The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita VIII, by H. C. Andersen

Suomennustyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella

SISÄLLYS:

Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoo rimpimuori.
Tuulimylly.
Hopeakillinki.
Börglumin piispa ja hänen sukulaisensa.
Lastenkamarissa.
Kullanmuru.
Myrsky muuttaa kilpiä.
Teekannu.
Kansanlaulun lintu.
Pienet vihreät.
Tonttu ja matami.
Pietari, Petteri ja Pekka.
Kätketty, mutta ei unohdettu.
Portinvartian poika.
Muuttopäivä.
»Kesähoukko».
Täti.
Rupikonna.

VIRVALAISET OVAT KAUPUNGISSA, SANOO RIMPIMUORI.

Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä, hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen. Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.

Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin päättyivät.

Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.

Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei milloinkaan kuole.

Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät, nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa, silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa. Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista, aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen, permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan, kun se oli tapahtunut.

— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä. Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä jäänyttä suruharsoa.

Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.

— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä hyllyllä.

Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa, siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani, joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa, kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa. Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.

— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva siellä, missä ei astuta.

Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen, kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.

— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun, ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi, joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.

Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa, mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja niin se on mennyt pois.

Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.

Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi, nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?

Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»

Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen. Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan, joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.

Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen, joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi, ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.

Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan, niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger Danske palaa!

Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi ikkunasta mieheen.

— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?

— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.

— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan. Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.

— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.

— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä? Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä pian tappini ja tynnyrini luo!

— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän! Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää toimitettavaa!

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.

— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä, ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja kuu vielä on ylhäällä.

Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.

— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että olen syntynyt noitakaluksi.

— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö mitään sadusta?

— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi vaimo.

- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua, ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa, kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen, joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas alttarikynttilöistä!

— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori. — Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.

— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta pulloissa?

— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on sekä kirjoitettu että painettu.

— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin, kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi, missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.

Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta; kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme, oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu, arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa pullossa koko tulevaa aikaa varten.

— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?

— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. — Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.

Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta, jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa lakaisseesta luudasta.

Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta. Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä. Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat luonnonhistoriaa osaamattomat.

Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi. Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä, niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla, jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi. Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.

Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa, ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä. Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on sikahumalassa».

Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.

— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää, mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus, kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!

— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte kuinka monta päivää vuodessa on?

— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset. Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan, vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet, mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä, miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti, vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä. Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy jälkeläistemme!»

— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet, ja niin se oli päätetty.

Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla. Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää, joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan, jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista, jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä. He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun, istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä. Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön, mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.

— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?

— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen kansankomedia.

— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta mukistakaan.

— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?

— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen, minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille: katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!

— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä, ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni, vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä: sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.

— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua, kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»

TUULIMYLLY.

— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä, rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut. Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella, mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus, hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan »puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia, jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan, kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä. Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta. Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua. Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut, ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa, kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä: minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi, minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali! Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen, joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole ensinkään ylpeä.

Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.

Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja, söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.

Mitä elävää myllyllä oli ollut, sille ei tässä tilaisuudessa tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu, monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn, johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen. Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen sananmukaisesti.

HOPEAKILLINKI.

Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.

Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin. Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.

— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona, jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.

Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla, oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut sitä, kukaan ei nähnyt sitä.

Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois, mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.

— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin ihmisiin, muihinkin tapoihin!

— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan rahaa, se on väärä, ei kelpaa!

— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut! »Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli. Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»

Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.

— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä olisin ollut valhetta ja petosta.

Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.

— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän. — Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin teen.

— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?

Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni: ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»

Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä, viattomalla rinnalla.

Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja leikkasi poikki nyörin.

»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.

Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.

Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa aikaa.

Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!

— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»

Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.

Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!

Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä, ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on minun uskoni! sanoi killinki.

BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.

Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella. Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.

Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta, sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.

Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.

Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa. Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä hallussa.

— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet voimakkaaksi.

Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?

Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»

Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen suojansa ja kilpensä.

Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja piispa ovat maan kironneet.

— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja tuomiolle!

Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä, nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne, missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään, joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan. Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä. Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat pusertuneet esiin.

On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.

— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen, ritari Jens.

On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika, nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät kasvoihin, kunnes itse sulavat.

Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa reikä.

— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!

Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon: piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.

Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee niin surullisesti.

Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan, ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.

Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen eteen.

Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan, antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen. Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä. Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi. Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.

Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu, loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.

— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin piispakaan pääse elävänä kirkosta!

Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä välille.

— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.

Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä jouluyönä.

Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra. Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme, laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan. Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon, jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.

Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen hirvittävät muistot!

Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.

Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.

Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin. Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat, he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».

Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin! Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen synkät tarinat.

LASTENKAMARISSA.

Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.

— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö voi alkaa hetipaikalla.

— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa, sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita vaatteitaan.

— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan, tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät. Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt, sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!

— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?

— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas, jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko perhekappaleen?

— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?

— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille. Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia. Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:

Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von
Saapas, kosija.

Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua, mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:

— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!

— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka, mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.

— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa silkkikangasta ja minussa on nyörejä.

— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä, vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä kannuksia ja hän on Italian muotoinen.

— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu olevan kauneinta.

— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee, niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee sormiaan:

Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon poloinen!

Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.

Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää nurin kolme kulissia.

— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas suuren aariansa:

— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:

— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!

— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:

— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!

Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.

— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:

He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat kuorossa:

— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!

— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät oikeassa teatterissa?

— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut niin että jo voimme juoda teetä.

KULLANMURU.

Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella. Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden. Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.

Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.

— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä; rumpu kävi, palorumpu kävi:

— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!

Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.

— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.

Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä, kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä tulkita ja lausua.

Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet, myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.

— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton, tomppelitom!

Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.

— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden näköinen hän on!

— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin vaimolta.

— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten pärryttää palorumpu.

— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan, niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen käpälämäkeen.

Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.

Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.

— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun ja sapeli vyöllä.

— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin täytyisi tulla sota!

— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.

— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää kullanmuruni eheänä.

— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät. Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa »kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.

— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.

Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.

Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä, rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli totisesti syntynyt rumpaliksi.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin, ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että niillä leikiteltäisiin.

— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina. Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin: » Takaisin !» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! Eteenpäin !» Hän ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään.

Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon, minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella! Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari sodassa.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu. Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä »Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi äidilleen.

— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen päästä.

Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja sentähden näki hän tämän unen.

Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!» olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.

Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty. Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.

Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.

— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.
— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!

Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta: Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee suuremmaksi kuin minä.

— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen, minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa vuodessa.

Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.

— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän joutui kihloihin.

— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina värjättävä uudestaan!

— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.

Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.

Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia kumpusi esiin. Kuuluisuus!

Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan, ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.

Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka kätkeytyi hänen viuluunsa.

— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.

— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia. Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se tapahtui eilen illalla!

— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta. Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.

— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet vuosivat poskia pitkin.

— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:

Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä, kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!

— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan, kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut leskeksi.

— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka. — Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda vanhaa opettajaansa.

— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä sen!

— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään: rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin — kuuluisa!

— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan. Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää. Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta valtioneuvoksen rouva.

Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru, sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen tulipalo.

— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista, kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.

Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi, onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta. Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille, sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:

— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.

— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan kullanmurusestaan.

MYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.

Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.

Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka. Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna. Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli »lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia. Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai messinkiin.

Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti, tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään, olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli. Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli maalle todellinen siunaus.

Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen, ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin. He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon seinällä.

Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi, sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin kaupungissa.

Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa. Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari, ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien sisäpuolella asuu.

Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.

Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä, vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha, ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä suoraksi.

Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei tätä tehdessään ajatellut mitään.

Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.

Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa; kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä valtakunnassa.

Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin mustin ilkimys, sanoivat naapurit.

Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan kirjoituksen alle.

Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella, toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!

Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon, muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».

Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä sille voinut mitään.

Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä oli jotakin korvan takana.

Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja teatterista, ja se on sentään kauheaa!

Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky muuttaa kilpiä.

TEEKANNU.

Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut. Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.

— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.

Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki, kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä kömpelölle kädelle.

— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi, minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten muuttuu aivan toiseksi.

Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden, särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista ei minulla ollut koskaan ollut.

Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan. Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse mahtoikaan olla!

Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun. Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta voida riistää.

KANSANLAULUN LINTU.

On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka, puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta. Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.

Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot, avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja me kuuntelemme satua.

Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.

Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi: Miksi sinä suret ja kärsit?

Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.

Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut runoilijaa.

Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta. Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee. Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.

Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana, kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta, lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä, jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.

Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa? Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu, joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan astuttavaksi, kansanlaulun lintu.

Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille, äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat, haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti, uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa, kirkkaassa auringonpaisteessa.

Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu omalla äänellään.

Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.

— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!

Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.

Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme, kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee, aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua: lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka ei koskaan kuole.

PIENET VIHREÄT.

Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.

Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.

Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.

— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti — tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan, asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain, niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä, ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi! Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä olen aina univormussa.

Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!

Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut, kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana — en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi, ruusupuun rykmentiksi, pieniksi vihreiksi !

Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä, joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi, puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen on kätketty satu.

Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.

Niin, nyt hän voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano nimeä! — pienistä vihreistä.

— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se tehtävä sadussa.

TONTTU JA MATAMI.

Tontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän oli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä itsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui, tuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja, hän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.

— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen hän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän, kauniin laulun.

Seminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen sisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja sanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.

— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa pataansa, ettei puuro pala pohjaan.

— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat sielu! sanoi hän.

— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli hänen patansa ja sitä hän hoiti.

Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa. Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen pohjalla: »Maailma on ihana.»

— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen, mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä tunnetta ja maantiedettä.

— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua, uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän kanssanne.

Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui sitä.

Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.

Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.

— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi käsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt minä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille, seminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä hän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.

Ja tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata kiehui yli laitainsa.

— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä puran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista. Jollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän sukat!

— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on keitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla, niin minä nuolen!

— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla kermakin!

— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen huoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan hänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää ja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla koirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa: huojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä kiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä, se haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika elämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli ulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän nukkuu aina silmälasit nenällä.

— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti, olen tänään kipeä.

— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta pyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.

Ja tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita kuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin seminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat asetettavat padan ja pannun yläpuolelle.

— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni. Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää, kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista vanhoista kansanomaisista sanoista.

— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä muukalaisuus pois kielestä.

— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan »plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja siinä kaksi mustetahraa.

— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni», ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa, vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia — älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu, henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle, ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.

Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli. Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse, kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».

— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat, nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon vain matami!

Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan, matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä, mitä oli sanottu pikku tontusta.

— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia arvossa ja kunniassa.

— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. — Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!

Jollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä matamilta.

PIETARI, PETTERI JA PEKKA.

On uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin enää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät kaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin luo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on kuitenkin ainoa oikea.

Mutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin, sitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko tähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On näyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan eivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää, kun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka sammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja kun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto. Jäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on paljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi, pieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen. Hiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se saattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan. Siellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä sen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen etsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan tiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä. Ne asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja kellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä sen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista pienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä, onko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut mutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta ensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten vanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen kurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.

Pienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden alla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!» mikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta. Eivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai miltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin ääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se, missä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.

Haikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten niiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa käyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa niiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei koskaan päästä niitä mielestään.

Minä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret pohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden tarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa ja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen elämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen talosta.

Ne olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia. Hän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden vuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen lapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he kutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä nimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.

Heitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli keinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja sieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee kulmassa, tiedäthän sinä missä.

He vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä pitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.

Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin kauneimpana maailmassa.

Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta maailmassa.

Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin. He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja kokemuksissa.

Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla; hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti, että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato; mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.

— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. — Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi tahroja.

Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää. Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.

Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi, olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä kukkasessa.

Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita. Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli »raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!

Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään. Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!» Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään. Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli. »Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»

Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona, lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne, ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni, ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin käärmeenpoikiakaan.

KÄTKETTY, MUTTA EI UNOHDETTU.

Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen. Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan, jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret, märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli talon rouva.

Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.

Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.

— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori, armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette Mogens.

Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja saivat ystäviä apuun.

Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette
Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.

Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on kätketty, mutta ei unohdettu.

Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle. Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.

Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.

— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!

Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä unohtanut.

Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä tuli mies hänen luokseen.

— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?

— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää voi nähdä toisiamme.

Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö voinut olla häneltä kysymättä:

— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. — Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Jumalan luona.

Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.

Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.

Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on Kätketty, mutta ei unohdettu .

PORTINVARTIAN POIKA.

Kenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui kellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys, koko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat, nähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa kasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin tällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu kenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian pieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina. Ja lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos kenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja sanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän melkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei koskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli antanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen kanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen emännän käskyä.

Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli kuin raikas tulpaani.

Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen liian suuri.

Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet, jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.

Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.

— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.

— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta alhaalta.

Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista. Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.

— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.

Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin, seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset, mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja koreana ajoi hovitanssiaisiin.

Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä; sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan, joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin, hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä — loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.

— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin kullannupuksi.

Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset eivät näe kauas kynnyksen yli.

— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan! sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia. Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen aterian, mutta sitä he eivät nähneet.

Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä. Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli tanssiopettaja.

— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin pitkälle oli Yrjö päässyt.

— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä. — Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa talosta.

— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea omaa tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi professorikin!

Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä, niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.

Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta, rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen ja sanonut: »Charmant»!

— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta, sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.

Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky, joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja sanoi:

— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!

Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha, ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos- ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan pysähtyivät portille.

— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä tietää, kenen Hän tahtoo.

Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia, sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden sisäpuolella.

Yrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi kuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä solakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään Norjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja kummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon jalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka nimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä olla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan kaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä oli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit niinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite ja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin tsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle oli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään: »Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii vieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.

Mutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin ylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano — ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli keksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut, olihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli itsekseen omia ajatuksiaan.

Eräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli olemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia päiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.

— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on suonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt tiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on puhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme ristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi kertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin piirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia rakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten punnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja kiitä Jumalaa siitä miehestä.

Kulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja että dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti enemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten ensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.

— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä vähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha kreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja minä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin hulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää kohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon mahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä käsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.

— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän myöskin täytyy kiittää.

— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.

Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.

— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin, sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!

— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.

Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.

Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän Yrjölle kätensä sormenpäät.

Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta surullisin oli kuitenkin Yrjö.

Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään. Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään. Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin, lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät. Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.

Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit. Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat, vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa, niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella. Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.

Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä. Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa, vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin, leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen osa.

— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään päivälliselle.

— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on ritarilinna!

— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa, kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa. Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat, erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan veteen.

Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä, kohtasivat kanahuoneessa.

Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana, joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap! rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär, seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat; hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.

— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta hän ei ojentanut sitä.

— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.

Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.

Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.

Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.

— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, — minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos! Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.

— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te annoitte minulle kuvia…

— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni omista sanoistaan.

Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman hienosti ja asiantuntevasti.

Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.
Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.

— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein panna sille arvoa?

Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.

Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei
Yrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.

— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus täytyy antaa tästä vainajasta.

Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa. Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.

Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi — voitiinko Yrjö-herra kutsua?

— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.

Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti, mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen, lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja rakennusmestari seisoi hänen vieressään.

— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.

Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin, hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö: Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.

— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä! Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi, kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.

Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille siunauksensa.

Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä, se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:

Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan kahden kesken.

— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!

— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna myöntävää vastausta.

— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä saan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä syökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!

Sanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty professoriksi, viides luokka numero kahdeksan.

— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea tätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa, kenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli syntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.

— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon rahaa.

— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen välittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai hän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin meidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.

Yrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin maininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.

Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle. Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille; miksikäs ei?

— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan, palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä hevosen selässä.

Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle. He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista, diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.

— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!

— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?

— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua kummastuttaa.

— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.

Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon, Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.

Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja, joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna. Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.

Emilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin linnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin ja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen. Hän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas portinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen luonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus! — Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen merkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!

Seuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä: kenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen, tietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui taasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja kallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se oli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen olisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme arvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota herra kenraali ei tunne».

— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. — Tunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren seurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee minun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!

Ja nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin luona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.

Kenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään espanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar esiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui korkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa myllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen hollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä varsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.

Emilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä joutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat ainoastaan Psyken merkkinä.

Siellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua. Oli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin kauniita käsiä.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan varma, tunsin hänet heti käden otteesta.

Kenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti käteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin vihjaus:

— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt minulle satulan!

—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi kenraalitar.

— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra kreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi aivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.

— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.

—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän pöytäämme.

— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.

Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui, hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin kasvoihinsa.

— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut kaikki tyynni.

Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.

— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja kenraalittaren luona.

Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään, puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant», osasi lisäksi pelata shakkia.

—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen on nuori mies aivan viaton.

Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni, siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.

Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.

— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —
Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.

Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei aivan heti.

Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten valtioneuvosten jockeyna!»

Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova päänsärkynsä.

Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.

MUUTTOPÄIVÄ.

Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.

Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja, lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista, joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin, niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!» sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä Ollin luo.

— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma. Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä. Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle, ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua. Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa, riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia, ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla. Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella? Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja sitä lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.

Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta? Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa hyvässä runossa:

Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä, huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä ajatelleeksi?

Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot, suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.

Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä. Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin. Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi versoa kukoistava köynnös.

Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin lehtimaja.

Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon, joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus», niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».

Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —, tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi. Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset, joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä. Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi: »Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.

Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja koska se mahtaakaan tulla?

Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä! Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.

»KESÄHOUKKO.»

Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.

Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.

— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.
Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.

— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.

— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!

Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan, jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet, auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.

— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.

— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!

Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää. Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet puhalsivat siihen.

— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. — Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.

Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni, hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät tuulet kiitivät sen yli.

— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!

— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —
Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!

Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä, se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä joutuneensa suoraan kesään.

Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan ammattiinsa valmistuakseen.

— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi »kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään hauskaa, mutta sekin päättyi.

Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.

Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin, paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla kuin tulessa — siellä leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.

Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös, pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin uhrattu enemmän kustannuksia.

Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin
ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius
Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.
Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.

— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko. Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä! Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija. Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea. Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.

TÄTI.

Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään, mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi, sanoi häntä teatterihulluksi.

— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu teatterissa!

Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen, joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät, haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista» — sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»

Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.

— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä. Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.

Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän kutsui »autuaaksi lopuksi.»

Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta, että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu, mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä, täytyy olla jatkuva toiminta-ala.

Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös ja alas, sisään ja ulos.

Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista. Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa! Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman asetusta.

Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat. Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä», joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa. Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria. Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää, kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.

Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin katselijapaikat.

— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, — enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.

Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle, näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.

Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin, istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut, kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille. Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.

Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella, mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.

— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman. Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä, otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin alkoi Tuomiopäivä teatterissa.

Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne. Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta, sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.

Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne ulottuivat polviin saakka.

Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla, sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän, »ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään, nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä, se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa, äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.

Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut häpeästä.

Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään, mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa, takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.

Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä, mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan. Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä näytellään huomenna?»

Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria — teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten, että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä, koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.

RUPIKONNA.

Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.

Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä, tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.

Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki. Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.

— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.

— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään jalokivi, tai se on minulla.

Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle. Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä. Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.

— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.

— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua. Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!

— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.

— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me ihmiset sanomme »voi».

Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen, jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.

— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat. Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi mieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä tunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun minä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin! Ja se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä aurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa maantien yli.

— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee miltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!

Nyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä oli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina kierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi tuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli riistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli niin luonnollista.

— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, — kvoik! Voi, kuinka kaunista!

Se viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se kaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin! Mutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna tai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä kuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.

— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä tomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy koettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla ilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen lähti vaeltamaan.

Se tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se pyrki.

— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te olette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se nyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!

Ja sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin: suuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut, ainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä halutti.

— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina johonkin parempaan.

Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja korkeammalle.

— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun täytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja kaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: — Mahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä päästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka se on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille, minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni loistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta sitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon ja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on vaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!

Ja se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä saattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä oli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.

— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole tuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy myöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja sitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka täällä on ihanaa!

— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on suurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.

— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan. Ensimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä ja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se kierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten toisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.

— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä nokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään suoraa päätä kanaa kohti.

— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista! Ja kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä suupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä ja sitten ne menivät.

— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on säilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy päästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?

Ja pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan siitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin itseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen. Sallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen lehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta korkeammalle minun täytyy päästä.

— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on samat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se johtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli niin korkealle kuin se saattoi katsella.

Haikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja haikaraemo kalisteli.

— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin tuonne ylös!

Talonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli runoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa vallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se kuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä, rikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi ne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena laskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä järjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui siitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.

— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä minä panen väkiviinaan.

— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä kaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.

— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin olisin ratkomassa sitä.

— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että rupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä kallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä jalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!

Enempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.
Molemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.

— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei minulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.

Silloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti esitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia kaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.

— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa, kuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla kalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli! Se vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme päässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta koko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset myöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat »rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät väreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen ilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot ja kastemadot!

— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies, ja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan niin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara levitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.

Ja haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä ja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja kauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.

— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi minut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään vastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä minä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään kaipaukseni ja haluni.

Ja silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu, ylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja säteili halua.

Samassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä erittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli humisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku, ylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät, niistä lensi ikäänkuin kipuna:

Auringonsäde otti sen, auringonsäde vei jalokiven rupikonnan päästä.
Minne?

Älä kysy luonnontutkijalta, kysy mieluummin runoilijalta. Hän kertoo sinulle sen satuna. Ja kaalimato oli siinä mukana ja haikaraperhe on siinä mukana. Ajattelehan, kaalimato muuttuu ja tulee kauniiksi perhoseksi!

Haikaraperhe lentää yli vuorten ja puutarhojen, pois kaukaiseen Afrikaan ja löytää kuitenkin lyhyintä tietä takaisin kotiin, Tanskan maahan, samalle paikalle katolle. Niin, se on melkein liian satumaista ja kuitenkin se on totta. Voit hyvin kysyä luonnontutkijalta; hänen täytyy se tunnustaa. Ja sinä itsekin sen tiedät, sillä sinä olet sen nähnyt.

Sen loisto on liian väkevä. Meidän silmämme eivät vielä kykene katsomaan kaikkeen siihen loistoon, minkä Jumala on luonut, mutta me saamme kyllä näkevät silmät, ja siitä vasta tulee ihanin satu; sillä me olemme itse siinä mukana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA VIII ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.