The Project Gutenberg eBook of Kultaa, by Stewart Edward White

I. Oo, Susanna!
II. Ottelu..
II I. Matkalla.
IV. Kylä.
V. Troopillinen joki.
VI. Viidakkokylä.
VII. Taival.
VIII. Panama.
IX. Pohjoista kohti.

TOINEN OSA: KULTAINEN KAUPUNKI.

X. kULTAINEN KAUPUNKI.
XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria.
XII. Talbot peräytyy.
XIII. Virta ylöspäin.

KOLMAS OSA: KULTAKENTÄT.

XIV. Sutterin linnake.
XV. Matka kultakentille.
XVI. Kulta.
XVII. Työtä.
XVIII. Käräjät.
XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa.
XX. Kultaa huuhdotaan.
XXI. Lähdemme pois.
XXII. Porcupinen leiri.
XXIII. Intiaanit vierailevat.
XXIV. Ryöstö.
XXV. Tappelupukari.
XXVI. Italian Bar.

NELJÄS OSA: KOHTALO.

XXVII. Sadetta.
XXVIII. Paluumatka.
XXIX. Jälleen San Franciscossa.
XXX. Kohtaan Talbotin.
XXXI. Kultainen hämähäkinseitti.
XXXII. Miten Talbot ansaitsi.
XXXIII. Raharuhtinaita!
XXIV. Tulipalo.
XXXV. Tulevaisuus.

ENSIMMÄINEN OSA.

PANAMA.

OO, SUSANNA!

Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.

Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.

Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.

— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.

Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.

Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.

Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksi minäkään en heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme » Oo, Susannaan ». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.

— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.

OTTELU.

Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria. Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen, mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan, että saatoin häntä häiriintymättä katsella.

Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen, niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina, jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla, joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat, väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa, joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä, että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana, henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen nimi oli Talbot Ward.

Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani, en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä Kaliforniaan asti.

Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.

— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.

Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja harkitsevan näköisenä.

— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa, virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.

— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein sakilla. Lähtisittekö mukaan?

— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon. Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin) penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?

— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.

Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut ollenkaan.

Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten keskuudessa.

— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko kykenevänne rökittämään minut?

— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin toverinne?

— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui innokkaasti käsivarteeni.

Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.

Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen varasto.

— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.

— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.

— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua, mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun kunnon otteluksi.

— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan äreänä.

— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!

Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua, jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.

Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä. Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja, vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus. Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.

— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä syntyy, näemmä, hupaisa leikki.

Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.

— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä tavallisessa tappelussa?

Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua, mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni. Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla varuillani.

Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet. Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.

Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin. Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas tasoissa.

Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta päästä häneen käsiksi.

Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana kuin pantteri.

Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa. Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi, mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan käteni.

Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin, että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja pysyttelin hänen kintereillään.

Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin. Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.

Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään, sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti vastustajan saatua tällaisen otteen.

Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi ylös, pidin pienen tauon.

Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt. Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla — väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen. Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.

— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin itsekseni.

Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan, jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.

Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin oikein tosissani.

Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan. Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin, sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan hievahtamatta.

Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.

— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne murtunut.

En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne ollessani Talbot Wardin seurassa.

Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.
Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.

— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.

Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.

Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.
Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.

Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään pahoin, että tosiaan olimme jyrynneet aika tavalla. Kun tämä asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.

— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.

MATKALLA.

En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet. Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine, joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot, huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.

— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli. Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata aikaa.

Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme »Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.

Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina, mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita, lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla, joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden. Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja, yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista. Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.

Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui säännöllisesti myöhään yöhön.

Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon, jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla, hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala. Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja jatkettiin keskustelua.

Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun, äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen kuva senaikuisesta nuorisosta.

En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi, etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä kultakentillä.

Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio- ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.

Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava, N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä, mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me uskoimme häntä.

Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa loisteessa.

Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.

— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana odottamatta.

— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.

— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?

— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi syy ollut minun, eikä teidän.

Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä. Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset, ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti, ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen, peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei poistunut kymmentä askelta edemmäksi.

Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli. Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan, kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.

— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä — hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää, merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan kylliksi!

— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta, varmuuden vuoksi.

Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa, lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa. Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä, jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.

— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte heitä?

— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny, kangistuen heti.

— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun ollenkaan.

— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän hyvin seurassamme.

— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen Etelän mainetta.

Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden» korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä »ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana, jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.

Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.

He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.

Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan. Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.

KYLÄ,

Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.

Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.

Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.

Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista. Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi, että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä maihin.

Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän englantia.

Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun, juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.

— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista dollarista miestä kohti.

— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.

Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys.
Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.

— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät! huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!

— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa. Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, compadre !

Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta. Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä. Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä. Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin, olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti ne veneeseensä.

Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.

— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo, vastasi Yank.

— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen nuoralla sitaistun käärön.

Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään. Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti. Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.

Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi Ward.

— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa. Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.

Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä. Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt suurestikaan huvittavan.

Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin. Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme — monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan, leivän ja vesikulhon.

Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt enempää kuin muitakaan veneenomistajia.

— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene, johon tavaramme sijoitettiin.

Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.

Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen. Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.

— Tavaramme — Yankin ja minun — oli viskattu veneestä rannalle ja niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.

— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.

— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.

— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo, tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa meitä jokea ylöspäin.

— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti muuan huvitetuista kuuntelijoista.

— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.

— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului linnanväkeen.

— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.

— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.

— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette. Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.

Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän, välähtelevän loisteen.

— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä….

— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward, suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.

Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään.
Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.

— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.

— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun tulimme. Mutta niissä on kirottu mozomme ? Ahaa, te olette iskenyt kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis, muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.

Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen ja laski kiväärinsä tukin maahan.

— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme me samoin. Sabe? Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria, ellette vie meitä Crucesiin poco pronto. Sabe? Nyt lähdettiin.

— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No, poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.

Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia. Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä. Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi». Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien paukkuessa.

Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti. »Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja lähdimme liikkeelle.

TROOPILLINEN JOKI.

Padronemme , kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo ehtinyt hajaantua.

Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen. Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa. Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.

Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:

»Oo, Susanna, älä sure mua, armahain!
Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»

Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.

— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.

— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.

Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekä padrone että neekeri jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille. Padrone hoiti pankkia!

Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille »tikkaille» liikaa.

Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea, jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla, että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä. Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.

Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta, vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti katto kuin seula.

Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia kokemuksia edellisenä yönä. Padronemme näytti ensin halukkaalta jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.

Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme. Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle. Padrone ja neekeri leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin. Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa, niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet tupakoidakaan kosteuden takia.

Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi- kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti. Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia. Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen »lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli saatiin kuitenkin vältetyksi.

Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin. Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani. Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.

Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle. Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin) penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin, purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.

VIIDAKKOKYLÄ.

Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita, samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella, silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.

Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi meitä musliinipukuinen ent. padronemme , joka oli saanut maksunsa ja puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.

— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä paikan, missä voimme päästä katon alle.

Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.

— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin. Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani, lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.

Padronemme kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä, kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan alcalde , saapui meitä tervehtimään.

— Nämä ystävät minun, selitti padrone englanniksi, ollakseen meille höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.

Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten — elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava, surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme, ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet tällaisesta seurustelusta nauttineet.

Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.

Alcalde käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille, räjähtäen sitten nauruun.

— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet. Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!

Miesten tahto täytettiin. Alcalde tuomitsi puolueettomasti kummankin sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.

Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen. Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.

Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvon padronemmehan siellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.

Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä. Padrone seurasi keskustelua iloisen näköisenä.

— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea mongertajamestari!

Padrone oli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa auttaakseen meitä.

Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista. Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä, hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti siro rebosa , huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia. Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa, rebosa , viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.

Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä. Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias. Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä, punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. Alcalde ei ollut millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.

Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön. Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä, solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.

Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan. Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla oli rebosa , ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi muutama amerikkalainen.

Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä. Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä tekivät esiintyjäin jalat tenän.

Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.

— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot, kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.

— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä katseillaan.

Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin etäisyyteen. Tanssi alkoi.

Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi. Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin, pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.

Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille, oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.

Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta. Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet. Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi hänen poskillaan.

Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.

Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle tielle.

— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.

— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme ulkopuolelle, kivahti Johnny.

— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyi
Ward muina miehinä.

— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa minua suuresti.

— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin, jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä maksavan vaivan.

Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä tohinasta ympärillään.

— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni! Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.

Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme. Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman muuta. Tahdoin ilmoittaa asiasta alcatdelle , mutta Talbot ei siihen suostunut.

— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän. Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli. Parasta kun pidämme suumme kiinni.

Palasimme verkkaisesti alcalden taloon. Siellä tanssittiin edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa, Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.

— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.

— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.

— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta jälkeenpäin.

TAIVAL.

Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä, vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.

Kun olimme suorittaneet maksun alcaldelle , lähdimme taipaleelle. Mercedes ei näyttäytynyt. Padronemme heitti jäähyväiset kylän laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti, täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe oli meistä mainio.

Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina. Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti. Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi uteliaana oppaaseemme.

— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.

Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä, vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta. Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.

Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan, havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen. Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.

Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä. Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin. Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas. Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.

Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti. Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.

Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.

— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa. Minä seurasin esimerkkiä.

Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.

— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta teillä on ehkä varastettu ratsu.

— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.

Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin. Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.

— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän kädestä.

Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.

— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.

Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme lokaista taivaltamme.

Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita, ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja sinne jätimme hoidokkimmekin.

Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme, että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa ja veti sitten housut ylleen.

PANAMA.

Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen, sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä, pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli. Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille. Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho. Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.

Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen »verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset etupäässä huolehtivat ravintoloista.

Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät. Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.

Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa, lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle, ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin. Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.

Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin puolin mukavaksi.

Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua. Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.

Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui
Yank luoksemme.

— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana piilee.

— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin, »maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin. »Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.

Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta, järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne, joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina. Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta uhria.

Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana — viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät. Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan, ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.

Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti. Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot kukoistivat vasta iltapuolella päivää.

Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta, lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti. Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun, ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja. Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia näimme Panamassa vaikka minkä verran.

Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.

Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.

Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo, läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.

Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.

— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.

Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon, joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa. Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.

Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine pyssyineen.

Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta itselleen tätä nautintoa.

— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni, selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.

— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.

Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan meksikolaiseksi monteksi nimitetty peli ja senvuoksi saimme usein odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.

Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevalla plazalla vilkkaasti keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen tapahtuisi kello yksitoista.

Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä arpojain rehellisyydestä?

Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla tilaisuudessa läsnä.

Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa, että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että peli oli ollut rehellistä?

No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin matkustaja nostaa yhden.

— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla rähisevälle laumalle.

Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.

— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan laatikosta! kuulutti virkamies.

— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla? huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!

— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes melu vihdoin hetkeksi taukosi.

— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä, että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin, jolla ei ole siihen oikeutta.

— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet purskahtivat nauruun.

— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?

Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä. Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.

Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut. Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras henkilö puhutteli häntä sinä iltana.

Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon. Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta toimitettava taivasalla.

Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin, sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.

Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin tyhjän arvan.

— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä vain tälle linjalle, arveli Johnny.

— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?

— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, kukaties, lisäsi Johnny.

— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien aikaansaamiseksi..

— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja sillä aikaa korjaavat muut kullan.

— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä, kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.

— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen. Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.

— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.

— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.

Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.

Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.

— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.

— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana.
Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edut
kysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra Talbot
Ward New Yorkista haluaa puhutella häntä.

Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän kuitenkin palasi.

Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän meitä tutkivasti.

— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme takaisin.

— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.

— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.

— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me kuitenkin odotamme kaikki.

— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään painaakseen soittokellon nappulaa.

— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin, olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.

— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat rettelöitä.

Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän lopultakin soitti.

Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.

— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.

— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti, jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään tapauksessa ole laverrelleet mitään.

— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.

Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut. Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui, että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa oli sähköä.

Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.

POHJOISTA KOHTI.

Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta, että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä laivassa.

— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.

Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita, joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme, ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.

Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään.

Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.

— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että olemme valmiina.

Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli. Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin. Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.

Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä, ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.

Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.

— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei, iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat. Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.

Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille. Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo puolimatkassa.

Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita. Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.

Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat korviinsa. Hän tyyntyi heti.

— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen, pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta. Kun luikkaan, pitää Johnny varansa. Vamos , Manuel!

Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni eräs heistä yrittää mukaan.

Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.

Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.

Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.

Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.

Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.

— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin jonnekin, missä voimme lämmitellä.

— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä niskat nurin! uhkasin minä.

Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli Yank.

Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla, mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla varustettuna.

— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja heilutimme käsivarsiamme.

Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä uteliaisuutta.

— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se riittää minulle, selitti hän.

Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen. Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.

Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan kojua.

— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä, lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.

— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi, kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan sairastumaisillani jo.

— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin, että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin merelle.

— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.

— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne kestivät loppuun asti.

— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.

— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran, että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan. Siihen tarvittiin monta kolikkoa.

— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!
Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!

— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti
Johnny.

Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun.

— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.

Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.

TOINEN OSA.

KULTAINEN KAUPUNKI.

Varhain eräänä keväisenä aamuna liukui sitten aluksemme San Francisco-lahteen. Raikkaat tuulet seurasivat meitä ja yläpuolellamme kaartui taivas vielä sinisempänä kuin konsanaan kannaksella. Oikealla puolella nousi vedestä valtavia paasia, joilla hylkeet ja merileijonat paistattelivat päivää, ja paasien takana häämötti vaaleita hietasärkkiä. Vasemmalla kohosi korkea, vehmaan kasvullisuuden peittämä vuori, ja allamme poreili vesi sadoissa merivirran synnyttämissä pyörteissä.

Kaikki matkustajat tungeksivat kannella kaiteitten vaiheilla. Tuijotimme edessämme olevaa maisemaa suurin silmin. Saatoimme erottaa kaksi saarta ja niiden takana vehreän maan ylänköineen laaksoineen. Kukaan meistä ei tiennyt, millä kohdin San Francisco oli, eikä sitä osannut kukaan arvatakaan. Laivan päällystöllä ei ollut aikaa vastata kysymyksiimme. Siksipä hämmästyimmekin, kun pitkästä, ahtaasta salmesta yhtäkkiä saavuimme väljään, melkein järventapaiseen lahteen.

Aluksemme kääntyi nyt etelään, sivuuttaen läheltä jyrkän kallioseinämän.

Kaupunki, suurimmalta osalta telttakankaasta rakennettu asumusrykelmä, piileksi eräässä poukamassa. Kun saimme sen näkyviimme, luulimme sitä jättiläisleiriksi. Tuhansittain telttoja ja majoja törrötti kukkuloilla, ja taajaan oli myös tasangolle ja rantakaistaleelle pikku tönöjä kyhätty. Kaupungin yllä leijaili tumma tomupilvi ja satamassa lojui satoja aluksia ankkurissa.

Meitä ympäröi pian koko joukko veneitä ja kannelle tunkeutui miehiä. Näimme ensi kerran oikeita kullankaivajia. Oli siinä toveria jos minkä näköistä. Oli isoja miehiä, oli pieniä, oli puhtaita ja likaisia, oli parrakkaita ja parrattomia, mutta kaikki he olivat tarmokkaampia ja nopsempia kuin mitkään ennen tuntemani. Useimmat heistä olivat pukeutuneet tuttuun, punaiseen paitaan; kaikilla oli pitkävartiset saappaat ja leveät vyöt, joissa joskus koreili hopeasolki; kiinalaisesta silkistä ommeltu kaulahuivi kuului myöskin asiaan, samoin käyrä puukko ja lerppahattu. Joku teikari oli hankkinut itselleen kiiltävän, suipon hatun, mutta punainen oli hänenkin paitansa.

He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme, joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!

He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako? Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000 punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja. — Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa. Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta. Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja huusi:

Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina- ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin. Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.

Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.

Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä, joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu. Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita. Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.

Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt, mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta ilmiöstä.

Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima, josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään kaupunkilaisen.

— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät ilmeemme.

— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri, joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta — ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei aavistanut sitä itse.

Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa, joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen »kuivalle».

— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan virnistäessä.

Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua kulkevalle kumppanilleen:

— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä osoittaen.

— No, mutta hellanletta, mistä sinä nuo olet onkinut? ihasteli Charley.
— Myytkö?

Tämä seurasi miehiä lähimpään kauppaan, saadakseen osuutensa kultahiekasta. Hän oli miettivän näköinen.

Tuokiota myöhemmin saavuimme plazalle , joka sittemmin on saanut nimen Portsmouth Square. Noihin aikoihin oli se tuulinen, ruohoa kasvava aukea, joka puolelta rakennusten ympäröimä. Taloista oli Parker House, matala tiilirakennus, jossa oli jonkinlainen tullitoimisto huomattavin. Myöskin »City Hotel» oli silmiinpistävä. Näiden välissä oli rykelmä hökkeleitä. Aivan Parker Housen kupeella näimme ison teltan, jonka kylkeen oli maalattu sanat El Dorado .

Plazalla suorastaan vilisi kansaa. Enimmäkseen puna- ja sinipaitaisia kullankaivajia tietysti, mutta muitakin, kuten kiinalaisia kauppureita, jotka verkkaisesti maleksivat tungoksessa, kädet piilotettuina avaroihin brokaadihihoihin. Keltainen rotu herätti mielenkiintoamme, sillä tähän asti olimme nähneet sen edustajia varsin vähän, ja siksi tuijotimme silmät sepposen selällään noita hiljaisia vinosilmiä, heidän sinipunervia, sinisiä ja purppuranvärisiä vaatteitaan ja pitkiä hiuspalmikoitaan. Alempiin kasteihin kuuluvia, siniseen palttinaan verhottuja kiinalaisia kuleksi siellä täällä kantaen koreja pitkissä saloissa. Myöskin alkuasukkaita, Kalifornian laiskoja espanjalaisia, näimme lukuisasti. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä, koreisiin samettinuttuihin, lumivalkoisiin röyhelöihin ja kalvosimiin ja pehmeisiin kannusniekkasaappaisiin pyntättyjä keikareita. Hitaasti astelivat he edestakaisin, tuprutellen ruskeaan paperiin kääräistyjä savukkeita. Paitsi kiinalaisia ja kalifornialaisia äkkäsimme vielä muitakin vetelehtijöitä, jotka joko pysyttelivät ylhäisessä yksinäisyydessä tai kuljeksivat parittain. He olivat vahankalpeita ja aina siististi pukeutuneita mustaan hattuun, valkoiseen paitaan, pitkään mustaan takkiin ja kiiltonahkasaappaisiin. He suhtautuivat erittäin välinpitämättömästi yleiseen nieluun ja vastasivat perin pidättyvästi tervehdyksiin.

Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta, vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen suhahti ohi.

— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.

— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä kyllin.

Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän. Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.

Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman ala oli otettu käytäntöön.

— Ehei — kuulkaahan, vastusti Talbot, siihen emme voi suostua. Ei tällaisesta kortteerista kuutta dollaria makseta. Eikö teillä ole tilaa alakerroksessa?

— Luulin teidän tulleen kultakentiltä, pojat, sanoi hän. Tämä ystävä — hän osoitti Yankia — oli vähän sen näköinen. Mutta kun nyt katselen teitä tarkemmin, havaitsen kyllä, että olette ihan uusia tulokkaita. Olette kaiketi saapuneet tänään. Haluatteko tupakkaa?

— Olemme saapuneet vastikään, virkkoi Talbot silminnähtävästi huvitettuna isännän esiintymistavasta. — Mitenkähän olisi, jos järjestettäisiin yösija alakertaan?

— Sanonpa teille pari asiaa, pojat, jutteli isäntä. Suoritan alakerroksesta sellaisenaan vuokraa kuusikymmentätuhatta dollaria vuodessa. Talon vieressä oleva teltta on lankoni omaisuutta. Se on viidentoista jalan pituinen ja viidenkolmatta jalan levyinen, ja hän kantaa siitä vuokraa neljäkymmentätuhatta.

— Mutta eihän tällaisesta asunnosta voi maksaa kuutta dollaria yötä ja miestä kohti, voihki Johnny. Täytyy yrittää muualta.

— Miten haluatte, sanoi isäntä sopuisasti. Saatte samanlaisen vastauksen kaikkialta. Voitte jättää tavaranne tänne siksi kunnes olette järjestäneet asian. Ja mennään nyt alas ottamaan tuikku murheeseen.

City-hotellissa oli yösijan hinta aivan sama kuin Parker Housessa. Lisäksi oli isäntä töykeä ja haluton keskustelemaan. Jatkoimme tiedustelujamme etäämpänä, missä jalka upposi nilkkaa myöten mäkien hiekkaan. Kehnoja majoja oli häthätää rakennettu sinne tänne ja kaikki talousaskareet toimitettiin niiden läheisyydessä taivasalla. Itsepäisinä teimme kyselyjä jokaisessa hiemankin siistissä paikassa, mutta tuloksetta. Lähdimme aika tavalla masentuneina rantaan noutamaan raskaimpia tavaroitamme.

Parker Housen isäntä tervehti meitä palatessamme muuttumattomalla hyvänsuopaisuudella.

— Arvaanpa, miltä tuntuu, pojat, sanoi hän. Hyvin monet ovat samanlaisessa asemassa kuin tekin nyt. Eiköhän teidän ole parasta jäädä tänne yöksi? Huomenna voitte sitten ryhtyä toimiin leiriin sijoittumista varten, jos kerran aiotte viipyä täällä kauan. Olette kaiketi matkalla kultakentille? Siinä tapauksessa tarvitsettekin useita päiviä asioita järjestääksenne. Kun taas palaatte, ei teidän tarvitse ajatella mitään sellaista.

Ilta oli tulossa. Tuuli oli tauonnut, mutta merenpuoleisten kukkuloiden ylle oli kohonnut pehmyt utupilvi. Päivä piiloutui sen taakse ja ilma jäähtyi. Tohina plazalla hiljeni.

Koetimme olla säästäväisiä illastaessamme, mutta kuitenkin maksoi atriamme kahdeksan dollaria. Tarjoiltiin oikein ruokalistan mukaan, ja ruokia oli sellaisia kuin karhunpaisti, antilooppi, hirvi, sorsa ja hanhi. Karhunpaisti taisi maksaa dollarin ja neljänneksen. Kun päätimme syöntimme, oli jo pimeä. Valot sytytettiin ja kansa alkoi taas kerääntyä koolle. Suurimmat rakennukset ja hotellimme kupeella oleva teltta upeilivat valomerenä. Soittoa ja laulua kaikkialla. Juhlatunnelma.

Johnny ja minä olisimme kovin mielellämme lähteneet ulos, mutta Talbot pidätti meitä. Yank kannatti häntä noikkaamalla tarmokkaasti päätään.

— Täällä on paljon hauskutuksia, sanoi Talbot, mutta meidän on ennen kaikkea ajateltava omia asioitamme. Meidän on katsottava totuutta kasvoihin. Tulkaa tänne parvekkeelle, niin jutellaan. Paljonko teillä on jälellä rahaa, Yank?

— Frank ja minä olemme kumppanuksia, joten meidän asiamme tunnen, selitti Talbot tahdikkaasti. Entä Johnny?

— Hitto vieköön minut, jos tiedän, vastasi nuorukainen. Pitäisi minulla vielä olla toinenkin dollari. Rahat ovat tavaramytyssä.

Johnny meni, viipyen hyvän rupeaman. Polttelimme hiljakseen ja kuuntelimme sekavaa soittoa.

— Istukaa ja tyyntykää, Johnny, kehoitti hän. Jos teiltä olisi varastettu, ei teillä olisi ropoakaan jälellä. Mutta selviydyittekö ehjin nahoin meksikolaisesta montestanne ?

— Arvaan, mihin tähtäätte, sanoi hän, mutta väärässä olette. Minä pelasin vain pienillä panoksilla.

— Ja hävisitte häviämästä päästyänne! Satuinpa seuraamaan pelin kulkua hetkisen. Mutta sama tuo! Paljonko ovat voronne jättäneet?

— Kaksitoista dollaria lukuunottamatta kolikoita taskussani. Yhteensä yksikolmatta.

— Hyvä. Olette rikkaampi kuin Frank ja minä. Tässä koko meidän omaisuutemme! Ja Talbot laski polvelleen kymmenen dollaria kullassa ynnä hopeakolikon.

— Tämä hopearaha, jatkoi hän, ei ole täällä minkään arvoinen. Neljännesdollaria pienempiä kiluja ei täällä käytetä. Käsitätte siis, että tilanne antaa aihetta pohdintaan. Frank ja minä emme tule toimeen päivääkään näillä rahoilla.

— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta, oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon. Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank, omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna. Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla, mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin edespäin.

— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan huomisiltaan mennessä.

— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja — on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!

— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin rahakkaalta pyssynpiipun avulla.

ANSAITSEN VIISIKOLMATTA DOLLARIA.

Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu, niin etten hetkeen voinut nukkua.

Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä. Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin loppuyön vallan mainiosti.

Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti… Täällä ei kuitenkaan ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä tiennyt.

Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen näköisenä.

— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.

— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on vähän liikaa.

Astelimme suoraan aukean poikki. Kaksi hyvin nuorta amerikkalaista ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois, vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä. He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen nahkapussiin.

Lähestyessämme kohottivat he päitään ja nyökkäsivät iloisesti Johnnylle. Kaikki he olivat tavallista valpasta ja varhaiskypsää katupoikalajia, ja minun on aivan mahdotonta sanoa, miten ihmeessä he olivat päässeet Kaliforniaan. Ehkäpä kajuutanvartijoina joillakin satamassa olevista sadoista laivoista.

Nahkapussia pitelevä poika näytti varovasti aarrettaan. Pussin pohjalla oli sakealti kellankiiltäviä jyväsiä.

— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti suutahtanut miehenalku.

— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta merkillistä tämä on sittenkin…

Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista. Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään kapakoista lakaistuista rikoista.

Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin, kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin ja minä länteen.

Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.

Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen, vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.

— Ettekö tiedä, kuka John McGlynn on? sanoi hän. Milloin olette tullut tänne?

— Ahaa! Kas, John omistaa kaupungin ainoat amerikalaiset kuorma-ajopelit. Tuotti ne tänne kappaleina New Yorkista ja pani kokoon hökötyksen itse. Sitten opetti hän neljä villiä kalifornialaista muulia vetämään niitä. Hän on tämän kaupungin merkillisyyksiä.

En oikein käsittänyt, mikä tässä oli niin merkillistä, mutta loikkasi» joka tapauksessa liejuiselle kadulle ja kiipesin vankkureille.

— Rahti on kaksikymmentä dollaria tonnilta. Sen mukaan saatte maksaa suunnilleen kolmekymmentä dollaria pikku ajosta, te likainen virtahepo. Nämä muulit ovat lisäksi hiukan vilkkaita.

— Kenties on teillä hajua ohjaustaidostakin? Tarkoitan, osaisitte ehkä luovia noiden liejukuoppien välistä. Häh?

— Selvä on. Tapaan teidät kello kuusi ja suoritan palkkanne. Saatte viisikolmatta dollaria.

— Ajatte rantaan ja etsitte käsiinne siellä olevan rahtitavaran. Kun löydätte jotakin, johon on leimattu timantintapainen merkki ja H-kirjain, nostatte sen vankkureille ja viette Howard Mellin & kumppanille. Jos ette jaksa nostella kaikkea yksin, vaaditte H.M. & kumppanin kitupiikkejä lähettämään miehen avuksi. Ellette tiedä, missä H.M. & kumpp. on, otatte siitä selon. Ja jos tärvelette muulit, nyljen teidät elävältä. Lopuksi pyydän vielä huomauttaa, että olette hitonmoinen hölmö, kun suostutte tekemään työtä viidenkolmatta dollarin päiväpalkasta, vaikkakin omasta puolestani olen iloinen, että ilmestyitte tielleni.

Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.

— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän, sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkkaan.

— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät tehtävänsä.

Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.

Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin, ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.

Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot tarkoittivat.

Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä kohosi ilmoille hirmuinen huuto:

Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.

— Ajakaa muulit McGlynnin tallille ja riisukaa ne valjaista, sanoi hän.
Opastan teidät sinne.

Ajoimme kaupungin etelälaidalle ja pysähdyimme kolmen huolellisesti rakennetun teltan ympäri kyhätyn aitauksen luo. Vein eläimet laitumelle ja ripustin niiden valjaat sopivaan paikkaan.

— McGlynn pyysi teitä tulemaan postitoimistoon. Hän maksaa palkkanne siellä, ilmoitti oppaani.

Postitoimisto oli matala, auringon kuivaamista tiilistä rakennettu talo, jonka edustalla oli täällä sangen tavallinen, kapea parveke. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui odottavien jono. Eräät heistä olivat ottaneet tuolin tai tyhjän laatikon myötänsä ja istuskelivat nyt kaikessa rauhassa sanomalehtiinsä syventyneinä.

Kuljin jonon sivua pitkin. Ihan alkupäässä seisoi Johnny. Hämmästyin hiukan, sillä Johnny ei tietääkseni odotellut mitään postia tulevaksi äsken saapuneen laivan mukana. Ennenkuin ehdin hänen luokseen oli hän jo lopettanut keskustelunsa erään tuntemattoman miehen kanssa ja luovuttanut tälle paikkansa!

— Siinäpä menee! vastasin. Olen tullut tänne tapaamaan miestä, joka on minulle velkaa kaksikymmentäviisi dollaria.

— Hän on kyllä täällä, vakuutti Johnny. Kaikki kaupungin asukkaat ovat täällä.

Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.

— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.

— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika — ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.

— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari kirjainta. Hän ojensi sen minulle.

— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän. Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme seuraavan kerran.

— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A. McGlynn ei pane vastaan.

— Niin, katsokaas, kun näin postilaukut, aavistin heti, että toimiston edustalle ennenpitkää muodostuisi jono. Siksi kiiruhdin heti paikalle. Olihan sinne jo ehtinyt miehiä ennen minuakin, mutta pääsin silti alkupäähän. Möin paikkani tuntia myöhemmin viidestä dollarista.

— Jo olitte ovela, ihastelin minä. Enpä olisi kuunaan keksinyt mitään tuollaista. No, miten teitä muuten on luonnistanut?

— Kurjasti. Koko aamupäivän vaaniskelin jotakin kunnollista työtä, mutta lopulta oli otettava, mitä eteen sattui. Olen ollut asiapoikanakin — ansaitsin kaksi dollaria kantamalla matkalaukkua.

Johnnyn ilme kirkastui. Yhteiset kärsimyksemme tuntuivat ikäänkuin lähentävän meitä toisiimme. Kummastakin tuntui oikein helpottavalta kuulla, ettei toinen ollut onnistunut paremmin kuin toinenkaan. Satuimme samassa kulkemaan erään pelihuoneuston ohi.

Huoneessa oli niukanlaisesti väkeä. Silmäilin ympärilleni ja hämmästyin aika tavalla. Ulkoapäin oli rakennus yhtä vaatimaton kuin heinälato, eikä siinä ollut mitään huomiotaherättävää havaittavissa, mutta sisäpuolella pisti ääretön upeus heti silmiin. Huoneen pitkällä sivulla oli kiiiloitetusta mahongista tehty tarjoilupöytä, jonka takana valtavat kultakehyksiset peilit heijastivat valoja. Hiotut lasit ja pullot oli järjestetty somiksi pyramideiksi ja seinillä riippui paitsi peilejä monta arvokasta taulua ja seinäkudosta. Kauimpana nurkassa oli vähäinen koroke, jolla laiskotteli neekerisoittokunta banjoineen ja helistimineen. Lattiaa peitti paksu matto. Sikin sokin pitkin huonetta oli siroteltu mukavia, osittain nahalla päällystettyjä nojatuoleja, ja katossa riippui kallisarvoisia kristallikruunuja. Pelipöydät oli sijoitettu keskelle lattiaa. Niitä oli kuusi. Kaupungin alkeellinen tila ja tämä loisto muodostivat ihmeellisen vastakohdan. Omasta puolestani tunsin heti sisään astuttuani likaisten saappaitteni, vanhojen pukineitteni ja nahkavyöni olevan täällä vallan liikaa.

Pelipöytien takana istuivat herrat pelinhoitajat välinpitämättöminä ja uneliaina. Heidän apurinsa kyyköttivät korkeilla tuoleilla haukotellen sanomalehtiensä takana. Olipa heidän joukossaan nainenkin, nuori ja sangen sievä. Tarjoilupöydän ääressä vetelehti muutamia miehiä odottelemassa naukkuja, joita eräs edeskäypä paraikaa sekoitti ihmeen taitavasti. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli peli käynnissä. Johnny ohjasi kulkunsa sinne ja minä seurasin taas hiukan epäröiden.

Ruletti siinä pyöri. Johnny ja pankinpitäjän apuri tunsivat toisensa entuudestaan päättäen silmäniskusta, joka heidän välillään vaihdettiin. Johnny katseli pyörivää levyä tovin ja laski sitten kaksikolmatta dollaria eräälle numerolle. Muut osanottajat käyttivät kultahiekkaa panoksina. Ruletti hyrräsi ja pikku pallo hyppelehti iloisesti. Kaksi miestä hävisi ja heidän kultahiekkansa tyhjennettiin pöydän alla olevaan laatikkoon. Kolmas oli voittanut. Ruletinhoitaja suoritti hänelle voitto-osuuden pieninä kultamöhkäleinä. Sitten noukki tämä tärkeä virkailija laatikoistaan kymmenkunnan kultarahaa siirtäen ne Johnnylle. Vasta nyt käsitin, että Johnnyn oli onnistunut voittaa panoksensa kymmenkertaisena.

— Kymmenen yhdestä — kaksisataakaksikymmentä dollaria, kuiskasi Johnny minulle. Pelaajat sijoittelivat nyt uusia panoksia pöydälle. Johnnykin uudisti yrityksensä. Tällä kertaa hän kuitenkin hävisi. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja me poistuimme yhdessä.

TALBOT PERÄYTYY.

Seurasin alakuloisena Johnnyä hotelliin, sillä nyt olin ainoa, jolla ei ollut sovittua rahaerää koossa. Kuvaavaa on, ettemme hetkeäkään epäilleet, enempää Johnny kuin minäkään, ettei Talbot olisi saanut osuuttaan hankituksi. Johnnyn iloisuus oli palannut ja hän vihelteli hilpeästi portaita noustessamme.

Saavuimme juuri illallisaikaan. Talbot ja Yank odottelivat jo meitä. Yank oli yhtä tyyni ja vaitelias kuin tavallisesti ja hänen tervehdyksensä oli jokseenkin välinpitämätön, mutta Talbot oli merkillisen hermostuneen näköinen. Hänen kasvonsa punoittivat ja pienet paholaiset hänen silmissään hyppelehtivät levottomasti. Hän oli tavattoman puhelias ja melko ivallinen. Hän huilutteli kuin koulupoika ja tahtoi välttämättä tilata oikein loistoillallisen samppanjoineen, vaikka Johnnykin kauhistuneena pani vastalauseensa. Ja kun Johnny piti jotakin tuhlaavaisuutena, oli totisesti aika pitää silmänsä auki!

— Tämä on minun asiani! Minä tarjoan! Älä puhu typeryyksiä, Johnny! riehui Talbot. Täyttäkää lasinne ja tyhjentäkää ne sitten uuden yrityksen, »Urakoitsijain kullankaivuuyhtiön», menestykseksi!

— Juuri niin. Mutta voittehan kutsua sitä »Maamyyrien yhtiöksikin», jos haluatte. Peruspääoma, tasan kahdeksansataa dollaria, on koossa, Vai mitä, arvon herrat? — Hän silmäili meitä tutkivasti. — Ahaa, huomaanpa ystävä Frank, että meidän täytyy tyytyä kirjalliseen sitoumukseen, mitä teihin tulee. Taiteelliset sitoumuskaavat ovat kuitenkin vielä kirjapainossa. Teillä on siis hyvää aikaa. Ehkäpä joku sukulaisenne kuolee ja saatte perinnön.

— Ellen tietäisi varmasti, että asianlaita ei ole niin, sanoin paheksuvasti, väittäisin, että olette humalassa, Talbot.

— Minä olen juopunut, vanha saarnaaja, vastasi Talbot, juopunut lumouksen viinistä! Oietko lukenut persiankieltä? Etkö? No, siirränpä sitten sanottavani englanninkielelle:

— Niin, maailman ihanin ja oikullisin nainen! huudahti Talbot, nainen, jonka hymy huumaa ja jonka kulmien rypistys saattaa minut epätoivoiseksi.

Hän nousi ja muutti vaivattomasti puheenaihetta. — Liikeasioista voimme keskustella parvekkeella.

Hän suoritti maksun ateriasta ja kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan rahaa keneltäkään meistä. Huomasin, että hän oli hankkinut itselleen nahkakukkaron ja että hän käsitteli kultahiekkaa suurella tottumuksella.

— Pääsemme kultakentille sekä maitse että vesitse, sanoi Yank. Joko on ratsastettava Sutterin linnakkeelle tai Sacramenton kaupunkiin, mistä pääsee vuoristoon, tahi sitten on matkattava veneellä Sacramentoon, mistä pääsemme eteenpäin ratsain.

— Ainoastaan purjevene tulisi kysymykseen. Maksaisi neljäkymmentä dollaria mieheltä.

— Sitten riippuu kaikki siitä, ovatko hevoset halvempia täällä vaiko siellä.

— Siellä ovat halvempia. Voimme myös saada meksikolaisia kantamaan tavaroitamme, jolloin saatamme lähteä jalkapatikassa.

— Hyvä! huudahti Talbot. Sinä olet juuri mieleiseni mies. Mitenkäs on käynyt Johnnyn?

Johnny kertoi kerskaten elämyksistään ja näytteli kahtasataakahtakymmentä dollariaan.

— Hyvä onni, tuumi Talbot kylmänlaisesti, Epävarmaa hommaa muuten! Teenpä kysymyksen: jos olisit hävinnyt rahasi, niin olisitko ollut valmis kärsimään seuraukset?

— Tarkoitan, sanoi Talbot ystävällisesti, ettei sinulla ollut oikeutta yrittää voittaa rahoja pelissä, ellet olisi ollut valmis kantamaan seuraukset epäonnistumisesta. Se ei ollut rehellistä meitä kohtaan.

— No, onni oli myötäsi, naureskeli Talbot, joten annamme tämän jutun raueta. — Johnny otti vastaan huomautuksen nöyrästi, mutta olisipa sen vain antanut joku muu kuin Ward, niin olisi nuorukainen varmasti raivostunut.

— Siinä kaikki, mitä olen saanut aikaan, sanoin lopuksi, ja puolet tästä kultamöhkäleestä on sitäpaitsi toisen omaisuutta. Mutta parissa päivässä haalin kokoon osuuteni. Täällä on työtä yllinkyllin. Ja ellen ryhdy samanlaiseen uhkayritykseen kuin Johnny, on minun jäätävä tänne joksikin ajaksi.

Talbot tuijotti minua punnitsevasti. Kun vihdoin tunsin kiusaantuvan!, käänsi hän pois katseensa.

—Puolessa tunnissa minä osuuteni ansaitsin. Arvelin että täkäläiset ihmiset mielelläänkin haluaisivat uutisia muusta maailmasta ja niin kokosin sanomalehtivarastostani sievän nipun, joka meni vallan mainiosti kaupaksi. Onneksi aloitin lehtien myynnin siksi aikaisin päivällä, ettei Oregon ehtinyt tärveliä markkinoita.

— Dollarin kappaleelta useimmista, mutta toisista maksettiin vain viisikymmentä senttiä. Kaiken kaikkiaan haalin sillä tavalla kokoon kaksisataaseitsemänkymmentä dollaria. Kun tähän lisään Frankin ja minun aikaisemman omaisuuden, on minulla kuusikymmentä dollaria yli määrätyn summan.

— No, jopa olen minäkin ollut aasi, sanoi hän. En käsittänyt ollenkaan, miksi pidit niin hyvää huolta lehdistä. Mutta jätkähän, Talbot!

Talbot nojautui eteenpäin ja innostui samalla tavalla kuin aiemmin päivällispöydässä.

— Pojat, virkkoi hän, tämä on ihmeellisin paikka, mitä koskaan on ollut olemassa. Kuulkaapa! Kun olin myynyt lehteni, käyskelin plazalla kädet taskuissa ja jouduin lopulta El Doradon lähistölle. Tuon paikan vieressä on kurja röttelö, joka hädintuskin pysyy pystyssä. Seisoin sitä töllistelemässä kun pari miestä saapui paikalle. Toinen oli talorähjän omistaja, toinen sanoi olevansa lakimies. Omistaja tarjoutui vuokraamaan talon lakimiehelle kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista kuukaudessa ja lakimies puolestaan tuntui halukkaalta kauppaan. Kun he olivat menneet matkoihinsa, mittasin askelilla röttelön lattiapinta-alan, ihan huvikseni vain. Kahdeksanviidettä neliöjalkaa, pojat! Ja korkeus arviokaupalla sanottuna kuusi jalkaa. Painuin rantaan puhuttelemaan liikemiehiä. Kaikki ne tavarat, jotka olette nähneet rannassa lojumassa saapuvat tänne konsignatiolähetyksinä asiamiehille. Sopivien säilytyspaikkojen puutteessa myyvät nämä miehet suurimman osan tavaroista huutokaupalla. Senvuoksi ovatkin muutamat tavaralajit käyneet niin halvoiksi, että niitä voidaan käyttää katujen laskemiseen. No niin, puhuttelin eräitä tavarain omistajia ja sanoin heille, että heidän olisi saatava omaisuutensa katon alle, kunnes markkinat vakaantuisivat. He olivat aivan samaa mieltä ja kertoivat aikovansa rakennuttaa tavaravajoja ensi tilassa — siis joskus ehkä — ja valittivat myös, että sade ja pöly tekivät heille hirveätä vahinkoa. Sen vuoksi ei muka kannattanutkaan yrittää myyntiä muuten kuin huutokaupalla.

— Jännittävää hommaa, huomautti Johnny. Olen kerran ollut tuollaisessa huutokauppatilaisuudessa.

— Jatkoin matkaani rantaa pitkin. Poukamassa oli kosolti tyhjiä laivoja. Mieleeni oli juolahtanut ovela tuuma. Vuokrasin veneen ja käväisin muutamassa laivassa. Miehistöä en nähnyt missään, mutta laivurit tapasin kyllä. He kertoivat joka sorkan lähteneen kultakentille. Uutta miehistöä ei saanut hinnalla millään. Tarjouduin vuokraamaan neljä tai viisi laivaa.

— Niin, sanoin haluavani vuokrata jokusen laivan, toisti Talbot kärsimättömästi. Ensin he eivät tahtoneet ottaa ehdotustani kuuleviin korviinsakaan, mutta puhuin heidät lopulta pökerryksiin. Sain vuokratuksi neljä laivaa viidestäsadasta dollarista kuukaudessa laivalta. Maksu etukäteen.

— Anteeksi, sanoi Johnny nöyrästi, en haluaisi keskeyttää, mutta tuo kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pyytäisin sinua kertaamaan viimeiset lauseet.

— Tuki suusi, Johnny, neuvoi Yank. Tietenkään ei Talbotilla ollut rahoja taskussa! Miten kävi, Tal?

— Sanoin heille, että suorittaisin maksun kello neljä, ja sillä tavoin varasin itselleni tarpeeksi aikaa.

— Palasin kiireen kaupalla maihin, jatkoi Talbot, ja riensin heti tapaamaan liikemiesystäviäni. Kahdessa tunnissa olin laatinut kahdentoista äijän kanssa sopimukset, jotka yhteensä merkitsivät kuuttatuhatta dollaria.

— Miksei kukaan heistä älynnyt mennä vuokraamaan laivaa itse? ihmetteli
Yank.

— Siksi, etten puhunut mitään »laivoista», ennenkuin kauppa oli tehty. Minä takasin heille vain vedenpitävät, käytännöllisesti katsoen tulenkestävät varastosuojat, jotka olivat heti käytettävissä. Useimmat heistä luulivat kaiketi, että olin hullu. Mutta koska ei yrittäminen maksanut mitään, tekivät he sopimuksen.

— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella. Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»

— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet kultamöhkäleestäni.

— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa, El Doradoa , tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»

Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten arvasin hänen tekevän:

— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan. Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan, joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848, eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis. Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin, vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No, löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.

— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.

— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka, karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi. Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani. Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.

— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta noita laivoja itse.

— Sitä et käsitä, Frank, tuhahti Talbot. Meidän kaltaisemme miehet eivät käyttäydy sillä tavalla.

— Minun laskelmieni mukaan sait tämän asian järjestetyksi kello kahteen mennessä, puuttui Johnny puheeseen. Sitten kai lepäsit hiukan?

— Selviydyin hommasta neljännestä vailla kaksi, oikaisi Talbot. Olin matkalla tänne hotelliin kun satuin kulkemaan Montgomery-kadulla olevan tiilirakennuksen ohi. Silloin muistui mieleeni lakimies, josta äsken mainitsin, ja talorähjä, jonka hän halusi vuokrata kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Minusta tuntui, että tässä oli laskettu hiukan väärin. Seisoin paraikaa muhkean tiilirakennuksen edessä, rakennuksen, joka oli ahdettu täyteen kauppatavaraa ja joka olisi sopinut ihmisasunnoksi paljon paremmin kuin tuo pieni mökkirähjä tai laiva. Menin sisälle rakennukseen keskustellakseni hieman. Tarjouduin vuokraamaan yläkerroksen ja huomautin, että oikeastaan vain alakerros soveltui tavarain säilytyspaikaksi. Vastattiin, että yläkerros tarvittiin varastoksi. Tarjouduin edelleen sijoittamaan yläkerrokseen kasatut tavarat varmaan paikkaan lähistöllä. He halusivat nähdä tuon paikan. Minä en luonnollisestikaan suostunut, vaan sanoin, että he voisivat joko hyljätä tai hyväksyä sen sitten kun sopimus oli tehty. Yläkerros oli tosiaankin pullollaan tavaraa. Viimeksi tein uljaan tarjouksen:

— Kuulkaahan, sanoin, jos nyt saan vuokrata tämän yläkerroksen kohtuulliseksi ajaksi, sanokaamme vuodeksi, niin ostan kaiken, mikä tuolla ylhäällä olevista tavaroista jää jälelle. He hätkähtivät. Joko myyn tavarat huutokaupalla, vaikkapa pienellä tappiollakin, tai kuljetan ne johonkin laivaan. Riippuu tietenkin siitä, mitä tavaraa siellä on. Minulla on luettelo taskussani, mutta en ole tutkinut sitä vielä. Aion laittaa väliseiniä tuohon varastohuoneeseen ja sitten vuokraan siitä toimistohuoneita ja niin edespäin. Kaupungissa on lukuisia lakimiehiä, jotka etsivät huoneustoja. Maksan kolmetuhatta kuukaudessa koko yläkerroksesta.

— Mutta arvioin saavani siitä vähintäin kahdeksantuhatta. Se korvaa tavaroista ehkä koituvan tappionkin.

— Kolmannes on maksettava käteisellä, loput järjestetään velkakirjalla.
Korko on huimaava täällä lännessä, valitti Talbot.

— Rahaa, rahaa! murisi Talbot äreänä. Täällä on rahaa kuin roskaa. Sitä virtaa tänne kultakentiltä ja kaikilta maailman kolkilta. Ei rahasta ole puutetta!

Hän pureskeli lyhyitä viiksiään ja vaipui syviin ajatuksiin. Nousin varovasti paikaltani.

— Johnny, sanoin matalalla äänellä, minun täytyy mennä suorittamaan velkani McGlynnille. Lähdetkö mukaan?

Hiivimme melkein varpaillamme rakennuksen nurkan taa ja heittäydyimme sitten ilosta huikaten toistemme syliin.

Kun hiukan olimme rauhoittuneet, vaihdoimme kultamöhkäleeni kuhahiekkaan. Ostin nahkakukkaron ja lähdimme sitten McGlynniä tavoittamaan. Postitoimiston edustalla oli yhä vieläkin pitkä miesjono odottelemassa.

Kirjeet pistettiin pienestä seinään tehdystä ikkunasta itsekunkin käteen. Jono liikehti hitaasti eteenpäin. Postia jakoi pikkuruinen, pyylevä englantilainen. Huomasin McGlynnin seisovan jo verrattain lähellä päämääräänsä. Menin hänen luokseen ja ojensin hänelle puolet kultahiekastani.

Juuri kun McGlynn astui ikkunan ääreen, räväytettiin se kiinni ja postiherra kiinnitti sisäpuolelle kortin, johon oli kirjoitettu:

McGlynn koputti ikkunaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Silloin jyristä hän nyrkillään puitteita. Ikkuna aukesi heti ja virkamiehen punakat kasvot ilmestyivät näkyviin.

Hetkeäkään epäröimättä ja ennenkuin mies ehti vetäytyä pois ikkunan luota, iski McGlynn valtavalla nyrkillään ruudun säpäleiksi ja mojautti englantilaista suoraan kasvoihin.

Väkijoukko oli odottanut kärsivällisesti, mutta nyt alkoi kuulua ilkeätä murinaa. McGlynn kääntyi hitaasti ja virnisti ystävällisesti.

— Pysykää kukin paikallanne jonossa, pojat! huusi hän. Ei mitään hätää!
Tämä pikku englantilainen ei vain tunne vielä oikein tapojamme.

Postitalossa palasi pelästynyt palveluskunta jälleen työhönsä. Kuulin myöhemmin, että jonon viimeinen mies oli saanut kirjeensä kello kolme aamulla. Kerrottiin myös, että silloinen postinhoitaja Geary oli kutsunut McGlynnin luokseen tekemään selkoa osuudestaan tapahtumaan, mutta keskustelu oli päättynyt Gearyn nöyrään anteeksipyyntöön!

— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.

— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä tuumitte?

— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisi
Johnny.

— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut, sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.

VIRTAA YLÖSPÄIN.

Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen, huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.

Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului hupaisa kohina.

Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla leikki salaperäisiä varjoja.

Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen, reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta. Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen vedestä.

Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.

Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä ylänköjä.

Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta, joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle. Tänne päätimme yöpyä.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta vahinkoa.

Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nyt embarcadero , maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.

Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa, teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».

Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä taholla ne oikeastaan olivat.

Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista. Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille ensimmäisen kylmän suihkun.

He väittivät, että jutut kultalöydöistä olivat suuresti liioiteltuja. Olihan siellä kultaa, sitä ei tainnut kukaan kieltää, mutta kovan urakan takana kaikki. Oli työskenneltävä kymmenen dollarin edestä, jos mieli saada dollarin arvosta kultaa päivänvaloon. Ja elintarpeet maksoivat omaisuuksia. Sitäpaitsi oli kullankaivajaleireissä usein sattunut taudinkohtauksia, ja kaikki parhaat paikat olivat jo ehdottomasti vallatut. Kultainen unelmamme hajosi. Johnny oli alakuloisen näköinen, ja luulenpa itsekin näyttäneeni sangen nuopealta. Yank vain ei muuttanut ilmettäkään. Hän pureskeli mäillään yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

Jatkoimme kyselyjämme myöhemmin ja saimme hyvin ristiriitaisia tietoja. Lähimmät kultakentät olivat, sanottiin, kuudenkymmenen penikulman päässä. Voisimme hankkia kalifornialaisia kantajia kuljettamaan tavaroitamme. Jos mieluummin halusimme hevosia, sai niitä ostaa Sutterin linnakkeesta, missä oli puhuteltava McClellania.

Päätimme hankkia hevosia. Nukuimme seuraavan yön taivasalla ja jatkoimme päivän valjettua matkaamme kolmisen penikulman päässä olevaa Sutter’s Fortia kohden. Sää oli ihana. Korkealla taivaan sinessä liiteli suurisiipisiä lintuja ja pensastoissa ja puiden oksilla viserteli tuhansittain leivosia. Näimme monia eri varpuslajeja ja tutustuimme töyhtöniekkaviiriäiseen, närkkääseen ja sievistelevään pikku herrasmieheen, joka rohkeasti asteli edellämme polulla. Yläpuolellamme paistoi aurinko herättäen nukkuvien kumpujen lukemattomat pienet asukkaat ja kukat pitkästä unesta.

Tunsimme pakostakin rohkaistuvamme. Unohdimme pelokkaat tuumailumme ja kuumeisen kullanhimomme. Rinnakkain taivalsimme eteenpäin rehevän ruohikon läpi, hyräillen tuota typerää laulua, joka oli houkutellut kullanetsijät tänne, kauas kodeistaan ja omaisistaan:

»Jo olen päässyt leirille
jälestä monen vaivan.
Nyt hyörin muitten mukana
ja kultahiekkaa kaivan.

Ma joet, vuoret puhdistan ja tieltäin esteet kaadan, Sä ällös mua murehdi, sun hyväksesi raadan.»

Vanha Yank yhtyi loppukertoon, vaikka hänen äänensä kuulostikin ruostuneen tuulimyllyn kitinältä. Lauloimme täyttä kurkkua:

»Oo, Susanna! Älä sure mua armahain!
Oon matkalla Kaliforniaan ja lapio on polvellain.»

Lähestyimme Sutter’s Fortia niin uljaina, kuin olisi aikomuksemme ollut vallata tuo historiallinen paikka oikein rynnäköllä.

KOLMAS OSA.

KULTAKENTÄT.

SUTTERIN LINNAKE.

Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta, ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.

Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia, kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.

Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo, tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania. Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies, jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä. Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.

Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies, joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään. Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:

Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn, tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.

— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.

— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.

He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteli
Johnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don Gaspar
Martinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutter
osoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.

— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa, ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.

Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa intiaaniheimojen kanssa.

— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten tunteitten aika on loppunut.

Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti meidät yhtäkkiä.

— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin hämäriä.

— Teidän omistusoikeutenne tiluksiinne on luonnollisestikin aivan riidaton, huomautti Johnny.

— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni antoivat he sen minulle poliittisista syistä.

— Kuudenkymmenen penikulman pituinen ja kahdentoista levyinen, vastasi kapteeni Sutter.

Tarkastuskierroksemme oli nyt päättynyt. Olimme saapuneet eteläiselle portille.

— Ikäväkseni en voi osoittaa teille vieraanvaraisuutta, sanoi kapteeni. Asuskelen farmilla Feather-joen luona. Olen myynyt tämän linnakkeen kauppamiehille. Nykyisten olojen vallitessa en sitä tarvitse.

— Teitä kaiketi surettaa, että olosuhteet ovat muuttuneet? tuumi Johnny. Käsitän mainiosti, miten mielenkiintoista hommaa uuden yhdyskunnan luomisen täytyy olla.

— Muuttuneet olosuhteet ehkä surettavat, mutta muutosta ei voi ehkäistä, sanoi kapteeni Sutter tyynesti. Menneisyys oli kaunis unelma, nykyisyys on todellisuutta.

Palasimme takaisin. Sutter vastasi lukuisiin tervehdyksiin hyvänsuopaisesti ja arvokkaasti. Eräästä rupattelevasta miesjoukosta keksi hän McClellanin, jonka heti kutsui luokseen. Meidät esiteltiin hyvin juhlallisesti. — Nämä nuoret miehet, virkkoi kapteeni Clellanille, joka kuunteli kulmat kurtussa, ovat minun tuttaviani ja lisäksi ystäviäni, Pyydän teitä senvuoksi kohtelemaan heitä hyvin. He ovat matkalla kultakentille. Teille, nuoret miehet, tahdon vain sanoa, että iloitsen suuresti tapaamisestamme. Toivotan teille kaikkea hyvää. Tulkaa käymään luokseni Feather-joelle. Olette aina sydämellisesti tervetulleet sinne. Muistakaahan olla heille avulias, McClellan.

— Kapteeni kyllä tietää, että kapteenin ystävät ovat minunkin ystäviäni, vastasi McClellan lyhyesti.

Puoli tuntia myöhemmin omistimme kaksi kuormahevosta satuloineen päivineen, ja olimme lisäksi hankkineet muutakin varastoa.

— Varokaa hevosvarkaita, neuvoi McClellan. Espanjalais-amerikkalaiset voivat väijyskellä teitä päiväkausia, päästäkseen eläimiinne käsiksi. Ostakaa meksikolaisilta vahvaa nuoraa liekaköysiksi. Terve!

Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.

MATKA KULTAKENTILLE.

Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme, laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.

Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.

Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen. Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen kulkue. Sitten saapui cargadorien kuormastojono, kaksi- tai kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti satuloissaan.

Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena, mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen. Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen, jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.

— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.

Ratsastajat kohottivat hattujaan ja vetäytyivät hieman syrjemmälle. Espanjalainen laskeutui satulasta ja istuutui puun juurelle polttelemaan savuketta. Hänen seuralaisensa piti huolta hevosista ja ryhtyi sitten laittamaan leiriä.

— Tahikka muuten riippuvassa asemassa, sanoi Johnny. Niillähän on täällä jonkinlainen patriarkallinen järjestelmä…

— Tarkoitan, että he antavat köyhien sukulaisten ja nuorempien veljien huolehtia työnteosta, sanoi Johnny.

— Ahaa, ymmärrän. Toivoisinpa tietäväni, mitä he aikovat hevosilleen yöllä. Varmastikin he tietävät, miten on meneteltävä. Jos olisin hevosvaras, korjaisin ihan empimättä huostaani tuon kastanjanruskean.

Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.

Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä sangen etäällä.

Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin, mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat joenmutkan toisella puolella.

Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin. Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.

Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla. Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien tietä, joka veisi meidät kultakentille.

Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.

Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.

Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään. Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten kimaltelevan.

— On varmasti, virnisti mies. Kun hän huomasi mielenkiintomme, kävi hän puheliaammaksi ja selitti meille, että hiekka kuivataan ensin, minkäjälkeen se puhalletaan pois. Vihdoin palasi hän kärsimättömän kumppaninsa luo.

Talsimme vaivaloisesti kivenjärkäleitten ja rouhikon yli muitten luo. Kuivuneessa joenuomassa työskenteli ainakin sata miestä. Havaitsimme pian, että »pannujärjestelmää» pidettiin hyvin alkeellisena ja yksinkertaisena kullanerottamiskeinona. Useimmat kantoivat soralla täytettyjä, laakeita rauta-astioita veteen antaen virran huuhtoa kevyimmät ainekset pois, minkäjälkeen he osaavalia kädenliikkeellä kiepauttivat astiasta jälelläolevan soran, kunnes vihdoin vain kullansekainen, hieno, musta hieta oli pohjalla. Muuan nelimiehinen ryhmä huuhtoi kultaa oikein suuressa mitassa. He olivat rakentaneet kojeen, joka muistutti kannaksilla varustettua kehtoa ja johon kaadettiin soraa ja vettä. Kojetta liekutettiin tasaisesti, multaisen veden roiskiessa laitojen yli. Pohjaan oli naulattu pienoja estämään mustaa hiekkaa varisemasta.

Kullankaivajat olivat hyvin uutteria ja vähäpuheisia, mutta samalla ystävällisiä. Saimme seurata heidän hommiaan niin läheltä kuin ikinä halusimme. Enimmäkseen olivat he parrakkaita ja auringonpaahtamia veikkoja ja heidän vaatteisiinsa oli tarttunut runsaasti punertavaa liejua. Näimme myös pari hilpeätä nuorukaista, joiden yllä oli jätteitä mitä hienoimmista puvuista. Kummallakin oli nuhrautunut silinterihattu päässä. Kauempana uurastivat meksikolaiset ja kalifornialaiset. He eivät vaivautuneet kantamaan hiekkaa joelle asti, vaan tyytyivät viskomaan sitä ilmaan purjekangaspalan yläpuolella.

Katseltuamme hetkisen kullanhuuhtojia aloimme tuntea samantapaista jännittynyttä levottomuutta kuin pikkupojat nähdessään uuden pyssyn, jota eivät vielä ole saaneet koetella.

— Toveri, sanoi hän. Tämä kaikki on meille vallan uutta. Tahtoisitteko sanoa, missä mekin voisimme koettaa onneamme?

Puhuteltu suoristautui ja mitteli Yankia katseellaan. Hän oli huvitetun näköinen.

— Ellei teillä olisi tuota kahdeksantoista jalan pituista tykkiä kyynärtaipeessanne ja vähän kylmänlaista kiiltoa harmaissa silmissänne, ohjaisin teidät tuonne kukkulalle ja nauttisin sitten hikoilustanne. Mutta nyt lienee minun parasta myöntää, että voitte kaivaa missä haluatte, kunhan ette vain astu toisten päälle.

— Voimmeko yrittää tässä teidän vieressänne? kysyi Yank nyökäten päällään vähän matkan päässä olevaa ehyttä maapalasta kohti.

Kullankaivaja kompuroi varovasti kolostaan, tutki kaikki taskunsa ja kaivoi lopulta esille tupakkavehkeet. Kun hän oli saanut piippunsa sytytetyksi, kumarsi hän syvään Yankille.

— Kiitos kohteliaisuudesta, sanoi hän. Huomautan vain kaiken varalta, että tämä paikka ei ole erikoisen tuottava. Aion itsekin yrittää vähän edempänä.

Kullankaivaja loikkasi takaisin koloon, mutta nosti tovin kuluttua päätään ja huusi:

Otimme kiireesti kuokkamme ja lapiomme, nostimme esille rautasankomme ja aloimme kaivaa kuin henkemme edestä.

Johnny piteli sankoa ja Yank ja minä kilpailimme siitä, kumpi ensiksi saisi lapiollisensa siihen tyhjennetyksi. Seurauksena oli, että sanko täytyi oikein kukkuramitalla, ja meidän täytyi kaataa siitä paljon hiekkaa pois. Sitten riensimme kaikki kolme joelle ja vuorottelimme sangon sisällyksen möyrimisessä, aivan kuten olimme nähneet muidenkin kullankaivajien tekevän. Se oli aikamoinen urakka, ja lopulta havaitsimme, että sangon pohjalle oli jäänyt paksu kerros pieniä kiviä ja soraa.

Päätimme tehdä niin, ja kädenkäänteessä oli sanko typötyhjä. Ei niin jälkeäkään tuosta hurmaavasta, mustasta hiekasta.

— Ehkei sitä tule joka kerralla, sanoi Johnny pettyneenä. Koetetaanpa uudestaan!

Yritimme uudestaan. Ja yhä uudestaan, Tulos oli aina sama. Kätemme turposivat ja kävivät verisiksi ja mielemme muuttui yhä alakuloisemmaksi.

— Mutta nuo toisethan näyttävät löytävän kultaa ihan pinnaltakin, väitti Johnny.

Otimme suurimmat kuokkamme ja kalvoimme parisen jalkaa syvemmältä. Aurinko poltti selkää ja käsiin ilmestyi kipeitä rakkuloita. Yank ja minä olimme kuitenkin tottuneet tuollaiseen työhön paremmin kuin Johnny parka, joka mahtoi kärsiä kovasti. Karkeimman soran alta ilmestyi pian näkyviin hienompaa hiekkaa. Päätimme taas yrittää huuhtomista. Tulos oli kuitenkin yhtä masentava kuin edellisilläkin kerroilla.

Siirryimme jälleen vähän kauemmas. Muutamalla kivellä istui sinisilmäinen, pitkäpartainen ystävämme piippuaan imeskellen.

— Onkos teillä tupakkaa, pojat? kysyi hän. Minulla ei ole hiukkastakaan, ellen saa teiltä lainaksi.

— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.

Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä kaivettava syvemmältä.

— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin yrititte.

— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin hullut kanat. Huomennakin on päivä.

Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä myötätuntoisesti.

Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu. Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!

Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin hyvä.

Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia, mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne ja ruokavaranne?»

Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.

Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.

KULTA.

Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan, jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana. Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden käytössä.

Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja loikkasi koloonsa.

Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista hiukan.

— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.

Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle. Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.

Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina. Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.

Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät huutaen ja kysellen.

— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!

He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.

— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti. Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet hourujenhoitolasta.

Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena loukkauksena.

— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä» [keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. — Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme. Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:

Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina. Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.

Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa hoiteli lapiota.

— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?

— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään, sanoi Yank.

Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten taa.

Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä oli nähtävästi naapureita.

Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:

— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!

Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.

Tuskinpa siitä lopulta kertyi unssiakaan yhteensä, mutta hiutuina sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana. Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä, kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.

TYÖTÄ.

Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.

Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.

Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin, mutta kellään ei ollut siihen halua.

— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin niistä huolta eilen.

— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.

— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata, eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.

Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.

— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa. Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan. Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!

— Kas niin! huudahti Yank ja hänen teräksenharmaat silmänsä välähtivät. Kuusitoista dollaria päivältä on varsin hyvä tulos, mutta ei sen vuoksi kannata järkeään menettää. — Hän irvisti meille. — Te ette ole ajatelleet sitä ollenkaan, enkä minä liioin, ennenkuin eilen illalla.

— Ehkäpä jonkun aikaa, virkkoi Yank. Mutta täällä voimme löytää malmisuonen milloin hyvänsä, ja sillävälin kiskomme maasta sievät ansiot. Tuskin meidän kuitenkaan kannattaa tappaa itseämme työllä silti. Tänään on sunnuntai. Tosin minä en ole mikään uskovainen, mutta sopii minustakin sunnuntai hyvin lepopäiväksi. Painutaan siis takaisin laittamaan leiriä. Sitten syömme tukevan aterian, katsastamme naapureita ja lähdemme hiukan huvittelemaan kaupunkiin!

Näin haihtui ensimmäinen romanttinen kuvitelma kullan arvosta.
Päiväpalkaksi muutettuna ei saalis ollut ensinkään merkillinen.
Jatkoimme työtämme tyynemmin kuin tähän asti.

Yankin ehdotuksen mukaisesti kävimme tervehtimässä naapureitamme. Viereisessä leirissä asusti Don Gaspar samettihousuineen. Hän tarjosi meille hyvältä tuoksuvia savukkeita, jotka ällöttivät meitä, ja esitteli seuralaisensa Vasquezin. Don Gaspariila ei ollut niin paljon kultahiekkaa kuin meillä, mutta sitävastoin oli hänellä melkoinen kultamöhkäle näytettävänä. Emme voineet käsittää häntä ollenkaan. Hän ei näyttänyt köyhältä ja kuitenkin ahersi hän yhtä innokkaasti kuin muutkin.

Keskustelimme hevosistamme. Don Gaspar kertoi intiaanien ja paisanojen olevan alituisesti liikkeellä hevosia varastamassa. Olipa Andreas Amijokin ja hänen rosvojoukkonsa nähty läheisyydessä.

Levottomuutemme kasvoi, sillä viime aikoina olivat hevosemme väsyneet alinomaa seisoskelemaan samassa paikassa ja usein olimme saaneet etsiä niitä tuntikausia, ne kun näet olivat oppineet taitavasti pääsemään irti paaluista. Niinpä päätimmekin lyödä kamppeemme yhteen Don Gasparin kanssa. Sovittiin, että Vasquez huolehtisi ruuanlaitosta ja hevosista samoinkuin puitten pilkkomisesta ja veden kantamisesta. Muut työskentelisivät parittain kullankaivuussa. Kulta jaettaisiin viiteen yhtä suureen osaan.

Viiden unssin asemasta saimme nyt seitsemisen unssia tuota jaloa metallia päivittäin. Johonkin muuhun työhön olisimme väsyneet aikoja sitten, mutta kullan tenhovoima ei vähentynyt. Eräänä päivänä löysi pari hollantilaista läheisyydessämme jostakin kallionkolosta enemmän kuin kolmekymmentä naulaa karkeata kultaa. Innostuksemme sai uutta yllykettä.

Useimmat kullankaivajat huuhtoivat kultansa laakeissa astioissa. »Kehtojen» valmistamiseen ei heillä ollut enempää aikaa kuin taitoakaan. Yank uskoi kuitenkin, että tuollainen kehto olisi meille suureksi hyödyksi.

— Mutta eihän täällä ole aineksiakaan saatavissa sellaista kojetta varten, väitin minä.

— Tiedän, mistä neljälläkymmenellä dollarilla saamme kolme pulskaa laatikkoa, ilmoitti Yank.

— John Semplellä on sahat ja vasarat. Hän on puuseppä. Pestaan hänet työhön ja autan itse. Vasquez saa kaivaa minun sijastani.

Ja niin kävi, että Yank ja John Semple kaksi päivää myöhemmin olivat saaneet valmiiksi pari kehtoa, jotka maksoivat meille pyöreissä luvuissa puolitoistasataa dollaria.

Yank oli ollut oikeassa. Uudet kojeet helpottivat työtä suuresti. Vuorotellen lapioimme nyt soraa toisten sillävälin »liekuttaessa lasta». Tuotanto lisääntyi kahdella tai kolmella unssilla päivässä.

KÄRÄJÄT.

Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi, että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous, johon meidän odotettiin ottavan osaa.

Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne. Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa, vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä, mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti. Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä »qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti, samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä. Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.

Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä, sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.

Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla.
Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, ja
meidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari John
Semple eräälle laatikolle.

— John on tämän paikkakunnan alcalde , selitti McNally. Toiset kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa tukilla.

— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti. Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät, että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?

— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista. Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!

— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien kuin kultamöykky löydettiin!

Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä, sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja istuutui.

— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin parempia ehdotuksia?

— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.

— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi, vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.

Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.

— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista, siirrymme toimittamaan äänestystä.

— Sitten, jatkoi Semple, on muutama »keskidii» käynyt valittamassa, että heidän valtaukseensa tai leiriinsä on tunkeuduttu. Parasta lienee, että virkamerkillä varustettu Jim menee toimittamaan tunkeilijat pois.

Suuriruhoinen, hidas mies kömpi jaloilleen, sihautti taitavasti syljen keskelle muuatta puunrunkoa, mörähti jotakin ja lähti pois puolenkymmenen rähisevän ranskalaisen seuraamana.

— Vielä, sanoi Semple, on pari meksikolaista saatu kiinni varkaudesta. Buck Barry ja Missouri Jones heidät yllättivät, niin että todistajia ei tarvita. Kysymys on vain: mitä varkaille tehdään?

— Tietenkään eivät mitään, vastasi kookas, vankkaleukainen mies, joka luultavasti oli Buck Barry. Ei mitään varastettu, sillä minä satuin paikalle.

— Saapasparin, paidan, vähän tupakkaa ja sensellaista, sanoi Buck Barry halveksivasti.

Tuokion kuluttua raahattiin pari räsyistä meksikolaista paikalle. Seurasi hetken hiljaisuus. Vihdoin lausui muuan harmaapartainen vanhus: — Jos joku on niin syvälle vajonnut, niin köyhä ja kurja, että antautuu saappaita ja paitoja ja tupakkaa puhaltamaan, niin minusta on hänen karkoittamisensa leiristä paras rangaistus. Sellaisen miehen täytyy kuulua yhteiskunnan pohjasakkaan. Mikseivät Buck ja Missouri Jones antaneet heille muutamaa tukevaa potkua sensijaan että vaivaavat meitä mokomalla asialla?

— He aikoivatkin kuitata koko jutun potkulla, mutta minä kehoitin heitä esittämään asian kokoukselle, sillä tämänkaltaisista epäkohdista on tehtävä loppu. Kultamme on tähän saakka saanut olla rauhassa, mutta kohta ei uskalla liikahtaa askeltakaan leiristä ottamatta omaisuuttaan mukaan.

Samassa palasi sheriffi Jim. Hän nojasi tyynesti selkänsä puunrunkoon ja pureksi ruohonkortta.

Päätettiin, että varkaat oli ruoskittava ja sitten ajettava leiristä. Kuitenkin levisi joukkoon vakaumus, että tämäntapaiset varkaat olivat säälittäviä, kurjia olentoja ja niin koottiin meksikolaisille pieni rahalahja, joka annettiin heille sitten kun he olivat kärsineet rangaistuksensa.

— Ja nyt, ystäväiseni, lausui Semple, hajaantukaa kertomaan hauskaa uutista. Miten kävi, Jim? kysyi hän, sheriffiin kääntyen.

— Eipä heidän varuksiensa takia kannattanut pitkälle kulkea, vastasi hän lyhyesti.

— Eipä niille tarvinne muuta kuin huutaa: »Laputtakaa tiehenne!» huomautti ääni joukosta.

— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua häiritsijöistään.

Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi ratkaisevasti:

— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että voimme lopettaa tällä erää.

— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on päättynyt?

SUNNUNTAI HANGMAN’S GULCHISSA.

Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset, joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta. Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu kansajoukko.

— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä, ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.

Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.

Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:

— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään. Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja…

Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa, tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni. Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka kutsui meidät illalliselle.

— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt ryypylle.

Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois. Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.

Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi». Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita. Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.

— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja naiset tänne. Ja nyt valssiksi!

Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun. Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.

— Menkää tuolle puolelle, neuvoi McNally. Minä jään tänne, sillä minä olen nainen.

— Kaikki, joilla on paikatut housujen takamukset, ovat naisia, selitti
McNally.

Tanssittiin vinhasti ja tömistettiin lattiaa. Vanha Yankkin keikisteli ja tepasteli ja hoilasi, jotta ihan meitä hämmästytti. Lopetimme vihdoin henkeä haukkoen ja ryntäsimme anniskelupuolelle, joka sinä iltana varmasti ansaitsi toisenkin dollarin.

Laskettiin leikkiä ja mekastettiin, ja tietysti oli siellä riitapukarikin joukossa, kuinkas muuten? Kukaan ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta toiselta puolen varottiin joutumasta liian lähelle häntä. Lopulta hän tyrkkäsi McNallya, joka juuri sytytteli nysäänsä. McNallyn vasen käsi piteli whiskylasia, oikea palavaa tulitikkua. Kiirehtimättä viskasi hän lasin sisällön riitapukarin takkuiseen tukkaan ja pani tulen »tappuroihin». Pirtu syttyi palaamaan sinisellä liekillä, tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

Kullankaivajat ajoivat riemumielin miehen kadulle niin perusteellisesti, ettei häntä sen koommin huoneustossa näkynyt.

Kello kymmenen maissa aloimme väsyä. »42 kaliberin whisky» oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä. Etsimme käsiimme Johnnyn, joka yhä oli syventynyt faraopeliin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä makuulle. Niinpä jätimme hänet rauhaan ja vaelsimme asuntoomme, leppoisan yötuulen leyhytellessä kuumeisia kasvojamme. Yllämme kaartui tähtitaivas, ja puitten pimeistä varjoista kuului valveilla olevan linnun heikko ääni.

KULTAA HUUHDOTAAN.

Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että »oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin huostaani Talbotin osuuden.

Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.

Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!

Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti. Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen. Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.

Hangman’s Gulch ei ollut varsinaisen suuren siirtolaistien varressa, mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon. Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä, huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.

Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.

Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina suurta vieraanvaraisuutta.

Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota. Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä kehtoon.

Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille talletettavaksi.

Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä. Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet valtauksemme.

Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja, huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.

— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin… Olen metsästäjä ja kas, se homma tyydyttää minua paljon paremmin.

Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä, tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen retkillään.

Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».

Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.

— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon. En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.

— Tietysti, vastasi turkispyytäjä arvelematta. Lähden aina sinne, missä voin ansaita jotakin.

Bagsbyn palkkavaatimuksiin sisältyi ruoka, viisitoista dollaria kullassa viikolta ja whiskytuikku kahdesti päivässä. Hän oli ainoa tuntemani Kalifornian mies, joka todellakin halveksi rahaa. Hänen myöntymyksensä sitten saikin meidät heti panemaan tuumasta toimeksi.

LÄHDEMME POIS.

Meitä oli yhdeksän — Bagsby, Yank, Johnny Fairfax, minä, Don Gaspar, Vasquez, McNaily, Buck Barry ja Missouri Jones. Meillä oli yhdeksän hevosta. Yank, Bagsby Vasquez ja Jones lähtivät Sutter’s Fortiin ruokatarpeita ostamaan, ottaen kahdeksan hevosta mukaansa. Don Gasparin raudikko kieltäytyi jyrkästi rupeamasta kuormahevoseksi. Lähetimme miesten mukana kultahiekkamme Talbotille toimitettavaksi. En tiedä ollenkaan, paljonko kumppaneillani sitä oli — Talbotin osuus nousi sataankymmeneen unssiin.

Päätimme ennen lähtöämme myydä huuhdontakehdot. Kävin kaupittelemassa niitä kullankaivajille, jotka tuntuivatkin ostohaluisilta. Tarjoukset nousivat sataan dollariin kappaleelta, mutta Johnnyn mielestä olivat nämä tarjoukset liian alhaiset. Hän sai meidät raahaamaan nuo hirvittävät kojeet kaupunkiin myöhään iltapäivällä, ja perille päästyämme sijoitti hän ne keskelle katua, valmistautuen pitämään huutokauppaa. Väkeä hän houkutteli paikalle paukuttelemalla Colt-pistooliaan, ja sitten louskutti hän leukojaan, kunnes toinen kehdoista kelpasi eräälle miehelle sadastakuudestakymmenestä dollarista. Toinen oli mennä samasta hinnasta, mutta Johnny muutti mieltään ja kohotti kätensä.

— Herrat gentlemanit! lausui hän. Luulenpa tosiaankin, ettette tiedä, mikä kallisarvoinen kapine tässä on tarjolla. Tämä kehto on ihka sama väärentämätön ja alkuperäinen laitos, johon tämä harvinaisen kookas ja roteva nuorukainen — hän osoitti minua — oli melkein heittämäisillään yli kolmen unssin painoisen kultamöhkäleen. Möhkäle oli suurempi kuin ainoakaan aikaisemmin Hangman’s Gulchissa löydetty. Aivan viime tingassa veti tämä herrasmies lapionsa takaisin ja tunki möykyn taskuunsa. Ja tässä on juurimainittu historiallinen ja todistettavasti oikea kehto. Kenen hyvänsä ostettavissa! Paljonko tarjotaan?

Joukko nauroi katketakseen. Ja tarjosi! Saimme kehdosta kaksisataaviisikymmentä dollaria.

Muonanhankkijamme palasivat pari päivää tämänjälkeen. He kertoivat, että hinnat Sutterin linnakkeessa olivat kohonneet tuntuvasti ja että sinne oli kerääntynyt kosolti väkeä, sekä maitse patikoinutta että vesitse San Franciscosta tullutta. Elintarpeet olivat niin kalliit, että miehemme olivat tyytyneet hankkimaan vain hiukan kahvia, kuivattua lihaa ja jauhoja. Lyijyä ja ruutia sekä ampuma-aseita pyssyttömille oli myös ostettu, vaikka niihin olikin saatu uhrata runsaasti kultahiekkaa. Kohosimme nyt tavaramme, köytimme ne kantamuksiksi ja paneuduimme levolle.

Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.

Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain, jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi. Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.

Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.

Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan, jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi. Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen. Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi, haluaisimmeko kuulla soittoa.

Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.

Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä ja veikeä hymy huulilla.

Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta. Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua, ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme laitumelle ruohikkoon.

Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin, Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani, tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian kokemattomana vartiohommaan.

Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli. Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa. Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.

Katselimme laaksoa hetken ja ryhdyimme sitten vaivalloiseen laskeutumiseen harjanteelta. Auringon laskiessa pääsimme lopultakin rinteen juurelle ja saavuimme laajalle tasangolle, jolla siellä täällä kasvoi tammia. Pieni puro mutkitteli poikki niittymaan jokea kohti. Panimme leirin kuntoon, ja viskelimme hevosten kantamukset tuonne tänne. Heti aterioituamme kietouduimme huopiimme ja vaivuimme makeaan uneen.

PORCUPINEN LEIRI.

Heräsimme myöhään seuraavana päivänä ja ryhdyimme heti aamiaista valmistamaan. Syödessämme pohdimme suunnitelmiamme. Ensi työksi oli tietenkin päästävä varmuuteen siitä oliko näillä tienoin kultaa, ja sitävarten päätimmekin hajaantua eri tahoille tutkimuksia suorittamaan. Bagsby jäi leiriin hevosia vartioimaan.

Kävelin hitaasti kuivuneen ruohikon yli virtaa kohden, valitsin rantahietikolle päästyäni sopivan paikan ja iskin kuokkani maahan. Ahersin otsaani hiessä koko päivän auringon armottomasti loimottaessa selkääni. Ja kun ilta läheni, oli minun todettava, että olin yhtä rikas kuin aamulla aloittaessani.

Tovereillani oli ollut yhtä huono onni. Kaikki saapuivat nuotiolle väsyneinä ja allapäin.

— Niinpä niin, tuumi Bagsby tyynesti. Täällä nähtävästi ei ole mitään löydettävissä, jatketaan matkaa huomenna. Ja niin paneuduimme levolle, lähtien jälleen aamuvarhaissa liikkeelle.

Kuljimme monta penikulmaa joenvartta pitkin, teimme illalla leirin kaltevalle ruohikkorinteelle, ja ryhdyimme seuraavana päivänä maaperää tarkastamaan.

Minä sain tehtäväkseni tutkia mäkien kupeet. Kompuroin siis lähimpään rotkoon ja ryhdyin kääntelemään kiviä. Tuskinpa olin siinä häärännyt vielä montakaan hetkeä, ennenkuin katseeni osui maljamaiseen syvennykseen erään vierinkiven takana. Vesi oli nähtävästi äsken haihtunut kolosta. Raaputin hiukan rakosia veitselläni ja pian ilmestyi himmeä, keltainen metalli näkyviin. Polvistuin ja keräsin puolenkymmentä kultanokaretta kämmenelleni.

Lähdin heti leiriin ilmoittamaan löydöstäni. Samanaikaisesti säntäsivät Johnny ja Buck Barry paikalle joelta päin. Ja vähän myöhemmin saapuivat muutkin. Olimme kaikki löytäneet kultaa, Yank jopa oikein aimo möhkäleen, jonka havaittiin painavan yli naulan. Riemumme oli rajaton.

Olisimme mielellämme heti palanneet etsintää jatkamaan, mutta Bagsby asettui jyrkästi vastustamaan meitä. Hänen mielestään oli nyt ensi kädessä huolehdittava oikein kunnollisen leirin pystyttämisestä, hevosaitauksen rakentamisesta ja ruokalistan hankinnasta. Eikä meidän auttanut muu kuin tunnustaa, että hän oli oikeassa, ja niin pantiin toimeksi, joka mies. Hevosia varten laitettiin tuotapikaa tarha. Hirsihökkeli oli niinikään pian valmis. Kyhäsimmepä muutamia kehtojakin kullanhuuhdontaa varten. Bagsby ja Vasquez toivat kotiin moniaan maukkaan hirvipaistin ja linnustuskin sujui heiltä mainiosti. Aterioimme kuin ruhtinaat, pysyimme terveinä ja nukuimme öisin vanhurskaan unta.

Alitajunnassamme väikkyi kuitenkin alituisesti kulta. Kulta kimmelsi unissamme, kulta lisäsi voimiamme. Kun rakennustyömme läheni loppuaan, tunsimme kaikki hienoista kaipuuta. Odotuksen lumous oli poissa.

Työmme leirillä päättyi eräänä iltapäivänä. Emme malttaneet odottaa aamuun, vaan riensimme heti, Yankin kehtoa mukanamme raahaten, joen rannalle. Kahdessa tunnissa saimme huuhdotuksi lähes kaksi unssia kultaa.

Sinä iltana selviteltiin tilannetta oikein perinpohjaisesti. Yank, Bagsby, Don Gaspar ja Missouri Jones, joukon vanhimmat, äänestivät kumoon nuorimpien ehdotuksen, että kullanhuuhdontaan heittäydyttäisiin päistikkaa.

— Leiristä on huolehdittava kunnollisesti, sanoi Yank. Jonkun on aina oltava täällä, hevosia hoitelemassa, ruokaa laittamassa ja muita leiritöitä tekemässä. — Bagsby nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Ja jonkun on hankittava lihaa ja kalaa. Meitä on yhdeksän miestä, ja kaikki tarvitsemme ruokaa. Yksi mies leiriin, kaksi metsälle, kuusi kultaa huuhtomaan. Eikö kolme miestä kehtoa kohti riitä?

Yank sai muiden kannatuksen ja asia oli selvä. Yhtymän viralliseksi metsästäjäksi valittiin yksimielisesti Bagsby. Me muut suostuimme vuorottelemaan leiri- ja kullanhuuhdontatöissä. Kehdoista päätettiin toista käyttää rantahietikolla huuhtomiseen, toinen vietiin lähelle rotkoa, josta olin löytänyt ensimmäiset kultajyvät.

Don Gaspar oli työskennellyt seppänä, taitamattomana tosin, ja nyt hän oli ylen uupunut, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Olimme alkaneet suuresti ihailla tätä tarmokasta herrasmiestä hänen muuttumattoman kohteliaisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi. En oikeastaan koskaan voinut käsittää, miksi hän oli antautunut näihin voimia kysyviin ponnisteluihin, sillä rahan puutteessa hän ei ollut, ja tavallisesti karttavat hänen rotunsa miehet aina kovaa ruumiillista työtä. Ehkäpä oli hän perinyt vanhojen conquistaderien seikkailunjanoisen hengen, ehkäpä houkutteli kullan ihmeellinen taikavoima…

Työskentelin Johnnyn ja McNallyn kanssa rotkossa. Se oli vaivalloista hommaa, sillä sora oli kannettava suurissa säkeissä vedenpartaalle. Jokaiseen säkkiin mahtui kuusi- tai seitsemänkymmentä naulaa soraa, eikä liukkaitten kivien yli kompuroiminen sellaisen taakan kanssa suinkaan ollut leikintekoa. Varsinainen huuhtominen kyllä sujui nopeasti.

Koko aamupäivän olimme ahkerassa työssä. Pusertui siinä irti toinenkin hikipisara.

— Ellei tästä sorasta lähde vallan erikoisen paljon kultaa, äänestän kaivuuta yksinomaan rannalla, puhkui McNally. Tätä ei kestä kukaan.

Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.

Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle, ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita paistavan kastilialaisylimyksen.

— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi: — Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat työskentelevät kuin hevoset.

Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle. Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.

— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan, jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.

INTIAANIT VIERAILEVAT.

Luola jäi kuitenkin löytämättä ja pian huomasimme, että ensimmäisten päivien saavutuksia lukuunottamatta saaliimme täällä jäisi melko vähäiseksi. Omaisuutemme lisääntyi silti tasaisesti.

Kuukauden päivät saimme työskennellä rauhassa ja olimme jo melkein unohtaneet koko muun maailman, kunnes eräänä päivänä leirivahtina ollessani näin miesjoukon lähestyvän hirsimajaamme niityn puolelta, Miehet tuntuivat epäröivän hiukan ja olivat vielä niin kaukana etten selvästi heitä erottanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi varoittaa tovereitani ja senvuoksi laukaisin revolverini. He ryntäsivätkin heti paikalle.

Hitaasti tulivat vieraat lähemmäksi ja pian huomasimme että he olivat intiaaneja. Heidän johtajansa kantoi pitkää salkoa, jonka nenään oli sidottu valkoisia höyheniä. Yhtäkkiä alkoivat he hyppiä ja tanssia, säestäen tätä toimitusta merkillisellä laululla. Eivät olleet järin peloittavan näköisiä nämä veikot, eikä heillä ollut juuri muita aseitakaan kuin nuolet ja jouset. Vain kolme heistä heilutti pitkiä espanjalaisia musketteja.

Buck Barry riensi vieraita vastaanottamaan. Hetken kuluttua kyyköttivät he nuotiomme ympärillä, ja rauhanpiippu pantiin kiertämään. Huonolla espanjankielellä selittivät he sitten saapuneensa kaupantekoon, mutta meidän oli pakko ilmoittaa heille, ettei meillä ollut enempää elintarpeita kuin ammusvarojakaan liiemmäksi. Lahjoitimme heille kuitenkin hevosloimen, pari, ja saksanhirven lavan. Vietettyään yönsä naapuristossamme lähtivät he seuraavana aamuna jatkamaan matkaansa.

Lähinnä seuraavina päivinä järjesti Bagsby leirin vartioinnin entistä valppaammaksi, mutta kyllästyimme pian sellaiseen hommaan ja riensimme jälleen huuhdontatöihin. Nauroimme Bagsbylle kun hän huolestuneen näköisenä pudisteli päätään.

Eräänä sunnuntaina löysivät Johnny ja MeNally noin puolen penikulman päässä leiristä rotkon, josta tekemiensä tutkimusten perusteella arvelivat voivansa löytää kultasuonen. Kun olimme käyneet paikalla päätimmekin heti siirtää kehdot sinne. Muutto aiheutti kiivaan väittelyn. Bagsby huomautti, ettei leiriä voinut pitää silmällä rotkosta ja että vartijoita senvuoksi oli lisättävä. Kaksi miestä leiriin ja kolme metsälle. Näin jäisi kehtoja hoitamaan vain neljä miestä, ja se oli meistä liian vähän. Lopulta oli meidän kuitenkin taivuttava.

Kului viikko ja me olimme jo unohtaneet intiaanivierailun. Eräänä päivänä, kun molemmat espanjalaiset, Buck Barry ja minä olimme kaivuussa, Yank ja McNally sekä Bagsby metsällä ja Johnny ja Missouri Jones leirissä, tapahtui kuitenkin, että muuan Bagsbyn ennustus toteutui. Buck sytytteli juuri piippuaan pensaston laidassa kun yhtäkkiä nuoli vingahti hänen ohitseen. Karjaisten tarttui Barry kuokkaansa ja sinkautti sen samaan suuntaan, josta nuoli oli tullut. Näimme olennon kohoavan pystyyn, horjahtavan ja kaatuvan. Silmänräpäyksessä oli Buck Barry heittäytynyt vihollisensa kimppuun. Kuulimme hirmuisen intiaanikiljunnan ja leirin suunnalla pamahti pari laukausta. Buck loikkasi pensaasta, etsi pyssynsä ja huusi:

Juoksimme suunnilleen sata yardia niin nopeasti kuin jaksoimme ja pysähdyimme vasta jokihietikolle pohtimaan tilannetta.

Tuokion kuluttua päätettiin, että lähtisin vakoilemaan. Lähdin juoksemaan oikealla puolellamme olevaa mäennyppylää kohden. Päästyäni sen rinteelle huomasin pian punanahkalauman kiirehtivän laakson pohjalla joen vartta ylöspäin. Palasin tovereitteni luo. Kätkeydyimme läheiseen pensaikkoon ja valmistauduimme käyttämään aseitamme.

Tärisin jännityksestä, mutta niinpian kuin ensimmäinen intiaani vilahti mutkasta näkyviin, jähmetyin jääksi ja käteni oli aivan vakava. Laukaukseni pysähdytti joukon hetkeksi. Kärkimies kaatui. Seuralaisenikin pudottivat kukin punanahan satulasta. Laukaisin toistamiseen ja silloin tuli villeille kiire. Pakokauhun vallassa katosivat he tuulena vuoristoon.

Leirissä tapasimme Missouri Jonesin ja Johnnyn, joista viimemainittu oli ollut jäädä intiaanien jalkoihin. Havaitsimme myös pian, että kolme hevosistamme oli kadonnut.

Vasta keskiyön maissa saapuivat Yank ja Bagsby. Yank tiedusteli ensi töikseen, olimmeko nähneet McNallya? Vastasimme kieltävästi.

— No, sitten hän kyllä pian tulee, virkkoi Bagsby. Hän eksyi meistä pimeydessä pari tuntia sitten.

He istuivat käristämään itselleen hiukan lihaa. Johnny ja minä kerroimme heille päivän seikkailuista. Molemmat metsänkävijät kuuntelivat äänettöminä.

— McNally ei ole voinut joutua heidän kynsiinsä, selitti Bagsby lopulta. Intiaanit ajavat hevosia edellään ainakin viisi tai kuusi penikulmaa ja McNaliyhan oli meidän seurassamme tässä lähistöllä. Hän kyllä palaa pian.

Mutta niin ei käynyt. Kului tunti, eikä McNallya näkynyt. Siiloin päätimme lähteä häntä etsimään. Kello oli nyt yksi yöllä. Jätimme malarianpuuskan saaneen Don Gasparin ja kiukkuisen Johnnyn vartioimaan leiriä ja nousimme ratsaille. Bagsby rupesi oppaaksi.

Saatoimme edetä vain hyvin hitaasti pimeydessä, kunnes vihdoin erään harjun laelta näimme tulen pilkottavan noin puolen penikulman päässä. Buck huomautti heti, että hevosvarkaamme nyt joutuisivat kiikkiin ja Bagsbykin myönsi, että tuli todennäköisesti oli heidän sytyttämänsä. Tuntikausi kului ennenkuin pääsimme hiipimään notkoon, josta nuotio oli näkynyt, ja kun lopulta päädyimme valopiiriin, huomasimme, että olimme saapuneet kuuden tuntemattoman valkoihoisen yöteloille. Hämmästyksemme oli suuri.

— Kuka siellä? Vastatkaa heti! tiukkasi heistä eräs ojentaen kiväärinsä.

— Rauhoittukaa! neuvoi metsästäjä hitaaseen tapaansa. Kunniallisia kullankaivajia me olemme kaikki tyynni. Etsimme erästä toveriamme ja äkkäsimme nuotionne.

Heti senjälkeen luikkasimme iloisesti. Muuan tulen ääressä loikoneista oli McNaliy itse!

Ryhdyimme nyt kertomaan elämyksiämme ja onnittelimme toisiamme. Kauan emme kuitenkaan ehtineet rupatella, ennenkuin metsästä kuului huuto.

— Vasquez! sanoi Barry höristäen korviaan. Olimme jättäneet Vasquezin ratsujamme vartioimaan.

Tuokiota myöhemmin hyökkäsi eräs metsään jättämistämme hevosista leiripaikalle vavisten ja vaahtoisena. Havaitsimme, että sen riimunvarsi oli katkaistu. Silmänräpäys kului, ja sitten suhahti ohitsemme kymmenkunta intiaania, jotka ajoivat edellään hevosiamme. Laukaisimme kiireesti aseemme, mutta luulen, ettei yksikään meistä osunut maaliinsa.

Kiiruhdimme metsikköön, jonne olimme jättäneet Vasquezin. Löysimme hänet verilätäköstä hengettömänä ja päänahkaa vailla. Hiljaisina ja apein mielin kannoimme hänen ruumiinsa nuotion ääreen. Bagsby vannoi kostoa murhamiehille.

Rakensimme nyt lähempää tuttavuutta nuotion äärestä löytämiemme miesten kanssa. He olivat tulleet lounaasta ja heidän nimensä oli Pine. Kaikki he olivat pitkiä ja komeita, niin isä kuin pojat, hidasliikkeisiä ja vaiteliaita. Isa oli noin kuusikymmenvuotias ja nuorin poika kuudentoista korvilla. Joka pojalle oli isä antanut jonkun ihailemansa sankarin nimen. Tutustuimme siis David Crockett Pineen, Kuvernööri Boggs Pineen, Presidentti Tyler Pineen ja Vanha Hickory Pineen — nuorin oli, kuten huomataan, ruumiillistunut ristiriita. He käyttivät kaikki ensimmäistä nimeään — Kuvernööriä, Presidenttiä ja Vanhaa — ilman että kukaan huomasi niissä mitään hassunkurista.

Pine poikineen innostui heti kostosuunnitelmaamme. Intiaanit olivat yrittäneet siepata hänenkin hevosensa ja pojat suorastaan kiehuivat vihasta. Päätimme kuitenkin valmistautua huolellisesti rankaisuretkeen ja niin lähdimme aamunkoitteessa takaisin leirillemme, missä Johnny ja Don Gaspar levottomina meitä odottelivat.

Don Gaspar ilmoitti haluavansa lähteä mukaan intiaaneja etsimään, sillä Vasquezhan oli kuulunut hänen kansaansa. Kun emme kuitenkaan voineet jättää leiriä vartijatta, ilmoittautui ukko Pine vahtipalveiukseen. Arpa määräsi minut hänen kumppanikseen. Muut eivät kauan siekailleet, tarkastivat hiukan aseitaan, ja nousivat ratsaille. Pine muisti vielä kehottaa nuorintaan pitämään huolta päänahkojen nylkemisestä.

Kahtena seuraavana päivänä pysyttelimme visusti leirin vaiheilla pitäen laaksoa ja jokea silmällä. Vasta kolmantena päivänä palasivat toverimme. He ajoivat edellään puolta tusinaa poneja, jotka Kuvernööri Boggs heti vei aitaukseen. Ukko Pine tutkiskeli poikiaan innokkaasti. Vanhan vyössä roikkui monias märkä, punainen, raskas hiustukko, ja ukon silmät välähtivät.

— Näen, että olet totellut käskyä, kuten hyvä poika ainakin, myhäili vanhus.

Minä olin niin kuohuksissani, että tuskin saatoin pakoittautua tervehtimään Pinen poikia. Myöhemmin katosi kuitenkin tuo vastenmielisyyden tunne, kun opin tuntemaan heidät yksinkertaisina, rehellisinä ja suorasukaisina ihmisinä. Heidän kamalat tekonsa johtuivat pikemminkin täällä vallitsevista tavoista kuin myötäsyntyneestä raakuudesta.

Johnny kertoi sitten yksityiskohtaisesti retkikunnan seikkailuista ja taistelusta intiaanien kanssa. Suurin osa punanahoista oli päässyt pakoon, mutta heidän kylänsä oii poltettu kokonaan.

Tämänjälkeen eivät intiaanit häirinneet meitä enää kertaakaan
Porcupinessa ollessamme.

RYÖSTÖ.

Miten olikaan, näytti onni yhtäkkiä kääntäneen meille selkänsä. Don Gasparin ensimmäistä malariapuuskaa seurasi toinen ja kolmas. Taudinidut olivat luullakseni tarttuneet meihin kaikkiin Sacramenton rämeissä ja vain kova työ ulkoilmassa oli estänyt meitä sairastumasta aikaisemmin. Kahden kuukauden aikana oli nyt säännöllisesti joku meistä kuumeen kynsissä. Onneksi oli Yank kuitenkin varannut mukaansa aimo määrän kiniiniä.

Seikkailu ei enää miellyttänyt meitä niin suuresti kuin tänne saapuessamme. Kultaa löydettiin edelleenkin, mutta se ei enää kannustanut meitä käyttämään aikaamme huolellisesti. Tarvitsimme kaiketi lomaa. Rupesimme keskustelemaan kaupungissa käynnistä ja sensellaisesta, ja työ maistui yhä enemmän puulta.

Pinen perhe oli leiriytynyt naapuristoomme. He rakensivat oivallisen hirsimajan ja ryhtyivät rauhallisesti työhön »kultarannalla». Eräänä päivänä tulivat he odottamatta luoksemme, ja kertoivat saaneensa tarvitsemansa kultamäärän kokoon. He aikoivat nyt lähteä alamaihin etsimään itselleen sopivaa viljelysmaata.

Pinen joukon poistuttua rupesimme pohtimaan kultasaaliimme säilytysmahdollisuuksia. Omaisuutemme kohosi jo kolmeenkymmeneenviiteentuhanteen dollariin ja Bagsby oli kovin äkeissään havaitessaan, että tuollaista aarretta säilytettiin leirissä.

— Intiaanit ovat jo oppineet käsittämään kullan arvon, sanoi hän. He tietävät meidän olevan täällä ja että meillä täytyy olla sievä määrä tuota kallista metallia. En suurestikaan ihmettelisi, vaikka saisimme vielä minkämoisen rosvojoukon hyvänsä kimppuumme. Parasta olisi lähettää kulta pois.

Don Gaspar yhtyi häntä kannattamaan, samoin Yank, Buck Barry ja Missouri Jones. McNally, Jonnny ja minä taas väitimme, että voisimme paremmin suojella kalleuksiamme täällä leirissä. Kuten arvata voitte, veivät vanhemmat miehet lopulta tahtonsa perille, ja vihdoin sovittiin, että Yank, Buck Barry ja Don Gaspar lähtisivät kuljettamaan kultaa Sutter’s Fortiin.

He painuivat taipaleelle aikaisin aamulla. Viime hetkessä muutettiin suunnitelmaa vielä sikäli, että Yank, Barry ja Don Gaspar ratsastaisivat yksin vain italialaisen ystävämme majalle asti. Johnny ja Missouri Jones sekä minä lähtisimme leiristä myöhemmin liittyäksemme kultakuormaston saattueeksi kaiken varalta.

Näin tehtiinkin, ja saatettuamme tovereitamme asumattoman alueen läpi palasimme jälleen leiriin keskiyön tienoissa.

Olimme ratsastaneet nopeasti ja olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä laskeutuessamme satulasta. Keitimme hiukan ruokaa ja lämmittelimme liekkien ääressä. Tunnin olimme ehkä siinä istuskelleet kun yhtäkkiä kuulimme kiivasta kavionkapsetta lähistöltä. Tartuimme pyssyihimme ja tuijotimme pimeyteen. Pian rauhoituimme kuitenkin, sillä eräs tulijoista vihelsi kimeästi ja tunsimme heti Buck Barryn.

Syydimme heille kysymyksiä joka mies. Miksi he olivat palanneet? Mitä oli tapahtunut? Missä oli Yank? Oliko jotakin hullusti?

Don Gaspar oli aivan uupunut ja hän jaksoi vain väsyneesti pudistaa päätään. Barryn silmät salamoivat.

Vaikenimme äkkiä. Tunsimme vaistomaisesti, että yksikin väärä sana nyt voisi aikaansaada korvaamattoman vahingon. Mutta itsekussakin meistä syntyi heti hämäriä epäluuloja ja raivoisa kiukku kuvastui jokaisen katseesta. Johnny aukaisi suunsa ensiksi.

Barry alkoi valmistaa itselleen haukattavaa. Don Gaspar kiinnitti hevosensa liekaan ja sytytti savukkeen.

Hän kertoi sitten lyhyesti ja täsmällisesti tapahtuneesta onnettomuudesta. Seurue ei ollut vielä päässyt asutuille seuduille, kun metsästä yhtäkkiä oli hyökännyt kaksi rosvoa, joista toinen uskomattoman nopeasti oli vanginnut Yankin köysisilmukalla. Don Gaspar oli ampunut heti, mutta osunut hevoseen. Barry oli hypännyt satulasta ja hevonen suojanaan ampunut rosvoista toisen. Rosvot olivat nyt saaneet apua tovereiltaan, ja tuotapikaa oli koko joukkio kadonnut vuoristoon.

Barry ja Don Gaspar olivat heti rientäneet maassa makaavan Yankin luo. Hän oli tosin vielä hengissä, mutta hevoset olivat kavioillaan ruhjoneet hänet pahanpäiväisesti. Barry ja Don Gaspar olivat koettaneet nostaa häntä pystyyn, mutta havaitsivat heti, että hänen toinen jalkansa oli poikki.

Vähän myöhemmin oli paikalle osunut kullankaivajajoukko, joka oli kuullut äskeiset laukaukset. Tulokkaat kertoivat arvelevansa rosvon kuuluneen Andreas Amijon sakkiin. He suostuivat korvausta vastaan auttamaan Barrya ja Don Gasparia, niin että nämä lopulta saivat onnettoman Yankin toimitetuksi kaupunkiin, joka nyttemmin oli muodostunut kuliankaivajaleirin paikalle. Siellä oli Yank uskottu erään ystävällisen kalifornialaisperheen hoiviin.

— Kullasta on suunnilleen puolet jälellä, lisäsi Don Gaspar. Suurin osahan oli, kuten muistatte, annettu Yankin kuljetettavaksi.

Aamun sarastaessa istuimme vielä sammuneen nuotion ääressä masentuneina, kostonhaluisina ja kyllääntyneinä koko maailmaan.

TAPPELUPUKARI.

McNally ehdotti ensimmäisenä, että jälelläoleva kultamäärä jaettaisiin tasan kaikkien kesken. Sitten saisi jokainen huolehtia omasta osuudestaan.

Suostuimme heti. Punnitsemiseen kului melkein koko aamupäivä. Johnny ja minä päätimme samalla vakaasti lähteä pois Porcupinesta. Mittamme oli täysi. Bagsbykin sanoutui irti ja hämmästykseksemme ilmoitti myös Don Gaspar aikovansa jättää seudun.

Puolipäivän tienoissa kasasimme kokoon tavaramme ja illan suussa olimme jo matkamme päämaalissa, kullankaivajakaupungissa.

Ratsastimme kaupungin pääkadun päästä päähän ja poikkesimme sitten Don Gasparin ohjaamina erääseen siirtolan laidassa olevaan pieneen hirsimökkiin. Koputimme ovelle ja hetken kuluttua sen avasi lihava, hiukan likainen, mutta ystävällisen näköinen kalifornialaisnainen.

Suureksi iloksemme oli Yank hengissä. Hän tervehti meitä heikolla äänellä, mutta silminnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Huomasimme heti, että hän oli saanut huolellista hoitoa. Kuitenkin oli hän huonoissa voimissa, arvatenkin sisäisten vammojen vuoksi, ja minä selitin heti, että hänen oli viipymättä saatava lääkärin apua.

Riensin kaupunkiin ja etsin käsiini erään vanhan tuttavani, punakan hotellinisännän, joka laittoi neekeripojan lääkäriä hakemaan. Tämä saapuikin pian. Kerroin hänelle lyhyesti Yankista.

— Annan kernaasti apuani, sanoi hän. Pete, sinä musta lurjus, mene hakemaan laukkuni, ja pian!

Neekeripoika kipitti tiehensä ja palasi tuokion kuluttua lääkelaatikkoa kantaen.

Lähdimme kadulle. Aurinko paahtoi kuumasti ja minä hikoilin pahanpäiväisesti. Lääkäriin ei lämpö näyttänyt tekevän mitään erikoista vaikutusta. Sivuuttaessamme erään kapakan olimme törmätä muutamaan punakkaan mieheen, joka juuri astui portailta kadulle. Hän ei ollut aivan tolkuttomasti päihtynyt, mutta aimo naukun hän nähtävästi oli ottanut. Pahansisuinen veikko hän tuntui olevan, sillä hän tapaili kiireesti pistooliaan ja murisi kiukkuisesti. Tri Rankin, joka heti oli väistänyt häntä, virkkoi:

— Noin viikko sitten sanoin teille, Malone, että teidän joko on lakattava juomasta tai antauduttava minun hoidettavakseni. Toistan sanani nyt.

Saavuimme vihdoin Yankin majapaikkaan. Tri Rankin syventyi heti tutkimaan onnettoman kumppanimme tilaa käsitellen häntä melkeinpä kuin elotonta esinettä. Hetken kuluttua hän totesi, että Yankin sääri oli katkennut, jotapaitsi kaksi kylkiluuta oli poikki ja muitakin vammoja oli lukuisasti. Kätevästi hän sitten suoritti leikkauksen ja neuvoi kalifornialaiselle emännälle, miten potilasta oli hoidettava.

Lääkärin mentyä pidimme neuvottelun. Don Gaspar ilmoitti mutkattomasti, että hän aikoi palata omistamalleen rancholle , löydettyään »sekä kultaa että ystäviä». Bagsby kaipasi takaisin vuoristoon, karhujen ja muun suuren riistan pariin.

Puristimme heidän käsiään ja erosimme. Yank sanoi viihtyvänsä mainiosti emäntänsä hoivissa, ja niin pääsimme Johnny ja minä hoitamaan omia asioitamme.

Lähdimme maleksimaan pääkadulle jutellen kullankaivuun jatkamisen mahdollisuuksista. Kumpikin olimme kyllästyneitä sorassa ja liejussa möyrimiseen, mutta emme keksineet juuri muitakaan ansiomahdollisuuksia. Siinä kävellessämme saavuimme hotelliin luo, ja menimme sisään. Suuren huoneen seinällä huomasin heti julistuksen, jossa ilmoitettiin, että eräs kansalaiskomitea San Franciscossa maksoi palkkion jokaisen »Koirien» järjestön jäsenen vangitsemisesta.

— Näin erään noista lurjuksista tänään, sanoi hän. Tunsin hänet merkillisestä sinisestä arvesta toisessa poskessa. Olen aivan varma, että näin hänet San Franciscossa. Tässäpä havaitsenkin ansiokeinon.

Hotellin omistaja katsoi Johnnyä uteliaasti. Tarjoilupöydän ääressä vetelehtivät miehetkin silmäsivät meitä. Jatkoimme julistuksen lukemista irvistellen runsaille »tyylikukkasille», ja Johnny tuntui oikein hilpeältä. Äkkiä aukeni ovi ja muuan roteva mies astui sisään parin äänekkään toverin seuraamana. Hän oli punatukkainen ja parrakas, ja hänen poskessaan oli sinertävä, tähden muotoinen arpi.

— Missä on se kirottu nulkki, joka aikoo ansaita pyydystämällä minut? raivosi tulokas.

Jähmetyin paikalleni, sillä havaitsin heti, että olimme pahemmassa kuin pulassa. Mutta Johnny oli tempaissut revolverinsa esille samassa silmänräpäyksessä kuin ovi aukeni, ja nyt hän loikkasi keskelle huonetta, tyrkäten aseensa riitapukarin leuan alle.

— Tuki suusi, koira, lausui hän hiljaa, mutta selvästi. En suostuisi vastaanottamaan rahoja kurjasta ruhostasi muualla kuin ehkä liimatehtaassa, jonne sinä muuten heti joudutkin, jos uskallat yrittää edes irvistystä.

»Koira» oli ällistynyt pahanpäiväisesti ja seisoi kuin paikalleen naulittuna.

— Aion jäädä tälle paikkakunnalle, ilmoitti Johnny, ja koska vastaisuudessa haluan olla rauhassa teidänkaltaisiltanne roistoilta, varoitan teitä nyt kerta kaikkiaan. Ensi kerralla ammun ehdottomasti! Ja nyt — täyskäännös, mars!

Isokokoinen mies totteli vitkastelematta. Hänen seuralaisensa kompuroivat tarjoilupöytää kohti. Johnny iski heihin kiukkuisen katseen, joka pani heidät lisäämään vauhtia.

— Johnny, sinä olit loistava! ihastelin minä kadulle päästyämme. En olisi koskaan uskonut sinulla olevan noin paljon sisua.

— Huono alku. Nyt olemme merkittyjä miehiä täällä. Saamme hiipiä varpaillamme koko ajan nahinaa välttääksemme. Voi, vieköön minut horna!

Kehoitin häntä lähtemään takaisin Porcupineen, mutta Johnny kieltäytyi, kun kerran oli ilmoittanut jäävänsä tänne. Poistuminen olisi näyttänyt paolta.

Kävimme illalla tapaamassa Yankia, mutta hän nukkui, ja palasimme häntä herättämättä leirillemme. Siellä odotteli meitä eräs Danny Randall-niminen naapuri, joka oli kuullut kerrottavan seikkailustamme hotellissa. Randall oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kylmäveriseltä näyttävä mies, ja häntä huvitti suuresti kertomuksemme »Koirasta». Meistä tuli hyvin pian ystäviä ja sittemmin olimme useasti yhdessä, toimiessamme olojen järjestämiseksi tällä lakeja ja järjestystä vailla olevalla paikkakunnalla.

ITALIAN BAR.

Seuraavina viikkoina tutustuin melkein paremmin kuin olisin toivonut Italian Barin — se oli kullankaivajakaupungin nimi — oloihin. Kaupunki oli aivan erään alkuasukasten poskessa, ja siksi olivatkin kenties sitä ympäröivät kulta-alueet löydetyt verrattain myöhään. Ne olivat olleet ikäänkuin tarjottimella, minkävuoksi niitä ei heti huomattu.

Vakinaisesta asujamistosta työskenteli suunnilleen kolme neljännestä kullankaivuussa. Kymmenet eri kansallisuudet ja yhteiskuntaluokat olivat edustettuina. Illan tullessa painui suurin osa asumuksilleen levätäkseen hiukan rasittavasta työstä, mutta toiset kuljeksivat yötä myöten kaupungilla kaikenlaisissa pimeyden töissä. Toisinaan tapahtui tappoja, usein varkauksia, mutta ajan mittaan ne eivät enää pystyneet herättämään erikoista hälyä. Kenelläkään ei ollut niin lukuisia ystäviä, että olisi voinut panna yleistä mellakkaa toimeen.

Kaikki tutkimukset suoritettiin sunnuntaisin. Kokousten välinpitämättömät ja huolimattomat osanottajat langettivat melkein aina saman tuomion: murha on tehty itsepuolustukseksi. Joskus harrastettiin jonkinlaista summittaista oikeudenjakamista, joka pani vereni kuohumaan. Kevytmielisyys löi leimansa kaikkeen. Meksikolaiselle varkaalle saatettiin ensin ehdottaa raippoja, sitten esitti joku, että tuolta syntiseltä kiskottaisiin korvat irti, ja lopulta annettiin miehen »mennä helvettiin».

Väestön hylkyainekset kokoontuivat vihdoin erään Morton-nimisen miehen ympärille, ja kun tämä näin sai voimansa vahvistetuksi, katosivat pian viimeisetkin turvallisuuden ja järjestyksen rippeet. Ryöstöt ja mitä raaimmat murhat alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Muuan Tom Cleveland ammuttiin keskellä katua. Morton oii julistautunut sheriffiksi ja otatti murhaajat kiinni. Hän valitsi myös valamiehet oikeudenistuntoon, toimien itse puheenjohtajana. Valamiehet vapauttivat murhaajat, ja väkivallanteot kukoistivat entistä rehevämmin.

Yank oli vähitellen parantunut sikäli, että pääsi jotenkin liikkumaan. Kaupunkiin hän ei kuitenkaan vielä jaksanut kävellä. Siksipä kokoonnuimmekin tavallisesti iltaisin hänen asunnolleen aikaa tappamaan ja asioista keskustelemaan. Johnny oli yhdessä Danny Randallin ja Vanha Pinen kanssa antautunut tavarankuljettajaksi, ansaiten sieviä summia; minä taas huuhtelin kultaa vanhaan tapaan. Iltahetkinä kerroimme päivän aikana näkemistämme ja kokemistamme, ja kun tarinoimiseen kyllästyttiin, pistettiin lauluksi. »Oo, Susanna!» kaivettiin kätköstä esille ja opittiin toinenkin renkutus, josta nyt enää muistan vain kaksi kamalaa säkeistöä:

Rampa Jesse, rautakatto, harrasti vain pahaa; pikkusormen perkeleelle möi. Silti oli Rampa Jesse aina ilman rahaa; ilmaiseksi atriansa söi.

Rampa Jesse kuoli pois ja hänet vietiin hautaan aivan kuten viedään kaikki muut. Manalassa piru kytki Ramman Jessen rautaan, mullan alla mätänivät luut.

Viikot kuluivat ja Yankin tervehtyminen edistyi ripeästi. Ryhdyimme jo tulevaisuudensuunnitelmiin, kunnes yhtäkkiä, eräänä yönä, tapahtui jotakin, joka teki kaikki lähimmät aikomuksemme tyhjiksi. Mortonin sakki murhasi Yankin isäntäväen ja ryösti toverimme omaisuuden. Yank oli, Herran kiitos, murhan sattuessa kaupungilla.

Tämä murha ja sitä lähinnä seuranneet tihutyöt saivat vihdoinkin kunnollisimmat miehet liittymään yhteen. Muodostettiin turvallisuuskomitea, jonka johdossa oli Danny Randall, ja nyt aloitettiin suuri puhdistustyö, joka kesti viikkoja. Morton ja hänen rikostoverinsa hirtettiin julkisella paikalla ja järjestys palautettiin. Johnny, Yank ja minä olimme Danny Randallin lähimpiä miehiä, samoin McNally, ja koetimme parhaamme mukaan tukea häntä hänen toimissaan. Rohkeimmat roistot yrittivät vielä jälkeenpäinkin uhkailla rauhallisia asukkaita, mutta heidän suunsa tukittiin heti. Yhteiskunta oli oppinut tuntemaan itsensä, ja pelko oli poissa.

NELJÄS OSA.

KOHTALO.

SADETTA.

Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet. Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.

Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa, lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.

Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.

Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa, että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.

Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.

Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti vihaisesti.

Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.

Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.

— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa teltta pian kuin seula.

— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.

Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi, mutta pelastunut hengissä.

Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.

Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.

— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen lohdutus, mutisi uninen Johnny.

Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta, vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.

Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt tyhjennettiin niskaamme.

— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan altaaseen, saatikka pilveen.

Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt näyttämään korkokuvilta.

— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on kerrankin kuraa!

Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun, mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille, missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten hoivaamaan likaantuneita eläimiä.

Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.

— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään, huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni kaivannolle.

Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan — taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen toisensa jälkeen.

— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla jälellä.

Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön.
Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa.
Vettä tuli kuin saavista kaataen.

Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa mahdollisimman tyyninä.

Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja lähdimme kaupunkiin.

Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän, mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut suoksi.

Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan Bella Unioniin.

— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.

Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan liikeasioista.

— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja
Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.

— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan. Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat? kysyi hän Johnnyltä.

— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti
Johnny.

— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.

Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal, joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.

Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan. Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian alavalle maalle.

Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen summa.

Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille. Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.

Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo 1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta synkkää muistoa näiltä main.

PALUUMATKA.

Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.

Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita, toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.

Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota lukuun desperadoja ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen oli huonolla käsialalla töherretty:

»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni, mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja tavarat ovat toisten omaisuutta.»

Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä. Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä. Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:

»Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan,
vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»

Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan mielentilaa.

Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan. Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle. Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin, ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti päivänsä metsällä.

Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.

— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata aivan lähellä.

— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä, ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu. Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo. Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.

— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.

— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi ukko Pine.

Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu korjatuksi.

— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei vielä kysytä erikoisesti.

— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien ja preeriasusien kanssa.

— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä puutavaraa.

— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa kotipuolessakin.

Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.

Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa. Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.

Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.

Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon, Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät. Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.

Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä, joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.

— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies vastaukseksi tervehdykseemme.

Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.

Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi sakeita mustia pilviä.

Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.

Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli maalattu nimi, McKim .

— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi virkalakkiniekka.

— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan köyteen.

— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja tämä vene?

Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan nelisentoistavuotiaan pojan.

— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia huopia?

— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.

— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu jossakin…

— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.

— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.

— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja huovat.

Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa.
Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.

— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja, täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?

— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen hiukankin mainittavaan aallokkoon.

Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia.
Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli siunaaman lepohetki.

Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla, kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti, tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea, siitä ei mihinkään pääse!

Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä palaavia miehiä. Kun McKimllla matkustaminen edellytti täyteläistä lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita joukossamme!

Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä takaani kuulin huudon:

Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin. Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä tapahtui.

— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän. Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen koommin nähty.

— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.

Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen, ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän jälleen joukossamme.

Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan, vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.

Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.

— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut.

Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan hirvittävästä taakastaan.

Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle kovien ponnistusten jälkeen.

— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!

— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?

— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla. Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.

Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.

JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.

Saavuimme San Franciscoon aikaisin iltapäivällä, ja hämmästyimme kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen, sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu, jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia. Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja, ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan melkoista kuulijakuntaa.

Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen taskussaan.

— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!

— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.

Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti» osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon nähtävää.

Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.

— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi ihastuksesta.

— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!

Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.

— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut. Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita, eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään, musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista. Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla käännyttää koko tämän kaupungin.

Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin saarnan päätyttyä.

Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman. Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia. Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin, mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.

Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka seinää vieläkin koristi laivan nimi, Niantic .

— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?

Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia, häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.

Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.

— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!

Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut kuonoaankaan.

— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta ilman että se viitsii murahtaakaan.

KOHTAAN TALBOTIN.

Kaikkialla näimme uusia taloja, joista eräät olivat huolellisesti rakennetut ja ulkoapäinkin hauskan näköiset. Ja entisen säkki- ja tynnyrisillan korvasi nyt paksuilla laudoilla päällystetty, kunnollinen jalkakäytävä. Kaupungin keskipisteenä oli edelleenkin plaza, mutta sen ympärillä oli jo useita arvokkaita ja hyvin hoidettuja katuja. Vaatekauppoja oli lukuisia, useimmat tietenkin juutalaisten käsissä, ja myöskin ravintoloita ja pelisaleja oli saatu lisää. Kohtasimme muutamia tuttujakin, m.m. Panaman kapteenin. Hän muisti meidät heti ja rupatteli hetken kanssamme. Tuokion kuluttua tiedusteli Johnny häneltä, tiesikö hän kauppiasta, joka maksaisi kunnollisen hinnan kauniista timantista.

Jalokivikauppa olikin suurenmoinen liikeyritys. Siellä oli tavaton varasto sormuksia, ketjuja, koristeneuloja, isoja ja pieniä taskukelloja ja megafooneja eli n.s. »huutajia». Viimemainitut esineet olivat kaiketi halutuimpia, sillä näimme sadottain keiloja ja tuhansittain »huutajia». Niitä oli rivissä hyllyillä, ja nipuissa pitkin seiniä naulojen ja koukkujen varassa. Enimmäkseen olivat ne hopeasta tai kullatusta hopeasta tehtyjä. Oli siinä yksinkertaista ja siselöityä, kaiverrettua, puserrettua ja pakotettua kalua, ja joka esineeseen oli varattu melkoinen sileä laikku nimeä tai nimikirjaimia Varten. Kun Johnny oli saanut kauppansa päätetyksi, huomautin jotakin megafooneista. Jalokivikauppias hymyili, luoden laivuriin lystikkään katseen.

— Kiitolliset matkustajat kysyvät niitä usein, sanoi hän, antaakseen niitä lahjoiksi laivureille onnellisesti päättyneen merimatkan jälkeen.

— No, se on varma! huusi hän. Totisesti! Minulla on vähintäin tusina noita viheliäisiä kapineita. Ja koska äsken olen taas palannut »onnellisesti» päättyneeltä matkalta, ilmestyy kaiketi pian lisiä varastooni. Voi, hyvä Jumala! jatkoi hän erään matkustajajoukon samassa tunkeutuessa liikkeeseen, — täällähän niitä halvattuja jo tuleekin. Lähdetään kiiruusti pois!

Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken kuluttua osasimme kadulle.

— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat tuikut.

Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.

Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.

— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä monilukuiset vieraanne ovat tänään?

Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut tarpeekseen.

— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä kuitenkin katsomaan tyttölasta.

— Aivan niin, mutisi Billy välinpitämättömästi. Siellähän muutkin ovat.

»Veranta» oli plazan varrella ja väkeä siellä oli niin etteivät läheskään kaikki mahtuneet sisään. Tarjoilupöydän takana työskenteli viisi naukunsekoittajaa otsansa hiessä. Tyttö — ja kaunis tyttö lisäksi — kurkotti laseja pöydän yli ja kokosi maksuja.

— Kunnon tyttö, kehuskeli laivuri, tarkasteltuaan hetken tuota yksinäistä lammasta susien joukossa. — Ei tänne muutoin näin kovasti asiakkaita kertyisi. Huonompaa lajia meillä näet on jo entuudestaan.

Me emme yrittäneetkään tarjoilupöydän läheisyyteen, vaan lähdimme tovin kuluttua takaisin kadulle. Kapteeni jätti meille hyvästit ja lähti omille asioilleen. Hänen ohjeittensa mukaisesti lähdimme The Newyork Tonsvrial Emporiumiin, missä meitä hierottiin ja hinkattiin ja puhdistettiin viidestä dollarista mieheen. Tämänjälkeen laittauduimme vaatetusliikkeeseen hankkimaan uusia pukineita. Vanhat rääsymme viskasimme kadulle, missä ennestään muun töryn joukossa oli kasottain hylättyjä vaatekappaleita.

— Olen kuin uudesti syntynyt, virkkoi Johnny. Mutta ennenkuin jatkan matkaani on minulla pikku velvollisuus täytettävänä.

— Velvollisuus. Minun on otettava ryyppy tuossa lasipilaritalossa — mikä sen nimi nyt lieneekään.

Seurasimme häntä »Arcadeen», joksi anniskelua sanottiin. Kuokkavieraat alkoivat heti liikehtiä. Johnny kääntyi heihin erittäin ystävällisen näköisenä.

Lasit täyttyivät. Johnny kohotti omaansa. Muut seurasivat esimerkkiä ja ryyppy kulautettiin janoisiin kurkkuihin. Tyhjät lasit paukahtivat yhtaikaa pöytään.

— Ja nyt me maksamme ryyppymme, kukin omasta puolestaan, jutteli Johnny edelleenkin hilpeänsävyisesti.

Kuokkavieraat tuijottivat häntä ällistyneinä. Muuan heistä murisi uhkaavasti, mutta Johnnyn tiukka katse vaiensi hänet pian. Joku yritti nauraa. Ennen pitkää oli kuitenkin jokainen suorittanut maksunsa. Pöydän takana seisoi suuresti huvitettu Billy. Kun Johnny ojensi hänelle hyppysellisensä kultahiekkaa, työnsi Billy hänen kätensä takaisin.

— Siinä tapauksessa kiitän kohteliaimmin, herra, lausui Johnny höylimmällä tavallaan. Poistuimme.

Kadulle tultuamme valitti Johnny, että hän oli väsynyt. Sitten ehdotti hän, että lähtisimme etsimään käsiimme Talbotia. Panipa vielä vanhan, kuluneen hammasharjansa pantiksi siitä, että Talbot tällä hetkellä oli kaupungin tunnetuimpia henkilöitä.

Hammasharja pelastui. Ensimmäinen vastaantulija jo tiesi meille kertoa, missä Talbot Ward asui. Lisäksi ilmoitti hän, että Ward Block nyttemmin oli melkein valmis. Meidän ei ollut ensinkään vaikea löytää Talbotin asuntoa, erästä Montgomery-kadun varrella olevaa hotellia. Konttoristi puhui Talbotista suurella kunnioituksella ja ilmoitti meille, että varmasti tapaisimme Talbotin jollakin lukuisista liikepaikoista tai Ward Blockilla. Kiitettyämme häntä ohjasimme kulkumme suoraa päätä Ward Blockille. Olimme kaikki uteliaita näkemään tämän rakennuksen.

Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella, sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat. Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.

Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia. Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se sietänyt pitkiä vaelluksia.

Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun, mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti. Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode. Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.

— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu ulkosalla joka tapauksessa.

— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi kunnes sade taukoo, naureskelivat he.

Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.

Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä, oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa, mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään. Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys, ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani. Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot etualalle.

Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään. Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.

Hän ojensi sanaakaan sanomatta kellonsa nähtäväkseni osoittaen sen taulua — revolverin piipulla!

— Laupias taivas! huudahdin ja purskahdin äänekkääseen nauruun. —
Luuletko minua rosvoksi, Talbot?

KULTAINEN HÄMÄHÄKINSEITTI.

Hän pisti nopeasti kellon ja revolverin taskuunsa ja tarttui ilosta huudahtaen molempiin käsiini.

— No, no, no! huusi hän uudestaan ja yhä uudestaan. Miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut taas. Minullahan ei ollut aavistustakaan, missä oikein oleskelitte ja mitä puuhasitte! Miksette kirjoittaneet minulle koskaan?

— Enpä tiedä, vastasin hiukan hämilläni. — En usko, että mieleemme koskaan juolahtikaan, että olimme kirjoitustaitosia.

Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän ihastuneena ylistää San Franciscoa.

— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain, Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan, mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita tuolla pohjoisessa…

— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko hyötymaata saisitte merenpohjasta.

— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan, niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.

Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.

Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme. Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme — vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin — ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä ja yksityiskohtaisia tietoja.

— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.

— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa. Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt. No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.

— Siellä veivät rosvot meiltä kaiken muun paitsi mitä ehdimme sinulle lähettää, myönsin huolestuneena.

— En ole pystynyt ansaitsemaan senttiäkään aina rosvojen hyökkäyksestä lähtien, selitti Yank mutkattomasti, ja olen Frankille velkaa koko joukon. Luulin, että minulla olisi noin tuhatviisisataa dollaria, mutta loppujen lopuksi on kyllä omaisuuteni paljon pienempi.

— Minun osuuteni on huut hiidessä, virkkoi Johnny, eli tarkemmin sanoen
Sacramentojoen pohjassa, aivan kuten Frank äsken kertoi.

— Minulla oli melko hyvä menestys Italian Barissa, sanoin minä.
Huuhdoin siellä kaksisataakuusitoista unssia kultaa.

— Toisin sanoen suunnilleen kolmetuhatta dollaria, lisäsi Talbot. Sinähän olet oikea pohatta, Frank Munroe! No, minulla on aivan täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin silläkin taholla siis. Luulenpa — mutta ehkä on viisainta jättää loput selvityksistä toiseen päivään. Nythän on jo kovin myöhä. Voi, taivahan taatto! Kello on kolme, pojat!

Kukapa olisi uskonut? Väkeä oli liikkeellä melkein yhtä runsaasti kuin keskellä päivää. Saatoimme Talbotin hänen hotelliinsa, ja siellä onnistui hänen hankkia meillekin yösijat.

Ei suotu meille pitkää unta. Huolimatta elinvoimasta, jota olimme keränneet ylämaitten terveellisessä ilmastossa, tunsimme suurta väsymystä. Kahteen vuorokauteen olimme tuskin nukkuneet enempää kuin viisi tuntia. Minä kömmin aamulla pystyyn ensimmäisenä, riensin ulos ja heittäydyin nauttimaan lämmöstä hotellinseinustalla kuin mikäkin sisilisko. Olin edelleenkin veltto kuin riepu — seuraus monen kuukauden keskeytymättömästä ponnistelusta ja jännityksestä. Laiskottelin hyvän rupeaman, ajatellen hienolla nautinnolla melkoista osuuttani yhtiössämme. Olihan minulla enemmän kuin kaksituhatta dollaria. Mikään aarre tuo nyt ei vielä ollut, mutta kun on tottunut saamaan korkeintaan kaksitoista dollaria viikossa vaivoistaan, tuntuu kaksituhatta dollaria jo aikamoiselta erältä. Olin heittänyt kaikki toiveet loistavasta menestyksestä, ja nyt havaitsin, että samalla olin menettänyt vissin ylpeyden ja edesvastuun tunteen. Niinkauan kuin rehkin kullanhuuhdonnassa oli minusta tuntunut kuin olisi minun pitänyt saada aikaan yhtä paljon kuin muutkin, jos suinkin mahdollista. Nyt olin irti koko hommasta ja katselin asioita vallan toisin. Olin saanut sievoisen palkkion jännittävästä ja mielenkiintoisesta yrityksestä, joka tuntui milteipä lomalta, vapautukselta arkisesta työstä. Pääsisin takaisin New Yorkiin kolmella tai neljälläsadalla dollarilla, ja perille päästyäni saisin sijoittaa omaisuuteni ja työkykyni mahdollisimman edullisesti.

Talbotkin ilmestyi vihdoin näkyviin, reippaana ja hymyilevänä. Kun olimme syöneet aamiaista, vei hän meidät katsomaan uutta tiilirakennusta. Järjestettyämme joitakin liikeasioita lähdimme uudestaan Arcadeen. Ja nyt antoi Talbot raporttinsa.

Toivon, että muistaisin sen sanasta sanaan, mutta ikäväkseni on se mahdotonta. Voin ainoastaan piirtää lukijoilleni heikon kuvan tästä hetkestä. Istuimme hievahtamatta, Yank, Johnny ja minä, kuunnellen suut auki tuota rohkeata, taitavaa ja tarmokasta taikuria, joka loihti eteemme hohtavan seitin. Hän oli luonnollisesti käyttänyt hyväkseen uuden kaupungin kaikkia eri mahdollisuuksia. Voitto hänen ensimmäisestä yrityksestään — varastolaivoista ja Mentgomerykadun tiilitalon vuokraamisesta — oli, jos muistan oikein, noussut ensi kuukautena noin kuuteentuhanteen dollariin. Osuutensa hän oli sijoittanut kymmenkuntaan eri yritykseen nähdäkseen, mikä niistä oli paras. Päivästä päivään, viikosta viikkoon laajensi hän toimintaansa joka suunnalle. Hän omisti osakkeita laituriyhtiössä, soranottoyhtiössä, rantapalstayhtiössä, katuvalaistusyhtiössä, lankkukäytäväyhtiössä ja uudessa hotellissa. Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän hoitanut tällaisia liikeasioita, ja joka yritys oli lisännyt hänen omaisuuttaan. Kun joku homma joskus harvoin osoittautui huonosti tuottavaksi, jätti hän sen heti, siekailematta ja kaipauksetta. Muistanpa muutaman yksityiskohdankin eräästä tällaisesta jutusta.

MITEN TALBOT ANSAITSI.

— Minusta tuntui, kertoi Talbot, että jauhokauppojen olisi pitänyt vedellä erikoisen hyvin näihin aikoihin. Nykyään tulevat kaikki jauhotavarat Etelä-Amerikasta, joten markkinoita kyliä voi hallita, jos vain on tarpeeksi pääomaa. Kutsuin kokoon neljä täkäläistä rahamiestä ja sovin heidän kanssaan asioista. Teimme välitysmiesten kanssa sopimuksen, jonka mukaan heidän piti tuottaa vähintäin sataviisikymmentätuhatta ja enintään kaksisataatuhatta tynnöriä jauhoja maahan neljästätoista dollarista tynnöriltä. Jokainen liike sitoutui ottamaan jauhoja seitsemänsadantuhannen dollarin arvosta, jotapaitsi ne suostuivat suorittamaan satatuhatta dollaria korvausta sopimuksen rikkomisesta. Jauhot saattoi helposti myydä kahdestakymmenestäviidestä tai kolmestakymmenestä dollarista tynnöriltä, joten yritys tuottaisi sievoisen voiton.

— No, varmasti, myönsin minä. Entä millä tavalta sinä olit mukana yrityksessä?

— Minun piti saada prosentti voitosta. No niin, täällä myytiin hirvittävä määrä jauhoja sovitusta hinnasta — tarkalleen sanottuna kuusikymmentätuhatta tynnöriä — minkä piti tuottaa seitsemänsataatuhatta dollaria. Mutta sitten sattui muuan noita onnettomia keikauksia, jotka aina tulevat sopimattomaan aikaan. Jauhojen hinta laski niin että tavara melkein katosi markkinoilta. Minkätähden? Ovelia temppuja. Tänne on viime aikoina tullut paljon taitavia liikemiehiä. Kaivosseuduilla oli jo tarpeeksi jauhoja moneksi ajaksi, ja ainoa, mikä piti hintoja korkealla, oli epätietoisuus. Ei tiedetty mistä vastaisuudessa tuotettaisiin jauhoja maahan. No, nuo vastatulleet liikenerot ratkaisivat pian tämänkin pulmallisen kysymyksen, ja jauhojemme hinta laski viidestäkolmatta dollarista kahdeksaan! Olimme myyneet kuusikymmentätuhatta tynnöriä. Sopimuksen mukaan oli meidän otettava vastaan vielä yhdeksänkymmentätuhatta, kuuden dollarin tappiolla kultakin. Kansa nauroi ja odotti halpoja jauhoja.

— Sanoin liikekumppaneilleni, että olin oppinut päästämään kuumat esineet käsistäni ennenkuin poltin hyppyseni. Jos jokainen liike maksaisi sakkonsa, menettäisimme suunnilleen neljäsataatuhatta dollaria. Jos taas möisimme jauhomäärän, jonka sitoumuksen mukaan olimme halunneet tuotettavaksi, nousisi tappiomme likipitäen kuuteensataantuhanteen dollariin. Maksoimme siis sakkomme, luovuimme sopimuksesta ja olimme ansainneet kolmesataatuhatta.

— Oliko tuo oikein rehellistä peliä? Mitä sanoivat jauhojen myyjät? kysyin moittivasti.

— Rehellistä? kertasi Talbot. Minkä vuoksi luulet korvauspykälän olleen olemassa? Eiköhän juuri siksi, että otettiin huomioon mahdollisuus, että käyttäisimme sitä?

Niinpian kuin Talbot oli saanut hiukankin rahoja kokoon, sijoitti hän ne johonkin uuteen yritykseen, kunnes lopulta oli osakkaana melkein kaikessa, Presidiosta aina sisäpoukaman rantakaistaleeseen saakka. Hän ja muuan Talbot H. Green olivat hankkineet käsiinsä melkein koko nykyisen Harbour View-alueen kauppakirjat — heidän omistusoikeutensa oli kiistämätön niinpian kuin he suorittaisivat joitakin suurehkoja kiinnityksiä. Lisäksi oli hän sijoittanut Commercial Wharf-osakkeensa vakuudeksi erääseen pankkiin, ja niitä vastaan saamillaan lainarahoilla hoiti hän nyt uljaasti melko raskasta velkataakkaa, jonka oli saanut niskoilleen hankkiessaan rantapalstoja. Talbot jutteli kevyesti summista, joiden rinnalla kullanhuuhdonnalla ansaitsemamme määrät kerrassaan kalpenivat. Rikkain kultalöytö, josta olimme kuulleet puhuttavan, ei olisi riittänyt edes yhteen Talbotin monista yrityksistä. Ja meidän omat vaivaiset saaliimme kutistuivat niin pieniksi, ettemme enää kehdanneet niistä puhuakaan.

Kaikista Talbotin laajoista ja lukuisista yrityksistä oli kuitenkin Ward Block huomattavin. Talbotilla oli osakkeita, kiinnityksiä, maapalstoja ja osuuksia uuden kaupungin joka kolkassa, mutta näistä saamansa tulot käytti hän alusta loppuun suorituksiin, joihin ei muuten olisi millään tavalla saanut tarpeeksi varoja. Lyhennykset ja korot olivat vieneet jok’ainoan välittömästi käytettävissä olleen dollarin — ja muut olivat poissa omistajansa ulottuvilta siksi kunnes hän saisi käsiinsä aarrekammion avaimen. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan vähimmässäkään määrässä.

— Kaikki on sellaista omaisuutta, jonka arvo nousee, sanoi hän. Arvo nousee joka hetki. Minä rikastun istuessani täällä rupattelemassa. Tulevaisuudensijoituksia.

Muun muassa oli Talbot saanut ostetuksi plazan luona tontin, jolle Ward Blockia nyt rakennettiin. Hän oli maksanut osan käteisellä, osaan taas saanut kiinnityksen. Ja nyt hän käytti kaikki rahat, jotka sai irti muista yrityksistään, tämän rakennuksen hyväksi. Siksipä juuri sanoinkin Ward Blockia hänen yrityksistään huomattavimmaksi.

— Rakennustyöt kuuluvat niihin hommiin, joissa tarvitaan käteistä rahaa, tuumi Talbot hiukan ärtyisesti. Sekä työpalkat että rakennusaineet kysyvät rahaa. Mutta toiselta puolen olen aivan selvillä siitä, että hyvin järjestetty, ensiluokkainen liiketalo tässä kaupungissa juuri nyt on arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen rahapaja. Tästä heruu säännöllisiä, kuukausittain suoritettavia käteistuloja. Aivan alusta asti saan vuokrina viisi kertaa enemmän kuin tarvitsen kaikkien muitten liikeyritysteni aiheuttamien kustannusten peittämiseen. Jim Recket on ottanut koko alakerroksen kolmestakymmenestätuhannesta dollarista. Konttorihuoneustoista yläkerrassa saan tuhannesta dollarista ylöspäin kuukaudessa, ja joka soppi on vuokrattu jo etukäteen. Niinpian kuin vuokrat alkavat virrata massiini, on jännitys ohi. Voin ruveta maksamaan kiinnityksiä ja lainoja, ja kun olemme päässeet niin pitkälle, voimme jo pitää itseämme miljoonamiehinä.

Hän kertasi vielä lyhyesti selontekonsa taloudellisesta asemastaan. Plazan luona olevat tontit arvioi hän kahdensadantuhannen dollarin arvoisiksi, talo vastasi kahdeksaakymmentätuhatta, Harbour View’n tonttien arvo oli nyt suunnilleen kaksisataaviisikymmentätuhatta. Aikaa myöten nousisi niiden arvo ehkä kymmenkertaiseksi. Laituriyhtiö suoritti jo osinkoja, ja Talbotilla oii kymmenentuhatta osaketta. Kiinteistöjä oli hänellä siellä täällä — osakkeita uudessa hotellissa — katulaudoitus yleisillä teillä… Kun laskimme erät yhteen ja näimme loppusumman kasvamistaan kasvavan, häipyivät pian kullanhuuhdonta ja muut sentapaiset pikkuseikat näköpiirin taa. Tuijotimme lumottuina Talbotia.

Vasta nyt saimme myöskin tietää, etteivät ne viisituhatta dollaria, jotka olimme lähettäneet Talbotille Hangtnan’s Gulchista, enempää kuin rosvoiltakaan pelastamamme summa suinkaan olleet joutuneet mihinkään pankkiin homehtumaan. Ei suinkaan. Talbot oli pannut ne leikkiin kaiken muun omaisuutensa mukana.

— Tosin en tiennyt oikein, miten olisitte tahtoneet minun niitä käyttävän, sanoi hän, mutta kerran olimme yhtiökumppaneita, niin arvelin, että tein oikein. Onko teillä mitään huomauttamista?

— Ei tietenkään! kiiruhti Johnny vakuuttamaan sydämellisesti ja hartaasti. Minun osuuteni saa kernaasti olla käytettävänäsi.

Ja nyt osoitti Talbot meille, että hän piti meitä yhtiökumppaneinaan tässäkin yrityksessä.

— Merkitsin muistiin päivän, jolloin lähetyksenne saapui, lausui hän, ja tiedän tarkkaan paljonko itse silloin omistin. Lasken sen mukaan teidän osuutenne tässä liikehommassa. Yank ja Johnny saavat niinollen kymmenen prosenttia kumpikin. Frank ja minä olemme järjestäneet välimme jo aikaisemmin.

— Ei tule kysymykseenkään, että suostuisin sellaiseen kauppaan! vastusti hän innokkaasti. Se ei olisi rehellistä peliä. Sinä olet nerokkaasti osannut käyttää hyväksesi rahoja, mutta minä en voi puhtaalla omallatunnolla ottaa vastaan kymmenettä osaa rahoista, jotka sinä olet ansainnut. Olen tietenkin antanut hyppysellisen kultahiekkaa käyttövaroiksi, mutta riittää hyvin, jos annat minulle tuhannen dollarin velkakirjan siitä hyvästä, ja sittenhän voit suorittaa kohtuulliset korot jos haluat. Mutta enempää en voi ottaa vastaan.

— Ei kävele, pojat, sanoi Talbot vakavasti. Teidän viisituhatta dollarianne pelastivat minut hyvin vaikeasta tilanteesta. Ne saapuivat juuri kun minun joko oli haalittava kokoon rahaa tai lyötävä kintaat pöytään. Olin jo pannut joka ainoan pankin, liikkeen ja rahanlainaajan tiukalle, mutta en olisi saanut irti enää kymmentä senttiäkään mistään. Silloin putosivat rahanne kuin taivaasta. Ellette ota vastaan tarjoustani, niin olette kerrassaan —

— Älähän huoli jatkaa, Tal! keskeytti Johnny töykeästi. Jos asia on sillä tavalla, niin —

— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja otatte pikku tuikun kukin.

RAHARUHTINAITA!

Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta, vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin tehdyn sopimuksemme mukaan.

Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.

Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran, ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.

Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme. Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä. Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen. Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina kuin preeriakoirat.

— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa? kysyi Johnny.

Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt. Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.

Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa. Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti metallipalloja ja kultarahaa.

Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien »vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista, eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan perinpohjin.

Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja; ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää. Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden mukaisia.

Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä, vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista, katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta, laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot» jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina. Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta, mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi — telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä, uskallusta ja sitkeää tarmoa.

Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia, reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia. Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina, hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen. Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa, sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan. Jokainen hoiti omaa peliään.

Kaupungilla liikuskellessamme tutustuimme muidenkin yhteiskuntaluokkien jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan. Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi. Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle. Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin ulkopuolella.

Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden koreiden kukkien peitossa.

— Mikäli minä tiedän, huomautti hän hiukan ylpeästi, on tämä ensimmäinen puutarhayritys San Franciscossa.

Takapihalle oli hän laittanut kopin kolmelle kananpoikaselle, kahdelle kanalle ja kukolle.

Katsahdimme ällistyneinä toisiimme. Erä tuntui huomattavan suurelta kun muistimme, mitä hän äsken oli maininnut kirkon rakennusvarojen puutteesta. Hän huomasi silmäyksemme.

— San Francisco on kovin yksinäinen paikka jumalaapelkääväiselle ihmiselle, sanoi hän hiljaisesti. Pahuuden herralla on suuri voima, mutta uskovaisia on vähän. Liha on heikko ja mieli painuu helposti alakuloiseksi. Kun ostin nämä kananpoikaset, ostin myös samalla hyviä toiveita kahdeksantoista dollarin arvosta. Minusta ovat sunnuntaiaamuni tosiaankin sapatti-aamuja nyt kun kuulen kanojen uneliaasti kuhertavan päivänpaisteessa.

Miellyimme hra Tayloriin niin että aina silloin tällöin kävimme auttamassa häntä hänen rakennuspuuhissaan. Eräänä päivänä ilmoitti hän, että hän seuraavana sunnuntaina aikoi plazalla saarnata uhkapeliä vastaan. Keskeytimme työmme hetkeksi keskustellaksemme asiasta.

— Teidän sijassanne en tekisi sitä, sanoin minä. Täkäläiset ammattipelurit ovat ensiksikin plazan omistajia, sitäpaitsi nauttivat he yleistä luottamusta, eivätkä varmastikaan siedä mitään, jota he itse nimittävät turhaksi höpinäksi. Ei ainoakaan heistä epäröisi ampua vihamiestä. En usko, että he antavat teidän puhua rauhassa. Päinvastoin pelkään, että teille koituu suuria ikävyyksiä. Etteköhän voisi peruuttaa aikomustanne? Ajatelkaahan, jos teille kävisi hullusti…

Emme kuitenkaan saaneet häntä muuttamaan päätöstään, vaikka teimmekin parhaamme. Hän aikoi nähtävästi joka tapauksessa esiintyä plazalia.

— Jos se kerran on tahtonne, niin minkäpä sille voi, huokasi Johnny vihdoin. Koetamme joka tapauksessa varjella teitä pahimmalta. Teemme voitavamme, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.

— Mutta minäpä juuri toivon, ettette puuttuisi asiaan ollenkaan, sanoi vanha mies vakavasti. Ei mitään mellakkaa enempää kuin turhia ponnistuksiakaan minun vuokseni. Jos Herramme kerran tahtoo, että saarnaan näille syntisille, niin Hän kyllä taitaa minua varjellakin.

Ja hän pakotti meidät lopulta lupaamaan, ettemme pienimmälläkään tavalla puuttuisi koko asiaan.

— Hän suorastaan etsii vainoa, mutisi harmistunut Johnny, ja saatte nähdä, että hän sitä löytääkin. Ammattipelurit eivät kuunaan salli kenenkään haukkuvan heitä heidän omalla kynnyksellään — enkä tiedä, voinko heitä siitä moittiakaan. Minun kannaltani katsoen ei peli ole mikään erikoisen raskas ja suuri synti.

— Senvuoksi, että itse olette intohimoinen pelaaja, Johnny, täydensi
Yank hitaasti.

— Joka tapauksessa tuo vanha hupakko käyttäytyy typerästi, selitti Johnny, ja hän on yhtä itsepäinen kuin muuli, Hän saattaa minut aivan kuohuksiin! Kunnon vanha veikko siitä huolimatta, enkä haluaisi nähdä hänen joutuvan ikävyyksiin.

Uutinen levisi nopeasti, ja ihmeteltiin suuresti, miten juttu lopulta päättyisi. Ylimalkaan suhtauduttiin saarnaajaan vihamielisesti ja pidettiin hänen aikomustaan yrityksenä rajoittaa toisten vapauksia, mikä taas tietenkin oli aivan anteeksiantamatonta. Kaikki myönsivät, että uskonto ja sensellainen on kylki paikallaan, mutta uskonnolla he tarkoittivat kuluneita, tyhjiä fraaseja. Sunnuntai tuli, ja väkeä kokoontui plazalie sankat laumat. Kukaan ei tiennyt, miten ammattipelurit aikoivat asiaan suhtautua. Nämä arvon kansalaiset olivat vaiteliaita kuten tavallisesti. Mutta selvähän oli, ettei hölypuhetta suvaittaisi ja että häiriötä aikaansaanut kysymys ratkaistaisiin kerta kaikkiaan. Joku lausui ilmi yleisen mielipiteen suunnilleen seuraavalla tavalla:

— Niitä naukuu heti joka nurkassa, ellei kerta kaikkiaan tukita suuta yhdeltä.

Taylor saapui kello kymmenen korvissa ja astui vakain askelin silavatynnörin luo. Parempaa saarnatuolia tai puhujalavaa ei ollut käytettävissä. Hänen ympärillään odotteli vihamielinen, hapanilmeinen kansanjoukko.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Jos liikenneyhteytemme Yhdysvaltoihin olisi niin hyvällä kannalla, että sinne vielä tänään voitaisiin toimittaa tieto niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat muuatta katusaarnaajaa San Franciscossa, niin luulenpa, että aamulehdet huomenna, ne kun eivät ole lainkaan perillä tämän uuden maan asukkaitten luonteesta ja ominaisuuksista, ennustaisivat mellakoita, niin, kukaties verenvuodatustakin. En liioin epäile, etteivät suuret päivälehdet varaisi palstojaan surkean näytelmän kuvauksia varten, jotta heti tietojen saavuttua voisivat lähettää niitä julkisuuteen. Mutta me täällä kaukana lännessä olemme viisaampia. Tiedämme, että olemme äreitä ja pikavihaisia, mutta tiedämme myös, että pidämme rehellisyydestä. Tiedämme, että voimme säädyllisesti kuunnella, mitä jollakin on sanottavaa, vaikka emme hyväksyisikään hänen sanojaan tai katsantokantaansa. Ja verenvuodatusjutuille ja hulluille mellakoista saatamme nauraa, koska tiedämme, miten meidän on käyttäydyttävä ja tunnemme hyvät tavat.

Kun hän näin oli taitavasti kiskonut väkijoukolta myrkkyhampaat, heittäytyi hän pelkäämättä pääaiheeseensa ja selitti mutkattomasti, mitä hän ajatteli pelureista ja uhkapelistä. Kun hän lopetti saarnansa, vaikeni joukko kunnioittavasti. Taylor läimäytti raamattunsa kiinni ja poistui ilman että kukaan nosti sormeansakaan häntä estääkseen. Täydellinen voitto siis.

Sanoakseni totuuden oli hänen saarnassaan paljon totta ja kuulemisen arvoista. Tosin pidettiin kortinpeluuta ja biljaardiakin kunniallisena ajanvietteenä, mutta täytyy myös myöntää, että pelihimo oli saanut paljon pahaa aikaa täälläkin. Oli nähty miesten viskaavan viimeisen senttinsä pelipöydälle. Muistan erään nuoren liikemiehen, joka oli myynyt osuutensa suuressa liikkeessä kymmenestätuhannesta dollarista käteistä, minkä lisäksi hän oli saanut kolme viidentuhannen dollarin arvoista maksuosoitusta. Hänen aikomuksenaan oli ollut matkustaa kotiinsa itään sievoisine omaisuuksineen, mutta yhtäkkiä tarttui häneen pelihimo. Ensi aluksi menetti hän kymmenentuhatta dollariaan. Kahdessa päivässä oli hän päässyt niistä. Epäröityään jonkun aikaa pani hän likoon yhden maksuosoituksistaankin. Se oli pian mennyttä kalua. Pankkiosoitus numero kaksi meni samaa tietä, ja jokainen odotti, että kolmas katoaisi samalla tavalla. Mutta silloin tarttui Jim Recket, joka oli kaikin puoli rehellinen ja kunnioitettava mies, asiaan, ja antoi syntiselle aikamoisen ripityksen.

— Te kirottu hullu, sanoi hän, minä kiellän teitä näyttäytymästä täällä enää. Ehkä joku toinen sietää teitä lähettyvillään, mutta minun huoneustooni ette enää astu. Nyt neuvon teitä menemään entisten yhtiökumppanienne luo. Sanotte heille, että olette käyttäytynyt kuin aasi, ja pyydätte heitä lunastamaan viimeisen maksuosoituksenne muutamasta tuhannesta dollarista. Sitten matkustatte heti höyrylaivalla Panamaan. Laiva lähtee vielä tänään. Ellei asia järjesty, tulette takaisin minun puheilleni!

Panamaan lähtevät höyrylaivat olivat tulvillaan väkeä. Tähän vuodenaikaan oli lähteviä melkein yhtä paljon kuin tulevia. Joku harva oli menestynyt töissään, mutta useimmat olivat saaneet kokea karvaita pettymyksiä. He olivat väsyneitä ja toivottomia ja sairastivat koti-ikävää — heidän ainoa ajatuksensa oli: kotiin ja pian! Me, jotka vielä jäimme San Franciscoon, kadehdimme heitä ja toivoimme voivamme seurata heidän esimerkkiään ensi tilassa. Niistä tuhansista, jotka jäivät Kaliforniaan, oli vain murto-osa päättänyt kotiutua tänne, jäädä tänne ainaiseksi. Useimmat olivat päättäneet kahden, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua palata kotiseuduilleen.

TULIPALO.

Kuukausi kului ja joulunaika läheni. Kaikki valmistuivat viettämään tätä vuoden suurinta juhlaa, ja me niinkuin muutkin yritimme saada työt tehdyiksi niin pian kuin mahdollista, voidaksemme joulupyhinä levätä. Ward Block oli jo valmis. Se oli siivottu ja pantu kuntoon alhaalta ylös saakka. Joka päivä kävi suuria ihmisjoukkoja tätä muhkeaa rakennusta ihailemassa. Kiiltävä sisälaudoitus, suuret peilit, takat ja kipsikoristeet herättivät asianmukaista ihastusta. Kaikki »tuoksui uudelta.» Jokainen myönsi, että talo oli kaupungin suurenmoisin. Johnny, Yank ja minä kulutimme aikaamme näyttämällä taloa vieraille. Kerroimme jokaiselle, joka kuunnella tahtoi, mihin tarkoitukseen kukin huoneista oli aiottu. Alakerroksessa Jim Recket hääräsi hiki hatussa, kantaen ja siirrellen esineitä, jotka tekisivät hänen uudesta El Doradostaan kaupungin hienoimman pelihuoneuston. Tänne oli yleisöltä pääsy kielletty. Huoneusto avattaisiin uudenvuodenpäivänä, mutta sitä ennen ei sinne pääsisi kukaan.

Jouluaattona menimme, kumma kyllä, aikaisin levolle. Kaikki muut kaupunkilaiset juhlivat miten paraiten taisivat, mutta me olimme väsyneet siirrellessämme ja kantaessamme raskaita huonekaluja ja muita talon sisustukseen kuuluvia esineitä. Olimme työskennelleet aamuvarhaisesta saadaksemme kaikki ensiluokkaiseen kuntoon. Pieni melu ei enää meitä pystynyt häiritsemään, vaan saatoimme nukkua puheensorinasta ja muusta hälinästä huolimatta. Nytkin menimme makuulle ja uinahdimme heti huolimatta siitä, että sekä alakerroksessa että makuusuojamme molemmin puolin touhuttiin aika äänekkäästi.

Syvä uneni häiriintyi vasta myöhemmin merkillisellä tavalla. Olin olevinani Porcupinessa jälleen ja näin virran paisuvan. Kuulin selvästi sen valtavan pauhun ja olin Johnnyn kanssa kapuavinani korkeaan honkaan, jotta välttyisimme hukkumasta yhä nousevaan veteen. Voimakas vihuri ravisti ankarasti puutamme ja me pelkäsimme jo olevamme mennyttä kalua. Palasin hitaasti tajuihini, uni kalpeni vähitellen, ja hetken kuluttua heräsin todellisuuteen. Yank seisoi vuoteeni ääressä ja pudisti minua kiivaasti hartioista. Hän oli täydellisesti pukeutunut ja tapansa mukaan kannatteli hän pitkää luodikkoaan toisessa kädessään.

— Nousehan, sanoi hän. Melkein ihan naapurissa on syttynyt suuri tulipalo ja se leviää tännepäin.

Kiskoin kiireen vilkkaa vaatteet ylleni ja kiinnitin vyöni, johon oli kultahiekkani kätketty, uumilleni. Tulen kohina kasvoi joka hetki, ja pelokkaita huutoja ja kiljahduksia kuului tämän tästäkin talon läheisyydestä. Punainen kajastus tunki hotellin hatarien seinien läpi. Syöksyin alas ja tapasin Johnnyn melkein ovensuussa.

— Aikamoinen roihu, huudahti hän. Se alkoi Dennison’s Exchangessa.
Kerrotaan kolmen miehen jo saaneen surmansa.

Plaza oli väkeä aivan mustanaan. Kaikkien kasvot paistoivat punaisina tulen loimossa. Vapaaehtoinen pelastusmiehistö tyhjensi lähimpiä taloja, heittäen kiireessään kaikki ulostuomansa tavarat hujan hajan maahan.

— Vettä ei ole lähempänä kuin lahdenpoukamassa, huusi joku tuttavistamme rynnätessään ohi. — Tässä ei siis ole paljon tekemistä. Mutta palo sammuu kai itsestään jonkun tuokion kuluttua.

Kolme taloa oli jo ilmiliekeissä. Kokonainen tulimeri kohosi tyvenessä ilmassa yötaivasta kohti. Näky oli valtavan suurenmoinen. Huolimattomasti rakennetut talot paloivat kuin paperi ikään. Seisoimme pienellä mäentöyryllä paloa katselemassa kun Talbot huomasi meidät.

— Viiden minuutin kuluttua on tuli sammunut, väitti hän. Mutta mitä arvelette Warren’s Placesta? Arveletteko että sekin on tuhon oma?

— Mutta liekithän kohoavat suoraan ylöspäin, tuumi Johnny, ja — kuten äsken huomautit — tuli on kohtapuolin sammunut.

Viisitoista tai ehkä parikymmentä miestä koetti pelastaa Warren’s Placea tulelta. Heillä oli huopia ja vesisankoja, ja näitä heikkoja apuneuvoja he käyttivät siellä missä vaara näytti suurimmalta. Jokainen kesti aikansa kamalaa kuumuutta, mutta hyökkäsi sitten vilvoittamaan hehkuvia kasvojaan.

— Tulee poikavuodet mieleen, virnisteli muuan kullankaivaja. Tuollaiselta suunnilleen tuntui niihin aikoihin maissinjyvien paahtaminen. Mutta tämä homma on niitä, joihin en halusta puuttuisi.

— Samapa se, kyllä nuo talon pelastavat teistä huolimatta, selitti
Talbot kuivasti.

Melkein samassa kuului pitkäveteinen »aa-ah» kansanjoukosta. Valtamereltä käsin tulla tupsahti äkkiä tuulenpuuska, joka silmänräpäyksessä taivutti suoraan kohti korkeuksia nousevan tulipatsaan kauniisti sivulle. Kun tuuli häipyi, ojentui liekki jälleen, mutta se oli jo ehtinyt sytyttää Warren’s Placen talon ilmituleen.

— Se on paremminkin turvassa, väitin minä. Sen toisella puolellahan on aivan aukea paikka.

Uusi sammuttajajoukko astui edellisen tilalle. Kaikki järjestään olivat miehiä, joilla oli jotakin omaisuutta hotellissa.

— Onni onnettomuudessa on, että tänä yönä ei tuule kovemmin, tuumi
Talbot hetken kuluttua.

Katselimme Warren’s Placen paloa vasten tahtoammekin ihaillen mahtavia tulipatsaita. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta yhtäkkiä käänsi Talbot päätään.

Mutta Talbot pudisti kärsimättömästi päätään. Terästämällä katsettaan yritti hän valomeren läpi nähdä merkin taivaalla.

Leppoisa tuuli puhalteli mereltä päin. Tunsin tuskin sen hengähdyksen poskellani, eikä se kyennyt muuttamaan tulipatsaitten suuntaa ollenkaan. Hetkisen luulin Johnnyn tosiaankin olevan oikeassa. Mutta pian saatoimme havaita levottomuutta väkijoukossa. Siellä täällä tunkeuduttiin eteenpäin, kokoonnuttiin pikku ryhmiin ja neuvoteltiin. Tuokiota myöhemmin antoi Talbot meille merkin. Pääsimme vaivoin hänen lähelleen. Sam Brannan, Casey, Green ja eräät muut olivat kokoontuneet hänen ympärilleen pohtimaan tilannetta.

— Tuuli on, taivaan kiitos, koillisessa! sanoi Talbot innokkaasti. Ward Block on näinollen suojassa, eikä meidän tarvitse olla sen vuoksi huolissamme. Mutta tuuli kiihtyy, sanokaa mitä sanottekin, ja meidän on tehtävä jotakin sen leviämisen ehkäisemiseksi.

Ikäänkuin viimeisiä sanoja painostaakseen nosti samassa äkkinäinen puuska aika kipinäsateen ilmoille.

Poistuimme mahdollisimman nopeasti entisen El Doradon ja Parker Housen välillä olevia pikku rakennuksia kohti. Melkein yhtäaikaa tuli paikalle muitakin köysillä ja kirveillä varustettuja miehiä. Rupesimme repimään hökkeleitä maan tasalle.

Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin. Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään, joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen. Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta. Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä keuhkoihimme.

Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät takaisin liekkien keskelle.

Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani viholliselle.

Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman huudahduksen.

— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä ihmistä.

— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle…? Jos katto putoo, on mentävä ulos.

Tuli lakkasi leviämästä kahden tai kolmen tunnin — kukapa taitaisi tällaisessa tilanteessa aikaa mitata — kuluttua. Otaksun, että tuuli oli kääntynyt, vaikka en pannut sitä merkille. Joka tapauksessa havaitsin harmaassa päivänkoitteessa seisovani tuijottamassa muutamaa kurjaa hökkeliä, jotka hiiltyneinä vielä törröttivät pystyssä — ja ihmettelin miksi ei tuli ollut tuhonnut kaikkea.

Kaupungin yllä leijaili paksu savupilvi, joka vetäytyi itää ja etelää kohden. Palaneessa kaupunginosassa ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta arvioida, missä mikin oli sijainnut. Kaikki oli tasaista erämaata. Ahnaasti oli tuli tältä paikalta niellyt kaiken ja kun mitään ei enää ollut jälellä, oli se sammunut. Näkyihän tuolla täällä vielä joku savukierukka, ja muutama hiilikin hehkui vielä heikosti, mutta muuta ei ollutkaan, josta olisi voinut päätellä, että tällä taholla kerran oli ollut kaupunki. Kuolleen tuhkaerämaan toisella puolen kohosi vielä joku harva tiiliseinän jäännös, joka usvan läpi nähtynä muistutti ikivanhaa rauniota.

Katselin alakuloisena edessäni leviävää maisemaa. Sitten hengähdin syvään ja koetin terästää turtuneita aistejani. Vähitellen minulle selvisi, että itse plaza näytti autiommalta kuin sen olisi pitänyt näyttää. Tuntui kuin olisi jääkylmä käsi puserrellut sydäntäni. Yritin katseellani etsiä katuja savuavien raunioitten joukosta. Siellä täällä näin jonkun nokisen miehen häärivän hiilikasoissa.

— Voitteko sanoa minulle, missä Higginsin kauppa on ollut? huusi muuan heistä minulle. — Minun hökkelini oli aivan sen vieressä ja olin kätkenyt sinne hiukan kultahiekkaa. Luulisinpä kyllä löytäväni kullan tuhasta, jos vain pääsisin selville paikasta.

Minulla ei ollut aikaa auttaa häntä, vaan jätin hänet etsimään jotakin merkkiä, minkä avulla keksisi entisen asuntonsa paikan.

Plazalia oli paljon väkeä. Pääsin sen pohjoiseen laitaan, tyrkkäsin tieltäni siellä tungeksivat ihmiset ja näin edessäni kolme puoliksi romahtanutta tiiliseinää, joukon rautakiskoja ja savuavia jätteitä. Siinä kaikki, mitä oli jälellä Ward Blockista. Tuulen kääntyminen oli pelastanut parakit, mutta meidät oli se saattanut puille paljaille!

TULEVAISUUS.

Kymmenen tuntia myöhemmin oli jo ryhdytty jälleenrakentamistöihin. Kymmenen päivää senjälkeen oli palanut alue jälleen täynnä kiireessä kyhättyjä asumuksia. Me olimme sitäennen päässeet täyteen varmuuteen asemastamme. Emme olleet saaneet pelastetuksi kerrassaan mitään. Vain henki oli tallella.

Talbot ponnisteli ihan hartiain takaa saadakseen uudelleen jalansijaa. Hän haastatteli kaikkia kaupungin johtomiehiä, mutta tuloksetta. He lausuivat valittelunsa, mutta kieltäytyivät jyrkästi ojentamasta sormeakaan. Jokaisella oli omat etunsa valvottavina, jokaista oli palo vahingoittanut. Myötätuntonsa he kernaasti lausuivat julki.

— Sen kyllä uskon! tuumi Talbot. Heidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa haltuunsa kaiken, josta minä olin aikonut hyötyä hiukan. Sellaista on maailman meno. Olisin itse ollut valmis tekemään samoin.

Sinä iltana saimme tietää, että Talbotkin oli menettänyt kaikki, mitä oli omistanut tai luullut omistavansa. Ward Btockin tuhoutuminen merkitsi joka ainoan sentin menoa, lukuunottamatta Laituriosakkeista tulevia osinkoja, mutta niillä ei suuria aikaansaatu.

Hänen asemansa tiedettiin pian kaupungissa. Mitään sopimuksia ei tähän aikaan tehty kuukautta pitemmäksi ajaksi, eikä rahojakaan lainattu sen paremmin. Kolmenkymmenen päivän kuluttua oli kaikki uudistettava, eikä Talbot luonnollisesti voinut uudistaa mitään.

— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin, jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon sata dollaria.

— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin yhtäkkiä.

Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen, punniten visusti jokaisen sanansa:

— Olemme etukäteen käsitelleet sen asian, Frank. Ja olemme tulleet siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä — no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin narrit.

Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta nousin kiukusta pihisten.

— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä halusta niskanne nurin!

— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?

Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan! Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua syvästi!

Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois, ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin puhui.

— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me olimmekin…

— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen? Mitä sinä tuumit, Yank?

— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei ota lukuun kullankaivuuta?

— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.

— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole äkännyt sitä aikaisemmin.

— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa… ei. Kotona ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu? Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen säilyttäminen tavattoman vaikeata.

— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa, vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään ensi vuonna.

— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.

— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:

— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.