The Project Gutenberg eBook of Hollywoodin tyttö, by Edgar Rice Burroughs

Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä, kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui alas joskus melkein istuen maassa.

Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.

Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.

Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä happamen näköisenä.

»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään, mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»

»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta, josta pääset helposti ylös.»

Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa olevien irtonaisten kivien välitse.

»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»

»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»

He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön ratsu kapusi purosta.

»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea, »urhea, mutta ajattelematon.»

»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»

»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»

»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»

»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi. »Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista, samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet maistaisi niin usein.»

»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan, ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»

Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.

Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.

Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien toisella puolen.

Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja, kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.

»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen nähdessäni ne jälleen täällä.»

»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän tarvitse maksaa niille palkkaa.»

»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»

»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä. Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»

He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.

»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on.
Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»

»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin jatkuvaa vuoristoa kohti.

»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»

Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.

Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.

»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella niitä, milloin minulla on aikaa.»

»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti kuin tavallisesti?»

»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän, Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»

Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies. Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin komennettavana.

»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia nykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä leikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»

»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne muistuttavat kalan silmiä.»

»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington. »Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta hevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla; mutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä vasta muutamia viikkoja.»

He suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä ja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti äskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli ollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa tähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä vähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he poikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.

Lähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa alati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen otsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen punareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja jatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.

»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan uhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi syksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole vielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa aina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin ja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa siitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea härkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa laumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä uhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen näyttely on kansainvälinen.»

»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö.
»Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»

He ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran — kolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse vähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.

Yksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja lähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.

Heidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli pitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja jonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä ja elinvoimasta.

»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen syliini! Minä rakastan sitä, Custer!»

Tyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi vasikkaa.

»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön luokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut paljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»

Vasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja kirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.

»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät loistaen.

»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset», selitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»

Tyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla. Hengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti kiinni.

»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan löydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä paljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina pitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole juominen, vai onko, rakas?»

»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta en vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää. Tahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen aina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona ja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan paikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni, sieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja jos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»

Hän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja kunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle salaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.

»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi, mutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»

»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi.
»Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»

»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?» huomautti mies.

»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten palaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»

»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti Custer. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun elämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi olisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi sama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä. Täällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka ei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä lavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä ympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme siinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi on esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän toiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä kauniita kuin sinä.»

»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun ymmärtäneen.»

»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani saadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä kuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta, Grace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni auttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne varmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun jäävän.»

»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta vain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen on jotakin syytä!»

II.

Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen, sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.

»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti uhkavaatimuksen.»

»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan hänen ratsunsa luokse.

Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.

»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät. Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»

Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla saappaansa vartta.

Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi sivulle, ja hevonen meni ohitse.

»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua. Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»

Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua, milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen, himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon, ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.

»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään katsomaan sitä.»

He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.

»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»

»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti tyttö.

»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien. Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se vie — tänään on liian myöhäistä.»

»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.

Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen olisi helpompi päästä sen lävitse.

»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei joku meistä ratsasta sitä tietä.»

Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua, jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.

»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»

»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»

Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma, sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.

Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin pitkin tietä.

»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»

Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät barrancon halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa. Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen, kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon valossa näytti maurilaiselta linnalta.

Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla, sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta saartamassa patiossa istuva seurue heidät.

»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle. Guy tulee myöskin.»

»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»

»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi käsivartensa tytön olalle.

»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer, »mutta sensijaan hän tahtoo —»

Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen päätään.

»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.

»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»

Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan. Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään nuoren Penningtonin.

Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan ryntäyksensä.

»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä moisen selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»

»Aiotteko te antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?» kysyi Allen.

»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»

Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.

Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen luokse ja silitti sen turpaa.

»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia, eihän?»

»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?» hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on. Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»

Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan, vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä, ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki noustakseen ratsaille.

Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja huusi Penningtonille:

»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne myöskin, Guy.»

»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle näytettävää.»

Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä, joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.

»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää neljännes. Voitko uskoa sitä?»

»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän ojensi toiselle pullon ja lasin.

»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.

»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»

»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava, Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.

III.

Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää, alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen, ulkorakennuksineen ja katoksineen.

Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana, Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.

Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.

»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi. Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»

»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja
Eva rakastatte sitä.»

Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.

»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»

»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus. Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut olla vanha.

»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen katsomaan.»

Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet, kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.

Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi miehen.

»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin tervehdykseen sen paremmin.

»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.

Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä keskustelua.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.

Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena. Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.

Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.

Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena, hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli kaupaksi, oli siemen kylvetty.

Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa. Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.

Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta hänen kotinsa.

Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.

He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva. Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.

»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»

»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on äitimme, Kalifornia lemmittymme.»

IV,

Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa. Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin. Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin, sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa työssä kuin hekin.

»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»

»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»

Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.

»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»

»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut puhtaasti ja rehellisesti.»

»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.

»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän on palkintotuomari.»

»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!» kehoitti isä.

He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa pukeutumaan.

Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.

Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti. Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja katosi näkyvistä.

Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.

Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä. Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian ihanan yön loistoa.

Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut kokoontua.

Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta. Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla, ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät piirteet.

Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan ohjaajan istuimelta.

Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja kiiti isän luokse.

»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan, kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä oli niin suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet, kenet luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et sinä ilmoisna ikinä!»

»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin jumalallista tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En ensinkään nähnyt sinua.»

»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen niin ihastunut. Mutta sinun olisi pitänyt nähdä hänet, ja äiti, minä sain mitä sukevimman ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»

»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin — ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»

»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan», virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.

»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet ostanut hänelle piipun.»

»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että minulla on piippu hänelle?»

»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»

»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se, etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»

»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että Sherlock Holmes poltti aina piippua.»

»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän tunnusti.

»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole kirjailija?»

»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.

»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa kirjailija Sherlock Holmes , joka kirjoitti Conan Doylen!»

Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa harmistuneelle hymylle.

»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»

Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa huonettaan kohti.

»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.
»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.

»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»

»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja, lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua! ’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten, vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat varoittavan rangaistuksen.»

»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin! Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»

»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen, luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään, kurjat, kelvottomat lurjukset!»

Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.

»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä pahastu.»

»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun kannettava minut ruokasaliin.»

Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet vanhempiensa jälessä.

Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset, hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.

Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:

»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti nuori mies harmistuneena.

»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»

»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka hän on? Juuri sen tahdon tietää.»

»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet ikinä nähnyt. Hän —»

»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä, kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»

»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri Suurta!»

»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka
Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.

»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»

»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?» tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut sinun mainitsevan häntä.»

»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»

»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.

»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee kaikki pienet pulmat.»

»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi, jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»

»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista. Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»

»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi rouva Pennington.

»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat todellakin hyvin kilttejä.»

»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»

»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»

»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen nähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se teissä on vikana!»

»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös näyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset kauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa heidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»

»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan.
Hän mainitsi siitä vain sattumoisin.»

Heti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin vaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.

Nuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse arkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään puhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.

»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin suuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»

»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi eversti.

»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä on luullakseni tytär Los Angelesissa.»

»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä minulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta, rauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta Julialle — hän menee naapuria tervehtimään.»

»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän näyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja uuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän näyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken kesti.»

Sitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut seurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.

»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi ennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»

»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi fox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»

Käsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin; se oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään tulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja jutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä he nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He elivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja pölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä, kuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.

Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista, italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille, jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä pergola on parantumaton tauti.

Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation — hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti. Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.

Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.

Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen, viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan äänettömästi huoneesta.

Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja, joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.

Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat, ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.

Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat, sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin kuin hän.

Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette, ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.

Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä kantapäähän.

Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy pieluksien sekaan.

Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin hän herpaantuu ja lepää hiljaa.

Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi, joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään, mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään sohvaan.

»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.

Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana olevaan kylpyhuoneeseen.

Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.

Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.

Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.

Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma, että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.

Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt, tahi jos näki, ei ymmärtänyt.

Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys, joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä — saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.

Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä. Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen menestymismahdollisuuksiinsa nähden.

Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä, joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.

»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani, sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin teen sen kovin mielelläni.»

Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin. Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt paljoakaan tukemaan häntä.

»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette voi tehdä mitään.»

»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin. Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä; hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui, nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.

Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän olisi välittänyt.

Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.

Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.

Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet. Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille, ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.

Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.

Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut — vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita vuosia.

»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut. »Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen kohdalle.»

Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin. Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä huolehtinut.

Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa olisi saattanut puhua.

Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki, oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.

Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja, keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?

Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt avioliittoon.

Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.

»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille jotakin, mikä virkistää teitä.»

Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta, jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.

»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.
Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»

Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi sen sieraimiinsa.

»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan itsenne uudeksi naiseksi.»

Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.

»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran käsillä.»

»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun haistelette sitä.»

Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta, jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»

»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi tiedustaa sitä Wilsonilta.

Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan. Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle. Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä. Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut mitään.

Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.

Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.

»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin, etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San Franciscossa.»

Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella, kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.

Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä etäällä.

»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?
Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi
ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.
Minkälaisena nallikkana minua pidät?»

Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa. Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi pääoven ja huusi:

»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin olet eronnut ja me olemme naimisissa.?

»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»

»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania päivässä!»

Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta kauhua.

»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.

Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän työn.

Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.

Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.

Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut, ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli näyttelemässä maaseudulla.

Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien rauhattomana kyljeltä toiselle.

»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin arvosta kokaiinia — pikku pahus!»

Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän, että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa huvilassa.

Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen — yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan. Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin aikaisemmin.

Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden tähden he huvilaan tulivat.

Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia, liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän voimakkaamman myrkyn orjaksi.

Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin Los Angelesissa.

Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla — hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta ja kutsui äidin luokseen.

Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.

Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.

Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi, ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat, vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä, olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?

VI.

Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi sille Ganadon keisari.

Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä virkkanut mitään.

»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa, Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»

»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö. »Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon, että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»

»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä, mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin — mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»

»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden. Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille, että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»

Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.

»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja perustaa oma koti.»

»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona», esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»

»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua», valitti poika nyreissään.

»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini tuettavaksi?»

»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi halventavasti äidistäni.»

»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö hänestä tule anoppini?»

»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit. Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee anoppisi!»

»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme — ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva Penningtonin kihlauksen’.»

»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»

»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut sinun siitä välittävän.»

»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi, hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen vaimonsa on saanut tuon hatun?»

»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»

»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei voi olla rakkautta eikä onnea.»

»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»

»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian kauhealta.»

»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»

»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen. En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi, tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy — se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä. Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule ennalleen.»

Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.

»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa joskus minutkin uskomaan.»

»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary Pickfordilta.»

»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko, kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme, jos näimme?»

»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?» kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»

»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta, ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»

»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui, jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»

»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»

»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista. Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin omaansa.»

»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»

He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle. Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.

»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa lammikossa.»

»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena», vastasi poika nauraen.

Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat. Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen, joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.

Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa, tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti hän ei ollut.

»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa, voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»

»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen avioliittoa.»

»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti poika.

»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon, sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, ehkä .»

Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.

»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään? »Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»

VII.

Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa. Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.

»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»

»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan. Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan, poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»

»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»

»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen. »Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin laivasta kukkuloille.»

»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä tehnyt?»

»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan, jos käyttäydytte kunnollisesti.»

Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja halveksimisen ilme.

»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»

»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»

» Minä sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi, kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on puhumista?»

Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.

»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on — mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»

Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.

»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta burrojen selässä öiseen aikaan!»

»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä rajallamme! Milloin tulette?»

»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon kuluessa myynyt — onko selvä?»

»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan takaisin rancholle.

Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.

Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa
Allenin noudattama tie kulki.

»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin ystävällisesti.

»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi entinen tallimies.

»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.
»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»

Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli vieläkin vikkelämpi.

»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua selkkauksiin teidän tähtenne.»

Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.

VIII.

Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta, puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto, joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.

»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on parempaa kuin minttugrogi!»

»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»

»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi ’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei missään ole sen parempaa.»

»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»

»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet — ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»

Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi »elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.

He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta, nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.

Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta, jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut. Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.

Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.

Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle varannut.

»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä», vastasi vaimo.

»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle, niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu! Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»

»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi, »etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme elää.»

»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»

»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia — hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»

»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee. Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme kauniin elämän lopun alku.»

»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.

»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»

Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.

»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään, »kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan kannuksiaan.»

»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»

»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»

»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon», huudahti tyttö.

»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»

Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.

»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»

»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni, hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja —»

»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua suudeltava.»

»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä, niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.

»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti eversti silmissään hilpeä tuike.

IX.

Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään; hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta raivanneensa tiensä päämääräänsä.

Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan, kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.

Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli osoittautui yhtä mahdottomaksi.

Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle. Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.

Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen käden omaansa ja hyväillen sitä.

»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen, että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän avioliitostaan tulee tosi.»

»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä. »Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan ylpeitä uudesta tyttärestämme.»

»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»

»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.

Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä hymyilemästä.

»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö. »Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä viisikolmatta vuotta!»

Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen arkihuoneeseen.

»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.

»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»

»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»

»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani ei sitä voisi!»

Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. Hänen poikansa ei voinut menetellä väärin!

Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.

Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva, pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja, jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.

Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.

Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon. Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:

Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko — kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.

Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin kuin toiset.

Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli, jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.

Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä hermostuneemmaksi.

Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se vain oli mahdollista.

Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava, jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.

Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään, ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää, vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä uhkauksilla.

Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset, kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa. Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin tavallisesti.

Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli, kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina kuuden burron selkään.

Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi. Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.

Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon, astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.

Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden. Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä, että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut aavistaa; mutta niin oli asian laita.

Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.

Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa. Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma, jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset kauriit pesiinsä.

Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet. Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa, joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä. Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.

Viikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku yhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus riisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina. Virkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta. Pitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka hänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer syytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi hänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa; hän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella menestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja käyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin ennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein, kun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan hartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui lamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.

Lukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan Hollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja innostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys olisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää eroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata vuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran haaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin vähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan kunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska hän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta vaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän uneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti hän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.

Seuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää niin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä. Hän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko elävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi johtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan; Goldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli lakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki kirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän pyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja suutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään tuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja lyhyemmiksi.

Ganadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja juurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä. Myöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon Penningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien ranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.

Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi, hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen mieltään happameksi.

Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin hellälle sydämelle.

Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija, joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.

Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt. Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.

Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.

Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!

Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti, poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.

Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta, jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa. Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.

Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille, etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.

»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella. Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»

Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia. Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse. Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen paraspalkkaiseksi henkilöksi.

Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.

»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»

Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui, kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa. Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.

Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.

Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa. Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa. Mutta voisiko hän tehdä sen?

Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.

»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon väkeä, eihän?»

»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii, niin järjestän kaikki kuntoon heti.»

Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi. Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.

Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.

Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita, hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten ennen.

Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen näköisenä.

Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen, oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa, mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos se empi.

Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana, pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.

Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin, kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati viheriöiviä tammia.

Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti takaisin talolle.

Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla. Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen selkoa polusta.

Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten luokse.

»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin, että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»

Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille suunnitelmansa.

Kun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui muuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi naapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen halusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan emäntänsä tähden.

Heidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja eversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan potilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.

»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän kehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko hänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos sairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille — heti.»

Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.

»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä hänen osoitettaan.»

»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta», kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on tässä.»

Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen everstille.

»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.
»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori
Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»

XI.

Gaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero 1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun viimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle lasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä patsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa näppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.

Crumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän jälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa, vastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni heti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan kylpyhuoneeseen toisesta ovesta.

Puolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli ajeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut aikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen luokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui, että hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö oli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut hänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi tunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.

»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä uutisia.»

»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi järjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille maksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»

»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen, mitä olet kuullut kuukausimääriin.»

»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan tällaista lempinimitystä.

»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»

»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt voin ottaa sinut vaimokseni.»

Tyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan nauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle koko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä. Heti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan suurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»

»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani kunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi, mitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti sormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain yksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen nyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin paljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja laakerinsa!»

Crumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi poispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti savukkeen.

»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta, niin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin — »sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö? Tästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin vaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»

Gazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti hypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.

»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin valehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen olisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä tiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti, että vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että myöntämästä sinulle eroa.»

»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies äkäisesti.

»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti. Mitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta, jollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa tai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»

»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos lähden?» hän tiedusti.

»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin, kun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan tietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä. Tiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja ruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan tai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On yksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän vei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta, Wilson, niin tapan sinut.»

Hänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus tuntui pelottavalta. Mies kalpeni.

»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä ainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut paremmalle tuulelle.»

»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä luulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä keveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on paha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»

»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän on kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii rahojaan.»

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen ja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa matossa olevaan koirakuvioon.

Japanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen oli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä ruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin maistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti unohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti kysymyksiä uudesta kuvasta.

»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein kiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle harmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin minulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä valkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»

»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos käsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin olet pannut kaikki rahat, Wilson.»

»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta, mitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet osunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä luonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua ylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on minusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»

»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni leijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»

»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza.
»Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»

He nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen aukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään häntä ylenpalttisen sydämellisesti.

»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de Lure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman hyvilläni!»

Allen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille ja astui keskelle lattiaa.

»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin tänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä suuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle tulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni mukaan.»

»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen vaatimuksensa.

»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi pyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava varovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua siirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa selvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan miekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten asiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»

»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut vaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan ansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»

»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai mitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin suurta rahamäärää kotonani!»

»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä epäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena siitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin minullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina aukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja ilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»

»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin puoleenpäivään saakka.»

»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin saatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä kyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian paljon tilaa.»

»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans. Hän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä pää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko erän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto. He peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan kaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa varastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu jonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan useille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut rohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»

Puhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut sen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet tuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies puhutteli häntä.

»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on minusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi kerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin olisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te muistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa muistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se joku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»

»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä koskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»

»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan,
»mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden.
Kohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista,
Crumb!»

»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten hänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle palvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää, ja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta jalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle. Tapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta länteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»

»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten tunnen hänet?»

»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään kelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa viitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte hänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen, ja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan. Näiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen, kun näen teidät maanantaiaamuna.»

Tyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot — kotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.

»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti tyttö.

Slick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan huvilasta.

»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan katukäytävälle.

»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan poliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti — asia on tärkeä!»

»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on huumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin lähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää hänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään kelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko vaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa hänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette lähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja teidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain ystävä — vain ystävä.»

Wilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät virnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.

»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet saavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»

XII.

Kun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti hänen luokseen arkihuoneesta.

»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka saapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä uutisia.»

Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen merkitystä.

»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa — tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.» Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»

»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö. »Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta, milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»

»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!
Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»

Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta itsekseen.

»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi», ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»

Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.

Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia. Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin äidinrakkauden eteen.

Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki sen ja juoksi alakertaan.

»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle. »Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä tänä iltana.»

Hän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Crumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa kiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi, ja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli yhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin poistuttuaan yöksi.

»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka johdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin kertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan. Siellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»

»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi lähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske sinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»

»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua kutsuttiin sinne.»

»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän tarvitsee minua, ja minä menen.»

»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän lisäsi, huoahtaen väsyneesti.

»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä palaat — minä pidän siitä huolen!»

»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli siellä hiukan — ehkä pari annosta.»

»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»

»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?» kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin minun kuin sinunkin!»

»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä? Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»

»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran myymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen — ole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä kumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä riiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää viikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»

»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi riittää sinulle viikoksi.»

»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että sinulla on vaimo?» kysyi Gaza.

»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois kokonaiseksi viikoksi.»

»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi päätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»

Tyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja siirtyi ovelle päin.

»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun rakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet ainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten olisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et enää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on joku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin minä — minä —»

»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi. Sinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun tarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan. Opittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa ainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki samanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan rakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä kauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään kanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen. Toivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi tuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se tieto , että sinä rakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene rakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»

»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan sinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»

»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin jossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet minulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan pääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi milloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat joka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi saattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen mies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et ole edes mies!»

Crumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti hiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.

»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi luota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska seuratoveri… Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»

»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle tieto?» huomautti toinen.

»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta tahranneeni häntä.»

Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.

»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä? Hän tulee kyllä takaisin!»

Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt muassaan.

Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut, luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.

»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»

Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään. Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.

Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän epäluuloisen miehen kuin Crumbin.

»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine tavaroineen.»

Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä, kummastelevaa ilmettä.

»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»

»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.
On hyödytöntä —»

Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen peruuttaa sanojaan.

»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan. »Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen selittää.»

»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille puhelimitse ilmoititte.»

»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty minun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni pysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies sisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada käyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto vaimolleen. Hän korosti sanaa ’salainen’, enkä minä voinut muuta kuin vetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän puheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa minulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai selittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö haluaa käyttää puhelintani.»

»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»

»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen, katsahtaen ympärilleen.

»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella sitä?»

Viikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin hallussapidosta.

XIII.

Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun puettu mies.

Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti häntä.

Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä.

Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen, sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että sen saattoi melkein huomata päältä päin.

»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki, mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»

He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.

»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas», virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»

He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.

Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut, vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet, pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.

Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui, tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua, repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään, ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan oleva pieni, musta kotelo.

Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.

Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta. Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.

Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta kirkunaksi.

»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven jälkeensä.

Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen ihoruiskuun.

Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen takaa hän näki äitinsä kasvot.

»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä, äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät siellä aivan yksin — kuolleena!»

Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi. Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.

Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen, ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.

»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»

»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että kykenemme tekemään niin vähän.»

»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein hieno nainen.»

Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.
Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.

»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»

Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.

»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»

»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu parhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä kysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»

»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota teille hirveästi vastusta.»

»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä hämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu koskaan.»

»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka myöhästyvät aterioilta, ovat vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy toistamiseen. Äsken nukuin.»

»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä aterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi Custer nauraen.

»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää», huomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan kuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»

He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon — siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt velvollisuuksiakaan.

»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.
»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»

»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse. Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään jotakin hyväksenne.»

Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden, ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on koskaan keksinyt.

Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.

»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein näkemistäni olennoista!»

»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi samanlaisia perhepiirteitä.»

»Hän on kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää, että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara. Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja vaatimaton.»

»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä, voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin äitiä kohtaan.»

»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»

Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.

XIV.

Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!

Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi, hysteeriseksi olennoksi.

Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä! Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.

Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti turvautuisi pieneen neulaansa.

Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä, tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on, oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli kauheasti säikähtynyt.

»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen, kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»

Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen, joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa, mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.

Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen. Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana, myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.

Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna. Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin, yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.

Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat. Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma elämänsä oli ruma.

Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin kahteen verrattuna!

Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan, mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.

Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka paljon hän voisi siitä vaatia.

»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington. »Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista. Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen. Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte todella elää . Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»

»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»

»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.

Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus, mutta sen haaveileminen oli hauskaa.

»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.

Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa — oi, se olisi taivaallista!

»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»

»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää tahdokaan sitä myydä.»

»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»

Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa — joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen omaksi hyväkseen.

»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi! Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»

»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan, ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»

»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte. Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me näytämme teille!»

»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että kaikkien on noudatettava tahtoanne.»

Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena, kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat samanlaiset kuin Evan!

Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä. Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän, jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi, ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.

Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti; mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät tahrat.

»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan siihen .»

Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen. Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.

Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi, sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.

Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.

»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen. Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia. Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa silmänräpäyksessä.»

Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä kylpyhuonetta kohti.

»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen, josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.

Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan. Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas talleja kohti.

Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin, mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa, sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.

»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan! Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa teidät satulaan.»

Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.

»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin — vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä! Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa suitsia — älkää nykikö!»

Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa, joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.

Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!

Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.

Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista. Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.

Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille, ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies. Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.

»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte viimeisen voitelun.»

»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi nuorempi mies nauraen.

»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa, kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»

Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän matkan päästä.

Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta, joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.

Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata ruohoista harjannetta pitkin.

Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä pysähtymismerkiksi toisille.

»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä. »Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen syntymäkanervikossa.»

Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia. Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.

Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren vaakasuorassa.

»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»

»Siinä ei olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti. »Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään hankkimaan. Se on taidetta.»

»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti ainoatakaan niistä taidoista.»

»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa tunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei olisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette sellainen.»

»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee minuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä liikahtavan omastanne.»

»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi Shannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia, mitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen puolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he ovat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien lomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»

»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut», vastasi poika innokkaasti.

Ratsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista, talleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa suin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa sementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja onnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.

»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat patioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme kaikki pöytään yhtä aikaa.»

Pienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli yläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten hän päättävästi meni Evan huoneeseen.

XV.

Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista, lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.

Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan. Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.

Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.

Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi palata vihatun Crumbin luokse.

»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»

»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»

Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.

»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja enkä kukkuloita!»

Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä — eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa, milloin vain tilaisuus tarjoutui.

»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä — tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän sisällä.»

Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.

»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»

»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea. Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä nauttia, on murheellinen.»

»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti, sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei teidän tarvitsisi.»

He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen taivas ja säteili kirkas aurinko.

»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»

Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa. Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään pitkää, tummaa kylkeä.

»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja likaisiksi.»

»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa — samoin kuin ihmiset.»

»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä tunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin ravintoaineestako?»

»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä enemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»

»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten he pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin talolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli käsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi mielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa yläkertaan.

Sitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut lainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten. Hetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen oudolla äänenpainolla:

»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai voi pahoin?»

»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle kävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»

»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään iltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen kaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän lisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa joka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»

Shannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin oli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti äskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli kylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin punaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista tomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin leipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista maitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin mainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai kaadetuksi.

»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut samanlainen ahmatti.»

»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja kaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri sellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille hienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan. Siten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman kaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He etsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin päivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei ymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta heidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa väripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista kasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan niille mestariteoksen ilmaiseksi!»

»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla runoilija.»

»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja», lisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko kuullut mitään Slick Allenista?»

Ei, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset tiesivät Slick Allenista?

»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan huumausaineiden hallussapidosta.»

»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt häntä huumausaineiden orjaksi.»

»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi
Custer.

»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota», vastasi Custer.

»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua voimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin kunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä minun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku aika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme päivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen jatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi vaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean mitättömäksi.»

Shannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu päättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä oli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku tekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät kaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan tottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän vieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi olevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa alla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki kosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.

Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.

»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten. Ehdittekö puolessa tunnissa?»

Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan! Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen miehen ystävyyden arvoinen.

Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli. Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden tähden, johon hän itse ei ollut syypää?

Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä, että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?

»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy kielteistä vastausta!»

»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»

Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.

Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma, torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut; mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia, eikä näkisi sitä.

Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan. Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka hän tunsi niin hyvin.

»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»

Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti sitten ympäri ja huusi:

Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen kärsittyään tappion.

»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.

»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää hetkeäkään siitä!»

Custer kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään ratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa ja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän innostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen hyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei tämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.

Ja Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen koettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta olihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista, jo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa, sillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin orjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa haudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi niistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin oli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli tietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin eikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella — ja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä lepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.

Custer auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä, ja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut ainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.

Hän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä aamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja, ei hän nähnyt siitä merkkiäkään.

Hän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti raittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti muistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä lainkaan jäykältä.

»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei tarvitse kuhnustella minun tähteni.»

»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.

Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa tulevaisuudessa.

Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään, jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä. Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa. Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden olennainen ehto.

Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.

»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»

»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer. »Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.

»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso, vanha tammi — pysähdymmekö?»

»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat vertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään maasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta muutamien sekuntien aikana.»

»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos minä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla oikeata sanastoa.»

»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille astuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen selkään ja astutaan ratsailta.»

»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja satulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»

»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän teille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan nupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti tarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana vasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän, olen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa käsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta ja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on säännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin tulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»

»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain piikin!»

He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat, nojaten selkänsä paksuun runkoon.

»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»

»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»

»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä. Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän. Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö teistäkin?»

»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»

Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.

Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna — se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.

Hän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta
Wilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että
Crumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.

Jonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö ällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon oli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer kehui häntä.

He ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat ne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka ulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin päin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän myöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne olivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli nimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita palkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.

»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän ratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»

»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän, Minua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on täytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut alituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»

»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä joskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan jonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään, kuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla, ja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»

»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne! Emme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme oleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä niin.»

»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen työssä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»

»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä, mitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai myisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella työllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita sikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja te autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko kaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä? Ette; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista, mistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä alasta, millä te olette!»

»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte lähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti ja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota panettelette.»

He saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.
Mutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti
Shannon kätensä ylös tappion merkiksi.

»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana loppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta tuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia sinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»

»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet tappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin ratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne väsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen, rakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»

»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva herättää minut.»

»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.

Omassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli unessa.

XVI.

Shannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi myöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta sittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se tieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa, valkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä käyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.

Kun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja pukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei täydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan ehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.

Sinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen kerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi uida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan ateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän huoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei jaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet golfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa päivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä hupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.

Varhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän ahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi tappion.

Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila, johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.

Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten, sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.

Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä, uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.

Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat, ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.

Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.

Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi, vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan. Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin viikon kuluessa.

Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään aamiaispöydässä.

Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät kaikki.

»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»

»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani?»

»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota — en ansaitse.»

»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen ansaitsemattaan.»

Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta huomioon kohtalon sormea.

Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa, keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta. Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan vilpoisempaa.

»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»

»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?» huomautti Shannon.

»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa helteessä?» kysyi Custer.

Shannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti hymyillen päätään.

»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta nenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.

»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä — hänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät kustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen tutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien pitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen Hortense — pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.

»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski Custer leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman lapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»

»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut pois. Sitten sankari — hän on Bruce Bellinghame , pitkä, hento, kiharahiuksinen —»

»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto aikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»

»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä ja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme ainoat tosiurheilijat perheessämme.»

»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat värähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä — osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa sitä vain voisi kestää ikuisesti!

Oli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä. Tänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä tepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja kyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.

Custer kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui savupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan selänteen takaa. Hän seisautti Apachen.

»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten ratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan vaarallista.»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus ja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän eteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa liikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa viidessä minuutissa hän palasi.

Tyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus. Hevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt kaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei kapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.

»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä mielensä mukaan!»

He lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi, sillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.

Shannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä. Hevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan aina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi tukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen mielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.

Linkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti harjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa heidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen aikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.

»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat parivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä kynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen valta rajoitetuksi!»

Pian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä hevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä. Miehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut heistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet sammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä heidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan esineillä.

Vankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat aurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja sangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen muutaman vanhuksen pideltäväksi.

»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen ympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista valjakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi toiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»

»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on liian jyrkkä.»

»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi kaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin saisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin — minä ajan!»

Jake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja hänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.

»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän virkkoi.

Shannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa hitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä, nämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin. Auran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat eteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.

Nähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei, hänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle päin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi viettävän rinteen poikki!

Mutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin vakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut hehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei mikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.

Auran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura oli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa toistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva Custer asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai parivaljakon menemään eteenpäin.

Rotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä siinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen oli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain ehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet niitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.

Kuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen, liekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden täytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat vaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla hermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.

Aluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun hän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka järkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi liekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen etenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun loppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.

Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä; kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle paikalle.

Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana päivänä hän oli siitä kerskunut!

Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.

Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.

He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui. Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle, sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten, vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.

Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät, ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun. Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.

Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut irroittaa katsettaan miehestä.

Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta saalista.

Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta, ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin vierelle.

Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen. Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.

Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä, oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen, että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä tarvinnut kantaa.

Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni. Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran kärkeen.

»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä, »noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava siihen.»

»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»

»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan hengenvaarassa.»

»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»

»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta sinä olet saanut pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko jaksavasi ratsastaa?»

»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne sammuttamaan kuloa.»

»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua pitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet kykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille. »Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin palanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on heti saatava hoitoa.»

Mies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä. Gracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään tässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen viittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä ja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi puolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti jälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että Custer oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.

»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa palohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi paremmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»

»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti
Pennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»

Eversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja Shannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa kohdanneesta tapaturmasta.

»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, sinähän olet palanut!»

»Se on vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata kotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi hoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin mahdollista.»

»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»

Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä, miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.

»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.

Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus, ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.

»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy olla hirveät tuskat.»

Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja pingoittuneilla kasvoillaan.

»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli suurenmoista, Custer!»

»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava, vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»

»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.

»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti, avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»

Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia. Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan lääkäriä.

Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella, katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta, vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti hymyillä.

»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»

Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.

Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä, kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen kunnioitus, jota hän rakasti?

Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen, mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta —vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään yöksi.

Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke, vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen, joka hänellä oli nenäliinassaan.

Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden, joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli elämää kalliimpi.

»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat äidin silmissä.

»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin lääkäri saapuu.»

Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten. Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän vei sen kylpyhuoneeseen.

»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»

XVII.

Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia. Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä, jos sitä tarvittaisiin.

Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin tuskallisia.

Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.

»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä! Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me. Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut täällä.»

»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»

»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava kaupunkiin.»

»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei tarvitsekaan lähteä, eihän?»

»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani kannukset en voinut.»

»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun jäävän — vilpittömästi?»

»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua — me kaikki.»

Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen kiintyneenä ja toverillisena.

»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»

»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine, appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet kenties jää tänne.»

»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan! Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun hän on poissa.»

Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään, kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen, että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut pitänyt niiden vammoja vakavina.

»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»

»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa
Ganadon?»

Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.

Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:

»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.»

Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma, että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.

Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet takaisin… Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.

Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.

Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä. Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.

Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle, ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä hän rakasti.

Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia. Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.

»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin tottunut sellaiseen kuin me.»

»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä pidät minut mielelläsi luonasi.»

»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar. On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»

Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri huultaan pidättääkseen kyyneliään.

»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki — sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu. Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär. Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan luule olleeni oikeassa — tiedän sen.»

»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä; mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni kanssa — Evan tähden.»

»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»

»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten mainitsin sen.»

»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin. Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen ruumistaankin.»

»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa, että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse toistaa sitä!»

Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi morfiinia.

»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»

Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan. Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen, mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui uudelleen nukkumaan.

XVIII.

Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan, ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen. Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän varsoista.

»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»

»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole milloinkaan tuntenut olevani terve, en ole tietänyt, että terveys on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi, poika !» hän huudahti. » Siinä on teille humalaa!»

Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin silmät säikkyivät.

»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua», hän lausui ääneen.

»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se, mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla itserakas.»

»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»

»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»

» En koskaan ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat luonnostaan tällaiset.»

»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä kynittävän?»

»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin. Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»

»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.

»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän huolestuneelta. »Et kai toki aikone filminäyttelijättäreksi, ethän? Ethän puhu vakavasti?!»

»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»

»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan. »Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»

»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä sinä tiedät Wilson
Crumbista?»

»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi minua?»

»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»

»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni, että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»

»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut ilme.

»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme reippaan sävyn.»

»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen. Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»

Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi, kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.

Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia, jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen, sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska, jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.

»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer. »Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»

»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja — ja — suojelusta.»

»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti. Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa kansainväliseen näyttelyyn.»

Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin kukkuloilla.

Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien, karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi, hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt Jakelle.

Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.

»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät — ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on. Minä ainakin olen ymmällä.»

»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää siltä kuin ne hajaantuisivat.»

»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät noutamassa polttopuita.»

»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella, ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä. Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»

»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»

»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten näemme, mitä tapahtuu.»

Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.

»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä; muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa, minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä. Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»

Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.

»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»

»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»

»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit — ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan saaneeni ajatuksen.»

Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä, sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä — se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.

Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se ulottui.

»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä. »Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä, ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»

»En tiedä sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä, mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»

»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin sen, että jotakin on tässä liikkunut.»

»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa, kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien isoäitien nimet.»

»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja», hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia — tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»

»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»

Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen, että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.

»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat, mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»

Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti Evans-niminen nuorukainen.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille, koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin antaa tapahtumien mennä menoaan.

Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä kivetyn tien kovaan pintaan.

»Kas niin, Watson !» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.
»Mitä saat selville tästä?»

»Et mitään? Watson , se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri ottamassa pois lukot.»

Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.

»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti. »Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia, jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa turhanpäiten, totisesti!»

»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi, mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos pelkäisivät joutuvansa ilmi.

»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»

»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa joukkoa.»

»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi, että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa, koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.

»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla. Jake on paras mies sellaiseen työhön.»

»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon. »Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä, mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»

»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä, paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta. Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet sitten valloittivat.»

»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»

»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»

He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä tarkoitus.

»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut valtamerelle asti!»

He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.

»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi hevosensa läntiselle tielle.

Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten purskahti nauruun.

»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»

»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»

»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa. En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän — tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus- ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä, että saat sen ja täyden palkan!»

»En halua vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin voin.»

Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan, niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai mielenjännitystä.

He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea saattaakseen häntä.

»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»

»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella toivoisin, ettet tule.»

»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja ennen päivällistä uimme.»

»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.
Näkemiin!»

Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa, ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.

»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään
Apachen talleja kohti.

XIX.

Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.

Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua, ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle. Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko ajan maata.

Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko, ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi kuin oman edun tavoittelu.

Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan muutamia metrejä kauemmaksi.

Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti, polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla olevan jyrkänteen.

Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä, puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi kuin taika-iskusta.

Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.

Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja
hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että
Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.
Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.

Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko, että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen rohkeuttaan innostava rakkaus oli.

Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut muuta kuin aavistaa.

Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella, että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää perääntymään.

Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin piilopaikasta.

Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei ilmestynyt, huusi hän sitten:

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa, lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.

»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun reunalla leirimme yläpuolella.»

»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä juuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö tuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»

Hänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki sen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli meksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.

Melkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin toisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla heillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.

»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi kuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.

»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.
Olen tullut varoittamaan teitä.»

»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä, jotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie laaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»

XX.

Rokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui hänen ratsunsa suitsiin.

»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun typerinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille hyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi! Muutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja tuomaan poliiseja kimppuumme!»

Ei ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta, vaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa pinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut miehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan, voisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän rikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin vihatun gringon hengelle.

»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä teitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte kukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin surmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa surmansa. Siinä kaikki.»

»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä asiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»

»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että jotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen aitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada selville, mitä puuhaatte.»

»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»
Meksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.

»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat tietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia miehiä kuin Allen on.»

»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut teitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja vangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun nyt poistua.»

Hän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti tiukasti kiinni suitsista.

»Ei niin hätäisesti, señorita ! Jollen saa tietää, miksi Allen on puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille lainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he käyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin. Jollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole teille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä kaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»

»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä talossa, johon hän möi ’luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon isännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka oli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»

»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin sieltä silloin, kun Allenkin.»

Tyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja päätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.

»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta kun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin Crumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän lunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono ihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»

Mies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä kasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä hän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.

»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan sitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä mitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»

Shannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä melkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä nöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies oli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.

»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa jonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan hukkaan.

»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»

Shannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä epäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.

Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla, silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa kaksoiskiikarin.

Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana, ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja — Baldy ja Shannon!

Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan, arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.

Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.

Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.

Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua, jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina, peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon juuri samaa polkua myöten.

Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui. Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua hänen mielestään.

Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.

Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita, nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:

Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.

Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää. Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.

Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin. Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.

Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli, vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa vielä lisäryypyn.

Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen tarkoituksensa olikin hyvä.

Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä, että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi samanlaista koettelemusta.

Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.

Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä kaikista kiusalliselta.

He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.

Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.

»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska muka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa, kysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen, kiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on saatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa puhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»

Sairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn kauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen vesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen selvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa, vaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer silmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.

»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen autuaallisen herttaisesti.

Guy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti hänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.

»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt romaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»

»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria, olisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu, aiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin Guy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja helpommin Guylle.»

»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että olin —»

»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi Custer. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan puoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»

»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva Pennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä, Guy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki tottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten se ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»

»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että sen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva vaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti tulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se tuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen ajatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa paukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»

»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan loistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit Bruce Bellinghamin pyytämään Hortensen isältä häntä omakseen. ’ Monsieur Le Clairehän lausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, ’lähestyn teitä tänä kauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja täysin tuntien arvottomuuteni —’.»

»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain seitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin tuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill Nye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»

»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.
Onko olettamukseni oikea?»

»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä johtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»

»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori Pennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa koettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia sitten? Niin, tosiaan!»

»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy ja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»

»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö kuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»

»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan, että olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»

»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten pelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»

»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen», huomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että vanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan ajamina.»

»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne totutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»

»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!
Milloin teidät vihitään?»

»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat turvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia liittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli olen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»

»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen säästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»

Shannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän tunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren piti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!

Shannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän silloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein käsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet herkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia; mutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin Penningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla, mitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut, hän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja kiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi lähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos viranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti hänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.

»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä kumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla kenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot. Tyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy työhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin minä kyllä huolehdin raha-asioista.»

»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää almuista.»

»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu almuna?» kysyi eversti.

»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä, miltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin tulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen kaiken.»

»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen mennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän kyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin liikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin kuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy maksaa pääoman korkoineen.»

»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki järjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»

XXI.

Seuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin lääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata Slick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa, keskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun vieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän suunnitelmiinsa.

»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on siirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»

»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes kolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei enää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»

»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»

Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna. Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen kaltaisen tarpeen varalle.

»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»

»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse ikuisesti olla vankilassa.»

Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä polulla.

Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.

Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.

Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä, ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää polkua.

Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään. Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.

He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt viimeiseen hetkeen saakka.

»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi tahtonut lisätä: »minun tähteni.»

»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää huolta itsestäni.»

»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja odotan.»

Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa, mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli, olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?

Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle, että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän väliä.

»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti kirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»

Viiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko hän nuorempi Pennington.

»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.
Tahdotteko saada heidät kiinni?»

»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä hiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»

»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän tuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin myöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa. Tänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne kiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te sinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat! Ymmärrättekö?»

»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita. Kun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan yksin.»

»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette halua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»

Custer kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden luonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän saattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa kello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä oleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin Linkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin vuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli se aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.

Custer Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi tahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi kepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa, vaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan asukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet näkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen ohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät hahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla. Kauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan lamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus, sillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli pitänyt lapsuudesta asti.

Poikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui hetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut nähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot, hän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma erottaneensa sieltä jotakin liikettä..

Hän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin kotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen saamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt sitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties hieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän voisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se oli hänen aikomuksensa.

Nyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti suoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi kuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä. Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään.

Hän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä. Mitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita niissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista laatikkoa, kolme kummallakin puolella.

Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.

Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi, kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky, jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.

Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti karkoittaa ajatuksistaan.

Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin, laskien kätensä sen sieraimille.

Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla. He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat pysähtyneet burrojen luokse.

Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.

»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.

Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka puhutteli häntä.

»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi. »Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta, ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne ylhäällä!»

Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia. Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan. Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli peijattu.

Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.

»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»

»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa, niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»

»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti kädet eteensä, kuten oli käsketty.

Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja silmäili ympärillään olevia miehiä.

»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä kaikki merkitsee.»

»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme tavarat.»

»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»

»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»

»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»

»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää kumppaneitaan, herra Pennington.»

»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan oikeudessa.»

»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme tänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla. Mieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä puuhasta.»

Heidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja avannut sen.

»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä arvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli valtion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»

»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän kaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»

Hänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa silmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että tyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne tänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä vai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta kattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se veisi Shannon Burkelle?

XXII.

Custer vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat jättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät eläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho del Ganadoon.

Kylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä naapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit olivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen kiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.

»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette missään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin olisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer Penningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu, ja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää. Malttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö kuin kaniinille!»

»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»

»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen sitten ääneen: »Olen kovin pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»

»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain tapahtunut ikävä erehdys.»

Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.

»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten käskin!» hän varoitti.

He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön unista yövalvojaa.

Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa. Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän oli.

»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä peijakkaan tähden poika pidätettiin?»

»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»

»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus Penningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään, eversti, niin ilmoittakaa vain!»

»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja hyvää yötä!»

Hän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän selosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.

»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen odottamassa siellä, kun he saapuvat!»

Seuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista, jotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa. Custer Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan heidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon, joissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä takavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä todistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.

Shannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli virunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa kattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin palanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt huojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä tunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta hiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen huhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että Custer oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan — ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki. Hän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta aina karkoitti paha aavistus toivon.

Hän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa, suunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli tallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.

»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei ole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa katsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on ollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»

»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai sanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.

Pyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön jäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja huhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington tuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa. Nähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli tapahtunut.

Custer oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen tunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria uhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö välittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava Custerin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan, olleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien todellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli johtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla he nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille. Hän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön ikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer Penningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.

Kuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän tunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän kykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut, ei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut antaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he. Hän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta itseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden kunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden ystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä oli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.

Viime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki Custerin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän odottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt niin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti kiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka oli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.

Kohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista, että hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä oli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.

Mutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien luota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse vievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi Baldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.

»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.
»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»

»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää», selitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja veivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella. Ei kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin; mutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies, jolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien saaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia myöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä. Tallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko yönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän se ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä kukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat tuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat Penningtonien aidan.»

Puhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa maahan punan kohotessa hänen poskilleen.

»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin koettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»

Hänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle lamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan, että hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa itselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä siitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt, ettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti Custerista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka heikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä vaistomaisesti hieno.

Puolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti aamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla ja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista maantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon Burke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei hän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.

Eversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se ennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti hänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen päätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua, jonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö, että hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen seurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori mies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää poliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin puhutella vankia.

Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.

Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi, jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.

XXIII.

Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi vain arvailla.

Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen, oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.

Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?

Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä hänellä ei ollut tietoa.

»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se, että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»

Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.

»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti asianajaja.

»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin sokeripalan!»

»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt, kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»

»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.

»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä syyttömäksi.»

»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja, »että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»

Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka vierailija oli.

»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»

»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»

»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»

»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»

»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä tässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.

»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut tuomitaan kuritushuoneeseen?»

»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli ja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan seikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne mainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»

»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua auttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen myynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut dollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa taloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen äänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä minulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja viemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin hän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän puolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä se näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä, ja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki ovat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni, vaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni kirvelee. Eva merkitsee kaikki!»

»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle. »Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä rakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»

»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko, Cus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua kuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»

»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä kenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin tekisit sinäkin.»

»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan turmeltunut, Cus!»

»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja nöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia vuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän olevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät sen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä sinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku siskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä — se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta jos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle vain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen luottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä — hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki ennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen. — Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»

»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani, samalla kun itse olen vapaana!»

»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun rikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään meidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän rankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit enemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos itse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on siitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun on uhrauduttava enemmän kuin minun.»

Evansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen kuin hän sai mitään lausutuksi.

»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi katsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan, äitisi tai everstin, ajattelen: ’Sinä halpa koira, sallit heidän poikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!’ Oi, Cus, älä vaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus, muista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen koskee, jos sinut tuomitaan!

»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei enää merkitse hänelle paljoa.»

Guy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Penningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.

»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua vastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan, on sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut opetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja lakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta sinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt! Minusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit käydä heikoksi.»

»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen asia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi nimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, ’nokkosen puristamiseksi’. Purista miehen tavalla!»

Evans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois. Näiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen vaikeampi kantaa.

Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa seuraavana keskiviikkona.

Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä, jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin samanlaista tutkimusta.

»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa, että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»

»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»

»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»

»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani lähetetään kuritushuoneeseen.»

»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi ilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon myydäkseen hänelle wiskyä.»

Sinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan nostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt, kuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut hänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.

»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että te kaikki olette varmat viattomuudestani.»

»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi sydämeni.»

»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää, tappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin rikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»

»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät eloon.»

»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja. Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»

»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun tähteni etkä kenenkään tähden.»

»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta. Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla näyttelemässä.»

»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä Los Angelesissa Gracea katsomassa.»

»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi viikolla, ennen kuin tulen kotiin.»

»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko sinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty rikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti, että on tapahtunut erehdys.»

»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin Guyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan niin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin herttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä enemmän joka päivä.»

»Hän tiedusti, olenko varma , että juuri sinut on määrätty oikeuden tuomittavaksi.»

»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin», sanoi Eva.

XXIV.

Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä, ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut, sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt. Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan, että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.

Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt toisten tarkkailevan häntä.

Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman, luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan tulla ennalleen.

Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.

Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt. Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.

»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti, jääden sitten odottamaan.

»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina hauskaa.»

»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä. Onko se liian myöhäistä?»

»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin kaupungissa.»

»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat poissa?»

»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.
Luulitko minua liian typeräksi siihen?»

»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»

»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»

»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu, että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi. Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»

»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»

»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni, näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä? Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»

»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»

»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»

»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti
Custer rauhoittaa häntä.

»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin. »Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus, en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko, että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja pelasta sinua. Voisin vihata heitä, vihata heitä, vihata heitä! Oi, Cus, luultavasti voisin tappaa sen miehen, joka tekisi sellaista veljelleni!»

»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee. Siihen mennessä en aio olla huolissani.»

Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle viritettyyn ansaan.

Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan, sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä. Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä, ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi. Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut kuulla sellaisista asioista.

Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä, onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.

Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle, puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa. Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon onnellisia muistoja.

Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle. Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.

Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria saattamaan itseään kotiin.

»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.

Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin paljon.

Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat vastakkain huvilan edustalla.

»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.

»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä viikko sitten.»

»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta ystävästänne.»

Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi pojan puoleen.

»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä, joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»

Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen
hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella
Custeria, kun hänelle vastattiin.

»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen. »Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»

Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin», vastasi mies.

»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»

Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.

XXV.

Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.

Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta. Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää totuuden!

Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa, oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän, miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.

Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli menossa.

Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja Shannonin.

Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen kukkuloille.

Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja, joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen, kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne hänen jälkeensä.

Nyt oli tullut loppu… Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi. Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!

Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.

Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.

Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.

Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut lyödä häntä, kuristaa hänet.

Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin. Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä hirvittävä, vaikka toisella tavoin.

Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen rakastamansa miehen silmät.

Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä. Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.

Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi Baldyn puuta kohti.

»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset kasvonsa hymyntapaiseen.

»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»

»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen. Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»

»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»

»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»

»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»

»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä. Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra Penningtonin syyttömäksi.»

»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista — opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta vuoristoon.»

»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä
kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja
Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!
Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»

»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki, mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta missä on viides?»

»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille, että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen rikosoikeudelle?»

»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»

Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen. Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.

»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä tänne Gracialin viereen!»

Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi antaa arvon hänen kauneudelleen.

»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?» tiedusti Shannon.

»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne Gracialin viereen.»

»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista», sanoi tyttö.

»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»

Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa. Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.

Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään. Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.

»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen kurottaa suutaan hänen huulilleen.

XXVI.

Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.

»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on kynsissäni ja niin ovat hekin!»

Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa — sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta huolenpidosta.

Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan puolittain maan sisässä oleviin kiviin.

Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen, vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei ole pelkuri.

Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan, nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.

Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui. Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti polvilleen eteenpäin.

Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta, mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla kömpiessään takaisin polulle.

Vihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat suoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache tunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen, polvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden vähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja teräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.

Kylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta, sillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan joutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon Burke oli punonut salajuonia häntä vastaan.

Saavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien kaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan vauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen kavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä äärimmilleen.

Harjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä, korskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko ilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se ilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun yläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.

Alhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa vastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä kauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan ja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.

»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut mainiota pilaa.

Bartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön valloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt melkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki hänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.

Samassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja seuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan vetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista kohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon eikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen hänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn poskelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen kimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua alaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti hänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti rakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.

Custer oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi, ettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä. Hän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui. Sitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki vastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen kiskoakseen hänet maahan.

Custer kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui hänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli pyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli niitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin ympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja äkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.

Hän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten rajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut melkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö — rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa suudelmilla!

Hänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka jätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!

Taaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi syliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka pureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua hänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti jalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän äsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun loppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.

Samassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat hänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa meksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan vankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset. Silloin hän liikahti miehen olalla.

»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.
Jaksan kyllä kävellä.»

Custer laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan vastakkain.

Shannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti siltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän aikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin murheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt mitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että toisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä merkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä, luuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos hän auttaisi hänet ratsaille.

Custer otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan. Sitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä polkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.

»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän alkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.

»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään ja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi lisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta kerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»

»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka sanoin hänelle.»

»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä mitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en ole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän sitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä vain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne tuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella voisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan enempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta mitään pahaa! — Älä!»

Shannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla. Vielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi luottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä oli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.

»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt olet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän kuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne varoittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana perjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he olivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa kiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin pakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut sinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän oivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»

»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin erään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten nimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin olla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista; mutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän saattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata asianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»

»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän halusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen. Mutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»

»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei olisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni sinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä tiedän.»

»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään epäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon, ettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle! Mieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin näkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen, hilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on ihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen ylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa saa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta ja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että Guy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla heidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä, särkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia taipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan kuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt, miksi et saa ilmaista tietojasi?»

»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen enempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä joutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»

»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että hän on syyllinen.»

Shannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän aikaa.

Tyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja aprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten hommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella saattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi Shannonista, jos hän tietäisi totuuden?

Miehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina — hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin harmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen omaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset tämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen vierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin kukaan muu.

Sitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja hänen oli vaikea epäillä tyttöä.

»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää, kuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka olen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä korvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin tehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä se minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain pahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»

»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en käsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän hyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä hiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn nimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he vierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»

»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin kukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»

»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?» huomautti Custer.

XXVII.

Tarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan poliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin. He kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin niissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja Custer Penningtonin huoneesta.

Piirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia todistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään raskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta. Mutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta, väittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi erinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja heitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan täyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua kaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä käsittää.

On vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla tavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa taskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman siveelliseen uudistamiseen.

Olkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut hedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin syylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan siitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden satojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä lamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä nämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet suinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa viattomuuteen.

Eva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut, mutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa harmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen itseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen sitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja saamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa läheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.

Hän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja piti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi vieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.

Kykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen johtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden tuottamaa häpeää.

»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on — vankilanasukas!» hän huudahti.

»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti. »Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian rehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»

»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi rouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä jyrkästi kuin kukaan meistä.»

»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on tuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»

»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon perheemme jäsenen kanssa.»

»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi, olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut, että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan tarvitse sitä pelätä.»

»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on vankilassa!’»

»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»

Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne olivat epäsuoria.

Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä äänekkäästi:

»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»

»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata minua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin vankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa löylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se sairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän sijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan asukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää unohtako Gracialia!»

Allen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi. Enää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä paljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer puhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen puhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.

Allenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen pelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin. Muut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan epäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit vannomaan, että murhan teki amerikkalainen.

Hänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta, olisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut Bartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen niskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä kului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi eräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava tälle entiselle ystävälleen.

Ja Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan sitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin miehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät he punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne ovat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin toimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi toistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä, mitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita, millä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa hyvin ansaitsi.

Hän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi johonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut paljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin entisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä vastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin murha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan. Poliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan epäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran armonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.

Heikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään toistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli eikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän päätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun kuudentena päivänä.

Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa. Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti; häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.

Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa, jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.

Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi. Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista. Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen rikostoverinsa lähdettyä.

Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista tarkoitustaan.

Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.

Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.

Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä, jos hän suinkin voisi sen välttää.

Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren, viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen huoneensa hotellissa.

Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi, sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä arvelujaan vastaan.

Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.

»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä rautatiestä?» hän kysyi.

»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.
Hänen nimensä on Pennington.»

»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä parin viime viikon aikana.»

»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti minulle kerran.»

»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on viaton.»

»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on syypää.»

»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla tavoin?»

»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno saarnaajaksi!»

»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin, ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»

»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan veljesi.»

»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän huomautti.

»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni. Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä, johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli, olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»

»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan. Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»

Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän tarvitsi itse käyttää.

Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa, kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti, että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.

Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili, ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.

Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer
Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.

XXVIII.

Pitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia vapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei Grace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä kertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui usko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta hänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin palaisi Ganadoon.

Hän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los Angelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin edellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen käytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti koneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.

Nainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää asunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta olinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän mainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer autonsa.

Jätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven läpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja sisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia portaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi avautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä olevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet vilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet Graceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen liikkeensä.

Custerin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi japanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli palvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia sentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.

Hän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin. Tämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin päätään typerän näköisenä ja sulki oven.

Pennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken nähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja aikoi tehdä sen.

Hän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei ilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta sisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten kyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus oli japanilaiselle tuhoisa.

Mentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt Gracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut, tempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli kihloissa.

Grace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava tukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat. Hän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat riipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.

Tyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin puhkesi puhumaan.

»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni?
Mene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»

»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle on tapahtunut?»

»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua vaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen ympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään maalaismateista!» hän lisäsi.

»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?» kysyi Custer.

»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä tomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»

Custer seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi hitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi tyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi. Vähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa kynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen rakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä alentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei kukaan saisi milloinkaan tietää.

Custer tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän pysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja pitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa vihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson levitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt masennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli aiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma itsensä.

Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi veljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti hymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä, huomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun kylmä!»

Custer laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen pelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää kosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan toisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen pitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.

Ajatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut hänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen palkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt pelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi kohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu paljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi milloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa herättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä ja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä vaivaisi.

Custeria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana lausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä, kertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää Custerin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa tulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti Shannonia.

»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti äiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva Evansilta.»

»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän on aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee aina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän ratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan. Minusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla ja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja että kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»

»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva Pennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin loukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi voinut tapahtua.»

»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»

Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen viattomuutensa kuin kukaan heistä.

Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi, joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt ennalleen pojan poistuttua.

»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan — maltatko sinä?»

»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes ilmaiset, mistä oikein puhut.»

»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»

»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer, »mutta et ole vielä sanonut mitään.»..

»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja cowboyta ja —»

»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni — tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet ei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen puheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies, joka hykersi käsiään ja sanoi: ’No niin, eversti?’ Isä ilmoitti, ettei hän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme. Mutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä minä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he ota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä heillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka perin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä on oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»

»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä heidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän ajatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua ihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen everstin puoleen.

»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta mitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni näyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella puolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun oli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään haittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti, ja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä omia miehiämme.»

»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta muistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon sarjan kuvia ranchosta.»

»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme, käyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja antavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on tosiaan ihmeellinen!»

»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut ottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva toivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten tulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»

»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka loistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi sitten.»

»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen hämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia kotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan hänestä mitään.»

»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti
Eva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»

»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon hänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin ja Fieldsin aikojen jälkeen.»

Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään luonteeseensa.

Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka, että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen, petollinen ja surkean nahjusmainen.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.

»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin. Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»

»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää, toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä, ne eivät ole toteutuneet.»

XXIX.

Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.

Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta, jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa, ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin epäsuorasti.

Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin. Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.

Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä uusille samanlaisille retkille.

Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti satoja kertoja.

Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.

Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta, sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.

Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin, kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa. Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa, jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta, että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.

Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä, miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.

Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan, kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei rakastetulle olennolle.

»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta vuosilta eikä kuukausilta.»

»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden tuoksua — koko Ganadoa.»

»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen. Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä, käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä! Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle; mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele, millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon, ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia, valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»

»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä maaseudulta kaupunkiin.»

»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»

»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»

»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni, kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»

Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria suoraan silmiin.

Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja surulliseksi.

»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä. En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»

»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties oikeassa.»

»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät sinusta niin paljon!»

»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään. Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää — ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»

»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen kuukauden kuluessa.»

Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.

XXX.

Guy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että se olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa, jos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin sanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace oli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti selostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana antaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi voinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän kuin Custerin huulilta.

Ja niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa huvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä se merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain samanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata niiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli Guy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen luonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.

Hän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui hän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn lähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija Gracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.

»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun maalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala — eihän hän ole —»

»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne japanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin poistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila on vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että minun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni hänet saapuville. Missä on sairaan mies?»

»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni. »Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi, ei, ettehän?»

Hän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä nuoren miehen olalle..

»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen tilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan. Minulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka lääkäri on häntä hoitanut?»

Tohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti ja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.

Muuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan nyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät. Hänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet. Hän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan oli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja puristivat kyyneleet hänen silmiinsä.

Guy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan eetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta — epäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen viereen.

»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi asiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»

Gracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi nuori mies seisomaan hänen viereensä.

Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta.
Tyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä.
Guy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.

Potilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten takaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa huonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa suuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen valokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.

Hänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi ja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.

Grace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen hengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan poskille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet pois.

»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen kasvonsa käsillään.

»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut. Menkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä kaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»

Iloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen keittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä ja pani ne tulelle.

Hetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä tulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään. Hangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan näköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.

»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan selviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea aika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi ilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan — täysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt tuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi kaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme parastamme.»

Guy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä keittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut lääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan ammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen huoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen käsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä tulelle.

»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian myöhään.»

Hänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja toimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin ilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden ympäri.

Guy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen arkihuoneeseen.

»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on sanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän olisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle paras. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut elääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»

»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me olisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään kukaan muu kuin minä.»

»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti juuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle morfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä, saadakseni hänet rauhoittumaan.»

Ja niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt hänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani siitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut hopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan sisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää, kuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan sovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.

XXXI.

Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua, sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.

Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä, että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta. Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen, eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa todellisesta asianlaidasta.

Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.

Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa, vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti, samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi, ei silti horjunut.

Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä, ja niin ovat myöskin hautausmaat.

Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä, että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi. Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia, riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.

Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota. Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.

Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille sarville ja kavioille.

Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia. Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla. Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä syrjään.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.

»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me aiomme lähteä autolla —»

»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi lehmänlaidun.»

»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria, et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta laitumelta!»

»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai tahtoisitko?»

»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat, häiritsisivät siitosemojamme.»

»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa, Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»

»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli sinutkin turmioosi, Guy?»

Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.

»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»

»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington. »Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine asukkaineen tarjoaa.»

»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa se on herttainen piirre — todella herttainen , sillä he ovat melkein kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat välillänne mahdottomia.»

»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»

»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut, olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»

»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma lapsemme.»

Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin tanssia varten.

»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer, »jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin. Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme rakennuksen suojassa niiltä.»

Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille. Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.

Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle, hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille tukeakseen häntä.

Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi nauraen poispäin.

Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.

Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan suulle.

»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.
Minä en ymmärrä!»

Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi onnettomuus.

»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä. Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»

Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata! Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto, että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua — selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä rakastava mies uskoisi sen hänestä.

Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.

»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani, mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä, että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole vihainen!»

Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin rakkauden tuottamasta onnesta!

Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.

Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä. Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin hänen huulensa löysivät tytön huulet.

Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen merkiksi.

Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon, ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä maailmassa.

He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä huudettiin heidän nimiään.

Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten eteläiselle ajotielle.

Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian suloinen ollakseen kestävä.

»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»

»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä», vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»

»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»

»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»

»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta. »Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»

»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten — »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»

»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia — mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia, ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti maanantaina!»

»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»

Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!

»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua vain hieman huimasi.»

»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät, on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»

»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»

Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.

Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä. Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä. Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana. Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään toista — ja hän oli puhunut totta.

XXXII.

Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt. Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua olematta puhdas.

Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.

Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa ahdasmielisiäkin.

Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.

Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa. Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien kuukausien aikana.

Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin poistua ainaiseksi.

Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa. Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.

Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa, jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle. Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten nesteen ruiskuun.

Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan valheelliseen onneen.

Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt. Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä tarvinnut.

Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi. Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.

Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.

Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.

Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi, että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa lemmenjuoniaan salavihkaa.

Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen, että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»

»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.
»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»

»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»

»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien alalle.»

Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin ja virkkoi:

»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on huono ihminen.»

»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen intomieliseen tapaansa.

»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»

»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon, ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»

»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»

»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin kuin kuka muu mies hyvänsä.»

»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»

»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin herttainen ihminen!»

Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille. Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.

Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.

Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä pitkin vähän matkan päähän toisista.

»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin mahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut arvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa ja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät hajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin olisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi kello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää unohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri tähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita katselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään kellekään muulle.»

»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua, enkä minä virka siitä kellekään mitään.»

Kasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta muita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat kaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt, että näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden takana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen työskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä omien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska seurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka kuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta ikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.

Hänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin ikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten kanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä talosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet Penningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset lupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille aamiaispöydässä.

Puolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä vuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.

Shannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä kohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti kohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle pysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle, eteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia sopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien Ganadon herefordilaisten käyttämisestä.

Kun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi ja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat kaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa, olivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.

Shannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi hetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.

»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä tekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut vihdoinkin!»

»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää täällä.»

»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»

»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku toinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et tule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan ei saa varastaa minulta tyttöäni!»

»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku saattaisi kuulla.»

»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa viedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani, ymmärrätkö?»

»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot muille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan sinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt onnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»

»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»

Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.

»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi poistuakseen sisälle.

Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä. Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.

»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä, joita tarvitsisimme huomenaamulla.»

»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»

Custerin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut kiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään onnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan ainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli häntä kehoitettu pysymään poissa.

Crumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan välisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon tuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.

Oikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin auton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut horroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän ei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat olivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut kuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän oli noussut ja mennyt patioon.

Kun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei maininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli tahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta, ettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he olivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen puolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta käyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.

Shannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa hänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa taakasta, maksoipa se mitä tahansa.

Hän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.

»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt tehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»

»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies. »Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla kertaa.»

»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti huoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun tänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»

»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön päin.

»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata kahdeksaantoista saakka tänään.»

Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle. Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:

»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta!»

Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.

Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet, saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.

Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.

Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille, ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle — Custerin Shannonille!

»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»

Mutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten pitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta Shannonia?

Hän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan, mustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi. Hän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja revolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen, neljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi, pidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein hyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle päin.

XXXIII.

Custerin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut niin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi kestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin kiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut. Ovella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja lasi olivat.

Pullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja seisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.

Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn piti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi, Shannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen nimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen suunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa lisäryyppyjä.

Eversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä
palasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten
Custerin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.
Tyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.

He näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut hänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla hänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat kaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet, sen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen keskustelun.

»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä tuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras tehdä?»

»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen odottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme aivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti on täydessä kunnossa.»

He poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin
Shannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.

Hänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina hän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän saastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka hartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin sen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.

Itsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään Wilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan riettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin lyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa mitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana hän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.

Kun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen päivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että hän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan ei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki levolle.

Eva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen seikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan lähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen aikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta. Mutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa, ajatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi kaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia lakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle öiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen taivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.

Hän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän meni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta keittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse kummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa minuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä oli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.

Hänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia myöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa isoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset elävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti käymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään itäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti ratsun lyhyeen laukkaan.

Sivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin K.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät leirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän huomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta valaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa, eikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.

Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin juurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti häntä.

Evan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen sen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön luokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen ja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja lahjakkaalle tytölle.

Pitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja juoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät viikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli hänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä tapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä tahi luovuttava koko yrityksestä.

Eva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla arvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät jokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei karkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua hänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja koetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen asemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.

Hänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä, että hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien kunniantunto ja rohkeus.

Kun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.

»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee puolisoni — herra Evans.»

»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne! Muistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka olette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen siveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin, eräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette aikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä hänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»

»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi. »Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä yrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä huomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta poistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»

Silloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen suitsiinsa.

»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän sanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin kuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»

Hevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja seisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi raippaan eikä hellittänyt siitä.

»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on tänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista, ja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni, lapsellinen hupakko!»

»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne, joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli syypää.»

»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin minusta!»

Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan menemään.

Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui pohjoiselle kuistille.

»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan. On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»

»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme. Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»

Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot, on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.

Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa tyttärekseen.

»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»

Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.

»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»

»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies. Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä, se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»

»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan! Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»

Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.

Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan aukosta.

»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»

»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella kello kymmenen!»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia myöten Sykomori-cañonia kohti.

»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi takaisin telttaansa.

XXXIV.

Shannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla ratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi hänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa kaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.

Ensimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka oli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti Shannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi seisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi näkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen, laahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin, ikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen, ikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen matkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.

Oli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi parhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja kiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei oltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle ja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.

Eversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa ja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että jotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.

»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan aamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin, näin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»

Heidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei rohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?

»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti eversti.

»Olen varma, että se on Crumb. Hän virui selällään, ja vaikka en laskeutunutkaan maahan, näin selvästi, että hän oli kuollut.»

»Ei ensinkään hirveätä», kivahti eversti. »Olen hyvilläni siitä, että hän on vainaja!»

Shannon katsahti häneen kummastuneena, mutta rouva Pennington ymmärsi, sillä eversti oli kertonut hänelle koko Evan tarinan.

»Hän oli huono ihminen», virkkoi Shannon. »Maailma tulee paremmin toimeen ilman häntä.»

Nyt hän uskoi, että Penningtonit saisivat tietää kaikki ennemmin tai myöhemmin, sillä hän ei voinut käsittää, miten hän voisi olla sekaantumatta pian alkavaan kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin. Sisimmässään hän pelkäsi, että Crumbin oli murhannut Custer. Se, että Custer oli eilen iltapäivällä juonut niin paljon, ei osoittanut ainoastaan sitä, että hän oli kuullut, vaan myöskin sen, että hänen kuulemaansa oli koskenut häneen syvästi — siksi syvästi, että se saattoi kiihoittaa hänet surmaamaan sen miehen, jonka hän uskoi tehneen vääryyttä hänen rakastamalleen naiselle.

»Ennen kaikkea», sanoi eversti, »lienee meidän ilmoitettava tapahtumasta tutkintotuomarille.»

Hän poistui huoneesta ja meni puhelimeen. Hänen ollessaan poissa keskustelivat rouva Pennington ja Shannon surullisesta tapauksesta, ja vanhempi nainen selosti toiselle, mitä Eva oli kokenut Crumbin seurassa edellisenä iltana.

»Minä taidan mennä katsomaan, lähtevätkö lapset ratsastamaan kanssamme», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään syytä luopua tavallisesta aamuratsastuksestamme.»

Hän meni Evan ovelle ja katsahti sisälle. Tyttö oli nähtävästi vielä sikeässä unessa. Hänen tukkansa oli valloillaan ja valui pehmeinä, sekavina kiehkuroina pielukselle. Eversti sulki oven hyvin hiljaa iloissaan siitä, että Eva voi nukkua.

Kun hän astui poikansa huoneeseen, tapasi hän Custerin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteellaan vyö vyötäisillään ja revolveri kupeellaan. Hänen epäluulonsa kiteytyi uskoksi.

Mutta miksi Custer oli tappanut Crumbin? Hänellä ei ollut voinut olla aavistustakaan siitä, että mies oli loukannut Evaa, sillä tyttö ei ollut tavannut muita perheenjäseniä kuin isänsä, ja ainoastaan isäänsä hän oli turvautunut.

Hän meni vuoteen viereen ja pudisti Custeria olkapäästä. Nuorempi mies aukaisi silmänsä ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ensin isäänsä — sitten itseensä — saappaisiinsa, ratsastushousuihinsa ja vyöllään olevaan revolveriin.

»Päivällisen aika! Eihän ole kuin pari tuntia aamiaiseen. Kello on viisi aamulla.»

»Taisinpa ottaa enemmän kuin huomasinkaan», hän virkkoi, hymyillen happamesti.

»Olin eilen iltapäivällä synkällä tuulella ja otin muutamia ryyppyjä.
Ja nyt olen nukkunut kuin hakotukki seuraavaan aamuun!»

»Etkö ole poistunut huoneestasi eilisen iltapäivän jälkeen?» kysyi eversti.

»En, en tietystikään. Luulin olevani eilisillassa, kunnes ilmoitit, että nyt on jo aamu», vastasi Custer.

»Olen valmis tulemaan mukaan silmänräpäyksessä. Minun on vain hiukan peseydyttävä.»

Muutamia minuutteja myöhemmin hän liittyi toisten seuraan tallien luona. Väkijuoman vaikutus oli tyyten haihtunut. Hän näytti jälleen samanlaiselta kuin tavallisesti eikä lainkaan mieheltä, jonka tunnolla olisi äsken tehty murha. Hän oli hyvillään nähdessään Shannonin ja puristi tytön kättä mennessään hänen ratsunsa ohitse omansa luokse.

Niinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut valveilla isän herätettyä hänet, hän oli muistellut edellisen päivän tapahtumia, ja uskollisena rakastamalleen tytölle hän oli vakuuttanut itselleen, ettei hänellä ollut mitään surtavaa. Mitä Shannonin ja Crumbin välillä lieneekin ollut, Shannon kyllä selittäisi kaikki. Vain se, että Eva oli tullut keskeyttämään, oli estänyt hänet saamasta tietää kaikkea edellisenä päivänä.

He olivat nousseet satulaan ja lähteneet liikkeelle, kun eversti ohjasi ratsunsa Custerin vierelle.

»Shannon teki äsken kaamean löydön Sykomori-cañonissa», hän ilmoitti ja pysähtyi.

Sitten hänelle aivan äkkiä nousi sydän kurkkuun, kun hänen mieleensä välähti, että vain yhdellä henkilöllä oli syytä surmata Wilson Crumb. Hän ei rohjennut katsoa Shannoniin pitkään aikaan.

Heidän edettyään vain satakunnan metriä Custer seisautii Apachen ja laskeutui ratsailta.

»Niin arvelinkin», hän virkkoi katsoessaan hevosen oikeata etujalkaa. »Tuo kenkä on taaskin irtaantunut. Sen on täytynyt pudota aitaukseen, sillä se oli kiinni, kun vein Apachen sinne eilenillalla. Menkää te toiset edellä! Minä palaan satuloimaan Baldyn.»

»Kenkä oli uusi», sanoi Custer. »Silmäilkää sitä aitauksesta ja pilttuusta; ehkä se löytyy. Voitte naulata sen jälleen kiinni.»

Sitten hän käänsi Baldyn tielle ja lähti ratsastamaan lyhyttä laukkaa toisten jälkeen.

Ennen kuin seurue palasi ratsastusretkeltään, saapui Ganadon kylästä tutkintotuomarin apulainen, mennen ottamaan haltuunsa Crumbin ruumiin ja tarkastamaan rikoksen näyttämöä.

Eva oli vielä makuulla, kun Penningtonit kutsuttiin aamiaiselle. Toiset tiukkasivat Shannonia jäämään, ja he kaikki neljä astelivat holvikäytävää myöten Evan huoneen ohi.

»Taidanpa pistäytyä herättämässä hänet», tuumi rouva Pennington. »Hän ei mielellään nuku näin kauan.»

Toiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan ruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.

Kaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva Pennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten puistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen eversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli rouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli veren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli lahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.

»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit sen?»

Eversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut puhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti tehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin hän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin Shannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.

Ne sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli vuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren liikkumattomia, kalpeita kasvoja.

»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua niin?» hän kuiskasi.

Eversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi korvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta äkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän epätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli oivaltanut, mitä oli tapahtunut.

»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän puhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä häntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»

Myöhemmin, heidän odottaessaan lääkärin saapumista, eversti kertoi
Custerille, mitä Eva edellisenä iltana oli kokenut Crumbin seurassa.

»Hän tahtoi surmata itsensä sen tähden, mitä mies puhui hänelle
Guysta», hän selitti. »Mitään muuta syytä hänellä ei ollut.»

Sitten tuli tohtori, ja he kaikki odottivat jännittyneinä, peläten ja toivoen, sillä aikaa kun hän tutki sairasta. Lääkärivanhus toimi huolellisesti ja harkitusti ulkoisesti yhtä tyynenä ja rauhallisena kuin olisi käsitellyt jotakin lievästi loukkaantunutta tuntematonta. Mutta hänen sydämensä oli yhtä raskas kuin toistenkin, sillä hän oli ollut auttamassa, kun Eva tuli maailmaan, tuntenut tytön koko hänen lyhyen elämänsä ajan ja rakastanut häntä.

»Hän elää vielä», ilmoitti tohtori, mutta hänen äänensä ei ollut toiveikas.

»Kutsutin tänne Carruthersin», sanoi eversti. »Hän on parhaillaan matkalla. Hän oli vakuuttanut Custerille olevansa täällä vajaassa kolmessa tunnissa.»

»Sovin myöskin siitä, että tänne lähetetään pari sairaanhoitajatarta», lisäsi Custer.

»Aina on toivoa, niin kauan kuin henki on jälellä», selitti tohtori.
»Mutta ette saa olla liian toiveikkaita.»

»Voitteko pitää häntä hengissä siihen saakka, kunnes Carruthers saapuu?» tiedusti eversti.

Guy oli tullut äitinsä seurassa. Onnettomuus näytti kokonaan huumanneen ja masentaneen hänet. Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin että se peloitti kaikkia toisia. Häntä oli pidettävä valppaasti silmällä, ettei hän yrittäisi surmata itseään oivaltaessaan, että Eva todennäköisesti kuolisi.

Hän tiukkasi toisia kertomaan hänelle kaikki ne seikat, jotka johtivat tähän surkeaan murhenäytelmään. Jonkun aikaa he koettivat salata häneltä osan totuudesta, mutta kun hän ei hellittänyt, oli toisten pakko ilmaista hänelle kaikki, mitä tiesivät.

Guy oli hermostunut ja helposti kiihtyvä, ja kun hän lisäksi oli luonnostaan tavattoman herkkä ja verrattain heikkoluontoinen, kävi tieto siitä, että juuri hänen menettelynsä oli saattanut Evan turvautumaan itsemurhaan, ylivoimaiseksi hänen liikarasittuneille hermoilleen ja aivoilleen. Hän muuttui niin rajuksi, että eversti Pennington ja Custer hädin tuskin jaksoivat hillitä häntä, ja heidän avukseen oli noudettava kaksi ranchon palvelijaa.

Kun tutkintotuomarin apulainen tuli kyselemään heiltä Crumbin murhan johdosta, oli Guyn mieli ilmeisesti niin järkytetty, ettei hän tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jörötteli äänettömänä, saaden silloin tällöin raivokohtauksia. Myöhemmin samana päivänä hänet lähetettiin tohtori Baldwinin ehdotuksesta Los Angelesin läheisyydessä olevaan parantolaan.

Guyn sielullinen murtuminen ja siitä johtuva alituinen ponnistelu hänen hillitsemisekseen olivat estäneet Custeria ajattelemasta omaa suruaan ainakaan sillä hetkellä. Mutta vapauduttuaan siitä huolesta hän jäi istumaan, tuijottaen suoraan eteensä mykän epätoivon vallassa.

Kello yksitoista saapui paras lääkäri, joka Los Angelesista oli saatavissa, tuoden muassaan sairaanhoitajattaren. Heidän tullessaan Eva hengitti vielä. Tohtori Baldwin oli saapuvilla, ja kolmisin he työskentelivät tunnin ajan Penningtonien ja Shannonin odottaessa melkein toivottomina arkihuoneessa. Rouva Evans oli lähtenyt saattamaan Guyta Los Angelesiin.

Vuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin, ja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan, mutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän pelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.

»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti lääkäriä kohti.

»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin turhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa sadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet löysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos hänen viettämästään elämästä.»

»Ehkä tunteja, kenties vain minuutteja», oli vastaus. »Mutta häntä hoidetaan oivallisesti. Ei kukaan voisi tehdä hänen hyväkseen enempää kuin tohtori Baldwin.»

Custerin kutsumat sairaanhoitajattaret olivat tällä välin saapuneet, ja poistuessaan vei tohtori Carruthers oman hoitajattarensa muassaan.

Iltapäivällä saapui Los Angelesista tutkijaviranomaisia ja piirikunnan etsiviä. Crumbin ruumis virui yhäti entisellä paikallaan erään ganadolaisen poliisikonstaapelin vartioimana. Sen ympärille oli keräytynyt näyttelijäseurueen jäseniä, kyläläisiä ja lähiseudun maanviljelijöitä, sillä tieto murhasta oli levinnyt nopeasti ympäristöön, näennäisesti yhtä salaperäisesti kuin uutiset yleensä kulkevat maaseudulla. Tungoksessa oli myöskin Slick Allen, joka oli palannut laaksoon päästyään vapaaksi vankilasta.

Osittain menestyksellisesti oli koetettu estää väkijoukkoa polkemasta maata ruumiin lähimmässä ympäristössä, mutta suppean piirin ulkopuolella olivat kaikki murhaajan mahdollisesti jättämät, vihjauksiksi kelpaavat jäljet sotketut kauan ennen kuin viranomaiset saapuivat Los Angelesista.

Kun vainaja vihdoin nostettiin maasta Los Angelesista tuotuihin ruumisvaunuihin, otti eräs etsivistä tieltä hevosenkengän, joka oli ollut kuolleen alla. Näöstä päättäen se oli ilmeisesti ihan äskettäin vielä ollut hevosen jalassa ja oli väkisin kiskottu irti.

Etsivän tarkastaessa kenkää tunkeutui väkijoukosta useita henkilöjä esiin katsomaan sitä. Heidän joukossaan oli Allen.

»Olin työssä Penningtoneilla — hoidin ratsuhevosia. Tämä nuoren Penningtonin hevonen polkee jalkaansa. Se oli kengitettävä erikoiseen tapaan, ettei se saisi irti kenkää etukaviostaan. Tuntisin sen kengän miljoonien seasta. Jollei jälkiä ole kokonaan tallattu, voin erottaa, onko se hevonen ollut täällä vai eikö.»

Hän kumartui tarkastamaan maata läheltä sitä kohtaa, missä ruumis oli virunut.

»Kas tuossa!» hän huudahti, osoittaen tietä. »Tuossa on sen takajalan jälki. Katsokaa, kuinka tuon kengän kärki on tasattu! Se on Apachen jälki, se on varma!»

Etsivän mielenkiinto oli virinnyt. Hän silmäili jälkiä tarkkaan ja etsi toisia, mutta ei löytänyt.

»Näyttää siltä kuin olisi tätä paikkaa lakaistu luudalla», hän huomautti. »Tässä ei näy juuri mitään.»

»Täällä oli tänä aamuna muuan henkilö lakaisemassa maata. Noin kello viisi näin tytön, joka laahasi oksaa jälessään ja lakaisi sillä tietä takanaan.»

»Varmasti tuntisin hänet! Hän oli kaunis. Ja tuntisin myöskin hänen ratsunsa.»

XXXV.

Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi, että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa. Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän, kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui maahan, lähestyen sitten heitä.

»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»

»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes — sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että saisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»

»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi, »mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan päämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»

»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn soittamassa.»

»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti mukaani.»

»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen kuin lähden?» pyysi Custer.

»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen päin, seurasi hän mukana.

Tohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori Pennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja ja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata vähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä eli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän koetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja hän poistui hätäisesti huoneesta.

Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut, toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.

Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.

Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin. Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota, niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.

Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet. Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen järkensä.

Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen, jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä. Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä. Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.

Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella toivoa.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti. Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan, että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle. Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»

»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»

»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita. Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»

Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta, kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan sivuuttanut vaaran.

Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen. Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä, että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti, vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan, ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.

Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut poissa.

Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia. Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.

Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto, joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan — rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.

Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito. Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.

Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta. Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.

Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.

Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin, kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa, ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä, koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän ei edes välittänyt puhua puolestaan.

Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia. Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet, Custerin, syylliseksi.

Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta, että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti viskattuna hänen vuoteelleen.

Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä, jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin paheellista ja alentavaa osaa.

Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.

Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.

»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä, että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut, että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes ilmaissut hänelle, minne lähdin.

— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin, että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»

Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä, ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen jälkeen.

Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat kuvastaneet tuskaa.

Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin. Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.

Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan, japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa. Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.

Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke, jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen todenperäisyyttä vastaan.

Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli uhannut »näyttää.»

Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.

Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan, aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten Crumbin ruumiin alta.

»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä. Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki rakastajansa rikoksen jäljet.»

Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.

»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän suoritti murhan?»

Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät herrat!»

»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut, olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia sellaisella.»

Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita, poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla surmatakseen Crumbin.

Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.

XXXVI.

Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.

»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen — minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies. Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt. Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon, tyttöni!» ⁷

»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi enää minua nähdä…»

»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani», hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme sinua.»

Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä, joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.

Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi, vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.

Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan välissä.

Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer hirtettäisiin.

Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?

Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla Shannoniin.

»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»

»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti eversti.

»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»

»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin puolesta.

Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon yksinomaan halusi auttaa Custeria.

Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia, jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan. Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä tarvitsi.

Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta, vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.

Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan. Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan, hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui alituisesti jäytävää pelkoa.

Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle, peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet hänen toivomukseensa.

Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä, jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän tärkeään tapahtumaan.

»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»

»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»

Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen koppiin viimeisen kerran.

XXXVII.

Everstin saapuessa rancholle oli aamu käsissä. Hän tapasi vaimonsa ja Evan istumassa Custerin huoneessa. He tiesivät, millä hetkellä se tapahtuisi, ja olivat siellä odottamassa ollakseen mahdollisimman likellä häntä. He itkivät hiljaa. Keittiöstä pation toiselta puolen kuului Hannahin nyyhkytys. He istuivat pitkän aikaa äänettöminä. Äkkiä he kuulivat oven rämähtävän patiossa, ja sitten lähestyi joku juoksujalkaa.

»Hallitus on myöntänyt lykkäystä. On esitetty uusia todistuksia. Neiti Burke on parhaillaan matkalla tänne. Hän on löytänyt miehen, joka murhasi Crumbin!»

Mitä hän vielä puhui, sitä ei eversti kuullut, sillä hän oli palannut huoneeseen ja vaipunut poikansa vuoteelle, purskahtaen itkemään — hän, joka oli kestänyt nämä pitkät viikot ikäänkuin olisi ollut raudasta.

Oli jo melkein keskipäivä, kun Shannon saapui. Hänet oli kyydinnyt Los Angelesista eräs yleisen syyttäjän toimiston virkamies. Penningtonit olivat seisoneet itäisellä kuistilla, tähyillen maantietä kaukoputkillaan. Niin kiihkeästi olivat he odottaneet toiveittensa varmennusta.

Shannon hypähti autosta, ennen kuin se ennätti seisahtua, ja riensi juoksujalkaa heidän luokseen. Häntä saattanut mies seurasi jälessä ja liittyi heidän seuraansa kuistilla. Shannon kiersi kätensä rouva Penningtonin kaulaan.

»Hän on pelastettu!» hän huudahti. »Toinen on tunnustanut ja todistanut yleiselle syyttäjälle olevansa syypää.»

»Teitä kaikkia kohtaa uusi isku», hän virkkoi. »Mutta malttakaa mielenne, kunnes ehdin kertoa kaikki! Sitten ymmärrätte, ettei toisin voinut olla. Wilson Crumbin surmasi Guy.»

»Siinähän se on. Juuri senvuoksi eivät epäluulot kohdistuneet häneen. Hän yksin tunsi ne seikat, jotka kiihoittivat hänet tekemään sen. Siitä mahdollisuudesta, että murhaaja saattoi olla Guy, huomautti minulle Allen. Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta parantolassa seurassani tämä herrasmies, koettaen herättää Guyn nukkuvassa mielessä menneisyyden muistoja ja saada hänet tajuamaan, kuinka tärkeätä niiden muistaminen nyt on. Hän on parantunut yhtä mittaa, mutta vasta eilen hänen muistinsa palasi. Työskentelymme johtui olettamuksesta, että jos hänet saataisiin käsittämään Evan olevan elossa, olisi hänen sielunsairautensa syy poistettu. Koetimme kaikkea mahdollista ja olimme jo melkein lakanneet toivomasta, kun hänen muistinsa melkein kuin ihmeen kautta heräsi hänen katsellessaan Evan valokuvaa, jonka olin antanut hänelle. Loppu kävi helposti, etenkin sitten, kun hän sai tietää, että Eva oli toipunut. Sensijaan, että tunnustamisen välttämättömyys olisi aiheuttanut uuden kohtauksen, tuntui se innostuttavan häntä. Hän ajatteli ainoastaan Custeria ja toivoi vain ennättävänsä ajoissa pelastamaan hänet.»

Hyvin varovasti Shannon toisti kaikki, mitä Guy oli puhunut hänelle sisarensa ja Crumbin välisistä suhteista aina Gracen kuolemaan saakka.

»Olen iloinen siitä, että hän tappoi Crumbin’» sanoi Eva. »Jollei hän olisi sitä tehnyt, en olisi kunnioittanut häntä hiventäkään.»

»Guy mainitsi murha-iltana silmäilleensä eläviäkuvia käsittelevää kuukausijulkaisua ja nähneensä siellä Crumbin kuvan, joka oli samanlainen kuin hänen Gracen pukeutumispöydältä ottamansa valokuva — siinä kuvattu mies oli Gracen ilmoituksen mukaan syypää hänen onnettomuuteensa. Guy ei ollut aikaisemmin saanut selkoa miehen nimestä, mutta julkaisussa oleva kuva, jonka alla oli nimi, oli jäljennetty samasta valokuvasta. Crumb oli juuri hänen etsimänsä mies, siitä ei saattanut olla epäilystäkään. Kaulaliinan neula ja omituisesti otsalle valahtanut hiuskiehkura osoittivat kuvat samasta levystä otetuiksi. Vaikka Guy ei ollut koskaan nähnyt Crumbia, tiesi hän täällä kuulemiensa keskustelujen nojalla, että juuri Wilson Crumb oli ohjaamassa niitä eläviäkuvia, jotka piti ottaa Ganadossa. Hän otti heti pistoolinsa, satuloi hevosensa ja ratsasti leiriin etsimään Crumbia. Juuri häntä erehtyi yksi todistajista luulemaan Custeriksi. Sitten hän menetteli, kuten yleinen syyttäjä kuvasi Custerin tehneen. Hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin suulle ja näki Crumbin auton valot ylempää läheltä El Camino Largoa. Hänen ollessaan Linkkuveitsi-cañonissa oli Evan täytynyt ratsastaa Sykomori-cañonia alaspäin kohdattuaan Crumbin ja mennä Linkkuveitsi-cañonin ohi, ennen kuin Guy palasi Sykomori-cañoniin. Hän ratsasti auton luo Crumbin koettaessa kiertää konetta käyntiin. Sytyttäjä ei ilmeisesti ollut kunnossa, sillä Crumb seisoi auton edessä valojen hohteessa, koettaen saada konetta liikkeelle. Guy puhutteli häntä, syytti häntä Gracen murhasta ja ampui hänet. Sitten hän lähti kotiin El Camino Largon kautta. Ratsastettuaan noin kolme neljänneskilometriä hän laskeutui satulasta ja piilotti pistoolinsa ja vyönsä onttoon puuhun. Sitten hän palasi kotiin.

— Hän kertoi, että vaikka hän ei suinkaan katunut tekoaan, hän ei kuitenkaan nukkunut koko yönä ja oli hyvin hermostunut silloin, kuin Evan otaksuttu kuolema järkytti hänen mielensä sekaisin. Muutoin hän olisi ilomielin ottanut vastuulleen Crumbin kuoleman silloin, kun Custeria ja minua syytettiin.

— Saatuamme Custerin tunnustuksen, antoi Allen meille lisätietoja, jotka olivat omiaan osoittamaan, että Custer on viaton. Hän selitti, ettei hän ennen voinut sitä tehdä joutumatta itse syytetyksi, ja kun hän ei suinkaan pitänyt Custerista, ei hän mielinyt mennä hirteen sellaisesta rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hän oli varma, että hänet hirtettäisiin, jos hän paljastaisi, mikä osuus hänellä oli ollut, kun todistusketjua Custeria vastaan valmistettiin.

— Crumb oli toimittanut Allenin vankilaan anastettuaan häneltä useita tuhansia dollareja. Allenin vankeusaika oli päättynyt Crumbin kuoleman edellisenä päivänä. Ensi töikseen hän lähti etsimään Crumbia surmatakseen hänet. Atelierista hän sai tietää, missä Crumb oli, ja seurasi häntä heti. Hän vetelehti leirin ympärillä, pysytellen näkymättömissä ja väijyen Crumbia silloin, kun kuuli surmanlaukauksen pamahtavan. Mentyään ottamaan siitä selkoa hän löysi ruumiin. Hänet valtasi heti kipeän omantunnon herättämä pelko, että rikoksesta syytettäisiin häntä. Miettiessään, miten hän voisi kääntää epäluulot pois itsestään, hän oivalsi saaneensa tilaisuuden suunnata ne vihaamaansa mieheen. Koska hän oli ollut tallimiehenä Ganadossa ja tunsi hyvin ranchon tavat, oli hänen helppo mennä talliin, satuloida Apache ja ratsastaa sillä Sykomori-cañonia myöten Crumbin ruumiin luokse. Siellä hän tahallaan kiskoi irti kengän hevosen oikeasta etujalasta ja kätki sen Crumbin ruumiin alle. Senjälkeen hän ratsasti takaisin talliin, riisui Apachen ja poistui kylään.

— Yleinen syyttäjä vakuutti, ettei meidän tarvitse olla lainkaan huolissamme, sillä Custer julistetaan varmasti syyttömäksi ja vapautetaan. Ja Eva» — hän kääntyi tyttöön päin, hymyillen iloisesti — »minulle on kahden kesken vakuutettu, että hyvin todennäköisesti ei mikään valamiehistö koko eteläisessä Kaliforniassa langeta Guyta rangaistukseen, jos hänen puolustuksensa perustuu mielisairauteen.»

»Sitä en ymmärrä, Shannon, mikä oli tarkoituksesi lakaistessasi. puunoksalla tietä Crumbin kuoleman jälkeisenä aamuna, jollet koettanut hävittää jonkun jälkiä.»

»Juuri sitähän minä koetinkin», tunnusti Shannon. »Aina siitä alkaen, kun Custer antoi minulle hieman opastusta jälkien selittämisessä, on se jonkun verran viehättänyt minua, joten usein koetan tulkita vuoristopoluilla näkemiäni jälkiä. Juuri siitä syystä otaksuttavasti tunsin heti Apachen jäljet Crumbin ruumiin ympärillä. Päättelin heti mielessäni, että hänet oli surmannut Custer, ja panin parhaani hävittääkseni sen todistuksen. Kävi kuitenkin niin, että yrityksestäni koitui enemmän pahaa kuin hyvää, kunnes Allenin selitys selvitti koko jutun.»

»Entä miksi», tiedusti eversti, »tapahtui Allenin sydämessä tämä äkillinen muutos?»

Shannon kääntyi häneen päin kasvot hieman punehtuneina, mutta katsoi häntä suoraan silmiin puhuessaan.

»Minun on raskasta ilmaista se teille. Allen on huono ihminen — hyvin huono ihminen. Mutta huonoimmassakin ihmisessä on hyvän kipuna. Tänä aamuna Allen kertoi minulle yleisen syyttäjän toimistossa, mikä oli lietsonut hänessä vireille hyvän kipunan. Hän on isäni.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOLLYWOODIN TYTTÖ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.