkkoi: »Tehdään tarkka luettelo, jotta tiedetään täsmälleen, kuinka paljon miehiä kaivoksessa on.»

Ehdotus vaikutti kuin tuli tappuroihin, ja niin päätettiin käydä toimeen jo samana iltana. Tuntuisi helpotukselta, kun saisi johonkin ryhtyä, ajatella jotain muutakin kuin epätoivoansa. Niin lähetettiin sana Mary Burkelle, Rovettalle, Klowoskille ja muille, ja kello yhdentoista aikaan seuraavana aamupäivänä kaikki tulivat jälleen koolle, luettelot yhdistettiin ja huomattiin, että numero yhdessä oli tiettävästi ainakin sataseitsemän miestä ja poikaa.

Sattui kumminkin niin, että luetteloa ja sen julkisuuteen saattamista koskevan keskustelun keskeytti eräs vielä tärkeämpi asia. Jack David tuli kaivosaukolta tuoden mukanaan uusia pahoja uutisia. Uutta tuulettajaa asetettiin paikoilleen, mutta siinä toimittiin hitaasti, niin hitaasti, että muutamat henkilöt varmaan uskoivat sen jäävän käyntiin panematta, koska yhtiö tahtoi pitää kaivosta suljettuna estääkseen tulta leviämästä. Joukko sellaisia tyytymättömiä oli uskaltanut lähteä mr Carmichaelin, valtion kaivostentarkastajan sijaisen puheille kehoittaakseen häntä käymään asiaan. Tämän joukon johtaja, itävaltainen Huszar, joka oli kuulunut Halin punnitustarkastaja-ryhmään, oli vangittu ja marssitettu kiireen kaupalla ulos kaivosalueelta.

Jack David kertoi vielä tuntevansa erään puusepän, joka oli työssä tuuletushuoneessa ja oli kertonut, ettei minkäänlaista kiirettä pidetty. Kaikki siellä olevat miehet olivat samaa mieltä; kaivos oli suljettu ja pysyisi suljettuna, kunnes yhtiö varmasti uskoisi tulen sammuneen.

»Jos he sen avaisivat, niin tuli leviäisi, ja eikö se vaikeuttaisi pelastustöitä?» kysyi Hal.

»Ei ollenkaan», vastasi Iso Jack. Hän selitti, että tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää savu ulos ilmanvaihtojohdon kautta ja että pääkäytävä siten puhdistuisi vähäksi aikaa. »Mutta hiukan kivihiiltä siinä voisi palaa, samoin hiukan puuainetta; kallio voisi lohkeilla, niin että muutamissa komeroissa ei kävisi enää työskenteleminen.»

»Kuinka kauan ne siis aikovat pitää kaivosta suljettuna?» huudahti Hal kauhistuneena.

»Sitä ei kukaan tiedä. Tällaisessa suuressa kaivoksessa tuli voi kyteä viikon.»

»Kaikki kuolevat!» huusi Rosa Minetti epätoivoisesti käsiään väännellen.

»Oletteko kuullut, kuinka tapahtui Cherryssä, Illinoisissa?» kysyi David. »Tekivät siellä niin, ja neljättäsataa miestä sai surmansa.» Hän kertoi enemmänkin tuosta kamalasta tapauksesta, jonka jokainen kaivosmies tunsi. Olivat sulkeneet kaivoksen; maanpinnalla olevat naiset pyörtyivät, miehet repivät vaatteitaan, ja muutamat menettivät järkensä. Kaivos pidettiin suljettuna kaksi viikkoa, ja kun se sitten avattiin, oli vielä kaksikymmentäyksi miestä elossa!

»Samoin tekivät Diamondvillessa, Wyomingissä», lisäsi Olson. »Rakensivat aidanₛ ja kun se purettiin, löydettiin joukko kuolleita miehiä, jotka olivat ryömineet sen luo ja raapineet sormensa verille yrittäessään päästä eteenpäin.»

»Hän sanoo asiassa meneteltävän niin hyvin kuin suinkin voidaan», vastasi Iso Jack. »Ja voipa luullakin heidän niin tekevän. Mutta saattepa nähdä, että joka päivä ilmaantuu jokin uusi este; ne siirtävät asiaa päivästä toiseen, ja tuulettaja tulee käyntiin vasta sitten, kun hyväksi näkevät.»

Hal silmäili näiden työmiesten kasvoja, toisen toisensa jälkeen. Jokaisella oli ystäviä satimessa, ja jokainen voi olla jo huomenna samassa satimessa!

»Ettekö näe vartijoita kaivosaukon suulla?» virkkoi David. »Ettekö näe, kuinka revolverit pistävät esiin heidän taskuistaan?»

»Kyllä ne tietävät, mitä tekevät», sanoi Rosa. »Pelkäävät vain, että me saamme tietää. Mrs Zambonille sanoivat, että hänen pitää pysyä poissa, muuten toimittavat hänet pois. Ja vanha rouva Jonotch — mies ja kolme poikaa kaivoksessa!»

»Käyvät yhä raaemmiksi», selitti mrs David. »On ihan häpeä, kuinka kohtelee naisia tuo iso hävytön, joka tuli Pedrosta — Peteksi ne häntä nimittävät.»

»Minä tunnen hänet», sanoi Olson, »Pete Hanun. Hän oli Sheridanissa, kun sinne perustettiin yhdistyksen pääkortteeri. Hän löi erästä järjestäjää vasten kasvoja murskaten häneltä neljä hammasta. Sanovat, että hän on entinen kuritushuonevanki.»

Koko viimeksikuluneen vuoden Hal oli kuunnellut taloustieteen luentoja, jotka olivat täynnä »yksityisomistuksen» ylistystä. Tämä Yksityis-Omistus kehitti yritteliäisyyttä ja säästäväisyyttä, se piti teollisuuden pyörät pyörimässä, ja siitä liikeni sievät rahat yliopistojakin varten, se sopeutui tarjonnan ja kysynnän pyhiin lakeihin ja oli Amerikan siunatun edistyksen ja hyvinvoinnin perustuksena. Nyt Hal yht'äkkiä näki edessään asian todellisuuden, näki sen ahnain suden-silmin tuijottelevan, tunsi sen kuuman hengityksen kasvoissaan, näki sen uhkaavat käpälät ja kynnet, joista juoksi norona naisten ja lasten veri. Kivihiilikaivokset olivat yksityisomistuksen esineitä, samoin suljetut kaivosaukot ja olemattomat varakäytävät! Yksityisomistus vallitsi tuuletuslaitoksia, jotka eivät toimineet, pirskottimia, jotka eivät pirskottaneet. Yksityisomistus käytteli nuijia ja revolvereja painaen ne murhamiesten ja linnavankien kouriin, ajaen pelastajat tiehensä ja sulkien epätoivoiset lesket ja orpolapset koteihinsa! Oi kuinka kauniisti lauloivatkaan kirkastuneet ja hyvinravitut Yksityis-Omistuksen papit akateemisissa suojissa tuon verisen Demonin ylistystä!

Yht'äkkiä Halin ajatusjuoksu pysähtyi. Hänessä oli herännyt jotakin, minkä olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Hänen kasvoissaan oli uusi ilme, ja hänen äänensä oli syvä ja voimakas kuin miehen, kun hän virkkoi: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

Toiset katsahtivat häneen. He olivat kaikki hysterian rajoilla, mutta olivat huomanneet hänen omituisilta kaikuvat sanansa: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

»Suuri yleisö ei tiedä asiasta. Jos tieto leviää, syntyy närkästyksen melua, ja heidän on mahdoton jatkaa niinkuin ovat aloittaneet.»

»Annan uutisen sanomalehdille! Ne eivät voi tehdä olemattomaksi sellaista asiaa — olivatpa muuten kuinka ennakkoluuloisia tahansa!»

»Mutta luuletteko heidän uskovan, mitä joku kaivosmiehen apulainen heille kertoo?» kysyi mrs David.

»Minä kyllä keksin keinon saadakseni heidät uskomaan», sanoi Hal. »Minä pakotan heidät avaamaan tuon kaivoksen!»

Kaivosalueella kuljeskellessaan Hal oli huomannut muutamia älykkäiltä näyttäviä nuoria miehiä, joilla oli muistiinpanokirjat käsissä. Hän oli havainnut, että yhtiö piti näitä nuoria miehiä vierainaan ja että he juttelivat tutunomaisesti päällysmiesten kanssa, mutta ei kumminkaan uskonut, että oli mahdotonta löytää heidän joukostaan edes yhtä omallatunnolla varustettua — tai ainakin sellaista, jota houkutteli huomiotaherättävä uutinen. Lähdettyään mrs Davidin luona pidetystä kokouksesta Hal asteli kaivoksen suulle etsien sopivaa reportteria. Sellaisen keksittyään hän seurasi miestä vähän aikaa toivoen pääsevänsä paikkaan, jossa ei mikään yhtiön urkkija tulisi asiaa häiritsemään. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän sitten astui miehen luo ja pyysi kohteliaasti häntä lähtemään sivukadulle, missä he voisivat keskustella häiriytymättä.

Reportteri suostui. Hal hillitsi tunteittensa kuohuntaa, jottei toinen tuntisi vastenmielisyyttä, sanoi olleensa työssä Pohjois-Laaksossa muutamia kuukausia ja voivansa kertoa paljonkin kaivosalueella vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi tiilikiventomusta. Kuivissa kaivoksissa voitiin räjähdyksiä ehkäistä pirskottamalla seiniä mainitulla aineella. Sattuiko reportteri tietämään, että yhtiö puhui ihan perättömiä väittäessään tätä varokeinoa käytetyn?

Ei, vastasi reportteri, hän ei sitä tietänyt. Asia tuntui kiinnittävän hänen mieltänsä, ja hän kysyi Halin nimeä ja ammattia. Hal mainitsi nimekseen »Joe Smith, aputyömies» ja mainitsi tulleensa hiljattain punnitustarkastajan virkaan valituksi. Reportteri, laiha ja teräväpiirteinen nuori mies, kyseli vielä paljonkin — varsin älykkäästi — ja mainitsi ohimennen lähettävänsä paikallisena kirjeenvaihtajana uutisia suurelle sanomalehtiyhtymälle, jonka tiedonannot lähetettiin maan joka kolkkaan. Tuo oli Halin mielestä aivan erikoinen onnenpotkaus, ja hän kertoi tälle mr Grahamille työmiesten laatimasta luettelosta: he voivat mainita hänelle nimeltä sataseitsemän miestä ja poikaa, jotka olivat kaivoksessa. Mr Grahamin mielenkiinto tuntui yhä kasvavan, ja hän merkitsi asioita muistikirjaansa.

Oli eräs toinenkin, vielä tärkeämpi seikka, jatkoi Hal, nimittäin se, että tuuletuslaitoksen käyntiinpanoa viivytettiin. Räjähdyksestä oli kulunut jo kolme päivää, mutta kaivokseen ei ollut yritettykään tunkeutua. Oliko mr Graham aamulla nähnyt kaivosaukolla vallinneen levottomuuden? Tiesikö hän, että eräs mies oli ajettu pois kaivosalueelta vain siitä syystä, että hän oli vedonnut valtion kaivostentarkastajaan? Hal kertoi, mitä monet olivat alkaneet uskoa, että yhtiö säästi omaisuuttaan uhraamalla ihmishenkiä. Hän huomautti seikan inhimillisestä merkityksestä, kertoi vanhasta mrs Raffertystä, hänen heikosta terveydestään ja kahdeksasta lapsestaan, mrs Zambonista, jolla oli yksitoista lasta, mrs Nonotchista, jonka mies ja kolme poikaa olivat onnettomuuden uhrien joukossa. Reportterin mielenkiinnon yllyttämänä Hal alkoi hiukan ilmaista omia tunteitansa. Olivathan kysymyksessä ihmiset eikä eläimet, ihmiset, jotka rakastivat ja kärsivät, vaikka olivatkin köyhiä ja alhaisia!

»Aivan varmasti!» virkkoi mr Graham. »Olette oikeassa, ja minä vakuutan ottavani asiasta selkoa.»

»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut ajetaan täältä pois.»

»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»

Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat tartuntausvat. Niin, tämä reportteri oli ulkomaailma! Hän oli julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!

»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili, työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus, kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.

Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita, ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.

Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.

»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet kunnolla vetää henkeänsä.

Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle »teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään, että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät irti vasta painettuaan hänet penkkiin.

»Kas niin, nuori mies», sanoi Cotton, »saamme nähdä, kuka tätä kaivosta johtaa».

Hal oli jo osalta saavuttanut mielensä tasapainon. »Tarvitsenko piletin?» kysyi hän.

»Säästäkää muutamia kysymyksiä professoreitanne varten», tiuskasi aluepäällikkö.

Hal odotti, ja parin minuutin kuluttua toi eräs mies juoksujalkaa hänen vähiä tavaroitansa, jotka oli kierretty mytyksi ja sidottu nuoralla. Hal huomasi, että mies oli iso ja ruma ja että Cotton puhutteli häntä nimellä »Pete».

Junailija huusi »Valmiit!». Samassa kumartui Jeff Cotton Halin puoleen ja lausui merkitsevästi kuiskaten: »Muistakaa minun sanoneen, nuori mies: ellette lähde kiireen kaupalla eteenpäin, vaan viivytte Pedrossa, niin tapahtuu jotakin yön pimeydessä.»

Sitten Cotton lähti kulkemaan käytävää ja hyppäsi liikkuvasta junasta. Mutta Hal huomasi, että Pete Hanun, hammastenmurtaja, oli vaunussa vähän matkan päässä hänestä.

KOLMAS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN LAKEIJAT

Hal aikoi lähteä niin pian kuin suinkin Western Cityn sanomalehdentoimittajain puheille. Mutta sitä ennen hänen oli saatava rahoja matkaa varten, ja siinä tarkoituksessa näytti parhaalta mennä etsimään John Edströmiä. Hän poistui junasta Pete Hanunin seuratessa. Hiukan kyseltyään hän tavoitti hautaustoimiston omistajan, joka oli toimittanut hautaan Edströmin vaimon ja sanoi hänelle, että vanha ruotsalainen asui läheisyydessä erään työmiehen luona.

Edström tervehti häntä kiihkein kysymyksin: Kuka oli saanut surmansa? Millä kannalla olivat asiat? Hal kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Kun hän sitten sanoi tarvitsevansa rahaa, sanoi Edström, että hänellä oli hiukan ja että hän mielellään lainaisi, mutta ettei se riittänyt matkalipun hinnaksi. Hal kysyi, kuinka oli laita niiden viidenkolmatta dollarin, jotka Mary Burke oli lähettänyt kirjatussa kirjeessä. Ukko ei ollut kuullut niistä mitään; hän ei ollut käynyt postikonttorissa. »Lähdetään heti!» virkkoi Hal; mutta alakertaan mentäessä hänen mieleensä johtui uusi vaikeus. Pete Hanun oli ulkona kadulla, ja oli mahdollista, että hän oli kuullut jotakin rahoista Jeff Cottonilta. Hän voi pidättää Edströmin ja viedä häneltä rahat.

»Minäpä ehdotan jotakin», virkkoi ukko. »Lähdetään tuttavani MacKellarin luo. Hän kenties voi antaa jotakin neuvoa — ehkä ajatella jotakin keinoa kaivoksen avaamiseksikin.» Edström selitti, että MacKellar, vanha skotlantilainen, oli ollut kaivosmiehenä, mutta oli nyt raajarikko ja piti jotakin pientä tointa Pedrossa. Hän oli Alf Raymondin koneiston itsepintainen vastustaja, ja kerran olivat olleet vähältä hänet tappaa. Hänen asuntonsa oli lähellä, ja hänen kanssaan voi neuvotella aivan lyhyesti.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal, ja niin he lähtivät. Pete Hanun seurasi heitä suunnilleen kymmenen askelen päässä, mutta ei ryhtynyt mihinkään estelyyn ja molemmat miehet kääntyivät sisään pienen talon portista. Eräs nainen avasi heille oven ja kehoitti heitä ruokahuoneeseen, missä istui MacKellar — harmaahapsinen reumatismin käyristämä vanhus, jonka oli pakko käyttää kainalosauvoja.

Hal kertoi asiansa. Skotlantilainen oli elänyt ikänsä kaiken kaivosalueilla, joten ei tarvinnut käydä selittämään asian yksityiskohtia. Kun Hal kertoi ajatelleensa sanomalehtiin vetoamista, virkkoi hän heti: »Älkää huoliko lähteä Western Cityn sanomalehtimiesten puheille. Täällä on mies, joka toimittaa sen; Keating, Gazetten toimittaja.»

»Western Cityn Gazetten toimittaja?» huudahti Hal. Hän tunsi lehden; se oli halpahintainen iltalehti, jota lukivat työläiset. Sivistyneet henkilöt siihen viitatessaan mainitsivat sitä nimellä »keltainen».

»Niin», virkkoi MacKellar Halin äänensävyn huomattuaan. »Se on joka tapauksessa ainoa lehti, joka kertomuksenne julkaisee.»

Hal meni puhelimeen ja kuuli minuutin kuluttua ensimmäisen kerran tulevan ystävänsä ja taistelutoverinsa Billy Keatingin iloisen äänen. Vielä muutaman minuutin kuluttua äänen omistaja ilmaantui MacKellarin ovelle pyyhkien hikeä puolikaljulta päälaeltaan. Hän oli pyöreäkasvoinen kuin täysikuu ja rattoisa kuin Falstaff; paremmin häneen tutustuessaan huomasi, että hän oli luotettava kuin Newfoundlandin koira. Koostaan huolimatta Keating oli todellinen sanomalehtimies, ruumiineen ja sieluineen työhönsä antautunut.

Ehdittyään sisään hän alkoi heti kysellä nuorelta kaivosmieheltä, ja Hal huomasi aivan pian, että tässä oli se henkilö, jota hän tarvitsi. Keating tiesi tarkoin, mitä oli kysyttävä, ja sai koko asian selville muutamassa minuutissa. »Tuhat tulimmaista!» huudahti hän. »Viimeinen painokseni!» Samassa hän veti esiin kellon ja riensi puhelimeen. »Pitkälle linjalle!» huusi hän. »Minä tahdon puhutella Western Cityn Gazetten kaupunkitoimittajaa. Koettakaa saada se pian selväksi, olkaa hyvä. Asia on erittäin kiireellinen, ja viime kerralla minun täytyi odottaa lähes puoli tuntia.»

Hän kääntyi Halin puoleen ja alkoi jälleen kysellä vetäen samalla paperitukun taskustaan ja tehden merkintöjä. Hal kertoi hänelle, ettei kaivoksia ollut asianmukaisesti pirskotettu, ettei varakäytäviä ollut olemassakaan, että tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa viivytettiin ja kaivoksessa olevien miesten lukumäärää salattiin. »Minä tiesin, että asiat olivat kierot», huudahti hän, »mutta en voinut päästä niiden jäljille. Pitivät miestä kintereilläni kaiken aikaa. Tunnetteko Predovich-nimisen miehen?»

Keatingin kasvoissa oli inhon ilme. »Niin, hän oli saattelijanani. Arvaatte, kuinka hyvin voi puhutella kaivosmiehiä, kun on sellainen urkkija kintereillä. Minä sanoin ylivalvojalle: 'En tarvitse ketään saattelijakseni.' Hän katseli minua ilkeästi hymyillen. 'Emme halua nähdä teille mitään tapahtuvan täällä kaivoksilla ollessanne, mr Keating.' 'Mutta ettehän pidä tarpeellisena suojella toisten reportterien henkeä', sanoin minä. 'Emme kylläkään', vastasi hän, 'mutta Gazette on hankkinut itselleen paljon vihamiehiä'. 'Lopettakaa lorunne, mr Cartwright', sanoin minä. 'Aiotteko siis pitää minua silmällä kaiken aikaa täällä ollessani?' 'Voitte asian niin käsittää', vastasi hän, 'jos luulette siitä olevan huvia Gazetten lukijoille'».

»Paha juttu, ettemme kohdanneet toisiamme!» virkkoi Hal. »Tai kun edes olisitte kohdannut jonkun punnitustarkastajaryhmämme jäsenen.»

»Ahaa! Tiedättekö jotakin siitä punnitustarkastajajutusta?» huudahti reportteri. »Minulle siitä vihjaistiin — ja siitä johtuu, että olen nyt täällä. Kuulin, että eräs Edström oli ajettu pois, koska hän oli rettelöinyt, ja minä otaksuin tapaavani hänet ja saavani jotakin selkoa.»

Hal ja MacKellar katsahtivat Edströmiin, ja kaikki kolme alkoivat nauraa. »Tässä on miehenne!» sanoi MacKellar.

Reportteri kävi heti jälleen työhönsä alkaen uudelleen kysellä. Hän tahtoi käyttää tätä juttua »jatkokertomuksena» seuraavaa päivää varten, pitääkseen Pohjois-Laaksoon kohdistuvaa mielenkiintoa vireillä. Asia koski suoranaisesti onnettomuutta, koska siitä näkyi, mitä Pohjois-Laakson päällysmiehet tekivät, kun heidän olisi tullut pitää huolta kaivosten turvallisuudesta. »Minä kirjoitan sen tänään iltapuolella ja lähetän postitse», lisäsi Keating hymyillen. »Eräs etu on henkilöllä, joka käsittelee toisten vieroksumia asioita — yllättäviä uutisia ei kukaan huoli varastaa.»

Keating meni jälleen puhelimeen kiusaamaan »pitkää linjaa», mutisi sitten jotakin viimeisestä painoksestaan ja palasi Halin luo kyselemään lisää hänen kokemuksistaan. Ennen pitkää hän sai kuulla, kuinka tämä nuori mies oli ensimmäisen kerran yrittänyt toimia asiain julkisuuteen saattajana. Keating nojautui tuolissaan taaksepäin ja nauroi, kunnes koko ruho tärisi, tai lasten kuvakirjain sanontaa käyttäen »hyytelönä hytki».

»Graham!» huudahti hän. »Ajatelkaa, MacKellar, hän kertoi tuon tarinansa Grahamille!»

Skotlantilainen näytti pitävän asiaa yhtä hupaisena. Molemmat selittivät sitten, että Graham oli Pedron sheriffi-hallitsijan omistaman Eagle (»Kotka») lehden poliittinen reportteri. Häntä sopi nimittää Alf Raymondin sanomalehtimies-shakaaliksi; ei ollut asiaa, joka olisi tuntunut hänestä liian likaiselta.

»Mutta hän sanoi minulle olevansa Lännen sanomalehtiyhtymän kirjeenvaihtaja!» huudahti Hal.

Reportteri vastasi kuivasti: »Kunhan opitte paremmin tuntemaan näitä asioita, käsitätte, että sanomalehtiyhtymä vaatii kirjeenvaihtajaltaan ennen kaikkea yksityisomaisuuden kunnioittamista. Jos tämä kunnioitus on mennyt hänen luihinsa ja ytimiinsä, oppii hän helposti erottamaan uutiset toisistaan ja oikein niitä käsittelemään.»

Keating kääntyi skotlantilaisen puoleen. »Sattuuko teillä olemaan kirjoituskone, MacKellar?»

»Se kelpaa minulle. Kutsuisin tämän nuoren miehen hotelliin, mutta ajattelen, että hänen on paras pysyä poissa kaduilta, mikäli mahdollista.»

»Olette oikeassa. Minä neuvon teitä viemään kirjoituskoneen yläkertaan, missä ei tarvitse pelätä ikkunasta tulevaa luotia.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Olemmeko Amerikassa vai keskiajan
Italiassa?»

»Raymondin valtakunnassa», vastasi MacKellar. »Ampuivat ystäväni Tom Burtonin kuoliaaksi hänen seisoessaan asuntonsa portailla. Hän vastusti täkäläistä koneistoa ja aikoi esittää suurelle valamiehistölle vaalipetoksia koskevia todisteita.»

Keatingin riidellessä »pitkän linjan» kanssa vanha skotlantilainen yritti selittää Halille hänen asemansa vaarallisuutta. Aivan hiljattain oli eräs kaivosmiesten järjestön perustaja piesty keskellä kirkasta päivää ja jätetty tajutonna makaamaan katukäytävälle. MacKellar oli ollut kuulemassa, kuinka rikoksentekijöitä tutkittiin ja kuinka heidät päästettiin vapaiksi — valamiehistön puheenjohtaja näet oli eräs kapakoitsija, eräs Raymondin kätyreitä, ja toiset oikeuden jäsenet olivat meksikolaisia, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan koko toimituksesta.

»Aivan samanlainen kuin Jeff Cottonin minulle lupaama oikeus», huomautti Hal yrittäen heikosti hymyillä.

»Niin», vastasi toinen, »ja varmaa on, että ne voivat toimittaa teidät pois tieltä, jos haluavat. Koko koneisto on heidän hallussaan. Minä tiedän, kuinka kaikki on järjestetty, sillä itsellänikin oli pieni poliittinen toimi, kunnes he huomasivat, etten kelvannut heidän käytettäväkseen.»

Vanha skotlantilainen selitti, että hänet oli valittu rauhantuomariksi ja että hän oli yrittänyt estää poliisia kiskomasta rahoja kaupungin naisilta. Hänet oli pakotettu eroamaan, ja vihamiehet olivat tehneet hänen elämänsä sietämättömäksi. Hiljattain hän oli ollut edistysmielisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kertoi nyt, mitä oli kokenut yrittäessään suorittaa vaalitaistelua kaivosalueella: hänen kiertokirjeensä oli otettu takavarikkoon, tiedoituslehdet oli revitty maahan ja hänen kannattajiaan oli ahdistettu. Asia oli täsmälleen niin kuin Alec Stone, kaivospäällikkö, oli Halille selittänyt. Eräillä kaivoksilla kuuluivat kokoushuoneet yhtiölle, toisissa paikoissa kapakoitsijoille, joiden luotto riippui Alf Raymondista. Niihin muutamiin paikkoihin, joissa oli vuokrattavia kokoushuoneistoja, olivat vallanpitäjät järjestäneet samaan aikaan vapaata musiikkia ja oluen anniskelua pitääkseen joukkoja loitolla MacKellarista.

Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. »Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan; pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.

»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta, ennenkuin se tapahtuu!»

Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat kaivokseen hautautuneet.

»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, että Gazette painattaa kertomuksen?»

»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me elämme tällaisesta.»

Hal silmäili häntä ihmeissään. Hän oli pitänyt varmana, että tosiasioiden julkaiseminen pakottaisi yhtiön toimimaan. Mutta Keating selitti, että Gazettea luki etupäässä vain työkansa, joten sen vaikutus oli verrattain vähäinen. »Lehtemme on iltalehti», selitti hän, »ja kun ihmiset ovat lukeneet valheita koko aamupuolen, on vaikea saada heitä uskomaan totuutta iltapuolella.»

»Me olemme yhteydessä toisten lehtien kanssa, mutta ne ovat samanlaisia köyhänmiehen lehtiä. Jos tapahtuu jotakin aivan kuulumatonta ja me pidämme siitä melua pitkän aikaa, voi sattua, että herätämme huomiota. Joka tapauksessa rajoitamme Lännen sanomalehtiyhtymän salaamien uutisten lukua. Mutta kun on kysymyksessä pieni asia, esimerkiksi miesten kaivokseen sulkeminen, voimme korkeintaan hiukan kiusata Yleistä Polttoaine-Yhtiötä.»

Hal ei ollut päässyt entistä kauemmaksi. »Minun täytyy keksiä jokin toinen keino!» huudahti hän.

»En puolestani ymmärrä, mitä voisitte tehdä», vastasi toinen. Syntyi hiljaisuus; nuori mies painui mietteisiin. »Ajattelin lähteä Western Cityn toimittajien puheille», virkkoi hän hiukan epävarmasti.

»Voin vain kehoittaa teitä säästämään matkarahanne. He eivät huolisi uutisestanne.»

»Hän ei luultavasti ensinkään päästäisi teitä puheilleen. Ja jos päästäisikin, ei kumminkaan ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin. Hän nähkääs ei ole mikään oikea kuvernööri, vaan nukke, joka on asetettu teitä pettämään. Hän liikkuu ainoastaan Harriganin nykäistessä nuorasta.»

»Tiesin luonnollisesti, että hän on Harriganin miehiä. »Mutta —» päätti hän sitten hiukan laimeasti, »mitä sitten voin tehdä?»

Reportterin kasvoihin nousi säälin hymy. »Minä huomaan, että olette ensi kertaa näillä asioilla!» Sitten hän lisäsi: »Olette vielä nuori! Kunhan saatte enemmän kokemusta, jätätte nämä asiat vanhempien henkilöiden hoidettaviksi!» Hal ei kumminkaan huomannut reportterin ivaa. Hän oli kuullut samat sanat kuolettavan vakavasti lausuttuina veljeltään! Sitäpaitsi hän oli vastikään saapunut kauhun tyyssijoilta.

»Mutta ymmärrättehän, mr Keating», huudahti hän, »etten voi istua rauhassa, kun miehet kuolevat kaivokseen!»

»En tiedä, mitä rauhassa-istuminen tekee», vastasi toinen. »Mutta sen tiedän, ettei liikkumisesta koidu teille mitään hyvää.»

Hal kääntyi Edströmin ja MacKellarin puoleen. »Hyvät herrat», sanoi hän, »kuunnelkaa minua hetkinen.» Hänen äänessään oli anova sävy — ikäänkuin hän olisi otaksunut heidän tahallaan kieltäytyvän auttamasta! »Meidän täytyy tehdä jotakin. Meidän täytyy tehdä jotakin! Minä olen kokematon näissä asioissa, mr Keating on oikeassa; mutta te olette niihin perehtyneet. Harkitkaa, hyvät herrat, mitä voidaan tehdä, ja auttakaa minua asian toimeenpanossa!»

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. »Jumala tiesi», sanoi Edström vihdoin.
»Ehdottaisin jotakin, jos osaisin.»

»Samoin minä», virkkoi MacKellar. »Te hyökkäätte päin kiviseinää, nuori mies. Hallitus on täällä pelkkä 'Y.P.Y:n' alajaosto. Virkamiehet ovat kelvottomia — yhtiön palvelijoita kaikki tyynni.»

»Hetkinen vielä», virkkoi Hal. »Harkitkaamme asiaa. Otaksukaamme, että meillä olisi oikea hallitus — mihin toimenpiteisiin silloin ryhtyisimme? Veisimme tällaisen asian piirikunnan yleiselle syyttäjälle, eikö niin?»

»Te mainitsitte hänet jo aikaisemmin», sanoi Hal. »Hän uhkasi syyttää jotakin kaivoksen ylivalvojaa vaalipetoksesta, eikö niin?»

»Ahaa! Muistuu mieleeni, mitä sanoi Jeff Cotton — että hän on ystävällinen kaivosmiehille puheissaan ja yhtiöille teoissaan.»

»Hyvä», virkkoi Hal. »Eikö minun pidä kumminkin käydä hänen luonaan edes koettamassa? Eihän tiedä, vaikka hänen rinnassaan sittenkin olisi sydän.»

»Mutta sittenkin pitäisi asia saattaa hänen tietoonsa. Ellei hän tahdo mitään tehdä, niin onpahan ainakin tiedettynä, ja siitä tulee teille toinen uutinen, eikö totta, mr Keating?»

»Jättämään asian suuren valamiehistön käsiteltäväksi ja syyttämään
Pohjois-Laakson päällysmiehiä.»

»Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika; kaivoksessa olevat miehet eivät pelastuisi.»

MacKellar virkkoi: »En usko, että Dick Parkerin uhkaus paljoakaan merkitsisi. Päällysmiehet tietävät voivansa estää hänen toimenpiteensä.»

»Mutta eikö ole ketään muuta? Eikö minun pitäisi yrittää kääntyä oikeuden puoleen?»

»Alhaalta aloittaakseni», virkkoi skotlantilainen, »on ensinnäkin rauhantuomari».

»Jim Anderson, välskäri. Hän on samanlainen kuin kaikki muut rauhantuomarit — elää pienistä lahjuksista.»

»On, piirioikeus; siinä on tuomarina Denton. Hän on yhtiön neuvonantajan Vaglemanin liikekumppani. Mitä luulette hänestä hyötyvänne?»

»Uskon tosiaankin tarttuvani oljenkorsiin», sanoi Hal. »Mutta niinhän sanotaan hukkuvan tekevän. Joka tapauksessa menen tapaamaan noita henkilöitä. Kenties keksin heidän joukostaan sellaisen, joka suostuu toimimaan. Eihän siitä voi ainakaan vahinkoa olla!»

Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että vahinkoa voisi tapahtua, ja kokivat saada Halin uskomaan uhkaavan pieksemisen tai ammutuksi joutumisen vaaraan. »Ne tekevät sen!» huudahti MacKellar. »Eikä heille koidu siitä yhtään hankaluutta — näyttävät toteen, että teitä on lyönyt joku humalainen italialainen naisesta tapellessanne.»

Hal pysyi kuitenkin itsepintaisesti aiheessaan; hän otaksui asiasta suoriutuvansa, ennenkuin viholliset ehtivät toteuttaa suunnitelmiansa. Hän ei tahtonut ottaa ketään mukaansa; hänellä oli tärkeämmät tehtävät Edströmille ja Keatingille — MacKellar taas ei kyennyt liikkumaan kyllin nopeasti. Hal kehoitti Edströmiä menemään postikonttoriin hakemaan kirjeen ja heti vaihtamaan setelit. Hän aikoi sepittää valalliset selitykset ja viedä ne kuvernöörille, elleivät täkäläiset viranomaiset suostuisi toimimaan. Siihen hän tarvitsi rahoja. Sillävälin piti Billy Keatingin kirjoittaa punnitustarkastajan tarina ja saapua parin tunnin kuluttua American hotelliin saamaan velallisten selitysten jäljennökset Gazettea varten.

Hal oli yhä vielä puettuna niihin kaivosmiehen vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään Edströmin luona sinä iltana, jolloin hänet oli pidätetty. Hän ei kumminkaan suostunut lainaamaan MacKellarilta parempaa pukua, koska tiesi, etteivät vanhan skotlantilaisen vaatteet hänelle sopineet ja että olisi parempi esiintyä aito kaivosmiehenä kuin huonosti puettuna herrana.

Kun asiat oli niin päätetty, lähti Hal kadulle, missä hampaittenrikkoja Pete Hanun alkoi jälleen häntä seurata. Nuori kaivosmies alkoi yhtäkkiä juosta, toinen teki samoin, ja niin he molemmat kiitivät katua, katselijain isoksi ihmeeksi. Hal oli harjoitellut pikajuoksua, ja Pete oli varmaan iloinen, ettei yleisen syyttäjän asunto ollut kovin kaukana.

Viraston ulommassa huoneessa oleva kirjuri sanoi mr Richard Parkerilla olevan kiireellisiä töitä. Hal ei ollut siitä pahoillaan, koska sai hiukan hengähtämisaikaa. Kirjuri katseli uteliaana huohottavaa, punoittavaa nuorukaista, mutta Hal ei antanut mitään selitystä, ja hammastensärkijä odotti ulkona.

Mr Parker otti tulijan vastaan parin minuutin kuluttua. Hän oli hyvinruokittu herrasmies; hänen rehevä leukansa oli äsken ajeltu ja puuteroitu. Hänen pukunsa sopi hyvin, paidanrinnus oli hohtavan valkoinen, ja koko hänen olemuksensa puhui »hyvinvoivasta» henkilöstä. Pöydällä oli papereita, ja hän näytti syventyneen jotakin miettimään.

»Mitä haluatte?» kysyi hän sitten nopeasti katsahtaen nuoreen kaivosmieheen.

»Mr Parker, oletteko tullut kääntäneeksi huomiotanne Pohjois-Laakson kaivosonnettomuuden yhteydessä oleviin seikkoihin?»

»Minä tulen sieltä ja voin antaa teille tietoja, jotka kenties herättävät teissä mielenkiintoa. Sataseitsemän miestä on hautautunut kaivokseen, jonka yhtiön virkailijat ovat sulkeneet, siten saattaen heidät tuhon omiksi.»

Mr Parker siirsi papereitaan ja tarkasteli vierastaan raskaiden silmäluomiensa alitse. »Mistä sen tiedätte?»

»Lähdin sieltä muutamia tunteja sitten. Kaikki kaivoksessa työskentelevät tietävät, että on niin laita.»

»Minä puhun asioista, jotka olen itse nähnyt. Minä näin onnettomuustapauksen ja näin, kuinka kaivoksen aukko peitettiin laudoilla ja purjekankaalla. Tunnen miehen, joka ajettiin pois tänä aamuna, koska oli valittanut tuuletuslaitoksen käyntiinpanon viivästyvän. Räjähdyksestä on kulunut jo kolme päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty.»

Mr Parker esitti sarjan kysymyksiä terävään, epäluuloiseen tapaan kuten ainakin syyttäjät. Hal ei kumminkaan siitä huolinut; olihan miehen velvollisuus ottaa asioista selkoa.

»Sanotte työmiesten olevan selvillä asioista. Mainitkaa minulle muutamia nimiä.»

»Voivat kertoa, mutta voivat jättää kertomattakin. Eräs mies on jo erotettu työstä; kaikki eivät mieli menettää ansiotansa.»

»Otaksutteko, että lähden sinne vain minulle esittämienne huhujen perusteella?»

»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»

Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.

»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan toimeenpanemiseen?»

Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa, haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?

Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden, kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.

»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»

»Luuletteko oppineenne kymmenessä viikossa niin paljon, että voitte syyttää 'murhaajiksi' miehiä, jotka ovat kaiken ikänsä opetelleet sitä ammattia?»

»Sanoin teille jo», huudahti Hal, »ettei se ole vain minun mielipiteeni; se on vanhimpien ja kokeneimpien kaivosmiesten mielipide. Vakuutan teille, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Päällysmiehet eivät välitä mitään työmiehistään. Erään heistä, Alec Stonen, kuultiin sanovan ihmisjoukossa: 'Hiiteen miehet! Pelastakaa muulit!'»

»Kaikki ovat kiihdyksissä», selitti mr Parker. »Kukaan ei voi ajatella säännöllisesti — ette te itsekään. Kun kaivos on tulessa ja tuli leviää niin laajalle, ettei sitä saada sammumaan —»

Oltiin vaiti. »Minun ymmärtääkseni pitäisi kaivostentarkastajan apulaisen olla siellä», virkkoi yleinen syyttäjä äkkiä. »Mikä on hänen nimensä?»

»Häneen vetoamisen vuoksi ajettiin kaivoksilta pois eräs mies,
Huszar-niminen.»

»Niin», virkkoi mr Parker — ja hänen ääneensä tuli sävy, josta Hal huomasi hänen keksineen verukkeensa — »niin, asia kuuluu Carmichaelille; minulla ei ole oikeutta siihen puuttua. Jos hän tulee kehoittamaan minua kannetta nostamaan, teen sen — muussa tapauksessa en. Siinä kaikki, mitä minulla on asiasta sanottavana.»

Hal nousi. »Hyvä, mr Parker», sanoi hän. »Minä olen esittänyt teille tosiasiat. Minulle sanottiin, ettette tulisi mitään tekemään, mutta minä tahdoin antaa teille tilaisuuden. Nyt lähden kuvernöörin luo vaatimaan teitä erotettavaksi!» Sen sanottuaan nuori kaivosmies lähti virastosta.

Hal kulki katua alaspäin hotelliin, missä oli pika- ja konekirjoitusta ammattinaan harjoittava henkilö. Kun tämä nuori nainen huomasi, mikä oli asiana, hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän ei kumminkaan kieltäytynyt tehtävää suorittamasta, ja Hal esitti Pohjois-Laakson kaivosaukon sulkemiseen liittyviä seikkoja anoen Enos Cartwrightin ja Alec Stonen pidättämistä. Sitten hän kertoi, kuinka oli tullut punnitustarkastajan virkaan valituksi ja kuinka häneltä oli kielletty pääsy vaakahuoneeseen, ja vaati kaikkea käytettävissään olevaa lainopillista sanastoa viljellen Enos Cartwrightia ja James Petersiä, Pohjois-Laakson ylivalvojaa ja vaakamestaria, pidätettäviksi näiden rikosten vuoksi. Toisessa valallisessa selityksessään hän kertoi, kuinka aluepäällikkö Jeff Cotton oli pidättänyt hänet yöllä, pahoinpidellyt ja sulkenut vankilaan kuudeksineljättä tunniksi ilman mitään vangitsemismääräystä tai syytettä; vihdoin, että Jeff Cotton, Pete Hanun ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä olivat laittomasti ajaneet hänet pois Pohjois-Laakson kaupungista. Viimeksimainitun asian vuoksi hän vaati vangittaviksi Jeff Cottonin, Pete Hanunin ja kaksi mainitsemaansa tuntematonta henkilöä.

Ennenkuin tämä tehtävä oli suoritettu, saapui Billy Keating tuoden viisikolmatta dollaria, jotka Edström oli saanut postikonttorista. He löysivät julkisen notaarin, jonka edessä Hal valallisesti vahvisti molemmat asiakirjat, ja kun paperit oli asianmukaisesti kirjoihin merkitty ja varustettu valtion leimoilla, jätti Hal jäljennökset Keatingille. Billy, jonka mielestä Pedro oli helvetti kaupungikseen, ei luottanut paikalliseen postitoimistoon, vaan kiiruhti tavoittamaan postijunaa, jonka oli määrä kohta saapua. Palatessaan kadulle he huomasivat henkivartiostonsa lisääntyneen: lisäksi oli tullut eräs humalaiselta näyttävä mies, joka ei yrittänytkään salata aikeitaan.

Hal kääntyi kulman taakse toimistoon, jonka kilvestä luettiin: »J.W.
Anderson, Rauhantuomari.»

Jim Anderson, hevoslääkäri, istui huoneessaan pulpettinsa ääressä. Hän oli ennen virkapukuunsa verhoutumista ilmeisesti purrut tupakkaa; hänen punertavissa viiksissään näkyi vielä tupakanpurun jälkiä. Hal otti huomioon sellaisia yksityiskohtia yrittäen punnita onnistumismahdollisuuksiaan. Hän esitti Pohjois-Laaksossa kokemiaan loukkauksia koskevan valallisen selityksen ja istui odottaen Hänen Kunnianarvoisuutensa lukiessa paperia tuskallisen hitaasti.

Toinen silmäili häntä hetkisen. »Kuulkaa, nuori mies», sanoi hän.
»Sellaista määräystä ei täältä anneta.»

»Siksi, että Jeff Cotton on varasheriffi; hänellä oli oikeus pidättää teidät.»

»Olipa hänellä määräys tai ei, joka tapauksessa oli hänen asiansa pitää huolta järjestyksestä kaivoksilla »

»Minä tarkoitan, ettei ole asiani kysymykseen puuttua. Minkätähden ette käynyt Si Adamsin puheilla?»

»Niin», virkkoi toinen, »minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Saatte itse pitää huolen asiastanne. Millaiseksi muodostuisikaan kurinpito kaivoksilla, jos jokainen potkunsaanut mies voisi tänne tultuaan toimittaa aluepäällikön vangituksi?»

»Otaksukaamme, että hän murhaisi jonkun — antaisitteko siinä tapauksessa pidätysmääräyksen?»

»Ja jos tietäisitte hänen olevan aikeissa murhata — yrittäisittekö häntä siitä estää?»

»Tässä on teille toinen valallinen selitys», sanoi Hal vetäen esiin kaivoksen sulkemista koskevan asiakirjan. Huoneessa vallitsi hiljaisuus tuomari Andersonin syventyessä lukemaan.

Luettuaan hän pudisti jälleen päätänsä. »Ei, te ette voi saada täältä sellaista määräystä.»

»Koska ei ole minun asiani hoitaa kivihiilikaivoksen asioita. Minä en niitä ymmärrä, ja tekisin itsestäni houkkion, jos yrittäisin selittää, kuinka heidän tulee liikettään hoitaa.»

Hal kiisteli hänen kanssaan. Voivatko yhtiön virkailijat kivihiilikaivosta hoitaessaan käsitellä miehiään miten tahtoivat, koska muka vain hoitivat liikettään? Tällaisessa tapauksessa oli heidän käsissään sadanseitsemän miehen ja pojan henki; voiko tosiaankin olla laita niin, ettei lailla ollut mitään sanomista tässä tapauksessa? Mutta mr Anderson pudisti vain päätänsä; ei ollut hänen asiansa puuttua kysymykseen. Hal voi mennä oikeustaloon tiedustelemaan tuomari Dentonilta. Niin Hal keräsi valalliset selityksensä ja lähti jälleen kadulle, missä nyt odotti kolme epäilyttävännäköistä miestä lähteäkseen häntä saattelemaan.

Piirikunnan oikeus piti parhaillaan istuntoa, ja Hal istui hetken oikeussalissa tuomari Dentonia odottaen. Hän näki jälleen edessään rehevän ja hyvinruokitun herrasmiehen, jonka punakat kasvot paistoivat mustan silkkikauhtanan yläpuolella. Nuori kaivosmies huomasi katselevansa epäluuloisesti sekä kauhtanaa että kasvoja. Oliko tosiaankin laita niin, että Hal oli muuttumassa kyynilliseksi ja alkoi menettää uskoa lähimmäisiinsä? Siinä tuomaria katsellessaan hän ajatteli, ettei ollut hätäkään istua tuomarintuolissa, kun liiketoveri esiintyi tuolin edessä kivihiiliyhtiön neuvonantajana!

Väliajalla Hal puhutteli sihteeriä ja sai kuulla, että tuomari oli tavattavissa puoli viiden aikaan; mutta pian senjälkeen tuli saliin Pete Hanun, joka kuiskasi jotakin sihteerille. Sihteeri silmäili Halia ja meni sitten kuiskaamaan jotakin tuomarille. Puoli viiden aikaan, kun istunto oli julistettu päättyneeksi, tuomari nousi ja vetäytyi yksityiseen virkahuoneistoonsa, ja kun Hal tiedusteli sihteeriltä, ilmoitti viimeksimainittu hänelle, ettei tuomarilla ollut aikaa päästää häntä puheilleen.

Hal ei kumminkaan vääjännyt niin vähästä. Oikeussalista johti käytävään sivuovi, ja Hal huomasi sihteerin kanssa kiistellessään tuomarin punakkain kasvojen vilahtavan ohi.

Hän lähti niitä takaa-ajamaan. Hän ei huutanut eikä aikaansaanut minkäänlaista häiriötä, vaan ehdätti luo ja virkkoi rauhallisesti: »Tuomari Denton, minä vetoon teihin saadakseni oikeutta!»

Tuomari kääntyi ja katseli häntä, kasvoissa ärtynyt ilme. »Mitä minulta tahdotte?»

Hetki oli pulmallinen, sillä Pete Hanun oli Halin kintereillä, ja tuomarin olisi vain tarvinnut nyökätä, jotta Pete olisi käynyt kiinni Halin kaulukseen. Mutta tuomari suostui yllätettynä keskustelemaan nuoren kaivosmiehen kanssa, ja salapoliisi epäröi väistyen sitten pari askelta taaksepäin.

Hal toisti anomuksensa. »Teidän kunnianarvoisuutenne, Pohjois-Laakson kaivoksessa on tänä hetkenä sataseitsemän miestä ja poikaa kuoleman kielissä. Heidät surmataan, ja minä yritän pelastaa heidän henkeänsä.»

»Hyvä», vastasi Hal, »minä lähden kanssanne ja kerron teille mennessämme». Hän ei suonut »Hänen kunnianarvoisuudelleen» tilaisuutta sanoa, miellyttikö sellainen asian järjestely häntä vai ei. Hän lähti tuomarin keralla, ja Pete Hanun ja kaksi muuta miestä seurasivat suunnilleen kymmenen askelen päässä jäljessä.

Hal kertoi asian niinkuin oli sen kertonut mr Richard Parkerille ja sai saman vastauksen. Sellaisia seikkoja ei ollut helppo ratkaista; ne tuskin kuuluivat tuomarin tehtäviin. Kaivoksilla oli valtion viranomainen, jonka tuli ratkaista, tapahtuiko lainrikkomusta.

Hal kertoi jälleen, että mies, joka oli esittänyt valituksen mainitulle viranomaiselle, oli ajettu pois kaivoksilta. »Minä jouduin samoin poisajetuksi, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Ajetaan kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne! Vähän aikaisemmin sulkivat minut vankilaan, missä minua pidettiin kuusineljättä tuntia ilman minkäänlaista oikeutusta.»

»En tehnyt mitään muuta kuin että kaivosmiesten muodostama komitea valitsi minut punnitustarkastajaksi.»

»Niin, teidän kunnianarvoisuutenne. Minulle on kerrottu, että on olemassa laki, jonka mukaan yhtiön tulee sallia miesten valitseman ja palkkaaman henkilön pitää silmällä, että miesten vaunut punnitaan oikein. Eikö olekin niin laita.»

»Minulle kerrottiin, että tuo laki on ollut voimassa jo viisi-kuusitoista vuotta ja että rangaistukseksi määrätty sakko on viidenkolmatta ja viidensadan dollarin väliltä. Se on asia, josta ei käy kiisteleminen, teidän kunnianarvoisuutenne — miehet ilmoittivat ylivalvojalle tahtovansa palkata minut siihen virkaan, mutta kun sitten lähdin vaakahuoneeseen, ei minua päästetty lähellekään; sitten minut pidätettiin ja suljettiin vankilaan ja vihdoin ajettiin pois kaivoksilta. Olen laatinut näistä asioista valalliset selitykset ja luulen oikeudenmukaisesti voivani vaatia syyllisiä pidätettäviksi.»

»Voin, teidän kunnianarvoisuutenne. Eräs komiteaamme kuuluva mies, John Edström, on nykyjään Pedrossa, koska häntä ei päästetä takaisin taloon, jonka hän on vuokrannut suorittaen vuokrasumman. Toinen, Mikko Sikoria, on hänkin ajettu pois kaivoksilta. Pohjois-Laaksossa on paljon muitakin, jotka tuntevat koko jutun.»

Oltiin vaiti. Tuomari Denton katseli ensimmäisen kerran nuorta kaivosmiestä, joka kulki hänen vierellään. Sitten hän kurtisti kulmansa juhlalliseen ajatukseen, ja hänen äänensä muuttui syväksi ja merkitseväksi. »Minä otan asian harkittavaksi. Mikä on nimenne, ja missä asutte?»

»Joe Smith, teidän kunnianarvoisuutenne. Minä asun MacKellarin luona, mutta en tiedä, kuinka kauan voin siellä vielä olla. Yhtiön urkkijat vahtivat taloa kaiken aikaa.»

»Tälläkin hetkellä seuraa kolme niistä kintereillämme», sanoi Hal. »Eräs niistä on sama Pete Hanun, joka auttoi minua Pohjois-Laaksosta karkotettaessa. Jos käännätte päätänne, näette heidät jäljessämme.»

»Minulle on sanottu», jatkoi Hal, »että henkeni joutuu vaaraan, jos menettelen niinkuin nyt menettelen. Otaksun, että minulla on oikeus pyytää suojaa.»

»Ensinnäkin toivon teidän pidättävän nuo miehet, jotka kulkevat kintereilläni.»

»Ei ole minun asiani toimittaa sellaisia pidätyksiä. Teidän tulee kääntyä poliisiviranomaisten puoleen.»

»Minä en näe yhtäkään poliisimiestä. Sanokaahan minulle, mistä sellaisen löydän.»

Niin ankara itsepintaisuus alkoi olla liikaa hänen kunnianarvoisuudelleen. »Nuori mies, te olette varmaan lukenut roskaromaaneja, ja ne ovat käyneet hermoillenne!»

»Mutta voinhan joutua surmatuksi, ennenkuin tapaan poliisimiehen, teidän kunnianarvoisuutenne!»

Hänen kunnianarvoisuuttaan ei tuo mahdollisuus näyttänyt ollenkaan liikuttavan.

»Minulla on tässä muutamia valallisia selityksiä», sanoi Hal.
»Tahdotteko ottaa ne?»

»Vielä eräs kysymys — jos sallitte, teidän kunnianarvoisuutenne. Voitteko sanoa, mistä täällä löydän kunniallisen lakimiehen — miehen, joka ottaa ajaakseen asiaani Yleistä Polttoaine-Yhtiötä vastaan?»

Oltiin vaiti, kauan. Tuomari Denton, mr Vaglemanin liikekumppani, tuijotti suoraan eteensä kävellessään. Hänen mielessään voi esiintyä monimutkaisia asioita, mutta hänen piirteensä eivät mitään sellaista ilmaisseet. »Ei, nuori mies», sanoi hän vihdoin, »ei ole minun asiani antaa teille sellaisia neuvoja». Samassa tuomari käännähti ja meni klubiinsa.

Hal seisoi ja katseli muhkeata miestä, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten hän kääntyi ja kulki pysähtyneiden urkkijain ohi. Hän silmäili heitä jäykästi, mutta ei virkkanut mitään. Miehet seisoivat hekin ääneti tuijottaen, ja lähtivät jälleen liikkeelle Halin ehdittyä suunnilleen kymmenen askelen päähän.

Tuomari Denton oli maininnut poliisin, ja kun Hal samassa huomasi tulleensa raatihuoneen luo, johtui hänen mieleensä, että oli kenties soveliasta saattaa tämä vainoamisjuttu Pedron pormestarin tietoon. Hän ihmetteli itsekseen, millainen saattoi olla tällaisen pesän korkein viranomainen, ja saapui asiasta tiedusteltuaan mr Ezra Perkinsin virkahuoneeseen. Pormestari oli lempeäeleinen pieni herra, joka oli harjoittanut hautausliikettä, ennenkuin muuttui demokraattisen »koneiston» kokkakuvioksi.

Hän istui tuolissaan hermostuneesti sormien hyvinhoidettua ruskeata partaansa ja yrittäen kiemurrella irti siitä pulmasta, johon Hal hänet saattoi. Niin, voihan olla mahdollista, että nuorta kaivosmiestä kadulla seurattiin, mutta riippui olosuhteista, oliko se lainmukaista vai ei. Jos hän oli aiheuttanut häiriötä Pohjois-Laaksossa ja jos oli syytä otaksua hänen suunnittelevan kolttosia, niin yhtiö epäilemättä tahtoi pitää häntä silmällä. Mutta Pedro oli lakia ja oikeutta harrastava kaupunki, ja pormestari lupasi suojella hänen oikeuksiaan, jos hän käyttäytyi moitteettomasti.

Hal vastasi mainitsemalla mitä oli sanonut MacKeller: että miehiä piestiin kaduilla keskellä päivää. Siihen mr Perkins vastasi, että tapauksista ei oltu saatu täyttä selvyyttä ja että ne olivat sattuneet ennen hänen pormestarikautensa alkua. Hän oli uudistusmielinen ja oli antanut keskuspoliisille nimenomaisen määräyksen, ettei sellaista saanut enää sattua.

»Lähdettekö nyt kanssani poliisikamariin antamaan määräyksiä?» kysyi
Hal.

Hän näytti olevan sitäpaitsi kotiin lähtemässä. Hän oli säälittävä pieni nakertaja, ja oli häpeä häntä kiusata, mutta Hal viipyi sittenkin hänen luonaan vielä parikymmentä minuuttia väitellen ja kehoittaen — kunnes pikku nakertaja vihdoin poukahti ovelle ja pakeni automobiilissään. »Voitte itse mennä poliisikamariin», olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän pani koneen liikkeeseen, ja Hal päätti noudattaa kehoitusta. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa, mutta hän oli joutunut jonkinlaisen itsepintaisen raivon valtaan. Hän ei tahtonut vääjätä.

Eräs ohikulkija tiesi hänelle sanoa, että poliisin päämaja oli samassa rakennuksessa, sisäänkäytävä kulman takana. Hal meni sinne ja tapasi virkapukuisen miehen kirjoittamassa pulpetin ääressä. Mies sanoi poliisipäällikön lähteneen »vähän kävelemään». Hal istuutui odottamaan ikkunan luo, josta voi nähdä kadulla odottelevat kolme vainoojaansa.

Pulpetin ääressä oleva mies kirjoitti edelleen, mutta katsahti tavan takaa nuoreen kaivosmieheen vihaisesti, kuten ainakin amerikkalainen poliisimies alempaan luokkaan kuuluvaan henkilöön. Hal ei ollut sellaista ennen kokenut ja huomasi nyt yhtäkkiä katuvansa, ettei ollut lainannut MacKellarin vaatteita. Poliisilta kenties olisi jäänyt huomaamatta, etteivät ne hänelle sopineet.

Poliisipäällikkö saapui. Hänen sininen virkapukunsa peitti tanakkaa ruhoa, ja hänen viiksensä osoittivat, että kävelylläolo oli johtanut hänet oluen läheisyyteen. »Mikä asiana, nuori mies?» kysyi hän suunnaten katseensa Haliin.

»Mitä tahdotte minun tekevän?» kysyi poliisipäällikkö selvästi vihamieliseen sävyyn.

»Voitte vangita heidät, jos se käy välttämättömäksi. Voin osoittaa heidät teille, jos käytte tänne ikkunaan.»

Poliisipäällikkö ei liikahtanutkaan. »Otaksun, että heillä on jokin syy, jos kerran teitä seurailevat. Oletteko rettelöinyt kaivoksilla?» Hän esitti kysymyksensä äkillisen voimakkaasti, ikäänkuin hänen mieleensä olisi johtunut, että Hal oli vangittava.

»En», vastasi Hal puhuen niin terhakasti kuin voi, »en tosiaankaan, minä en ole rettelöinyt. Olen vain vaatinut oikeuksiani.»

Nuori kaivosmies oli halukas vastaamaan, mutta toinen keskeytti heti. »Käyttäytykää moitteettomasti ollessanne tässä kaupungissa, nuori mies, muistakaa se! Jos niin teette, ei kukaan teitä ahdista.»

Poliisipäällikköä huvitti oma leikinlasku, mutta vain hetkisen.
»Ymmärrättekö, nuori mies, te saatte oikeutenne tässä kaupungissa,
mutta me emme pidä agitaattoreista emmekä väitä pitävämme.
Ymmärrättekö?»

»Nimitättekö henkilöä agitaattoriksi, jos hän vaatii laillisia oikeuksiaan?»

»Minulla ei ole aikaa väitellä kanssanne, nuori mies. Ei ole helppoa pitää yllä järjestystä kaivoksilla, ja minulla ei ole halua puuttua siihen asiaan. Otaksun, että yhtiön salapoliiseilla on tässä kaupungissa samat oikeudet kuin teillä.»

Oltiin vaiti. Hal huomasi, ettei auttanut enempää keskustella poliisipäällikön kanssa. Hän näki nyt ensimmäisen kerran amerikkalaisen poliisimiehen sellaisena kuin hän ilmenee kapinoivalle työmiehelle, ja tämä kokemus tuntui hänestä erittäin opettavalta. Hänen sydämensä oli täynnä dynamiittia, kun hän palasi kadulle, ja dynamiitin määrää ei suinkaan vähentänyt Pete Hanunin ja kahden muun veikon ivallinen hymy.

Hal arveli nyt tyhjentäneensä kaikki Pedron kaupungin tarjoamat lailliset mahdollisuudet; poliisipäällikkö ei ollut maininnut ketään toista, jonka luo hän olisi voinut lähteä, ja niin ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin palata MacKellarin luo ja odottaa, kunnes Western Cityn yöjuna tulisi. Hän aikoi jälleen juoksuttaa vainoojiansa purkaakseen siten edes osan kiukkuansa, mutta huomasi miesten arvanneen tämän tempun. Tuli näet automobiili, johon kaikki kolme nousivat. Hal ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan otti ajurin, ja niin palasi koko retkikunta komeasti MacKellarin asunnolle.

Hal havaitsi vanhan raajarikkoisen olevan kiihtyneessä mielentilassa. Koko iltapuolen oli puhelinkello kilissyt; henkilö toisensa jälkeen oli häntä varoittanut — toiset pyytäneet, toiset solvanneet. Oli selvää, että vanha mies oli eräistä riippuvainen, mutta hän ei antanut itseään säikyttää eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Hal menisi hotelliin junanlähtöön saakka.

Sitten palasi Keating tuoden kuohuttavia uutisia. Yleisen Polttoaine-Yhtiön ylijohtaja Schulman oli toimittanut lähettinsä häntä etsimään ja oli saanut hänet vihdoin toimistoonsa, missä oli häntä vuoroin imarrellut, vuoroin uhannut. Cartwright oli yrittänyt puhelimessa vakuuttaa Keatingille, että hän oli tehnyt yhtiölle vääryyttä. Cartwright oli kertonut Keatingille, kuinka Hal muka oli yrittänyt kiristää rahoja yhtiöltä. »Hän lisäsi ohimennen», sanoi Keating, »että olitte vietellyt tytön kaivoksilla».

Seurasi vaitiolo, jonka keskeytti Billyn nauru. »Älkää tuijottako minuun noin. Enhän minä ole sitä sanonut!»

»Älkää tuosta huoliko, poikaseni», virkkoi pyylevä mies tyynnytellen. »On aivan tavallista, että asiaan sekoitetaan joku nainen. Se on varsin helppoa — sillä on aina tietenkin olemassa nainen. Niin luullakseni tässäkin tapauksessa?»

»Mutta te olitte hänelle ystävällinen? Olitte kävelyllä ihmisten nähden?»

Keating silmäili ihan hämmästyneenä vihastunutta nuorta kaivosmiestä.
»Mitä aiotte tehdä? Piestä hänet jonakin yönä, niinkö?»

Nuori kaivosmies ei vastannut mitään. »Sanoitte hänen kuvailleen tytön ulkomuotoa?»

»Hän oli kyllin ystävällinen sanoakseen, että tyttö oli punatukkainen kaunotar, jolla oli suojana vain juoppo isä. Minä voin ymmärtää, että se tekee tytön elämän vaikeaksi kaivoksilla.» Oltiin vaiti. »Mutta kuulkaahan», sanoi reportteri, »te teette tytölle vain vahinkoa, jos nostatte asiasta melun. Kukaan ei usko, että kaivoksilla on kunnollisia naisia. Ja enpä tosiaankaan tiedä, kuinka voisi olla, kun ottaa huomioon, millaista väkeä ovat kaivosten päällysmiehet ja millainen valta heillä on.»

Keating sytytti parhaillaan sikariaan. Hän pysähtyi kesken sytyttämisen, ja hänen katseensa suuntautui Haliin. »Poikani», sanoi hän, »minä en pitänyt asianani muodostaa itselleni minkäänlaista mielipidettä».

»Se on toinen asia! Minä sanoin olleeni sanomalehtimiehenä jo monet vuodet ja hyvin tuntevani hänen juonensa.»

»Minä kiitän teitä siitä», sanoi Hal. »Teitä kenties huvittaa kuulla, ettei asiassa ole mitään perää.»

»Teitä kenties huvittaa vielä kuulla, etten jätä asiaa, ennenkuin olen saanut Cartwrightin sen peruuttamaan.»

»Olettepa yritteliäs mies!» nauroi reportteri. »Eikö teillä ole jo kyllin tekemistä, kun tahdotte saada kaikki miehet pois kaivoksesta?»

Billy Keating sanoi tuntevansa erään miehen, joka oli suostuvainen puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ja ilmaisemaan, mitä Halia vastaan suunniteltiin. Hän lähti nyt miestä tapaamaan. Hal ja Edström jäivät päivälliselle MacKellarin luo. Ei uskallettu käyttää ruokasalia, vaan sijoitettiin pöytä yläkerran eteishalliin. MacKellarin vaimon ja tyttären levottomuus oli ilmeinen, ja sen nojalla Hal käsitti jälleen paremmin hiilikaivoksilla vallitsevan hirmuvallan. Tässä oli amerikkalaisia naisia amerikkalaisessa kodissa, jossa huomasi hienostumista ja kulttuuria; mutta heidän tunteensa ja toimintansa oli kuin venäläisten kumouksellisten, jotka pelkäsivät Siperiaa ja kasakanpiiskaa!

Parin tunnin kuluttua palasi reportteri tuoden uutisia. »Nyt on piru merrassa, nuori mies.»

»Näin hänet automobiilissä. Hän on voinut lähteä Pohjois-Laaksosta tähän aikaan vain vakavissa aikeissa, sen voitte uskoa.»

»Sitä on mahdoton tietää. On mahdollista, että hän antaa teitä piestä; mahdollista myös, että hän kuljetuttaa teidät kaupungista ja jättää aavikolle; voipa käydä niinkin, että hän antaa vangita teidät.»

»Tai irtolaisuudesta, tai epäiltynä jonkin texasilaisen pankin ryöstäjäksi, tai syytettynä siitä, että olette murhannut isoisänne äidin Tasmaniassa. Pääasia on hänelle, että hän saa teidät lukkojen taakse, kunnes häiriö on ohi.»

»Minä en halua joutua vangituksi», sanoi Hal. »Mieluummin nousen
Western Cityn junaan.»

»Voi käydä niin, että joudutte odottamaan huomiseen asti», vastasi Keating. »Rata on joutunut epäkuntoon — tavaravaunu on suistunut raiteilta repien ne; kuluu hiukan aikaa, ennenkuin rata tulee korjatuksi.»

He pohtivat tätä uutta pulmaa puolelta ja toiselta. MacKellar ehdotti, että kutsuttaisiin puoli tusinaa tuttavia ja suojattaisiin Halia yön aikana, ja Hal oli jo suostua tähän ehdotukseen, kun Keatingin satunnainen huomautus käänsi keskustelun toiselle tolalle. »On eräs toinenkin henkilö, jonka täytyy viipyä täällä sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kivihiilikuninkaan poika!»

»Nuori Percy Harrigan. Hänellä on täällä erikoinen vaununsa — tai oikeastaan kokonainen juna. Ajatelkaahan — ateriavaunu, salonkivaunu ja kokonaista kaksi makuuvaunua! Eikö tekisi mielenne olla kivihiilikuninkaan poika?»

»Kaivosonnettomuuden vuoksi?» toisti Keating. »En usko hänen siitä mitään kuulleen. He ovat tehneet retken suureen kanjoniin, kerrottiin minulle; junassa on vaunu automobiilien kuljettamista varten.»

»Ei, hän on New Yorkissa. Percy on isäntänä. Hän on ottanut automobiilin ulos ja käynyt kaupungilla, mukanaan kaksi muuta nuorta miestä ja joitakin neitejä.»

»Siitä en saanut selkoa. Se nähkääs kelpaisi Gazetten uutiseksi: kivihiilikuninkaan poika saapuu ihan sattumalta hetkenä, jolloin sataseitsemän hänen orjaansa on kaivoksessa tuhoutumassa! Kunhan olisin saanut hänet lausumaan sanankaan onnettomuudesta! Kunhan saisin hänet edes sanomaan, että hän on siitä kuullut!»

»Kadulla. He pysähtyivät rohdoskaupan luo, ja minä astuin luo. 'Mr Percy Harrigan, ellen erehdy?' Hän katseli myymälään minun pääni ylitse. 'Minä olen reportteri', sanoin minä, 'ja haluan kysyä teiltä, mitä mieltä olette Pohjois-Laakson kaivosonnettomuudesta'. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän äänellä, jonka muistaminenkin saa veren hyytymään. 'Vain pari sanaa', kehoitin minä. 'Minä en antaudu haastateltavaksi', vastasi hän, ja siinä kaikki — hän tuijotti yhä pääni yli, ja kaikki toiset tuijottivat suoraan eteensä. Ensimmäiset sanani olivat saaneet heidät jäisen kylmiksi. Tunsin itseni siinä jäätyneeksi matoseksi!»

»Eikö olekin ihmeellistä», virkkoi Billy, »kuinka nopeasti aristokratiaa syntyy! Katsellessaan noita ihmisiä, heidän automobiiliään ja ylhäistä käytöstään, olisi voinut luulla heidän hallinneen maailmaa aina Wilhelm Valloittajan ajoilta. Ja vanha Peter on tullut tänne kerjuupussi olkapäällä!»

»Sellaista kiirettä, että seuraavan miespolven aikana olemme ehtineet helvettiin», virkkoi reportteri. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: »Mutta olipa joukossa tyttö, jota kannatti katsella! Hän kelpasi minulle! Tiedättehän, millaisiin untuvaisiin, pehmeisiin hahtuvaisiin ne pukeutuvat — ei auta muu kuin ajatella keväistä kukkatarhaa. Se tyttö, josta puhun, oli ihan omenankukan värinen!»

»Olen», vastasi toinen. »Tiedän hyvin, että se on pelkkää petosta, mutta siitä huolimatta se panee sydämeni pamppailemaan. Tekee aina mieleni ajatella, että he ovat niin kauniita kuin näyttävät olevan.»

Sitten hän vaikeni naurahtaen. »Älkää kantako sydäntänne nuttunne hihassa, mr Keating. Hän voisi alentua sen nokkaisemaan ohimennessään.»

»Teiltä, mieheltä!» nauroi Hal. »En tahdo syyttää naista teeskentelijäksi, mutta hänellä on osansa näyteltävänä maailmassa, ja hänen tulee alinomaa harjoitella.»

Oltiin vaiti. Reportteri silmäili nuorta miestä uteliaammin kuin ennen. »Minä tässä ihmettelen teitä», sanoi hän. »Kuinka olette oppinut niin hyvin tuntemaan joutilaan luokan psykologiaa?»

»Minulla oli rahoja aikoinani», vastasi Hal. »Minun sukuni on köyhtynyt yhtä nopeasti kuin Harriganit ovat rikastuneet.»

Hal alkoi kysellä Keatingilta omenakukkatytöstä. »Ehkäpä voin arvata, kuka hän on. Millaiset ovat väriltään hänen hiuksensa?»

»Kuin rikottu rintasokeri», vastasi Billy, »mutta aivan hahtuvaisen hienot, kuin tähtitomua kimaltelevat. Silmät olivat ruskeat, posket kuin mansikka ja maito.»

»Oliko hänellä kaksi riviä hohtavanvalkoisia hampaita, jotka välkähtivät helminä näkyviin hänen hymyillessään?»

»Hän siis katseli teitä ruskeilla silmillään, jotka olivat aivan avoimet, ihmettä uhkuvat?»

»Oliko hänellä pehmeä valkoinen olkihattu, siinä viheriöitä ja valkoisia kukkia, oliivin viheriä harso ja ehkä vielä kellahtavia nauhoja?»

»Ehkä», virkkoi Hal. »Tai kenties kuvailen vain jonkin aikakautisen julkaisun kansikuvaa!» Hän hymyili, mutta huomasi sitten puhetoverinsa uteliaisuuden ja lisäsi: »Uskon tosiaankin tuntevani hänet. Jos otaksutte miss Jessie Arthurin olevan mukana Harriganin huviretkellä, ette varmaankaan pahoin erehdy.»

»Minä en saa erehtyä vähääkään», sanoi reportteri: »Tarkoitatteko
Robert Arthurin tytärtä?»

»Pankkiliikkeen Arthur & Sons perijätärtä», sanoi Hal. »Satun tuntemaan hänet ulkonäöltä.»

»Ja sydänkultanne tykytti aina niin, että tuskin kykenitte rahaa laskemaan?»

»Ja ihmettelitte itseksenne, oliko hän yhtä hyvä kuin kaunis! Jonakin päivänä mieltänne värisytti toivo, seuraavana olitte kyynillinen ja katkera — kunnes vihdoin heittäydyitte epätoivoon ja pakenitte kivihiilikaivoksille!»

He nauroivat, ja MacKellar ja Edström yhtyivät iloon. Mutta Keating kääntyi kohta vakavaksi. »Minun pitäisi sittenkin yrittää saada jotakin irti siitä asiasta!» huudahti hän. »Täytyy saada heidät sanomaan jotakin kaivosonnettomuudesta. Ajatelkaahan, millainen uutinen siitä sukeutuisi!»

»En tiedä, tiedän vain, että täytyy yrittää. Liikuskelen junan läheisyydessä; voihan sattua, että pääsen puhuttelemaan jotakin palvelijaa.»

»Haastattelemaan kivihiilikuninkaan ministeriä!» nauroi Hal. »Miltä tuntuu, kun saa valmistaa makuusijan monen miljoonan omistajalle!»

»Miltä tuntuu, kun saa myydä täytettyjä taateleita pankkiirin tyttärelle!» virkkoi toinen vuorostaan.

Mutta samassa jo oli Halin vuoro kääntyä vakavaksi. »Kuulkaa, mr Keating», sanoi hän, »minkätähden ette lähetä minua haastattelemaan nuorta Harrigania?»

»Niin, minua. Minä olen sopiva henkilö — eräs hänen kaivosmiehistään!
Minähän teen hänelle rahaa, eikö totta? Minä tiedän hänelle kertoa
Pohjois-Laaksosta.»

Hal näki reportterin tuijottavan kiihtyneesti ja jatkoi: »Minä olen käynyt yleisen syyttäjän, rauhantuomarin, piirikunnan tuomarin, pormestarin ja poliisipäällikön puheilla. Miksi siis en kävisi kaivosten omistajaa puhuttelemassa?»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Billy. »Luulenpa tosiaankin, että siihen kykenette!»

»Mutta se ei käy päinsä», arveli reportteri: »Ette pääse lähellekään, ellette ole hyvin puettu.»

»Tiedättekö varmaan? Voivathan nämä vaatteet kelvata jollekin rautatieläiselle. Voihan vaunuissa olla jotakin korjattavaa — juotettavaa tai muuta.»

Oltiin vaiti; Keating mietti asiaa. »Oikeastaan», sanoi hän sitten, »on yhdentekevää, onnistutteko vai ette — syntyyhän jo juttua yrittämisestäkin. Eräs kivihiilikuninkaan orja vetoamassa hänen poikaansa! Plutokratian säälimätön käsi torjuu työmiesten anelun!»

»Niin kyllä», virkkoi Hal, »mutta minä aion tosiaankin mennä hänen luoksensa. Luuletteko hänen jo palanneen junaan?»

MacKellar ja Edström olivat lumoutuneina kuunnelleet tuota mielenkiintoista keskustelua. »Sen täytyy siis olla ihan taloni takana», sanoi MacKellar.

»Se on lyhyt juna — neljä salonkivaunua ja matkatavaravaunu», lisäsi
Keating. »Ei varmaankaan ole vaikea sitä tuntea.»

Vanha skotlantilainen oli sentään toista mieltä. »Vaikeus on kenties siinä, kuinka pääsemme ulos. En usko, että päästävät teidät poistumaan tänä iltana.»

»Jumaliste, niin on laita!» huudahti Keating »Juttelemme tässä liian paljon — pidetäänpä kiirettä. Luuletteko niiden vartioivan takaovea?»

»Kuulkaa», puuttui Hal puheeseen, »johtuu jotakin mieleeni. Eiväthän ne ole estäneet teitä menemästä ulos, mr Keating?»

»Otan teidän viittanne ja hattunne», lisäsi Hal. »Olen tarkannut teidän käyntiänne ja luulen osaavani sitä jäljitellä. Mr Keatingin ne epäilemättä tuntevat juuri häneksi.»

»Minä lähden ulos etuovesta samalla kertaa!» virkkoi Edström, jonka vanhaa ääntä värisytti kiihtymys. »Ehkäpä eksyvät siten jäljiltä.»

He olivat istuneet yläkerrassa MacKellarin huoneessa. Nyt he nousivat ja alkoivat laskeutua portaista, kun samassa kuului soitettavan etuoven kelloa. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan. »Ovat tulleet!» kuiskasi Keating.

MacKellar istuutui heti ja ojensi kainalosauvansa Halille. »Hattu ja viitta ovat eteishuoneessa», sanoi hän. »Koettakaa!» Hänen sanansa olivat pontevat, mutta hänenkin äänensä vapisi. Hän ei ollut enää nuori eikä voinut suhtautua seikkailuun kevyesti.

Hal ja Keating riensivät alakertaan, Edström heidän jäljessään. Hal otti viitan ja hatun, ja ensin he menivät takaovelle Edströmin lähtiessä avaamaan tulijoille.

Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle. Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina miehinä »mr MacKellarille», että Gazette oli sanomalehti, joka uskoi kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista puistotielle.

Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia. Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei mies ollut erottanut hänen kasvojansa.

Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»

Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.

Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»

Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus: »Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi ikkunaruutu.

Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.

Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän syöksyi päin.

Hän tuli ensinnä pitkään kapeaan käytävään, jonka voi tuntea ruokailuvaunun keittiöpuoleksi; käytävän toisessa päässä oli kierto-ovi, ja Hal kiiruhti sinne. Hän kuuli junailijan käskevän pysähtymään, mutta ei siitä huolinut. Hän heitti yltään viitan ja hatun, työnsi oven auki ja astui kirkkaasti valaistuun suojaan — kivihiilikuninkaan pojan luo.

Ruokailuvaunun valkoiset pöytäliinat ja hiotut lasit hohtelivat sähkövalossa, jota himmensivät punaiset varjostimet. Pöydässä istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja yhtä monta nuorta naista, kaikki juhlapuvuissa; lisäksi pari kolme vanhempaa naishenkilöä. He olivat vastikään aloittaneet ateriansa, nauroivat ja juttelivat, kun samassa saapui tämä odottamaton, kaivosmiehen vaatteisiin puettu vieras. Hän ei astunut sisään uhkaavasti, mutta kohta hänen jäljessään tuli lihava, hikoileva, hurjannäköinen mies, joka puhkui kuin vanhamallinen höyryveturi; hänen jäljessään tuli junailija, ilmeisesti yhtä kiihtyneessä mielentilassa. Keskustelu tietenkin katkesi. Nuoret naiset kääntyivät tuoleissaan, ja muutamat nuoret miehet hypähtivät seisaalleen.

Seurasi vaitiolo, kunnes eräs nuorista miehistä astui eteenpäin ja kysyi niinkuin se, jolla on oikeus kysyä:

Hal astui kohti puhujaa, joka oli hoikka ja moitteeton, mutta ei hienonnäköinen nuorukainen. »Terve Percy!» sanoi Hal.

Toisen kasvoihin tuli hämmästynyt ilme. Hän katsoi tuijotti, mutta ei voinut uskoa näkemäänsä. Sitten kuului yhtäkkiä eräs nuori neiti huudahtavan. Hänen hiuksensa olivat halkaistun rintasokerin väriset, mutta hahtuvaiset ja ihmeen kauniit, kuin tähtivälkkeiset. Posket olivat mansikan ja maidon väriset, ja ruskeat silmät katselivat suurina, ihmettä täynnä. Hänellä oli yllään oliivinviheriä leninki, ja paljaille hartioille oli heitetty harsomainen valkoinen huivi.

Hänen puheensa keskeytti ulkoa kuuluva melu. »Odota hetkinen», sanoi
Hal tyynesti. »Luulen, että tulee vielä joku.»

Ovi työnnettiin auki tuimasti, niin tuimasti, että Billy Keating ja junailija viskautuivat syrjään. Ovelle ilmaantui Jeff Cotton.

Aluepäällikkö oli hengästynyt, hänen kasvoissaan oli ajon kiihkeä ilme. Oikeassa kädessä hänellä oli revolveri. Hän katseli ympärilleen ja huomasi molemmat takaa-ajamansa miehet, kivihiilikuninkaan pojan ja muut hämmästyneet läsnäolijat. Jeff Cotton seisoi siinä kuin ukkoseniskemänä.

Ovi työnnettiin jälleen auki, niin että hänen oli pakko väistyä syrjään, ja sisään syöksyi kaksi miestä, kummallakin revolveri kädessä. Etumainen oli Pete Hanun, joka hänkin jäi ihmeissään tuijottamaan. »Hammastensärkijältä» itseltään puuttui kaksi hammasta, ja niiden puuttuminen tuli havaittavaksi, kun hänen nyrkkeilijän-leukansa valahti alas. Hän oli luultavasti ensimmäistä kertaa hyvässä seurassa, ja hänen tuntonsa olivat luultavasti samanlaiset kuin pojan, joka yllätetään hillokaapilta.

Percy Harriganin käytös muuttui ilmeisesti käskeväksi. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.

»Salli minun selittää. Mutta kaikkein ensinnä esittelen sinulle tuttavani. Harrigan, tämä on ystäväni Keating.»

Billy tajusi samassa, että hänellä oli hattu päässä. Hän tempasi sen pois, mutta muuten hänen sosiaaliset vaistonsa kerrassaan pettivät. Hän osasi ainoastaan katsoa tuijotella. Hän oli yhä vielä hengästynyt.

»Billy on reportteri», selitti Hal. »Mutta älä huoli olla levoton — hän on gentleman eikä petä luottamustasi. Ymmärräthän, Billy?»

»Ja tässä», jatkoi Hal, »on Jeff Cotton, Pohjois-Laakson aluepäällikkö.
Otaksun tietäväsi, Percy, että Pohjois-Laakson kaivokset kuuluvat
Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle. Tässä on mr Harrigan, Cotton.»

Samassa Cotton muisti hattunsa, samoin revolverinsa, jota yritti piilottaa selkänsä taakse.

»Tässä», jatkoi Hal, »on mr Pete Hanun, ammatiltaan hampaittenrikkoja. Tämä toinen herrasmies, joka luultavasti on hampaittenrikkojan apulainen, on nimeltään minulle tuntematon.» Niin Hal jatkoi esittelyään noudattaen hyviä seuratapoja, jotta saisi aikaa asiaa harkita. Kovin paljon riippui siitä, minkä menettelytavan hän valitsi. Pitikö hänen ehkä viedä Percy syrjään, kertoa hänelle juttu kaikessa rauhassa ja jättää se hänen oikeudentuntonsa ja inhimillisyytensä ratkaistavaksi? Ei, se ei ollut oikea keino, kun olivat kysymyksessä Harriganit! He olivat raivanneet väkivalloin itselleen tien eturiviin, ja jos jotakin mieli saada aikaan, niin ainoastaan yllättämällä! Percy voi asiasta välittää ainoastaan siinä tapauksessa, että tavoitti hänet tässä seurassa, selitti tilanteen julkisesti ja käytti kaikkien läsnäolevien tunteita hänen pakottamisekseen!

Kivihiilikuninkaan poika alkoi jälleen kysellä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi? Hal alkoi selittää kaivokseen hautautuneiden tilaa. »Heillä ei ole ruokaa eikä vettä, paitsi mitä lienee ollut päivälliskannuissa, ja räjähdyksestä on kulunut kolme ja puoli päivää! He hengittävät huonoa ilmaa, heitä vaivaa päänsärky, heidän otsasuonensa paisuvat, kielet pakahtuvat, he makaavat maassa huohottaen. Kaikesta huolimatta he odottavat — heitä pitää elossa se usko, että maan pinnalla olevat ystävät kohta tulevat heitä pelastamaan. He eivät uskalla särkeä esteitä tieltään, koska kaasut heti surmaisivat heidät. Mutta he tietävät pelastajien tulevan ja kuulostavat, eikö jo kaiu korvaan kirveiden ja kuokkain ääni. Sellainen on asia.»

Hal vaikeni ja odotti nuoren Harriganin jollakin tavoin ilmaisevan huolestumistaan. Mitään sellaista merkkiä ei kumminkaan näkynyt. Hal jatkoi:

»Ajattelehan, Percy! Kaivoksessa on eräs vanha mies, eräs irlantilainen, jonka vaimo ja kahdeksan lasta odottavat tietoa hänen kohtalostaan. Minä tunnen erään naisen, jonka mies ja kolme poikaa ovat niinikään kaivoksessa. Vaimo ja lapset ovat olleet kolme ja puoli päivää kaivoksen suulla, olen nähnyt heidän kyyhöttävän siinä, pää polvien varaan vaipuneena tai heristäen nyrkkiään ja ääneen kiroten sitä rikoksentekijää, jonka on syy.»

»Tuskin uskot, mitä sanon, mutta niin on laita, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Rikoksentekijät ovat peittäneet kaivoksen suun laudoilla ja tervakankaalla — ovat sulkeneet miehet ja pojat sinne kuolemaan!»

»Tiedän hyvin, ettet voi sellaista asiaa käsittää. Syynä on se, että kaivoksessa palaa; jos tuuletuslaitos pannaan käyntiin, niin kivihiili syttyy palamaan. Mutta samalla voitaisiin saada joistakin käytävistä savu pois ja jokin määrä miehiä olisi pelastettavissa. Kysymys on siis omaisuuden tai ihmishenkien menettämisestä, ja rikoksentekijä on päättänyt asian omaisuuden hyväksi. Hän aikoo odottaa viikon tai kaksikin viikkoa, kunnes tuli on tukehtunut, mutta silloin miehet ja pojat tietenkin ovat kuolleet.»

»Kun äsken sanoin etsiväni rikoksentekijää, johdin sinua kukaties hiukan harhaan, Percy. Tein niin, koska tahdoin kerätä ajatuksiani.» Hal vaikeni; hänen jatkaessaan ääni oli terävämpi, lauseet putoilivat kuin iskut. »Rikoksentekijä, josta olen sinulle, puhunut, on kaivoksen ylivalvoja — mies, jolle Yleinen Polttoaine-Yhtiö on antanut viran ja arvovallan. Se mies, jota ajetaan takaa, ei ole kaivosta sulkenut, vaan on päinvastoin tahtonut sen avata. Häntä on kohdeltu kuin pahantekijää, koska Yleinen Polttoaine-Yhtiö on tallannut sekä valtion että ihmisyyden lait jalkoihinsa; hänen oli pakko etsiä suojaa sinun vaunustasi pelastaakseen henkensä yhtiön urkkijain ja kätyrien häntä ahdistaessa!»

Hal tunsi hyvin nämä ihmiset ja tiesi, kuinka hänen sinkoamansa ukonvaaja oli vaikuttanut. He olivat ihmisiä, joille hyvä aisti merkitsi enemmän kuin mikään muu hyve, ja Hal tiesi heitä kovin loukkaavansa. Voidakseen saada heitä vähimmässäkään määrässä puolelleen hänen täytyi selittää, kuinka oli tänne tullut — tunkeutunut Harriganin omistuksen piiriin.

»Percy», jatkoi hän, »muistathan, kuinka tapasit minua soimata viimeisenä kouluvuotenamme siitä, että kuuntelin 'kaikenlaisia kiihoittajia'. Sinä pidit sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Tiesit, etteivät heidän puheensa voineet olla totuudenmukaiset. Mutta minä tahdoin nähdä omin silmin ja lähdin kaivoksille. Minä näin räjähdyksen, näin tuon miehen, Jeff Cottonin, ajavan naisia ja lapsia pois kaivoksensuulta tyrkkien ja sadatellen. Tahdoin auttaa kaivokseen jääneitä miehiä, mutta aluepäällikkö ajoi minut pois kaivoksilta. Hän sanoi, että ellen menisi menojani, minulle tapahtuisi jotakin pimeänä yönä. Näethän — nyt on pimeä yö!»

Hal odotti antaakseen nuorelle Harriganille aikaa tilanteen tajuamiseen ja päätöksen tekemiseen. Mutta nuori Harrigan ei nähtävästi ollenkaan huomannut aluepäällikköä ja hänen revolveriansa. Hal yritti uudestaan:

»Nämä miehet olisivat nähtävästi ilman muuta voineet minut surmata; he ampuivat äsken jälkeeni. Aluepäälliköllä on vieläkin kädessään revolveri, ja sinä voit tuntea ruudinhajun. Rohkenin siis astua vaunuusi, Percy. Tein sen pelastaakseni henkeni, ja sinun tulee suoda se minulle anteeksi.»

Kivihiilikuninkaan pojalle tarjoutui tilaisuus olla jalomielinen, ja hän käytti sitä heti hyväkseen. »Luonnollisesti, Hal», sanoi hän. »Teit aivan oikein, kun tulit tänne. Jos palveluksessamme olevat miehet ovat siten käyttäytyneet, ovat he tehneet niin valtuudetta ja joutuvat varmasti siitä vastaamaan.» Hän puhui tyynesti ja varmasti. Se oli jälleen Harriganin tapaista, ja Jeff Cotton ja molemmat kaivosvahdit näyttivät siinä kuunnellessaan surkastuvan mitättömiksi.

»Kiitos, Percy», sanoi Hal. »Tiesin, että niin sanoisit. »Valitan, että tulin häirinneeksi päivällisseuraasi —»

»Näetkö, Percy, se ei tapahtunut ainoastaan oman henkeni pelastamiseksi, vaan myöskin kaivoksessa olevien miesten tähden. He ovat kuoleman kielissä, ja jokainen hetki on arvokas. Kuluu ainakin päivä, ennenkuin voidaan päästä heitä pelastamaan, ja he ovat varmaan viimeisillään. Mitä on tehtävä, se on tehtävä heti.»

Hal odotti jälleen — kunnes vaitiolo kävi tuskastuttavaksi. Päivällisvieraat olivat siihen saakka silmäilleet häntä, mutta nyt he silmäilivät nuorta Harrigania, ja nuori Harrigan tunsi sen.

»En tiedä, mitä minulta odotat, Hal. Isäni käyttää liikkeessään kykeneviä miehiä, ja enpä tosiaankaan luule voivani käydä heitä neuvomaan.» Tämä oli taasen Harriganin tapaista; mutta puhuja tunsi itsensä sentään epävarmaksi Halin jäykästi häntä silmäillessä. »Mitä voin tehdä?»

»Voit käskeä avaamaan kaivoksen, kääntämään tuulettajan ja panemaan sen käyntiin. Savu ja kaasut saadaan siten pois, ja pelastusmiehistö voi lähteä alas.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, Hal, ettei minulla ole oikeutta sellaisen käskyn antamiseen.»

»Sinun tulee ottaa itsellesi se oikeus. Isäsi on Idässä, yhtiön virkamiehet ovat kotonaan vuoteissaan, mutta sinä olet täällä!»

»Minä en ymmärrä näitä asioita, Hal! En tunne asiain tilaa — muusta kuin sinun kertomastasi. En tietenkään epäile sanojasi, mutta kuka hyvänsä voi erehtyä tällaisessa tapauksessa.»

»Tule itse näkemään, Percy! En pyydä enempää, ja se on varsin helppoa. Anna junasi lähteä liikkeelle Pohjois-Laaksoon päin, ja me saavumme kaivoksille vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Sitten — salli minun viedä itsesi henkilöiden luo, jotka asian tuntevat! Miesten luo, jotka ovat työskennelleet kaivoksissa kaiken ikänsä, ovat nähneet tällaisia onnettomuuksia monet kerrat ja sanovat sinulle totuuden: että miesten henki on pelastettavissa ja että se mahdollisuus heitetään pois, jotta pelastuisi muutaman tuhannen dollarin arvosta kivihiiltä, puuainetta ja raiteita.»

»Jos tulet sinne, voit selviytyä muodollisuuksista muutamassa minuutissa. Se, mitä nuo päällysmiehet tekevät, voidaan tehdä ainoastaan pimeässä.»

Halin kiihkeä pakotus sai harriganilaisuuden horjumaan; kivihiilikuninkaan poika alkoi muuttua hämmentyneeksi ja aivan tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta hänen takanaan oli suurempi mahti kuin Hal. Hän pudisti päätänsä. »Se on isäukon asia, Hal. Minulla ei ole oikeutta siihen sekaantua.»

Hal kääntyi nyt epätoivoissaan toisten samassa seurassa olevien puoleen. Hänen katseensa siirtyi toisesta toiseen ja pysähtyi eräisiin kasvoihin, jotka olivat kuin kuvalehden kannesta leikatut — silmät suuret, täynnä ihmettä.

Tyttö säpsähti, ja hänen kasvoihinsa nousi säikähtynyt ilme. »Mitä tarkoitat, Hal?»

Tuokiot tuntuivat kasvavan iäisyyksiksi Halin odottaessa. Hän käsitti tehneensä kokeen. Tytön ruskeat silmät painuivat. »Minä en ymmärrä sellaisia asioita, Hal.»

»Mutta minähän selitän ne, Jessie! Miehiä ja poikia on tukehtumassa kuoliaaksi, jotta säästyisi hiukan rahaa. Eikö se ole kyllin selvää?»

»Minä vakuutan sinulle, että on niin laita, Jessie. En varmaankaan vetoisi sinuun, ellen varmasti tietäisi.»

Tyttö epäröi yhä. Sitten kuului nuoren miehen äänessä yhtäkkiä värähtävän tunne: »Jessie rakas!»

Tytön katse kohosi kuin taian tiestä häneen; Hal näki kuuman hämmennyksen punan leviävän hänen kaulaansa ja poskiinsa. »Jessie, minä tiedän vaativani sinulta paljon. Sinä et ole milloinkaan ollut epäkohtelias ystävälle. Muistan sentään, kuinka kerran unohdit hyvän käytöksesi, kun näit raakamaisen miehen pieksevän kadulla vanhaa vetojuhtaansa. Etkö muista, kuinka hyökkäsit hänen luokseen — kuin villitty! Ja nyt — ajattelehan, tässä kidutetaan kuoliaaksi vanhoja työjuhtia mutta ei hevosia, vaan miehiä!»

Tyttö katseli häntä yhä. Hal voi lukea hänen silmistään huolta ja hämmennystä; hän näki kyynelten pirahtavan esiin ja vierivän poskille. »Enhän tiedä, enhän tiedä!» huudahti tyttö peittäen kasvonsa käsiinsä ja alkaen ääneen nyyhkyttää.

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Halin katse eteni ja kohtasi mustaan päivällispukuun puetun harmaahapsisen rouvan, jolla oli helminauha kaulassa. »Mrs Curtis, te varmaan suostutte häntä kehoittamaan!»

Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»

»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?

Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä. Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin, harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa; pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla: Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien perhepankissa.

Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen, kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava — eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian: Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman polven johtajia.

Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja Pedron Tähden julkaisija.

Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä. Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut! Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet, vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman päässä!

Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»

Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko mr Warner tilannetta oikein?»

»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita,
Cotton?»

»Hän erehtyy, mr Harrigan.» Aluepäällikön ääni oli terävä ja uhitteleva.

»Yhtiö tekee mitä voi avatakseen kaivoksen ja on jo ehtinyt asiassa alkua kauemmaksi.»

»Niinkö!» Percyn ääni soi voitonriemuisena. »Mikä on syynä asian pitkittymiseen?»

»Tuulettaja oli särkynyt, ja meidän täytyi tuottaa uusi. Sen paikoilleen asettamisessa on puuhaa — sellaista ei käy suorittaminen tunnin kuluessa.»

Percy kääntyi Halin puoleen. »Nyt sen kuulet! Asiasta on olemassa ainakin kaksi eri mielipidettä.»

»Tietysti!» huudahti Betty Gunnison, jonka tummien silmien katse hipaisi Halia. Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta Hal keskeytti astuen lähemmäksi isäntäänsä. »Percy», virkkoi hän hiljaa, »tule kanssani, ole hyvä. Tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa kahden kesken.»

Halin äänessä oli hiukan uhkaavaa sävyä; hänen katseensa suuntautui vaunun toiseen päähän, missä näkyi vain kaksi neekeripalvelijaa. Neekerit väistyivät nopeasti nähdessään nuorten herrain tulevan sinnepäin. Saatuaan siten kivihiilikuninkaan pojan puhuteltavakseen Hal ryhtyi lopulliseen taisteluun.

Hal tunsi Percy Harriganin niinkuin opintotoveri tuntee toisen. Percy ei ollut niin karkea kuin hänen vanha tuima isänsä, olihan vain omahyväinen niinkuin ainakin henkilö, jolta ei ole milloinkaan mitään puuttunut; hän oli heikko, niinkuin ainakin henkilö, jonka ei ole tarvinnut milloinkaan tehdä rohkeata päätöstä. Hänen naissukulaisensa olivat kasvattaneet häntä kelvolliseksi siihen, mitä nimittivät »hyväksi seuraksi», ja samalla oli hänelle tehostettu hänen omaa tärkeyttään. Harriganien elämän vaiheilla liikkui eräs kiusallinen muisto — kulkukauppiaan repun muisto — ja Hal tiesi Percyn pyrkivän ennen kaikkea ja välttämättä luontevaksi aito aristokraatiksi. Tätä tietoansa Hal käytti hyväkseen käydessään hyökkäykseen.

Hän aloitti anteeksi pyytäen, yrittäen siten lauhduttaa toisen kiukkua. Hänen tarkoituksensa ei ollut tällaisen kohtauksen aikaansaaminen; hänen vainoojansa olivat hänen henkeään uhatessaan asian sille kannalle johtaneet. Ei ollut leikintekoa joutua pimeänä iltana ahdistelluksi ja kuulla revolverinlaukauksia takaansa. Hän oli hermostunut, oli unohtanut sen vähän hyvää käytöstä, jonka oli voinut säilyttää kaivosmiehen apulaisena. Hän oli käyttäytynyt hälisevästi, epäilemättä, ja käsitti nyt hyvin, ettei se ollut näyttänyt ollenkaan sopivalta!

Hal katseli likaista kaivosmiehenpukuaan ja sitten Percyä. Hän havaitsi Percyn olevan sikäli aivan yhtä mieltä — epäilemättä hän oli aikonut hälistä ja saada Percynkin hälisemään! Hal valitti viimeksimainittua seikkaa, mutta tässä nyt oltiin pihkassa, ja varmaan oli liian myöhäistä asiaa muuksi muuttaa. Juttu oli julkinen, sitä ei käynyt enää salaaminen. Hal voi vaientaa reportteri-tuttavansa, Hal palvelijansa, junailijan, aluepäällikön ja hänen kätyrinsä, mutta ei voinut ajatellakaan kaikkien vieraittensa vaientamista! He eivät varmaankaan puhuisi mistään muusta viikkokausiin! Juttu olisi päivän kuluessa tunnettu kaikkialla Western Cityssä — tuo hämmästyttävä, jännittävä juttu kaivosmiehen apulaisesta, joka tunkeutui kivihiilikuninkaan yksityisvaunuun!

»Sinun tulee muistaa, Percy», jatkoi Hal, »että sellainen asia jää aina miehensä merkiksi. Sen nojalla kaikki muodostavat sinusta käsityksensä niin kauan kuin elät.»

»Minä uskallan uhmata tuttavieni arvosteluja», virkkoi toinen yrittäen jälleen olla Harrigan.

»Sinä voit tehdä siitä millaisen jutun tahdot», jatkoi Hal vääjäämättä.
»Ihmiset tulevat sanomaan 'Hän ratkaisi asian dollariensa eduksi!' tai
'Hän päätti pelastaa ihmishenget'. Et varmaankaan kipeästi kaipaa niitä
dollareita, Percy. Kuluuhan sinulta enemmän yhteen ainoaan huviretkeen!»

Harkinnan tuloksena oli kysymys, joka olisi kelvannut vanhan Peterin lausumaksi: »Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Percy», vastasi Hal, »sinun tulee tietää, etten hyödy siitä mitään. Ellet voi asiaa muuten ymmärtää, ajattele, että olen syyntakeeton. Minä olen nähnyt paljon kauheita asioita — aluepäälliköt ovat minua ahdistelleet kerran toisensa jälkeen — tiedätkö, Percy, että tuolla Cottonilla on kuusi uurretta revolverissaan. Minä olen kerrassaan suunniltani!» Kaivosmiehen apulaisen ruskeissa silmissä oli niin hurja katse, että se olisi voinut saada vakuutetuksi lujemmankin miehen kuin Percy Harriganin. »Minulla ei ole mielessäni mitään muuta ajatusta kuin kaivosmiesten pelastaminen. Erehdyt, ellet käsitä, kuinka epätoivoisessa tilassa olen. Toistaiseksi olen toiminut omaa nimeäni mainitsematta. Olen ollut Joe Smith, kaivosmiehen apulainen. Jos olisin sanonut, kuka olen, en kenties olisi sittenkään saanut heitä avaamaan kaivosta, mutta olisinhan ainakin tuottanut Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle suurta häiriötä. Minä en menetellyt niin, koska tiesin, millainen hälinä siitä syntyisi ja koska olin velvollinen ajattelemaan isääni. Mutta jos huomaan, ettei mikään muu keino auta, jos miehet muuten tuhoutuvat, niin heitän kaikki hiiteen. Sano se isällesi, sano hänelle, että uhkasin päästää tuon Keatingin valloilleen ja tehdä asian kaikkien tiettäväksi — syyttää yhtiötä, vedota kuvernööriin, saada aikaan yleistä levottomuutta ja joutua vangituksi kadulla, jos niin vaaditaan, kunhan saan asian yleisesti tunnetuksi. Minä tunnen asian, Percy, kuten näet. Olen ollut siellä ja nähnyt omin silmin. Ymmärrätkö?»

»Jos tahdot, voit sen toisinkin järjestää. Olit huviretkellä, kun kuulit onnettomuustapauksesta, kiiruhdit paikalle, kävit johtoon ja annoit avata kaivoksen siten pelastaen työmiestesi hengen. Niin asia esitetään sanomalehdissä.»

Hal tarkkasi toista, koki saada selville hänen ajatuksiaan ja käsitti samassa menetelleensä väärin. Vaikka Harriganit olivatkin karkeita, he olivat sentään oppineet tietämään, ettei ole ylhäistä käyttäytyä huomiotaherättävästi.

»Olkoon menneeksi!» virkkoi Hal vikkelästi. »Jos pidät parempana, jätämme sinut nimenomaan mainitsematta. Kaivosten päällysmiehet pitävät reporttereita peukalonsa alla, joten he ilmoittavat asian siinä muodossa kuin itse haluat. Minusta on tärkeätä vain se, että ajat junasi sinne ja pidät huolta kaivoksen avaamisesta. Teethän niin, Percy?»

Hal katseli toista silmiin tietäen, että kaivosmiesten elämä tai kuolema riippui päännyökähdyksestä. »Mitä arvelet? Mitä vastaat?»

»Niin kyllä; mutta toisaalta annan minä sinulle helvettiä. Kumpi seikka lienee pahempi?»

Oltiin jälleen vaiti. »Lähde, Percy, Jumalan nimessä!» Hal puhui epätoivoisesti, kaameasti.

Hal henkäisi syvään. »Mutta muista, ettet sinne tultuasi salli itseäsi pettää! Ne varmaan yrittävät sinua puijata, voivatpa kieltäytyä sinua tottelemastakin. Pidä sinä puolesi — muista, että minä olen vääjäämätön, tahdon nähdä kaivoksen avattuna. En lähde sieltä, ennenkuin pelastusmiehistö on laskeutunut kaivokseen!»

»Suostuvatko! Hyvä Jumala, he tahtovat väkisinkin sinne päästä. Ovat melkein kapinoineet sen asian vuoksi. Minä lähden heidän kerallaan — samoin sinä, Percy, ja koko joutilas joukkomme lähtee! Sieltä tullessamme tiedämme jotakin kivihiilenkaivamisesta!»

Hal ei saanut milloinkaan tietää, mitä Percy sanoi Cartwrightille sinä iltana, tiesi vain, että heidän kaivoksille saavuttuaan ylivalvoja kutsuttiin neuvottelemaan ja että puolen tunnin kuluttua ilmaantui Percy, joka hymyillen selitti Hal Warnerin erehtyneen kaikin puolin: kaivoksen viranomaiset olivat kiirehtineet parhaansa mukaan tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa saadakseen kaivoksen avatuksi niin pian kuin suinkin. Työ oli nyt suoritettu, parin tunnin kuluttua olisi laitos käynnissä, ja aamulla voisi pelastusmiehistö laskeutua kaivokseen. Percy sanoi tuon niin luontevasti, että Hal hetkisen ihmetteli, uskoiko Percy itse sen. Hal oli vieraana, joten hänen tietenkin täytyi olla uskovinaan ja suostua esiintymään houkkiona koko seuran edessä.

Percy kutsui Halin ja Keatingin viettämään yötä junassa, mutta Hal tyytyi kiittämään. Hän sanoi olevansa liian likainen, ja sitäpaitsi hän aikoi valvoa aamuun asti ollakseen päivän koittaessa ensimmäisten joukossa valmiina laskeutumaan kaivoskuiluun. Percy sanoi ylivalvojan kieltäytyneen siihen suostumasta; hän tahtoi lähettää kaivokseen ainoastaan kokeneita miehiä, jotka osasivat olla varuillaan. Koska kerran oli olemassa paljon sellaisia halukkaita, ei ollut syytä uskaltaa vaaraan harrastelijoiden henkeä.

Sen uhalla, että voi näyttää epäkohteliaalta, Hal selitti lähtevänsä kiertelemään ja katsomaan, kuinka kaivosaukko avattiin. Muutamissa hökkeleissä oli varmaan koolla murehtivia naisia, jotka eivät saaneet unta, joten teki laupeudentyön, jos vei heille tämän hyvän uutisen.

Hal ja Keating lähtivät. He kävivät ensin Raffertyn talossa, missä mrs Rafferty kavahti säikähtyneenä ylös, tuijotti tulijoihin ja huusi sitten ääneen Pyhää Neitsyttä herättäen pienet Raffertyt pelästyksen hälinään. Saatuaan selville, että tulijat tosiaankin tiesivät mitä kertoivat, hän riensi levittämään uutista, ja aivan pian näkyi kaduilla rientäviä hahmoja, ja kaivoksen suulle kerääntyi jälleen ihmisjoukko.

Hal ja Keating lähtivät Jerry Minettin luo. Ollakseen mitenkään Percyä loukkaamatta Hal vain toisti Percyn omat sanat: että Cartwright oli kaiken aikaa tahtonut kaivosta avata. Oli hupaista nähdä, kuinka sellainen väite vaikutti — millainen ilme olikaan Jerryn kasvoissa hänen Halia silmäillessään! He eivät kumminkaan kuluttaneet aikaa väittelyihin; Jerry suki vaatteet ylleen ja kiiruhti heidän kanssaan kaivoksen suulle.

Siellä tosiaankin jo poistettiin lautoja ja tervakangasta. Pohjois-Laaksossa ollessaan Hal ei ollut milloinkaan ennen nähnyt miesten toimivan niin halukkaasti. Pian alkoi suuri tallettaja pyöriä, sitten huutaa ja vihdoin laulaa, ja luo kertynyt satainen joukko huusi ja lauloi sekin.

Tulisi kulumaan muutamia tunteja, ennenkuin mitään muuta voitiin tehdä, ja Hal huomasi yhtäkkiä olevansa uupunut. Hän ja Billy Keating palasivat Minettin majaan, levittivät peitteen permannolle ja paneutuivat siihen pitkäkseen helpotuksesta huoaten. Billy alkoi kohta kuorsata, mutta Hal tunsi äskeisten mielenjännitysten jälkivaikutusta, ja uni väisti häntä.

Hänen mieleensä tulvi ajatuksia tulvimalla: ulkoinen maailma, hänen maailmansa, jonka hän oli muutaman kuukauden ajaksi tahallaan karkoittanut ajatuksistaan ja jota hänen oli yhtäkkiä sittenkin täytynyt muistaa! Hänen täksi kesäksi suunnittelemansa asia oli näyttänyt kovin mutkattomalta: vaihtaa nimeä, muuttua toisen yhteiskuntaluokan jäseneksi, elää sen elämää ja ajatella sen ajatuksia ja sitten palata omaan maailmaansa kertomaan uusista ja jännittävistä seikkailuista. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut se mahdollisuus, että hänen oma maailmansa, Hal Warnerin maailma, voisi tavata hänet Joe Smithinä, kaivosmiehen apulaisena. Hän oli kuin varas, joka oli aloittanut työnsä pimeässä ja yhtäkkiä näki huoneen kirkkaasti valaistuna.

Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita, oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan »järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana aamuna herätessään olevansa naimisissa.

Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet, alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.

Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa. Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke. Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita, mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin, miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton, perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys, ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua, että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.

Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal — hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».

Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista, varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen yhteensulattamisen yritykset!

Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja nyt se oli menetettävä!

Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen» osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.

Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan, ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran puutteeseen.

Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla. Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet raatajat.

Laskukori painui hitaasti alaspäin; kaasuvaaran ja korin uutuuden vuoksi täytyi laskea vain muutamia jalkoja kerrallaan ja odottaa merkkinuorasta vetämistä, jonka avulla miehet ilmaisivat, että kaikki oli hyvin. Ehdittyään kaivoskuilun pohjaan he tarvitsivat vielä aikaa — kukaan ei tietänyt, kuinka paljon — ennenkuin ehtivät vielä elossa olevien onnettomuuden uhrien luo. Kypärämiehet olivat kertoneet, että kuilun pohjalla oli ruumiita, mutta ei auttanut hukata aikaa kuljettamalla niitä pois, koska näiden miesten oli täytynyt saada surmansa jo muutamia päiviä sitten. Hal näki joukon naisia piirittävän kaivoksessa käyneitä ja kyselevän, olivatko he tunteneet ruumiit. Jeff Cotton ja Bud Adams näyttivät olevan entisessä toimessaan: karkoittamassa naisia kauemmaksi.

Laskukori palasi noutamaan toista joukkoa. Nyt ei ollut pakko enää menetellä niin varovasti; kori painui alas hyvää vauhtia, ja kauhun kuiluun laskeutui joukko toisensa jälkeen: vakavailmeisiä rauhallisia miehiä, joilla oli käsissä hakkuja, rautakankia ja lapioita. Maan alla he etenivät kaikkialle kaivoksessa, varmuuslamput otsalla, ja etsivät kaivosmiesten rakentamia suojavarustuksia. Niitä koputtaessaan he kenties kuulivat elossaolevien miesten vastaavan toiselta puolelta tai murtautuivat läpi mitään virkkamatta ja löysivät miehiä, jotka eivät enää kyenneet antamaan mitään merkkiä, mutta joissa saattoi vielä piillä elämän kipinä.

Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat kaivokseen Halin tuttavat — »Iso Jack» David, böömiläinen Wresmak, puolalainen Klowoski ja vihdoin Jerry Minetti. Pikku Jerry heilutti kättään Halin olalla istuen, ja Rosa, joka oli tullut heidän luokseen, nojasi Halin käsivarteen, mitään virkkamatta, ikäänkuin olisi nähnyt oman sielunsa kaivokseen laskeutuvan. Sinisilmäinen Tim Rafferty lähti etsimään isäänsä, meni toisten mukana »Andy», kreikkalaispoika, jonka isä oli saanut surmansa samanlaisessa onnettomuudessa jo monta vuotta sitten, meni Rovetta, ja meni Carmino, kaivospäällikkö, Jerryn serkku. Väkijoukossa mainittiin nimi toisensa jälkeen, niinkuin sankarien marssiessa taisteluun.

Katsahtaessaan ympärilleen Hal näki eräitä huviretkeläisiä. Siinä olivat Vivie Cass, joka seisoi Bert Atkinsin kanssa saman sateenvarjon alla, olivat Bob Creston ja Dicky Everson. Viimeksimainituilla oli yllään sadetakit ja vedenpitävät hatut, ja he juttelivat Cartwrightin kanssa — nämä pitkät, moitteettomasti puetut miehet näyttivät jonkin toisen maailman olennoilta seisoessaan siinä surkastuneiden ja hiilenpölyn mustentamien kaivosmiesten rinnalla.

Halin nähdessään he siirtyivät hänen luokseen. »Mistä pojan saitte?» kysyi Bob, jonka rusottaville vasta-ajelluille poskille levisi hymy.

»Terve, terve!» kuului vastaus vitkastelematta. Pikku Jerry osasi jutella; hän kelpasi seuramieheksi.

»Isäni meni kaivokseen», sanoi hän, säteilevin tummin silmin katsellen kookasta vierasta.

Pikku Jerry näytti salaperäiseltä. »Ei sanota kaikkea, mitä tiedetään», virkkoi hän.

Nuoret miehet nauroivat. Tuo oli opiksi! »Taidat lähteä takaisin vanhaan maahan?» kysyi Dicky Everson.

»Niin isä sanoo», vastasi poika, »kaivosmiesten ammattiliiton presidentti».

Nuoret miehet nauroivat jälleen; mutta Rosa kuiskasi hermostuneesti ja tarttui pojan hihaan. Eihän sopinut puhua sellaisista asioista niin salaperäisille ja äveriäiltä näyttäville vieraille! »Tässä on Pikku Jerryn äiti, mrs Minetti», virkkoi Hal häntä tyynnyttääkseen.

»Iloinen saadessani tutustua», lausui toinen toisensa jälkeen paljastaen päänsä ja sirosti kumartaen.

He katselivat Rosaa pitkään, sillä hän näytti tosiaankin sievältä punastuessaan ja arasti vastatessaan. Rosa oli kovin hämillään, sillä häntä eivät olleet milloinkaan ennen niin tervehtineet sellaiset hienot herrat.

Ja nämä herrat tervehtivät Joe Smithiä mainiten häntä oudolla nimellä. Rosa katseli tuttavaansa kysyvästi mustilla italialaisilla silmillään, ja Hal tunsi punastuvansa. Pohjois-Laaksossa tuntui tällainen ilmituleminen melkein yhtä hankalalta kuin Western Cityssä.

Miehet puhuivat pelastustöistä ja siitä, mitä Cartwright oli sanonut niiden edistymisestä. Tuli oli valloillaan eräässä pääkäytävässä ja poltti puuaineksia leviten nopeasti ilmavirran vaikutuksesta. Tässä kaivoksen osassa ei ollut paljon toivoa pelastustöiden onnistumisesta, mutta kypäräpäiset miehet kykenivät kuumuudesta ja savusta huolimatta tunkeutumaan palaneisiin käytäviin. He tiesivät, kuinka helposti niissä kaivoksen osissa voivat katto ja seinät luhistua, mutta tiesivät myös, että siellä oli ennen räjähdystä ollut miehiä työssä. »Täytyy tunnustaa, että ovat aika poikia!» virkkoi Dicky.

Ryhmä naisia ja lapsia oli kerääntynyt luo kuuntelemaan; kiduttava halu saada kuulla uutisia voitti heidän arkuutensa. Johtui ajattelemaan sota-aikoja, aikoja, jolloin naiset etäisten tykkien jymistessä odottavat haavoittuneiden saapumista. Hal huomasi Bobin ja Dickyn toisinaan katsahtavan ympärilläoleviin kasvoihin; he alkoivat hiukan kokea vallitsevaa mielialaa, ja sitä Hal oli muun muassa toivonutkin.

»En tiedä», vastasi Bob. »Luulen, että ovat aamiaisella. On aika tästä lähteä.»

»En, kiitos», vastasi Hal. »Minulla on sopimus tämän nuoren miehen kanssa.» Samassa hän puristi Jerryn kättä. »Mutta sanokaa sentään toisille, että tulevat tänne. Luulisin näiden seikkojen herättävän heissä mielenkiintoa.»

Odotettuaan, kunnes junassa oleva seura oli ehtinyt lopettaa aamiaisensa, Hal lähti sinne ja lähetti sanan Percy Harriganille. Hän toivoi saavansa Percyn katselemaan kaupunkia yhtiön miesten toimimatta hänen kaitsijoinaan ja kuuli harmikseen seuran päättäneen lähteä jo parin tunnin kuluttua.

»Eivät päästä meitä kaivokseen», vastasi nuori Harrigan. »Mitäpä muuta voisimmekaan tehdä?»

»Toivon sinun juttelevan täkäläisen väestön kanssa ja hiukan perehtyvän täkäläisiin oloihin. Sinun ei pitäisi jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, Percy!»

»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva. Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia heitä odottamaan.»

»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».

Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen, jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet, mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat heidän murheensa piiriin.

Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.

Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.

»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä huolimatta muistaa lupauksiaan.»

Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?

Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa. Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä, ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa. Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?

Percy kehoitti Halia lähtemään toisten mukana. Hän esitti asian ensin tahdikkaasti, mutta alkoi sitten, Halin vastustellessa, puhua vaativammin, ilmeisesti kärsimättömänä. Kaivos oli nyt avattu — mitä Hal oikeastaan vielä tahtoi? Halin huomauttaessa, että Cartwright voi vaatia sen jälleen suljettavaksi, Percy ilmoitti asian nyt olevan isäukon ratkaistavana. Ylivalvoja oli lähettänyt edellisenä iltana pitkän sähkösanoman, ja vastausta odotettiin joka hetki saapuvaksi. Olipa vastaus millainen tahansa, sitä tultaisiin ehdottomasti noudattamaan.

Halin kasvot vääristyivät, mutta hän pakottautui puhumaan kohteliaasti. »Jos isäsi määrää tehtäväksi jotakin sellaista, mikä vaikeuttaa miesten pelastamista, niin ymmärräthän, Percy, että minun täytyy käydä taistelemaan häntä vastaan!»

»Sillä ainoalla aseella, joka on käytettävänäni — vetoamalla julkisuuteen.»

»Tarkoitan, mitä jo sanoin — päästän Billy Keatingin valloilleen ja julistan jutun koko maailmalle.»

»Totisesti», huudahti nuori Harrigan, »täytyy sanoa, että menettelet kirotun halpamaisesti. Sanoithan, ettet sitä tee, jos lähden tänne ja avaan kaivoksen!»

»Mitä hyötyä on sen avaamisesta, jos se heti jälleen suljetaan?» Hal vaikeni, ja kun hän sitten jatkoi, hän ilmeisesti yritti puolustautua. »Sinun ei pidä luulla, Percy, etten tajua tämän tilanteen hankaluutta. Minä tiedän, että olen näyttänyt sinusta halpamaiselta — suuremmassa määrässä kuin olet huolinut minulle kertoa. Minä nimitin sinua ystäväkseni kaikista entisistä kiistoistamme huolimatta. Voin sinulle vain vakuuttaa, etten ole milloinkaan tahtonut joutua tällaiseen asemaan.»

»Miksi helvetissä olet tänne tullut? Tiesithän, että tämä on tuttavasi omaisuutta —.»

»Kysymys on kiistojemme lopettamisesta, Percy. Oletko ne jo unohtanut? Minä yritin saada sinulle selväksi, mitä merkitsee, että me omistamme sen, mistä toisten ihmisten on hankittava toimeentulonsa. Sanoin, ettemme ollenkaan tietäneet, miten kaivoksia johdetaan, sanoin, että olemme joukko loisia ja joutilaita. Mutta sinä vain nauroit minulle, nimitit minua narriksi ja anarkistiksi, sanoit minun nielevän kaikki, mitä joku kansanvillitsijä suvaitsi minulle syöttää. Minä ajattelin: 'Lähdenpä Percyn kaivoksille. Jos hän sitten vielä yrittää kanssani kiistellä, niin minä kyllä hänestä suoriudun!' Niin asia sai alkunsa — pienenä pilana. Mutta sitten minä jouduin asian valtaan. En tahdo olla ilkeä, mutta varmaa on, ettei yksikään ihminen, jonka suonissa virtaa veri, voi viipyä täällä viikkoakaan haluamatta käydä taistelemaan. Siitä syystä toivon sinun jäävän — sinun pitää jäädä, tutustua muutamiin täkäläisiin ja nähdä omin silmin.»

»Minä en voi jäädä», vastasi toinen kylmästi. »Sanon sinulle vain, että on parasta kun lähdet jonnekin muualle sosiologiaasi soveltamaan.»

»Minne voisinkaan mennä, Percy? Kaikki kuuluu jollekin henkilölle. Jos on kysymyksessä jokin suuri liike, on melkein varmaa, että omistaja on tuttaviamme.»

»Tahtoisin puolestani ehdottaa, että aloittaisit Warner-yhtiön kivihiilikaivoksista», virkkoi Percy.

Hal nauroi. »Epäilemättä, Percy. Mutta ajattele tilannetta.
Tarkoitukseni onnistumiseksi oli välttämätöntä, ettei minua tunnettu.
Siellä olisin tavannut toimistossa isäni ylivalvojia, ja he olisivat
minut tunteneet. Minun täytyi lähteä toisiin kaivoksiin.»

Hal vastasi vakavasti: »Muista minun sanoneen, etten aio jättää
Warner-yhtiötäkään kokonaan sosiologisten sovellutusteni ulkopuolelle.»

»Minä puolestani», sanoi toinen, »voin vain sanoa, että kuljemme palatessamme erään sille yhtiölle kuuluvan alueen ohi ja että olisin erittäin iloinen, jos saisin pysähdyttää junan ja jättää sinut sinne!»

Hal lähti salonkivaunuun. Siellä pelasivat mrs Curtis ja Reggie Porter bridgeä Genevieve Halseyn ja nuoren Eversonin kanssa. Bob Creston ja Betty Gunnison juttelivat; ensinmainittu nähtävästi kertoi kokemiaan. Bert Atkins silmäili aamulehteä ja haukotteli. Hal kulki eteenpäin etsien Jessie Arthuria ja löysikin hänet vihdoin. Jessie katseli sateenhimmentämästä ikkunasta — oppien siten tuntemaan kaivoskenttiä niinkuin hänen säätyluokkaansa kuuluvan nuoren naisen sopii.

Hal edellytti tapaavansa hänet huonolla tuulella ja oli varautunut pyytämään anteeksi. Mutta kohdatessaan sitten hänen huolestuneen katseensa hän ei oikein tietänyt, miten aloittaa. Hän koki puhua huolettomasti, sanoi kuulleensa, että Jessie aikoi lähteä pois. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti: »Hal, tule sinäkin!»

Hal ei heti vastannut, vaan istuutui hänen viereensä. »Olenko sinua kovin loukannut, Jessie?»

Hän huomasi kyynelten kihoavan Jessien silmiin. »Etkö tietänyt minua loukkaavasi? Olinhan täällä Percyn vieraana; kuinka voitkaan kysyä minulta sellaista? Mitä olisinkaan voinut sanoa? Mitä tiedän minä siitä, kuinka mr Harrigan liikettään johtaa?»

»Niin, rakkaani», vastasi Hal vaatimattomasti. »Minun ei kenties olisi pitänyt vetää sinua siihen asiaan. Mutta se tuli niin yhtäkkiä ja oli kovin mutkikas. Etkö voi sitä ymmärtää ja antaa minulle anteeksi? Onhan kaikki lopulta kääntynyt hyväksi!»

Jessie ei kumminkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli kääntynyt hyväksi. »Kuinka oletkaan täällä ja tällaisissa oloissa! Ja minä luulin sinun olevan Meksikossa vuorivuohia metsästämässä!»

Hal ei voinut olla nauramatta. Mutta Jessie ei hymyillytkään. »Sitäpaitsi — kuinka voit vetää rakkautemme tämän asian yhteyteen, kaikkien kuullen!»

Jessie katseli häntä hämmästyneenä. Kuinka voi hän, Hal Warner, niin menetellä, vieläpä ollenkaan käsittämättä, kuinka kauhea asia oikeastaan oli! Olihan hän saattanut nuoren naisen sellaiseen asemaan, jossa hänen täytyi rikkoa joko rakkauden tai hyvän käytöksen lakeja! Se oli ollut julkisen riidan veroinen juttu. Siitä syntyisi juorua kaupungissa — ikävyyksistä ei tulisi loppuakaan!

»Mutta kultaseni, koetahan nähdä asia sellaisena kuin se todellisuudessa on — ajattele kaivoksessa olevia», kehoitti Hal. »Sinun pitää tosiaankin se tehdä.»

Nuori nainen silmäili häntä ja huomasi hänen nuoriin kasvoihinsa ilmestyneet uudet rumat uurteet. Hänen äänessään värisevä hillitty kiihkeys ei sekään jäänyt häneltä huomaamatta. Hal oli kalpea ja väsyneen näköinen, likaisiin vaatteisiin puettu, hiukset olivat kampaamattomat ja kasvot huonosti pestyt. Se oli kauheata — aivan kuin Hal olisi sotaan lähtenyt.

»Kuule minua, Jessie», pyysi Hal. »Tahtoisin sinun tutustuvan näihin asioihin. Sinun tulee kehittyä minun kerallani, muuten emme voi tulla onnellisiksi. Siitä syystä olin iloinen että olit täällä — voisit nähdä omin silmin. Nyt pyydän sinua jäämään, kunnes olet jotakin nähnyt.»

»Minun täytyy lähteä, Hal. Enhän voi pyytää Percy Harrigania jäämään ja tuottamaan hankaluutta kaikille muille!»

»Voithan jäädä, vaikka hän lähtee. Voit pyytää jotakin naisista kaitsijaksesi.»

»Hän ihan vimmastuisi! Hän ei antaisi milloinkaan anteeksi meille kummallekaan. Hän ei antaisi anteeksi kenellekään seurassani olleelle henkilölle. Ja mitä sanoisi Percy, jos minä, joka olen tullut tänne hänen vieraanansa, jäisin urkkimaan häntä ja hänen isäänsä? Huomaathan, kuinka nurinkurista se olisi?»

Hal huomasi. Hän uhmasi kaikkia siinä maailmassa vallitsevia sovinnaisuuksia, ja se näytti Jessiestä mielettömyydeltä. Hän tarttui lujasti Halin käsiin, ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.

»Hal», huudahti hän, »minä en voi jättää sinua tähän kamalaan paikkaan. Sinä olet kuin haamu ja lisäksi kuin linnunpelätin. Mene hankkimaan itsellesi kunnolliset vaatteet ja lähde kotiin tässä junassa!»

»Minulla on täällä velvollisuuksia. Etkö voi ymmärtää, rakkaani? Olen elänyt kaiken ikäni kivihiilen kaivajien työstä mutta en ole milloinkaan vaivautunut lähtemään heidän luokseen näkemään, mistä rahani ovat kotoisin.»

»Mutta eiväthän nämä ole sinun miehiäsi, Hal! Nehän ovat mr Harriganin miehiä!»

»Niin kyllä», vastasi Hal, »mutta asia on yhdentekevä. He uurastavat, ja me elämme heidän uurastuksestaan pitäen asiaa ihan itsestään selvänä».

»Voi sen ymmärtää, ellei mitään muuta. Näethän, mitä olen saanut aikaan tässä asiassa — kaivos on avattu.»

»En voi ymmärtää sinua, Hal! Olet muuttunut niin säälimättömäksi etkä usko enää kehenkään! Uskot aivan varmasti, että virkailijat aikovat surmata työmiehensä. Eihän mr Harrigan voi sallia kaivoksiaan niin johdettavan!»

»Mr Harriganko, Jessie? Hän antaa kolehtilautasen mennä ohitseen P. Yrjänän katedraalissa! Ainoa paikka, missä olet hänet nähnyt, ja ainoa seikka, minkä hänestä tiedät.»

»Minä tiedän, mitä kaikki sanovat! Pappa tuntee hänet ja veljeni — niin, ja samoin sinunkin veljesi. Onhan totta, ettei Edward hyväksyisi menettelyäsi?»

»Ja sinä vastustat heitä, vastustat kaikkia tuttaviasi. Onko järkevää ajatella, että kaikki vanhemmat henkilöt ovat väärässä ja sinä yksin oikeassa? Eikö ole ainakin mahdollista, että erehdyt? Ajattele asiaa vilpittömästi, Hal — minun tähteni!»

Jessie katseli häntä anovasti, ja Hal kumartui ja tarttui hänen käteensä. »Jessie», virkkoi hän vapisevalla äänellä; »minä tiedän , että tämä työväki on sorron alaisena, tiedän sen, sillä olen ollut eräs heistä. Tiedän vielä, että sellaiset miehet kuin Peter Harrigan ja oma veljenikin ovat syypäitä. Jonkun täytyy nousta heitä vastustamaan — jonkun täytyy avata heidän silmänsä. Olen tullut sen selvästi tajuamaan tänä kesänä — siinä on työ, joka minun on suoritettava!»

Jessie katseli häntä suurilla kauniilla silmillään; vastalauseistaan ja kauhistumisestaan huolimatta hän kunnioitti syvästi tuota merkillistä mieletöntä rakastettuansa. »Ne tappavat sinut!» huudahti hän.

»Ei, rakkaani — sitä sinun ei tarvitse pelätä — en luule heidän minua tappavan.»

»Ei, ne ampuivat Joe Smithiä, aputyöläistä. Miljoonanomistajan poikaa ne eivät ammu — täällä Amerikassa.»

»Ole huoletta», sanoi Hal. »Olen kietonut Percyn asian yhteyteen, ja kaikki sen tietävät. He eivät voi mitenkään minua surmata koko jutun tulematta tunnetuksi — ja niinmuodoin olen yhtä hyvässä turvassa kuin kotona vuoteessani!»

Hal oli yhä sitä mieltä, että Jessien tuli täällä kaivoksilla jotakin oppia, että hänet oli pakotettava jotakin oppimaan, tahtoipa tai ei. Junan oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, ja Hal mietti, miten voisi käyttää hyväkseen tätä kallisarvoista väliaikaa. Hän muisti, että Rosa Minetti oli palannut asuntoonsa hoitamaan pienokaistaan. Samassa hänen mieleensä johtui, miltä Jessie näyttäisi tuossa pienessä kodissa. Rosa oli hyvä ja ystävällinen ja Pikku Jerry epäilemättä »vastustamaton».

»Eihän haittaa, vaikka yksi pukusi pilaantuu; onhan sinulla niitä yllin kyllin.»

»Se tuntuu minusta kiusalliselta, Hal. Minä olen täällä Percyn vieraana, ja hän kenties ei pitäisi —»

»Minä kysyn häneltä, pahastuuko hän, jos lähdet kävelylle», ehdotti
Hal, näennäisesti aivan vakavana.

»Ei, ei! Se vain pahentaisi asiaa!» Jessie suhtautui näihin asioihin ylen vakavasti.

»Mutta olihan Vivie Carskin ulkona, ja muutamat muut ovat hekin lähdössä. Percy ei ole sitä vastustanut.»

Hal nauroi. »Tule, Jessie. Percy ei vaadi sinua vastaamaan minun synneistäni! Edessäsi on pitkä junamatka, joten on varmaan hyväkin, jos hengität hiukan raitista ilmaa.»

Jessie huomasi, että, oli myönnyttävä, jos mieli ollenkaan häneen vaikuttaa.

»Olkoon menneeksi», virkkoi hän alistuen, poistui ja palasi, kasvoilla tiheä harso, jonka tuli salata hänet reportterien urkkivilta katseilta; sitäpaitsi hänellä oli sadetakki, sateenvarjo ja päällyskengät sateen varalta. He pujahtivat pois vaunusta kuin pari rikoksentekijää.

He väistivät kaivoksensuulle kerääntynyttä väkijoukkoa ja saapuivat siihen likaiseen, kiveämättömään kortteliin, missä italialaisten asunnot sijaitsivat. Hal piteli hänen käsivarttaan johtaen hänet lätäkköjen ja kuoppien lomitse. Hänen mielensä ailahteli, kun hän kulki siinä lähellä rakastettuaan, näki hänen suloiset kasvonsa ja kuuli hänen hellän äänensä. Monet kerrat hän oli häntä ajatellut täällä ollessaan ja oli kertonut mielessään hänelle kokemuksistaan!

Nyt hän kertoi Minettin perheestä, kuinka oli kohdannut kadulla Ison ja Pienen Jerryn, kuinka he olivat ottaneet hänet luokseen asumaan ja kuinka heidän sitten oli täytynyt pelon vuoksi antaa hänen lähteä pois. Hän kertoi punnitustarkastajan jutun ja alkoi kertoa siitä, kuinka Jeff Cotton oli hänet vanginnut; mutta samassa he jo saapuivat Minettin asuntoon, ja tuo kauhistuttava kertomus katkesi lyhyeen.

Ovea avaamaan tuli Pikku Jerry, jonka eineen rippeet olivat levinneet pitkin poskia; hän tuijotti ihmeissään salaperäiseen hunnutettuun vieraaseen. Sisään tultuaan he näkivät Rosan istumassa lastaan imettämässä. Rosa nousi hämmentyneenä, mutta ei halunnut kääntyä selin vieraisiin, vaan yritti peittää rintaansa niin hyvin kuin osasi, punastuen ja näyttäen erittäin tyttömäiseltä ja sievältä.

Hal esitteli morsiamensa hyvänä tuttavanaan, joka halusi tutustua hänen uusiin ystäviinsä, ja Jessie siirsi istuutuessaan harson kasvoiltaan. Pikku Jerry noudatti äitinsä kehoitusta ja pyyhki poskensa tullen sitten katselemaan tuota uskomattoman kaunista näkyä.

»Olen kertonut miss Arthurille, kuinka hyvää huolta olette minusta pitäneet», sanoi Hal Rosalle. »Hän tahtoi tulla teitä siitä kiittämään.»

»Niin», virkkoi Jessie ystävällisesti. »Minä olen kiitollinen jokaiselle, joka osoittaa ystävällisyyttä Halille.»

Rosa yritti sanoa jotakin, mutta Pikku Jerry lausui iloisella äänellä:
»Minkätähden nimitätte häntä Haliksi? Hänen nimensä on Joe!»

»Ssh!» suhditti Rosa. Mutta Hal ja Jessie nauroivat — ja niin jatkui
Pikku Jerryn amerikkalaistuminen.

»Minulla on koko joukko nimiä», sanoi Hal. »Minua sanottiin Haliksi, kun olin sellainen pieni poika kuin sinä nyt.»

Rosa naurahti arasti, ja Jessie punastui näyttäen erittäin viehättävältä. Hän käsitti epämääräisesti jonkin tapojen erilaisuuden. Nämä ihmiset puhuivat sellaisista asioista aivan avoimesti, niihin kohdistuvaa mielenkiintoansa ollenkaan peittelemättä.

»Kyllä minulla salaisuus säilyy», sanoi Pikku Jerry. Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi ääntänsä hiljentäen: »Täytyy oppia pitämään asioita omana tietonansa, kun on työssä Pohjois-Laaksossa.»

»Isäni on sosialisti», selitti Jerry kääntyen Jessien puoleen, ja sitten, asian toiseen johtaessa: »Isäni on paukkumestari.»

»Ei tule kivihiiltä ilman paukkumestaria», selitti Pikku Jerry. »Ja pitää olla hyvä paukkumestari, muuten menee mäsäksi koko kaivos. Isäni on kaikkein paras.»

»Ensin otetaan pitkä pora — pitkä, pitkä, tämän huoneen pituinen; sitä väännetään ja porataan reikiä kivihiileen. Joskus käytetään koneita poraamaan, mutta me emme niistä pidä, kun vievät miehiltä työn. Kun reiät on saatu valmiiksi, tulee paukkumestari ja lataa ruudilla. Täytyy käyttää —» tässä kohden Pikku Jerry puhui hitaammin, lausuen erittäin selvästi joka tavun — »lu-val-lis-ta ruutia» sellaista, josta ei synny liekkiä. Ja pitää tietää tarkoin, kuinka paljon pistää sisään. Jos pistää liikaa, niin kivihiili menee mäsäksi, ja hiilenkaivaja nostaa helvetin, jos pistää liian vähän, niin hänellä on liikaa työtä, ja hän nostaa jälleen aika helvetin. Tarvitaan hyvä paukkumestari.»

Jessie katsahti Haliin, ja viimeksimainittu huomasi, että hänen ikäviin tuntoihinsa sekoittui aito huviakin. Hal arveli tätä hyväksi opetusmenetelmäksi ja antoi Pikku Jerryn jatkaa esityksiään vaunujen väärinpunnitsemisesta, ylitunneista, päällysmiesten ja aluepäälliköiden lahjomisesta, yhtiön myymälöistä ja asuntopaikoista, sosialistiagitaattoreista ja ammattijärjestöjen perustajista. Pikku Jerry puhui vapaasti kaivosten salaisuuksista. »Sinä voit hyvinkin tietää kaikki», huomautti hän vakavasti. »Olethan Joen tyttö!»

Niin kului aika hupaisesti. Jessie mieltyi tuohon pieneen italialaispoikaan hänen kamalista sadatuksistaan huolimatta. Hal huomasi sen ja iloitsi menestyksellisesti aloittamastaan sosiaalisesta yhteensulatustyöstä. Hän ei osannut lukea Jessien ajatuksia eikä siis tietänyt, että hänen aito ihastuksensa alla piili ennakkoluuloista, säälimättömistä kastivaistoista johtuva pidättyväisyys. Niin, tuo pieni kaivospoika oli nyt keruubi; mutta entä sitten, kun hän ehtisi kasvaa suureksi? Hän muuttuu rumaksi ja karkeannäköiseksi, ja kymmenen vuoden kuluttua ei kukaan erota häntä kylän toisista likaisista miehistä. Se seikka, että alhaiset muuttuivat vanhemmittain rumiksi, todisti Jessien mielestä, että he olivat jollakin syvällisellä ja auttamattomalla tavalla kehnompia kuin heidän yläpuolellaan olevat. Hal hukkasi aikaansa ja voimiansa yrittäessään tehdä heistä jotakin sellaista, miksi luonto ilmeisesti ei ollut heitä tarkoittanut! Jessie päätti selittää tämän asian Halille junaan palattaessa. Hän arvasi Halin tuoneen hänet tänne oppimaan, ja koska pakollinen kasvatus tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä kuin kenestä muusta tahansa, hän toivoi saavansa peitsen kääntymään ja pääsevänsä kasvattamaan sulhastaan.

Rosa lopetti aivan pian pienokaisen ruokkimisen, ja Jessie sai tilaisuuden nähdä lapsen mustat silmät. Tämä keskusteluaihe hälvensi äidin ujouden, ja he juttelivat miellyttävästi, kun samassa kuului ulkoa ääniä, jotka saivat heidät kavahtamaan seisaalleen. Kuului naisten kiihtyneitä ääniä, ja Hal ja Rosa riensivät ovelle. Oli kriitillinen aika, sillä kaikki odottivat jännittynein mielin uutisia.

Hal avasi oven ja huusi ulkona oleville: »Mitä kuuluu?» Naisen ääni kuului vastaavan: »Ovat löytäneet Raffertyn!»

»Seitsemännestätoista osastosta. Yksitoista miestä — Raffertyn, nuoren Flanaganin ja ruotsalaisen Johanssonin. He ovat kuolemaisillaan — eivät kuulu puhuvan. Ketään ei päästetä likellekään.»

Kuului toisiakin ääniä, mutta se, joka vastasi Halille, oli erikoinen: lämmin ja täyteläinen, ilmeisesti irlantilainen, ja se kiinnitti Jessien tarkkaavaisuutta. »Ovat tuoneet heidät vaakahuoneeseen, ja vaimot tahtoisivat saada tietää jotakin miehistään, mutta ne eivät sano. Ajavat pois kuin koiria!»

Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata, kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.

Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.

»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»

»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen, Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat — palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua. Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on? Aiotko hänet syödä?'»

Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti», koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».

»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia; kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet, kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe. Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös, mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai kuollut.»

Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista
voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt.
Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai
Cartwrightille annettu vihjaus.

»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»

»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»

Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.

Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»

»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»

Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen kasvoihinsa.

Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö, niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla, koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen, vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä, jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi heti, että siinä oli se »toinen tyttö».

Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen, elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa, joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.

Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä leimahti Jessien sydämessä pelko.

Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt, tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä». Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia, kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien aiheuttamat puutokset?

Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen Mari» oli helvetti.

Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin, missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena, ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!

Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»

Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut junaan?»

»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi erittäin hyvä, jos tulisit.»

»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä, etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi, vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan — se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi, mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.

Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä, todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli, ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin, ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!

Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.

Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»

»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta. Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.

Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan, vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden, tukien ja lohduttaen.

Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä — huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin. Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon, kunnes hänkin voisi lähteä.

Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain tällä kannalla ollen.

»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin järjestää.»

Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti, Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin, kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.

Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.

Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet. Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi — itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä, ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa miehensä silpoutunutta ruumista.

NELJÄS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN TAHTO

Kuoleman kuilu paljasti salaisuutensa. Kuorma toisensa jälkeen nousi kaivoksesta kuolleiden ja elävien ruumiita ja sellaisia, jotka voitiin luokitella vasta koneitten pumputtua niihin ilmaa. Hal seisoi sateessa katsellen väkijoukkoa ja ajatellen, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin säälittävää ja kauheata. Millainen haudanhiljaisuus vallitsikaan, kun saapui joku, jolla oli uutisia kerrottavana! Kuinka tuskaisesti kiljaisivatkaan naiset, joiden toivo yhtäkkiä luhistui olemattomiin! Millainen myötätunnon huokaus kohahtelikaan väkijoukossa vuorotellen joidenkin hyvien uutisten kanssa ja värisyttäen joukon mieltä kuin myrskytuuli kaislikkoa!

Kaikkialla kerrottiin tarinoita — maan alta tuotuja — sanomattomista kärsimyksistä ja sitäkin sanomattomammasta sankaruudesta. Miehet, jotka olivat olleet neljä vuorokautta vailla ruokaa ja vettä, olivat siitä huolimatta kieltäytyneet poistumasta, koska tahtoivat jäädä pelastamaan toisia. Kerrottiin miehistä, jotka olivat maanneet pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pitäen itseään hengissä vedellä, jota tippui heidän yläpuolellaan olevasta kalliosta, ja olivat asettuneet vuorotellen siihen kohtaan, johon pisarat putosivat, tai kostuttaneet vaatteittensa lievettä imien sitten siitä kosteutta. Pelastusjoukkueitten jäsenet kertoivat, kuinka olivat koputtaneet rakennettuihin varustuksiin ja olivat kuulleet siellä vankeina olevien miesten heikosti vastaavan, kuinka olivat rajusti uurastaneet saadakseen esteen murtumaan ja kuinka vihdoin, kun oli saatu seinään reikä, kuului ilohuutoja ja näkyi pimeästä loistavia silmiä miesten menehtymäisillään odottaessa, että reikä saataisiin suuremmaksi ja heille voitaisiin ojentaa vettä ja ruokaa.

Eräissä kohdissa oli taisteltava tulta vastaan. Letkua oli lähetetty alas suuret määrät, ja miehet liikkuivat eteenpäin askel askelelta tuulettajan imiessä heidän edeltään savua ja höyryä. Tässä työssä olevat uskalsivat henkensä, mutta kulkivat arvelematta eteenpäin. Oli yhä toivoa voida löytää miehiä etäämpänä olevista varustetuista suojista.

Hal tapasi Jeff Cottonin vaakahuoneen luota, joka oli muutettu väliaikaiseksi sairaalaksi. He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Percyn junassa sattuneen seikan jälkeen, ja aluepäällikön kasvoihin nousi verrattain typerä irvistys. »Kas niin, mr Warner, te olette voitolla», huomautti hän. Vähän aikaa väiteltyään hän sitten suostui päästämään vaakahuoneeseen muutamia naisia, joiden piti tehdä luettelo kuolleista ja ilmoittaa asia väkijoukolle. Hal lähti Minettin luo pyytämään Mary Burkea käymään tähän toimeen, mutta Rosa sanoi Maryn lähteneen heti hänen ja miss Arthurin poistuttua, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Hal lähti nyt mrs Davidin luo, joka suostui keräämään muutamia tuttaviaan ja suorittamaan tehtävän muodostamatta mitään »komiteaa». »En tahdo kuulla mistään kirotuista komiteoista!» oli aluepäällikkö selittänyt.

Niin kului yö ja osa seuraavaa päivää. Eräs yhtiön kirjuri tuli Halin luo tuoden sinetöidyn kirjekuoren. Siinä oli sähkösanoma, joka oli osoitettu Halille Cartwrightin välityksellä. »Pyydän mitä hartaimmin sinua tulemaan heti kotiin. Olisi ikävää, jos isä kuulisi asiasta, ja on mahdotonta kauan häneltä sitä salata.»

Hal kurtisti lukiessaan kulmiansa. Harriganit olivat ilmeisesti toimineet viipymättä! Hän lähti toimistoon ja lähetti viipymättä vastauksensa puhelimessa. »Aion lähteä päivän tai parin kuluttua. Luotan siihen, että koetatte säästää isää, kunnes hän kuulee asian minulta.»

Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!

Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan, lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut. Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!

Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi, kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?

Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.

Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan, ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa, jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.

Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä — ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla tavalla elättää.

Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti, äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin soittimen kielet.

Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan, jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden, joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin kuluttua!

Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?» Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat: »Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith! Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»

Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»

Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä, jumaliste!»

»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle, ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne tekivät Pete Cullenille!»

»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista sietää?»

»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme itse!»

»En voi sanoa — ajaisivat hänet pois; mutta hän on eräs, jonka tunnet yhtä hyvin kuin minä. Hän sen minulle kertoi sieltä tultuaan. Pettävät vanhan isäni, jättävät vahingonkorvauksen maksamatta!»

»Niin ne aina tekevät!» huusi Wauchope, Halin vieressä seisova englantilainen kaivosmies. »Sentähden eivät päästä sinne ketään.»

»Samoin tekivät isälleni!» kuului toinen ääni sanovan. Hal tunsi puhujan kreikkalaispojaksi Andyksi.

»Ja aikovat aloittaa työt numero kahdessa jo huomenna!» huusi Tim. »Kuka lähtee sinne? Ja Alec Stonen kanssa, joka kiroo miehet helvettiin ja komentaa pelastamaan muuleja!»

»Me emme lähde kaivoksiin, ennenkuin ne ovat turvalliset!» huusi
Wauchope. »Pirskottakoot ne — muuten jätän koko hoidon!»

»Ja punnitkoot oikein vaunumme!» huusi jälleen eräs. »Me tahdomme punnitustarkastajan, jotta saamme, mitä ansaitsemme!»

Jälleen kuului huudettavan: »Joe Smith! Puhukaa meille, Joe! Antakaa niille, mitä kaipaavat! Te olette oikea mies!»

Hal seisoi siinä avuttomana, hämillään. Hän oli pitänyt taistelua voitettuna — ja tässä oli toinen alkamassa! Miehet katsoivat häneen, kutsuivat häntä avukseen, häntä, kapinoitsijoista rohkeinta. Vain muutamat tiesivät hänen äkkiä vaihtuneesta asemastaan.

Hänen vielä epäröidessään oli taistelulinja siirtynyt hänen ohitseen; englantilainen Wauchope hyppäsi portaille ja alkoi puhua joukolle. Hän oli hänkin köyryselkäinen ja surkastunut mies, mutta tällä kertaa hän osoitti keuhkojensa voimaa. Hal kuunteli ihmeissään; tuota hiljaista ja tylsältä näyttävää miestä ei olisi voinut uskoa taistelijaksi. Tom Olson oli häntä tutkistellut ja oli sanonut, ettei hän tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan, joten he olivat jättäneet hänet kerrassaan pois laskuista. Mutta nyt hän seisoi siinä huutaen kamalaa uhmaansa ulos maailmaan!

»Ne ovat ryöväreitä ja murhaajia! Ryöstävät kaikki, toisen toisensa jälkeen. Minä puolestani olen saanut siitä kyllikseni! Entä te?»

Kuului ääntenpauhinaa hänen äänenkantamansa alueelta. Kaikki olivat saaneet kyllikseen.

Jeff Cotton saapui paikalle kiireen kaupalla, Bud Adams ja pari kolme muuta apuria kintereillään. Joukko kääntyi heihin päin, ja lähinnä olevat miehet heristivät nyrkkejään ja näyttivät hampaitaan kuin vihaiset koirat. Cottonin naama oli raivosta punainen, mutta hän huomasi asian vakavaksi. Hän kääntyi hakeakseen enemmän voimaa, ja väkijoukko mylvi iloissaan. He olivat jo aloittaneet taistelun! Olivat saavuttaneet ensimmäisen voittonsa!

Joukko liikkui katua alaspäin huutaen ja sadatellen mennessään. Joku alkoi laulaa marseljeesiä, toiset yhtyivät lauluun, ja se raikui hurjana ilmoille. Joukossa oli moneen eri kansakuntaan kuuluvia sorrettuja, he lauloivat eri kielillä, mutta samaa laulua. Kuului joitakin tahteja, ja sitten vyörähti yli monien äänten pauhina. Muutamat miehet kiiruhtivat eri suuntiin levittämään uutista, ja aivan pian oli koko kylän väki kerääntynyt. Miehet heiluttivat lakkejaan, naiset heiluttivat käsiään ja huusivat — tai seisoivat kauhistuneina, hyvin käsittäen, ettei lapsia käynyt ruokkiminen kumouksellisilla lauluilla.

Tim Raffertyn piti nousta olkapäille ja kertoa asia uudelleen. Hänen kertoessaan tuli hänen vanha äitinsä juosten ja huutaen: »Tim! Tim! Tule alas sieltä! Mitä ajatteletkaan?» Vanha nainen väänteli käsiään kuolettavan pelon vallassa; nähdessään Halin hän riensi hänen luokseen. »Koettakaa saada hänet pois, Joe! Poika on varmasti menettänyt järkensä! Ajavat meidät pois kaivoksilta, eivät anna yhtään mitään — ja mihin sitten joudumme? Pyhä Jumalan äiti, mitä poika ajatteleekaan?» Hän kutsui jälleen Timiä, mutta Tim ei huolinut mitään, jos mitään kuulikaan. Tim oli marssimassa kohti Versaillesia!

Muutamat huusivat menevänsä sairaalaan suojelemaan loukkaantuneita miehiä »kirotuilta asianajajilta». Siinä oli eräs määrätty asia, ja joukko lähti sinnepäin. Hal seurasi jälkijoukossa naisten, lasten ja arastelevampien miesten kerällä. Hän huomasi muutamia yhtiön kirjureita ja virkailijoita ja sitten itsensä Cottonin, joka käski miesten lähteä hakemaan revolvereja toimistosta.

»Iso Jack» David tuli Jerry Minettin kanssa, ja Hal jäi neuvottelemaan. Jerry oli ihan kiihdyksissään. Se oli tullut — kapina, jota hän oli odottanut monet vuodet! Minkätähden ei pidetty puheita, järjestetty miehiä?

Jack David ilmaisi epäilyksiään. Oli kysymyksenalaista, voiko tämä puuska muodostua pysyväiseksi.

Jerry vastasi, että se tulisi muodostumaan sellaiseksi, kuin he halusivat sen muodostuvan. Jos he kävivät johtoon, he voivat johtaa miehiä ja pitää heitä koossa. Eikö Tom Olsonkin ollut sitä halunnut?

Ei, vastasi iso walesilainen, Olson oli yrittänyt saada miehiä järjestymään salaa, siten valmistellakseen kumousta kaikilla kaivoksilla. Se oli aivan toista kuin yhteen ainoaan kaivokseen rajoittuva avoin kapinaliike. Voiko sellaisen liikkeen toivoa menestyvän? Ellei, niin oli typerää aloittaa; voi olla varma vain siitä, että joutui karkotetuksi.

Vihdoin Halin oli puhuttava. Oli vaikea asiaa arvostella, sanoi hän. Hän tunsi olosuhteet vain puutteellisesti. Hän oli tullut Pohjois-Laaksoon perehtyäkseen niihin. Tuntui vaikealta kehoittaa miehiä alistumaan sellaiseen kohteluun, jota heidän oli ollut sietäminen, mutta toisaalta voi kuka hyvänsä arvata, että hukkayritys masentaisi kaikkien rohkeuden ja tekisi järjestäytymisen entistä vaikeammaksi.

Niin Hal puhui, mutta hänen mielessään oli enemmän sellaista, mitä hän ei lausunut julki. Hän ei voinut sanoa noille miehille: »Minä olen ystävänne, mutta olen myös vihollisenne ystävä, ja minun on mahdoton tässä tapauksessa päättää, mille puolelle minun tulee asettua. Kohteliaisuusvelvollisuuteni sitoo minua niihin, joiden käsissä on henkenne, ja sitäpaitsi en tahtoisi loukata tyttöä, jonka kanssa menen naimisiin!» Ei, hän ei voinut sellaista lausua. Hän tunsi itsensä petturiksi jo senvuoksi, että hänen mielessään oli sellaisia ajatuksia, eikä voinut katsoa miehiä suoraan silmiin. Jerry tiesi hänen olevan jonkinlaisissa suhteissa Harriganeihin; luultavaa oli, että hän oli kertonut asian toisille Halin tuttaville, jotka olivat siitä keskustelleet ja miettineet sen merkitystä. Mitäpä, jos he pitivät häntä urkkijana?

Hal tunsi niinmuodoin mielensä keventyvän, kun Jack David pysyi järkähtämättä mielipiteessään. Hänen mielestään he vain toimisivat vihollisen hyväksi, jos kävisivät toimeen ennen aikojaan. Heidän piti kuulla Tom Olsonin neuvoa.

Hal kysyi, missä Olson oli, ja David kertoi, että Olson oli saanut tilinsä samana päivänä, jona Hal oli ajettu pois kaivoksilta, ja että hän oli lähtenyt Sheridaniin, paikalliseen päämajaan, tekemään selkoa tilanteesta. Hän ei luultavasti tulisi takaisin; hän oli kerännyt pienen ryhmänsä, istuttanut kapinan siemenen Pohjois-Laaksoon.

He pohtivat kysymystä neuvon hankkimisesta. Pohjois-Laaksosta ei käynyt puheleminen, koska yhtiö kuunteli kaikkia puheluja; mutta Pedron iltajunan piti lähteä viiden minuutin kuluttua, ja »Iso Jack» selitti, että jonkun oli matkustettava. Sheridanin kaupunki oli vain viidentoista tai kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä Pedrosta, ja siellä voisi ammattijärjestöjen virkamies antaa heille neuvoa. Voitiin myös käyttää kaupunkienvälistä puhelinta, kehoittaa jotakin Western Cityssä asuvaa yhdistysliikkeen johtajaa lähtemään junalla keskiyön aikaan ja olemaan Pedrossa seuraavana aamuna.

Hal, joka yhä toivoi voivansa vetäytyä syrjään, siirsi tehtävän Jack Davidin suoritettavaksi. He tyhjensivät taskunsa saadakseen riittävät matkarahat, ja iso walesilainen kiiruhti junalle. Sillävälin Jerry ja Hal päättivät pysytellä taka-alalla, etsiä oman ryhmänsä jäsenet ja kehoittaa heitä menettelemään samoin.

Tämä ohjelma oli Halille suotuisa, mutta hän joutui kohta havaitsemaan, että siihen oli ryhdytty liian myöhään. Hän ja Jerry lähtivät tavoittamaan joukkoa, joka oli pysähtynyt erään yhtiön rakennuksen eteen, ja kuulivat lähelle ehdittyään jonkun pitävän puhetta. Ääni oli naisen, se kaikui kirkkaana ja käskevänä. Väkijoukko esti puhujaa näkemästä, mutta Hal tunsi äänen ja tarttui kumppaninsa käsivarteen. »Mary Burke!»

Siellä puhui tosiaankin Mary Burke, joka näytti saavan kuulijansa jonkinlaisen vimman valtaan. Hän lausui lauseen, ja väkijoukko kuului karjaisevan; hän lausui toisen lauseen, ja jälleen kuului karjahdus. Hal ja Jerry tunkeutuivat eteenpäin kuullakseen tuon raivoisan litanian sanoja.

Mary jatkoi: »Kun vain olisitte yksimieliset, niin ne tulisivat kontaten pyytämään sovintoa. Mutta te olette pelkureita, ja ne käyttävät arkuuttanne hyväkseen. Olette pettureita, ja ne ostavat teidät. Rikkovat kappaleiksi, tekevät teille, mitä tahtovat, ja lähtevät sitten pois yksityisjunissaan jättäen kätyrinsä teitä kukistamaan ja polkemaan teidät jalkoihinsa. Kuinka kauan sitä siedätte? Kuinka kauan?»

Väkijoukon äänten pauhu kiiri pitkin katua ja takaisin. »Me emme sitä siedä! Emme siedä!» Miehet heristivät nyrkkejänsä, naiset kirkuivat, ja lapsetkin sadattelivat. »Me taistelemme ja lyömme ne! Emme tahdo enää olla niiden orjina!»

Mary keksi taikasanan. »Meidän pitää liittyä yhteen!» huusi hän. »Liittyä yhteen ja pysyä yhdessä. Jos kieltäytyvät antamasta meille oikeuksiamme, tiedämme mitä vastaamme: teemme lakon !»

Kuului äänten jymy kuin ukkosen jyrähdys vuoristossa. Niin, Mary oli keksinyt oikean sanan! Sitä ei oltu lausuttu moneen vuoteen Pohjois-Laaksossa, mutta nyt se kulki läpi väkijoukon kuin salamanisku. »Tehdään lakko, lakko, lakko!» Näytti siltä kuin he eivät olisi voineet kuulla ja lausua sitä kyllin usein. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet Maryn puhetta, mutta tuon sanan he tunsivat. He lausuivat sen puolan, tshekin, italian ja kreikan kielillä. Miehet heiluttivat lakkejansa, naiset esiliinojansa — hämärissä näytti siltä kuin olisi myrsky riiponut jotakin outoa kasvistoa. Miehet puristivat toistensa käsiä, innokkaimmat muukalaiset vaipuivat toistensa kaulaan. »Lakko, lakko, lakko!»

»Emme ole enää orjia!» huusi puhuja. »Olemme ihmisiä — ja tahdomme ihmisinä elää! Tahdomme tehdä työtä ihmisinä — muuten emme suostu mitään tekemään. Emme tahdo enää olla nautakarja jota voivat ajaa minne mielivät. Me järjestymme, pysymme yhdessä, vieretysten! Joko voitamme yhdessä tai näemme nälkää ja kuolemme toistemme kanssa. Ja yksikään meistä ei vääjää, yksikään ei käänny petturiksi! Onko täällä ketään, joka tahtoo pettää toverinsa?»

Kuului ulvonta kuin susilaumasta. Ei ollut hyvä petturiksi aikovan näyttää likaista naamaansa tälle joukolle!

Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»

Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me vannomme! Vannomme!»

»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne säikyttää!»

»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo! Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan tahtipuikkoa.

Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut, oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!

Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki, mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet, oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina? Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen, että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.

Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo! Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan! Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja! Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat marssivien askelet!

Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!

Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan, ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa koko joukko lähti katua alaspäin.

Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»

Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei ole ketään asianajajia, Rafferty.»

»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä omin silmin!»

»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni, onhan?»

»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte. Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä toisia.»

»Ettepä pelänneet heitä häiritä, kun veitte sinne ne kirotut asianajajat!» Kuului hyväksyvä mylvintä, niin äänekäs, että Cartwright oli kerrassaan siihen hukkua.

»Se on valhe!» huusi Wauchope. »Ovat olleet siellä kaiken päivää, ja te tiedätte sen. Me tahdomme saada ne sieltä ulos.»

»Käy päin, Tim», huusi kreikkalaispoika Andy tunkeutuen eturintamaan. »Käy päin!» huusivat toisetkin, ja siitä rohkaistuneena alkoi Rafferty nousta portaita.

»Minä tahdon nähdä isäni!» Kun Cartwright tarttui hänen olkapäihinsä, hän kiljasi: »Päästä minut menemään, kuuletko!»

Oli ilmeistä, että ylivalvoja yritti parhaansa mukaan välttää väkivaltaa; poikaa estäessään hän samalla käski seuralaistaan peräytymään. Mutta Tim oli kuohuksissaan; hän työntyi eteenpäin, ja ylivalvoja joko löi häntä tai yritti itse väistää iskua siten tyrkäten hänet portaita alas. Joukosta kuului raivon huuto, miehet tunkeutuivat eteenpäin, ja samassa vetivät eräät porraskäytävässä seisovat miehet esiin revolverinsa.

Asema oli varsin selvä. Parin sekunnin kuluttua olisi joukko portailla, ja sitten kajahtaisivat laukaukset. Ja jos kerran niin tapahtuisi, kuka voisi arvata asian loppuvaiheet? Kiihtynyt joukko voisi tuiskata tulen kaikkiin yhtiön rakennuksiin ja lakata raivoamasta vasta murhattuaan viimeisenkin virkamiehen.

Hal oli päättänyt pysytellä taka-alalla, mutta huomasi nyt, että taka-alalla pysytteleminen olisi tänä hetkenä pelkuruutta, melkeinpä rikoskin. Hän syöksyi eteenpäin huutaen valtavan äänekkäästi: »Seis, miehet! Seis!»

Koko Pohjois-Laaksossa tuskin oli toista miestä, jota joukko olisi suostunut sinä hetkenä kuuntelemaan. Mutta Haliin he luottivat, hän oli ansainnut heidän luottamuksensa. Eikö hän ollut ollut vankilassa heidän tähtensä, eivätkö he olleet nähneet häntä rautaristikon takana? »Joe Smith!» Huuto kaikui koko joukon läpi.

Hal raivasi itselleen tietä työntäen miehiä syrjään, pyysi ja komensi hiljaisuutta. »Tim Rafferty, maltahan!» Tim tunsi hänen äänensä ja totteli.

Puristuksesta päästyään Hal hyppäsi portaille, missä Cartwright ei yrittänyt häntä estää.

»Miehet!» huusi hän. »Malttakaa hetkinen! Ettehän te tätä tahdo! Ettehän tahdo taistelua!» Hän oli hetkisen vaiti, mutta tiesi, etteivät enemmät kiellot voisi heitä nyt hillitä. Heille täytyi sanoa, mitä he tahtoivat. Hän oli vastikään kuullut ne erikoiset sanat, jotka tepsivät, ja huusi ne niin kuuluvasti kuin suinkin voi: »Teidän tulee liittyä yhteen! Tehdä lakko !»

Joukko vastasi hänelle mylvähtäen äänekkäämmin kuin koskaan ennen. Niin, sitä juuri he tahtoivat! Lakkoa! Ja he tahtoivat saada Joe Smithin sitä järjestämään ja johtamaan. Hän oli ollut heidän johtajanaan kerran ennen ja oli joutunut pois kaivoksilta senvuoksi. Miehet eivät oikein tietäneet, kuinka hän oli päässyt takaisin — mutta siinä hän nyt oli, heidän suosikkinsa. Hän eläköön! He tahtoivat seurata häntä helvettiin ja takaisin!

Eikö hän ollutkin pelkäämätön poika! Seisoi siinä sairaalan portailla ihan päällysmiesten edessä puhuen miehille yhteenliittymisestä, ja päällysmiehet eivät uskaltaneet sormellaan koskea! Joukko tajusi tilanteen ja oli hurjana ilosta. Englanninkieltä puhuvat miehet huusivat hänelle myöntäen, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, huusivat toisten mukana.

He eivät tahtoneet tapella — eivät tietenkään. Tappelu ei heitä auttaisi. Heitä auttaisi ainoastaan yhteenliittyminen ja seisominen vankkana vapaiden miesten joukkona. Heidän tulisi muodostaa ammattiyhdistyskomitea, joka voi puhua heidän kaikkien puolesta, sanoa, ettei yksikään mies suostuisi enää käymään työhön, ellei heidän oikeuksiansa taattaisi! Nyt sai olla lopussa se aika, jolloin miehiä erotettiin senvuoksi, että he vaativat oikeuksiaan, merkittiin mustaan kirjaan tai karkotettiin mailta halmeilta, koska olivat tahtoneet turvakseen valtion lakien heille määräämät edut!

Kuinka kauan voikaan miehen otaksua seisovan jonkin yhtiönrakennuksen portailla, ylivalvoja ja kaivospäällikkö takanaan, järjestämässä kaivosmiesten ammattiyhdistystä? Hal käsitti, että hänen täytyi saada joukko siirtymään pois tästä vaarallisesta paikasta.

»Teettehän nyt, mitä sanon?» kysyi hän, ja kun miehet lupasivat yhteen ääneen, hän lisäsi varoittaen: »Ei tapella! Eikä juoda! Jos näette tänä iltana humalaisen miehen, ottakaa kiinni ja pistäkää talteen!»

Miehet nauroivat ja hurrasivat. He lupasivat vakavasti pysyä aisoissa.
Tämä oli selvien miesten hommaa, sepä tietty asia!

»Sairaalassa olevia miehiä katsomaan toimitamme lähetystön», jatkoi Hal. »Ei mitään meteliä — emme tahdo häiritä sairaita. Tahdomme vain saada varmuuden, ettei heitä kukaan muu häiritse. Oletteko yhtä mieltä?»

Sitten hän kääntyi ylivalvojan puoleen. »Cartwright», sanoi hän, »me tahdomme heti toimittaa lähetystön sairaittemme luo, sinne jäämään». Cartwrightin alkaessa esittää vastaväitteitä hän lisäsi hiljaa: »Älkää olko mieletön, mies! Ettekö näe, että yritän pelastaa henkeänne?»

Ylivalvoja tiesi, kuinka vahingollisesti vaikuttaisi kurinpitoon, jos Hal ja miesjoukko saisivat toteuttaa aikomuksensa, mutta toisaalta hän huomasi välittömän vaaran eikä voinut ehdottomasti luottaa kirjanpitäjiensä ja pikakirjoittajiensa rohkeuteen ja ampumataitoon.

»Pidä kiirettä, mies!» huudahti Hal. »Minä en kykene joukkoa kauan pidättämään. Tulkaa järkiinne, ellette tahdo helvetin pääsevän irti.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Cartwright niellen loukkauksensa. Hal kääntyi miesten puoleen ja ilmoitti hänen suostumuksensa. Kuului riemunhuuto.

»Kuka lähtee?» kysyi Hal, kun hänen äänensä jälleen pääsi kuuluville, ja katseli ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Huomattavimmat olivat Tim ja Wauchope, mutta Hal päätti pitää heitä erikoisesti silmällä. Hän ajatteli Jerry Minettiä ja mrs Davidia — mutta muisti samassa luvanneensa Isolle Jackille pitää oman pienen ryhmänsä taka-alalla. Sitten hän ajatteli Mary Burkea, joka oli jo tuottanut itselleen kaiken mahdollisen vahingon ja johon kaikki voivat luottaa. Hal kutsui hänet ja erään joukossa olevan amerikkalaisen, mrs Ferrisin; Molemmat tulivat portaille, ja Hal kääntyi Cartwrightin puoleen.

»Tehdään nyt sopimus», sanoi hän. »Nämä edustajat jäävät sairaitten luo ja keskustelevat heidän kanssaan, jos he niin tahtovat, ja heille ei saa antaa käskyjä kukaan muu kuin tohtorit ja hoitajattaret. Niinhän?»

»Hyvä», sanoi Hal. »Osoittakaa Jumalan nimessä hiukan ymmärrystä ja pitäkää sananne; tuo joukko on sietänyt jo kyllin paljon, ja jos vielä sitä jotenkin ärsytätte, saatte itse siitä vastata. Pitäkää muuten huoli siitä, että kapakat suljetaan ja pysyvät suljettuina, kunnes levottomuudet lakkaavat. Älkää salliko miestenne liikkua kaduilla näytellen revolvereitaan ja irvistellen.»

Hal kääntyi joukkoon päin odottamatta Cartwrightin vastausta ja kohotti kätensä hiljaisuutta vaatien. »Miehet», sanoi hän, »meillä on suuri työ edessämme — me ryhdymme järjestämään ammattiyhdistystä. Sitä emme voi tehdä tässä sairaalan edessä. Olemme jo muutenkin pitäneet liian paljon melua. Poistukaamme kaikessa hiljaisuudessa pitämään kokousta voima-aseman takana. Suostutteko?»

Joukko ilmoitti suostuvansa. Hal piti vielä silmällä, että molemmat naiset pääsivät esteettömästi sairaalaan, hyppäsi sitten alas portailta ja kulki etunenässä. Jerry Minetti tuli ilosta väristen hänen viereensä, Hal tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi kiihtyneesti: »Laula, Jerry! Laula niille italialainen laulu!»

He tulivat määräpaikkaansa kenenkään estämättä. Sillävälin Hal suunnitteli keinoa ajatusten vaihtamiseksi tämän monikielisen lauman kanssa. Hän tiesi, että puolet miehistä eivät ymmärtäneet sanaakaan englanninkieltä ja että puolet jäljelläolevista ymmärsivät sitä sangen huonosti. Jotta voisi asiat heille selvittää, olisi niinmuodoin ilmeisesti välttämätöntä lajitella heidät kansakunnittaan ja löytää luotettava tulkki jokaista ryhmää varten.

Lajittelu ei kumminkaan tapahtunut nopeasti, siihen sisältyi aika paljon huutoa ja hyväntahtoista puukkimista — puolalaiset tänne, böömiläiset tänne, italialaiset tänne! Kun tästä oli vihdoin selviydytty ja oli löytynyt jokaista ryhmää varten mies, joka osasi kyllin paljon englanninkieltä voidakseen kääntää esityksen maanmiestensä kielelle, kävi Hal pitämään puhetta. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt lausua montakaan lausetta, kun jo syntyi hirmuinen melu. Kaikki tulkit puhuivat yhtaikaa ja keuhkojensa koko voimalla — se oli kuin paraati, jossa soittokunnat pauhaavat aivan lähellä toisiaan. Hal oli kuin ukkosen lyömä, mutta alkoi sitten nauraa. Eri kuulijakunnat alkoivat nekin nauraa; puhujat vaikenivat hämmästyneinä — ja alkoivat sitten hekin nauraa. Niin vyöryi toinen hilpeyden laine toisensa jälkeen läpi miesjoukon; kokoontuneiden mieliala muuttui silmänräpäyksessä raivosta ja vakavuudesta mitä hurjimmaksi hilpeydeksi. Hal oppi nyt ensimmäisen kerran tietämään jotakin siitä, kuinka on käsiteltävä tätä lapsenlaista väkeä, jonka mielialat vaihtuvat ylen nopeasti ja jonka tunteet häilyvät kuin veitsenterällä.

Hänen täytyi ensin puhua puhuttavansa loppuun ja siirtää sitten eri ryhmät etäämmälle toisistaan, jotta ne voivat kuunnella tulkkejansa. Mutta samassa ilmeni uusi vaikeus. Kuinka voi kukaan hillitä näitä kaunopuheisuuden virtoja? Kuinka voi olla varma siitä, ettei asioita vääristelty? Olson oli varoittanut Halia yhtiön salapoliiseista, jotka esiintyivät työmiehinä ja voittivat puolelleen miesten luottamuksen kiihoittaakseen heitä väkivaltaisuuksiin. Muutamat tulkitsijat olivatkin epäilemättä hurjannäköisiä, ja esitys kuulosti tosiaankin omituiselta heidän kääntämänään!

Siinä oli esimerkiksi eräs kreikkalainen puhuja, hurja veikko, pörrötukkainen ja villisti katseleva, joka tuntui repivän kiihkoansa kappaleiksi ja heittävän niitä sanoina kuulijoilleen. Hän seisoi tynnörillä parin kaivoslampun valaisemana ja pari-kolmekymmentä maanmiestä edessään, heilutti käsiään, pui nyrkkejään, huusi ja mylvi. Hal lähti huolestuneena luo ja kysyi eräältä toiselta englanninkieltä puhuvalta kreikkalaiselta, mitä puhuja oikeastaan sanoi, ja sai kuulla, että hän vain vakuutti laillisuuden lujittuvan Pohjois-Laaksossa!

Hal katseli tuota ylen kiihkeätä pientä miestä, joka tarjosi tilaisuuden tutkia kaikkia mahdollisia puhujan-eleitä. Hän veti olkapäänsä taaksepäin ja työnsi rintansa ulos niin, että oli melkein pudota tynnöriltään; hän sanoi, että kaivosmiesten elämä muuttuisi ihmismäiseksi. Sitten hän kuuristui alas ja painoi päänsä syvään huoaten; hän kertoi heille, mitä tulisi tapahtumaan, jos he vääjäisivät. Hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa ja alkoi repiä sitä epätoivoisesti; hän repi ja ojensi sitten tyhjät kätensä, repi sitten jälleen niin tuimasti, että teki melkein mieli itkeä hänen tuskaansa. Hal kysyi, mitä tuo merkitsi. Toinen vastasi: »Hän sanoo 'Pysykää liitossa! Jos kiskon yhtä hiuskarvaa, niin se lähtee, jos kiskon kaikkia karvoja, ei lähde yksikään!'» Siinä johtui ajattelemaan Aisoposta ja hänen tarinoitaan!

Tom Olson oli kertonut Halille hiukan siitä, miten oli meneteltävä, jos tahtoi totuttaa tällaisia tietämättömiä laumoja. Oli toistettava, toistettava asia yhä uudelleen, jotta kaikkein tylsimmätkin kuulijat ajatuksen käsittivät, saivat päähänsä yhteisvastuun kaikki-pelastavan aatteen. Eri tulkkien puhuttua puhuttavansa ja kaikkien palattua tuhkaläjien luo Hal piti puheensa uudelleen käyttäen yksitavuisia sanoja, jonkinlaista kaivoskieltä, jota kaikki jossakin määrin ymmärtävät. Toisinaan hän keskeytti esityksensä vahvistaakseen sitä oppimillaan kreikkalaisilla, italialaisilla tai slaavilaisilla sanoilla. Sattui toisinaan niinkin, että hänen kaunopuheisuutensa tempasi jälleen mukaansa muutamia tulkkeja; silloin hän odotti, kunnes he olivat huutaneet joitakin lauseita maanmiehilleen. Ei tarvinnut ollenkaan pelätä ikävystyttävänsä kuulijoitaan, jotka olivat kärsivällisiä ja paljonkärsineitä miehiä ja olivat nyt ryhtyneet epätoivoisen vakaviin aikeisiin.

He tahtoivat liittyä yhteen, tahtoivat suorittaa asian säännönmukaisesti, jäsenlippuineen ja valittuine virkamiehineen. Hal selitti heille asian, seikan toisen jälkeen. Yhteenliittymisestä ei ollut hyötyä, elleivät he tahtoneet liitossaan pysyä. Heidän piti valita johtajia jokaiselle kieliryhmälle; näiden johtajien piti kokoontua ja laatia vaatimukset, jotka tarkastettaisiin ja hyväksyttäisiin yleisessä kokouksessa ja esitettäisiin sitten päällystölle ilmoittamalla, ettei yksikään Pohjois-Laakson työmies menisi kaivokseen, ellei näitä vaatimuksia hyväksyttäisi.

Jerry Minetti, joka tunsi hyvin kaikki ammattiliittoja koskevat seikat, kehoitti Halia tekemään jäsenluettelon heti; hän arveli välittömän vaikutuksen vuoksi olevan edullista, jos jokainen astui esiin ja mainitsi nimensä. Mutta samassa ilmeni vaikeus, jonka kohtaavat kaikki järjestäjät: ei ollut kirjoitusneuvoja eikä rahoja. Tarvittiin kyniä ja paperia nimien merkitsemistä varten, ja Hal oli tyhjentänyt taskunsa Jack Davidille! Hänen täytyi lainata viisikolmatta senttiä ja lähettää joku yhtiön myymälään. Päätettiin, että jokaisen ammattiyhdistykseen liittyvän piti maksaa kymmenen sentin vero. Täytyi käyttää sähkölennätintä ja puhelinta, jos tahdottiin saada apua ulkomaailmasta.

Valittiin väliaikainen komitea, johon kuuluivat Tim Rafferty, Wauchope ja Hal, pitämään huolta luetteloista ja varoista ja yleensä hoitamaan asioita huomiseen, jolloin pidettäisiin uusi kokous; sitäpaitsi valittiin tusina jykevimpiä ja luotettavimpia miehiä komitean henkivartijoiksi. Lähettiläs palasi tuoden paperia ja kyniä, tulkit istuutuivat maahan ja kirjoittivat kaivoslamppujen valossa niiden miesten nimet, jotka halusivat liittoon yhtyä. Jokainen vuorostaan vannoi suostuvansa yhteisvastuuseen ja kuriin. Sitten kokous julistettiin keskeytyneeksi seuraavaan aamuun asti, ja työmiehet hajautuivat koteihinsa lepäämään, mielessä sellainen voimantunto ja ilo, jota vain harvat olivat eläessään ennen kokeneet.

Komitea lähti henkivartiostoineen Reminitskin luo, missä miehet paneutuivat pitkäkseen permannolle; kukaan ei yrittänyt heitä häiritä, ja useimpien rauhallisesti kuorsatessa Hal ja muutamat muut istuivat kirjoittamassa luetteloa vaatimuksista, jotka tultaisiin seuraavana aamuna jättämään päällystölle. Sopimus oli sellainen, että Jerry lähtisi varhaisella aamujunalla Pedroon päästäkseen kosketukseen Jack Davidin ja ammattikuntavirkailijain kanssa ja voidakseen ilmoittaa heille asian uusimmista vaiheista. Koska virkailijoita varmaan vaaniskelivat yhtiön urkkijat, kehoitti Hal Jerryä menemään MacKellarin asuntoon ja pyytämään häntä kutsumaan Ison Jackin sinne hänen puheilleen. Sitäpaitsi Jerryn piti puhelimessa ilmoittaa Gazetten toimitukseen Billy Keatingille lakkoa koskevista seikoista.

Halin mielessä oli satoja sellaisia seikkoja; ne hyrisivät hänen päässään niin, ettei hän makuulle paneuduttuaan päässyt uneen. Hän ajatteli päällysmiehiä ja heidän mahdollisia toimenpiteitään. Hän tiesi varmaan, etteivät hekään nukkuneet!

Sitten johtuivat mieleen ne tuttavat, jotka olivat matkustaneet pois yksityisjunassaan, johtui mieleen oman aseman omituisuus. Hän nauroi jonkinlaista epätoivoista naurua ajatellessaan, kuinka Percy oli yrittänyt saada häntä täältä poistumaan. Ja Jessie rukka! Mitä voikaan Hal nyt sanoa hänelle?

Päällysmiehet eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sinä yönä. Aamulla lakontekijät kiiruhtivat kokouspaikalleen, muutamat huolimatta jäädä aamiaisellekaan. He tulivat pesemättöminä ja kampaamattomina, katsahtaen arasti kumppaneihinsa, ikäänkuin eivät olisi voineet enää uskoa todeksi sitä rohkeata tekoa, johon olivat edellisenä iltana ryhtyneet. Mutta kun he sitten tapasivat komitean ja henkivartioston valmiina käymään toimeen, heidän rohkeutensa palasi, ja heidän mielissään elpyi jälleen se ihmeellinen yhteenkuuluvaisuudentunne, joka oli tehnyt heistä miehiä. Aivan pian aljettiin pitää puheita, hurrata ja laulaa, ja se houkutteli luo viivyttelijät ja pelkuritkin. Kohta oli asia täydessä käynnissä; melkein kaikki työväestön miehet, naiset ja lapset olivat läsnä.

Mary Burke tuli sairaalasta, missä oli viettänyt yönsä. Hän näytti väsyneeltä, ja hoidottomalta, mutta hänen taisteluhalunsa ei ollut suinkaan masentunut. Hän kertoi keskustelleensa muutamien loukkaantuneiden miesten kanssa ja saaneensa tietää, että useat heistä olivat allekirjoittaneet »sopimuksia», joiden nojalla yhtiö suojasi itsensä kaikilta vahingonkorvausvaatimuksilta. Toiset olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta, ja Mary oli kiihkeästi varoittanut heitä vastakaan niin tekemästä. Pari naista tarjoutui lähtemään sairaalaan, jotta Mary voisi levätä, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, hänestä tuntui kuin olisi mahdotonta levätä enää milloinkaan.

Äsken perustetun yhdistyksen jäsenet ryhtyivät nyt valitsemaan virkailijoitaan. He tahtoivat tehdä Halista esimiehen, mutta hän ei tahtonut sitoa itseään sellaisella lopullisella tavalla, vaan onnistui siirtämään sen kunnian Wauchopelle. Tim Raffertystä tehtiin rahastonhoitaja ja sihteeri. Sitten valittiin lähetystö, jonka piti mennä esittämään Cartwrightille miesten vaatimukset. Lähetystöön kuuluivat Hal, Wauchope ja Tim, eräs Marcelli-niminen italialainen, jota Jerry oli äänestänyt, eräs slaavilaisten ja eräs kreikkalaisten edustaja — Rusick ja Zammakis, jotka olivat molemmat tukevia ja luotettavia miehiä. Vihdoin valittiin vielä nauraen ja hurraten Mary Burke lähetystön jäseneksi. Naisia ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa toimissa, mutta Mary oli kaivosmiehen tytär ja jarruttajapojan veli, ja hänellä oli yhtä hyvä oikeus puhua kuin kenellä muulla tahansa Pohjois-Laaksossa.

Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti ulos.

Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä »kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.

Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma! Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen peloittelemalla.

Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää. Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.

Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner jun.»

Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»

Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy lähteä.»

»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Wauchope. »Me odotamme. Emme lähde
Cartwrightin luo, ennenkuin palaatte.»

Hal mietti asiaa. »En pidä sellaista menettelyä viisaana», virkkoi hän.
»Te voitte tehdä tehtävänne yhtä hyvin, vaikka en olekaan mukana.»

»Ei», vastasi Hal, »se on teidän asianne, Wauchope. Te olette yhdistyksen puheenjohtaja. Te tiedätte, mitä miehet haluavat, yhtä hyvin kuin minä; tiedätte, mitä he valittavat. Sitäpaitsi ei ole Cartwrightin kanssa paljoakaan puhuttavaa. Hän joko suostuu vaatimuksiimme tai ei suostu.»

Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Mary Burke huomautti, että Hal vedettiin pois kaikkein kriitillisimpänä hetkenä. Hal vastasi nauraen, sanoi, että Mary oli kenen hyvänsä miehen veroinen, jos tuli kysymykseen väitteleminen. Jos Wauchope ilmaisi heikkouden oireita, oli Maryn asia käydä puhumaan!

Niin Hal kiiruhti pois kohti Cartwrightin asuntoa, joka pienellä kukkulalla sijaiten kohosi kaivosalueen yläpuolelle. Hän soitti ovikelloa, ovi avautui, ja siinä seisoi hänen edessään hänen veljensä.

Edward Warner oli kahdeksan vuotta Halia vanhempi, aivan tyypillinen amerikkalainen liikemies. Hänen vartalonsa oli suora ja voimakas, piirteet säännölliset ja lujat; hänen äänestään, käytöksestään ja koko olemuksestaan uhosi tyyni päättäväisyys, määräperäisesti suunnattu tarmokkuus. Hän oli yleensä aivan mallikelpoisesti puettu, mutta nyt oli hänen ulkoasussaan samoinkuin käytöksessäänkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Halin huolestuminen oli yhä kiihtynyt hänen katua kulkiessaan. »Mitä on isälle tapahtunut?» huudahti hän.

»Peter Harrigan palaa idästä. Hän on Western Cityssä huomenna.
Ymmärräthän, että isälle tapahtuu jotakin, ellet heti täältä lähde.»

Hänen veljensä katseli nuorta kaivosmiestä, jolla oli yllään likainen työpuku ja jonka kasvot olivat noessa ja tukka ihan takkuinen. »Sinä sähkötit lähteväsi täältä, Hal!»

»Niin tein; mutta sitten sattui asioita, joita en ollut aavistanut. On tehty lakko.»

Niin, mutta mitä se sinuun koskee?» Sitten veli jatkoi, äänessä epätoivoinen sävy: »Jumalan nimessä, Hal, kuinka pitkälle aiot oikeastaan mennä?»

Hal silmäili hetkisen veljeänsä. Vaikka hänen mielensä oli jännittynyt, ei hän kumminkaan voinut olla nauramatta. »Ymmärrän hyvin, miltä tämän kaiken täytyy näyttää sinusta, Edward. Se on pitkä juttu; tuskin tiedän, mistä aloittaisin.»

Hal nauroi jälleen. »Ainakin siinä suhteessa olemme siis yhtä mieltä. Olin toivonut saavani keskustella kanssasi asiasta kaikessa rauhassa kiihtymyksemme ohimentyä. Kunhan selitän sinulle, millaiset olot täällä vallitsevat »

Edward keskeytti hänen puheensa. »Sellaiset puheet ovat tosiaankin aivan hyödyttömät. Peter Harriganin kaivoksilla vallitsevat olosuhteet eivät minua ollenkaan liikuta.»

Hymy katosi Halin kasvoista. »Olisiko mielestäsi ollut parempi, jos menin tutkimaan asiaintilaa Warnerin kaivoksille?» Hal yritti hillitä kiihtymystään, mutta veljekset eivät tosiaankaan voineet millään tavoin päästä yksimielisyyteen. »Olemme jo aikaisemmin väitelleet näistä asioista, Edward, ja sinä olet aina minut nujertanut — sinä voit sanoa, että olin lapsi ja että menettelin julkeasti vastustaessani väitteitäsi. Mutta nyt — niin, nyt en ole enää lapsi, ja meidän tulee kohdata toisemme uudella pohjalla.»

Halin äänensävy vaikutti paremmin kuin hänen lausumansa. Edward mietti, ennenkuin vastasi. »Mikä onkaan uusi pohjasi?»

Hal tunsi ahdistavaa tuskaa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän sitten, »istuhan. Koetan saada sinua käsittämään, kuinka tähän jouduin.»

Hän alkoi kertoa olosuhteista, jotka oli havainnut tässä Yleisen Polttoaine-Yhtiön linnoituksessa vallitseviksi. Kuten aina asiasta puhuessaan, hän salli nytkin asian inhimillisen puolen vaikuttaa itseensä; hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, hän puhui vuolaasti, samoinkuin Pedron viranomaisten kanssa kiistellessään. Mutta tälläkin kertaa hänen kaunopuheinen esityksensä keskeytyi; hän huomasi veljensä olevan sellaisessa epätoivon-tilassa, ettei hän kyennyt seuraamaan jatkuvaa esitystä.

Se oli vanha juttu; niin oli ollut laita niin kauan kuin Hal saattoi muistaa. Näytti todelliselta luonnon ihmeeltä, että veljekset voivat olla luonnonlaadultaan niin erilaiset. Edward oli käytännöllinen ja toimellinen, tiesi, mitä maailmassa tahtoi, ja osasi sen saavuttaa; hänen vaivanaan ei ollut milloinkaan epäily, ei itsensätutkistelu eivätkä mitkään turhat tunneliikunnot; hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka suvaitsivat sellaista tuhlausta mielensä taloudessa. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka joutuivat asioiden »mukaansatempaamiksi».

Aluksi hän oli ollut vanhemmuutensa nojalla Halia etevämpi. Hän oli kaunis kuin nuori kreikkalainen jumala, voimakas ja käskevä; liukuessaan jäällä varmoin, väkevin liikkein, halkoessaan laineita kiiltävin hartioin, tai ampuessaan peltopyyn varmasti ja nopeasti kuin iskevä salama Edward oli aina ruumiillistunut menestys. Hänen puhuessaan toisen henkilön mielipiteiden kelvottomuudesta tai hänen ylenkatseellisesti mainitessaan »hempeämielistä» toinen tosiaankin kärsi sielussaan ja joutui peräytymään Shelleyn ja Ruskinin luo saamaan uutta uskallusta.

Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä. Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä, mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan, mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!

Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten, kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon, hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.

Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta eikä huomattavista filantroopeista!

Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas, joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä, teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.

Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi; oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!

Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi! Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi, luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä liikekumppanien viholliseksi!

Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli, mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona, ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa hammasharjaakaan.

Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!

Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta, ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle, nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa…

Se oli heidän asiansa, vastasi Edward. Mutta heidän piti lopettaa työnsä, koska itse niin halusivat — ei siitä syystä, että ulkoa tulevat agitaattorit heitä siihen yllyttivät. Missään tapauksissa ei Warnerin suvun pitänyt lisätä agitaattorien lukua!

Vanhempi veli kuvaili Peter Harriganin palausretkeä, kuinka sanomattoman kiukun vallassa hän tulisi olemaan ja millaisen myrskyn hän nostaisi Western Cityn liikemaailmassa. Se oli kerrassaan kamalaa, sellaisesta ei ollut koskaan kuultukaan! »Ja vielä parahiksi, kun olemme itse aikeissa avata uuden kaivoksen — kun tarvitsemme jokaisen dollarin luotostamme!»

»Emmekö ole kyllin voimakkaita voidaksemme pitää puolemme Peter
Harrigania vastaan?» kysyi Hal.

»Meillä on kyllin muita, joita vastaan on pidettävä puoliamme», kuului vastaus. »Meidän ei tosiaankaan kannata hankkia itsellemme vihamiehiä.»

Edward ei puhunut ainoastaan vanhempana veljenä, vaan myöskin perheen liikemiehenä. Isän sorruttua liikarasitukseen ja muututtua yhtenä ainoana kauheana hetkenä toimeliaasta liikemiehestä lapselliseksi, raihnaiseksi vanhukseksi Hal oli ollut varsin iloinen, kun perheessä oli käytännöllinen henkilö. Hän oli aivan mielellään nähnyt veljensä ottavan kantaakseen tuon taakan sillävälin kuin hän itse oli yliopistossa ja huvitteli satiirisilla lauluilla. Halilla ei ollut mitään velvollisuuksia, kukaan ei vaatinut häneltä mitään — korkeintaan, ettei hän heittänyt kapuloita veljensä käyttämän koneen pyöriin. »Sinä elät kivihiiliteollisuudesta! Jokainen kuluttamasi dollari on siitä peräisin —»

»Sen tiedän! Sen tiedän!» huudahti Hal. »Se juuri minua kiduttaa. Se tosiasia, että elän noiden palkkaorjien armosta —»

»Et suinkaan — mutta minä tarkoitan. Tästä pitäen luulen tietäväni jotakin niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä hyväkseni, ja heidän osakseen tulevasta kohtelusta. En ole enää pikkuveli, josta voi selviytyä latteilla lauseparsilla.»

»Tiedäthän, että meidän kaivoksillamme on vain ammattiyhdistyksiin kuuluvaa työväkeä, Hal —»

»Niin, mutta mitä se merkitsee? Kuinka johdamme kaivoksia? Saavatko miehet painonsa?»

»Mutta kuinka kykenemme niin ollen kilpailemaan toisten kivihiililiikkeiden kanssa, jotka maksavat tonnin hinnan kolmestatuhannesta naulasta?»

»Järjestämme asian niin, että se meille onnistuu — säästäväisyyden nojalla.»

»Säästäväisyyden nojalla? En voi huomata Peter Harriganin täällä mitään tuhlaavan!» Hal oli hetken vaiti kuullakseen vastauksen, mutta sitä ei kuulunut. »Lahjommeko kenties punnitustarkastajan? Tai työväen johtajat?»

Edwardin poskiin kohosi heikko puna. »Mitä hyötyä on ilkeydestä, Hal?
Tiedäthän, etten minä ryhdy mihinkään likaisiin tekoihin.»

»En tahdo olla ilkeä, Edward; mutta tiedäthän, että monikin liikemies voi sanoa karttavansa likaisia tekoja, koska antaa ne toisten suoritettaviksi. Kuinka on esimerkiksi politiikan laita? Pidämmekö me huolen koneistosta nimittämällä kirjurimme ja päällysmiehemme paikallisiin virkoihin?»

Edward ei vastannut, ja Hal jatkoi: »Luulen tuntevani nämä asiat! En vaella enää pimeydessä!»

»Olkoon niin, Hal, voit tietää, mitä tahdot — mutta nyt ei ole niiden asioiden aika! Jos tahdot itseäsi miehenä pidettävän, osoita miehen järkeä! Vanha Peter palaa kotiin huomenna illalla. Etkö usko, että hän hyökkää kimppuuni raivoten kuin hurjistunut härkä? Etkö tiedä, että jos sanoisin hänelle olevani voimaton — kertoisin olleeni täällä ja yrittäneeni saada sinua lähtemään pois — etkö tiedä, että hän lähtisi isän luo?»

Edvard oli koettanut kaikkia keinoja, ja vain tämä tepsi. »Sinun täytyy estää häntä pääsemästä isän luo!» huudahti Hal.

»Sinäkö sen minulle sanot!» huudahti toinen. »Vaikka hyvin tunnet vanhan Peterin! Tiedäthän, että hän tunkeutuu isän luo, vaikka hänen täytyisi rikkoa talon ovet! Hän purkaa raivonsa vanhaan isä raukkaamme! Sinua on jo aikaisemmin riittävästi varoitettu; sinä tiedät, että isän mielenliikutuksilta varjeleminen voi merkitä hänen henkensä pelastamista. En tiedä, mitä hän tekisi; kenties raivostuisi sinuun, kenties sinua puolustaisi. Hän on vanha ja heikko, hän ei kykene enää asioita hyvin harkitsemaan. Missään tapauksessa hän ei sallisi Peterin sinua soimata — ja hyvinkin voi sattua, että hän kuolee kesken kiistelyä! Tahdotko ottaa senkin asian omalletunnollesi työläisystäviäsi koskevien huolten lisäksi?»

Hal istui äänetönnä eteensä tuijotellen. Oliko tosiaankin niin laita, että jokaisen ihmisen elämässä oli jotakin, mikä herpaisi hänen kätensä sosiaalisen oikeuden puolesta taisteltaessa?

Ryhtyessään keskustelua jatkamaan hän puhui hiljaa. »Edward, minä johduin ajattelemaan erästä näissä kaivoksissa työskentelevää nuorta irlantilaista poikaa. Hänelläkin on isä, joka joutui räjähdyksen uhriksi. Isä on vanha mies; hänellä on vaimo ja kahdeksan lasta. Hän on hyvä mies, poika on kelpo poika. Salli minun kertoa, mitä Peter Harrigan on tehnyt heidän hyväkseen!»

»Olipa miten tahansa», vastasi Edward, »sinä voit heitä auttaa. Heidän ei tarvitse joutua nälkää näkemään.»

»Sen tiedän», sanoi Hal, »mutta on olemassa paljon toisia, ja minä en voi auttaa heitä kaikkia. Sitä paitsi sinun tulee huomata, Edward, etten tarkoita armeliaisuutta, vaan oikeutta! Uskon varmaan, että tuo poika, Tim Rafferty, on kiintynyt isäänsä aivan samoin kuin minä omaan isääni; ja täällä on toisia vanhoja miehiä, joiden pojat ovat heihin kiintyneet —»

»Lopeta, Hal, Kristuksen nimessä!» huudahti Edward osaamatta muulla tavalla ilmaista kärsimättömyyttänsä. »Ethän voi ottaa kaikkien ihmisten huolia hartioillesi!» Hän hypähti seisaalleen ja tarttui veljensä käsivarteen. »Kuule, poika, sinun pitää lähteä täältä!»

Hal nousi mitään vastaamatta. Hän näytti epäröivän, ja veli alkoi vetää häntä ovelle. »Minulla on täällä automobiili. Juna lähtee tunnin kuluttua —»

Hal huomasi, että hänen täytyi puhua lujasti. »Ei, Edward», sanoi hän.
»En voi tulla nyt.»

»Jumalan nimessä — mitä merkitsevät sinulle nuo miehet omaan isääsi verraten?»

»En kykene sitä selittämään, Edward. Olen tässä puhunut puoli tuntia, mutta sinä olet tuskin minua kuunnellut. Riittäköön, kun sanon huomaavani, että miehet ovat satimessa, vieläpä sellaisessa, jota minun koko elämäni on osaltaan ollut rakentamassa. En voi jättää heitä siihen. Sitäpaitsi en usko, että isäkään tahtoisi minun niin menettelevän, jos hän asian ymmärtäisi.»

Toinen yritti viimeisen kerran hillitä itseään. »En aio nimittää sinua hempeätunteiseksi narriksi. Mutta salli minun esittää eräs suora kysymys. Mitä luulet voivasi tehdä noiden miesten hyväksi?»

»Hyvä Jumala!» huudahti Edward; hän huokasi epätoivoissaan. »Peter Harriganin kaivoksilla! Etkö käsitä, että hän heittää heidät täältä ulos, kaikki kerrassaan, jos niin vaaditaan?»

»Voipa niin käydä», vastasi Hal; »mutta jos toisten kaivosten miehet yhtyvät heihin — jos suuri yhdistys auttaa heitä —»

»Sinä haaveksit, Hal! Puhut kuin pieni lapsi! Minä keskustelin täkäläisen ylivalvojan kanssa; hän on sähköttänyt asiasta Peter Harriganille ja on vastikään saanut vastauksen. Onpa hän epäilemättä jo toiminutkin.»

»Toiminut?» toisti Hal. »Mitä tarkoitat?» Hän tuijotti veljeensä äkillisen pelon vallassa.

Hal kääntyi ovelle. »Sinä tiesit sen koko ajan!» huudahti hän. »Pidätit minua täällä tahallasi.»

Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edward kävi häneen käsiksi. »Mitä olisitkaan voinut tehdä?»

»Älä ole mieletön, Hal! Olen yrittänyt pelastaa sinua ikävyyksistä. Voi syntyä tappelu.»

Edward asettui oven ja Halin väliin, ja siinä syntyi tuima ottelu. Mutta vanhempi veli ei ollut enää mikään atleetti, nuori teräksenluja jumala; hän oli istunut pulpettinsa ääressä, sill'aikaa kuin Hal oli tehnyt raskasta työtä. Hal työnsi hänet syrjään ja juoksi samassa ulos ovesta ja rinnettä alas.

Pääkadulle tultuaan Hal näki väkijoukon toimiston edustalla. Yksi ainoa silmäys riitti hänelle ilmaisemaan, mitä oli tapahtunut. Miehiä juoksi sinne tänne huutaen ja huitoen. Muutamat juoksivat häntä kohti ja huusivat hänelle juostessaan. Ensimmäisenä saavutti hänet pieni puolalainen Klowoski, joka oli aivan hengästynyt ja huohotti kiihtyneenä. »Ovat ajaneet pois lähetystömme!»

»Niin, ajaneet pois. Kanjonia alas!» Pieni mies heilutti hurjasti käsiään; hänen silmänsä näyttivät uhkaavan päästä pudota. »Vieneet pois. Kokonainen joukkio kätyreitä. Joku näki, kuinka heitä vietiin takaovesta. Kaikkien kädet sidottuina. Kätyrit pitelivät kiinni, eivät antaneet huutaa, ei mitään. Vaunuja oli odottamassa, sellaisia — mikä niiden nimi onkaan? —»

»Juuri niitä, kolme kappaletta. Kaikki työnnettiin sisään nopeasti — ja sitten alaspäin kuin tuuli! Kaikki ovat poissa. Ja lakosta ei tule mitään!» Pienen puolalaisen ääni ulvahti epätoivoisesti.

Samassa hän huomasi veljensä juosseen hänen jälkeensä — ankarasti puuskuttaen, sillä juoksu oli kysynyt voimia. Veli tarttui Halin käsivarteen ja huudahti: »Pysy erilläsi, kuuletko!»

Klowoskilta kysellessään Hal samalla melkein tietämättään ponnisteli vapautuakseen veljensä käsistä. Yhtäkkiä asia tuli ratkaistuksi, sillä pieni puolalainen sähisi kuin vihainen kissa ja läheni Edwardia, kädet ojossa kuin käpälät. Halin arvokkaan veljen olisi täytynyt luopua arvokkuudestaan, ellei Hal olisi toisella kädellään torjunut hyökkäävää Klowoskia. »Anna hänen olla!» sanoi Hal. »Hän on veljeni.» Pieni mies väistyi taaksepäin ja katseli hämmästyneenä.

Androkulos näkyi juoksevan luo. Kreikkalaispoika oli ollut kadulla toimiston takana ja oli nähnyt lähetystöä kuljetettavan pois. Yhdeksän henkilöä oli viety: Wauchope, Tim Rafferty, Mary Burke, Marcelli, Zammakis ja Rusick sekä kolme muuta, jotka olivat edellisenä iltana toimineet tulkkeina. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti, että väkijoukko oli tuskin käsittänyt, mitä tapahtui.

Mutta nyt, asian tajuttuaan, miehet olivat raivosta suunniltaan. He puivat nyrkkiä ja huutelivat uhkaavasti virkailija- ja poliisiryhmälle, joka oli näkyvissä toimistorakennuksen portailla. Huudettiin kostoa.

Hal huomasi heti tilanteen vaarallisuuden; hän oli kuin mies, joka katselee pommin palavaa sytytintä. Nyt, jos milloinkaan, tämä monikielinen lauma kaipasi johtoa — viisasta, tyyntä ja kykenevää johtoa.

Havaittuaan hänet joukko vyöryi hänen luokseen kuin hyökyaalto. Se keräytyi ulvoen hänen ympärilleen. He olivat menettäneet lähetystönsä, mutta heillä oli vielä Joe Smith. Joe Smith! Joe eläköön! Koskekoot häneen, jos uskaltavat! Miehet heiluttivat lakkejaan ja yrittivät nostaa häntä olkapäilleen, jotta kaikki hänet näkisivät.

Vaadittiin puhetta, ja Hal alkoi tunkeutua kohti lähimmän rakennuksen portaita Edwardin pidellessä kiinni hänen liepeestään. Edwardia tuupittiin; hänen täytyi luopua arvokkuudestaan — mutta veljestään hän ei luopunut. Kun Hal sitten oli nousemassa portaille, Edward teki viimeisen epätoivoisen yrityksen huutaen hänen korvaansa: »Odota hetkinen! Odota! Ethän aio puhua tuolle joukolle?»

»Saat surmasi! Aloitat tappelun, ja koko joukko noita ihmisparkoja joutuu ammutuksi. Ole järkevä, Hal; yhtiö on tuottanut poliisivoimia. Niillä on aseet, miehistäsi ei ole mitään.»

Keskustelu tapahtui vaikeissa olosuhteissa: vanhemman veljen pidellessä nuorempaa käsivarresta, nuoremman yrittäessä vapautua ja väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: »Puhe! Puhe!» Muutamat lähellä seisovat harmistuivat samoinkuin Klowoski siitä, että tuo vieras ahdisteli heidän johtajaansa, ja näyttivät haluavan puuttua asiaan, joten Edward vihdoin luopui taistelusta, ja puhuja nousi portaille joukon eteen.

»Pojat», huusi hän, »ne ovat siepanneet lähetystömme. Luulevat siten kukistavansa lakkomme — mutta saavat nähdä erehtyneensä!»

»Ovat unohtaneet, että meillä on yhdistys. Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

»Ja eläköön suuri yhdistys, joka tulee meitä tukemaan — Amerikan
Kaivosmiesten Liitto!»

Jälleen raikui huuto, yhä uudelleen. »Eläköön yhdistys! Eläköön
Amerikan Kaivosmiesten Liitto!»

Eräs kookas amerikkalainen kaivosmies, Ferris, oli etumaisena joukossa, ja hänen äänensä kaikui Halin korviin kuin sumusireeni.

»Pojat», jatkoi Hal, kun vihdoin sai jälleen äänensä kuuluville, »vaivatkaa hetkinen ajatustanne. Minä varoitin teitä, sanoin, että ne teitä ärsyttävät! Heille ei ole mikään mieluisampaa kuin saada täällä syntymään kahakka ja voida sitten tuhota yhdistyksemme. Muistakaa, pojat, että jos ne saavat meidät tappelemaan, ne murskaavat yhdistyksemme, joka on ainoa toivomme!»

Jälleen kuului huuto: »Eläköön yhdistys!» Hal salli heidän huutaa parillakymmenellä eri kielellä, kunnes olivat, saaneet kyllikseen.

»Kuulkaa, pojat», jatkoi hän vihdoin, »ne ovat kuljettaneet pois lähetystömme. Voivat viedä minutkin samaa tietä —»

»Ei, eivät vie!» kuului joukosta huudettavan. Ferris ulvoi raivoissaan.
»Yrittäkööt! Me poltamme ne vuoteisiinsa!»

»Mutta ne voivat kuljettaa minut pois», huomautti Hal. »Tiedättehän, että he ovat siinä pelissä etevämmät. Voivat kutsua sheriffin, tuottaa sotaväkeä, jos katsovat tarpeelliseksi! Me emme voi vastustaa heitä väkivalloin — he voivat ajaa kylästä kaikki miehet, naiset ja lapset, jos tahtovat. Mutta meidän tulee muistaa, ettei sekään voi murskata liittoamme. Ei myöskään suurta liittoa, joka tulee meitä tukemaan. Me kestämme, ja vihdoin niiden täytyy ottaa meidät takaisin!»

Huomatessaan Halin tarkoituksen muutamat hänen tuttavistaan tulivat hänen avukseen. »Ei tappelua! Ei väkivaltaa! Pysykää liitossa!» Hal puolestaan jatkoi asian mieliin teroittamista: vaikka yhtiö ajaisikin heidät pois, auttaisi heitä suuri kaivosmiesten liitto, johon kuului kolmesataaviisikymmentätuhatta työmiestä, ja muut näiden seutujen kaivosmiehet yhtyisivät heihin. Päällysmiehet, jotka luulivat voivansa pakottaa heidät nälällä kuuliaisuuteen, saisivat nähdä kaivosten joutuvan lepäämään. Heidän täytyisi myöntyä, ja yhteenkuuluvaisuuden taktiikka pääsisi voitolle.

Siihen suuntaan Hal jatkoi palauttaen mieleensä, mitä Olson oli hänelle sanonut ja soveltaen sitä käytäntöön. Hän näki miesten kasvoissa uutta toivoa, joka työnsi tieltään koston ja vihan vimman.

»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»

»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne, eikö totta?»

»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte suurta yhdistystä.»

Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen. Se oli kaunis ja kamala asia!

Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut. Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!

Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan mielenliikutusta.

Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman kuningaskunnat!

Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman. »Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön, ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani. Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»

»Hyvä, niinpä — vannomme!» Hal kohotti kätensä, miehet tekivät samoin, ja pauhaavien huutojen kaikuessa ja lakkien huimasti heiluessa Hal antoi heille valallisen lupauksen, jonka tiesi omaatuntoansa sitovaksi. Hän antoi sen harkiten siinä veljensä läsnäollessa. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan jonkin juoksuhaudan valtaaminen, vaan vapaaehtoinen sotilaaksi rupeaminen. Tänä innon hetkenäkin Hal olisi kuitenkin pelästynyt, jos olisi arvannut, millaiseen epätoivoiseen, uuvuttavaan, vuosikausia kestävään taisteluun hän siinä sitoutui käymään.

Hal astui alas puhujanpaikalta, väkijoukko väistyi, ja hän lähti veljensä kanssa kohti toimistorakennusta, jonka portailla seisoi poliisimiehiä. Hän liikkui kuin riemusaatossa; karut äänet huusivat hänelle rohkaisten, miehet tungeksivat ja tyrkkivät toisiaan päästäkseen pudistamaan hänen kättänsä tai taputtamaan häntä olalle; he taputtivat Edwardiakin ja yrittivät pudistaa hänen kättänsä, koska hän oli Halin seurassa ja näytti nauttivan hänen luottamustaan. Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Hal nauroi. Olihan se koko seikkailu Edwardille!

Nuorempi veli nousi rakennuksen portaille ja sanoi vahdeille haluavansa tavata mr Cartwrightiä.

»Hän on huoneessaan», vastasi eräs jurosti. Hal astui sisään Edwardin seuraamana, ja heidät johdettiin yli valvojan yksityistoimistoon.

Saavutettuaan työmiehenä luokkatietoisuutta Hal tarkkasi nyt ylivalvojan käyttäytymistä, huomasi Cartwrightin kumartavan kohteliaasti Edwardille, mutta jättävän Edwardin veljen kerrassaan huomioonottamatta. »Mr Cartwright», sanoi Hal, »minä tulen luoksenne näiden kaivosten työmiesten lähettämänä».

»Tehtävänäni on ilmoittaa, että miehet vaativat poistettavaksi neljä epäkohtaa, ennenkuin palaavat työhön. Ensinnäkin —»

Cartwright keskeytti vikkelään terävään tapaansa. »Ei kannata jatkaa, sir. Yhtiömme keskustelee ainoastaan yksityisten miesten kanssa. Mitään lähetystöjä ei hyväksytä.»

Hal vastasi yhtä vikkelästi. »Olkoon niin, mr Cartwright. Siinä tapauksessa tulen luoksenne yksityisenä työmiehenä.»

»Minä vaadin neljä oikeutta, jotka tämän valtion lait minulle takaavat», jatkoi Hal. »Ensinnäkin oikeutta kuulua ammattiyhdistykseen joutumatta siitä syystä erotetuksi.»

Cartwright oli ehtinyt saavuttaa tyynen ja käskevän tasapainotilansa. »Teillä on se oikeus, sir; teillä on se aina ollut. Tiedätte varsin hyvin, ettei yhtiö ole koskaan ajanut pois ketään ammattiyhdistykseen kuulumisen vuoksi.»

Mies katseli Halia, ja siinä kamppailivat silmäparit toisiaan vastaan. Hal oli kylmän kiukun vallassa. Hän ei kyennyt enää sellaista sietämään. »Mr Cartwright», sanoi hän, »te palvelette erästä maailman etevimpiin luettavaa näyttelijää ja palvelette taitavasti.»

Cartwright punastui ja väistyi askelen taaksepäin. Edward virkkoi nopeasti: »Sellaisilla puheilla et voita mitään, Hal!»

»Hänellä on katselijanaan koko maailma», jatkoi Hal itsepintaisesti. »Hän esittää mitä uskomattominta ilvenäytelmää — kasvoissa hänellä on samoinkuin kaikilla hänen näyttelijätovereillaankin ylen juhlallinen ilme!»

»Mr Cartwright», virkkoi Edward arvokkaasti, »luotan siihen, että uskotte minun tehneen mitä voin hillitäkseni veljeäni».

»Luonnollisesti, mr Warner», vastasi ylijohtaja. »Ja teidän tulee tietää, että minä puolestani olen tehnyt mitä suinkin voin osoittaakseni veljellenne huomaavaisuutta.»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta lähettämällä kätyrinsä yöllä minua vangitsemaan. Ne vetivät minut ulos ja olivat vääntää käsivarteni sijoiltaan! Eipä ole hupaisempaa nähty!»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta antamalla sulkea minut vankilaan, missä sain nauttia vettä ja leipää kaksi yötä ja päivää! Ei varmaankaan ole nähty mitään hupaisempaa!»

»Hän väärensi nimeni kirjeeseen, jonka antoi kiertää kaivoksilla! Vihdoin — se oli kaikkein paras temppu — hän kertoi eräälle sanomalehtimiehelle, että olin vietellyt täällä tytön!»

»Mitä!» huudahti Hal. »Ettekö kertonut Gazetten toimittajalle Billy Keatingille, että olin vietellyt tytön Pohjois-Laaksossa? Ettekö kuvaillut tyttöä hänelle — punatukkaiseksi irlantilaistytöksi?»

»Eräitä huhuja, mr Cartwright? Varmuus oli oma tekemänne! Te kerroitte mr Keatingille nimenomaisesti ja varmasti —»

»Sepä kohta nähdään!» Hal astui kohti Cartwrightin pöydällä olevaa puhelinta.

»Aion kutsua Billy Keatingin puhelimeen, jotta saat kuulla asian häneltä itseltään.»

»Joutavia, Hal» huudahti Edward. »Minä en välitä Keatingin vakuutuksista. Tiedäthän, ettei mr Cartwright silloin voinut mitenkään tietää, kuka olit.»

Cartwright kiiruhti tarttumaan tähän tukeen. »En tietenkään, mr Warner.
Veljenne tuli tänne sanoen olevansa työmies —»

»Vai niin!» huudahti Hal. »Luuletteko voivanne juoruta miten tahdotte jostakin työmiehestänne?»

»Olette ollut täällä niin kauan, että varmaan tiedätte, millainen näiden henkilöiden moraali on.»

»Olen ollut täällä niin kauan, mr Cartwright, että hyvin tiedän moraalisista seikoista puhuttaessa olevan parasta aloittaa päällysmiehistä ja poliiseista, jotka te asetatte virkaansa ja joiden sallitte vaaniskella naisia.»

Edward keskeytti: »Sinä et voi voittaa mitään jatkamalla tätä keskustelua, Hal. Jos sinulla on täällä jotakin toimitettavaa, tee se pian, Jumalan nimessä!»

Hal yritti hillitä itseänsä. Hän alkoi jälleen puhua esitettävistään vaatimuksista, mutta havaitsi heti, että ylivalvojan itsehillintä oli ollut ja mennyt. »Olen vastannut», selitti Cartwright, »ja kieltäydyn ehdottomasti enemmistä keskusteluista».

»Hyvä», virkkoi Hal, »koska ette salli työmiestenne edustajan keskustella kanssanne selvästi ja asiallisesti, ilmoitan teille yksityisenä henkilönä, että kaikki muutkin kaivoksillanne olevat miehet kieltäytyvät tekemästä työtä teille».

Ylivalvoja ei sallinut tuon mielevän ivan vaikuttaa itseensä. »Voin sanoa teille, herrani, vain sen, että numero kaksi aloittaa jälleen työt huomenna ja että jokainen työstä kieltäytyvä lähetetään pois ennen iltaa.»

»Niinkö nopeasti, mr Cartwright? He ovat vuokranneet asuntonsa yhtiöltä, ja te tiedätte, että heille yhtiön oman vuokrasopimuksen mukaan on sopimuksen purkamisesta ilmoitettava kolme päivää aikaisemmin.»

Cartwright oli kyllin varovainen ollakseen väittelemättä. Hän tiesi Edwardin kuuntelevan ja tahtoi suoriutua asiasta kunnialla. »Heitä ei toimita täältä pois yhtiö; sen tekevät kaupungin viranomaiset.»

»Olette siis Pohjois-Laakson pormestarina ilmoittanut veljelleni, että ajatte minut pois, eikö niin?»

»Mutta selititte samalla, että ajaisitte minut pois, ellei hänen yrityksensä onnistuisi?»

»Ja syyksi mainitsitte, että olitte saanut sähköteitse menettelyohjeita mr Peter Harriganilta. Onko lupa kysyä, mikä virka mr Harriganilla on kaupungissanne?»

Cartwright huomasi pulman. »Veljenne ymmärsi minut väärin», virkkoi hän jyrkästi.

Edward oli harmistuneena lähtenyt ikkunan luo; hän katseli säilykerasioita ja tuhkaläjiä eikä pitänyt soveliaana kääntyä. Ylivalvoja kuitenkin tiesi hänen kuulevan ja piti välttämättömänä korjata tekemäänsä erehdystä. »Nuori mies», sanoi hän, »te olette loukannut useita tämän kaupungin asetuksia».

»Onko olemassa asetus, joka kieltää kaivosmiehiä muodostamasta ammattiyhdistystä?»

»Johon kuuluvat Johnson, postimestari ja yhtiön kauppa-apulainen,
Ellison, yhtiön kirjanpitäjä, Strauss, yhtiön kaivospäällikkö,
O'Callahan, yhtiön kapakoitsija. Olenko oikeassa?»

»Ja viidentenä jäsenenä olette te itse, ex officio — mr Enos
Cartwright, pormestari ja yhtiön ylivalvoja.»

»Teillä on asetus kaduilla puhumista vastaan; mutta samalla omistaa yhtiönne kaikki kapakat, työväen asumukset, kirkon ja koulun. Missä luulette muuallakaan voitavan puheita pitää?»

»Teistä tulisi hyvä asianajaja, nuori mies. Mutta me, jotka pidämme täällä huolta järjestyksestä, tiedämme varsin hyvin, mitä teidän 'puheiden pitämisenne' merkitsee!»

»Minä tarkoitan, ettemme pidä tarpeellisena hankkia agitaattoreille tilaisuutta miestemme kiihoittamiseen.»

»Saanko kysyä, mr Cartwright, puhutteko nyt erään Amerikan kaupunkikunnan pormestarina vai kivihiilikaivoksen ylivalvojana?»

Cartwrightin kasvot olivat käyneet yhä punaisemmiksi. Hän kääntyi päin Edwardin selkää ja virkkoi: »En ymmärrä, minkätähden jatkaisimme tätä keskustelua.»

»Mitä ajatteletkaan, Edward! Tämä mies syyttää veljeäsi lainrikkojaksi!
Oletko aikaisemmin huomannut sukumme keskuudessa taipumusta rikoksiin?»

Edward kääntyi jälleen ikkunaan ja alkoi tarkastella säilykerasioita ja tuhkakasoja. Riita oli joutava ja typerä, mutta hän oli huomannut, missä mielentilassa Hal oli, ja arvasi hänen jatkavan niin kauan kuin toinen oli kyllin varomaton jotakin vastaamaan.

»Te sanotte, mr Cartwright, että olen rikkonut asetusta, joka kieltää puhumasta kaduilla. Saanko kysyä, mikä rangaistus siitä määrätään?»

Hal nauroi. »Sanoistanne huomaan, että rangaistuksena on kaupungista karkoittaminen. Jos ollenkaan ymmärrän lainkäyttöä, olisi minut pitänyt viedä rauhantuomarin eteen — joka hänkin sattuu olemaan yhtiön kauppa-apulainen. Sensijaan minut tuomitseekin pormestari — vai tekeekö sen yhtiön ylivalvoja? Haluan tietää, kuinka oikeastaan on laita!»

»Vai niin. Asetuksienne mukaan siis pormestari — tai ylivalvoja — voi osoittaa huomaavaisuutta lainrikkojan veljelle muuttamalla rangaistuksen kaupungista-karkoittamiseksi. Osoititteko huomaavaisuutta Tommie Burkelle, kun toimititte hänen sisarensa täältä pois?»

Hän puhui jälleen Edwardin selälle, ja Edward kääntyi ja vastasi: »En moiti teitä, sir.» Sitten hän sanoi Halille: »Olen tosiaankin sitä mieltä, että olet puhunut riittävästi!»

»Toivon puhuneeni riittävästi», vastasi Hal, »saadakseni teidät uskomaan, että niinsanottu Amerikan laki on näillä kaivoksilla typerää pilaa, solvausta ja nöyryytystä jokaiselle, joka kunnioittaa maansa lakeja ja laitoksia.»

»Te, mr Warner», virkkoi ylivalvoja kääntyen Edwardin puoleen, »olette hankkinut itsellenne kokemusta kaivosasioissa. Te tiedätte, mitä merkitsee, kun on oltava tekemisissä tietämättömien muukalaisten kanssa, joilla ei ole aavistustakaan Amerikan laeista —»

Hal alkoi nauraa. »Te kaiketi perehdytätte heitä Amerikan lakeihin! Perehdytätte heitä niihin polkemalla jalkoihinne jokaisen kaupunkinne ja valtionne lain, jokaisen perustuslaillisen vakuuden — ja asettamalla niiden sijaan Peter Harriganilta sähköteitse saamanne ohjeet!»

Cartwright kääntyi ja lähti ovelle. »Nuori mies», sanoi hän olkapäänsä
yli, »teidän on välttämättä poistuttava Pohjois-Laaksosta, tänä aamuna.
Toivon vain veljenne voivan saada teidät lähtemään kaikessa rauhassa.»
Oven paukahdus oli ylivalvojan ainoa hyvästijättö.

Edward kääntyi veljensä puoleen. »Miksi helvetissä järjestätkään tuollaista kohtausta minun läsnäollessani? Niin arvotonta! Niin erinomaisen aiheetonta! Riitelet miehen kanssa, joka on arvaamattomasti alapuolellasi!»

Hal seisoi siinä, mihin ylivalvoja oli hänet jättänyt. Hän katseli veljensä vihaisia kasvoja. »Etkö siitä mitään muuta käsittänyt, Edward?»

»Ja mitä merkitsi kaikki tuo omaa luonnettasi koskeva? Mitä välität siitä, mitä Cartwrightin lainen mies sinusta ajattelee?»

»En välitä mitään siitä, mitä hän ajattelee, mutta en halua kuulla hänen levittävän sellaisia juoruja. Se on eräs heidän tavallisia menetelmiään, sanoo Billy Keating.»

Edward vastasi kylmäkiskoisesti: »Noudata neuvoani ja käsitä, että häpeällistä juttua kieltäessäsi vain edistät sen leviämistä.»

»Niinpä tietenkin», vastasi Hal. »Se juuri minua kiukuttaa. Ajattele tyttöä, millainen vahinko hänelle siitä koituu!»

»Otaksu, että Cartwright olisi juorunnut jostakin naistuttavastasi.
Olisitko ollut yhtä välinpitämätön?»

»Hän ei olisi voinut niin menetellä; minä valitsen tuttavani huolellisemmin.»

»Niin, epäilemättä. Se merkitsee, että valitset heidät rikkaiden joukosta. Mutta minä satun olemaan taipumuksiltani demokraattisempi —»

»Taivaan nimessä!» huudahti Edward. »Te maailmanparantajat olette kaikki yhdenlaisia — puhutte, puhutte, puhutte!»

»Minä tiedän sanoa sinulle, mikä on siihen syynä, Edward. Sinunlaisesi mies voi sulkea silmänsä, mutta ei voi sulkea korviansa.»

»Etkö kumminkin voi jättää minua rauhaan hetkeksi — vain kunnes ehdimme täältä pois? Minusta tuntuu kuin istuisimme tulivuoren harjalla, ja enpä tiedä, milloin tapahtuu uusi purkaus.»

Hal alkoi nauraa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän. »Pelkään, etten ole muuten osoittanut suurestikaan iloitsevani vierailustasi. Nyt olen sopuisampi. Lähin työni odottaa minua Pedrossa, joten lähden sinne kerallasi. On vielä eräs asia —»

Hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin seteleitä, ja häntä katseleva Hal havaitsi yhtäkkiä mielessään tapahtuneen muutoksen. Hän ei ollut hankkinut itselleen ainoastaan työmiehen luokkatietoisuutta, vaan myöskin hänen rahatietoisuutensa. Hän oli tosiaankin huolissaan niiden dollarien vuoksi, jotka yhtiö oli hänelle velkaa. Hän oli ansainnut ne selkää- ja sydäntäsärkevällä raadannalla, nostamalla, kivihiilimyhkyröitä vaunuun, ja summa oli joka tapauksessa niin suuri, että Raffertyn perhe olisi voinut sen varassa elää viikon tai parikin viikkoa. Ja nyt veti Edward esille pehmeän ruskean lompakon, joka oli täynnä kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja otti niitä joukon laskematta, ikäänkuin raha kasvaisi puussa tai kuin kivihiili nousisi itsestään maan uumenista ja vaeltaisi tehtaiden uuneihin viulujen ja huilujen soidessa!

Edward ei tietenkään aavistanut veljensä mielessä liikkuvia luonnottomia ajatuksia. Hän ojensi seteleitä. »Hanki itsellesi kunnolliset vaatteet», sanoi hän. »Toivottavasti eivät kansanvaltaiset tuntosi vaadi sinua pysymään likaisena!»

»Olit siis järjestänyt kaikki valmiiksi!» Mutta Edward ei vastannut mitään; hän pelkäsi tulivuoren alkavan jälleen toimia.

He lähtivät toimistosta takatietä, nousivat automobiiliin ja poistuivat kylästä väkijoukon näkemättä. Koko matkan ajan Edward kehoitti hartaasti veljeään luopumaan jutusta ja palaamaan heti kotiin. Hän alkoi jälleen puhua isästä mieltähellyttävästi, ja kun se ei auttanut, alkoi uhata. Mitäpä, jos Hal ei saisi enää rahoja kotoaan, mitäpä, jos isä syrjäyttäisi hänet testamentissaan — mitä hän siinä tapauksessa tekisi? Hal vastasi hymyilemättä: »Voinhan aina saada toimen yhdistyneiden kaivosmiesten ammattiyhdistysten järjestäjänä.»

Edward luopui tästä hyökkäyslinjasta. »Ellet suostu tulemaan heti», selitti hän, »jään siihen asti, kunnes lähdet».

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Hän ei voinut olla hymyilemättä tuolle pahalle uhkaukselle. »Mutta jos vien sinut tuttavieni luo ja esittelen sinut heille, täytyy sinun tunnustaa, että kuulemasi puheet ovat tutunomaisia.»

Toinen näytti ärtyneeltä. »Mitä hittoa minä huolisin sinun tuttavistasi?»

»En tiedä, mitä voi tapahtua», virkkoi Hal. »Sinä tapaat Peter Harriganin ja asetut hänen puolelleen, ja enpä tiedä, mitä silloin pidät velvollisuutenasi.»

Toinen huudahti äkillisen kiukunpuuskan valtaan joutuen: »Minä puhun nyt suuni puhtaaksi! Jos yrität lähteä takaisin noille kaivoksille, niin vannon vetoavani tuomioistuimeen ja antavani sulkea sinut parantolaan. Enpä luule, että olisi suurtakaan vaivaa, jos tahtoisin vakuuttaa tuomarille, että olet jäijiltäsi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Hal nauraen, »kun ovat kysymyksessä näiden seutujen tuomarit!»

Sitten hän tarkasteli hetkisen veljensä kasvoja, ja hänen mieleensä johtui, ettei olisi hyvä sallia sellaisen ajatuksen jäädä Edwardin mieleen. »Odotahan, kunnes tapaat tuttavani Billy Keatingin, Gazetten toimittajan, ja kuulet, mitä hän sellaisesta jutusta tekisi! Billy haluaa hartaasti päästä saattamaan julkisuuteen minun ja vanhan Peterin välisen taistelun kuvausta!» Keskustelu ei jatkunut — matta Hal tiesi varmaan, että Edward »pistäisi asian puppuunsa ja polttaisi sen».

He saapuivat Pedroon MacKellarin asunnolle, ja Edward odotti automobiilissä Halin mennessä sisään. Vanha skotlantilainen lausui hänet lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi uutisensa. Jerry Minetti oli käynyt hänen luonaan aamulla, ja MacKellar oli hänen pyynnöstään keskustellut puhelimella Sheridanissa olevien yhdistyksen virkailijoiden kanssa saaden kuulla, että Jack David oli edellisenä iltana tuonut sinne tiedon lakosta. Kummaltakin puolelta oli varottu mainitsemasta nimiä, koska puhelimessa tiedettiin olevan »vuotoja», mutta oli aivan selvää, että sanantuoja oli ollut juuri Iso Jack. Saatuaan asiasta tiedon oli kaivosmiesten paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Johann Hartman saapunut Pedroon American hotelliin mukanaan James Moylan, piirijärjestön sihteeri — viimeksimainittu oli tullut Western Citystä samassa junassa kuin Edward.

Tuota kaikkea kelpasi kuulla: mutta MacKellar lisäsi siihen epätoivoa herättävän tiedonannon: yhdistyksen virkailijat selittivät, etteivät voineet kannattaa lakkoa nykyisenä ajankohtana! Se oli ennenaikainen ja voi vain saada epäonnistumaan suunnitellun laajemman yrityksen, aiheuttaen siten mielten lamaannusta.

Sellaisen mahdollisuuden Hal oli ottanut ennakolta huomioon. Mutta hän oli ollut näkemässä vapauden uutta elpymistä Pohjois-Laaksossa, oli nähnyt miesten nälkäisten, nääntyneiden kasvojen anelevan apua, oli tuntenut mielensä siitä heltyvän ja oli ajatellut, että yhdistyksen miesten täytyi tuntea samaa liikutusta. »Heidän täytyy liikettä tukea!» huudahti hän. »Miehet eivät saa pettyä! He menettävät kaiken toivon, vajoavat äärimmäiseen epätoivoon! Yhdistyksen miesten täytyy se käsittää — minun täytyy se heille selvittää!»

Vanha skotlantilainen sanoi Minettin olleen samaa mieltä. Hän oli heittänyt kaiken varovaisuuden ja kiiruhtanut hotelliin tapaamaan Hartmania ja Moylania. Hal päätti lähteä hänen jälkeensä ja poistui.

Hän selitti asiaintilan veljelleen, joka sanoi: Kuinkapa muuten. Sitähän hän oli sanonutkin. Harhaanjohdetut kaivosmiesraukat palaisivat töihinsä, ja heidän johtajiensa täytyisi oivaltaa mielettömyytensä. Western Cityn junan piti saapua parin tunnin kuluttua; olisi erittäin hyvä, jos Hal voisi käyttää sitä.

Hal vastasi lyhyesti lähtevänsä American hotelliin. Veli voi hänet viedä sinne, jos hyväksi näki. Edward antoi käskyn kuljettajalle. Hän oli jo ehtinyt tiedustella, mitkä olivat Pedron parhaat pukumyymälät. Halin ollessa hotellissa rukoilemassa äskensyntyneen yhdistyksensä puolesta Edward etsi pukua, jossa tuntisi itsensä »jälleen ihmiseksi».

Hal kohtasi Jerry Minettin ja molemmat virkailijat heidän huoneessaan. Jim Moylan, piirisihteeri, oli valtavan kookas nuori irlantilainen, tummasilmäinen ja tummatukkainen, vilkas ja herkkä, henkilö, johon luotti ja josta piti heti ensi näkemältä. Johann Hartman, puheenjohtaja, oli harmaahapsinen, saksalaissyntyinen kaivosmies, pidättyväinen ja harvasanainen, ilmeisesti erittäin voimakas mies, sekä ruumiillisessa että henkisessä katsannossa. Hän tarvitsi voimansa, epäilemättä, koska hänen hoidettavanaan oli yhdistyksen päämaja tämän »Raymondin valtakunnan» sydämessä.

Hal kertoi aluksi lähetystön sieppaamisesta. Asia ei näyttänyt toisia hämmästyttävän: yhtiöt menettelivät säännöllisesti siten, jos kaivoksilla ilmeni kapinahenkeä. Siitä syystä olivatkin julkiset järjestymisyritykset niin erinomaisen toivottomia. Ainoa mahdollinen keino oli salainen aatteenlevittäminen, jota pidettiin yllä, kunnes kaivoksille oli muodostunut järjestön ydin.

Se ei näyttänyt mahdolliselta. Moylan huomautti, että se raukenisi alkuunsa. Ei ollut minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei sitä ennen tehty varsin paljon järjestelytyötä.

»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi.
Sellaista on työväenliike.»

Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan, jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»

»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat kiihdyksissä —»

Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat surmanneet kuudettasataa miestä!»

Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!

»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat, säilyttääkseen järjestönsä.»

Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.

»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»

Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin vanhoja.»

Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta, jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia kestävää oppimista ja ankaraa työtä!

Hal huomasi olevan välttämätöntä yhtyä työväen johtajien mielipiteeseen. Heillä oli kokemusta, he kykenivät asiaa arvostelemaan. Kaivosmiesten oli meneminen takaisin työhön, ja Cartwright, Alec Stone ja Jeff Cotton tulisivat ajamaan heitä niinkuin ennenkin. Tyytymättömät voivat vain yrittää salaa järjestyä.

Jerry Minetti mainitsi Jack Davidin. Hän oli lähtenyt takaisin aamulla, johtajia tapaamatta. Hän siis voi välttää epäluulot, jäädä työhön ja auttaa salassa suoritettavan työn menestymistä.

Jerry ei ollut lausepartta milloinkaan kuullut, mutta käsitti sen tarkoituksen. »Aivan varmasti!» sanoi hän. »Keittänyt niin että kelpaa!»

»Varmaan opitte, jos pysytte näissä toimissa. Toimistomme avaamisen jälkeen on lakkaamatta seisonut puoli tusinaa kadun toisella laidalla. Miestä, joka käy luonamme, seurataan aina kaivokselle asti, ja hän joutuu pois jo samana päivänä. Ovat murtaneet auki pulpettini yöllä ja varastaneet kirjeitäni ja papereitani; ovat lukemattomat kerrat uhanneet tappaa meidät.»

»Ne eivät voi meille mitään. Luulivat saaneensa pulpetistani järjestäjien luettelon. Mutta minä kuljetunkin luetteloa päässäni.»

»Se ei olekaan mikään helppo asia», virkkoi Moylan. »Haluatteko tietää, kuinka monta miestä meillä on toimessa? Yhdeksänkymmentäseitsemän: Ja niistä eivät ole saaneet käsiinsä ainoatakaan.»

Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa! Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan linnoituksen perustuksia.

Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön. Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon. Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän, jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.

Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta. Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.

Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti, että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea Western Cityn Gazetten iltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan kumppanina!

Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen, jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin. Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa — hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä? Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa harjoitetusta sorrosta.

Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat pettäjistään.

»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty. »Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan — ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»

»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoi
Moylan.

»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa, jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»

»Palkkamme eivät ole kovin lihavat», virkkoi nuori johtaja kärsivällisesti. »Saatte siitä varmuuden, jos otatte asiasta selkoa.»

»Olivatpa millaiset tahansa, joka tapauksessa ette niitä menetä; meillä sitävastoin ei ole mitään. Me olemme maantiellä. Katsokaa meitä — ja useimmilla meistä on sitäpaitsi perhe. Minulla on vanha äiti ja koko joukko veljiä ja sisaria, ja isäukko ei kelpaa enää työhön. Mihin luulette meidän joutuvan?»

»Menkää hiiteen!» huusi Tim. »Minä en kaipaa teidän apuanne. Jos haluan saada vaivaisapua, käännyn piirikunnan puoleen. Siellä on toinen samanlainen veijarijoukko, mutta ne eivät ainakaan väitä olevansa työmiehen ystäviä.»

Oli käynyt niinkuin Tom Olson oli ennakolta sanonut käyvän — työmiehet olivat hämmentyneet, eivät tietäneet, kehen luottaa, epäilivät niitäkin, jotka kiihkeimmin halusivat heitä auttaa. »Tim», virkkoi Hal, »ei auta puhua tuolla tavalla. Meidän täytyy oppia kärsivällisyyttä —»

Poika kääntyi Halin puoleen. »Mitä sinä siitä asiasta tiedät? Sinulle on kaikki pelkkää leikkiä. Sinä voit lähteä ja unohtaa koko asian, kun olet saanut kylliksesi. Sanovat sinulla olevan rahoja!»

Hal ei tuosta pahastunut; hänen omatuntonsa sanoi hänelle samaa. »Minun asemani ei ole niin helppo kuin luulet, Tim. Ihmisellä voi olla vaivana muukin kuin rahanpuute —»

»Hyvä Jumala, Rafferty!» virkkoi Moylan, »Me emme voi sitä auttaa — olemme yhtä voimattomat kuin te!»

»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain järjestömme.»

Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina, katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty? Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan, aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne, jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää — vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla, se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi, että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista vaikeuksista?'»

Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä, Moylan.»

»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan pysytte aatteellemme uskollisina.»

Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen.
Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»

»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän kannettavaksemme.»

Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».

Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut, ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan — ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten luonteiden koetinkivi.

»Kunhan olemme kyllin voimakkaat ja kyllin urhoolliset», jatkoi Jim Moylan, »voimme tappioittemme nojalla kasvattaa miehiämme ja saada heidät liittymään lujasti toisiinsa. Kunhan nyt saamme Pohjois-Laakson miehet ymmärtämään, mitä teemme, he eivät siitä masennu, eivät ajattele katkerasti yhdistystään, vaan tyytyvät odottamaan. Ja emmekö voikin siten parhaiten saavuttaa voittoa — pysymällä työssä ja pitämällä liittoa hengissä, kunnes kaikissa kaivoksissa on työ suoritettu ja voidaan tehdä lakko ja voittaa?»

Oltiin ääneti; sitten kysyi Mary: »Kuinka meidän tulee ilmoittaa asia miehille?» Hänen äänensä oli kalsea, mutta siitä huolimatta Hal tunsi sydämensä sylkähtävän. Toivoipa Mary jotakin tai ei, joka tapauksessa hän aikoi jäädä rintamaan toisten muurahaisten kanssa!

Johann Hartman esitti ajatuksensa. Hänen mielestään oli painettava erikielisiä kiertokirjeitä ja jaettava niitä kaivoksilla, kehoittaen miehiä ryhtymään työhön. Jerry kuitenkin kohta vastusti tätä ehdotusta. Miehet eivät varmaankaan kiertokirjeitä uskoisi, vaan epäilisivät niitä päällystön sepittämiksi. Eivätkö olleet tehneet pahempaakin: olivat väärentäneet Joe Smithin nimen kirjeeseen, jonka tuli ehkäistä punnitustarkastajaa saantia tarkoittava liike. Ainoa tehokas keino oli siinä, että joku lähetystön jäsen lähti kaivoksille miehiä puhuttelemaan.

»Ja se tulee tehdä heti!» huomautti Jerry. »Heitä käsketään työhön aamulla, ja ne, jotka eivät suostu, ajetaan pois. Ja niiden joukossa ovat parhaat miehet — miehet, joita haluamme siellä säilyttää.»

Toiset lähetystön miehet olivat samaa mieltä. Rusick, hidasmietteinen ja hidaspuheinen, virkkoi: »Miehet ovat helvetin vihaiset, jos menettävät työnsä eikä lakosta sittenkään tule totta.» Zammakis, kreikkalainen, virkkoi vikkelästi ja hermostuneesti: »Olemme sanoneet, että tehdään lakko; meidän pitää nyt sanoa, ettei tehdä lakkoa.»

Mitä siis oli tehtävä. Ensinnäkin oli vaikea päästä pois hotellista, jota urkkijat vartioivat. Hartman arveli, että jos kaikki lähtisivät yhtaikaa, salapoliisien olisi mahdoton ajaa takaa heitä kaikkia. Ne, jotka välttivät takaa-ajon, voivat yrittää päästä Pohjois-Laaksoon piiloutumalla tyhjiin vaunuihin.

Moylan huomautti kuitenkin, että yhtiö oli varuillaan, ja Rusick, joka oli aikoinaan ollut maankiertäjänä, virkkoi: »Varmasti tutkivat vaunut. Antavat tuhannen helvettiä, jos saavat meidät käsiinsä.»

Niin, tehtävä oli vaarallinen. Mary puhui jälleen. »Ehkä voisi nainen suorittaa tehtävän helpommin.»

»Sen tiedän, mutta nainen voisi heidät pettää. Tänne Pedroon on tullut miehiään hautaamaan muutamia leskiä, joilla on harsot kasvoillaan. Voisin olla olevinani eräs heistä ja pujahtaa siten kaivoksille.»

Miehet katselivat toisiaan. Siinä oli ajatus! Tim Raffertyn kasvojen synkkä ilme vaihtui yhtäkkiä leveäksi, iloiseksi irvistykseksi.

»Minä näin kadulla mrs Zambonin», sanoi hän. »Hänellä on mustaa harsoa niin paljon, että voisi peittää meitä montakin.»

Nyt puhui Hal, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tim Rafferty oli hänet vaientanut. »Voiko joku sanoa, mistä mrs Zamboni on löydettävissä?»

»Niin», virkkoi Hal, »on vielä eräs seikka, jota ette tunne. Kun olivat vieneet teidät pois, puhuin jälleen miehille ja sain heidät vannomaan, etteivät riko lakkoa. Nyt minun täytyy mennä takaisin ja peruuttaa sanani. Jos kerran luotetaan harsoihin ja muihin sellaisiin, niin voihan miehen pukea yhtä hyvin kuin naisen.»

Kaikki tuijottivat häneen. »Lyövät teidät kuoliaaksi, jos keksivät!» sanoi Wauchope.

»Enpä luule», vastasi Hal. »Joka tapauksessa kuuluu tehtävä minulle» — hän vilkaisi Timiin — »koska olen ainoa, joka ei joudu kärsimään lakon raukeamisesta.»

»Emme niistä huoli, vanha veikko», vastasi Hal. »Sinä puhuit totta, ja
minun tekee mieleni jotenkin keventää omaatuntoani.» Hän nousi nauraen.
»Minusta tulee pulska leski!» sanoi hän. »Lähden tästä ystäväni Jeff
Cottonin vieraaksi!»

Hal aikoi lähteä etsimään mrs Zambonia, mutta Moylan vastusti sitä ajatusta huomauttaen, että salapoliisit varmaan häntä seuraisivat. Vaikka he lähtisivät hotellista kaikki yhtaikaa, salapoliisit varmaan ajaisivat takaa pääkapinoitsijaa ja rauhanhäiritsijää Joe Smithiä. Lopulta he päättivät kutsua mrs Zambonin hotelliin. Hän voi tulla mrs Swajkan tai jonkun muun englanninkieltä puhuvan naishenkilön kanssa ja kysyä toimistossa Mary Burkea, sanoa Maryn lainanneen häneltä rahoja, jotka hän nyt tarvitsisi voidakseen maksaa miehensä hautaamisen. Hotellin ovenvartija kukaties ei tuntenut Mary Burkea, mutta valppaat urkkijat kerääntyisivät varmaan kuuntelemaan, ja jos mainittaisiin Maryn olevan Pohjois-Laaksosta, joku varmaan tietäisi hänen kuuluvan karkoitettuun lähetystöön.

Tämä kaikki selitettiin Rusickille, joka kiiruhti pois, puolen tunnin kuluttua palaten ja ilmoittaen molempien naisten olevan tulossa. Vähän myöhemmin kuului ovelle koputettavan; siellä seisoi mustapukuinen vanha leski tuttavineen. Hän tuli sisään, ja sitten nähtiin säikähtyneitä katseita ja pelokkaita huudahduksia. Rusick vaati häntä luovuttamaan surupukunsa Joe Smithille!

»Mrs Zamboni sanoo, ettei hänellä ole mitään muuta ruumiinsa verhoksi», selitti slaavilainen.

»Sanokaa hänelle, että annan hänelle paljon rahaa uusien vaatteiden ostoon», sanoi Hal.

»Ai Jeesus!» huudahti mrs Zamboni, ja samassa tulvahti hänen suustaan ankara puheryöppy.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole mitään muita vaatteita, sanoo, ettei ole hyvä olla vailla vaatteita!»

Kuului naurua, ja vanha nainen punastui otsasta avaralle povelle asti.
»Sanokaa hänelle, että hän voi kääriytyä lakanoihin», sanoi Hal. »Mary
Burke ostaa hänelle uudet vaatteet.»

Havaittiin hämmästyttävän vaikeaksi saada mrs Zamboni eroamaan lesken-vaatteistaan, jotka hän oli itselleen hankkinut paljon aikaa ja kyyneliä kuluttaen. Eihän oltu kuultukaan kunnialliselle naiselle, kuudentoista lapsen äidille, milloinkaan ehdoteltavan sellaista: myydä murheensa ulkonaiset merkit — ja lisäksi hotellihuoneessa, jossa oli toistakymmentä miestä! Miesten sopimaton hilpeys ei suinkaan asiaa helpottanut. »Ai Jeesus!» huusi mrs Zamboni jälleen.

»Sanokaa hänelle, että asia on erittäin tärkeä», kehoitti Hal. »Sanokaa, että minun täytyy ne saada.» Huomattuaan, ettei Rusick päässyt mihinkään tulokseen, hän puuttui itse puheeseen käyttäen kaivoksilla oppimaansa alkeellista englanninkieltä. »Pitää saada! Varmasti! Jottei tunneta! Heti! Päästä bossien ohi! Ymmärrättekö? Muuten tappaa!»

Säikähtynyt eukko suostui vihdoin. »Sanoo, että kaikkien pitää kääntyä selin», selitti Rusick. Kaikki kääntyivät, iloisesti kuiskutellen, ja mrs Zamboni riisuutui Mary Burken ja mrs Swajkan suojaamana, ottaen sitten häveliäisyyden vuoksi lakanan punaisille hartioilleen. Kun Hal oli pukeutunut, havaittiin olevan jalan verran liikaa avaruutta joka puolella; mutta sitten pistettiin pari tyynyä etupuolelle, ja vedettiin vyötäinen kireäksi, ja niin muuttui valhepuku tyydyttävämmäksi. Hal veti jalkaansa vanhan rouvan laajat, joskin pahoin kuluneet kengät, ja Mary Burke sovitti hänen päähänsä lesken hatun järjestäen kohdalleen monet harsot. Niin tapahduttua mrs Zambonin oma poikuekaan ei olisi voinut petosta keksiä.

Seura oli hetken hilpeä; uupuneelta ja toivottomalta näyttävä Marykin joutui iloisen mielialan valtaan. Mutta sitten nauru pian vaikeni. Oli tullut toiminnan hetki. Mary Burke sanoi jäävänsä mrs Zambonin luo ollakseen ovella, jos tulisi joku hotellin palvelija tai salapoliisi. Hal pyysi Jim Moylania menemään Edwardin luo ilmoittamaan, että Hal kirjoitti julistusta Pohjois-Laakson työmiehille eikä voinut lähteä ennenkuin yöjunassa.

Kun asiat oli siten järjestetty, pudisti Hal kaikkien käsiä, ja kaikki yksitoista miestä lähtivät huoneesta yhtaikaa, laskeutuivat portaista ja kulkivat eteisen läpi hajautuen kadulla kaikkiin ilmansuuntiin. Mrs Swajka ja »mrs Zamboni» lähtivät minuuttia myöhemmin ja huomasivat otaksumansa oikeaksi: eteishallissa ei ollut yhtäkään salapoliisia.

Hal sanoi hyvästi mrs Swajkalle ja lähti kulkemaan kohti rautatieasemaa. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt kauas, kun näki veljensä tulevan vastaan.

Edward näytti ikävystyneeltä; hänen kainalossaan olevan kuvalehden asento osoitti, että hän sen ostaessaan oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen Pedron yksitoikkoisuuden voittamiseksi. Millaisen tempun olikaan sallimus hänelle tehnyt: oli kuljettanut hänet, tärkeitä asioita hoitavan miehen, tähän Jumalan hylkäämään kivihiilikaupunkiin ja pidätti häntä siellä mielipuolen armoilla! Mitä mahtoivat ihmiset tehdä tällaisessa pesässä. Maksaa nikkelirahan saadakseen katsella elävissä kuvissa hurjaa ratsastusta ja pahantekijöiden temmellystä?

Edwardin ulkonäkö ärsytti Halin leikkisää vaistoa. Sitäpaitsi hänellä oli hyvä syy: eikö ollut soveliasta koetella valhepukua, ennenkuin lähti todelliseen vaaraan Pohjois-Laaksoon?

Hän asettui veljensä tielle ja lausui mrs Zambonin kimeällä, valittavalla äänellä: »Mister!»

Edward katseli jäykästi häiritsevää puhujaa. »Mister, Joe Smithin veli, häh?»

Kysymys täytyi toistaa, ennenkuin Edward murahtaen vastasi. Hän ei ylpeillyt sukulaisestaan.

»Mister», jatkoi vikisevä ääni, »vanha mieheni kuoli räjähdyksessä. Minä sain viisi kappaletta ja hautasin ne eilen hautuumaahan. Piti maksaa kolmekymmentä dollaria niiden kappaleiden hautaamisesta, ja ei ole enää yhtään rahaa. En saa yhtään rahaa yhtiön miehiltä. Tuli lakimies ja sanoi, että voin saada rahat hautaamiseen, jos en liikaa riitele. Mutta minulla on elätettävänä yksitoista lasta, mister, ja minä, vanha ihminen, en saa uutta miestä. Kun menen kotia, kuulen lasten huutavan; ei ole ruokaa, ja yhtiön myymälästä ei anneta mitään. Ajattelin, Joe Smithin veli on hyvä mies, säälii leski raukkaa, antaa vähän rahaa. Antakaa rahaa, mister, jotta ostan ruokaa lapsille.»

»Annetaan», sanoi Edward. Hän veti esiin lompakkonsa ja otti sieltä setelin, joka sattui olemaan kymmenen dollarin. Hänen ilmeensä tuntui sanovan: »Kas tuossa, Jumalan nimeen!»

Mrs Zamboni tarttui seteliin ahnain sormin, mutta ei näyttänyt siihen tyytyvän. »Teillä on paljon rahaa, mister! Olette rikas mies, voitte antaa kaikki nuo rahat, jotta lapset saavat syödä kyllikseen. Ette tunne yhtiön myymälöitä, mister; hinnat ovat niissä korkeat kuin vuoret, ja yksi seteli ei kestä kauan. Antakaa vielä muutamia, mister!»

»Annan vielä yhden, en enempää», sanoi Edward. »Tarvitsen jotakin itsekin.» Hän veti esiin toisen setelin.

»Mitä teette niillä kaikilla, mister? Eihän teillä ole niin paljon lapsia? Ja taitaa olla kotona rahoja oikein kosolta!»

»Siinä kaikki, mitä voin teille antaa», sanoi mies. Hän väistyi askelen syrjään kiertääkseen tielle tullutta estettä.

Mutta este astui sekin askelen — ja hämmästyttävän ketterästi. »Mister, kiitoksia näistä rahoista. Sanon lapsille, että sain ne hyvältä mieheltä. Minä pidän teistä, mister Smith, annatte rahaa köyhälle leskivaimolle — te hyvä, kaunis mies.»

Teloittava olento ojensi käpälänsä, ikäänkuin aikoen taputtaa Edwardin poskea tai tarttua hänen leukaansa. Edward väistyi taaksepäin, kuin tartuntaa peläten; mutta »mrs Zamboni» seurasi häntä, nähtävästi aikoen tehdä hänelle jotakin — Edward ei tietänyt mitä. Hän oli kuullut, että vierasmaalaisilla oli ylen omituisia tapoja!

»Hyvä, hyvä», sanoi hän peräytyen ja samalla silmäillen hermostuneesti ympärilleen, oliko ehkä katselijoita lähellä.

»Sievä mies, master! Sievä mies!» huusi vanha nainen yhä sydämellisemmin. »Ehkä löydän jonakin päivänä teidänlaisenne, mr Edward Smith, jottei tarvitse enää olla leskenä. Jospa hyvinkin naisitte slaavilaisen naisen, jolla on paljon sieviä lapsia?»

Edward havaitsi asian käyvän laadultaan epätoivoiseksi ja hypähti syrjään. Sen hyppäyksen olisi tosiaankin luullut voivan saattaa hänet suojaan; mutta hänen kauhukseen hyppäsi slaavilainen leski hänen jälkeensä, tarttui hänen kainaloonsa ja nipisti tuimasti kylkiluiden kohdalta. Sitten nipistäjä lähti astelemaan katua alas taakseen katsomatta, mutta omituisesti äännähdellen. Äänet voivat olla slaavilaisen lesken valitusääniä, mutta myös mitä muuta tahansa.

Pohjois-Laakson juna lähti aivan pian. Hal otaksui ennättävänsä suorittaa tehtävänsä ja palata viimeisellä junalla. Hän istuutui vaunuun ollenkaan huomiota herättämättä ja istui liikahtamatta paikallaan, kunnes lähestyttiin matkan päämäärää, pääteasemaa. Vaunussa oli muutamia muita kaivosmiesten vaimoja; Hal valitsi heistä erään, joka kuului mrs Zambonin kansallisuuteen, ja siirtyi hänen viereensä. Nainen teki sijaa jotakin huomauttaen, mutta Hal vain nyyhkytti hiljaa. Nainen yritti lohduttaa häntä tarttumalla hänen käteensä, mutta kun Hal piti, käsiään harson peitossa, tyytyi nainen vain taputtamaan hänen polveansa.

Kylän rajalla juna pysähtyi, ja Bud Adams kulki sen läpi tutkien kaikkia matkustajia. Sen huomattuaan Hal alkoi jälleen nyyhkyttää ja mutisi jotakin epäselvää vierustoverilleen, joka sen johdosta nojasi häneen ja jutteli sulavasti kotoisella kielellään. Bud kulki ohi.

Kun oli junasta lähdettävä, Hal tarttui vieruskumppaninsa käsivarteen, nyyhkytti ja oli jotakin puhuvinaan, ja niin he astuivat asemasillalle itsensä Pete Hanunin, hampaidenrikkojan silmien eteen. Heidän seuraansa lyöttäytyi eräs kolmas slaavilainen nainen, ja niin he kulkivat pitkin katua, naiset jutellen keskenään, nähtävästi ollenkaan Halia epäilemättä.

Hal oli sommitellut toimintasuunnitelmansa. Hän ei aikonut puhua miesten kanssa salaa — siihen olisi kulunut paljon aikaa ja hän olisi voinut tulla ilmi, ennenkuin oli puhunut riittävän monelle. Hän päätti tehdä uskaliaan tempun. Puolen tunnin kuluttua oli illallisaika, ja miehet kokoontuisivat Reminitskin ruokahuoneeseen. Hal aikoi lähteä sinne!

Halin molemmat saattelijat olivat ihmeissään, kun hän kulki Zambonin hökkelin ohi, missä Zambonin pesyeestä luultavasti pitivät huolta naapurit. Mutta hän antoi heidän ajatella, mitä hyväksi näkivät, ja lähti Minettin taloon. Hän ilmaisi itsensä hämmästyneelle Rosalle ja kertoi miehen lähettämän tiedon: että Rosan piti lähteä lapsineen Pedroon ja odottaa kaikessa rauhassa, kunnes saisi sanan häneltä. Rosa kiiruhti ulos ja toi mukanaan Jack Davidin, jolle Hal selitti asian. Ison Jackin osuus sattuneessa kahakassa ei nähtävästi ollut tullut ilmi; hän ja hänen vaimonsa, Rovetta, Wresmark ja Klowoski jäisivät vaikuttamaan yhteenliittymisen hyväksi näillä kaivoksilla.

Illallisaika oli tullut, ja »mrs Zamboni» mennä väännätteli pitkin katua. Hänen astuessaan ruokailuhuoneeseen miehet vilkaisivat häneen, mutta kukaan ei virkkanut mitään. Ateria oli siinä vaiheessaan, jolloin jokainen yritti ahmia parhaansa mukaan, jotteivät ahmivat naapurit pääsisi voitolle. Mustapukuinen hahmo liikkui huoneen toiseen päähän saakka. Siellä oli vapaa tuoli, hahmo veti sen pöydän luota ja kapusi siihen. Sitten kajahti läpi huoneen huuto: »Pojat! Pojat!»

Miehet katsahtivat ja näkivät leskenharsojen siirtyneen syrjään ja heidän johtajansa Joe Smithin katselevan heitä. »Pojat! Minä olen tullut tuomaan tietoa ammattiliiton miehiltä!»

Huudettiin; miehet hypähtivät seisaalleen, tuoleja työnnettiin taaksepäin, niitä kaatui kolisten lattialle. Sitten syntyi melkein silmänräpäyksessä hiljaisuus; olisi voinut kuulla miehen leukojen jauhavan, jos joku olisi vielä muistanut pureksia.

»Pojat! Minä olen ollut Pedrossa ja puhutellut ammattiyhdistyksen miehiä. Kun tiesin, etteivät päästäisi minua tänne muuten, pukeuduin tähän asuun, ja tässä minä nyt olen!»

Tuon haaveellisen puvun tarkoitus alkoi miehille selvitä; kuului iloisia huutoja ja naurua.

Hal ojensi kätensä, ja jälleen oltiin hiljaa. »Kuunnelkaa minua! Minä en varmaankaan saa puhua kauan, ja minulla on nyt erittäin tärkeätä sanottavaa. Liiton johtajat sanovat, ettemme voi nyt tehdä lakkoa.»

Ankaran hämmästyksen ilme nousi hänen edessään oleviin kasvoihin. Hän jatkoi:

»Me muodostamme yhden ainoan kaivosalueen miehistön, ja päällystö ajaisi meidät pois, hankkisi rikkureita ja jatkaisi töitä ilman meitä. Meidän täytyy saada kaikki kaivokset lakkoon yhtaikaa. Suuri liitto ja suuri lakko! Jos yritämme nyt, niin päällystö on vain mielissään; mutta me petämme ne — jäämme paikoillemme ja pysymme samalla liitossamme! Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Miesten oli vaikea huutaa eläköön sellaiselle ehdotukselle! Hal huomasi, että hänen täytyi koskettaa toisia kieliä.

»Me emme saa olla pelkureita, pojat! Meidän tulee säilyttää rohkeutemme! Minä teen, mitä minulle kuuluu — ei ollut mikään helppo asia päästä tänne! Mrs Zambonin vaatteissa, ja kaksi tyynyä etupuolellani!»

Hän taputti tyynyjä, ja joukosta kuului naurua. Useat tunsivat mrs Zambonin — hän oli teatterikieltä käyttääksemme »paikallinen vetonumero». Nauru levisi ja muuttui yleiseksi hilpeydeksi. Miehet alkoivat huutaa: »Eläköön Joe! Siinäpä tyttö! Huolitko minut mieheksesi, Joe?» Niin oli Halin varsin helppo saada miehet yhtymään Pohjois-Laakson ammattiyhdistykselle kohottamaansa eläköön-huutoon.

»Kuulkaa, miehet. Ne ajavat minut täältä pois, ja te ette saa vastustaa. Te menette töihinne ja pidätte paikkanne ja olette valmiina suurta lakkoa varten. Sanokaa toisillekin, mitä teille tässä kerron. Minä en voi puhua heille kaikille, mutta kertokaa te heille suuresta liitosta. Muistakaa, että ulkopuolella on väkeä, joka suunnittelee ja taistelee teidän puolestanne. Me pysymme liitossa, kaikki, kunnes saamme nämä kaivokset takaisin Amerikkaan!» Hyvä-huudot vapisuttivat huoneen seiniä. Niin, sitähän he tahtoivat — päästä elämään Amerikassa!

Oven suuhun oli kerääntynyt joukko miehiä, äänten pauhinan luokse houkuttelemina. Hal huomasi siellä tungeksimista ja hälinää, ja kohta tulivat näkyviin hänen vihollisensa Pete Hanunin pää ja jykevät hartiat.

»Jo tulevat, pojat!» huusi Hal, ja joukosta kuului vihaista karjuntaa. Miehet kääntyivät, puristivat kätensä nyrkkiin ja silmäilivät tuimasti poliisimiehiä. Mutta Hal jatkoi nopeasti:

»Kuulkaa, mitä sanon, pojat! Älkää menettäkö malttianne! Minä en voi jäädä Pohjois-Laaksoon, tiedättehän sen. Mutta minä olen tehnyt, mitä tulin tekemään, olen tuonut teille tiedon. Kertokaa te se toisille miehille — sanokaa, että heidän tulee pysyä liitossa!»

Hal jatkoi puhettaan kerraten viestinsä alusta loppuun. Hän silmäili edessään olevia nääntyneitä kasvoja, muisti pyhän lupauksensa ja antoi sen jälleen: »Minä pysyn teidän puolellanne! Minä jatkan taistelua, pojat!»

Ovella syntyi entistä suurempi sekasorto, ja yhtäkkiä ilmaantui näkyviin Jeff Cotton ja hänen mukanaan vielä pari poliisimiestä. He työntyivät huoneeseen ihan hengästyneinä ja punaisina.

»Kas, tuossa on aluepäällikkö!» huudahti Hal. »Älkää huoliko hätäillä, Cotton, tässä ei synny mitään häiriötä. Me olemme yhdistyksen miehiä, osaamme hillitä itsemme. Niin, pojat, me emme vääjää, me emme joudu tappiolle, odotamme vain toisten kaivosten miehiä. Meillä on ammattiyhdistys, ja me puolustamme sitä! Kolme eläköön-huutoa ammattiyhdistyksellemme!»

Huudot raikuivat, eläköön-huudot ammattiyhdistykselle, Joe Smithille, leskelle ja hänen vaatteilleen!

»Te kuulutte ammattiyhdistykseen! Pysykää siinä, tapahtuipa mitä tahansa! Jos ajavat teidät pois, viekää asia toiseen paikkaan! Opettakaa se uusille miehille, älkää salliko sen milloinkaan kuolla sydämestänne! Älkää unohtako sitä milloinkaan, miehet!»

Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin tulkaa nyt!»

Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!» Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle, hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.

Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan: »Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät, hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.

Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun, koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville. Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson rajoista.

Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi olevansa väsynyt.

Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi. Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, Ja liikeni koulullei.

Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.

Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.

Edward kysyi, missä hiidessä hän oli ollut, ja Hal vastasi: »Olen käynyt leskein ja orpoin tykönä.»

»Vai niin!» virkkoi Edward. »Ja jätät minut tänne mätänemään! Mitä sinulla on kainalossasi?»

Hal katseli kääröä. »Se on erään lesken minulle jättämä muisto», sanoi hän avaten käärön ja levittäen sen veljensä hämmästyneiden silmien eteen. »Eräs Swajka-niminen rouva antoi ne minulle. Ne kuuluivat eräälle toiselle rouvalle, mrs Zambonille, mutta hän ei niitä enää tarvitse.»

»Mrs Zamboni näyttää menevän uusiin naimisiin.» Hal alensi ääntänsä ja puhui tutunomaisesti. »Se on kokonainen romaani, Edward, ja voi ehkä herättää mielenkiintoasi noiden vieraiden heimojen keskuudessa vallitsevien tapojen kuvauksena. Hän kohtasi kadulla miehen, hienon miehen, sanoo hän, ja mies antoi hänelle melkoisen rahasumman. Niin hän meni ostamaan itselleen uudet vaatteet ja pyytää nyt saada jättää tämän lesken-puvun uudelle miehelleen. Sellainen näyttää olevan tapa hänen kotimaassaan — siten hän osoittaa suostuvansa miehen kosintaan.»

Havaitessaan veljensä kasvojen ilmaisevan yhä suurempaa ihmetystä Hal vaikeni hetkeksi saadakseen oman ilmeensä pysymään kohdallansa. »Ellei se mies ollut vakavissa aikeissa, Edward, hän joutuu ikävyyksiin, niin totta kuin tunnen mrs Zambonin tunneperäisen luonnonlaadun. Hän seuraa miestä kaikkialle —».

»Se nainen on järjiltään!» Edward katsahti hermostuneesti ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt slaavilaisen naisen voivan yhtäkkiä ilmaantua hotellin eteiseen osoittamaan tunneperäistä luonnonlaatuansa.

»Ei», vastasi Hal, »syynä on vain kansallisten tapojen ja pitämysten erilaisuus». Samassa Halin kasvojen vakava ilme laukesi. Hän alkoi nauraa ja nauroi ehkä äänekkäämmin kuin hyvä käytös sallii.

Edward oli erittäin äkäinen. Eteishallissa oli ihmisiä, jotka katselivat häntä. »Lopeta jo, Hal!» huudahti hän. »Typerät pilasi minua ikävystyttävät!» Kaikesta huolimatta Hal näki veljensä kasvoissa epävarmuutta osoittavan ilmeen. Edward tunsi lesken vaatteet. Ja kuinka hän olisikaan voinut tietää, millaisiin »kansallisiin tapoihin» oli tottunut se merkillinen olento, joka oli kadulla nipistänyt häntä!

Hal vaihtoi yhtäkkiä äänensä zambonimaisen kimeäksi ja huudahti: »Mister, minulla on kahdeksan lasta elätettävänä, miestä ei ole eikä löydykään minunlaiselleni vanhalle ihmiselle!»

Niin alkoi totuus koko valtavuudessaan vihdoin Edwardille selvitä. Hän purki kiukkuaan ja hämmästystään, ja Hal kuunteli lakaten nauramasta. »Sinä et suhtaudu minuun vieläkään vakavasti, Edward.»

»Hyvä Jumala!» huudahti toinen. »Luulenpa tosiaankin, että olet mieltä vailla.»

»Olithan siellä itse, Edward! Kuulit, mitä sanoin miesparoille.
Uskoitko siis tosiaankin, että lähtisin kanssasi heidät unohtaen?»

Edward ei välittänyt hänen sanoistaan. »Olet tosiaankin mieltä vailla!» toisti hän. »Joudut vielä surmatuksi kaikista varoituksistani huolimatta!»

Hal vain nauroi. »Siitä ei pelkoa! Olisitpa nähnyt, kuinka kohteliaasti aluepäällikkö käyttäytyi!»

Edward olisi mieluimmin kuljettanut veljensä pois heti, mutta juna lähti vasta myöhään illalla. Hal meni yläkertaan, missä odottivat Moylan ja Hartman, Mary Burke ja mrs Zamboni, kaikki kiihkeän uteliaina kuulemaan hänen kertomustaan. Lähetystön jäsenten palatessa illalliselta kerrottiin tarina kerran toisensa jälkeen. Kuulijat olivat melkein yhtä iloisia kuin Reminitskin luona. Kunpa kaikki peruutettavat lakot voitaisiin peruuttaa niin sievästi kuin tämä!

Tyytyväisten huudahdusten väliajoilla keskusteltiin tulevaisuudesta. Moylanin piti palata Western Cityyn, Hartmanin toimistoonsa Sheridaniin, mistä hän lupasi lähettää uusia järjestäjiä Pohjois-Laaksoon. Cartwright tulisi varmaan ajamaan pois paljon miehiä — niitä, jotka olivat esiintyneet huomattavasti lakon aikana tai olivat myöhemmin puhuneet äänekkäästi ammattiyhdistyksestä. Mutta sellaisten miesten sijaan toimitettiin uusia — tiedettiin näet, miltä välitysliikkeiltä yhtiö sai työmiehensä. Pohjois-Laakson miehille tultaisiin salaa lähettämään erikielistä kirjallisuutta, sitä, pistettäisiin heidän pielustensa alle, päivälliskannuihin tai heidän nuttujensa taskuihin heidän työssä ollessaan.

Aatteenlevittämistä oli harjoitettava vielä niiden keskuudessa, jotka oli ajettu pois, niin että he voivat kuljettaa mukanaan viestin yhteenliittymisestä, menivätpä minne tahansa. Hal sai kuulla, että Barelassa oli tapahtunut myötätuntoisia mielenosoituksia kohta miesten saatua kuulla, millä kannalla asiat olivat Pohjois-Laaksossa. Parikymmentä työmiestä oli ajettu pois, ja seuraavana päivänä odotettiin heidän lukumääränsä lisääntyvän. Siinä oli työtä karkoitetun lähetystön jäsenille. Tim Rafferty esimerkiksi voi, jos tahtoi, jäädä pariksi viikoksi Pedroon, käydä sellaisia miehiä puhuttelemassa ja jakamassa heille kirjallisuutta.

Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät; Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.

Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin, kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.

Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan, ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen yhtiön myymälässä.

Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta. Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet, Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.

Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle, kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla, kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin? Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä; akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet lainkaan tyydyttävät.

Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi. Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!

Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille, jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary, sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä, ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin lausumattomien ajatusten.

»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»

»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen, »mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän minä ole saanut mitään aikaan.»

»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin seikan.»

Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen.
»Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.

»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin — poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»

»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»

»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo heittää itseäni hunningolle.»

»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden. Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»

He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin, että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana», sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan surkuttelette.»

»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen, koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan. Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»

»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»

»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä tavalla! Minä olen Joe!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä, vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman sijani.»

»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.

»Olen niin oikeamielinen kuin suinkin voin olla, Joe. Se asia on minulle jo valmis. Ymmärrän kyllä, ettei hän kukaties sille mitään voi — vika on kenties hänen säätyluokkansa; te olette kaikki sellaisia, parhaiimmatkin, te itsekin, Joe Smith!»

»Tim puhui liikoja — mutta osalta se oli totta. Te luulette täällä ollessanne olleenne eräs meistä. Mutta eikö ymmärryksenne teille sano, että erotus on valtava, kuin miljoonien mailien levyinen kanjoni, kaivoksilla elävän tietämättömän olennon ja rikkaan miehen tyttären, ylhäisen naisen välillä? Te sanotte, ettei minun tarvitse hävetä köyhyyttäni, mutta asettaisitteko minua milloinkaan hänen rinnalleen — olittepa muuten kuinka ystävällinen tahansa alemmillenne? Osoitittehan sen Minettin luona!»

»Niin, mutta nähkääs, Mary —» Hal yritti nauraa »Minä olen tottunut tottelemaan. Olen tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin teidät.»

»Ah, Joe! Teillä on hyvä sydän ja miellyttävä puhetapa. Mutta ettekö halua kuulla totuutta? Sanoittehan tulleenne tänne kaivoksille saadaksenne selkoa asiain todellisesta laadusta!»

Hal vastasi tuskin kuuluvasti »Epäilemättä» eikä enää keskeyttänyt toisen kertomusta.

Marykin alensi ääntänsä, ja Hal ihmetteli, kuinka lämpimältä se kaikui hänen tunteensa liikuttamana. Mary jatkoi:

»Minä olen elänyt kaiken ikäni kaivoksilla, Joe Smith; olen nähnyt miehiä ryöstettävän ja piestävän, olen kuullut naisten itkua ja nälkäisten lasten parkua. Olen nähnyt yhtiön syövän heidät, ahmaisevan kuin iso, ilkeä peto. En ollut kumminkaan tietänyt, minkätähden, missä tarkoituksessa — mutta sinä päivänä, Minettin luona, asia minulle selvisi. Olin kyllä lukenut hienoista naisista, mutta en ollut milloinkaan keskustellut yhdenkään sellaisen kanssa, en ollut milloinkaan joutunut sellaista nielaisemaan, niin sanoakseni. Mutta sillä kertaa jouduin niin tekemään — ja samassa minusta tuntui, että tiesin, mihin kaivosmiehiltä riistetyt rahat menevät. Minä ymmärsin, minkätähden meitä ryöstetään, imetään meistä henki ja elämä — se tapahtuu noiden hienojen naisten tähden, jotta he pysyvät niin hienoina ja hohtavina! Asia ei olisi ollut niin paha, ellei hän olisi tullut juuri silloin, kun miehet ja pojat olivat kaivoksessa kuoleman kielissä — kuolemassa tuon hienon valkoisen hipiän, noiden pehmeiden valkoisten käsien ja kaikkien hänen verhonaan olleiden silkkivaatteiden vuoksi. Hyvä Jumala, Joe, kunpa tietäisit, miltä hän minusta näytti! Pehmeältä, kiiltävältä kissalta, joka on vastikään syönyt kokonaisen pesyeen hiirenpoikasia, joiden veri yhä vielä värjää sen poskia.»

Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä: Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä, mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»

Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan se, että hän on niin varma ! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on varma — varma ! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän, Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin, kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta! Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus! Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»

Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!

»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin, etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut. Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»

Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien pöydän herkkuja!

»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse valinnut syntymäsijaanne —»

»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»

»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä, onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi — Jumala teitä auttakoon!»

Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On hyvä, että lähdette täältä pois!»

»Joe», jatkoi Mary, »te pyysitte minua olemaan ystävänne. Minä suostun siihen mielelläni!» Hän ojensi ison karhean kätensä.

Hal tarttui siihen. »Me emme unohda toisiamme, Mary», sanoi hän. Hänen äänensä värähti.

»Emme suinkaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Me teemme vielä toisen lakon, samoinkuin teimme Pohjois-Laaksossa!»

Hal puristi isoa kättä, mutta muisti sitten veljensä astelevan juhlallisesti heidän jäljessään, irroitti kätensä ja jätti sanomatta kaikki ne kauniit asiat, joita hänen mielessään liikkui. Hän oli kapinoitsija, mutta ei siinä määrin, että olisi halunnut esiintyä tunneherkkänä Edwardin nähden!

He tulivat taloon, jossa John Edström asui. Työmiehen vaimo avasi heille oven. Halin kysyttyä, oliko Edström tavattavissa, vaimo vastasi: »Vanha herra on sangen heikko.»

»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä mäsäksi.»

Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»

»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»

Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!

He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.

Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta, ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä. Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille? Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.

Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden: sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta, tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.

Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä, hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla. Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi. Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa — ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan katkaisten hänen käsivartensa!

Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti, että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi, mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja, Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin mahdollista.

John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti — kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili, kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen johtajatarta muistuttavana.

»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»

Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku. »Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»

»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin edessä ja silittää seuraavana aamuna.»

Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua, että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.

»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään. Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat, että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu alinomaa!»

»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella ratsulla.»

»Niin, ja muistanpa, että vielä taannoin olit muurahainenkin, Mary», virkkoi Edström.

Maryn kasvoihin tuli vakava ilme. Hänen omasta surullisesta kohtalostaan sopi laskea leikkiä, mutta lakon ottaminen leikkipuheiden esineeksi oli aivan toinen asia. »Niin, sen muistan. Sanoitte, että minä pysyisin rivissä. Olitte minua viisaampi, Edström.» »Sellaiset ominaisuudet tulevat iän mukana, Mary.» Hän siirsi laihaa kättänsä Maryn puoleen. »Nyt sinä jatkat sitä uraa, eikö niin? Olet ammattiyhdistyksen puolella?»

»Sanotaan, että joka kerran käy lakkoon, käy aina lakkoon», jatkoi Edström. »Koeta hankkia itsellesi tietoja, Mary, ja kun suuri lakko tulee, olet eräs niistä, joita kaivosmiehet kuulevat. Minä en ole silloin enää täällä, sen tiedän — nuorempien tulee astua minun sijaani».

»Minä teen, minkä voin», vastasi Mary. Hän puhui hiljaa; tuntui kuin olisi vanha mies antanut hänelle siunauksensa.

Emäntä oli lähtenyt alakertaan pitämään huolta lapsistaan. Nyt hän tuli takaisin ja sanoi ovella olevan herrasmiehen, joka halusi tietää, milloin hänen veljensä lähtisi. Samassa muistui Halin mieleen, että Edward oli astellut ulkona edestakaisin koko ajan, seuranaan vain »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Nuoremman veljen päätös jäädä Pedroon oli jo alkanut horjua, ja nyt se horjui entistä enemmän; hän käsitti, että elämä on monisyinen asia, että siinä voi ilmetä velvollisuuksien ristiriitaa. Hän vakuutti vieläkin vanhalle kaivosmiehelle pitävänsä huolta siitä, ettei hän joutunut puutetta kärsimään, ja sanoi sitten hänelle hyvästi toistaiseksi.

Hal lähti, ja Mary saatteli hänet portaisiin saakka. Hän tarttui tytön suureen karheaan käteen — tällä kertaa kenenkään näkemättä. »Mary», sanoi hän, »sinun tulee tietää, etten milloinkaan unohda sinua — en sinua enkä kaivosmiehiämme».

»Ah Joe!» huudahti Mary. »Älkää antako niiden houkutella itseänne puolelleen. Me tarvitsemme teitä kovin kipeästi!»

»Minä lähden nyt kotiin», vastasi Hal, »mutta voit uskoa, että tapahtuipa elämässäni mitä tahansa, minä taistelen työväen puolesta. Kun tulee suuri lakko, jonka täytyy tulla, niin minä olen täällä tekemässä tehtävääni.»

»Oikein, poika», sanoi Mary katsellen häntä rohkeasti silmiin. »Ja nyt hyvästi, Joe Smith.» Hänen katseensa oli vakaa, mutta ääni kuului värähtävän, ja Halin teki mieli sulkea hänet syliinsä. Asia oli varsin merkillinen. Hän tiesi rakastavansa Jessie Arthuria ja muisti, mitä Mary oli kerran häneltä kysynyt: voiko hän rakastaa kahta tyttöä yhtaikaa? Seikka ei ollut sopusoinnussa minkään hänelle opetetun moraalisäännön kanssa, mutta ilmeisesti oli sittenkin niin laita!

Hal tuli kadulle, missä hänen veljensä käveli edestakaisin, mieliala kovin kiihtyneenä. »Lyhyttavarain kauppias» oli jälleen yrittänyt aloittaa keskustelua, mutta hänen oli käsketty mennä helvettiin — ei mitään vähempää.

»Oletko vihdoinkin valmis lähtemään?» kysyi Edward purkaen ärtymyksensä veljeen.

»Olen», vastasi Hal. »Luulen olevani.» Hän arvasi, ettei Edward paljoakaan välittäisi Edströmin käsivarren katkeamisesta.

»Pukeudu siis Jumalan nimessä vaatteisiin, jotta voimme lähteä aterioimaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Mutta hänen vastauksensa oli välinpitämätön, ja toinen katseli häntä tarkkaavasti. Kuutamossakin Edward erotti uurteet nuoremman veljensä kasvoissa ja silmien alla olevat syvennykset. Siinä hän ensimmäisen kerran tajusi, kuinka syvästi nuo kokemukset olivat vaikuttaneet pojan mieleen. »Poika parka!» huudahti hän äkkinäiseen tunteen vallassa. Hal ei vastannut; hän ei kaivannut myötätuntoa, hän ei kaivannut mitään!

Edward teki epätoivoisen eleen. »Jumala tietää, etten ainakaan minä tiedä, mitä tekisin sinun hyväksesi!»

He lähtivät takaisin hotelliin, ja Edward etsi matkan varrella jotakin vaaratonta keskustelunaihetta. Hän sanoi arvanneensa, että myymälät kohta suljettaisiin, ja ostaneensa veljelleen puvun. Ei ollut syytä kiittää häntä; hän ei aikonut palata kotikaupunkiin maankiertäjän kanssa.

Nuori mies pääsi kylpemään, ensimmäisen kunnollisen kerran pitkistä ajoista. (Tämän jälkeen eivät sivistyneet naishenkilöt saaneet Hal Warnerin läsnäollessa väittää, että köyhät voivat ainakin pitää huolen puhtaudestaan). Hän antoi ajella partansa, puhdisti kyntensä, harjasi hiuksensa ja pukeutui herrasmieheksi. Hänen tahtomattaan tuntui mielen hilpeys osittain palaavan. Tuntui omituiselta ja ihmeelliseltä olla jälleen herrasmiehen pukimissa. Hän ajatteli vanhaa neekeriä, joka sanoi mielellään loukkaavansa varpaansa, koska kivun hälveneminen tuntui erinomaisen mieluisalta.

He lähtivät etsimään ravintolaa, ja matkalla sattui Edwardille vielä viimeinen vastoinkäyminen. Hal näki ohitsensa kulkevan vanhan kaivosmiehen, pysähtyi ja huudahti: »Mikko!» Hän unohti heti olevansa gentleman; vanha kaivosmies unohti hänkin sen. Hän katseli hetkisen hämmästyneenä, syöksyi sitten Halin luo ja sieppasi hänet syliinsä kuin vuoriston harmaa karhu.

»Minun poikani, apulaiseni!» huudahti hän lyödä kumahduttaen Halia selkään. »Juudaan nimessä!» Samassa hän paukahdutti toisella kädellänsä. »Hei sinä vanha veikko!» Nyt partasuu suuteli entistä apulaistansa.

Kaiken tämän riemastuksen keskellä Mikko kuitenkin tajusi hämärästi, ettei apulaisen laita ollut niinkuin olla piti. Mikko vetäytyi taaksepäin ja katsoa tuijotti. »Oletpa saanut hyvät vaatteet! Oletko rikastunut?»

»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»

»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei anneta enää työtä tässä piirissä!'»

Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden. »Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»

Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen, mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi istumaan vastapäätä.

He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä. »Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»

Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.

Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois, tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan', vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän: 'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon. Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut, että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle, ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»

Ukko vaikeni ja katseli hellästi »poikaansa». »Kirjoitin sinulle Pohjois-Laaksoon, mutta vastausta ei kuulunut, ja niin lähdin kulkemaan radan vartta sinut tavoittaakseni.»

Kuinka olikaan? Hal joutui ihmettelemään. Hän oli nähnyt tässä kivihiilimaassa pelkkää kauhua, mutta ei ollut sittenkään yksinomaan iloinen ajatellessaan, että nyt oli lähdettävä pois! Hän tulisi kaipaamaan vanhaa Mikko Sikoriaa, partasuuta, leppoista harmaata karhua.

Hän hämmästytti ukkoa sanomattomasti pistäessään hänen kouraansa kahdenkymmenen dollarin setelin. Sitäpaitsi hän antoi hänelle Edströmin ja Maryn osoitteen sekä Johann Hartmanille osoitetun suosituksen. Hartman kenties voi käyttää häntä työskentelemässä kaupunkiin saapuvien slovakkien keskuudessa. Hal selitti lähtevänsä vielä tänä iltana Western Cityyn, mutta lupasi muistaa vanhaa ystäväänsä ja pitää huolta siitä, että hän sai hyvän toimen. Hän yritti keksiä ukolle jotakin tehtävää isänsä maatilalla. Kelpo kesy karhu!

Juna saapui; pitkä rivi pimeitä makuuvaunuja lipui asemasillan viereen. Oli myöhä, puoliyö jo ohi, mutta vanha Mikko oli saattelemassa. Hän kunnioitti nyt syvästi Halia, jolla oli hieno puku ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä; mutta tunteen voima pakotti ukon siitä huolimatta vielä kerran sulkemaan hänet syliinsä ja maiskahduttamaan parrakkaalla suullansa. »Hyvästi, poikani, apulaiseni!» huusi hän. »Tule takaisin, poika! Minä en apulaistani unohda!» Junan lähtiessä liikkeelle hän heilutti lakkireuhkaansa ja juoksi pitkin asemasiltaa nähdäkseen viimeisen vilahduksen ja huutaakseen viimeisen hyvästijättösanan. Kun Hal lähti vaunuun, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteat.

JÄLKILAUSE

Tämän kirjoittaja tietää aikaisemmasta kokemuksestaan, että useat henkilöt, lukiessaan »Kuningas Kivihiilen» laisia romaaneja, haluavat tietää, ovatko niissä kuvaillut seikat todenperäisiä. He kirjoittavat ja tiedustelevat, onko teos sellaiseksi tarkoitettu, ja vaativat todistuskappaleita hankkiakseen varmuutta itselleen ja toisille. Kun tekijä on elämänsä aikana jo vastannut tuhansiin sellaisiin kirjeisiin, näyttää järkevältä vastata muutamiin ennakolta.

»Kuningas Kivihiili» kuvailee työväen elämää sellaisena kuin se ilmenee järjestymättömien kaivosmiesten työmailla useissa Amerikan osissa. Tekijä ei ole nimenomaan maininnut mitään paikkaa, koska sellaisia olosuhteita tavataan kaukana toisistaan sijaitsevissa seuduissa: Länsi-Virginiassa, Alabamassa, Michiganissa, Minnesotassa ja Coloradossa. Useimmat kuvauksen yksityisseikat tekijä on kerännyt viimeksimainitusta valtiosta, jossa kävi kolme eri kertaa suuren kivihiililakon aikana ja heti sen jälkeen 1913—1914. Kirja kuvailee uskollisesti hänen silloin näkemiään olosuhteita ja tapahtumia. Kaikki luonnehahmot ovat todellisuudessa tavattuja henkilöitä, ja jokainen sosiaalisesti merkittävä tapaus on sekä todenperäinen että tyypillinen. »Kuningas Kivihiilessä» kuvattua elämää elävät yhä vielä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset tässä »vapauden maassa».

Todistuskappaleita haluava lukija voi olla aivan rauhallinen. Coloradon kivihiililakkoa on tutkittu tarkemmin kuin mitään muuta samanlaista tapausta. Sitä koskeva tämän kirjoittajan hallussa oleva aineisto käsittää ainakin kahdeksan miljoonaa sanaa, ja suurin osa on hallituksen toimesta hankittuja valallisia todistuksia. Niihin kuuluu ensinnäkin Kongressin asettaman komitean selonteko, kolme tuhatta taajaan painettua sivua, suunnilleen kaksi miljoonaa sanaa, sama määrä Yhdysvaltojen teollisuusoloja valvovalle komissiolle annettuja todistajien lausuntoja, sekin hallituksen asiakirja; samalle komissiolle valmistettu erikoinen selostus Coloradon lakosta, 189 sivua käsittävä kirja, joka tukee jokaista kertomuksessani esitettyä väitettä; suunnilleen neljäsataatuhatta sanaa todistajain lausuntoja, jotka on esitetty Coloradon kuvernöörin ehdotuksesta asetetulle komitealle; kertomus, jonka on laatinut Henry A. Atkinson tutkittuaan lakkoa Amerikan kristittyjen kirkkokuntien liittoneuvoston ja riippumattomien kirkkokuntien sosiaalikomission edustajana; kertomus Coloradon valtion sotaväen toimittamasta yksityiskohtaisesta tarkastuksesta; riidan aikana kummaltakin taholta julkaistut tiedonannot; erinäisissä kuolemansyyntutkimuksissa annetut lausunnot ja vihdoin eri kirjoittajien artikkelit, joita ovat palstoinaan julkaisseet vuoden 1914 kuluessa Everybody's Magazine, Metropolitan Magazine, Survey, Harper's Weekly ja Collier's Weekly .

Tämän kirjoittaja oli valinnut näistä eri lähteistä otteita aikoen ne julkaista kirjansa liitteenä, mutta käsikirjoituksen jo ollessa julkaisijan hallussa ilmestyi asiakirja, joka näytti arvovaltansa painolla tekevän ne kaikki tarpeettomiksi. Coloradon valtion Korkein oikeus antoi päätöksensä jutussa, johon sisältyivät kaikkein tärkeimmät »Kuningas Kivihiilessä» mainituista monista kiistakysymyksistä. Nykyaikaista elämää romaanissa kuvaileva kirjailija ei ole usein niin onnellinen, että saa nähdä maan korkeimman tuomioistuimen vahvistavan oikeiksi hänen teoksensa esittämät asiat!

J.B. Farr, henkilö, joka tunnettiin yleisesti »Huerfano Countyn kuninkaan» nimellä, oli virka-aikansa päättyessä jälleen republikaanien ehdokkaana sheriffin-virkaan, ja hänet ilmoitettiinkin marraskuussa v. 1914 toimitettujen vaalien jälkeen tulleen valituksi 329 äänen enemmistöllä. Hänen kilpailijansa, demokraattien ehdokas, anoi vaalia kumottavaksi väittäen esiintyneen »vilppiä, petosta ja lahjomista». Piirioikeus ratkaisi asian Farrin eduksi, ja siitä valitettiin valtion Korkeimpaan oikeuteen. Kesäkuun 21 p:nä, Farrin virkakauden kohta päättyessä, Korkein oikeus antoi päätöksensä, jonka nojalla hänet ja kaikki hänen kerallaan valitut erotettiin virasta ja asia ratkaistiin kaikin puolin valittajien eduksi.

Päätös on laaja, suunnilleen kymmenentuhatta sanaa, ja sen lainopilliset yksityisseikat eivät herättäisi lukijassa mielenkiintoa. Riittää, kun painatamme tähän tärkeimmät kohdat. Lukijaa kehoitetaan huolellisesti tutkimaan nämä kohdat ja pitämään oikeusistuimen tuomitseman rikkomuksen ohella silmällä myöskin asian laajempia seuraamuksia. Rikos oli niin ennenkuulumaton, että tuomarit, miehet, jotka oli valittu toimeensa, koska olivat erikoisen hyvin perehtyneet rikosasioihin, katsoivat olevan aihetta sanoa: »Me emme löydä kirjoista yhtäkään sellaisen petoksen esimerkkiä, ja meidän on pakko etsiä vapaassa maassa voimassaolevan lain kirjainta ja henkeä voidaksemme arvostella sellaista menettelyä.» Huomattakoon vielä, ettei tämä »ennenkuulumaton rikos» ollut suinkaan intohimosta, vaan harkinnasta aiheutunut; se oli rikos, jonka olivat harkiten suunnitelleet ja suorittaneet valtavan voimakkaat voitonhimoiset yhtymät. Koettakoon lukija kuvitella, millainen on sieluelämä niissä rikkaissa miehissä, jotka määräsivät tämän rikoksen suoritettavaksi säilyttääkseen ja lisätäkseen rikkauttaan, koettakoon ymmärtää, kuinka sellaiset miehet suhtautuvat avuttomiin työläisiinsä, ja kysyköön hän sitten itseltään, onko »Kuningas Kivihiilessä» ainoatakaan tekoa, jota sellaiset miehet eivät olisi häikäilemättä määränneet suoritettavaksi.

Tuomioistuimen päätöksessä kuvaillaan ensin asia suurin piirtein käyttäen enimmäkseen syytetyn Farrin asianajajan tiedonantoja, joten seuraavaa esitystä voidaan pitää kivihiiliyhtiöiden omana selostuksena. »Jokaisen kaivosaukon ympärillä sijaitsevat yhdessä ryhmässä vaakahuone, toimisto, myymälät, vajat ja ulkorakennukset ja niiden läheisyydessä, kivenheiton päässä, kaivosmiesten asunnot, jotka on rakennettu kaivosyhtiön maalle ja ovat yhtiön omaisuutta. Kaikki kaivosalueella asuvat ovat yhtiön palveluksessa. Mitään muuta teollisuutta ei ole. Tämä on 'the camp'. Kaikilla kahdeksalla kaivosalueella näyttävät vallinneen yhdenlaiset olosuhteet: Amerikan Yhdistyneiden Kaivosmiesten (United Mine Workers of America) järjestäjiä tai agitaattoreita estettiin pääsemästä kaivosalueelle, mikäli suinkin oli mahdollista pitää heitä loitolla, ja siinä tarkoituksessa oli asetettu vahtimiehiä niiden rajoille. Eräs näistä 'suljetuista kaivosalueista', 'Walsen', oli vielä oikeudenkäynnin kestäessä suljettu, sen ympärillä oli lokakuussa 1913 sattuneen lakon alkaessa pystytetty aitaus; Rouse ja Cameron olivat osittain, eivät koskaan täydellisesti, aidatut. Yhtiö vaati kaikilta kaivosalueille saapuvilta henkilöiltä passeja, ja tätä väitetään 'teollisuudelle välttämättömäksi' toimenpiteeksi.»

Tuomioistuimen päätöksessä lausutaan edelleen: »Sotaväkeä saapui paikalle toukokuussa 1914, ja yhtäpitävien todistajain lausuntojen mukaan ei senjälkeen tapahtunut mitään vakavia väkivaltaisuuksia, vaan järjestys säilyi vaaleihin asti ja niiden jälkeen aina tähän oikeudenkäyntiin saakka.

Näiden olojen vallitessa muuttivat paikalliset viranomaiset (Board of County Commissioners) eräitä vaalipiirejä siten, että jokainen kaivosalue tuli muodostamaan oman vaalipiirinsä. Yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta, missä vaalipiiriin luettiin vielä muutamia karjakartanoita, vaalipiirien rajat noudattivat kunkin kaivosalueen rajoja, jotka eräissä tapauksissa olivat aidoilla suojatut ja joka tapauksessa asestettujen vartioiden suojelemat. Tämän ennenkuulumattoman toimenpiteen nojalla tulivat vaalit toimitettaviksi yksinomaan kivihiiliyhtiöiden omistamalla alueella ja heidän silmälläpitonsa alaisina, ja yhtiö ratkaisi, kuka sai tulla tälle tarkoituksellisesti rajoitetulle vaalialueelle, kuka ei.

Mainittua yhtä poikkeusta lukuunottamatta omistivat kivihiiliyhtiöt kaiken maan ja kaikki rakennukset siten muodostetuissa vaalipiireissä; jokainen niillä alueilla asuva henkilö oli yhtiöiden tai toisten niiden yhteydessä olevien yhtiöiden palveluksessa: jokainen tuomari, kirjuri ja vaalivirkailija oli kivihiiliyhtiöiden palveluksessa, lukuunottamatta erästä kapakoitsijaa, joka taas oli Farrin yhtiökumppani.

Vaalihuoneistot sijaitsivat yhtiöiden alueilla ja rakennuksissa; yhtiöt pitivät vaaliluetteloita yksityisissä toimistoissaan tai rakennuksissaan käsitellen niitä yksityisomaisuutenaan.

Julkiset vaalipiirit ja julkinen vaalitoiminta oli niinmuodoin saatettu yksityisten kivihiiliyhtiöiden ehdottoman vallan ja tarkastuksen alaiseksi, ja yhtiöt käyttivät vaaleja samoinkuin kaivoksiaan omiin yksityisiin tarkoituksiinsa. Julkiselle vaalipaikalle ei päässyt kukaan julkisessa enempää kuin yksityisessäkään tarkoituksessa, elleivät nämä yksityiset yhtymät antaneet nimenomaista lupaa.

Tätä oikeuttaan määrätä, kuka sai saapua niinsanotuille vaalialueille, yhtiöt näyttävät käyttäneen kaikkia säätyluokkia, kauppiaita, liikemiehiä ja ketä hyvänsä vastaan ja huolimatta siitä, oliko heidän asiansa yleis- vai yksityisluontoinen. Näyttääpä kerran käyneen niinkin, että virka-asioissaan matkustavalta valtion kuvernööriltä ja kenraaliadjutantilta kiellettiin pääsy erääseen näistä suljetuista kaivosalueista. Itse vaalipäivänä voivat Waken-kaivosten demokraattiset vaalivalvojat, joihin kuului muiden muassa Neelley, demokraattien sheriffiehdokas, päästä vaalialueelle ja uumille ainoastaan sotaväkiosaston suojelemina, ja sotamiehet jäivät sinne vartioimaan koko päiväksi ja osaksi yötä…

Jos olisi vielä joitakin epäilyksiä, mitä tulee suljettujen kaivosalueiden oloihin ja siihen, että demokraattisen puolueen edustajia estettiin pääsemästä asioita pohtimaan näille suljetuille alueille, niin sellaiset epäilykset hälventää lopullisesti todistaja Weitzelin lausunto. Weitzel asui Pueblossa ja oli Colorado Fuel and Iron Companyn toimeenpaneva johtaja; Rouse, Lester, Ideal, Cameron, Walsen, Pictou ja McNally kuuluivat hänen vaalipiiriinsä. Kaivokset olivat hänen valvontansa alaiset, ja Coloradossa ei ollut siinä suhteessa ketään ylempää yhtiön virkamiestä, yhtiön presidenttiä lukuunottamatta; ylivalvoja ja muut virkailijat olivat hänen alaisiansa. Sotaväki saapui toukokuun 1 p:nä 1914 ja piti alueita miehitettynä tammikuuhun 1915. Hän yritti torjua kaikilta kaivoksilta väkeä, joka ei ollut yhtiön mielen mukaista; kaivokset olivat yksityisomaisuutta, ja yhtiö käsitteli niitä sen mukaisesti; yhtiö ja sen virkailijat otaksuivat hänen oikeutenaan olevan ratkaista, kuka sai kaivosalueille saapua, kuka ei; jos henkilö voi saada portilla olevan miehen tai kaivosten ylivalvojan uskomaan, ettei ollut missään yhteydessä yhtyneiden kaivosmiesten kanssa tai heidän palveluksessaan agitaattorina, niin hänet päästettiin kaivosalueelle. 'Yksikään henkilö, jota pidimme vastustajanamme, ei päässyt kaivoksille seurustelemaan eikä muuten. Hän ja hänen alaisensa virkailijat katsoivat voivansa ratkaista, tuliko henkilö sinne agitaatiotarkoituksessa vai muuten. Mr Mitchell, demokraattisen komitean esimies, katsottiin agitaattoreihin ja suoranaisesti tai välillisesti Yhtyneisiin Kaivosmiehiin kuuluvaksi; mr Neelley, demokraattien sheriffiehdokas, luettiin lakkolaisiin kuuluvaksi ja hänen luonnettaan pidettiin moitittavana. Sotaväki palautti tullessaan rauhan ja säännölliset olot; senjälkeen ei sattunut minkäänlaisia mellakoita eikä yhtiö pelännyt sotaväen paikalla ollessa mitään muuta kuin työväen keskuudessa harjoitettua kiihoitustyötä. Kun kysyttiin, oliko hän ehkäissyt kaivosalueilla tapahtuvia keskusteluja, siten tehden mahdottomaksi yhtiönkin kannan omaksumisen, vastasi todistaja: 'Me emme sellaista suosineet.' Yhtiö ei rohkaissut järjestäjiä saapumaan kaivoksille, käyttäytyivätpä he kuinka rauhallisesti tahansa, henkilöiden ei sallittu tulla kaivoksille keskustelemaan yhtiön palveluksessa olevien kanssa periaatteellisista kysymyksistä, väittelemään heidän kanssaan tai vetoamaan heidän järkeensä tai juttelemaan asioista järkevään tapaan, koska kokemuksesta tiedettiin, että jos heidän sallittiin tulla, he alkaisivat uhata väkivaltaisuuksilla. Ja ellei väkivaltaisuuksia heti ilmenisikään, voivat miehet pelästyä ja lähteä pois, ja yhtiö varoi menettämästä virkailijoitansa. Todistajalta kysyttiin, riippuiko viranomaisen ratkaisusta, oliko henkilöllä asiaa kaivoksille vai ei, ja hän vastasi, että ylivalvoja luultavasti tiedusteli tulijan asiaa ja että jokainen, jolle Farr kehoitti myöntämään pääsyluvan, todennäköisesti sen sai…

Vain kerta yritettiin pitää poliittista kokousta näillä suljetuilla alueilla. Joseph Patterson, joka yritti kokousta pitää, kertoo siitä todistuksessaan seuraavasti:

Olin poliittisessa kokouksessa Oakview'ssa. Kirjoitin hyvälle tuttavalleni mr Jonesille, Oakview-kaivoksen ylivalvojan sijaiselle, pyytäen häneltä lupaa saada pitää poliittisen kokouksen. Lauantai-iltana sain kirjeen, jossa hän ilmoitti voivansa järjestää sellaisen kokouksen. Kokouksen edellisenä päivänä ylivalvojan sijainen tiedusteli puhelimessa, aikoiko todistaja saapua sinne aiheuttamaan epäjärjestystä. Todistaja vastasi, ettei se suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja ettei hän tulisikaan, jos ylivalvoja sellaista pelkäsi. Oli ilmoittanut ylivalvojalle aikovansa pitää poliittisen kokouksen demokraattisen puolueen nimessä. Jones, ylivalvoja, kehoitti todistajaa tulemaan toimistoon illalla, ennenkuin lähti koululle kokousta pitämään. Todistajan saapuessa kokoukseen oli siellä kuusi tai kahdeksan englanninkieltä puhuvaa miestä ja kaksitoista tai neljätoista meksikkolaista. Ylivalvoja, mr Morgan ja mr Price olivat enimmän osan aikaa oven ulkopuolella. Todistaja huomasi, että muutamien miesten saapuessa koululle ylivalvoja pysähdytti heidät ja jutteli heidän kanssaan, minkä tapahduttua he lähtivät takaisin. Tuo uudistui useat kerrat: Morganin kanssa keskusteltuaan miehet kääntyivät takaisin. Sen havaittuaan todistaja meni koululle ja sanoi, ettei kannattanut kokousta pitää, koska ketään nähtävästi ei sinne päästetty. Tämä kokous oli suunniteltu pidettäväksi julkisessa koulurakennuksessa yhtiön alueella. Ja todistaja oli hankkinut luvan mainitun poliittisen kokouksen pitämiseen Oakview Mining Companyn ylivalvojalta…

Luetteloihin merkittyjen äänestäjien lukumäärä näyttää olleen paljon suurempi annettujen äänten määrää, ja jo tämän seikan vuoksi sopi vaatia äänestäjien kelpoisuuden arviota ja selvää tutkimista.

Todistuksista käy ilmi, että monet äänestäjät näillä suljetuilla alueilla eivät osanneet puhua eikä kirjoittaa englanninkieltä ja että vaalituomarit useissa tapauksissa heitä auttoivat merkitsemällä heidän vaalilippunsa, siten lakia rikkoen. Sitäpaitsi näkyvät vaaliliput olleen painetut niin, että… (Oikeuden päätöksessä selitetään yksityiskohtaisesti, millaisen viekkauden nojalla vaaliliput oli painettu siten, että äänestämistä voitiin ohjata määrätyn merkin avulla). Sellaiset äänestäjät eivät valinneet ehdokkaita, vaan merkitsivät yhtiön ohjauksen mukaan ristin siihen kohtaan äänestyslippua, mistä löysivät kirjaimen R, joten äänestyslippu ei ilmaissut mielipidettä eikä arvostelmaa, ei järjellistä valitsemistoimintaa, vaan yhtiön määräämää äänenantoa, jonka olisivat yhtä hyvin voineet suorittaa yhtiön asiamiehet äänestäjiä ollenkaan käyttämättä. Kavalampaa ja katalampaa vaalin väärinkäyttöä ei voi ajatellakaan…

Syytetyn asianajaja väittää, että suljetut alueet olivat 'teollisuudelle välttämättömät' ja että tämä seikka puolustaa kivihiiliyhtiöiden menettelyä vaalitaistelun aikana. Arvosteltiinpa menettelyä miten tahansa sen koskiessa sellaisten yhtymäin toimintaa yksityisomistuksensa piirissä, missään tapauksessa sitä ei käy puolustaminen, kun alue oli määrätty julkiseen käytäntään, sitä vähemmän, kun oli kysymyksessä kansan oikeus käyttää kansalaisoikeuksiansa ja täyttää kansalaisvelvollisuuksiansa.

Asian käsittelystä käy ilmi, että kaikki paikalliset viranomaiset olivat republikaaneja, ja vastaajan asiamiehen lausunnosta näkyy, että kivihiiliyhtiöt pitivät republikaaniehdokkaiden voittoa itselleen tärkeänä. Kivihiiliyhtiöiden ja republikaanisten viranomaisten ja ehdokkaiden välillä vallitseva kiinteä yhteys näyttää olleen sekä ennen vaalitaistelua että sen jälkeen niin ilmeinen, että voi otaksua näiden virkamiesten pitäneen kivihiiliyhtiöihin kohdistuvia velvollisuuksia tärkeämpinä kuin julkisia virkavelvollisuuksiapa. Jos väittää, ettei noita suljettuja alueita oltu muodostettu pitäen silmällä liikeyhtymien mukavuutta ja etuja sekä niiden neuvosta ja suostumuksella, niin arvioidaan inhimillinen äly ja kokemus liian vähäiseksi. Uusien alueiden muodostaminen tarkoitti selvästi sitä, että kivihiiliyhtiöt saisivat tilaisuutta johtaa ja tarkata siellä toimitettavia vaaleja juuri siten kuin todellisuudessa tapahtui. Mahdotonta on välttää sitä päätelmää, että paikalliset viranomaiset muodostivat nuo alueet kivihiiliyhtiöiden edustajien suostumuksella, ehkäpä heidän nimenomaisesta käskystäänkin.

Valtiosäännön edellyttämää vapaata, avointa ja moitteetonta vaalia ei voi tapahtua liikeyhtymäin siten tukahduttaessa julkista mielipidettä, estämällä valitsijoita vapaasti valitsemasta, nimittäessä ja pitäessä silmällä kaikkia vaalivirkailijoita, estäessä julkisten kysymysten julkista pohtimista ja ehdottomasti määrätessä, kutka kansalaiset saavat rauhallisesti ja laillisessa tarkoituksessa saapua julkiselle alueelle, kutka eivät…

»Me emme löydä kirjoista yhtäkään sellaisen petoksen esimerkkiä, ja meidän on pakko etsiä vapaassa maassa voimassa olevan lain kirjainta ja henkeä voidaksemme arvostella sellaista menettelyä»…

Oikeus rauhalliseen kokoontumiseen on voitu kieltää ainoastaan siinä tarkoituksessa, että päästäisiin vaikuttamaan vaaliin. Yhdelläkään alueella ei sattunut epäjärjestystä niiden muodostamisesta vaaliin ja tämän jutun käsittelyyn saakka. Sotaväki oli kaiken aikaa läsnä puolustamassa rauhaa ja suojelemassa henkeä ja omaisuutta. Ei ollut syytä otaksua mitään häiriötä tapahtuvan. Niinmuodoin oli julkea kielto kansalaisten luonnollisten ja riistämättömien oikeuksien anteeksiantamatonta ja karkeata loukkaamista.

Puolustus ei nojaudu ristiriitaisiin todistajien lausuntoihin, vaan siihen väitteeseen, että tällainen vaalin järjestäminen oli 'teollisuudelle välttämätön'.

Olemme kuulleet viime vuosina tässä valtiossa puhuttavan paljon 'sotilaallisesta välttämättömyydestä', jolla on oikeus kumota kansalaisten luonnollisia ja perustuslaillisia oikeuksia, mutta tässä luullaksemme näemme ensimmäisen kerran yritettävän puolustella vapaiden kansalaisten perusoikeuksien loukkaamista vetoamalla 'teollisuudelle välttämättömiin' seikkoihin.

Jos voimmekin myöntää, että sotilaalliseen välttämättömyyteen vetoaminen kelpaa jossakin määrin lieventäväksi seikaksi sen teorian nojalla, että sellaiset toimenpiteet tahtovat esiintyä itsensä hallituksen suorittamina sotaväen avulla ja yleisen rauhan ja turvallisuuden suojaamiseksi, tuntuu kuitenkin se, että yksityinen liikeyhtymä voi yksityisten asestettujen joukkojensa avulla loukata valtion kansalaisten pyhimpiä oikeuksia ja pitää laillisena puolustuksenaan 'teollisuuden vaatimuksiin' vetoamista, siinä määrin anarkistiselta, ettei tuomioistuin voi sitä hyväksyä.

Tämä juttu on tavallisuudesta poikkeava siinäkin suhteessa, että paikallisen tuomarin päätökseen ilmeisesti on vaikuttanut erikoinen mielisuosio ja ennakkoluulot.

Huolellinen asiakirjojen lukeminen osoittaa, että oikeus on jättänyt huomiotta suuren määrän asiallisia ja päteviä todistuksia, ja tämän nojalla täytyy päätellä, että tuomariin vaikutti erikoinen mielisuosio ja ennakkoluulo, ainakin mikäli se ilmenee oikeuspaikan toisaalle siirtämistä koskevassa ehdotuksessa, joka sinänsä oikeuttaa tuomion kumoamaan…

»Yllämainituista syistä kumoamme alioikeuden tuomion ja julistamme mitättömäksi mainituissa Niggerheadin, Ravenwoodin, Walse, Minen, Oakview'in, Rousen ja Cameronin piireissä toimitetun vaalin. Siten jää valittajille ehdoton enemmistö, ja on heillä oikeus tulla nimitetyiksi niihin virkoihin, joita varten he olivat ehdokkaina.

Havaitsemme vielä, ettei syytetty J.B. Fan ole ollut eikä ole Huerfano countyn oikeudenmukaisesti valittu sheriffi, vaan että E.L. Neelley, valittaja, on ollut ja on yhä mainitun countyn valittu sheriffi. Siitä syystä määrätään, että mainittu county ja mainittu E.L. Neelley välittömästi ja lain edellyttämällä tavalla käyvät pitämään huolta Huerfano countyn sheriffin velvollisuuksista»…

Tämä riittäköön kivihiilikaivosten politiikkaa koskevista tuomioistuimen mielipiteistä. Kirjoittaja tahtoo mainita vielä vain yhden ainoan seikan. Älköön lukija jättäkö kirjaa kädestään ajatellen, että muutamien lahjottujen virkamiesten jouduttua pois toimestaan jossakin Amerikan countyssa oikeus siten on saavuttanut lopullisen voiton ja ettei enää kannata välittää »Kuningas Kivihiilessä» kuvailluista olosuhteista. »Huerfano countyn kuninkaan» kärsimä tappio on vain askel sillä pitkällä tiellä, joka Coloradon kaivosmiesten on kuljettava, jos tahtovat koskaan päästä vapaiksi miehiksi. Oikeuden päätös jättää koskematta suurten yhtiöiden aineelliset voimat, jotka ovat paljon suuremmat kuin Huerfano countyn tai Coloradon valtionkaan käytettävissä olevat poliittiset voimat. Nuo voimat muodostavat laajalle ulottuvan juuren, ja niin kauan kuin sen sallitaan elää, versoo siitä alinomaa »vilpin, petoksen ja lahjomisen» myrkyllinen kasvi. Sellaisten teollisuusyhteisöjen asujaimet ja työläiset Coloradossa, Länsi-Virginiassa, Alabamassa, Michiganissa tai Minnesotassa, Chicagon teurastuslaitoksissa, Pittsburgin terästehtaissa, Lawrencen villakutomoissa tai Patersonin silkkitehtaissa tulevat huomaamaan, etteivät saavuta rauhaa eikä vapautta, ennenkuin ovat kukistaneet voitonhimon hyväksi toimivan tuotantojärjestelmän ja perustaneet teollisuudenkin alalle, mitä heillä otaksutaan olevan poliittisella alalla: kansan hallituksen, kansan varassa, kansan hyväksi.

Huomautus . Päättäessään »Kuningas Kivihiilen» korjauslukua kirjoittaja havaitsi päivän lehdessä seuraavan uutisen:

Denver (Colo), kesäk. 14 p:nä. — Yhdistyneiden Kaivostyöläisten toimihenkilöt ovat Colorado Fuel and Iron Companyn palveluksessa työskentelevien liiton jäsenten edustajina sähköttäneet keskustoimistoon pyytäen lupaa lakon tekemiseen.

Aamulla pidetyssä istunnossa hyväksytty päätöslauselma moittii yhtiön presidenttiä J.F. Welbomia siitä, ettei hän saapunut Valtion teollisuudessa sodan aikana sattuvia erimielisyyksiä ehkäisemään suunnitellun »rauhan ohjelman» puitteissa pidettyyn kokoukseen.

Miesten puolesta puhuva John Mac Lennan selitti heidän valitustensa koskevan etupäässä n.s. »Rockefellerin suunnitelman» soveltamista kaivoksiin. Mac Lennan sanoi, että mr Welborn jäädessään pois kokouksesta, jossa näistä epäkohdista olisi voitu keskustella, joudutti lakkoliikettä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS KIVIHIILI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.