The Project Gutenberg eBook of Taiteilijan avioliitto, by Alphonse Daudet

I. Proloogi.
II. Rouva Heurtebise.
III. "Rakkauden uskontunnustus."
IV. Italiatar.
V. Laulajapari.
VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia.
VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia.
VIII. Tahallinen pahoinpitely.
IX. Bohème.
X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä.
XI. Suuren miehen leski.
XII. Valehtelijatar.
XIII. Kreivitär Irma.
XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.

Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa ja juttelivat.

Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille. Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.

Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen, missä lapsi piti asettaa sänkyyn.

Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän tunteensa purkautua sanoiksi.

"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut naimisiin!"

Maalari : En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni sellaisiin tekoihin.

Maalari : Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.

Runoilija : No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen, joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman kattoa päänsä päällä.

Maalari : Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä — tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.

Runoilija : Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.

Maalari : Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan, piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen maalannut sen jälkeen.

Maalari : Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi, täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.

Maalari : Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta, samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix — ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä, kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus, sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?

Runoilija : Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a! Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?

Maalari : En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja, että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä. Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin, sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.

Runoilija : On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa ja lisäksi onnellisissa naimisissa.

Maalari : Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni. Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme. Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs, on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa — tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan, että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi — tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia" toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat, paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia, tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi, lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen, kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä, kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa, joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi, ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa, millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen, kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon, kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja vapautesi!

Runoilija : Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen, niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä, tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.

Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi, jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto — niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle. Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.

Maalari : Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?

Runoilija : Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa, joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.

Maalari : Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.

Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.

"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies — mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja, joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."

Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän ohessa julkisuuteen.

II.

Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin, etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla — tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?

Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa, kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen ollut vaikea saada tyttöä.

Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi. Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja pohjalla synnynnäisen merkin.

Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa, mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa häiritsee häntä."

Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis, sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä, epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.

Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi, kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista, jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös, hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia. Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh, kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"

Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti, joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan — hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan — kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.

"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä kaikella tuolla roskalla on."

"Oh, jospa olisin tietänyt…! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat…!"

Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä, täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.

Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä, kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista, otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät. Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina, kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!

Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi. Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa. Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä, että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön, oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää, tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho. Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.

"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä, hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.

Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla. Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo, koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan. "En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan, hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.

Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa — kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja ijankaikkiseen hymyilemiseen.

III.

Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous, hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa, työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein korkeimpia ihanteita.

Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa, joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja kuunvaiheita.

Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:

Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja, jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki, vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas", "kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on mieheni minut pettänyt!"

Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.

Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan. Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan, että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…" silloin sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.

Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui "uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin korkeuden herraan!

Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen. "Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."

Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset" ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin kukkaisviljelijää.

Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään puuttunut.

Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa. Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.

Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…!" Se oli aivan yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!

Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi. Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt, oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti, että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus, sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa hän eli yhdessä.

Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä, ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin — ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui "Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa, missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.

Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan, ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.

Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin — alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua "Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan, juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä, nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.

Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.

IV.

Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan." — Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt silmälasit.

Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä. Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei, sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen: "Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee epäileväksi ja pelkuriksi…

Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta. Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää: "Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" — Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.

Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella: "Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."

Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja kiusatuksi.

"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:

"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"

Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.

Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän oleskeli melkein aina maalla.

Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa, jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.

Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle, ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.

Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa. Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan nimi — mukaansa Ranskaan.

Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi? Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.

Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa — ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua, joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.

Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin, hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.

Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan, joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti, perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta, jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.

Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään; nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.

Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten, joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!

Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme, ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli "antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi kurittaa sellaista väkeä."

Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu, otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa. Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto, kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää. Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien syvyydestä…

Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan kanssa."

"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"

Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta se ei onnistunut.

Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.

Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa, oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä sen kumoon!"

Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"

Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.

Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah, sano, että se olit sinä, joka sen teit!"

Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa tutisivat pöydän alla.

Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa: "Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien, loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon säteistä väräjävänä yönä.

Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia viipyivät aamun sarastaessa.

Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa syleillen toisiaan:

Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla "hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.

Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille. Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot, mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas; hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja, jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.

Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa tirehtöörille.

Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana, että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän: "Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.

Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet taputtamasta, laulan minä."

Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:

Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin. Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään, säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan. Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän, teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä — oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla tavalla…?

Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten onnistunut:

"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."

Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa muutamaksi ajaksi vapautta."

Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana: "Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."

Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä. Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä, missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen: lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.

Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena, sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen pakoittanut sinut lopettamaan."

Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle. Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne… Teitä vastaan vehkeillään katsomossa."

Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa, keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin…

VI.

Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä. Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa, josta olisi varmat tulot.

Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman kotimme — niin uskoin silloin.

Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista, ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon, joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat, haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky. Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot, jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.

Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."

Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä, joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä! Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana. Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana — niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat — tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.

Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!

Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian, kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!" Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa — noita tyhjiä ajankuluttajia!

Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä — armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä mielellä hän oli!

Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin: "No, mutta näethän nyt kuitenkin…" ja koetin vakuuttaa että hän omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."

Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni: "Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin — vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.

Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.

Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi. Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen: "Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän häntä.

Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä rakkautta häneen.

VII.

Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut, etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni. En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan voimattomaksi ja painaa maahan.

Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo, mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua, kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon luonteeseen uusi elämä."

Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin, olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi. Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet, jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.

Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta — kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan, sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua. Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi, että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin "Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää, ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous — että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva, puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.

Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä — se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.

Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun — nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa. Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta? Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen! Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.

Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi. Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä. Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä tiehensä milloin tahansa.

Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita, jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita, tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."

"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.

Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.

"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".

Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.

Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen puolestansa.

Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä" tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä, johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan ministeristössä.

Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.

Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo, me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.

VIII.

Teidän tätinne toivon mukaan olen koettanut syventyä käsillä olevaan asiaan. Olen ottanut tosiasiat yhden toisensa perästä ja ottanut valituksenne huolellisimmasti tarkastettavaksi. No niin, omantuntoni nimessä, minusta ei näytä, että hedelmä vielä olisi kylliksi kypsä, tahi selvemmin sanoen, teillä on todelliset ja vakavat syyt jättää vuode- ja asuntoero hakemus. Me emme saa unohtaa, että Ranskan laki on hyvin ankara valtikas, jolla ei ole mitään osanottoa tahi hellyyttä käsittelyssään. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, vakavat, räikeät tosiasiat, ja onnettomuudeksi on juuri tämä totuus, joka meiltä puuttuu. Minä tietysti tulin hyvin liikutetuksi kun luin selonteon teidän avioliittonne ensimäisestä vuodesta, joka on ollut teille niin tuskallinen. Te olette hyvin kalliisti saanut maksaa naimisenne kuuluisan kirjailijan kanssa, yksi noita miehiä, jotka kunnia ja imartelu kehittää ihmeellisen itsekkäiksi ja joiden pitäisi elää naimatonna, etteivät musertaisi noita heikkoja ja helliä olentoja, jotka koettavat kiinnittää itseänsä heihin. Ah, rouva, kuinka monta onnetonta vaimoa enkö ole — sitte kun aloitin urani lakimiehenä — nähnyt samassa surullisessa asemassa kuin teidät! Nuo taiteilijat, jotka elävät yleisöstä ja yksinomaan yleisön vuoksi, mikä käy kotielämän hauskuuden kustannuksella. Väsymys menestymisen jälkeen ja huonotuuli vastoinkäymisten kohdatessa. Elämä ilman järjestystä ja täsmällisyyttä, ilman kompassia ja peräsintä, kaikkea vanhaa musertavat aatteet, perhe-elämän ja sen ilojen halveksiminen, aivojen ärsyttäminen liiallisesta tupakan poltosta ja väkijuomien käyttämisestä, puhumattakaan muusta — katsokaa, mitä kaikkea tietää tuo taiteilijain ilmakehä, josta tätinne tahtoo teidät vapauttaa. Mutta minä toistan vielä kerran: samalla kun hyvin ymmärrän tätinne rauhattomuuden, jopa omantunnon tuskansa siitä, että hän on hyväksynyt sellaisen naimisen, voin vakuuttaa etteivät olosuhteet ole vielä kypsyneet siihen mitä te haluatte.

Olen kuitenkin jo aloittanut konseptin siihen valituskirjelmään, missä teidän parhaimmat syytöksenne ovat ryhmitetyt ja tarkasti valaistut. Kirjelmän pääosasto on esitetty seuraavalla tavalla:

1. Miehen töykeys vaimon sukulaisia kohtaan. Kieltäytyy vastaanottamasta tätiäni Moulins'ista, joka on kasvattanut ja hoitanut meitä. Haukkumanimet "kyttyräselkäinen noita", "dromedaari" y.m. on hän antanut tälle arvoisalle vanhalle naiselle, jonka selkä on hiukan koukistunut. Laittanut pilapuheita, ivarunoja, irvikuvia lyijykynällä ja musteella samasta henkilöstä ja hänen ruumiinasennostaan.

2. Epäkohtelias. Kieltäytyy vastaanottamasta vaimonsa ystävättäriä, tekemästä häävierailuja, lähettämästä kortteja, olemasta kutsuissa j.n.e.

3. Tuhlaaja. Lainaa rahoja ilman takuita ja velkakirjaa kaikellaisille epäiltäville ja hunningolle joutuneille henkilöille. Aina katettu pöytä, koti muuttunut hotelliksi. Alituisia lisämenoja kuvapatsaisiin, hautamerkkeihin, köyhien ammattiveljien töihin. Taiteellisen ja kirjallisen aikakauskirjan perustaminen!!!

4. Karkeus vaimoa kohtaan. Että hän on sanonut kuuluvalla äänellä: "Sellainen hanhi!"

5. Törkeä ja väkivaltainen esiintyminen. Miehen ylenmääräinen kiivaus.' Pois suunniltaan vähimmästäkin syystä. Paha särkemään porsliiniastioita ja huonekaluja. Huuto ja melu, loukkaava sanontatapa.

Kaikki tämä on, kuten näette, rouva, hyvin tärkeäarvoista, mutta ei kylliksi aiheellista valitukseksi. Me kaipaamme kysymystä käsintarttumisesta. Oo, jospa meillä olisi yksi ainoa sellainen tosi-asia, jonka muutamat olisivat silmin nähneet, olisi asiamme mainiosti. Mutta vaikka nyt olette laittanut viisikymmentä teidän ja miehenne välistä loukkausta, on meidän mahdoton toivoa saada siitä sen laatuista yhteenvetoa. Minä sanon tarkoituksella "toivoa", sillä asiain nykyisellä kannalla ollen, olisi sellainen kiirehtiminen miehenne puolelta parasta, mitä teille voi tapahtua.

Odottaen määräyksiänne, on minulla kunnia piirtää teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne

P. S. Vaaditaan luonnollisesti tahallinen pahoinpitely todistajain läsnäollessa .

Onko, herrani, todellakin mahdollista, että on tultu siihen? Onko teidän laistanne niin täydellisesti poistettu vanha ranskalainen ritarillisuus? Vaikka useimmasti tarvitaan ainoastaan väärinkäsitys eroittamaan ainaiseksi kaksi sydäntä, vaativat tuomioistuimet käsikähmäistä pahoinpitelyä sänky- ja asuntoeron aiheeksi. Eikö se ole arvotonta, väärää, raakamaista, taivaaseen huutavaa? Ajatella, että minun pieni rakastettu raukkani, saadaksensa takaisin vapautensa, tarvitseisi ojentaa kaulansa pyövelille, jättäytyä alttiiksi mies-petonsa koko raivolle, yllyttää hänet ehkä vielä… Mutta sama se, päätöksemme on luja. Siihen vaaditaan pahoinpitely. Hyvä, se kyllä tulee tapahtumaan. Aamulla jo kääntyy Nina takaisin Pariisiin. Kuinka hänet otetaan vastaan? Kuinka hän tulee siellä käyttäytymään? En voi sitä ajatella tuntematta väristystä. Käteni vapisivat ja silmäni täyttyivät kyyneleillä. O, monsieur Petitbry… ooh!!!

Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Minä kiellän teitä matkustamasta Moulins'iin, te ette saa seurata pakolaista. On järkevämpää ja varmempaa odottaa häntä kotona oman lieden ääressä. Mitähän on koko tuo tapaus? Te kieltäydyitte ottamasta vastaan tuota ilkeätä vanhaa tätiä; teidän vaimonne on matkustanut hänen luokseen. Teidän olisi pitänyt olla valmistautunut siihen. Niin nuoren rouvan sydämessä on sukulaisrakkaus hyvin voimakas. Te olette tahtonut mennä kiireellisesti matkaan. Ajatelkaa, että tuo täti on hänet kasvattanut, ettei hänellä ole muita sukulaisia. Hänellä on miehensä, ymmärrättehän. Mutta, rakas ystäväni, näin meidän kesken sanoen, voimmehan tunnustaa toisillemme: aviomies ei aina ole niin rakastettava. Minä tunnen ainakin yhden, joka hyvästä sydämestään huolimatta on äärettömään hermostunut ja kiivas! Myönnän, että työllä ja kirjallisella harkitsemisella voi siinä olla määrätty osansa. Mutta kaikissa tapauksissa on totta, että lintua on säikytetty ja se on kääntynyt entiseen häkkiinsä. Älkää olko peloissanne; hän ei viihdy siellä kauvan. Jos en pety, niin tuo vasta leivottu pariisitar pian väsyy vanhanaikaiseen ympäristöönsä ja pian kaipaa runoilijansa toimintaa ja hälinätä. Ennen kaikkea, olkaa aivan hiljaa!

Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon. On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi. Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme, aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle, sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita, eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija, joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!

Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat — ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.

Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.

Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla, sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina, kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä: "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"

Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.

Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan siinä sohvalla sikari suussaan.

Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä, joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."

Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän — runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo! kun tahdot."

Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui
aivan hiljaa käsiini.

"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi
olet tullut takaisin?"

Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka, sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!

Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e. Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"

Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle — läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut. Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät, juhlallisina ja inhosta läähättäen.

Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyä
ja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.

Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja on
todellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä?
Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?

IX.

Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa naisten vaatteita.

Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä, niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku ajattomalla ajalla.

Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta. Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä, toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin, missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin. Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi tuntikausia etsiä.

"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"

Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita, viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta, kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja tilapäisyyksiä.

Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista — pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta. Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa. Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan, toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi: "Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"

Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia, saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.

Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja, niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella, heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä — monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat, nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.

Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä, notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon, rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla. Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka olivat vallinneet Ranskan hovissa.

Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä schottista Normandiassa.

"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään, vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-, asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies, eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin ihastuttava… tralala… lalala… mutta heidän pitäisi pian panna minut takavarikkoon… lala… Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa… tralala… silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja… lalala…" Niin ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.

Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin — mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.

»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän, että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni: Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!

Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni, että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisi ketään , jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —

Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea, huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.

Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen, joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva…"

Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista tätä merkillistä tapausta varten.

No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella, kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin melkein puolikuolleena.

Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.

"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"

Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa kahden kesken.

"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista modellia."

Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on hyvin vihainen.

"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei voisi myöskin käydä…"

Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.

Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.

Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti, ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle — nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani, mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa. Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä oli väsynyt ja laimea ilme.

Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin, mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut häirityksi työssänsä.

Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien: "Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän pukeutui ja meni tiehensä.

Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen asti.

Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia", vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi — minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä, että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen kiinni suurella tarkkuudella.

Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa voisin…

"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti herra mieheltäni.

Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi kuvaa täydennetyksi ilman modellia!

Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä, se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja, ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli…»

XI.

Kun kerrottiin rouvan mennen naimisiin ei se ketään kummastuttanut. Huolimatta nerostaan, ehkäpä juuri neronsa tähden, oli tuo suuri mies viidentoista vuoden ajalla tehnyt vaimonsa elämän hyvin happameksi ja vielä suonut itselleen juonia ja huomiota herättäviä seikkailuja, joista koko Pariisilla väliin oli paljo sanomista. Kunnian leveällä valtatiellä, jota hän oli samonnut suurellisena ja ylpeänä, kuten kaikki, jotka ovat varmat kuolevansa nuorena, oli vaimonsa häntä seurannut nöyränä ja arkana, istuen hänen riemuvaununsa pienessä nurkassa, aina valmiina tyrkkimisiin. Kun hän valitti, olivat sukulaiset, ystävät ja kaikki ihmiset häntä vastaan. "Kunnioita hänen heikkouksiansa", sanottiin hänelle, "ne ovat yhtä rajattomat, kuin hän olisi Jumala. Elä tee häntä rauhattomaksi, elä häiritse häntä. Muistakaa, ettei miehenne ole yksin teidän. Hän on enemmän isänmaan ja taiteen kuin perheen. Ja kukapa tietää, jos ei yksi ja toinen niistä harha-askelista, joita te hänessä moititte, ole lahjoittanut meille noita yleviä norontuotteita?" Mutta lopulta hän väsyi alituiseen vaikenemiseen ja kärsimiseen. Hän tuli uhkamieliseksi, pois suunniltansa, niin että juuri kun tuo suuri mies kuoli, olivat he aikeissa pyytää eroa ja antaa kuuluisan nimensä kuljeskella juorulehtien kolmannella sivulla.

Tämän onnettoman avioliiton mielenvavistuksen jälkeen, sairauden aikana vallinneen rauhattomuuden, äkillisen kuolontapauksen, joka hetkeksi oli herättänyt eloon rouvan syntyperäisen hellyyden häntä kohtaan, vaikuttivat leskeyden ensimäiset kuukaudet vahvistavasti ja rauhoittavasti häneen, niinkuin kylpykausi. Puutteen pakoittama vetäytyminen elämästä, rauhoittavan surun tyyneys antoivat hänelle kolmenkymmenen vuoden ikäisenä uuden nuoruuden, melkein yhtä puoleensa vetävän, kuin ensimäinenkin. Musta puku muuten sopi hänelle mainiosti ja niin hän oli myöskin vastaava — vähän ylpeän varma, jota yksinäiset naiset ovat — kantamaan suurta nimeä. Hyvin arkana vainajan kunniasta, joka oli hänelle maksanut niin monta kyyneltä ja nyt päivä päivältä kasvoi niinkuin loistava kukka haudan mustan mullan ravitsemana, nähtiin hänen pitkiin, mustiin harsoihin kääriytyneenä, käyvän teatterin johtajain ja musiikinkustantajain luona, työskentelevän saadakseen miehensä oopperoita uudestaan esille, valvovan hänen jälkeen jääneiden teosten ja keskeneräisten käsikirjoitustensa painattamista ja näiden yksityisseikkojen antavan hänelle jonkinlaista juhlallista tarkkuutta, kunnioitusta niinkuin pyhimykselle.

Samaan aikaan teki hänen toinen miehensä hänen kanssaan tuttavuutta. Hän myöskin oli musiikkeri, melkein tuntematon, sävellellyt valsseja, pieniä pianokappaleita ja kaksi pientä oopperata, joiden somasti laitettuja partituureja ei ollut esitetty eikä myyty. Hänellä oli miellyttävä ulkonäkö ja sievonen omaisuus, jonka oli perinyt hyvin porvarillisilta vanhemmiltansa. Sen lisäksi oli hänellä koko paljo kunnioitusta kaikkia neroja kohtaan, halusi kuuluisaksi mieheksi ja oli nuoren taiteilijan tavoin aivan lapsellisen innokas. Myöskin hän aivan ihastui, kun hänelle näytettiin suuren mestarin leski. Oli kuin itse soitannon jumalatar olisi hänelle ilmestynyt. Hän rakastui heti ja kun leski alkoi jo ottaa vieraita luoksensa, antoi hän esitellä itsensä hänelle. Neron ilmakehässä, joka vielä viipyi jälellä salongin joka sopessa, kasvoi hänen intohimonsa. Siellä oli mestarin kipsikuva, piano, jolla hän oli sävellellyt, hänen parttituurejansa oli levitettynä kaikille huonekaluille, silmällekin musiikkia, joka kirjoitetuista sävellauseista virtasi sointuvina sävelparvina puoliavointen lehtien välistä. Enempi vakavasta mieltymisestä leskeen, johon tässä liittyi totiset muistot niinkuin kehyksenä, lämpeni hänen rakkautensa kiehuma-asteeseen.

Pitkän epäilemisen perästä päätti tuo kiltti poika kosaista, mutta aivan nöyrillä ja kainoilla sanoilla… Hän tiesi kuinka vähän merkitsevä hän oli rouvalle. Ymmärsihän hän hyvin kuinka raskasta hänelle olisi vaihtaa kuuluisa nimensä hänen tuntemattomaan ja kohtalaiseen. Sitte tuhansia lapsellisia lauseita samaan tapaan. Voi olla varma, että tuo arvoisa nainen kaikkein sisimmässänsä tunsi itsensä imarrelluksi valloituksestansa, mutta hän näytteli särjetyn sydämen komediaa ja otti sen vastaan naiselle ominaisella hyljeksivällä ja kokeneella naamalla, mikä näytti kuin sen, joka on lopettanut elämänsä ilman toivoa, alkaa sitä uudestansa. Hänellä, joka koskaan ei ollut saanut sellaista rauhaa kun suuren miehensä kuoltua, oli vielä jälellä kyyneleitä itkeäksensä häntä hehkuvalla ihailulla, kun hän puhui vainajasta.

Lyhyesti sanoen — tämä luja leskipäätös loppui naimiseen. Mutta leski ei luopunut entisyydestään; hän jatkoi naineenakin enemmän kuin koskaan suuren miehen leskenä olemista. Hän huomasi aivan hyvin, että se oli hänen miehensä silmissä hänen parhain pyhimysloistonsa. Tietäen olevansa miestänsä vanhempi, painoi hän — estääkseen miehensä sitä huomaamasta — eräänlaisen yleisen kärsivällisyyden muodossa hänet alas, hyväntahtoisesti ja ikäänkuin haavoitettuna valittaen tätä halpa-avioisuuttansa. Mutta se ei miestä loukannut, päinvastoin. Hän oli niin vakuutettu alamaisuudestansa, että hän piti sen luonnollisena, kun sellaisen miehen muisto ylivaltiaana hallitsee sydäntä. Pitääksensä häntä tässä nöyryytetyssä mielentilassa, luki hän joskus hänelle niitä kirjeitä, joita mestari oli hänelle kirjoitellut kosiessansa. Tämä menneiden uudestaan ottaminen esille teki hänet viisitoista vuotta nuoremmaksi; kaikki nämä rakastuneen ylistysrunot, ylenpalttinen intohimo, joka noista kirjeistä uhkui, antoi hänelle, kauniille, rakastetulle ja suositulle naiselle suuren itsevarmuuden. Että rouva siitä ajasta oli muuttunut, huomasi puolisonsa tuskin mitään; hän palveli häntä uskollisesti huolimatta mistään muista vakuutuksista ja piti sen erinomaisena kunniana. Hänestä tuntui kuin nämä tuskalliset rukoukset yhdistäisivät hänet mestariin ja hän peri tämän jo näytellyn rakkausromaanin.

Ihmeellinen pari! Oli erittäin omituista tarkastaa heitä seuraelämässä. Näin heidät joskus teatterissa. Kukaan ei olisi tuntenut enää tuota nuorta pelokasta ja kainoa naista, joka ennen seurasi mestaria sen varjon nielemänä, jonka hän levitti ympärillensä. Nyt istui hän selkä suorana aitiossansa, näytellen itseänsä ja vetäen kaikkien katseet puoleensa ylpeällä kasvojenilmeellä. Näytti kuin ensimäisen miehensä kunniakehä olisi ollut hänen päänsä ympärillä. Miehen nimi kaikui hänen ympärillänsä niinkuin kunnianosotus, tahi syyte. Toinen mies istui vähä taampana alamainen ilme naamallansa kuin uhrilampaalla, otti vaarin kaikista hänen liikkeistänsä ja palveli häntä huolellisesti.

Heidän nämä omituisuudet olivat vielä enemmän silmiinpistävät. Muistanpa erään iltaman, jonka he panivat toimeen vuosi naimisensa jälkeen. Mies käveli vierasten joukossa ylpeänä ja vähä neuvotonna nähdessään niin paljon vieraita luonansa. Rouva sitävastoin — halveksuva, synkkä ja ylevämpi — oli sinä iltana siihen asteeseen asti suuren miehen leski, ettei voi olla enempää. Hänellä oli joku varma tapa katsoa miestänsä olkansa ylitse ja nimittää häntä "ystäväraukaksensa" ja antaa hänen tehtäväksensä kaikkia karkeampia isännän tehtäviä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Se on ainoa mihin sinä kelpaat." Rouvan ympärille keräytyi piiri entisiä seuratovereita, jotka olivat olleet todistajina mestarin loistavassa debyytissä, hänen taisteluissansa ja voitoissansa. Hän kiemaili heille ja näytteli melkein tyttöstä. He olivat semmoisena tunteneet hänet nuorena. Melkein kaikki nimittivät häntä etunimellään "Anaïs". Se oli kuin ylijumalain joukko, jota tuo miesraukka kunnioittaen lähestyi kuullaksensa puhuttavan edeltäjästänsä. Muisteltiin noita kunniakkaita ensi-iltoja, noita voitokkaita taisteluhetkiä, edelleen tuon suuren miehen päähänpistoja, hänen työskentelytapaansa, kuinka hän saadaksensa innostusta oli tahtonut rouvansa juhla-asussa koristeinensa viereensä… Muistatteko sitä, Anaïs?… Ja Anaïs huokasi ja punastui.

Siltä ajalta ottivat alkunsa hänen kauniit lemmensävellyksensä, ennen kaikkia Savonarola, kaikista intohimoisin, tämän suuri duetto kuutamoinensa, ruusuntuoksuinensa ja satakielinensä. Eräs ihailija meni pianon ääreen ja soitti sen yleisen, hartaan liikutuksen vallitessa. Tämän ihaillun kappaleen viimeisiä säveliä kuullessansa suli suuren miehen leski kyyneleihin. "Minä en voinut sitä auttaa", sanoi hän, "en ole koskaan voinut sitä kuulla itkemättä." Mestarin vanhat ystävät antoivat nyt leskiraukalle hellän todistuksen osanotostaan hänen suruunsa; he tulivat toinen toisensa perästä kuin hautajaisissa ja puristivat hänen kättänsä lämpimästi.

Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.

XII.

»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista», kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti, sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan, kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa — ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä — hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä, puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat… kun minä loihdin tämän suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'

Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, — erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä", mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan oleskelleet vieraissa maissa.

Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi. Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille. Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden, kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani — kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta… mutta rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin siksi… siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen äänensä hieman.

Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär; hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.

Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan, ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena. Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme vasta iltaisin pikku asunnossamme.

Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin jo hänet siellä.

Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi, kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa mielivänänsä.

Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä, osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan, jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo, jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät, kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti — hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa. Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen, täytyi aseman olla kylläkin painavan.

Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään. Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun, täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä sovittava loppu puuttui.

Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä? Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana, rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut, puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen elämämme.

Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä, hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani, kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.

Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan etuhuoneessa.

"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."

Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat suurta hämmästystä.

"Minun sisareni tytär? Mutta eihän minulla ole mitään sisaren tytärtä.
Olette varmaan erehtynyt henkilöstä, herrani!"

"Ooh, minä pyydän, minä rukoilen teitä, herrani. Unhottakaa kaikki perheriidat! Minä puhun rouva Delochesta, merikapteeni Delochen puolisosta."

"Mutta en minä tunne ketään rouva Delochea. Te olette saanut vääriä ilmiantoja, herrani, sen vakuutan teille."

Hän saattoi minut hitaasti ovelle — uskottavasti hän piti minua jonakin, joka tahtoi tehdä pilkkaa, tahi suorastaan pähkä-hulluna. Ja minun täytyi tosiaankin tehdä hyvin omituisen vaikutuksen. Olin aivan pyörryksissä; mitä olin kuullut, se oli tullut niin äkisti ja tykkänään odottamatta. Oliko hän valehdellut minulle? Mutta miksi?… Äkisti sain erään ajatuksen. Muistin erään hänen oppilaansa nimen, josta hänen usein oli tapana puhua ja joka oli yhden meidän enimmän tunnettujen pankkiirien tytär. Oli helppo saada tietää missä tämä perhe asui.

"Tiedän aivan hyvin, ettei hän asu täällä — minä tarkoitan naista, joka pankkiirin tyttärelle antaa pianonsoiton opetusta."

"Täällä ei ole mitään tytärtä koko talossa eikä koskaan soiteta pianoa.
Mitä te lörpöttelette?"

En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä ole vaimoa eikä lapsia.

Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"

Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.

Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta! Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"

Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin sääli.

Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä, hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka? Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet? Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"

Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle…»

Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli — valehtelijatar viimeiseen asti.

XIII.

"Kreivi Charles d'Athis'illa on täten kunnia ilmoittaa poikansa Robertin syntyminen. Lapsi voi hyvin."

Koko kirjallinen ja taidetta rakastava Pariisi sai noin kymmenkunta vuotta sitte sileälle paperille painetun ja vaakunalla varustetun ilmoituskortin kreivilliseltä d'Athis Monsin perheeltä, minkä viimeinen jälkeläinen Charles d'Athis, vaikkapa vielä aivan nuori, oli ymmärtänyt hankkia itsellensä mainetta oikeana runoilijana.

Mutta äiti? Ah, hän — häntä ei kortissa nimitetty. Kaikki ihmiset tunsivat hänet aivan hyvin. Hän oli vanhan salametsästäjän tytär Seine-et-Oisen departementista, eräs entinen modelli nimeltään Irma Sallé, jonka muotokuva oli nähtävänä kaikissa näyttelyissä niinkuin alkuperäisenä kaikissa kuvaamoissa. Hänen matala otsansa, antiikiseen tapaan puristetut huulensa, tuo talonpoikaistytön naama, jolle sattuma oli suonut muinaisajan kauneuden piirteet — kalkkunan vartija kreikkalaisessa muodossa — tuo iho, joka oli vähä ruskea lapsuuden vapaasta ilmasta, joka vaaleille hivuksille antaa valkoisen silkin heijastuksen, kaikki antoi tuolle juoksutytölle eräänlaisen kesyttömän alkuperäisyyden, jota täydensi paksujen kulmakarvojen alla syvässä lepäävä, viheriälle vivahtava, kaunis silmäpari.

Eräänä yönä kun d'Athis tuli kotiin oopperatanssiaisista, oli hän tullut ja syönyt illallista hänen kanssansa ja tämä illallinen oli nyt kestänyt kaksi vuotta. Mutta vaikka Irma oli kokonansa kasvanut runoilijan elämään, ilmaisee tämä kopea ja ylimysmielinen ilmoituskortti kyllin selvästi, kuinka vähäisen paikan hän siinä otti. Tässä väliaikaisessa avioliitossa oli hän itse teossa tuskin muuta kuin taloudenhoitajatar, joka kaksiluontoisena, talonpoikaisnaisena ja liehakoitsijan sekoituksena, hoiti runoilija-aatelismiehen taloutta heidän tunnetulla ahneella tavallansa ja ahkeroitsi mihin hintaan tahansa tehdä itsensä välttämättömäksi. Taionpoikaismaisena ja tyhmänä jotain ymmärtääksensä d'Athisin nerosta, kauneista, hijotuista ja uudenaikaisista värssyistänsä, jotka olivat tehneet hänet pariisilaiseksi Tennyssoniksi, oli hän yhtäkaikki ymmärtänyt taipua kaikkiin runoilijan pikkumaisuuksiin ja kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja runoilija oli hänen yksinkertaisen luonteensa pohjalta löytänyt talonpoikaisnaisen nöyrää ihailua aatelismiestä kohtaan, kuten palvelijattaren isäntäänsä kohtaan. Lapsen syntymisen jälkeen tuli vielä selvemmäksi miten vähäarvoinen hän talossa oli.

Kun leskikreivitär d'Athis-Mons, runoilijan äiti, muista eroittautunut ja erinomaisen ylhäinen nainen, sai tietää, että pojanpoika oli hänelle syntynyt — pieni, kaunis ylimys, laillisesti ja virallisesti tunnustettu syntyperä, sai hän halun nähdä ja hyväillä pienokaista. Kuningatar Marie Amélien entiselle opettajattarelle oli varmaan hyvin tuskallista ajatella, että ylpeän d'Athis-nimen perijällä oli sellainen äiti. Tuo ylpeä, vanha nainen oli laatinut pieniin kortteihin sanamuodon ja päätti unhoittaa, että sellainen olento oli olemassa. Kun hän tuli pienokaista tervehtimään imettäjänsä luona, valitsi hän ajan, jolloin oli varma, ettei kohtaa ketään siellä; hän ihaili häntä, leikki hänen kanssansa, nosti hänet syliinsä, epäjumaloi häntä — tämä isoäitien viimeinen rakkaus, joka heille on tekosyynä elää vielä muutamia vuosia nähdäksensä pienokaisten kasvavan ja hoitaaksensa heitä.

Sitten, kun tuo pieni ylimys tuli vähän suuremmaksi ja muutettiin kotiin isän ja äidin luokse, tehtiin sopimus, ettei kreivittären tarvinnut keskeyttää hänen rakkaita käyntejänsä. Isoäidin soittaessa ovikelloa hävisi Irma nöyrästi ja hiljaa tahi myöskin vietiin poika kotiin kreivittären luokse ja molempien äitien hellimänä piti poika molemmista yhtä paljo ja oli vähän kummissansa siitä, että heidän kiihkoiset hyväilynsä tuntuivat halulta pitää hänen hyväilemistänsä yksinomaisena nautintaoikeutenansa. Tuo huoleton d'Athis, joka ainoastaan ajatteli säkeitänsä ja kasvavaa mainettansa, huvitteli itseänsä epäjumaloimalla pikku Robertiansa, puhui hänestä kaikille ihmisille ja kuvitteli lapsen kuuluvan yksin hänelle, ainoastansa hänelle. Tämä harhakuva ei kestänyt kauvan.

"Minä toivon, että menisit naimisiin", sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle.

"Elä ole siitä huolissasi. Olen keksinyt erään nuoren, köyhän, ylhäisen naisen, joka sopii sinulle. Olen antanut hänen tehdä tuttavuutta Robertin kanssa ja he ovat jo hyviä ystäviä. Ensimäisen vuoden muutoin voisin pitää rakastetun pienokaisen kotona minun luonani. Sitte saamme nähdä!"

"Ja… äiti?" sanoi runoilija kaihtien ja punastuen hiukkasen, sillä se oli ensimäisen kerran kun hän äitinsä kanssa puhui Irmasta.

"Ooh", sanoi vanha leskikreivitär nauraen, "me annamme hänelle kauniit myötäjäiset, ja olempa täydellisesti varma hänen pääsevän naimisiin, hänen myöskin. Pariisilaisella yleensä ei ole ennakkoluuloja."

D'Athis, joka koskaan ei ollut erikoisemmin kiintynyt rakastajattareensa, puhui jo samana päivänä hänen kanssansa näistä aikeista ja huomasi hänet, kuten tavallisesti, myöntyväiseksi ja valmiiksi vaikka mihin. Mutta seuraavana päivänä kun hän tuli kotia, olivat molemmat sekä äiti että lapsi poissa. Heidät löydettiin viimein Irman isän epäsiististä, pienestä olkikattoisesta tuvasta Rambvuillet-metsän laidassa, ja kun runoilija tuli, istui hänen poikansa, hänen pieni prinssinsä sametissa ja pitseissä vanhan salametsästäjän polvella, leikitteli hänen piipullansa, ajoi hanhia, ihastuneena, että sai ravistella vaaleita kutrejansa vapaassa ilmassa. D'Athis oli hyvin kiihkoissaan, mutta teeskenteli ottavansa asian pilan kannalta ja tahtoi ottaa molemmat pakolaiset mukaansa kotiin. Mutta siitä ei Irma tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänet ajettiin talosta pois — ja hän otti lapsensa mukaansa, sehän on ihan luonnollinen asia. Ei ollut vähintäkään apua siitäkään, että runoilija lupasi keskeyttää naimapuuhansa, voidaksensa saada hänet takaisin kanssansa. Hän asetteli ehtojakin. Oli unohdettu aivan liijan kauvan, että hän oli Robertin äiti. Että aina piti kätkeytyä, hävitä leskikreivittären tultua, sitä elämää hän ei voinut kauvemmin sietää. Poika oli nyt jo liijan suuri, että äidin piti nöyristyen alistua hänen nähtensä. Päätettiin, että jos leskikreivitär ei tahtoisi kohdata poikansa rakastajatarta, tulisivat hänen käyntinsä pojan luona lakkaamaan ja siihen sijaan Robert päivittäin lähetettäisiin hänen luoksensa.

Nyt alkoi todellinen kina vanhan isoäidin kanssa. Joka päivä oli uusia verukkeita ja esteitä: Poika oli yskinyt, ilma oli kylmä tahi sateinen. Ja sitte oli myöskin tarpeellista kävellä, ratsastaa tahi voimistella. Vanha naisraukka sai tuskin enää kohdata pojanpoikaansa. Ensin aikoi hän siitä valittaa d'Athisille, mutta ainoastaan naiset ymmärtävät pienoissotaa. Heidän koukkunsa ovat näkymättömät, niinkuin kätketyt pistokset, jotka pitävät koossa laskoksia ja pitsejä heidän vaatteissansa. Runoilijalla ei ollut kykyä ymmärtämään kaikesta tuosta mitään ja murheellinen isoäiti vietti elämäänsä odotellen rakkaansa käyntiä, kuljeksi hänen jälessänsä kadulla, kun poika oli ulkona palvelijan kanssa — ja näistä salaisista lentosuukkosista, ohikulkijain silmäyksistä kasvoi hänen tuskallinen isoäidin hellyytensä tulematta koskaan tyydytetyksi.

Siihen aikaan valmisteli Irma Sallé — aina lapsen avulla — isän sydäntä. Hän vallitsi nyt hänen huoneessansa, otti vastaan kävijöitä, toimitti juhlia, juurtui kiinni niinkuin nainen, joka ei aijo luovuttaa paikkaansa. Hän ei unohtanut toisinaan isän kuullen sanoa pikkuylimykselle: "Muistatko vielä äidin-isän Sallén hanhia? Tahdotko, niin matkustamme niitä tervehtimään." Näillä alituisilla matkauhkauksillansa valmisti hän lopullista naimispäätöstä. Hän tarvitsi viisi vuotta tullaksensa kreivittäreksi, mutta siksi hän lopuksi yhtäkaikki tuli. Eräänä päivänä tuli runoilija vavisten äitinsä luokse ilmoittaen, että hän oli päättänyt mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa. Ja tuo vanha nainen ei ollenkaan vihastunut, päinvastoin otti hän tämän onnettomuuden sanoman vapautukseksi, hän ei tässä naimisessa nähnyt mitään muuta kun mahdollisuuden jälleen käydä poikansa luona ja esteettä rakastaa pikku Robertiansa. Se on tosiasia, että oikeastaan itse äiti sai nyt viettää kuherruskuukausia. Tämän epämieluisan urotyönsä jälkeen tahtoi d'Athis muutamaksi ajaksi jättää Pariisin. Hän tunsi itsensä nolostuneeksi naimisestansa. Ja kun poika alituisesti riippui äitinsä hameissa, hallitsi koko taloa, päätettiin matkustaa Irman kotiseudulle, ukko Sallén hanhien luokse. Se oli tosiaankin ihmeellisintä mitä ajatella voi, räikeimmän vastaiset perhepiirit. Anoppiäiti d'Athis ja appi-isä Sallé kohtasivat joka ilta toisensa kun heidän pieni lemmikkinsä meni levolle. Vanha salametsästäjä, musta piippunysä alituisesti kiinnitettynä suupieleen ja entinen kuninkaallisten opettajatar jauhoitettuine hivuksinensa korkean-ylhäisine käytöksinensä katselivat yhdessä kaunista poikaa, joka heidän edessänsä pyöriskeli matolla ja ihastutti yhtä paljo heitä molempia. Isoäiti tuotti hänelle Pariisista kaikkein uusimpia ja somimpia leikkikaluja, äidin-isä veisti hänelle oivallisia vihellyspilliä seljapuusta, ja pikku suosikki ei ollut ollenkaan selvillä mistä hän niistä enimmän piti.

Kaikkien niiden olentojen joukossa, jotka kohtalo oli väkivalloin kietonut yhteen lapsen kehdon ympärille, oli Charles d'Athis ainoa, joka oli todellakin onneton. Hänen hienostunut ja isänmaallinen runoilijaintonsa kärsi tästä metsäelämästä; hän muistutti hellän-arkoja pariisittaria, joille maalla on liian paljo raitista ilmaa. Hän ei enää työskennellyt; kaukana armottomasta Pariisista, joka niin pian hyökyy poissa olevan yli, tunsi hän jo itsensä melkein unhotetuksi. Onneksi oli hänellä lapsi ja kun poika hymyili, ei isä ajatellut runoilijan voittoja eikä Irma Sallén entisyyttä.

Ja tahdotteko nyt tietää tämän eriskummallisen elämän sadun lopun? Lukekaa sitte tuo pieni mustareunuksinen kortti, jonka sain muutamia päiviä sitten ja siihen sisältyy viimeinen lehti tästä pariisilaisesta historiasta:

Nuo onnettomat! Voitteko kuvitella kaikkien noiden neljän istuvan tyhjän vuoteen ääressä katsellen toisiansa.

XIV.

Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.

"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli tuo kunnianmies.

Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin, joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei minuuttiakaan ennen, kuuletko!

"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä, meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava, ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä, ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin, katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.

Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään, tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh, tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin, puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa omalla kyvylläni! Ainoastaan omal…"

Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa, tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut, vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan kuin se eläisi. Uskomatonta…! Se oli hännystakki, joka nauroi. Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan, väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!… Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"

"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen raukka ja siristi silmänsä auki.

Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta? Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi… kas niin! Vastatkaa minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"

"Niin, mutta…", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä olen… minä olen työskennellyt paljo."

"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen, Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita, jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin naisen kanssa."

"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne, neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne…"

Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:

"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton, vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä, missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo, joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä säästöjä.'

"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun — kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".

"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille, tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."

Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä unestansa.

"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä tällaisena päivänä!"

Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina, vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä, joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan, joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN AVIOLIITTO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.