The Project Gutenberg eBook of Kalastajia, by Holger Drachmann

Esipuhe
Björn Sivertsenin häämatka
Cyprianus
Kovin kourin
Meren hylky
Laivakorput
Intian saali
Tuuli kiihtyy
Mykän kertomus haaksirikosta
Tosi satu

ESIPUHE

Holger Drachmann on suuruus pohjoismaisten kirjailijain joukossa, vaikka hän suomalaiselle yleisölle on tähän saakka ollut melkein tuntematon suuruus. Tuskin mitään on näet tältä mainiolta kirjailijalta tähän saakka vielä suomenkielelle käännetty.

Holger Drachmann on sekä suorasanainen kirjailija että runoniekka, mutta kirjoittipa hän runoa tai proosaa, aina on hän runoilija puhtainta perua. Kotimaassaan Tanskassa arvostellaan häntä maansa etevimmäksi lyyrilliseksi runoilijaksi ja välitön, uhkuva, voimakas ja miehekäs lyyrillisyys onkin hänen pää-ansioitaan. Tuskin on sitä ilmausta Tanskan kansan luonteessa ja tunne-elämässä, tuskin sitä vivahdusta sen luonnossa, jolta ei olisi hänen salakielisessä kanteleessaan soinut. Kansansa hyvät ja heikot puolet kuvastuvat sekä hänen omassa luonteessaan että hänen kirjallisissa tuotteissaan. Hedelmällisellä tasankomaalla ja meren ympäröimillä saarilla asuva tanskalainen on hilpeä, vilkas, hyväluontoinen ja hiukan kevytmielinen, samalla kuin helppo yhteys ulkomaan kanssa ja suuri pääkaupunki on kasvattanut hiukan veltostunutta maailman tottumusta ja vanhoille sivistysmaille omituista ivaa. Kaikki nämä ominaisuudet kuvastuvat Drachmannin teoksissa mitä vaihtelevimpien tunnelmien temmellyksessä. Siksi on häntä syystä sanottukin Tanskan tanskalaisimmaksi kirjailijaksi.

Pitkä on luettelo hänen teoksistaan. Yksin lukien on niitä ilmestynyt 37 nidosta, joiden joukossa on runovihkoja, novellikokoelmia, näytelmiä, murhe- ja satunäytelmiä, isänmaallisia lauluja ja sotalauluja, joita on verrattu Runebergin "Wänrikki Stoolin tarinoihin", eepillisiä historiallisia runoelmia, matkakertomuksia ja romaaneja.

Suurinna ja onnistuneimpana esiintyy tämä monipuolinen kirjailija kuitenkin pienissä kertomuksissa kansan elämästä, etenkin merikansan s.o. merimiesten ja kalastajain elämästä. Siihen määrin on hän tällä alalla antanut parhaansa, että häntä toisella liikanimeltä on kutsuttu myöskin "meren runoilijaksi".

Näistä merikansan elämää kuvaavista kertomuksista tarjotaan nyt pieni valikoima suomalaiselle yleisölle. Suoranaisen aiheen tämän tuttavuuden tekemiseen tarjoo vielä se seikka, että Drachmann äskettäin täytti 50 vuotta ja vietettiin hänen syntypäiväänsä lokakuun 9 p:ää kirjailijan isänmaassa kirjallishistoriallisena merkkipäivänä.

Drachmann, jonka isä oli tanskalainen runoilija, syntyi Kööpenhaminassa 9 p:nä lokakuuta 1846. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1865 aikoi hän maalariksi, oleskellen v. 1870 Lontoossa maalausta harjoittaen ja samalla ollen sanomalehtien kirjeenvaihtajana. Lontoosta palasi hän kuitenkin kotimaahansa jo v. 1871, jolloin tärkeä käänne hänen elämässään tapahtui. Siihen aikaan oli näet Georg Brandes alkanut pitää kuuluisia luennoitaan virtauksista 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa ja tempasi uusi kirjallinen innostus, jolta oli realismin kuohuaikaa, Drachmanninkin mukaansa niin, että hän antautui kirjalliselle alalle. Samana vuonna julkaisi hän näet vallankumouksellisen runoelman "Englantilaisia sosialisteja" ja seuraavana vuonna kokoelman suorasanaisia kertomuksia "Med Kul og Kridt" (Kynäpiirroksia) ynnä runokokoelman "Digte", joiden sisältö oli sosialistista laatua. Näiden julkaisemisen kautta teki hän nimensä tunnetuksi ja kohosi senaikaisen nuoren realistisen Tanskan johtajaksi. Suurinta huomiota saavutti hän kuitenkin ehkä isänmaallisilla kuvauksillaan saksalaisten valloittamasta Tanskasta (Sleswigistä ja Holsteinista), jotka löytyvät v. 1877 ilmestyneessä kirjassa "Derover fra Grænsen. Streiftaag over det danske Termopylæ (Als-Dybböl)" s.o.: "Rajan takana. Waelluksia Tanskan Termopylessä." Näitä teoksia on sitten seurannut melkein joka vuosi ja välistä kahdestikin vuodessa teos toistaan parempi — tai huonompi, sillä Holger Drachmann on kovin epätasainen ja epäjohdonmukainen kirjailija, joka ei ainoastaan innostu mitä erilaisimpiin aiheihin, multa myöskin on tunnustanut vastakkaisia aatesuuntia omikseen. Sen kautta, että hän milloin on kuulunut ei ainoastaan kirjalliseen, mutta myöskin valtiolliseen vasemmistoon, jotka Tanskassa niinkuin muuallakin usein kulkevat saman lipun alla, milloin taas osoittanut taipumusta liittymään oikeiston riveihin, on hän saanut kokea ankaraa kohtelua molempain puolelta. Hänen neronsa on kuitenkin aina lopulla kohottanut hänet yläpuolelle puolueiden ja se korkea asema hänellä vieläkin on.

Suuren osan aikaansa on Drachmann oleskellut ulkomailla, asuen m.m. Italiassa, josta aiheet moniin hänen teoksiinsa ovat kotoisin. Tätä nykyä asuu kirjailijavanhus Hampurissa. Useita kertoja on valtio hänen teoksiaan palkinnut m.m. antaen hänelle 1400 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen.

Kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin oli ryhdytty ja niistä oli tärkein tämä: hän oli mennyt kihloihin.

Kuinka siihen oikeastaan oli tullut ryhdytyksi, sitä ei tämä taru tiedä kertoa. Hän oli perinyt huoneet vanhan kalastaja-onterin kuoleman jälkeen ja maksanut pois veljensä Kielsin osan. Tämä oli sitten rakentanut majansa tuonnemmaksi kylään.

Björn istui nyt talossaan kaikkine kalastuskamsuineen ja tunsihe hiukan yksinäiseksi kaiken tämän rikkautensa keskessä.

Hän kantautui nyt useammin kuin ennen kievariin, täytti lyhyen puunysänsä, pisti tarinaksi ja kostutteli kurkkuaan.

Iloinen kievarin isäntä oli nainut vuosi sitten ja pistihe vähä väliä ovesta ulos "katsomaan jotain".

Mitä sinä oikeastaan tähystelet niin tarkkaan? kysyi Björn. Etkö voi antaa akkain siellä sisällä lasta hoitaa?

Isä kuletti hänet ylpeänä lapsikammariin, jossa nuori emäntä istui somassa aamupuvussa ikkunan luona lapsi helmassaan.

Jättiläinen kumarsihe katsomaan; lapsi pelästyi tuuheata tukkaa ja pörröistä partaa ja alkoi parkua.

Björn vetäytyi pelästyksissään pois, mutta kääntyi kuitenkin monta kertaa jälelleen, ennenkun lähti tuvasta.

Kun hän ja isäntä taas olivat kahden kesken isännän "kajuutassa", seisoi Björn vähän aikaa aatoksissaan ja raapi korvallistaan paksuilla sormillaan.

Onhan se vähän kumma kapine tuo tuommoinen pikku toveri, häh? Sillä oli oikein kynnet sormissa, ja se katsoi minuun!

Nuori isä oli niin innostunut, että polvet notkuivat, ja käsiään jauhaen sanoi hän:

Semmoinen pitäisi sinunkin hankkia. Onhan sinulla talo ja kaikki, mitä tarvitaan!

Siitä vaipui Björn taas ajatuksiinsa ja kun isäntä heläytti lasinsa hänen lasiinsa, tuijotti hän yhä vaan eteensä.

Sitä vaan tässä ajattelen, että lienenkö minä milloinkaan ollut noin pieni?

Toivon äitisi vuoksi, sanoi isäntä naurahtaen, että olit silloin tullessasi vielä pienempi kuin minun perilliseni on nyt!

Vähän aikaa sen jälkeen oli Björn viemässä purrellaan perunoita lähimpään kaupunkiin.

Mukanaan oli hänellä eräs sukulaisensa, Puna-Anders, ja kun he olivat saaneet perunansa myydyiksi hyvästä hinnasta ja kun he vielä olivat satamassa ja odottivat parempaa tuulta, niin tapahtui, että eräs sen kaupungin vanha kippari, joka oli lakannut purjehtimasta, mutta ei kuitenkaan malttanut kokonaan pysyä erillään meriasioista, tuli satamaan kädet syvälle taskuihin pistettyinä ja pienet aina jotain tähystelevät porsaan silmät sirrallaan.

Hän pysähtyi laivasillalle seisomaan, pani silmänsä vielä enemmän sirralleen ja katseli purtta kuin mittaa siitä ottaakseen.

Björn katsoi taivaalle ikäänkuin kysymys noin päivän selvästä asiasta olisi häntä suuresti kummastuttanut.

Björn katseli Puna-Andersia ja Puna-Anders katseli Björniä. Sitten katselivat he molemmat kysyjää ja lopulta katsoivat he purtta.

Björn oli hyvällä tuulella. Perunalasti oli mennyt kuin kuumilla kivillä ja ostaja oli pitänyt vielä hyvät harjakkaiset. Viimein iski Björn itseään aika tavalla reiteen ja vetäsi suunsa liki korvia.

Itse sama, joka peräsintäkin puristaa! vastasi Björn ja heitti perärossin irti.

Käytiin siinä tutkimaan ja tarkastamaan vanhaa purtta. Pohjaa, kantta, kaaria, nauloja, maalausta tähysteltiin, ovia ja tuhtoja koeteltiin huolellisesti, ja tunnin kuluttua seisoivat Björn ja hänen toverinsa sen ravintolan edustalla, jossa harjakkaiset oli juotu. Kesäaurinko paistoi heitä kasvoihin, kasvot hehkuivat ja silmät kiiluivat, mutta kun Björn kääntyi satamaan päin ja näki purttaan hinattavan pois äskeiseltä paikaltaan, niin värähtivät hänen nauravat huulensa ja hän kääntyi Andersin puoleen kysyen:

En tuota osaa sanoa. Mutta omahan oli purtesi ja lupasihan kippari sitä hyvin pidellä, tervata ja maalata tarpeen mukaan!

Ilma oli lämmin. Aurinko poltti. Oli hyvästikin kolme peninkulmaa kalastajakylään ja tie oli kauttaaltaan hiekka-aavikkoa.

Ettäkö ajaisimme? kysyi Anders. Pelkään pahoin, että hevosmiehet ovat jo lähteneet, etkähän aikone kyydillä ajaa?

Björn seisoi vähän aikaa tuumiskellen. Ehkei haittaisi, jos lykkäisi kotiin menonsa ja kaikki selitykset hiukan tuonnemmaksi.

Retki oli päätetty. Molemmat menivät he rautatieasemalle ulkopuolelle kaupunkia. Junan oli kohta lähdettävä. He olivat kuin suuria lapsia kumpikin. Kyllä he olivat pääkaupungissa käyneet, mutta eivät tätä ennen rautatiellä ajaneet.

Heidät neuvottiin pilettiluukulle. Björn asettui reiän suulle lompakko kädessä.

Saisinko lipun kahdelle miehelle kaupunkiin? vaati Björn äänellä, joka oli olevinaan kuiskaava, mutta joka kuului yli koko huoneen.

Ota niin paljon kuin saat! kuiskasi Anders, jonka mielestä ei ollut syytä säästää, kun toinen maksoi.

No niin, anna sitten kaikki tyyni! huusi Björn ja työnsi setelin levotonta ääntä kohti.

Tässä kaksi pilettiä edestakaisin 2:ssa luokassa; voitte palata iltajunassa, ymmärrättekö?

Björn sai koko kasan hopearahoja takaisin ynnä piletit. Hän punnitsi rahoja kädessään ja jätti markan rahan laudalle.

Tänään on meillä varaa antaa juomarahoja! kuiskasi hän yhtä äänekkäästi kuin äsken toverilleen.

Vai niin! sanoi Björn vähän häpeissään, ja pisti markan liivin taskuunsa. Ja kun he menivät odotussalin läpi asemasillalle, murahti hän:

Se perhanan kapakoitsija kun on aina kertonut, että jos tahtoo ajaa komeasti rautatiellä, pitää vähän voidella renkejä. Mutta täällä näytään oltavan ylpeitä!

Ennestään istui siellä jo paksu lyhyttukkainen mies, valkokaulanen ja mustaan, pitkähelmaiseen takkiin puettu. Hänen naamansa oli lihava, hyväntahtoinen ja ylen punanen.

Saattaapa olla, että menossa on! huusi Björn samaan tapaan, kun vaunu alkoi heitellä vauhdin lisääntyessä.

Avaa toinenkin ikkuna, Anders! huusi Björn hetken kuluttua. Alkaa sydäntäni etoa tässä laatikossa. En ole mokomaksenikaan näin maalla ennen purjehtinut!

Tuli juna sitten tiukkaan käänteesen, vaunu heitti ulospäin ja Björn horjahti puoleksi pitkälleen istuimellaan.

Nyt olen nähnyt senkin saakelin! huudahti hän vähän hämmästyen. Mitäs luulet, Anders? mehän ajamme hehkuvimpaan helvettiin tällä tavalla!

Miten milloinkin sopii, mutta enimmäkseen maissa ollessa. Vaatii suolaa leipään, sanoi leipurin koira, kun lihaa varasti!

Pappi! toisti Björn ja tarkasteli hänen kasvojaan. Anteeksi, mutta uskallatteko vannoa sen päälle?

Paksu herra katsoi häneen ensin ankarasti. Mutta tuo suuri lapsi tuossa vastapäätä oli mainiolla tuulella ja kaikki suuttumus kilpistyi takaisin hänen vähän yksinkertaisen, mutta samalla veitikkamaisen hymyilynsä tieltä.

Hetken kuluttua olivat he hyviä ystäviä ja vastoin tapaansa kertoi Björn papille purtensa myynnin. Pyylevä pappi nauroi niin, että oli sitten tukehtua rykimiseensä, ja ennenkun oltiin pääkaupungissa, oli hän saanut Björnin lupaamaan, että tämä seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään hänen pappilaansa vähän matkaa pääkaupungista.

Puna-Anders palasi jo samana iltana takaisin ja Björn ajoi seuraavana aamuna yksin pappia tervehtimään.

Kuinka sitten lienee käynyt tai ollut käymättä, niin teki Björn tämän perästä yhä useampia pääkaupunkimatkoja ja pistihe aina pappilassakin, jonka läheisyydessä hän omien puheittensa mukaan "oli hameeseen sotkeutunut".

Juuri sen enempää ei tästä asiasta saatu tietää. Hänellä oli suuri kirkas kultasormus paksua sormea puristamassa. Miten se oli alkujaan saatu sormesta alas solahtamaan, on vaikea sanoa, mutta siinä se nyt oli ja pysyi. Ja Björn itsekin "oli ja pysyi".

Kaiken talvea oli hän ollut naimatuumissa. Kestikievarin isäntä ja emäntä olivat häntä kiusanneet; hän oli suuttunut leikillään ja suuttunut todella, oli taas sovittu pois, hän oli näyttänyt tytön valokuvan, joka oli aivan musta kasvoiltaan ja jolla oli kaksi suurta mönjän punaista leukanauhaa, ja jota hän yhtämittaa pyyhki nuttunsa hihalla "saadakseen oikean näön esiin". Ei hän oikeastaan suvainnut tälle valokuvalle naurettavan, mutta oli kuitenkin siksi rehellinen myöntääkseen, "että se oli enemmän neekerin kuin kunniallisen maalaistytön näköinen".

Talven kuluessa oli hän hankkinut itselleen uuden venheen. Se oli tavanmukaisilla menoilla koetettu ja nimeksi sille annettu "Lentokala".

Mutta ristiäispidoissa oli tullut riita. Tuo muuten niin hyväntahtoinen
Björn oli suuttunut siitä, että hänen purttaan ruvettiin kutsumaan
"Kiven purijaksi".

Voimatta selittää yhtä vähän itselleen kuin muille, miksi tuo nimi muka oli niin loukkaava, oli hän siitä kuitenkin suuttunut ja "tehnyt tyhmyyksiä".

Kun pursi oli ristitty, niin oli se ristitty, ja niin oli se aina sitä myöten valmis eikä siinä ollut kenenkään tarvis ruveta sukkeluuksia latelemaan; ja jos kuka tahtoi niitä ladella, niin varokoon nenäänsä, sillä muuten saattaa tapahtua, että heilahtaa j.n.e.

Seuraavana päivänä hän ollen tyytymätön itseensä meni uskottunsa kievarin isännän puheille. Se hänen mieltään kovasti painosti, että hän oli niin huonosti vieraitaan kohdellut.

Kievarin isäntä lohdutteli häntä parhaansa mukaan. Se oli kaikki — sanoi hän — seurausta niistä naimapuuhista. Kun oli semmoisia tuumia pää täynnä, niin ei voinut oikein pysyä tasapainossa, mutta oli mieli joko liiaksi riemuinen tai liiaksi riitainen. Sen hän tiesi omasta kokemuksestaan. Parasta oli tehdä asiasta pikainen päätös.

Björn ei vastannut; mutisi vaan jotain keväästä ja lakanoista ja liinavaatteista. Ja niin lähti hän merelle "Lentokalansa" kanssa.

Se lenti; siitä ei ollut epäilemistäkään. Ei ollut puhettakaan siitä, että pursi olisi ollut kiven purija — sen hän vielä näyttäisi niille irvihampaille!

Ja nyt oli kevät tullut ja nyt "kaikesta siitä liisteristä oli tuleva loppu".

Hän oli hankkinut itselleen hyvän, uuden venheen; nyt vannoi hän hankkivansa itselleen eukonkin.

Pariskunta vihittiin tietysti tuolla maalaisseurakunnan kirkossa. Mutta eräs Tiinan läheisistä sukulaisista — morsiamen nimi oli Tiina — oli tahtonut, koska Tiinan vanhemmat olivat kuolleet ja hän oli ravintolan pitäjä Kööpenhaminassa, viettää häät kaupungissa.

Hän oli veljensä kanssa purjehtinut kaupunkiin uudessa purressaan ja ankkuroinut sen Kröijerin torin edustalle. Niels vartioi venhettä, eikä Björn aikonut viipyä maissa enemmän aikaa kuin että solmu vaan ehdittiin solmita.

Sen tehtyä ajettaisiin suoraa päätä kaupunkiin ja astuttaisiin purteen ja purjehdittaisiin "muori" kotiin.

Vaan tätä vastaan oli taas Tiina ja hänen puolueensa. Eihän käynyt päinsä viettää häitä ilman "pitoja"; ja mikä kiire nyt oli heti kohta veteen heittäytyä? Ennätettäisiin siinä vielä sittekin pulikoida! arveli Tiina.

Tätä mielipidettä kannatti tarmokkaasti myöskin Tiinan sukulainen, ravintolan pitäjä, "Kullatun tervakannun" isäntä.

Karhu murisi, mutta älykäs kun oli, vaikeni hän pian. Hän teki salaisuudessa sen, mitä insinöörien tavoin puhuen sanotaan "kontramiimaksi" ja antoi veljelleen viittauksen, että tämä hinaisi "Lentokalan" Toldbodeniin, sijoittaisi sen siellä lossimiesten venhevalkamaan, laittaisi kaikki reilaan lähtöä varten ja sitten itse menisi "Kullatun tervakannun" ravintolaan, joka oli maalaisten, sotamiesten ja sen semmoisten mieluinen käymäpaikka.

Sillä tavoin oli kukin kohdaltaan voitostaan varma; ja niin pidettiin häät. Tuo maalaispappi vihki heidät ensin kirkossaan, tarjosi sherryä kotonaan ja lahjoitti kummallekin hopealusikan muistoksi.

Björn pisti sherryn ja lusikat "liivinsä alle" ja sitten ajoi ravintolan pitäjä heidät kaupunkiin. Pappilan pihalla huudettiin heille hurraata ja nyt istui iloinen seurue "Kullatun tervakannun" kellarikerroksessa lammaspaistien, sylttien, kinkkujen ja kaikellaisten muiden herkkujen ääressä.

Sitten tarjottiin naisille makeata likööriä ja vanhaa ranskanviiniä ja miehille ryyppyjä ja punssia.

Ja ikkunasta näkyi karkea, päivän paahtama palomuuri ja kun ojensi ruumiinsa pöydän yli tai laski päänsä naapurinsa helmaan, voi hyvin, hyvin ylhäältä nähdä sinistä taivasta noin kaitaisen esiliinan verran ja joitakuita ajelehtivia pilviä.

Saapuvilla oli muutamia Tiinan naispuolisia sukulaisia ja sitten oli siellä ravintolan pitäjän läheisiä sukulaisia ja hyviä ystäviä.

Läheisten sukulaisten joukossa on erittäinkin mainittava eräs väkipyörän kiertäjä, joka ilmaisi osanottavaisuutensa vastanaineiden onneen juomalla itsensä hetikohta humalaan ja pitämällä liikuttavia puheita.

Hyvien ystävien joukossa oli taas eräs mitalirintainen mies, "entinen oikeuden palvelija", joksi hän soi itseään kutsuttavan, hyvin märän näköinen arestihuoneen vartija, joka muistona sotilasajo iltaan — hän oli ollut aliupseeri — käytti kankeaa kaulahuivia ja kantoi Dannebrogin nauhassa riippuvaa vaskirahaa.

Hän näytti kaiken aikaa hautovan sitä epäluuloa, että joku tästä seurueesta tuolla pöydän alipäässä vie hopealusikkansa mennessään. Sentähden pysyttelihe hän — luultavasti tämän epäluulonsa nojalla — tarpeellisen välimatkan päässä muista vieraista. Yhtämittaa kaateli hän itselleen lukemattoman määrän pieniä naukkuja puoleksi tyhjentämäänsä pikariin sen siitään humaltumatta. Sitten naurahti hän aiheettomasti, keikisti partaansa taas puolen ryyppyä ja tyrkkäsi kyynärpäällään isäntäänsä kylkeen, jota kutsui "vanhaksi asetoverikseen. Hä! Mitä! Muistellaanko entisiä aikoja!"

Björniä kutsui hän "herra katteiniksi". Mutta kun hän oli tehnyt sen pari kertaa, katsahti puhuteltu häneen tuimasti ja virkkoi:

Tämän pienen muistutuksen saatuaan sanoi oikeuden palvelija: "herra venhemies!"

Björn ei ollut oikein omalla tuulellaan. Hän istui vähän niinkuin yksinään, johon myöskin hänen vähäkuuloisuutensa vaikutti. Hän kyllä täytti paikkansa, mutta Niilo pysyi yhäkin poissa ja Tiina, morsian — niin, hän istui sulhasensa vieressä mustassa merinohameessaan, morsiusseppele päässä ja huntu hartioilla, punaset kädet helmassa, äärettömän totisena ja suorana tuolillaan niinkuin olisi vastikään kyynäräpuun nielaissut.

Kai oli se niin olevakin. Morsian ei saa olla liian iloinen. Mutta jo hänen luonteessaankin näkyi olevan sitä arvokkaisuutta, joka varmaankin on hyvälle emännälle tarpeellista, mutta joka vaikutti vähän kylmäisevästi täällä makeain ryyppyjen ja höyryävien kinkkujen ääressä.

"Ei häntä ainakaan voitu liiasta rakastelemisesta syyttää", sanoi Björn jälkeenpäin, tuosta suuresta tapahtumasta puhuessaan.

Morsian istui yksin ja sulhanen istui yksin. Morsian söi vähän, sulhanen kahden edestä; ja sillä välin piti väkipyörän kiertäjä puheitaan, aurinko paahtoi tuolla ylhäällä palomuuria ja Björn kumartui Tiinan yli ja tirkisti ulos ikkunasta.

Tiina korjaili huntunsa helmoja ja silitteli hamettaan. Mitä sinä katselet? kysyi hän.

Siellä olisi mainiot huoneet neljännessä kerroksessa. Olisi siellä toista asua kuin vedellä kellua.

Katselen vaan tuulen suuntaa. Nyt olisi mainio tilaisuus lähteä. Tuuli on kääntynyt ihan etelään.

Tuuli on kääntynyt ihan etelään ja puhaltaa navakasti! jatkoi Björn. Nyt se on ollut luoteella jo kauvan ja kampeaa varmaankin ennen iltaa entisille sijoilleen. Semmoista tilaisuutta ei tule moneen päivään.

Tiina antoi merkin ravintolan pitäjälle ja tämä kohotti "oikein vanhan, rehellisen eläköönhuudon" Björnin kunniaksi. Tahdottiin välttämättä saada hänet toisiin ajatuksiin ja väkipyörän kiertäjä piti viidennen puheensa. Sitten alotti ravintolan pitäjä laulun, jota oikeuden palvelija säesteli rummuttamalla huuliaan kuin torven läppää:

Nyt malja puolisoiden
Juokaamme siis,
Että onneksi noiden
Elonsa valkeneis!
Ja eläkööt he siksi, kunnes kuolevat pois,
Paljon lapsia saakoot, se toivomme ois!
Hurraata heille nyt huutakaamme,
Ja pohjahan klasimme kallistakaamme!

Silloin nousi — vastaväitteistä huolimatta — väkipyörän kiertäjä vielä kerran puhumaan, ja koettaissaan saada jalansijaa pitämällä kiinni kahden vierustoverinsa kauluksesta, puhui hän, vesissä silmin, viimeisen kerran seuraavin sanoin:

Hyvät ystäväni, oikein hyvät ystäväni ja kuulijani; sillä ystäviähän olemme kaikki keskenämme, vai mitä?

Niinpä tahdomme me siis — koska on velvollisuutemme virkkaa heille sananen, ennenkun he eroavat isästä ja äidistä ja vaimoonsa sidotut — mitä sanon minä, ennenkun he eroavat tästä ystäväseurasta…

Kuulkaa häntä! huusi Niels, joka juuri silloin astui sisään. Tuuli on hyvä ja etelässä, Björn!

Niin, kuulkaa nyt minua, rakkaat ystäväni! soperteli väkipyörän kiertäjä ja heilahteli edestakaisin. Mehän olemme kaikki ihmisiä ja me rakastamme kaikki rakasta synnyinmaatamme. Minä en sano isänmaata, minä sanon synnyinmaata. Sillä emmehän tiedä, mistä isämme ovat tulleet, mutta sen me tiedämme, missä itse olemme syntyneet…

Mitä roskaa se on! huusi Niels, joka oli käsittänyt aseman ja oli sotatuulella.

Mikä mies se on tuo? kysyi puhuja ja koetti sameine silmineen saada tuon vieraan olennon eteensä vakiutumaan. Onko se mies, joka ei tahdo juoda sy-synnyinmaansa ma-maljaa, niin sanon minä: Hyi saakeli, sanon minä!

Björn viittasi hänelle kädellään. Mutta kun se häävieras, joka oli tukenut väkipyörän kiertäjää, kuuli "pahnasta" puhuttavan, päästi hän kiertäjän menemään, tämä kaatui nenälleen, siitä syntyi suuri häläkkä, huudettiin ja meluttiin ja Niels oli tarttunut oikeuden palvelijan hännykseen — silloin asettui Tiina, aseman juuri kireimmillään ollessa, muinaisajan uljaiden naisten tavoin, päättävästi herransa ja puolisonsa rinnalle, ja ilmoitti, että "hän kernaammin purjehti hänen kanssaan vaikka Jyllantiin kuin että suvaitsi tämmöistä meteliä omissa häissään tapahtuvan".

Sillä oli asia päätetty ja ratkaistu. Väkipyörän kiertäjä kannettiin viereiseen huoneesen sängylle; käsiä puristettiin ja laseja kilistettiin. Björn ja Niels esiintyivät nyt mitä herttaisimpina; Niels tilasi boolin omalla kustannuksellaan. Ravintolan pitäjäkin mukautui.

Björn oli riemuissaan voitostaan kutsunut koko seurueen, myöskin oikeuden palvelijan, huvipurjehdukselle.

"Hän kyllä heittäisi heidät maihin kalkkipolttimon luona, elleivät tahtoisi lentää kauvemmaksi 'Lentokalan' selässä."

Kutsumus otettiin toistaiseksi vastaan, ett'ei äsken parantuneita haavoja uudelleen auki revittäisi. Mutta kun tultiin ulos "Kullatusta tervakannusta" vaikuttivat raitis ilma, auringon valo, voitto ja sulhasmiehen ajatukset kaikki yhteensä niin voimakkaasti Björniin, että hän yhtäkkiä tarttui Tiinaa vyötäisiin ja vannoi tahtovansa tanssia hänen kanssaan hampurin polskaa, ja huolimatta morsiamen itsepintaisista vastaponnistuksista pani hän todellakin ohikulkevien suureksi hämmästykseksi ja riemuksi tuumansa toimeen.

Sen tehtyään päästi hän Tiinan ja tarttui oikeuden palvelijaan, jonka täytyi tehdä hänen kanssaan laukkavuoro katua pitkin. Mutta silloin selitti oikeuden palvelija, että tämä oli jo "hävytöntä", riuhtasihe irti ja poistui niin punaisena kuin kuninkaallinen vaunukuski, vetäen vielä ravintolan pitäjänkin mennessään.

Seuraavaan katukulmaan oli naulattu ilmoitus suuresta eläinten näyttelystä, johon oli kuvattu elefantteja, apinoita ja karhuja. Etenkin nämä viimemainitut herättivät sulhasen huomiota; hän sanoi tahtovansa mennä katsomaan kaimojaan ja häävieraiden oli täysi työ saadessa hänet järkiinsä.

Mutta tästä syntynyttä väittelyä oli kokoontunut koko joukko väkeä kuulemaan. Seurattiin suurella uteliaisuudella kookkaan kalastajan vilkasta puhetta ja kun hän nyt yleisön vilpittömäksi iloksi esitti kohtauksia karhujen elämästä, niin lähtivät loput kutsuvieraista käpälämäkeen, samalla kuin osa kuokkavieraita seurasi Björniä, Tiinaa ja Nielsiä hyvän matkaa Toldbodeniin.

Kas niin, Björn, ei hyvää liiaksi! rauhoitteli häntä Niels, kun näki poliisinkin jo liittyneen hääsaattoon.

Enkö saisi pitää hauskaa omissa häissäni? kysyi aina hyväluontoinen
Björn ja katseli ilosta loistaen ympärilleen.

Tiina oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta kärsi kuitenkin nurkumatta.
Hän oli onnensa osan valinnut, menköön nyt kuten parhaiten taitaa.

Vai niin! vastasivat lossimiehet selitykseen tyytyväisinä, mutta kuiskasivat kuitenkin Nielsille: osaako hän hoitaa venhettä?

Tiina ei sitä koskaan unohtanut ja Björn kertoi siitä myöhemmin seuraavasti:

Me lensimme halki laineiden. "Lentokala" lenti kuin lempo. Kaikki luotsivenheet jäivät kuin humahtaen jälelle; ne huusivat meille jotain, mutta minä heilutin hattua ja kysyin, voivatko he erottaa, millä värillä pursi oli maalattu?

Kaikki purjehtijat laskivat riepunsa alas, toinen toisensa perästä; mutta me annoimme niiden seista.

Tiina makasi pohjalla ja työnsi takaisin kaikki ravintolanpitäjän herkut. Onneksi oli, ett'ei se ollut syönyt enempää kuin mitä oli syönyt.

Minä vaan kehoittelin häntä, ett'ei olisi milläänkään, mutta en luule hänen juuri kuulleen, mitä sanoin.

Niels ja minä olimme likomärät, purjeet olivat likomärät ja Tiina oli likomärkä.

Kotiin saakka en uskaltanut häntä viedä. Me laskimme kauppakaupunkiin ja nousimme maihin.

Mitenkäs olette te tämmöisessä säässä täysin purjein laskeneet? kysyi hän. Onko teillä lastia?

On häälastia! vastasin minä; jo se on enemmän kuollutta kuin elävää lastia. Olkaa hyvä ja auttakaa vähän; meidän täytyy saada muori maihin, muuten se ehkä henkensä heittää!

Ja siitä saimme Tiinan maihin. Ei voinut hän jaloillaan seista, ja meidän täytyi viedä hänet erään hyvän tuttavani luo kaupunkiin. Ja siellä makasi hän kolme päivää ja kolme yötä ja minun täytyi kuleksia kuivin suin kaupungissa sen aikaa, eikä kyennyt hän edes nenääni nuolasemaan.

Syntyihän siitä sitten koko komerssi, kun Tiina tointui; ja satoihan niitä haukkumisia myöskin siitä, että "olin häntä noin kiikutellut".

Mutta eihän pidä vaatia mahdottomia ihmisiltä, jotka tulevat suoraan maalta, eivätkä ole nähneet yhtaikaa vettä enemmän kuin mikä mahtuu papin kastemaljaan.

Ja vaikka minä saankin haukkumisia, ja saan aina samoja joka kerta kuin kerron tästä retkestä, niin että Tiina on kuulemassa, niin pyyhkäisen minä vaan näin — kas näin — käs'selälläni nenäni alusta ja sanon: oli se kuitenkin ihmeellisin häämatka, minkä olen milloinkaan tehnyt!

"Lars istuu tuulen puoleisella laidalla, kumartuu alas ja laittelee painolastikiviä.

"Sillä meillä oli hyvä tuuli, puhalsi perähangoilta ja nuorat olivat pingallaan; pursi oli vakava, ja se, joka perässä istui, tunsi sen ulkoa kuin aapisen, eikä siinä ollut mitään tehtävää Larsilla eikä muutenkaan.

"Me olimme tulleet maan suojaan ja laineet tulivat perästä ja purteni — se uusi pursi — liiteli ylös ja alas eikä ollut sillä ollenkaan aikaa pysähtelemään, mutta mennä touhusi oikein aika vauhtia eteenpäin.

"Lars oli nuori mies, jonka olin saanut apumiehekseni Johanneksen jälkeen, joka oli loukannut itsensä.

"Lusitaapa todellakin, sanoo hän. Sinulla on aina ollut hyviä venheitä, Anders Andersen, ja aina olet sinä saanut hyvästi kalaa, jos et yhdellä lailla niin toisella: ja se saattaa olla tyytyväinen, joka on päässyt toverinasi kulkemaan.

"Onhan niitä huonompiakin tovereita! sanon minä; ja on venheitäkin huonompia kuin tämä!

"Onpa tietenkin! sanoi Lars. Mutta mikä se on tämä paperi täällä kivien välissä?

"Lars panee tulemaan paperin, jossa on jotain painettua kirjoitusta. Ja paperi oli sekä keltanen että likanen, ja jos minä sanon mieleni, niin arvasin minä, että se voi olla palanen jostain vanhasta sanomalehdestä.

"Ja minä kohotan perääni, ja nostan perälaudan luukkua, jossa viskainta pidetään, ja tarkastelen paperipalasta; ja sitten pistän minä paperin sinne sisään ja panen luukun paikoilleen ja istahdan itse luukun päälle; ja sitten sanon minä, kun venhe taas kääntyy tuuleen: Se sopii!

Sitten istuu Lars vähän aikaa ja soluttelee kiviä sormiensa välissä, ja sitten katsahtaa hän minuun ja kysyy:

"Minä sanon, että se paperipalanen, jonka sinä löysit, sopii tuohon laatikkoon, jossa minulla on tavarani! Se on minun laatikkoni! eikä kukaan pääse sinne paitse Anders Andersen ja minä itse!

"Tulemme siitä maihin ja miehet tulevat meitä auttamaan ja me vedämme purren kuiville ja panemme tuet alle ja otamme tavarat venheestä ja naiset tulevat myöskin rantaan ja vaimoni kysyy Larsilta:

"Hän ei vastaa mitään, mutta katsahtaa minuun ja kiinnittää kulkuaan hietikkoa pitkin ja menee suoraa päätä kapakkaan.

"Anna sinä hänen mennä! sanon minä vaimolleni. Hän on pistänyt sormensa myrkkykalanruotoon, jonka löysi kivien välistä venheen pohjalla!

"Kunhan ei vaan olisi pahastikin pistänyt! sanoo eukkoni ja aikoo lähteä jälkeen.

"Mutta minä pidätän hänet ja sanon, ettei tarvitse hätäillä; ehkei se ole niin vaarallista.

"Lars katsahti taakseen niinkuin jotain siihen sanoakseen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan kiirehti tiehensä.

"Astun etumaiseen huoneesen ja toivotan jumalan rauhaa ja istuudun penkin päähän.

"Siellä istuvat jo pieni Kasper Kullraemmer ja Johan Ditten ja Povl Svendsen ja Kaliforniamies ja Björn ja useita muita miehiä ja useimmat väistivät he tieltäni ja herkesivät haastamasta.

"Istui siellä Larskin ja oli istunut jo kauvankin, jonka saattoi helposti huomata.

"Jumalan rauhaa! sanon minä vielä kerran. Mitäs miettehet tänä iltana maksaa, jos saanee luvan kysyä?"

He eivät nyt juuri mitään virkkaneet, mutta olihan minulla lupa ajatella mitä halutti. Ja sen minä teinkin ja sitten sanoin minä Larssille: No, Lars, mitenkäs oli sen kalanruodon?

"Minkä kalanruodon? kysyy Johan Ditten; sillä aina piti hänen saada kaikki tietää.

"Se on tietysti valetta! sanoo Kaliforniamies. Sillä hänen tapansa oli aina sanoa, että kaikki on valetta. Sen oli hän oppinut Ameriikassa.

"Mitä te siinä istutte ja mutisette? kysyi silloin Björn ja pani kouransa korvan taa. Oletko sinä nyt taas kujeilemassa, Anders?

"Pyysin juodakseni lasin olutta, ja sitten kysyin minä Björniltä, eikö hän tahtoisi tehdä seuraa.

"Join ensin olueni ja vastasin sitten, ett'en ollenkaan ymmärtänyt, miksi he kaikki olivat niin kireällä päällä.

"Elä luikertele! sanoi Povl Svendsen. Vastaa suoraan, onko totta, että sinulla on Cimbrianus ?"

"Cimbrianus? mitä paljon se on? Se on ilkeä kirja, tiemmä, sanoi vanha
Kasper Kullraemmer. Eikä ole hyväksi kenellä se on."

"Vaan kuitenkin olet sanonut Larsille, että sinulla on se kirja! sanoi
Björn."

"Niin sanoi! huusi Lars ja löi nyrkkinsä pöytään nähdessään, että kaikki olivat hänen puolellaan. Jos olen sanonut sen, niin kai lienen tarkoittanutkin, mitä olen sanonut, vastasin minä. Mutta nyt sanon minä, ett'en tiedä mitään siitä kirjasta, josta te nyt puhutte. Toivoisin kuitenkin tietäväni, sillä silloin en varmaankaan olisi kadottanut kaikkia silliverkkojani; tai olisin ainakin voinut sanoa, ketä ne ruotsalaiset olivat, jotta verkkoni varastivat.

"Ja silloin nousi vanha Kasper ylös ja tarttui lasiinsa ja sanoi, että oli häpeäksi koko kylälle, että täällä oli semmoinen kalastaja; sillä joko minä tein pilkkaa ja ivaa heistä kaikista tai käytin minä 'epärehellisiä' keinoja venheessäni; ja olkoon nyt, että tässä oli kysymys toisesta tai toisesta, hän ei ainakaan viitsi täällä kauvemmin istua!

"Samoin tekivät muutkin, toinen toisensa perästä. Lars solahti ulos ovesta minuun katsomatta, mutta toisilla oli kullakin minulle jotain sanomista. Eivätkä ne suinkaan miellyttäviä asioita sanoneet, sillä kunkin heltta oli hiukan kuumunut kapakassa istuessa ja oli siinä sitten vähän vanhaa känääkin siitä, että minä sain hyvästi kaloja. Mutta kun minä en ollut siitä millänikään, niin istuin minä siinä ja myhähtelin koko asialle.

"Viimeinen joka meni ulos, oli Björn — tavallisuuden mukaan. Tiina oli ensi alussa pitänyt tapanaan tulla häntä noutamaan, mutta siitä oli Björn tehnyt lopun. Sillä, sanoi hän, naisilla on omat tehtävänsä ja miehillä omansa, eivätkä ne saa sekoittaa niitä toisiinsa. Sillä hän on hyvä kalastaja ja kunnon perheenisä ja hän kyllä itse pitää huolen siitä, milloin hän menee kotiin, niin ett'ei talo tule siitä kärsimään.

"Hän tuli nyt luokseni ja laski suuren nyrkkinsä niskalleni — mutta hyvin varovasti — ja sanoi: Kuule, Anders, mehän olemme vanhoja tuttuja, me molemmat; tunnusta nyt asia, niinkuin se on. Onko siinä mitään tuossa Cimbrianuksessa eli onko se vaan sinun kujeitasi? Minä en kerro siitä kenellekään!

"Silloin otti hän nyrkkinsä pois ja meni ulos ovesta sen enempää kyselemättä. Kääntyihän vaan ovessa ja katsoi minuun.

"Mutta minulla oli silmäni siellä, missä nenäni oli: lasissani. Ja sitten meni hän.

"Seuraavana päivänä odottelin minä Larsia venheelleni. Mutta hän ei tullut. Minä otin toisen miehen mukaani merelle ja tapahtui niin, että me saimme sinä päivänä verkkojen täydeltä silakoita. Kun palasimme kotiin, oli Lars ollut vaimoni luona ja sanonut itsensä irti yhtiöstä.

"Kun tapasimme toisemme, niin hän vaan katsoa jyräsi minuun kulmainsa alta ja samoin tekivät vähitellen kaikki muutkin.

"Annoin heidän jyrätä ja hoidin vaan toimiani. Mutta sitten tapahtui niin, että ruotsalaiset kävivät kovin lähenteleviksi ja tekivät meille kaikenlaista kiusaa ottamalla pois pyydyksiämme ja muullakin tavoin meitä häväisten.

"Lopulta kehittyivät asiat niin pitkälle, että Björn, joka myöskin oli menettänyt pyydyksiä, suuttui silmittömäksi ja puhallutti miehet torvella kokoon, ja me tulimme kaikki ja seisoimme siinä ja väittelimme puoleen ja toiseen, mitä nyt olisi tehtävä.

"Toiset arvelivat kuitenkin, ett'ei käynyt sillä tavoin, ja kun he kauvan olivat tarinoineet sinne ja tänne, niin pyysin minäkin vihdoin sananvuoroa:

"Saattaisihan niitä rosvoja ampuakin, sanoin minä, mutta sitten joudumme me itse paljon pahempaan pulaan jälestä päin. Eikähän liene hyötyä linnassa istumisestakaan, kun on vaimo ja lapsia hoidettavana. Olisi paljoa parempi, jos saisimme tietää niiden nimet, jotka pyydyksiämme varastelevat, niin voisimme antaa heidät ilmi ja niin olisi meidän valituksillamme jotain varmaa pohjaa!

"Voisitko sinä ehkä sanoa meille nimen? kysyi Povl Svendsen, ja iski silmää toisille.

"Ehkä mä voisin! vastasin minä. Se, joka on varastanut pyydyksiämme, on nimeltään Ole Jönsson Liljedal ja asuu vastapäätä Maagelejessa!

"Kaikki vetäytyivät he kolme askelta taapäin eikä kukaan virkkanut mitään.

"He kertoivat hänelle sanani, jonka jälkeen Björn katsoi merkitsevästi minuun ja kysyi:

"Ja sitten menivät kaikki kokouksen pitäjät tiehensä. He eivät uskaltaneet olla minua lähellä; ja siitä illasta alkaen pitivät he minua ilmeisenä noitana.

"Se nyt oli muuten hyvin luonnollista noitumista. Sillä minä olin edellisenä päivänä löytänyt muutamia omista verkoistani, jotka selvästi oli leikattu poijusta irti veitsellä, ajelehtimassa kalamatalikolla ruotsalaisessa nuorassa, jonka kohossa oli rosvon nimi.

"Asiassa ei saatu mitään aikaan. Björn sai kyllä kirjoituksen teetetyksi ja lähetti sen oikeusministerille, mutta liekö ollut oikein kartoitettu, koska emme siitä kuulleet hiiskahdustakaan. Vai olisiko ministeri sen hukannut taikka ei osannut hänen sihteerinsä lukea Björnin karhun käpäliä. Eihän siis voi moittia heitä siitä, että antoivat sen ajelehtia niinkuin ne verkotkin, joiden tähden oli valitettu.

"Se vaan on varmaa, että nyt se heidän Cimbrianuksensa vasta oikein isoksi äityi. Ei kukaan tahtonut olla missään tekemisissä minun kanssani, ja kuitenkin kiertelivät he minun ympärilläni, ja jos sanon totuuden, niin alkoi minua jo suututtaa koko tämä hassu juttu. Sillä jos minä nyt olisin väittänyt sen valheeksi ja pilanteoksi, niin eivät he olisi uskoneet minua, enkähän minä voinut sanoa sitä todeksikaan; sillä ei kai sitä nyt ole koskaan ollut semmoista kirjaa, enkä ainakaan minä ole sitä nähnyt. Vai mitä te siitä arvelette?"…

Anders Andersen tarkasteli minua syrjäsilmällä, ollen puoleksi veitikkamainen, puoleksi välinpitämätön. Näytti minusta kuitenkin siltä, että hänen kasvonsa tällä kertaa olivat tavallista totisemmat ja teki hän minuun yleensä sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut pulassa, tuo kunnon mies.

"Olin niinkuin sanoin, jo kyllästynyt tähän pilaan, mutta tuumasin kuitenkin: joka leikkiin rupee, se leikin kestäköön! ja minä luimistin korviani ja toimitin askareitani.

"Sain kalaa siihen aikaan tavattoman hyvin, kun muilla oli kovin huono onni. Ja kaikkeen siihen oli tietysti syynä Cimbrianus.

"Eräänä aamupäivänä, kun olin tullut maihin ja sillit olivat päästetyt verkoista ja naiset olivat ajaneet ne ostajan luo ja verkot oli pantu kuivamaan ja kaikki muut olivat menneet kotiinsa nukkumaan, — niin olin minä jäänyt vielä venheeni luo jotain askaroimaan.

"Ei, Lars hyvä, sanon minä; venheessäni on nyt täydet miehet, eikä siinä ole sijaa useammille!

"Ei ole minulla mitään muuta kirjaa kuin virsikirja ja allakka. Ne kyllä saat!

"Hetken kuluttua, kun ei ketään ollut näkyvissä, tulee vanha Kasper Kulleraemmer hiipien luokseni. Hän oli koko ajan ollut kaikista jyrkin minua kohtaan.

"Niin, sinä hoidat hommasi, Anders, ja olet meitä kaikkia muita taitavampi kalastaja, olet kuin oletkin.

"Minulla on uusi venhe, hyvät pyydykset, — paitse ne, jotka ruotsalainen varasti — ja taitavat apumiehet. Itse olen täsmällinen; se on se joka auttaa, ja kun Jumalakin puolestaan auttaa…

"Jumala? sanoo Kasper ja siirtyy vielä lähemmä minua. Kuule, Anders, luuletko, että hänen apunsa aina riittää?

"En juuri mitään tarkoita. Tahtoisin vaan kysyä sinulta — mehän olemme vanhat tutut, me, eikähän pitäisi olla riitaa välillämme, koska siitä ei ole mitään vahinkoa sinulle eikä mitään hyötyä meille — KALASTAJIA etkö voisi lainata minulle kirjaasi, vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi?

"Tiedän vaan, että te olette typeriä ihmisiä kaikki täällä, joille voi uskotella mitä hyvänsä. Mutta nyt täytyy teidän antaa minun olla rauhassa, eli minä suutun!

"Näytti kuin olisi hän jo ymmärtänyt, sillä hän meni tiehensä; mutta sitten tuli se ja sitten se ja nyt ovat he kiusanneet minua näinä päivinä niin, ett'en saa rauhaa missään. Ja ihmeellisintä on, että minä saan kaloja venheen täydeltä, kun eivät muut saa puolta nelikkoa. Niin ett'eihän heitä oikeastaan voi moittia siitä, että heidän päänsä on käynyt vähän pyörälle. Mutta hiidessä olisi saanut olla koko juttu; sillä joka kerta kuin me nyt menemme yöksi merelle ja minä istun perässä, niin ajattelen sitä ja tätä ja tuota kirjaa myös, että jos semmoinen todellakin olisi olemassa? Se on nyt semmoista vanhaa typerää juttua, josta akat ja vanhat kalastajat puhuvat, jotka eivät kykene muuhun kuin suutaan soittamaan. Ja sentähden uskottelin minä sen tuolle yksinkertaiselle Larsille. Mutta jos nyt sentään semmoinen kirja olisi olemassa…?"

Minä nousin ylös ja kiitin häntä ja annoin hänelle sen selityksen, että mikäli tiesin oli semmoinen kirja olemassa ja että sitä ihmiset vanhaan aikaan hyvin halusivat omistaakseen; mutta voiko se nykyaikana auttaa ihmisiä kalansaaliissa, siitä en osannut ainakaan minä mitään sanoa, kun en itse ollut koettanut.

Muuta selitystä ei hän saanut. Ja sitten kätki hän kasvojensa ilmeen niinkuin tapansa oli, niin ett'ei voinut nähdä, oliko hän tyytyväinen eli ei.

Minä matkustin kaupunkiin muutamia päiviä sen jälkeen ja tulin sattumalta kulkeneeksi yhden noita pieniä puotia ohitse, joita on Kongens Hanven varrella ja joista sotamiehet ostavat pienet ostoksensa. Usein olin nuoruudessani seisoskellut noiden ikkunain ääressä ja lukenut niitä "viisuja", joita niiden sisään oli ripustettu ja joita luultavasti sotamiehetkin ostelivat — kun en minä itseäni lukuunottamatta tiennyt, kuka muukaan niitä ostaisi.

Tapasin täällä paitse joukon uusia sekä iloisia että surullisia viisuja myöskin vanhat tuttavani "Unikirjan", "Ritari Pietarin ja kulta-avaimet", ja oikean Cyprianuksen.

Nimikirjaimet olivat painetut oikein silmäänpistävällä paksulla musteella; alkulehti oli muutoin punanen.

Se sopii! ajattelin minä itsekseni muistaessani samalla ystäväni kalastajat. Pistin kirjan povitaskuuni ja palasin heidän kyläänsä. Näin jälleen kalastajani majat ja venheet, nuo hienosta, lentävästä hiedasta muodostuneet hietasärkät ja nuo tukevat, rauhalliset kalastajat.

Tapasin Anders Andersenin. Lähdemmekö merelle kalaan iltapäivällä? Onko teillä aikaa? kysyin minä.

Hän vastasi kohteliaasti niinkuin tapansa oli: Aina on minulla aikaa teitä varten.

Hänellä oli oikein hyvä ja kaunis venhe. Tuuli oli raitis ja myötäinen eikä siinä ollut paljon huolehdittavaa, minä istuin perässä ja Anders istui tuulen puolella keskellä venhettä ja leikitteli muun työn puutteessa kantolastikivien kanssa.

Se halkasee hyvin laineet, sanoin minä. Onko kukaan sitte jälkeenpäin kysellyt tuota "kirjaa"?

Ei, kyllä minä olen sen muistanut. Luulenpa, että kirjan voisi löytääkin, jos oikein tahtoisi.

Kuulkaahan nyt, elkäähän sentään minua narrinanne pitäkö, vaikka viimeksi puhuinkin vähän liikaa. Olen jo sanonut heille, miten asianlaita oli ja olen päässyt rauhaan — varsinkin kun sillitkin katosivat teidän mentyänne.

Vai niin. Mutta jos nyt semmoinen kirja kuitenkin olisi olemassa…! Tehän tiedätte, että on vaarallista laskea leikkiä sellaisten asiain kanssa?

Pistin käteni povitaskuun ja ai'oin juuri ottaa esille tuon ostamani painetun vihkosen, mutta solahutinkin sen väljän takinhihani läpi kouraani.

Minulla on vähän nälkä, sanoin minä. Tulee nälkä merellä; eikö teillä ehkä olisi pala leipää tai lasillinen olutta täällä perälaatikossa?

Tehkää hyvin ja katsokaa itse. Avaatte vaan luukkua hiukan… ei siellä mitään herkkuja ole, mutta kun tyytynette vähään…!

Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Hän istui siinä kirja kädessä ja tuijotti kirjaimiin. Sitten pudotti hän sen ja katsoi vuoron minuun ja vuoron kirjaan.

Mitäs itse ajattelette, Anders Andersen? — Me tuijotimme toisiamme silmiin. Sitten nousi hän.

Saatte pitää sen, kun sen kerran olen teidän takaanne löytänyt. Mutta sitä ette saa kertoa, että minä löysin sen!

Hän kumarsi kiitokseksi, pisti kirjan poveensa ja pani liivinsä tarkasti nappiin.

Nyt tästä vasta kujeet syntyvät. Laskekaa vähän! Kas niin! Tuolta tulee lisää tuulta ja nythän meillä on se pirun taikakalu venheessä…

Ja Anders Andersen nauroi ja minä nauroin mukana. Mutta yhtäkkiä kävi hän totiseksi ja kysyi:

Hän kuului siis vaan osaksi perheesen, mutta luettiin kuitenkin sukulaiseksi Hannan vuoksi.

Hanna oli hänen vaimonsa. Hän oli yhtä vähän kuin Tiinakaan sukupuolensa lempeimpiä. Mutta jos luonto oli kieltänytkin häneltä hellän mielen hyveet, oli se korvaukseksi varustanut hänet voimakkailla käsivarsilla ja terävillä silmillä, joita molempia hän käytti estääkseen perhettä aivan kokonaan vaipumasta kurjuuden kuiluun.

Se kyllä olikin tarpeen. Jens oli niin usein "poissa" omalla tavallaan, kun muut miehet olivat poissa pyydyksillään.

Muuten oli hän kyllä niinkuin niin monet muut märkätaiteilijat siivo ja hyväluontoinen heikkoinakin hetkinään.

Lapsistaan — hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö — näkyi hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. Välistä kun hän tuli syrjäkaria niinkuin krapu hamuillen kalastajakylän katulankkuja pitkin, saattoi hän seisahtua, nostaa raskaat silmäkulmansa ylös ilmaan, koettaen saada niiden näköpiirissä pysyttää edes jotain niistä monista esineistä, jotka aaltoilivat hänen ohitsensa niinkuin vaaleaan sumuun kiedottuina.

Prrr! sanoi hän ja ojensi etusormensa heitä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut kirjoittaa kuvioita ja kirjaimia eteensä ilmaan.

He pysähtyivät, nauraa virnistelivät hänelle tai piiloutuivat peloissaan toistensa selän taa — aina sen mukaan, minkä ikäisiä ja kokoisia olivat.

Hän näkyi rauhoittuneen. Ne olivat nuo hänen kolme lastaan. Hänen oli aina vähän vaikea muistaa nimiä. Saatuaan nuo kieltävät vastaukset, tunsi hän omantuntonsa rauhoitetuksi siksi päiväksi.

Jos hän sitävastoin sai myöntävät vastaukset, laski hän ensin alas etusormensa ja asetti sen sitten päätään pudistaen nenälleen.

Vähän aikaa tässä asemassa mietittyään lausui hän hitaasti ja pannen painoa kullekin sanalle:

Hänellä oli rauha kaikkien ihmisten kanssa, paitsi yhden. Oli yksi ihminen, jota hän pelkäsi. Se oli tietysti hänen vaimonsa.

Hän oli lakannut miettimästä, kuinka suurella tai pienellä syyllä hän häntä pelkäsi, ja kuinka suurta vääryyttä hän teki vaimoaan vastaan. Välistä sai joku sukulaisista, välistä hänen vaimonsakin hänet kohentumaan, jopa merellekin lähtemään. Mutta hänen omantuntonsa vaivat olivat tuollaisen retken jälkeen niin suuret ja hänen kokemuksensa maailmasta ja ihmisistä niin uudet ja oudot, että hän pelästyksissään sukelsi siihen unhotuksen viinavirtaan, jossa hän oli tottunut niin suurella taidolla pulikoimaan.

Martin soittoniekka oli tietysti saanut nimensä siitä, ett'ei hän koskaan soittanut eikä ollut edes ajatellutkaan ruveta soittokonetta käsittelemään. Hänen isoisänsä sitävastoin oli — jos saa uskoa mitä kerrottiin — nuoruudessaan soitellut tanssimusiikkia juhlatiloissa ja siitä saakka oli nimi kulkenut perheessä ikuisena perintönä.

Martin ei siis soittanut. Me voimme lisätä, ett'ei hän tehnyt mitään muutakaan.

Hän ei tupakoinut, ei nauttinut väkeviä, ei kiroillut eikä riidellyt akkansa kanssa. Hänellä ei ollut mitään noista tavallisista kalastajain heikkouksista, mutta vastapainoksi ei hän myöskään kalastanut.

Hän oli ehkä hiukan "pyhä". Se ei kuitenkaan tullut näkyviin millään silmäänpistävällä, tai hänen ympäristöään loukkaavalla tavalla. Syystä tai toisesta oli hän luopunut useimmista tämän pahan maailman heikkouksista, ja palkkioksi siitä oli hän vapauttanut itsensä kaikista tämän maailman askareista.

Luultavasti "valmistautui hän" — niinkuin Björn arveli — "käymään sitä utakammin työhön kiinni kerran toiseen maailmaan päästyään!"

Jos Fiskebaekin kalastajat olisivat osanneet oppineiden sanoja käyttää, olisivat he ehkä kutsuneet häntä filosoofiksi.

Hän ei oikeastaan koskaan lausunut mitään tuomiota mistään asiasta ei ainakaan mitään ennenaikaista tai ankaraa. Se henkinen ilmapiiri, jossa eli, oli niin kaukana ja korkealla, ja hänen mukavuuden vaistonsa niin kehittynyt, ett'ei hän koskaan laskeutunut kulkemaan sitä pitkää taivalta, joka erotti hänen oman kantansa muiden kannasta. Samoin kuin eräs toinen muinaisajan filosoofi, jätti hän vaimonsa huoleksi perheensä ylläpidon, ja niin kerrottiin, että hän samoin kuin tuo toinenkin suuri mies tuhkataajaan sai kuulla siitä pahoja sanoja vähemmän jalo-aatteiselta vaimoltaan.

Jensillä oli näet koira, villakoira, joka muisti kerran olleensa valkoinenkin ja pitkäkorvainen.

Mutta kauvan, kauvan sitten oli sen karva ollut niin väittelyn alainen, ett'ei nyt enää maksanut vaivaa karvasta puhuakaan.

Samalla olivat ajanhammas ja oma paha tapa hieroa niitä lankkuihin ja kieritellä niitä hiekassa kuluttaneet sen korvanlehtiä niin, että koiraa ensi näkemässä saattoi luulla piskiksi.

Mutta tarkkaan katsottuna oli se kuitenkin villakoira ja omisti kaikki tämän rodun hyvät ominaisuudet. Sen äly oli uskomattomiin asti kehittynyt; iloisuus oli vaan kadonnut, ja kun se välistä viehättyi lasten kanssa telmimään, katui se sitä hetikohta; ne olot, joissa se eli ja vaikutti, olivat niin totiset, ett'ei mitään kevytmielisyyttä saattanut puolustaa.

Jens oli kerran saanut sen eräästä laivasta. Se oli tapahtunut hänen "parempien" päiviensä aikana, jolloin hän kävi hiukan kauppaa ohikulkevien laivain kanssa. Oli hierottu kauppaa eräästä köydenpäästä, mutta ei oltu päästy oikein hinnoilla sopimaan. Jensin mielestä oli köydenpää liika pieni ja viina-annos — jonka hän siitä oli suorittanut — liika suuri.

Se oli tapahtunut koiran valkosien päivien aikana. Koira oli silloin vielä melkein penikka, mutta osoitti jo erinomaisia älyn merkkejä, ja minkä se niin loistavasti alussa lupasi, sen se sittemmin vuosi vuodelta täytti.

Se oli kasvanut yhdessä lasten kanssa ja suvaitsi heidän tehdä itselleen melkein mitä hyvänsä. Hannaa se ei sitävastoin voinut sietää, mutta osasi kuitenkin hillitä tunteensa häntäkin kohtaan.

Kohta tulopäivänä oli Hanna tervehtinyt häntä kenkänsä kärellä ja huutanut:

Koira oli siitä vähän hölmistynyt ja ryöminyt piiloon siksi päiväksi. Mutta yöllä oli se hiipinyt esiin, nuuskinut kengän käsiinsä ja jyrsinyt sen pohjattomaksi.

Vanhin poika, joka siihen aikaan juuri opetteli puhumaan, oli sen siksi ristinyt ja nimi tarttui.

Koiralle itselleen lienee yhdentekevää, mikä nimi sillä on. Varmuudella sitä tietysti ei voi väittää, mutta hyvin luultavaa se on. Välittämättä nimensä epäedullisesta merkityksestä kantoi "Peto" sitä uskollisena isännälleen ja hyväntahtoisena lapsille, ollen alituisella sotajalalla Hannan kanssa ja osoittaen mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikkia vieraita kohtaan.

Sitä mukaa kuin olot tuolla kotona kävivät kurjemmiksi, liittyi koira yhä lähemmin ja lopulta aivan kokonaan isäntäänsä.

Niin kauvan kuin isäntänsä oli sisällä, asteli se edestakaisin takapihalla, joka oli rannanpuolella. Se tervehti — mutta vaan näön vuoksi — ravintolanpitäjän kahlekoiraa, juoksi sitten rantatöyräälle, jossa hieroi korviaan maalle ajautuneihin merikaisloihin, vetäsi pari kertaa sieramiinsa raitista meri-ilmaa, pyörähti muutamia kertoja häntänsä ympäri ja paneutui sitten kääröön oven eteen.

Jos kuka pyrki sisään tai ulos, täytyi hänen kiivetä koiran yli. "Peto" ei liikahtanut paikaltaan, ennenkun ovi aukeni ja sen oma isäntä kompuroi ulos.

Se teki uudelleen kaikki isäntänsä kiertomatkat ja joka ei tuntenut
"Petoa" entuudestaan, hän saattoi luulla hänestä mitä pahaa hyvänsä.

Kun Björn kohtasi nuo toverukset tällaisella kävelyllä, vihelsi hän tavallisesti koiralle; mutta vaikka Björn olikin ainoa vieras, jolle koira osoitti jotain huomiota, niin oli se kuitenkin surullisesta velvollisuudestaan siksi selvillä antaakseen minkään vihellyksen houkutella itseään ainoatakaan askelta totutulta ladultaan, eivätkä siinä olisi kaiken maailman luupalatkaan mitään vaikuttaneet.

Se on ihmeellinen koira vanavedessä kulkemaan, vaikka Jens, se sika, kovin mutkitteleekin! tuumaili Björn mietteissään.

"Peto" tallusteli Jensin askelissa häntä ja korvat surumielisesti riipuksissa ja silloin tällöin vähän päätään pudistellen. Kun tämä liiaksi kallistelihe uhaten kaatuakseen, hypähti se syrjään ja haukahti lyhyesti ja ojentavasti: Vov!

Jens kokosi viimeiset voimansa, sai taas kiinni häilyvästä tasapainostaan ja loi raskaan, laimean katseen seuraajaansa.

"Peto" siirtyi silloin keskelle tietä, etsi syvimmän kärrynjälen, pisti häntänsä siihen, jäykisti etujalkansa ja jäi odottamaan.

Björn seisoi, kun sattui olemaan joutilasta aikaa, välistä pitkät ajat lähimmän nurkan takana ja katseli tuota omituista näytelmää.

Kun Jens taas alkoi irtautua lankusta, niin tapahtui tuon tuostakin, että tasapainolaki lakkasi häntä suojelemasta.

Siinä sitä nyt oltiin. "Peto" hypähti taas jaloilleen, läheni varovasti, nuuski karvoja, pisti hännän hiekkaan, ulvahti vähän ja asettui jalat harrallaan parin kyynärän päähän toveristaan.

Mutta vähitellen alkoi "Pedon" pää painua maata vasten; sen punaset silmät tuijottivat säälien onnettomaan, mutta samalla oli niissä vihaa, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa:

Vaan kun ei mikään muu näkynyt auttavan, juoksi hän säännöllisesti joka kerta Martin soittoniekan luo apua hakemaan.

Kun koira tuli yksin ja hätäisen näköisenä, tiesi Martin heti, millä asioilla se kulki.

Martin soittoniekka astui kohta ulos. Olipa sade tai pouta, kesä tai talvi, aina oli Martin samalla tavalla puettu. Hänellä oli päässään nahkanen sadelakki, joka alituisesta tervaamisesta oli käynyt niin kovalle kuorelle, että se oli kuin laava tulivuoren laella. Hänen ruskeanpunainen villaröijynsä olisi ollut kallisarvoinen lahja johonkin kansantieteelliseen museoon — jos näet vaate olisi kestänyt matkan vaivoja. Hänen purjekangas-kengistään oli vaan yksi mielipide koko kylässä, se näet, että niiden kunnossapitämiseen kului vuosittain enemmän purjerihmaa kuin koko kylän muihin tarpeisiin.

Tässä puvussa seurasi hän koiraa ja on se pidettävä todistuksena
"Pedon" erinomaisesta älystä, ett'ei se tuota kummitusta pelästynyt.

Koira juoksi edellä ja käännähti vähä vähä jälelleen katsoakseen, tuliko toinen perästä.

Martin ei koskaan pitänyt kiirettä. Oikea filosoofi toimii kaikissa oloissa tyynesti. Sitäpaitse tiesi hän kokemuksesta, ett'ei häntä tällä kertaa jätettäisi.

Hän istuutui lankkua kannattavan pölkyn päähän, otti lakin päästään, pyyhki hihallaan harmaantunutta tukkaansa, tarkasteli laavakuoren monia halkeamia ja puheli sitä tehdessään näin:

Kuuletko, Jens; koirakin, vaikka on järjetön eläin, on yhtä mieltä kanssani. Hä! Ja kun koiralla on niin paljon älyä, pitäisi sinullakin olla älyä luopua viinasta, hä?

Mitäpä se sinua auttanee, Jens? Vaikka nyt tänään nostankin sinut jaloillesi, niin kaadut taas huomenna. Sanonko sinulle, Jens, mikä sinä olet? Jens, sinä olet sika!

Ei, hän ei ole kotona nyt; koettakaamme siis päästä pois ja tulla kotiin ja nukkua itsemme selväksi, ennenkun hän tulee takasin!

Siinä oli arka asia, jonka filosoofikin käsitti. Häntä itseäänkin haukuttiin, vaikk'ei hän juonut; toista peitottiin, mutta hänpä joikin. Mutta syystä tai syyttä, heitä yhdisti yhteinen onnettomuus. Ja niin auttoi filosoofl juomarin jaloilleen ja antoi hänelle häntä kotiin saattaessaan ja koiran edellä juostessa kaikenlaisia nuhteita ja hyviä neuvoja tyynellä ja siivolla tavallaan.

Oli kerran kesäinen yö. Muutamat kylpyvieraista olivat panneet toimeen pienet kemut ravintolassa reippaimpien kalastajien iloksi. Oli erottu iloisina ja tyytyväisinä. Meri oli tyven ja hopeansininen ja itäisen taivaan hattarat loistelivat yhä kirkkaampina. Venheet ja muut lähempänä olevat esineet kuvastuivat tummansinisinä taivaanrantaa vasten.

Silloin sanoi Björn, että se oikeastaan on omituista; kun tavallisina päivinä tulee tähän aikaan aamusta rantaan ja laittelee kapineitaan venheesen, niin ei tule ollenkaan huomiolle panneeksi, kuinka kaunista se kaikki tämä on. Mutta kun on vieraita ihmisiä mukana, ja kun ei ole mitään tekemistä verkkojen ja pyydyksien kanssa, niin on se ikäänkuin — ikäänkuin…

Seisottiin taas vähän aikaa äänettöminä, ja sitten tehtiin jo eroa, kun rantahiekalla huomattiin joku makaamassa.

Onko mies kuollut? arveli muuan kylpyvieraista, jota alkoi viluttaa kylmässä aamu-ilmassa.

Ei se pakana niin helposti kuole! vastasi Björn ja vyöräytti hänet kylelleen.

Jensin läheisemmät ja etäisemmät sukulaiset seisoivat ympärillä ja pitivät neuvottelua. Ei siinä paljoa puhuttu; nuo ihmiset surkuttelivat Hannaa, että sen piti elättää tuollaista kelvotonta; toisekseen on juoppous merimiesten ja merenrantalaisten mielestä asia, joka — niin, se annetaan osaksi anteeksi, kun siinä on niin monta hullunkurista puolta; ja merimies rakastaa leikkiä.

Vaan toisekseen: "tämä on jo laidatonta", niinkuin Björn sanoi. Jos tuo elämä saisi vain jatkua, niin joutuisi perhe sukulaisten niskoille ja Jens köyhäin kotiin. Pitäjähän se oikeastaan saisi maksaa; mutta perhe saisi häpeän, — ja Björnit olivat arkoja arvostaan.

Miehet kohottivat epäillen olkapäitään, mutta kun tehtiin varma ehdotus, niin se hyväksyttiin.

Asia alkoi pilaa tehden, mutta kun mielet keskustellessa nyt kerran olivat tulleet liikkeesen, niin ryhdyttiin täydellä todella toimeen panemaan ehdotusta.

Tuo sikahumalassa oleva mies riisuttiin ja hänen päällensä vedettiin pitkä yöpaita, jonka eräs kylpyvieraista luovutti tähän tarkoitukseen käytettäväksi.

Kestikievarin isäntä antoi tuoda pitkän puutarhapenkin ja Jens Svendsen vieritettiin penkille.

Sitten nostettiin hänet sukulaisten voimakkaille olkapäille ja kannettiin — kuolon hiljaisuuden vallitessa — nukkuvan kalastajakylän läpi.

Kestikievarin isäntä ja eräs nuori ylioppilas kulkivat edellä kukin lyhtyineen. Kylpyvieraat ja kalastajat olivat saattoväkenä; ja sarastava aamu valaisi hämärällä, aavemaisella valollaan tuota kammottavaa ja samalla hullunkurista ilveilyä.

Kaikki kummastelivat, ettei se ollut saapuvilla. Eihän se tavallisesti koskaan pettänyt, olipa yö eli päivä.

Mutta kun pysähdyttiin sen majan eteen, missä Jens ja Hanna asuivat, kuului sieltä heikkoa vikinää ja pidätettyä murinaa.

Pantiin paari punaseksi maalatun oven eteen ja yksi kantajista alkoi soittaa harmonikalla: "En tiedä, koska loppuni tulee".

Kantajat ja saattoväki vetäytyivät vähän syrjempään, ainoastaan soitteleva Povl Svendsen jäi istumaan lähimmän lankkupölkyn nenään virttään soittamaan.

Koira lakkasi ulvomasta. Kohta aukeni ovi ja paljas, voimakas käsivarsi heitti hänet pihalle.

Heitto oli niin voimakas, että koira lensi suoraan yöpaidassa lepäävän miehen rinnan päälle.

"Peto" kohosi taas jaloilleen, tuijotti hetken aikaa allaan olevaan ruumiisen, hyppäsi sitten maahan, ja alkoi kamalasti ulvoen juosta edestakaisin tuvan edustalla, niinkuin yhtäkkiä olisi saanut raivotaudin.

Vähitellen rauhoittui se, lähestyi paaria, nuuski penkkiä, kohosi takajaloilleen, nuuski makaavaa ja puhkesi viimein kovaan, läpitunkevaan ulinaan.

Minä en nyt mitenkään pääse tästä selville. Sen kyllä huomaan, että hän ei ole kuollut. Mutta tulkaa ainakin minua auttamaan — sama se, vaikka saankin jälestäpäin selkääni!

Harmonikan soittaja oli vetäynyt syrjään ja seisoi nyt hänkin aidan takana muiden kanssa.

Silloin aukeni ovi, Hanna tuli ulos lyhythihainen paita päällään, käsivarret paljaina, lyhyt säkkikankaasta tehty hame lanteilla, jalassa mustat villasukat ja puukengät; kädessä oli hänellä pesinkarttu.

Oletko se sinä, sen…? huusi hän eikä malttanut katsoa eteensä, vaan seisoi siinä käsi ojona niinkuin loukatun kotilieden kostonhimoinen hengetär valmiina lukemaan tuomiotaan onnettoman yli.

Aamuhämärän epäselvässä valossa, jota täällä huoneiden välissä oli vielä niukemmalta, makasi mies siinä — ruumisvaatteissa, kalpeana ja liikkumatonna.

Hän oli rakastanut Jenssiä, kun tämä oli nuori ja reipas kalastaja. Välillä oleva aika kaikkine seikkoineen oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli kerran rakastanut häntä, nyt oli hän kuollut.

Jens, oma Jenssini! Etkö voi nyt mitään virkkaa? Mitä on sinulle tapahtunut? — Tule, pikku koiraseni, tule! Voi, hyvä Jumala, hän on kuollut; ja lapset, ne onnettomat!

Hän ei ollenkaan tullut ajatelleeksi, että lapset varmaankin olisivat onnettomammat semmoisen isän kanssa kuin ilman. Hän kutsui koiraa; hän tahtoi tällä hetkellä osoittaa hellyyttään jollekin. Mutta koiralla oli hyvä muisti; se siirtyi yhä ulomma sinne päin, missä Povl Svendsen oli kätkeytynyt lankun varjoon.

Povl Svendsen oli iloinen veitikka. Hän ei voinut kauvemmin pidättää itseään. Harmonikkaansa äännähyttäen hätisti hän koiraa luotaan ja silloin huomasi hänet Hanna.

Hän hyppäsi pystyyn. Nyt selvisi hänelle yhtäkkiä kaikki. Nyt huomasi hän puutarhan penkin ja nuorat ja — pullon.

- Odotahan sinä! huusi Hanna, syöksi sisään ovesta ja palasi sieltä likavesikorvon kanssa, jonka sisällyksen hän tyhjensi autuaasti kuolon uneen nukkuneen silmille.

Vai armoa sinulle, vai armoa! Ei, selkääsi saat — ja selkäänsä pitäisi saada kaikkien niiden konnien, jotka pitävät onnetonta vaimoparkaa pilkkanaan. Tuossa saat ruumispaidastasi ja tuossa saat pullostasi, sen hylkiö! Ulvo mitä ulvot! Ulvo mitä ulvot!

Hän oli tarttunut äsken pois heittämäänsä karttuun ja nyt sai penkkiin köytetty raukka varmalla, mutta säälimättömällä kädellä selkäänsä niin, että luut ruski.

Koira, joka nyt huomasi toden tulleen, hääri ympärillä hameesen tarttuakseen, mutta sai muutamia niin tuntuvia iskuja turpaansa, että ulisten peräytyi.

Jens sai selkäänsä kuin puimakoneesta. Hän kiljui, repi nuoria ja rukoili armoa. Mutta yhä sakeammin satoi iskuja ja miesten täytyi viimein juosta hätään ja ajaa kostonhimoinen aviopuoliso väkisin tiehensä ja telketä ovi hänen jälkeensä.

Nuorat päästeltiin irti ja Jens nousi istumaan penkille. Pullo oli vierähtänyt hiekkaan. Käsiin, kasvoihin, rintaan ja jalkoihin olivat iskut sattuneet. Hän tekeytyi kovin kurjaksi ja tarkasteli verisiä sormiaan ja turvonneita jäseniään.

Pidä suusi, Jens, ja kiitä Jumalaasi, jos tämä löyly on ollut hyväksi. Niin perinpohjaisesti et vielä varmaankaan ole ennen saanut takkiisi ja ell'ei tämä nyt auta, niin taitaa olla parasta, että hiivaamme sinut mereen heti paikalla.

Jens töllisteli ympärilleen. Viina oli melkein kokonaan haihtunut peitottaessa. Hölmistyksissään, pahasti piestynä, läpimärkänä ja polttavista kivuista huolimatta vilusta väristen tunsi hän kenties ensi kerran elämässään, mikä nöyryytys on miehelle saada ruumiillista kuritusta naiselta vieraiden ihmisten läsnä ollessa.

Kaikellaisia monimutkaisia ajatuksia kipenöitsi ilmoille noista ennen niin unteloista, raukeista silmistä. Hän katseli toisesta toiseen. Ne nauroivat ja vetäytyivät kujeillen takaisin ikäänkuin olisivat häntä pelänneet. Hän ymmärsi ivan; hän kumartui maahan, tarttui pulloa kaulaan, ja raivoten kivuista ja nöyryytyksestä, ja uskaltamatta käydä ihmisten kimppuun, musersi hän pullon koiran otsaa vasten, kun tämä häntäänsä heilutellen häntä lähestyi.

Koira lyykähti kokoon, ojensi jalkansa, potki vähän eikä sitten enää liikahtanut.

Kaikki vetäytyivät äänettöminä syrjään ja jättivät hänet yöpaita yllään istumaan penkille murhatun ystävänsä viereen.

Antaa hänen olla! sanoi Björn. Ei haitanne, jos vähän saa miettiä.
Siitä on kauvan, kun hän on sitä tehnyt!

Hetken kuluttua nähtiin Martin Soittoniekka, jonka ohikulkevat olivat herättäneet, astuvan ulos ovestaan tyynenä ja rauhallisena kantaen käsissään muutamia kestikievarin isännältä saatuja vaatekappaleita.

Aamuauringon kellertävässä valossa puki hän ne Jens Svendsenin päälle.
Ja sitten kantoivat he koiran Soittoniekan luo.

Seuraavana päivänä levisi se huhu kylässä, että Martin Soittoniekka ja Jens Svendsen olivat lähteneet yhdessä merelle kalaan. Ei kukaan tahtonut uskoa tarua todeksi, mutta tosi se oli.

Yhtä totta oli sekin, että Jens seuraavana päivänä lähti yksin kalaan. Filosoofi pysyi periaatteelleen uskollisena, mutta Jens oli saanut uusia periaatteita; ja niille pysyi hän uskollisena.

Jens kalasteli eikä turhia puhunut. Soittoniekka pysyi maissa miettien ja tuumiskellen. He olivat molemmat yhdessä perustaneet "raittiusseuran." Se oli ainoa niillä tienoin.

Juuri niin — onko teillä tupakkaa? — juuri niin kuin sanon, niin se tapahtui. Kuka hän oli, oliko saksalainen vai englantilainen, vai oliko ehkä hollantilainen, sitä en voi sanoa; sillä puhua ei hän osannut, ei ainakaan mikäli minä tiedän.

— Tupa oli tavallisuuden mukaan väkeä täynnä, jotka kaikki olivat äänessä yht'aikaa.

Olisit kuunnellut, niin nyt tietäisit. Mutta onko sinulla tupakkaa kukkarossasi?

Puhuin siitä meren hylystä. Siitä on, näetkö, monta vuotta jo kulunut, ainakin kolmekymmentä, ja siihen aikaan oli meren pohja turskia täynnä. Nyt saattaa vetää kaksi, kolmesataa syltää eikä saa päätäkään. Mutta silloin oli meren pohja turskia täynnä. Olin kalassa Jens Spiltin ja Hans Nedenernin kanssa, sen, joka sitten hukkui Ameriikan matkalla. Jens ja minä seisoimme perässä ja vedimme siimaa venheesen ja Hans istui keskellä venettä airoissa. Olimme jo saaneet useita kymmeniä turskia, kun siima yht'äkkiä tarttuu kiinni eikä nouse.

Hän vetää ja minä laittelen vasua, johon koukut pannaan, sillä minä luulin, että sieltä nyt nousee hyvin suuri turska.

Ensin nousee sieltä käsi, sitten rinta ja vähän parrakasta leukaa. Mutta sitten pullahtavat rinta ja parta piiloon, sillä toinen koukku oli tarttunut vähän alemma housun kaulukseen ja sitten kolahtaa kengän korko venheen laitaan.

Minä käskin taas vetämään. Ja sitten nousee se toisen kerran pitkänä ja kankeana ja seisoo melkein pystyssä.

No, me vedämme siis nuorasta ja saamme hänet keikautetuksi laidan päälle. Kauheasti siitä vettä lähti ja oli sitä vähän vaikea pidellä, kun oli selästään veltto, niinkuin kuollut kala; mutta me saimme istutetuksi hänet venheesen, selkä kokkaa vasten ja kasvot maihin päin.

Aurinko oli jo laskemaisillaan ja paistoi häntä suoraan silmiin. Ja kun me lapoimme siimaa ja silloin tällöin päästimme turskan koukusta irti, täytyi meidän vähä väliä kääntyä kokkaan päin ja katsahtaa häneen.

Hans, joka souti keskellä venettä, luuli aina tuon tuostakin niskaansa kutkuttavan. Hän muuttelehti levottomana tuhdollaan ja pälyi olkapäänsä yli kokkaan päin.

— Hetken kuluttua sanoi Jens taas samaa ja Hans kävi levottomaksi tuhdollaan. Ja juuri kuin me olimme lappaneet sisään koko siiman, niin hellittää Hans airot ja kumartuu ja tempaa suuren ristikalan (meritähden) venheen pohjalta, ja kääntyy ja paiskaa sen hukkunutta vasten otsikkoa, niin että puolet kasvoistakin siihen peittyvät.

Se on paljon mahdollista, vastaa hän. Mutta mikä pakko teidän oli ottaa se venheesen. Joka kerta kuin olen häntä olkain yli katsellut, niin on hän tuijottanut minua silmiin eikä se ole ollenkaan hauskaa, varsinkin kun se niskaan tuijottaa! — No niin; auringon laskun aikana tulemme maihin ja siellä on paljon väkeä rannalla ja he huutavat meille: mikä outo toveri teillä on siellä venheessänne?

Silloin hyppäsimme maihin ja aloimme vetää venhettä; ja useat muut auttoivat meitä; sillä aina ollaan avuliaita, kun ei ole satamaa eikä tuulen suojaa.

Kun nyt olimme saaneet venheen kuiville, niin sanon minä niille, jotka seisovat ympärillämme: Nyt voitte itse tulla katsomaan, mikä meillä on venheessämme!

Sitä emme ole tulleet ajatelleeksi! sanon minä. Ja minä aion ruveta avaamaan sen takkia; mutta silloin varoittaa minua luotsivanhin, ett'ei pidä siihen koskea; ensin pitää lähettää noutamaan poliisia ja ainakin täytyy kysyä tullikontrollööriltä.

Luulin tuommoista tavaraa tullittomaksi! sanoo Hans ja kohottaa vähän ruumista kauluksesta.

Kaikki nauramaan, ja kun pilantekijä aina yltyy toisten naurusta, niin alkoi Hans tehdä kaikellaisia kujeita ruumiin kanssa.

Hans heitti ruumiin rauhaan ja sitten tuli tullikontrollööri, päristellen niinkuin hevonen, ja virkatakki kiireessä vinoon napitettuna. Hän oli aina hyvin miestä mielestään, kun oli jotain tekeillä; sillä harvoin oli hänellä tilaisuutta nokkaansa mihinkään pistää.

Nyt oli Jens heittänyt tervavaatteen ruumiin yli silloin kuin luotsi sanoi, ettei siihen saa koskea. Kontrollööri tulee venheen luo ja pärskyy kuin valaskala ja aivastelee ja niistelee nenäänsä punasella liinallaan, joka aina riippui hänen univormunsa perän takana.

No, miehet! sanoo hän ja muuttuu varsin ystävälliseksi; mitäs makeita teillä on tänä päivänä venheessänne?

Eipä sillä väliä, mitä on, sanoo hän; kunhan vaan kuningas saa omansa ja laki täytetään, niin eihän siinä ole mitään luvatonta!

Eikähän siinä ollutkaan. Ja sitten nostaa kontrollööri tervavaatetta! ja siinä seisoo hän tervavaate kädessään ja katselee vierasta venheessä.

Vieras ei hiisku halaistua sanaa. Olihan sillä laillinen syy siihen.
Eikä kontrollöörikään virka mitään; on vaan aika tavalla ihmeissään.

Hyi saakeli! sehän haisee! Ja sitten heitti kontrollööri tervavaatteen takaisin hänen päälleen.

Ei se nyt ollut kohteliaasti tehty minun mielestäni, sillä olihan se kuitenkin ihminen, vaikka oli kuollut.

Sitten määräsi kontrollööri, että ruumista oli vartioitava ja lähetettävä noutamaan poliisia eli vallesmannia eli herrassyötinkiä eli kirjuria, — piru tiesi ketä, mutta joku noista herroista oli tuotava maapitäjästä katsomaan, oliko mies oikein kuollut ja kaikki muuten reilassa, tai eikö se tuonut koleeraa muassaan, tai oliko sillä rakkauden kirjeitä tai arvopapereita taskussaan, niin että olisi voinut saada selville, kuka se oli. Ja varottakoon häneen sillä välin koskemasta! sanoo kontrollööri, ja kaikkea tätä ajatellessaan ja puhuessaan innostui hän niin, että aivan unohti pahoitteleimastaan siitä, ett'ei meillä ollut mitään muita "makeita" kotiin tuotavana.

Teidän pitää seista vahdissa! sanoi hän; ja niin saimme me kaksi muskettia ja yhden sapelin tuppineen, sillä kontrollööri oli vanha aliupseeri eikä hänestä ollut mahdollista pitää vahtia ilman aseita.

Me rupesimme siis vahtiin ja vähitellen, sitä mukaa kuin ilta kului, katosi väki rannasta. Melkein samaan aikaan noin kello puoli välissä kymmenen tuli kontrollööri ennen maata menoaan tarkastamaan, oliko kaikki tarpeellisessa kunnossa. Minä kun olin vanhin, seisoin sapelin kanssa, ja noilla muilla, Jensillä ja Hansilla, oli musketit; ja minä annoin heidän tehdä kunniaa, kun kontrollööri purjehti näkyviin ja se oli hänestä mieleen.

Hyvä on! sanoi hän ja kohotti kätensä kypärään. Sana on lähetetty ja huomenna aamupäivästä ovat viranomaiset täällä; ja katsokaa nyt, että käyttäydytte kauniisti ettekä nuku! Jumalan haltuun!

Saanko lähettää Hansin kapakkaan noutamaan jotain pulloon pantavaa? kysyin minä.

Ka no, ka no! sanoin minä siivosti. Annetaan sitten olla; mutta tällainen syysyö on pitkä ja kylmä!

Tuskin oli hän mennyt, kun Jens ja Hans panivat pyssynsä venheesen ruumiin viereen, ja Hans otti pullon ja teki lähtöä.

Hän meni kuin menikin ja kun tuli takaisin, jaoimme me vahtiajan kolmeen yhtä suureen osaan niin, että kahdella aina oli levon lomaa, sill’aikaa kuin kolmas kulki sapelin kanssa. Minulla oli ensi vuoro ja nuo molemmat muut pistäytyivät hiekkasärkän kupeesen ja vetivät palasen purjetta korvilleen. Olisi tietysti ollut mukavinta paneutua venheesen ison purjeen alle. Mutta siihen ei heillä näkynyt olevan oikein halua tuon vieraan toverin vuoksi.

Kuu oli noussut ja valaisi rantaa ja venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, jonka alla ruumis oli. Kävelin edestakaisin rannalla sapeli kainalossa ja nyrkit taskussa. Katselin merta ja pilviä nähdäkseni, mistä tuuli huomenna puhaltaisi, katselin venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, ja häntä, joka alla makasi, ja kuljin siinä noin mietteissäni ajatellen tämän elämän tukaluuksia varsinkin merimiehelle, joka ei koskaan ole varma lopusta, silloin kun alkaa alusta; ja kuta enemmän minä sitä ajattelin, sitä raskaammalta alkoi vartiana olo tuntua ja minä kiittelin mielessäni Hansia, joka oli pitänyt huolta pullosta, sillä nythän minä saisin pienen sydämmen lämmittäjän.

Menen siitä Hansin luo ja otan pullon hänen päällystakkinsa taskusta.
Keikautan kulahduksen kurkkuuni ja aion taas panna pullon takaisin, kun
Hans avaa silmänsä ja sanoo:

Luulin sinun nukkuvan, Hans, sanoin minä. Yö on kylmä. Millainen on maataksesi?

Huono on, vastaa hän. Se on kaikki tuon saakelin hukkuneen syy. Mikset antanut hänen mennä, niinkuin pyysin.

Kun hänestä olisi meille edes jotain hyötyä! vastasi Hans. Ja sitten nousi hän istumaan ja me katselimme hetken aikaa toisiamme silmiin.

Kukaties, jos ehkä arvaankin. Vaan arvaatko sinä, Hans, mitä minä olen miettinyt?

Et vaan liene hänen saappaitaan? kysyi hän ja nousi kokonaan ylös ja alkoi lyödä käsiään yhteen.

Menimme venheesen ja Hans kohotti vähän tervapeitettä ruumiin jalkain kohdalta.

Uskallan vannoa, ett'ei kukaan ole huomannut, oliko hänellä saappaita eli ei! sanoo Hans.

Loittonin vähän katsomaan, nukkuiko Jens, ja kun nyt tulin takaisin venheelle ja katselin saappaita, jotka kiiluivat kuutamossa kuin vasta kiilloitetut, niin en voi kieltää, että ne näyttivät minusta oikein hyviltä saappailta.

Ei, tämä ei kelpaa! Hän on kuitenkin ihminen, vaikka onkin kuollut; ja hänen tavaransa ovat hänen omansa, ja jos otamme ne, niin me varastamme!

Hänkö ihminen! huusi Hans. Ihminen on se, joka elää niinkuin sinä ja minä. Kun on kuollut, niin on tyhjää — tomua ja tuhkaa, niinkuin pappi sanoo. Ja tyhjällä ei voi olla mitään!

Näetkös nyt! sanoi Hans. Jos ottaisimme hänen kellonsa tai paperinsa, niin olisi se varkautta. Sillä ne semmoiset kalut pitää jättää nuuskijoille, jotka huomenna tulevat. Mutta meren hylky pitää haudata niine vaatteineen, jotka sillä oli päällä löydettäessä. Sen minä tiedän; ja miksi antaisimme me käärmeiden kaluta tuommoisia uusia hyviä saappaita, sitä en minä ymmärrä!

Kuka ne sitten saisi nuo saappaat, sinä vai minä? Kahden pannahan niistä ei juuri ole.

Otin hyvän kulauksen, ja sitten menimme me taas venheelle ja kävimme häneen käsiksi. Hans otti pois tervavaatteen ja minä tartuin toiseen jalkaan.

Hypähdimme kumpikin puolellemme ja käännyimme päin. Se oli Jens, joka oli herännyt ja istui.

Ei käy päinsä! kuiskasin minä. Jens on niin hatara kuin uusi korvo; se ei voi koskaan pitää mitään takanaan!

Katselin Hansia. Hän oli säikähtänyt yhtä paljon kuin minäkin. Hän poistui ja panihe Jensin viereen mitään virkkamatta. Ja kun minä nyt asettelin tervavaatetta takaisin ruumiin päälle, niin paistoi kuu häntä suoraan silmiin, niinkuin aurinko oli päivällä paistanut, ja aivan oli niin kuin olisi hän katsonut minuun ja sanonut: sinä sen ruumisrosvo!

Minun tuli oikein paha ollakseni. Sillä en minä ollut koskaan elämässäni aikonut anastaa mitään toiselta ihmiseltä enkä ole sitä jälkeenpäinkään tehnyt. Mutta tämähän oli eri asia. Sillä kun oikein ajattelin, niin eihän hän tarvinnut saappaitaan mihinkään.

Anteeksi, toveri, eläkä muistele sitä, mitä äsken ajattelin! Pidä sinä vaan saappaasi ja hyvää yötä nyt! Jos turskan saalis on hyvä tänä vuonna, niin jää siitä ehkä siksi tähdettä, että saan uudet saappaat tarvitsematta varastaa vanhoja kuolleelta toverilta!

Ja sitten panin minä tervavaatteen hänen päälleen ja — en tiedä, mutta siltä se vaan tuntui, — minusta tuntui siltä kuin hän nyt lepäisi rauhallisemmin, kun sai pitää omansa. Me tahdomme kukin kernaasti pitää omamme!

Minkä Jumala on yhteen sovittanut, sitä ei pidä ihminen erottaman, sanoin minä. Ja minä luulen, että se sattui, sillä sinä yönä ei kadonnut mitään saappaita, ja aamulla tuli väkeä rantaan ja sitten oli se myöhäistä.

Kontrollööri tuli myöskin ja me jätimme hänelle aseemme, joiden kanssa oikein komeasti äkseerasimme auringon valossa.

Mutta Hans ja minä katsahdimme toisiimme ja painoimme kielen poskea vasten ja siristimme toista silmää, ja sitten aivastin minä ja Hans sanoi: terveydeksi!

- Puolen päivän aikaan tulivat herrat vaunulla ajaen. Niitä oli nimismies ja kirjuri ja pari muuta herraa. Heistä voi nähdä, että olivat syöneet hyvän aamiaisen; s.o. nimismies ja herrat — kirjuri ei.

He tulivat luoksemme rantaan ja nimismies osoitti meitä sormellaan ja sanoi, että me olimme kalastajia. Toinen herroista pisti sormensa liivin taskuun ja minä jo luulin, että se antaa meille markan, mutta sen sijaan kaivoi hän sieltä kellonlasin, jonka pisti silmäänsä ja tuijotti meihin ja ilmoitti toiselle herralle, että me olimme kalastajia.

Sitten alkaa nimismies kysellä ja tutkia ja koko ajan selittää hän kaikki noille kahdelle herralle, jotka varmaankin olivat hänen vieraitaan, hyvin korkeita vieraita. Luulin ensin heitä ulkomaalaisiksi, koska heille piti kaikki noin selittää; mutta kun he puhuivat tanskankieltä, tätä samaa mitä me muutkin, niin päättelin minä, etteivät he olleet koskaan ennen elämässään kalastajia nähneet.

Kerroin heille koko jutun, missä ja miten olimme hänet löytäneet. Ja sitten oli hän tutkittava.

Tätä kutsuvat nämä täällä "merenhylyksi", selitti nimismies; ja sitten kirjoitti toinen herroista jotakin kirjaan, niin että minä luulen, että sillä lienee ollut huono muisti.

Käänsimme nurin kaikki hänen taskunsa; mutta emme löytäneet muuta kuin nahkakukkaron, joka oli hauras ja märkä, että käsiin hajosi. Annoin sen sisällön nimismiehelle, joka oli vetänyt hansikkaat käsiinsä, ja hänen kirjurinsa kirjoitti ylös.

Siinä oli saksalainen pankin seteli, jonka nimismies arvosteli seitsemäksi tanskan taaleriksi. Sitten oli siellä palanen englanninkielellä kirjoitettua kirjettä, jossa ei nimismiehen ymmärtäen ollut mitään ajatusta, ja sitten oli muutamia uusia hollantilaisia kuparirahoja.

Se ei ollut paljon! sanoi nimismies ja eikähän mies siinä ollut ihan vaarassakaan. Sitten puheli hän jotain kontrollöörin kanssa, hautaamisesta taisivat puhua; ja sitten nousivat vaunuihinsa ja ajoivat tiehensä.

Iltapäivällä haudattiin hukkunut vähän matkaa länteen päin kylästä. Meitä oli koko joukko kalastajia siinä saapuvilla. Pappi heitti kolme lapiollista multaa hänen päälleen ja kaikki me paljastimme päämme ja katsoimme eteemme maahan emmekä mitään nähneet. Ja kun seisoin siinä noin, niin tulin ajatelleeksi, että olipa oikein onni, että hän oli saanut viedä saappaansa mennessään, vaikk'ei hän nyt olisi tarpeen vuoksi tarvinnutkaan.

Sitten meni pappi; mutta me jäimme seisomaan ja kaikki ajattelimme me sitä samaa, että oli oikeastaan hyvin surullista, ett'ei tuollainen haaksirikkoon joutunut merimies parka saisi kuulla muutamia helliä sanoja haudallaan. Ja Jens, joka seisoi vierelläni alkoi katsella ympärilleen ja kohennella housujensa kaulusta, ja kun minä ymmärsin, mikä häntä vaivasi, niin nykäsin minä häntä kylkeen ja sanoin: tartu peräsimeen!

Silloin astui hän askeleen eteenpäin ja hattu kourassa puhui hän näinikään:

Kuulkaahan, toverit! Saattaahan olla, että tämä ei käy, mutta käyköön tai ei, minä sanon, mitä mielessäni kytee. Minusta on vaan niin kuin hänen, joka tässä nyt lepää, pitäisi saada jäähyväissana niiltä, jotka ovat hänet satamaan hinanneet, sekä niiltä, jotka ovat nähneet hänen viimeisen sijansa. Talonpoika tallustelee kaiken ikänsä ja katselee sitä sänkyä, jossa henkensä kerran heittää. Kalastaja ja merimies ei voi koskaan tietää, missä hän viimeiseen lepoonsa laskee. Ei kukaan tiedä, mistä hän on tullut, joka nyt on tähän ajautunut, mutta sentähden on meidän muistettava häntä toverillisella mielellä; ehkäpä myöskin puuristillä eli takeetilla, johon voimme rahat rovoistamme koota. Ja jos minä tai Hans tai Ole tai Pehr tai kuka hyvänsä meistä joudumme vaaraan ja ajaudumme vieraille rannoille, niin toivomme, että kalastajat ja merimiehet tekevät meidän kanssamme samoin kuin me nyt teemme hänen kanssaan — vaikkemme tunne häntä emmekä tiedä, kuka hän on, eikä kukaan meitä siitä osaa kiittää. Mutta niin olkoon tapana kalastajain kesken. Ja sentähden: Jumala olkoon hänen kanssaan!

Niin hänet haudattiin. Ja Jensin kävi aina hyvin; mutta seuraavana vuonnahan se Hans hukkui Ameriikan matkallaan, jonne oli lähtenyt matruusina. Ja minä sain semmoisen kovan säilöstäjän, joka on minua siitä päivin vaivannut. Mutta usein olen minä ajatellut hukkunutta ja hänen saappaitaan.

Painakaa puuta! sanoi hän minulle. Ja minä katselin tuolia istuakseni. Mutta en löytänyt. Ne harvat tuolit, joita oli olemassa, olivat lasten hallussa, joita oli neljä tai viisi kiheräpäistä poikaa. Ne leikkivät nyt parhaallaan englantilaista panssarilaivastoa.

Tulliapulainen tarttui suurimpaan laivaan, puhdisti sen kannen pumpulinenäliinalla ja työnsi eteeni uudistamalla pyyntönsä. Minä istuuduin.

Hän hymähti hänelle veitikkamaisella tavalla. Hänellä oli tuo tuollainen katoamattoman hyväntuulen lahja, joka oli puoleksi synnynnäistä huolettomuutta, puoleksi saavutettua elämän viisautta, ja jonka epätoivoisina hetkinä tahtoisi antaa koko kansalleen. Sen avulla voidaan elää hyvin raskaina aikoma; ja jos hyvät ajat taas tulevat, niin se iloisuus ei muutu uhkamielisyydeksi. Suuri osa keskisäädyn ihmisistä elää sen turvin — elivätpä sitten maalla tai merellä.

Hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohti ja minä näin, että nenässä oli arpi kiinalaisen merirosvon veitsen jäleltä. Leuka oli tukeva, harmeneva poskiparta tuuhea, otsa leveä ja kova. Ne olivat merimiehen kasvot, jotka eivät vielä olleet kovettuneet virkamiehen kasvoiksi. Niiden pääpiirteet olivat veitikkamainen piirre suun ympärillä ja silmien hyväntahtoinen mielevyys.

"Näitä on nyt kuusi sen pienen tytön kanssa, joka tuli perästäpäin. Saahan ne välistä nähdä puutetta ja saahan niiden edestä itsekin puutetta nähdä — vaan ei niistä kuitenkaan tahtoisi yhtäkään kadottaa, jos kuka kysyisi. Harald, elä kiusaa Petteriä! anna hänelle kauniisti korppu käteen…!"

— Voi sitä elää hyvinkin vähästä, kun täytyy. Mutta joskus saattaa se käydä liian vähäksi. Mitä arvelette siitä, kun alkupalkakseen saa kaksisataa riksiä ja sillä pitää elättää itsensä, vaimonsa ja kaksi lasta —?

Niin; se alku kesti vähän liian kauvan — kauvemmin kuin nuo kaksisataa riksiä. Olin nainut — näettekös. — Meillä oli pieni poika, perintöruhtinas, joka oli tullut vähän liika aikaisin maailmaan. Sitten tuli toinen sitä nopeammin, jos kirkonkirjoihin katsotaan. Äiti ja minä rakastimme toisiamme ja rakastimme lapsiamme ja anoppimuori teki samoin — järjestyksen vuoksi. Mutta elää meidän täytyi. Minä olin kuninkaallinen luovija-apulainen S-havnissa, ja eukko ja anoppimuori olivat lasten kanssa kaupungissa erään talon kolmannessa kerroksessa Reverensgaden varrella. Ne saivat joka äyrin palkastani ja minä imin kynsiäni. Sehän oli niinkuin pitikin —

Tietysti. S-havnissa olisimme kaikki kuolleet nälkään. Sillä sotamiehiä oli siellä vaan muuan likainen aliupseeri, joka ei koskaan muuttanut kaulahuivia — ja tohveleita ei siellä käytetty. Tuumiskelen siinä itsekseni: tämä ei ole ollenkaan hauskaa! Vaan eihän sitä aina voi pitää hauskaakaan. Vaatteet alkoivat riippua päälläni niinkuin purjeet tyynessä; ja jos en olisi nuoruudestani tottunut siihen huonoon ruokaan, jota vanhoissa, huonoissa laivoissa tarjotaan, niin en nytkään olisi voinut elää paljaasta ilmasta.

Silloin tällöin tarjosi aliupseeri minulle ryypyn ja vähän lihaa; mutta sitten saattoi kulua kahdeksankin päivää, ett'ei hänelläkään mitään ollut, ja mitä ryyppyyn tulee, johon hän turvautui — niin olen minä, vaikka itse sen sanon, aina ollut kohtuullinen. Se näet kestää kauvimmin — ja täytyyhän ajatella virkaansa ja lapsiaan. Paljon työtä ei siellä ollut. Minulla oli kyllin aikaa ajatella tulevaisuuttani. Metsästelin hiukan ja kalastelin; ja sillätavoin elelin minä, niinkuin olen nähnyt villien ihmisten tekevän — paitse ett'en minä syönyt aliupseereja, syystä ett'ei heitä olisi voinut maistaa eikä haistaa.

Eräänä päivänä oli minulla tiukka olla. Olin saanut kirjeen eukolta, että miehistöni siellä kaupungissa oli lisääntymässä. Olemmehan kaikki ihmisiä eikähän siihen asiaan ole mitään sanottavaa. Vihkiessämme puhui meille pappi velvollisuuksistamme siinä suhteessa; ja eukko ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin jo sanoin. Mutta harmillista se sentään oli.

Istuin vanhan vallin laidalla ja katselin vettä pitkin ja jos minulla ei olisi ollut niin nälkä, olisi se ollut hyvin kaunista. Nyt harmitti minua vaan, ett'ei kaikki tuo vesi ollut olutta ja nuo kivenmukulat rukiisia leipiä. Olisi tehnyt mieleni purra niitä, mutta minä säälin hampaitani ja olin purematta.

Tuli siinä siten kaljaasi purjehtien, jonka arvelin olevan Svendborgista kotoisin, ja ankkuroipi aivan eteeni. En tiedä mistä syystä, mutta minä menen venheelleni, joka meillä on rannassa, ja soudan laivaan. Olihan siitä ainakin jotain hupia. Tulen kannelle ja kysyn kipparia; hän oli kajuutassaan peräkannella. Menen sinne ja sanon hyvän päivän ja kippari — joka todellakin oli Svendborgista — sanoo kanssa hyvän päivän, ja minä istuudun ja voin sekä nähdä että haistaa, että siinä äsken oli syöty päivällistä.

No niin, tarinoimme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista ja sitten kysyy kippari: Saisiko olla vähän kahvia? Kiitos vaan, sanon minä, olen vasta syönyt ja juonut — oikein hyvää kalakeittoa ja voita ja leipää ja olutta päälle — mutta eihän kuppi kahvia ole koskaan pahitteeksi!

Kuulehan, kokki — sanoo kapteeni — tuoppa kaksi mukia kahvia ja sokerirasia!… Ja sitten asetti hän rommipullon pöydälle.

Saamme siitä kahvin, ja rommia sekaan, ja se maistoi niin makealle, että alkoi tehdä lisää mieli. Mutta minä olen olevinani, niinkuin en olisi mitään vailla ja me juttelemme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista; ja sitten tulee kokki vielä kerran sattumalta sisään ja ottaa jotain kirstusta, jonka päällä me istumme. Ja minä katsahdan kirstuun ja näen, että se on täynnä kauniita, suuria laivakorppuja.

Ja minä murran — noin vaan piloillani — korpun polveani vasten ja pistän palan toisensa perästä suuhuni ja naurahtelen kipparia vasten naamaa.

On niin helkkunan kauvan siitä kuin minulla on ollut tämmöistä tavaraa hampaissani, sanon minä. Kun on ollut niin kauvan maissa, niin ne nuo mukulakivet maistavat!

Ja minä nauran ja kippari nauraa ja me kilistämme kahvin kanssa, ja minä otan — noin vaan piloillani — vielä yhden korpun ja pistän sen takataskuuni.

Mitä te sillä teette? — Nähkääs, sanon minä, minulla on pieniä papanoita siellä kotona, jotka eivät tahdo saada hampaitaan esille. Nyt on siellä vanha mummo, joka on sanonut, ett'ei ole mitään muuta keinoa niin hyvää kuin antaa laivakorppuja järsittäväksi, kun ikeniä kutkuttaa. Vaan tuolla maissa ei meillä ole tämmöisiä. Sentähden minä — teidän luvallanne?

Ottakaa pois vaan! Tuopa pitää muistaa sanoa eukolle kotiin tultua, sillä on niitä meilläkin ikeniä, joita kutkuttaa! — Ja niin antoi kippari minulle kantamuksen laivakorppuja.

Menin maihin ja elin kuin — helppo on arvata miten. Ja joka kerta kun mursin korpun, ajattelin minä lapsia tuolla kaupungissa. Olihan se vähän petoskauppaa — mutta kas, kun rehellisesti ja puhtaasti antaa perheelle koko palkkansa…

Niinpä saatatte kuulla nyt. Tulimme sotalaivallamme lämpimistä maista — St. Croix’ista. Ja aina sen pitää sattua niin, että tulemme näille merille kylmän aikana joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Tällä kertaa oli nyt kylmä kevät, kun purjehdimme Englannin kanavaan eikä ilma lämminnyt Pohjan merelläkään. Miehillä oli nuha ja yskä, ne rykivät ja sylkivät. Oli sitten etumastossa mies, jolla mahtoi olla tavallista enemmän vettä suussa, sillä hänen sylkensä putoo kannelle, missä eräs vanhemmista aliupseereista seisoo, ja hänen nimensä oli Bunke.

Hän huutaa heti ylös: Pidä suusi kiinni, sen sika — kun töllistelet! Ja samassa putoo mies mastosta ja suistuu suin päin mereen.

Bunke karjuu: 'Mies mereen!' ja kun hän ehkä luuli olevansa syypää siihen, kiskasee hän puolisaappaat jalastaan ja heitäkse miestä pelastamaan.

Laiva kulki hyvää vauhtia ja korkealla kuohui meri eikä mies — enemmän kuin muutkaan kalastajat — osannut uida; mutta siitä huolimatta pelasti Bunke hänet, ja kun laiva on noussut tuulta vasten ja venhe laskettu veteen, niin saamme heidät molemmat sen suuremmitta vaikeuksitta laivaan takaisin ja mies saa nuhteita ja Bunken nimi kirjoitetaan muistiin; ja kun päällikkö sitten myöhemmin tulee kannelle, niin kutsuu hän Bunken luokseen ja sanoo hänelle pari kaunista sanaa, jommoisia kiireessä voi sanoa semmoisista asioista, — ja sitten luovimme Pohjanmeren yli eikä kukaan ajattele enää koko asiaa.

Mutta kun olemme päässeet Skageniin ja sää on vähän parantunut, vaikka tuuli onkin vastainen, niin kutsuu päällikkö Bunken luokseen ja sanoo aikovansa ehdottaa hänet pelastusmitalin saajaksi.

Ymmärrän, herra kapteeni, sanoo aliupseeri ja nostaa kätensä lakin liepeesen.

Mutta olen minä ajatellut — sanoo päällikkö, että matka on kestänyt kauvan ja että kotona Krokodiilikadulla on rahasta vähyys!

Onhan se kauniin näköinen tuollainen mitali punasessa nauhassaan, kun Fredriksbergillä kävellään, mutta onhan hyvä omatuntokin jo tarpeeksi kaunis koristus ja sentähden kysyn minä sinulta, tahdotko ennemmin kuusitoista taalaria hopearahassa? — sanoo päällikkö.

Ja sen sanottuaan meni päällikkö kannen alle. No, kuulen sitten illemmalla, että Bunke puhelee vanhan ystävänsä tykkimiehen kanssa tästä asiasta.

Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa mitali. Eihän se lantti ole itsessään juuri minkään arvoinen, mutta se punanen nauhanpätkä — näetkös — se on se, joka pistää niiden maamoukkain silmiin, niin että saattavat nähdä, kun aliupseeri tulee nutun rinta kaukaa paistaen, että siinä on mies, joka ei ainoastaan kulje kuninkaan vaatteissa ja saa haukkua ihmisiä, vaan joka myöskin uskaltaa panna housunsa likoon, kun sattuu eteen nahjus, joka ei itse kykene itseään auttamaan.

Ymmärtävästi puhuttu. Mutta minä luulen kuitenkin, että ukko on oikeassa. Raha on rahaa. Tämä on ollut vähän pitkänlainen matka ja — eihän sitä ole tarvis salata — minä olen siroittanut kaikki mynttini maihin niille mustille neekerinaisille, jotka vaatteemme pesivät, ja niille muille mustille tyttärille, joiden kanssa karkelolta pidimme. Ollaanhan heikkoja ihmisiä!

Kun nyt tulen kotiin Krokodiilikadulle, niin on eukko siellä odottamassa, ja eihän siinä ensi alussa muuta kuin suudellaan ja taputellaan, mutta sitten tulee eukko järkiinsä ja kysyy: Bunke, on kai sinulla se Intian saali, jonka lupasit? Ja siinä seison minä eikä siinä auta mitali eikä se punanen nauha, — kun ei eukko kuitenkaan saata niitä kantaa.

Olet oikeassa! sanoo tykkimies. Aivan samalla tavalla käy, kun minä tulen kotiini Elefanttikadulle. Sielläkin on eukko, joka kysyy: Mitä tuomisia olet tuonut? — Se ero on vaan, että hän kysyy heti paikalla. Sillä hän ei ole niin rakasteleva luonnoltaan!

Minun eukkoni on — sanoo toinen. Hän on niin rakasteleva, ett'en saata vannoa, ett'eikö hänellä olisi ollut ystävää meidän merillä ollessamme. Sillä se nyt on naisten luonteen mukaista, että he siinä kohden ovat samanlaisia kuin me miehetkin. Eikä siitä kannata puhua, kun on merimies ja kun on vuosikausia matkoilla.

Mutta jos en minä nyt ole tuonut mitään kelvollista kotiin — sanoo aliupseeri — ja jos sijaiseni on ollut anteliaampi kuin minä, niin voisi tapahtua, että eukko ei enää voi haihduttaa häntä mielestään, ja sitä olisi vaikea ajatella merellä kulkiessa!

Kun olimme ankkuroineet satamaan, niin menee Bunke päällikön luo ja sanoo miettineensä asiata ja olevansa aivan samaa mieltä kuin päällikkökin.

Ja päällikkö lukee hänelle kuusitoista riksiä kouraan ja puristaa kiinni toisen silmänsä — niinkuin tekee aina, kun on hyvällä tuulella — ja kysyy:

Ja päällikkö nauramaan ja hänen viereisensä mieskin nauramaan; ja molemmat kysyvät he:

Kun sitten seuraavana päivänä kävelen Suurta Regnekatua pitkin eikä ole minulla muuta tekemistä kuin katsella kauppapuoteja, niin keksii silmäni eräästä ikkunasta vaaleansinisen keltaripsuisen saalin, jonka keskellä on suuri punanen tulipaani; ja tulin minä kohta ajatelleeksi Intiaa ja neekerinaisia, kun ne ovat sunnuntaisin kävelemässä.

Ja Svaertekadulla tulevat vastaani aliupseeri Bunke ja tykkimies, vaikk'eivät näe minua, kun pälyvät kaikille tahoille, niinkuin olisivat karkureita etsimässä.

Annan heidän kulkea omaa tietään ja minä kuljen omaani, ja tulee sitten suuri rukouspäivä, ja minä olen juuri eronnut muutamista ystävistäni ja harhailen Fredriksbergillä — niin näen minä samalla kertaa Bunken ja hänen ystävänsä tykkimiehen, ja heidän edellään kulkevat heidän eukkonsa.

Se oli päivän selvä asia. Toinen heistä, se lihavampi, hymyili kuin aurinko joka kerta kuin kääntyi taakseen ja heilutteli pyrstöään niinkuin hanhi, joka vastikään on peseytynyt. Hänellä oli se vaaleansininen keltaripsuinen saali ja se suuri punanen tulipaani paistoi aivan keskeltä lanteita — ja minulle johtui mieleeni tuollainen hollantilainen kauppalaiva, jonka perään on maalattu suuri, heleä kukka.

Toinen eukoista oli laiha ja pysyttelihe jäykkänä kuin mastopuu. Hän oli äkeissään; sen voi helposti nähdä. Mutta hänellä olikin vaan tavallinen saloppi, joka ei koskaan ollut St. Croix'ssa ollut.

Laittausin aliupseerien viereen käymään niin lähelle kuin tungoksessa pääsin ja kuulin Bunken sanovan ystävälleen:

Se paistaa niinkuin pitää — hä? Oli se aikamoinen keino tämä, jolla petin eukkoa. Mutta kun ei hän saa mitään tietää — ja kun minä tiedän, että rahat ovat rehellisesti ansaitut — ja että minä olen tehnyt velvollisuuteni — ja vähällä olin hukkua — niin, eikö totta — mitä…?

Mutta luulen minä, että hän kumminkin oli vähän harmissaan eukkonsa puolesta.

Kaksi poikaa näkyi seisovan ja jotain hommaavan aallonmurtajan pohjoisessa maan puoleisessa päässä. He pistivät pajunoksan, jonka päässä oli lihapalanen, kivien väliin hiekkarannalla. Sitten oli siellä jotain, joka liikkui; ensin oli se kuin harmaan ruskeata liekoa, mutta sitten pisti sieltä kolme jalkaa ulos toiselta puolen ja kolme toiselta ja sitten marssi se lihan kimppuun.

Se tarttui kuin pienillä pihdeillä lihaan, pajunoksa tutisi vähän ja vedettiin ylös.

Pajunoksa laskettiin taas pohjaan, nostettiin taas ylös ja niin tehtiin pari kertaa.

Mutta kirkas vesi sameni samenemistaan eikä pohjaa voinut enää oikein erottaa.

Björn Sivertsen tuli kiireesti kulkien toisessa kainalossa eväsvakka, toisessa öljyvaatteet. Hänen korvapartansa oli hiukan harmentunut, mutta yhtä navakka oli hän vieläkin liikkeissään, kun kiirettä piti.

Hänen perässään tuli vaivaloisesti pehmeässä hiekassa paarustaen pieni, laiha mies, joka oli puettu kahvinruskeaan takkiin, viheriäisiin housuihin ja korkeaan, mustaan hattuun, jonka hän oli sitonut kiinni valkealla nauhalla leuvan alle. Hänellä oli sinisen punaseen ja neljällä solmulla kiinni sidottuun esiliinaan kääritty mytty kädessään.

Björn ei hiljentänyt vauhtiaan, vaikka hänen tiensä nyt kulki aallonmurtajan suurien kivien yli, jotka lonkkuivat hänen jalkainsa alla.

Hoi, räätäli, ota koivet mukaasi. Ja varo lyömästä nenääsi kiviin, sillä ne lyövät takaisin! S Kyllä minä tu-tulen! huusi pieni mies, joka vähä väliä muutteli myttyään kädestä toiseen, ja kiipeili kiveltä kivelle uskaltamatta katsoa Björnin jälkeen siinä pelossa, että menettäisi tasapainonsa ja luiskahtaisi.

Pienet kravustajat, jotka olivat tätä tapausta odottaneet, käärivät lahkeensa, porkkasivat veteen ja pelastivat räätälin mytyn, joka oli joutunut tuuliajolle.

Kiitoksia paljon! sanoi tuo pieni hyväntahtoinen mies, joka oli noussut ylös ja vuoron piteli lakistaan kiinni, jota tuulen puuskat retuuttivat, vuoron hieroi reisiluutaan.

Ennen olivat ne vieläkin pahempia! vahvisti toinen. Talvella kaatui tässä Morten Svendsenin poika, kun meni venheesensä turskan koukkujen kanssa, ja taittoi molemmat isovarpaansa reikiin!

Pääsinhän sitten Jumalan kiitos vähällä! Odottakaa, saatte pari vesirinkilää!

Ja räätäli alkoi aukoa esiliinan solmuja. Mutta mytty oli läpi märkä eikä ole niinkään helppo aukoa märkiä solmuja.

Hän huusi vielä jotain muutakin. Mutta tuuli oli maalta päin ja oli yhä kiihtynyt niin, ett'ei sanoja eroittanut.

Minä muistan teitä, kun tulen takaisin! sanoi hän ja jatkoi vaivaloista matkaansa.

Räätäli hoippuroi aallonmurtajan äärimmäiseen huippuun, jossa Björnin katettu venhe oli kiinnitetty sen itäiseen päähän ja nousi ja laski mainingissa, joka tuli aavalta mereltä. Venheessä oli kaksihaarainen lippu maston huipussa — se oli kuninkaallinen postivenhe — ja haarat seisovat suorina ilmassa, niinkuin olisivat olleet maalatusta läkkipellistä.

Ilma oli sinisen harmaa alhaalla taivaan rannassa; sitten tuli mustempi pilviryhmä, sitten valkeita paikkoja ja harmaata keskitaivaalla.

Tuuli puhalsi maalta päin eikä ollut aaltoja; ainoastaan maininki tuntui; veden väri oli viheriä karien sisällä, sitten muuttui se likaisen sinipunervaksi, edempänä oli se harmaata ja tummanjuovikasta ja kauvimpana oli se aivan mustaa, täynnä valkeita pilkkuja. Ne muutamat venheet, jotka olivat ulkona, olivat pienentäneet purjeitaan enemmän tai vähemmän kantavuutensa ja lastinsa laadun mukaan. Matkan pituuden vuoksi näytti siltä kuin ne olisivat liukuneet aivan rauhallisesti rauhallista pintaa pitkin.

Tuleeko tuo hattu mukaan? kysyi Björn, joka oli hypännyt kannelle ja järjesteli nuoria.

Sama minulle on! Tömähdä nyt venheesen, räätäli, mutta ojenna minulle ensin myttysi! Mitä hittoja, sehän on märkä!

Onhan se vähän kastunut. Tässä on majakkamestarin häähousut ja liivit; mutta minä toivon niiden kuivavan, ennenkun tulemme perille; samoinkuin vesirinkiläinkin!

Kai ne kuivavat, vastasi Björn, jos eivät kastu vielä enemmän. Se näkyy kiihtyvän!

Kuka? kysyi räätäli ja katseli ympärilleen. Tuleeko tänne vielä muita?
Minä en näe ketään!

Mitä sanot? murisi karhu ja pani kätensä torvelle korvan eteen. Tuuli kiihtyy! sanoin minä. Mutta kunhan ei vaan kampea pohjoisempaan, niin ei ole hätää. Ja sentähden täytyy meidän joutua. Onko rossi selvillä, Niels?

Niels ei vastannut; hän oli niinkuin ei olisi kuullut, mutta Björn ei siitä välittänyt. Veli oli ollut "kummallinen" viime aikoina. Hänen vaimonsa oli kuollut äskettäin. Mutta venheessä kuulee kyllä kaiken, mitä tapahtuu ja sanotaan. Ja Björn luotti veljeensä niinkuin itseensä.

Heitä irti sitten! huusi hän. Vedä yläpuomin nuoraa ja pane kiinni! Anna kokkapurjeen olla, kunnes olemme peräyneet. Kas niin! nosta nyt kokkapurje, pian! muuten nousemme tuuleen. Emme saa kadottaa kynnen vertaakaan; matka tulee muutenkin pitkä, ell'en erehdy. Onko kokkapurje kiinni? Hyvä! Anna sen olla kiinni tuulen puolella, kunnes olemme kääntyneet. Kas niin! ann' mennä! Nosta yläpuomi! Räätäli, auta sinäkin, vaan elä litistä peukaloasi, tuuli on navakka!

Se oli tuo yksi Björnin tunnetuita temppuja hänen pyrkiessään sillasta väljälle vedelle karien välitse. Sitä katselivat maista sekä nuo pienet kravun pyytäjät että suuremmat turskan pyytäjät ja yksimielisesti tunnustettiin se hyväksi.

Hän heitätti rossin irti juuri oikeaan aikaan, kun venhe oli asettunut varmaan kulmaan siltaa vasten. Sitten antoi hän venheen peräytyä, kunnes oli vettä juuri riittävästi peräsimen alla. Sitten nostatti hän ylös puolen isoa purjetta, niin että yläpuomi eli kaheli riippui alas, ja kohta kun vene sen voimasta oli alkanut liukua eteenpäin, antoi hän nostaa etupurjeen ja kiinnittää sen tuulen puolelle, jolla hän esti venheen nousemasta tuulta vasten. Itse hoiti hän peräsintä ja piti aina valmiina yhden suurista airoista voidakseen tarpeen tullessa sen avulla määrätä venheen liikkeet; sitten nostatti hän ylös koko isopurjeen, päästi kokkapurjeen menemään toiselle puolelle ja sillä tavoin mennä suhahti hän laiturin pään ohi melkein sitä hipaisten ja asetti kokan niin paljon pohjoista kohden kuin mahdollista.

Se oli temppu, johon tarvittiin täsmällisyyttä ja nopeutta venheen miehistön puolelta. Miehistönä oli veli Niels yksin — räätäliä ei otettu lukuun.

Mutta tänään oli pieni ryppy Björnin otsassa. Tuo tavanmukainen täsmällisyys ei ollut tällä kertaa tarpeeksi suuri.

Saisit liikkua vähän ravakammin, Niels! huusi hän. Sitä vaille, ett'emme töytänneet pollariin; ja sitten olisivat nauraneet meille tuolla maissa — venheestä puhumattakaan! Se olisi tuskin kestänyt sitä iskua!

Niels ei vastannut. Hän seisoi kokassa ja askaroi jotain halkaisijan kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän laittautunut sitä nostamaan.

Anna sen halkasijan olla! huusi Björn. Meillä on liiaksi purjetta. Kohota vähän isoa purjetta; meillä on liiaksi tuulta. Mutta liiku vähän nopeammin!

Hyvin rakennettu, vakava merivenhe kiisi ohitse äärimmäisien karien, jossa meri jo vaahtona kuohui. Halkasijan puomi oli jo kerran nenänsä kastellut ja räätäli oli laskenut luisua edestakaisin kantta pitkin, kunnes hän viimeinkin kädet selän takana ja jalat harrallaan pääsi puristaumaan kiinni tuulen puoleisiin mastotouveihin, jossa hän nyt seisoi ja näkyi ikävöivän jotakin.

Niels totteli vastenmielisesti. Hän nosti purjeen yläpuomin nokkaa ja sai sen siten vakavammaksi. Sitten meni hän takaisin kokkaan ja alkoi taas askaroida halkasijan kanssa.

Suuri karhu ei ollut enää nuori. Aika ja ankara työ olivat purreet merkkinsä häneen; mutta jättiläisvoimat olivat vielä tallella. Oli siinä muutakin kuin voimaa. Aikain kuluessa oli hän tottunut mainiosti komentamaan. Hänen vähäkuuloisuutensa oli lisääntymässä, mutta se vaikutti, että hänen vielä suuremmassa määrin täytyi luottaa itseensä kaikissa tilaisuuksissa. Sillä tavoin oli hän suuren hyväntahtoisuutensa ohessa käynyt vähän liika käskeväksi, joka välistä suututti veljeä. Se kävi ilmi sekä hänen äänestään että käytöksestään. Ääni oli aina yhtä oktaavia ylempänä tai alempana kuin olisi tarvinnut; eihän hän voinut itse kuulla puhettaan.

Vaan siitä huolimatta purjehtivat veljekset hyvässä sovussa postivenheellään.

Mutta viime aikoina oli Niels, niinkuin sanottu, käynyt vähän kummalliseksi syystä, että hänen vaimonsa äsken oli kuollut.

Kaikki vaikutti voimakkaasti veljeen, suru niinkuin ilokin, ja Björn oli jo viime retkellä huomannut muutamia säännöttömyyksiä annettujen käskyjen täytäntöön panossa, samalla kun Niels tinki lisäilemään purjeita kovassakin tuulessa. Mitä veli oli vastannut, kun hän nuhteli häntä siitä, sitä ei Björn voinut kuulla niin pitkän matkan päästä, mutta hän pudisteli pörröistä päätään ja päätti mielessään pitää miestä silmällä toisella kertaa.

Kuta enemmän tuuli kiihtyi ja kuta kalpeammaksi räätäli kävi, sitä enemmän synkkenivät Nielsin kasvot ja sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa saada halkasija nostetuksi.

Silloin tällöin hän naurahti ja näytti valkosia hampaitaan räätälille, kun venhe oikein kallistui ja vesi huuhteli kannen yli.

Räätäli katseli häntä hätäytyneen näköisenä, vääntäen likomärkää takkiaan.

Ta- tarkoitatteko to- todellakin, että voimme lisätä pu- purjeita? kysyi tuo pieni mies.

Se painaa kovasti peräsintä! sanoi hän räätälille, joka näkyi yhä enemmän alkavan ikävöidä jotakin.

Vai — niin! sanoi pieni mies kohteliaasti koettaen käsittää, mitä perämies oli tarkoittanut.

Björn viittasi hänelle, että tulisi peremmäksi katsomaan, ja siitä näkivät he molemmat, mitenkä korkea hattu kellui aalloilla kuin vesilintu, kunnes vaahdoksi murtuva laine kaasi sen ja upotti samassa.

Siitä ei ole merellä sen suurempaa hyötyä kuin räätälistä helvetissä! virkkoi Björn ja tarjosi pienelle miehelle pullostaan.

Mutta silloin kallistui venhe aivan tuhottomasti ja vettä pursusi sisään tuulen alla olevan laidan ylitse. Halkasija oli vedetty mastoon.

Riivaako sinua piru? huusi Björn vähän hämmästyksissään ja painoi peräsimen tuulta vasten. Niels!

Alas! sanon minä; ja meidän täytyy pienentää purjeita, sanon minä.
Johan meillä kohta on myrsky.

Minä sanon, että minä en piru vieköön välitä mistään, ja jos sinä pelkäät purjehtia, niin anna minun itseni tulla perään! karjui Niels.

Luuletko voivasi vähän aikaa puristaa tätä tikkua, niin kauvan kuin minä pesen hänen korvan tauksiaan?

Venhe kallistui pahasti. Vettä kuohui koskena laidan yli sisään. Björn tarttui vanhaan viskaimeen ja lennätti sen veljensä päätä kohden.

Björn sysäsi räätäliä, niin että tämän kaitanen ruumis riippui kuin riepu peräsimen varren päällä ja pakoitti venheen ylös tuuleen. Sitten juoksi hän kannelle ja karkasi käsi kohona veljensä kimppuun.

Hänen voimakas kätensä putosi veljen niskaan ja pakoitti hänet polvilleen. Toisella kädellä heitti hän halkasijan selkänuoran irti ja kiskasi purjeen kannelle. Sitten nosti hän ylös veljensä niskasta ja kantoi hänet kuin koiran penikan peremmä heittäen hänet räätälin jalkoihin.

Venhe oli kääntymässä. Niels tarttui vaistomaisesti peräsimeen. Björn kumartui ja antoi puomin solahtaa selkänsä yli. Kun hän sitten oli reilannut kokkapurjeen, meni hän rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, takaisin perään.

Lie parasta, että pienennämme purjeita, niin kauvan kuin venhe on tällä laidalla! sanoi Björn.

Pidähän huolta majakkamestarin häähousuista! sanoi Björn ystävällisesti. Pelkään että niitä täytyy käyttää suolattomassa vedessä, ennenkun hän voi ne jalkaansa vetää!

Ja sitten tirkisti Björn tuulen puolelle, josta vihurit tulivat ja survaisten vierustoveriaan ystävällisesti kylkeen, sanoi hän niin tyytyväisenä kuin olisi tanssilattialla kävellyt:

Herralta olen saanut rotevat jäseneni, kuninkaalta venheeni ja henkeni tulee minun säilyttää eukkoa ja kakaroita varten. Enhän voi panna henkeäni ja jäseniäni ja venhettäni alttiiksi sen vuoksi, että Niels on höperö eikä voi unhottaa vaimoaan. Saahan hän Herran nimessä toisenkin, jos tahtoo. Minäkin aion itkeä vetreät vedet, aionpa toden totta itkeä sinä päivänä, kun Tiina laudalle oikasekse. Mutta — hän naurahti ja teki liikkeen kädellään — on niitä tyttöjä maailmassa, ja voihan siinä ensin katsoa, ennenkun kupeelle ajaa, ovatko laidat niin lujat, että kestävät matkalla. Jos oli matka lyhyt ensi kerralla, niin katsokoon, että toisella kertaa kestää kauvemmin. Antakoon Jumala meille hyvän omantunnon viimeiselle taipalelle lähtiessämme! se nyt on minun ajatukseni maailman menosta ja pankoot sen vaan kernaasti minun puolestani pöytäkirjaansa…!

Jos voisi sanoa, että toivottomuus on hengillä jossain kunnassa, niin voisi sen sanoa Rantapitäjästä. Surullisia hiekkasärkkiä, pitkiä ja yksitoikkoisia kuin suru itse; meren nuolemia hiekkarantoja; rannoilla laivain hylkyjä tien viittoina, missä ei mitään tietä ollut; tuo ijänikuinen hermostuttava kalalokki ainoana vaihteluna; epävakaisen taivaan alituiset sadekuurot, jotka itkivät yhtä monta kertaa päivässä kuin pahankuriset lapset; siellä täällä muutamia huoneita ja talojen tapaisia; lehmän ja parin lampaan laihat haamut jollain kanervaniityllä; haisevia vesilätäköitä hiekkasärkkien välissä — ja jos tulit näiden särkkien lomitse tasaselle rannalle, niin oli siellä tuo alituinen maininki, joka karien yli liukui maata kohti ja kohisi ja veti henkeänsä niinkuin joku, joka on kävellyt liika kiivaasti ja tahtoo kertoa jostain hyvin tärkeästä — hyvin ikävästä asiasta; mutta ei saa sanaa suustaan, kun henkeä ahdistaa. Ja hän pyörittää silmiä päässään, ja huokaa, ja sammaltaa: voi… voi, Jumala auttakoon… Jumala minua auttakoon!…

Vaunuissa ei ollut vietereitä — tietysti; mutta leveä istuin riippui nahkaremmien varassa ja siinä oli kylläksi sijaa tohtorille ja minulle. Siinä oli liiaksi sijaa, ja me tulimme usein lähempään yhteyteen toistemme olkapäiden ja hatunlierien kanssa kuin mitä tavallisessa ajossa on tapana tulla.

Anteeksi… ka, anteeksi… se nyt on saak…! Ja sitten täytyi meidän nauraa, mutta kävimme kohta taas totisiksi. Ja sitten olivat piippumme taas uudelleen sytytettävät.

Se tapahtui, kun käänsimme alas rantaan. Unohdin sytyttämästä piippuni, mutta tohtori ei antanut häiritä itseään.

Ette ole tottunut tähän! sanoi hän ja napautti kopan kannen kiinni. Myönnän, että täällä on surullista, saakelin surullista, varsinkin syksyllä. Mutta kun saa kulkea täällä melkein joka päivä — ja öillä myös — niin — nyt se taas sammui — pa, pa, pa — niin — te ymmärrätte — tottumus on toinen luonto — ja sitä paitse — mihinkäpä emme ajan oloon tottuisi?

Omin silminkö? Tuota niin, että — hm! oikeastaan — olen aina tullut jälestäpäin — tarkastamaan ruumiita ja sen semmoista.

Hevosparat kiskoivat vaunuja hiekan läpi; kuskimme löi niitä mitään sanomatta; johtui mieleeni, että tulos olisi ollut sama, ell'ei hän olisikaan piiskaa käyttänyt, mutta en saanut sanaa suustani irtautetuksi; mieleni oli raskas, olin hermostunut, kärsin, mutta ennen kaikkia olin vaiti, itara sanoistani. Ja yhä huuhtoi tuo maininki meitä kohden, huohottaen ja henkeään pidättäen. Ajoimme kuin hautuumaan laitaa ja toisella puolella oli meri, joka lakkaamatta huokaili: Jumala minua auttakoon…!

Sanoinhan minä jo, etten ole nähnyt yhtään semmoista, ettekä tekään.
Vaan voisittehan kuitenkin kertoa minulle jostain haaksirikosta!

Sen kyllä voin. Olen kuullut niistä yllin kyllin kerrottavan näinä neljänä vuotena — eihän täällä muusta kuulekaan puhuttavan. Pelataan korttia ja puhutaan haaksirikoista. Mikäs se nyt olikaan se viimeinen…

Hevoset olivat pysähtyneet huokaamaan. Sadekuuro oli juuri kulkenut ylitsemme ja me olimme pistäneet piippumme piiloon. Meri oli alkanut kohoilla; se ei enää murissut, se huusi minulle, mutta minä en sitä ymmärtänyt.

Särkkien välitse ja hautojen yli tuli aivan vaunujemme editse muuan olento kävellen, kantaen olallaan köysikääröä. Hevoset seisoivat ja tuo olento seisoi. Se oli pitkä, laiha, voimakkaan näköinen mies, vähän eteenpäin kumarissa, jommoisiksi asukkaat tällä rannalla käyvät. Hän selvitti nuoran rantaan tultuaan, katseli merelle, niinkuin olisi hänellä ollut jotain laineille sanomista — tai niin kuin olisi kuunnellut, mitä ne huusivat. Sitten heitti hän nuoran kuohuihin, lappoi sitä taas maihin, näytti säpsähtävän, juoksi vähän taapäin, heitti taas ja päästeli tätä tehdessään ääniä, jotka eivät olleet juuri ollenkaan ihmisäänen tapaisia.

Hän käyttäytyi kuin lapsi leikkiessään; tarkastelin häntä; hänen tukkansa oli harmaa, mutta muuten ei hän ollut vanhan näköinen. Hän tuijotti meihin, jotenkin välinpitämätönnä läsnäolostamme. Sitten alkoi hän leikkinsä alusta.

Siinähän hän on Mads! sanoi tohtori. Ja hän jatkoi kääntyen minulle puhumaan: Mads, niin, siinähän se nyt on se mies kuin teitä varten kutsuttu. Hän oli yksin tällä autiolla rannalla eräänä iltana, kun suuri laiva joutui haaksirikkoon. Hän oli katsomassa sitä näytelmää alusta loppuun. Se oli aivan erikoisen kamala haaksirikko. Hän olisi voinut kertoa siitä teille. Sen pahempi…

Hän tuli höperöpäiseksi sen yön jälkeen — niinkuin näette. Ja merkillisintä on, että hän kadotti puhelahjansakin. En puhukaan tukasta; — se oli tulipunanen sitä ennen.

Käyskentelin eräänä päivänä hiekkarantaa pitkin Skagenin pölyisellä rannikolla. Ilma oli samea. Majakan huippu häämöitti kuin suunnattoman suuren maston pää yli vaaleanharmaiden hiekkasärkkien. Laivain hylkyjä oli kuin siroteltu matalalle rannalle; karien ympärillä huokuivat aallot onttoäänisesti. Se voi ennustaa myrskyä, se voi myöskin olla viimeisen myrskyn maininkia. Tulevat ja menevät myrskyt ojentavat täällä alituisessa yhtymäpaikassaan kättä toisilleen.

Seisoi siinä muutamia ihmisiä aallonmurtajan päässä, jota meri nuoleksi pitkin, valkein kielin.

He tuijottivat kaikki samaan paikkaan ja näkyivät lausuvan arveluitaan samasta asiasta.

Lähestyin heitä ja tervehdin; he vastasivat lyhyesti ja jatkoivat mietteitään.

Kuollut kai hän lienee! sanoi Niels Ole Christofersen ja painoi poroa lyhyen piipunnysänsä koppaan.

Se on nuori mies! huomautti kalastaja Sören Kappelborg. Lienevätkö saappaat uudet? kysyi Jens Taneren itseltään ja pureksi mälliään. On ruotsalaisen näköinen! lopetti viimein Hans Lauritsen ja porkkasi muutamia askelia veteen vetääkseen ruumiin maihin.

Ruumis oli merenhylky, tuntematon, nimetön, koditon, päällään vaan muutamia vaatekappaleita. Siihen tuli muitakin.

Tuntematon kannettiin pois ja asetettiin laudalle. Rantavouti ja tohtori saapuivat. Tuntematon ei näyttänyt kauvan vedessä olleen. Hänellä oli nuorekkaat, melkein miellyttävät kasvot. Otsassa oli iso reikä.

Onko hän äkkiä kuollut? kysyin minä. Hm, äkkiä…? murahti rantavouti ja käänsi ruumista. Ovat ne vaateriepuja nuokin!

Eräs toinen arveli, että häntä mahdollisesti oli isketty ohimoihin ja että hän sen johdosta oli pudonnut mereen.

Minua ihmetytti, miten vähän melua tuommoisista asioista Skagenissa pidetään. Kaikkienhan meidän kuoleman pitää. Se saattaa sattua sinulle tänään ja minulle huomenna ja sentähden on parasta olla sitä kovin paljon ajattelematta. Se on heidän mielipiteensä ja onhan se käytännöllistä oppia oloissa, joissa elämä ja kuolema keikkuvat kuin venhe aallon harjalla.

Kun seuraavan kerran tapasin tuttavani Gammel-Skagenista, puuttui heistä yksi, Hans Lauritsen.

Luotsi Ole Christoffersen painoi niinkuin tapansa oli poron syvemmälle piippuunsa ja teki piipun varrella merkitsevän liikkeen merelle päin.

Turskien ruokana on, eivätkö liene jo lihaa luistaan kalunneet! vastasi luotsi ja pyysi tulitikkua.

Siinä purjevenheessä viime syksynä. Huuhtautui pois kannelta ja me muut kolme olimme kolmekymmentä tuntia venheen pohjalla sen ollessa kumollaan päämme päällä. Ettekö ole kuulleet siitä kerrottavan?

Oli Mikkelin aika eli jos tarkkaan sanon, oli syyskuun 27 päivä aamulla, kun Gammel-Skagenista keksimme merellä purjevenheen, jolla oli hätälippu mastossa. Oli niin parahaksi valoisa, että näimme, miten se pyöri meressä, sillä aallot olivat ankarat karin luona, vaikk'ei vielä ollutkaan täysi myrsky.

On siinä tietämistä noin pienellä aluksella! sanoin minä Sören
Kappelborgille, joka seisoi vierelläni. Mitä hänellä lienee lastinaan?

Itsepähän parhaiten tiennee! vastasi Sören. Vaan ei ole kaikki oikein; näetkö lipun puolimastossa?

Näenhän sen. Kenties on kippari pudonnut mereen. Vaan saattaahan siltä olla hauska tietää, mitä lastia siinä on!

Saattaapa saattaa! vastasi Sören. Mutta nyt soudamme minä ja Jens
Taveren kuulemaan, miten on asiat.

Hän ja Jens ja useat muut astuivat venheesen ja soutivat ulos. Näimme, että he saivat aluksen ankkuroiduksi ja käännetyksi tuulta vasten ja sitten tulivat he maihin kipparin ja hänen matruusinsa kanssa.

Heillä oli ollut vaivaloinen matka ja molemmat olivat he niin uuvuksissa ett'eivät mihinkään kyenneet.

Hän tahtoi nyt saada miehiä viemään alustaan Frederikshavniin ja kun olimme siitä aikamme tuumineet, tarjousin minä viemään aluksen määräpaikkaan, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen tulisivat avukseni.

Kun tulin kotiin hakemaan öljyvaatteitani, näin, että ilmapuntari yhä oli laskeutunut, taivaskin oli likainen ja myrsky nähtävästi tulossa. No, ajattelin minä, olethan ennenkin ottanut vettä niskaasi, ja ehkä pääset tälläkin kertaa kunnialla!

Samaa mieltä olivat muutkin ja me nousimme alukseen heitettyämme hyvästit kipparille ja matruusille, jotka olivat niin kurjassa tilassa, ett'ei heitä voinut moittia, vaikka jättivätkin aluksensa vieraiden varaan.

Astuimme alukseen kello 9 aamupäivällä. Mutta kun tahdoin odottaa nähdäkseni, millaiseksi ilma oikeastaan muuttuisi, niin annoimme aluksen olla ankkurissa aina kello yhteentoista, jolloin kettinki katkesi.

Siinä se meni! sanoi Sören, joka oli miehistä näppärin. Nyt täytyy meidän nostaa purjeet ja luovia!

Asetimme purjeet pieniksi ja pysyttelimme puolille päivin maan rannassa. Keitimme kahvit ja teimme pari voileipää mieheen. Ja se oli ensimmäinen ja viimeinen ateriamme siinä aluksessa.

Kovin kiihtyy! sanoi Jens Taneren, joka oli nuorin ja oli alkanut käydä kipeäksi kovassa meren käynnissä. Skagerakin laineet eivät ole leikkikaluja. Mutta teki poika siitä huolimatta tehtävänsä niinkuin me muutkin.

Pienet ovat purjeet, mutta me saamme ottaa ne pienemmiksikin vielä, sen saatte nähdä.

Pysyttelimme oman maan puolella välttääksemme tulemasta liika lähelle Ruotsin rannikkoa. Tuli sieltä sakeita vihureja, taivas oli nokimusta, ja aallot kohosivat niin korkeina ja jyrkkinä, ett'ei kohta ollut kuivaa riepua päällämme, vaikka meillä olikin öljylakit.

Iltapäivällä puhalsi jo hirmumyrsky ja kokkapurjeen puhalsi pois.
Käärimme ison purjeen niin, että saimme siitä kolmikulman.

Irroitimme halkasijan tehdäksemme siitä kokkapurjeen. Saimmekin sitä vähän matkaa puomia myöten venheesen päin kiskotuksi, mutta nyt oli jo tullut pimeä ja meitä pelotti, että se, joka työskenteli kokassa, huuhtoutuisi mereen. Olimme kaikki enemmän veden alla kuin sen päällä. Teimme parastamme ja Sören ja Hans pureutuivat kuin kissat kiinni kokkapuoleen venhettä. Saimme halkasijan vedetyksi puolimastoon, mutta tuskin oli tuuli siihen tarttunut, kun se pamahtaen lensi tiehensä.

Nyt olimme ilman kokkapurjetta ja niinkuin tiedätte on purjehtiminen yhdellä purjeella ylen tukalaa. Oli pilkkosen pimeä; näimme vaan lakkapäiden välkähtelevän, kun ne karkasivat niskaamme niinkuin Simson filistealaisten niskaan. Ajauduimme jälelle päin ja minun täytyi ohjata länttä kohden, ett'emme joutuisi Ruotsin rannikolle, sillä pahempaa kuin sen edustalla kiikkuminen ei olisi ollut toista.

Oli niinkuin sanoin pimeä kuin säkissä. Oli pitkä yö edessä; hirmumyrsky oli, ja meillä oli vaan palanen kokkapurjetta pienessä aluksessamme, jossa oli jo niin paljon vettä, että täytyi ruveta pumppuamaan. Hyökylaine toisensa perästä karkasi niskaamme; kokka rutisi ja natisi tuolla pimeässä ja pian olivat aallot raastaneet irti kaiken, mikä oli irti saatavissa tuulen puolella. En ole koskaan semmoisessa aallokossa purjehtinut. Sain suunnan merkkiä Skagenin majakasta, joka oli kaakossa meistä, ja laskin, että olimme noin viisi peninkulmaa maista. Hans ja Sören istuivat vuoroin perässä ja pieksivät käsiään yhteen, sillaikaa kuin Jens Taneren loikoi kajuutassa, sillä poikaparka oli nyt kokonaan meritaudin kourissa. Silloin tulee hyökyaalto poikkiteloin perästä päin.

Peräsin alas! karjasee Sören. Ja minä kampeankin peräsimen alas, mutta aalto kuohui jo niskassani. Se löi kajuutan katon pois niinkuin olisi hatun päästä lyönyt ja me kuulimme, miten vesi virtasi kajuuttaan.

Jens kimposi ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän oli kokonaan unohtanut tautinsa ja huusi, että venhe uppoo.

Ei se nyt kuitenkaan vielä sillä kertaa uponnut. Saimme pelastetuksi kajuutan katon, joka oli lentänyt alapuolelle tuulen ja panimme sen paikoilleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi!

Ei se nyt ole niinkään hullua se pumppuaminen, kun tinka tulee. Se lämmittää sormia ja pitää mieltä vireessä.

Noin puolen yön aikana näimme purjelaivan, joka tuli takaapäin suoraan selkäämme. Puhalsimme torveen, mutta emme saaneet vastausta. Ne laskivat niin liki meitä alapuolelta tuulen, että voimme erottaa laivan ja mastot ja nähdä, että se oli kuunari. Niin, se oli niin lähellä meitä, että oli aivan taivaan ihme, ett'ei se ajanut päällemme.

Kun se humahti ohitsemme pimeässä ja myrskyn raivotessa, ajattelimme me jokainen istuessamme tuossa pienessä huonossa venheessämme samaa asiata: sitä näet, että olisi ollut meille helpoin asia maailmassa hypätä laivaan. Tiesimme kyllä jokainen, ett'ei meillä olisi isoa iloa odotettavanamme siinä, missä olimme; mutta tiesimme toisekseen, että alus oli uskottu huostaamme ja että olimme antaneet sanamme sen pelastaaksemme. Merimies ei saa luopua sanastaan eikä aluksestaan niin kauvan kuin suinkin voi pitää kiinni kummastakin.

Tartuimme taas pumppuihin ja olimme saaneet sen melkein tyhjäksi, kun minä annoin peräsimen varren Hans Lauritsenille ja itse Sörenin kanssa menin kannen alle sytyttämään piippuani ja jos mahdollista etsiäkseni jotain muutakin lämmittävää virvoketta. Jens makasi taas siellä alhaalla venheen pohjalla ja taisteli meritautinsa kanssa.

Olisi hauska tietää, paljoko kello on. Yö on pitkä ja musta; on niinkuin ei se siitä enää koskaan valkeneisi.

Kun nyt tulimme alas kannen alle, seisoin minä lattialla, jalat hajallaan ja iskin tupakkaa piippuuni. Jens makasi penkillä ja Sören istui hänen vieressään ja raapi tulta tikkuun; muistelen hänen sanoneen, että se tikku oli viimeinen.

En muista, mitä hän vastasi. Sen vaan muistan, ett'en saanut piippuani sillä kertaa sytytetyksi. Juuri kuin tikku alkoi palaa ja me voimme nähdä toistemme kasvot, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon kohinan.

Jos se sen kestää, niin kestää useampiakin! sanoin minä; sillä en ole ikänäni kuullut hyökyaallon sillä tavalla ärjyvän.

Samassa sammui tulitikku ja me kaaduimme nurin niskoin pimeään ja veteen pää alaspäin ja tallukat ylös.

Sören sai ensiksi sanan suustaan: Venhe on kumollaan; nyt olemme elävältä haudatut!

Kun taas selvisimme seisomaan, ulottui vesi meitä rintaan. Kysyin, missä Jens on, mutta hän ei vastannut.

Kumarruin alas ja haparoin vedessä, ja sain selville, että hän oli kouristautunut kiinni kajuutan kaappiin.

Olimme nyt kukin hetken aikaa tuossa asemassa, mikä lukien pätkän isämeidän rukousta, mikä virkkaen jotain kotiväestään, ja minä puolestani olin sen lisäksi vielä sitä mieltä, että nyt tässä ei auta muu kuin hukkuminen.

Mutta Sören Kappelborgin mieleen johtui, että kajuutan lattiassa pitäisi olla luukku, niinkuin on tavallista tällaisissa aluksissa. Hän tunnusteli nyt käsillään ja löysikin kellarin luukun, joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päittemme päällä.

Tu'in häntä ja hän sukelti veteen ja löysikin sieltä viimein laudanpalasen, johon oli nauloja lyöty. Sillä sai hän luukun auki ja nyt tuntui meistä olo jo heti paremmalta.

Otimme ensin huostaamme Jensin, joka oli kouristautunut kaappiin kiinni ja oli milloin sen päällä milloin alla ja oli aina vähällä hukkua. Kuulimme hänen pulikoivan vedessä ja kun suolainen vesi aina vähän loistaa, niin näimme hänestä silloin tällöin vilahduksen. Sören käski häntä heittämään kätensä irti ja nousemaan pystyyn, vaan kun se ei auttanut ja hän pöperryksissään yhä vaan kiikkui kaapissa kiinni, niin löi Sören häntä pari kertaa oikein aikatavalla käsiin ja jalkoihin, sanoen, että jo oli siinä kylläksi, kun Hans tuolta kannelta oli mereen uponnut, vieläkö sinäkin tässä laittaut hukkumaan kuin sika tynnyriin. Sillä tavoin sai hän Jensin jaloilleen ja nyt kiipesin minä Sörenin avulla luukun läpi ja koetin laittautua olemaan niin mukavasti kuin mahdollista laivan kellariholvissa.

Ei se muuten liioin mukavata ollut. Mahduin parahiksi köölin alla olemaan, kun painoin pääni polvien väliin ja vedin jalat koukkuun. Ruumiin täytyi taittua linkkuveitseksi eikä toisilla ollut niinkään hyvä olla.

Sören kömpi jälessäni. Hän pisti päänsä ja yläruumiin kahden perimmäisen kaaren väliin; toinen jalka oli hänellä koukussa kupeellaan, toinen riippui kajuutassa. Ei ollut sekään mukavaa; mutta pahinta kaikesta oli, että pää täytyi pitää kajuutan lattiata vasten, jonka sisäpuoli oli täynnä lautain läpi tulleita nauloja, niin että se oli kuin pellavahäklä. Hänen täytyi siis joka hetki pitää käsivarsi päänsä alla kuin tyynynä, joka otti vastaan pistot joka kerta kuin kumollaan oleva alus tyrskähti aallokossa. Niin tuumaili siinä mies, että oli hän ennen mukavamminkin maannut.

Jens Taneren ei päässyt edes niin ylös kuin me muut. Hänen täytyi koko ajan seista vedessä kainaloitaan myöten; pään ja kädet oli hän saanut luukusta sisään. Sen sijaan saattoi hän liikutella jalkojaan ja potkia, kun tuli liika kylmä. Jalkainsa alla oli hänellä kajuutan rauta-uuni, joka oli kaatunut aluksen kaatuessa ja vierähtänyt juuri kellarin luukun alle ihan niinkuin me itse olisimme sen siihen asettaneet. Meritautia ei hän nyt enää juuri tuntenut, ei ainakaan siitä sen enempää puhunut.

Ja oikeassa hän olikin. Kellari oli täynnä likaa ja semmoista, jota ei nimeltään mainita. Olisimme varmaankin tukehtuneet, vaikkakin oli tuota joskus ennenkin haistettu; mutta kun aluksen hylky keikkui niin kovasti, saimme joka tyrskäyksessä puhdasta ilmaa sisään. Välistä, kun peräpuoli upposi veden alle, tuli oikein hyvästi tuoretta ilmaa sisään. Joka kerta kuin peräpuoli taas painui alas, pusertui ilma niin kovasti allamme, että se melkein kantoi meitä, ja kun perä taas kohosi, imeytyi ilma pois niinkuin uunin piipussa, niin että oli oikein vaikea hengittää.

Sillä tavoin istuimme koko yön, kunnes rupesimme arvailemaan, että mahtoi olla tiistai päivä.

Ajattelen setääni siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Hänen oli aina tapana maata talvella porsaan kanssa samassa sängyssä, että elukalla olisi hyvä olla. Tekisi mieleni olemaan porsaan siassa!

Ei olisi pahitteeksi olo parempi, sanoin minä. Mutta voisi meillä olla pahempikin. Olemmehan ainakin elossa.

Ajattelen sitä, kuinka olisi ihanata, jos saisi kengät jalastaan. Jalassa eivät ne minua nyt isosti hyödytä. Olisivat parempaan tarpeesen kädessä pääni alla; naulat ovat tuiki terävät!

Autoin häntä vetämään kenkiä jaloista. Oli siinä tekemistä, mutta viimeinkin saimme ne pois ja pannuksi hänen alleen.

Elä millään muotoa nuku, Ole! sanoi hän hetken kuluttua. Painat niin kovasti selkääni, että on vaikea hengittää. Tässä on terävä lauta rintani alla, minä makaan kuin veitsen terällä.

Ymmärsin hyvin kyllä, ett'ei hänen ollut hyvä olla. Olin vanhin meistä kolmesta. Olen kohta viidenkymmenen ja unteluus alkaa sillä iällä lähestyä. Mutta kun Sören oli varoittanut minua, tein parastani pitääkseni silmäni auki.

Lie siinä taas kulunut puolikymmentä tuntia ja laskujen mukaan lienee iltapäivä ollut käsissä. Kysyn silloin Söreniltä:

Ann' mennä vaan! sanoin minä. On täällä ollut ihmisiä ennen kuin me tänne tulimme.

Saatanee nyt nähdä, tahtooko hän sen tehdä! sanoin minä. Ja jos vaan voipi, niin kyllä kai tekee; mutta työllä hän siinä tulee olemaan!

Alus jysähti kolme kertaa pahasti ja nyt pääsi Söreniltä ensi kerran huuto, kun naulat tunkivat syvälle lihaan.

Toisella kerralla kuulimme maston ja keularaakapuun katkeavan.
Kolmannella kerralla taisi perä poikki mennä.

Se oli varmaan "Rödskaeret". Täällä on 32 syltä vettä karin ja maan välissä, mutta sitten tulee taas kallioita, "Lille Rödskaeret". Jos pääsemme sen yli, niin tulemme "Homösva Skaerefiin" ja siihen voimme pysähtyä! Se olisi hyvä! sanoi Jens. Samassa painui koko peräpuoli alas veden alle ja ilma puristui niin tiukkaan, että me menimme melkein litteiksi.

Luulimme aluksen hajoavan ja valmistuimme jo siihen, ett'ei pelastuksesta enää ollut toivoakaan. Emme hiiskuneet sanaakaan, mutta pidimme kiinni toisistamme. Silloin kohosi hylky vähän ja nyt seurasi kuusi jysähdystä peräkkäin, ja sitten olimme taas irti. Ai saakeli! sanoi Sören. Elä kiroo! sanoin minä. Nyt se nähdään…! Ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, kun jysähdimme viimeisen kerran ja pysähdyimme. Se on "Hornösva"! sanoin minä. Mutta nyt alkoi lasti, joka viime jysähdyksessä oli murtanut kajuutan seinän, solua perään päin. Sörenin toinen jalka joutui väliin ja oli vähällä musertua peräkaarta vastaan. Hänellä ei ollut enää voimia vetää sitä pois, mutta minä sain housuista kiinni ja sain jalan viskatuksi ylös. Sitä en olisi saanut tehdyksi, jos hänellä olisi ollut, kengät jalassaan, sillä silloin olisi kantapää litistynyt lautain väliin; josta voi nähdä, että on hyvä riisua ajoissa kenkänsä.

Se tapahtui auringon laskun aikaan tiistai-iltana. Kun huomasimme olevamme kiinni, menivät Sören ja Jens huutamaan apua musertuneen perän läpi.

Eivät sanoneet olevan. Mutta olihan mahdoton kuullakaan mitään, sillä aluksessa pitivät kaikellaiset irtonaiset kapineet kauheata kolinata ja katkennut masto, joka oli kiinni nuorissaan ja seurasi mukana, jyskytti ulkoapäin aluksen kylkeen. Ja aallot kuohuivat yhä kallion yli.

Ei siitä mitään tule! sanoin minä. Toivokaamme saavamme olla tässä huomiseen aamuun ja säilyä paleltumasta.

Sören ei ollut samaa mieltä. Hän tahtoi ryömiä kalliolle apua huutamaan, kun arveli olevan ihmisiä läheisyydessä.

Ruotsalaiset ovat kyllä nähneet meidät! sanoi hän. Niillä on silmät kuin kalalokilla. Pyytelin häntä hartaasti jäämään. Kun olemme yhtä pitäneet tähän saakka, niin pidetään vielä tämä yö. Sinä olet meistä voimakkain; voimme tarvita voimiasi auttamaan meitä huomenna tästä ruumis-arkusta. Jos nyt pääsetkin kalliolle, niin tempaavat aallot sinut mukaansa ilman mitään hyötyä niin totta kuin nimeni on Ole Christoffersen ja minä olen luotsina Skagenissa.

Sören ja Jens ryömivät taas piiloihinsa. Mutta kun Sören nyt kerran oli saanut oikaista jäseniään, ei hän enää voinut kestää aikaisemmassa asennossaan naulojen päällä. Hän meni taas alas perään ja seisoi vedessä koko yön.

Minä itse istuin kyyryisissäni siinä, missä olin istunut. Tunsin, että jos nousisin pois, en enää voisi asettua entiseen asentooni, jos se kävisi tarpeelliseksi. Sillä minä olin yhtä murea kuin talven yli säilytetty omena.

Niin kului sitten sekin yö. Mutta nyt emme enää kysyneet toisiltamme, mitä ajattelimme. Ainoastaan Jens alkoi aamupuoleen yötä puhella hiukan hurjasti kotiväestään, niinkuin olisi unessa hourinut. Hän sanoi kuulleensa sorsan rääkyvän ulkona ja se oli saattanut hänet kotiaan ajattelemaan.

Se on vale! sanoi Sören. Meren valosta huomasimme, että oli vielä yö. Ja me päätimme tulleemme karille pakoveden aikaan ja että se nyt oli vesi, joka nousi, eikä alus, joka upposi.

Huusimme nyt kaikki niin kovasti kuin voimme apua; mutta vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli jo puolikuoliaaksi puristunut, että hänen kaikkia jäseniään niin pakotti ja kirveli, ett'ei hän enää voisi kauvemmin kestää. Käyköön miten käy, mutta hänen täytyy koettaa päästä ulos niin kauvan kuin vielä on voimia vähänkään.

Kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän ei sanonut olevan ja samoin vastasi Jens.

Silloin tarttui Sören minua käteen ja minä tartuin Jensiä ja me kahlasimme varovasti perään tulleen aukon luo. Täällä käytti Sören tilaisuutta hyväkseen, kun vesi virtasi ulos, ja sukelsi aluksen alle ja sai onneksi kiinni peräsimestä, ennenkun aalto tuli takaisin. Sitten kiipesi hän aluksen pohjalle.

Sitten kuulin hänen huutavan apua ja olin niinkuin kuulevinani vastauksen kaukaa. Nyt tulee apua! sanoin minä Jensille. Jo olisikin aika tulla! Kylmä jähmetytti jäseniämme. Mutta se, että ihmisiä oli läheisyydessä, muutti asiat.

Sören oli hylyn pohjalla istuen keksinyt ruotsalaisia kalastajain venheitä ja huutanut lähimmäiselle. Kalastaja, joka juuri parhaallaan järjesti kantolastia venheessään, säikähti kuullessaan ihmisäänen aluksesta, jonka oli luullut "kuolleeksi", niin että pudotti raskaan kiven purtensa pohjaan ja oli vähällä saada aikaan suuren vahingon. Ne kai luulivat, että se oli profeetta Joonas, jonka se suuri meri\ kummitus suustaan sylkäsi, niinkuin kaikki olemme sen tapauksen vanhasta kuvaraamatusta nähneet.

Ettekö te helvetissä näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia
Skagenista! huusi Sören.

Hän laskeutui taas veteen hylyn taa, piteli molemmilla käsillään peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.

Hylystä vietiin meidät ensin venheisiin ja sitten Fjellbackan kalastajakylään. Se on sanottava, että ihmiset siellä olivat oikein ystävällisiä meitä kohtaan; — mutta onhan se ymmärrettävääkin, että kun niin usein tulevat suurissa merivenheissään Skageniin ja saavat meiltä pyytämämme kalat hyvään hintaan, niin eivät voi tylyjä olla, kun me tulemme heitä tervehtimään — — kumollaan olevan aluksen kellarissa!…

Kiitin kertojaa ja kysyin, tarkastellessani hänen ahavoittuneita kasvojaan, eikö hänellä tai muilla ollut jälkivaivoja siitä retkestä.

Ei erinäisiä! vastasi hän ja siirsi mällin toiseen suupieleen. Onhan sitä tottunut, joskaan ei aivan niin paljoon, niin kuitenkin johonkin. Pahimmin kävi Hans Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään ole sen pahempi olla nyt kuin meidänkin kerran on tuleva olemaan. Me uskomme näet täällä Skagenissa niin, että Taivaan Taatto ottaa rehellisen kalastajan hyvästi vastaan, kun kerran sinne Hänen pakinoilleen tulemme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALASTAJIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kalastajia

KALASTAJIA

HOLGER DRACHMANN

SISÄLLYS:

ESIPUHE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE