The Project Gutenberg eBook of Pustan poika, by Baroness Emmuska Orczy Orczy

Kylä tasangolla.
Kaikkien suosikki.
Sukuylpeyttä.
Rahanlainaaja.
Vanha saituri.
Kisfalun vuokraaja.
Lainaaja ja korko.
Ensimmäiset vieraat.
Kaunis Ilonka.
Rakkauden idylli.
Uhkaava myrsky.
Herra ja talonpoika.
Kosto.
Suuri onnettomuus.
Hyvitys.

TOINEN OSA.

Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.

KOLMAS OSA.

Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.

ENSIMMÄINEN OSA.

KYLÄ TASANGOLLA.

Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion puoleensa.

Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla, missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi. Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja, minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä, mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi, mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa, uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä, tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan. Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon. Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja sitten haihdutti.

Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa, sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu, ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi, ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.

Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in, keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan unisin äänin.

Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.

Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää viiniä.

Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.

Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä, ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.

Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.

»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika, jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»

»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään, herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa, jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan jauhoiksi ihmisten avutta».

Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.

»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.

»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta piipusta?»

Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.

»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee», toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.

»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.

»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»

»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän oraakkeli vakavasti.

»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».

»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten voimme tulla toimeen?»

»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen pirulle?»

Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie, jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin. Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.

»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.

»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen heikosti lohduttaa muita.

»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.

»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko rakennukseen», vihjaisi muudan mies.

»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».

»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa sadetta ainakaan kymmeneen päivään».

»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan, eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä karkoittaa».

»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu, että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan ihmisten viholliselle?»

»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!» huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos pitäisimme sen hyvänämme».

Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa, alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.

»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.

Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.

Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.

»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»

»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».

Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:

»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne, vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette. Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».

»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua lihaville hartioille».

Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.

KAIKKIEN SUOSIKKI.

Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa, ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua takaa-ajossaan.

Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle jättiläiselle:

»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä, eikö pidäkin Lotti?»

Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.

»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni», huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille. Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon, kunniaksi».

Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja, jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan vastustajansa läheisyyteen.

»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».

»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän kertomaan sitä sinulle».

Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:

»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».

Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.

Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut. Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.

»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.

»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän huokaisten.

Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha
Berczi:

»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,
András?»

»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa, sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.

»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani…» sanoi seppä Sándor.

Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:

»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»

Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin kuulijan sydämen.

»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta vaivaavasta palasta, »mutta…»

»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme, ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle, ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»

Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä. Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti hiljaa:

Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.

András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!», katosi hän pimeään.

III

SUKUYLPEYTTÄ.

Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat, ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten jatkuisi iltaan saakka.

Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta, joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma, tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä, lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen, palvelijattarilleen ja kuriireilleen.

Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.

Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan huomiseksi odottamiaan vieraita.

»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it. Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti, ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»

»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille. Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»

Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.

»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.

»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla. Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä. Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».

»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella on vielä pahat seuraukset».

»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».

»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»

Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.

»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä. Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».

»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä käyntiin saatuani sen valmiiksi?»

»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».

Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä yli.

»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi, viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».

»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin hyödylliseen tarkoitukseen».

»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin isiltä perityin ylpeyden tuntein.

Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa, ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä, jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei muuta äyrinkään edestä.

Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä», oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.

Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen. Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.

He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.

RAHANLAINAAJA.

»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».

Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä.

»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita. Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»

Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.

Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi.

»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja…»

»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».

»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.
Siellä ei ole rakennuksia eikä .»

»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».

»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi».

»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».

Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.

»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin».

»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa…»

»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»

»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».

Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi:

»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan».

»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään».

»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.

»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko roskan!»

»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».

»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»

»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta…»

»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»

»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».

Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.

»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»

»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua…»

Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?

Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti:

Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.

»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».

»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?»

»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».

Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.

»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti papereihin.

Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun, joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.

»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».

Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun, ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin, koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.

»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».

Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:

»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on kiire».

Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.

Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia, kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.

»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen, ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret, häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja nostaneet tuolin sen ääreen.

Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin, housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua, porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.

»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.

»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole juhlinut näin komeasti.»

Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa, ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.

Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan, sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut tukehtua.

Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu. Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.

Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.

Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.

Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna, ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen, matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin, joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät, puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.

Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha, jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja, palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit, tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.

Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.

VANHA SAITURI.

Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.

Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.

Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.

Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.

Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.

Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.

Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.

»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun kimakasti huudahtavan sieltä.

»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei
Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».

Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta, pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat, padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.

Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen, sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan, että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.

Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.

»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla, että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä, tarvitaan sitten vain kolme».

»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».

»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».

»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu Englanti-nimisestä maasta».

»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.

»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.
Englanti on hyvin kaukana täältä».

»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».

»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi ensimmäinen paimen.

»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään tehtävän äärettömyydelle.

»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».

»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».

Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa koko Heven maakuntaa.

Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti. Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.

He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä ollut läheisyydessä.

Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa eteenpäin.

Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan, joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen emännän sydäntä ja turhamaisuutta.

Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta, joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa isäntänsä käsivarteen.

Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon. Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin, ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin oli.

Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.

Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti, että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.

Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita kolehtiin.

Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja -puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville, mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.

Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.

Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:

Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.

Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.

»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.

»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».

»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».

Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.

Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.

Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.

»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.

András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.

»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».

»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni».

»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.

»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan…»

Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.

András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.

»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».

Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.

Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.

Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin. Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.

Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa, ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon, mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa, huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä, vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä ollenkaan ansaitse.

Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias, työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti. Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:

»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään, olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».

Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas tuleviin aikoihin?

Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.

Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.

KISFALUN VUOKRAAJA.

Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville, paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen, vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita, joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon, etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta- ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa, että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut, kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.

Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin. Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen, miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville, mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah, millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen, tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle, joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt olla pyhä hänelle.

András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.

Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä, jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen, ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista, käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.

Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen, tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.

Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan, sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas kuin Bideskuty’n herra itse.

Häntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen yksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan, joita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan, ja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista silmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka kumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki kylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain tanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä. Mutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan, että nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina Andráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi osti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi, hukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota kaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.

Mutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän kumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana tilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili kaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista tytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin, voinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa hänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin tyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:

»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä kaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini sellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko valita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti muita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?

Kun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus tulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András kätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:

»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku enkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti aion vain rakastaa pyhimystäni».

Äiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli vielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.

VII

LAINAAJA JA KORKO.

Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin tomuhiukkasista.

»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne, jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa. Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan tämän solakan vartalon ympärille?»

Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui hirveästi.

»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.

»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».

»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut, András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun, »sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut rakastamasta minua».

»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi, vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»

»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole lyönyt minua kolmeen viikkoon».

»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».

»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta. »Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään. Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».

»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti, »heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva… Antakaa minulle vielä suukkonen… toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi kateudesta».

Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan, ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä juutalaiselle.

Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti. Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää, mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan viiniä.

»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».

»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»

»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen, »joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata muistellakaan».

Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti, että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.

Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen kuluessa käyttäytymään.

»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.

Juutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru oli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista hörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.

Nuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle. Viini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on ajatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina hyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa leveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja täytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:

Rosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle Bideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä edes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä nähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.

»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä käyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille työmiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät näiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan päähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».

»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu mylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?

»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä alustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on lukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella tuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna. Kreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden yliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu vilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa käskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».

Juutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka huolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut tukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan peläten ja epäillen.

»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko sellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea miestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa kumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista, eivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa vain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».

»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän maakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti omaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja annoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa panttia ja korkoa vastaan…»

»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää, vaan ainoastaan ostaa».

»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut, mutta hän ei halunnut myydä».

Nuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi, jossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille, että se oli melkein katketa.

»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole annettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei hän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän on tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen. Ennemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan saada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle niin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».

»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään maastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».

»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Vasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut suojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin suunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun rotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut kun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle. Tämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä pysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:

»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne paranee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko tilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja muutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan lainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän aikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti. Kuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen. Teillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta hänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte kieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».

»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita hän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.

»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin paljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen kolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä ja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa maata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita kiinnityksiä».

»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi antanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee melkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin mitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret varat itselleen».

»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut teitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».

»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani, koska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei äitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella.. Kuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?

»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä lammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä luki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.

»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä olet kiristänyt itsellesi».

»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti annatte minulle».

»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa, murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».

»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta paperia ensin läpi»?

»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö olekin»?

»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi hyvän päivällisen».

»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin? Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?

»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,» nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri — korkoineen.»

András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.

Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas. Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin. Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi, että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa, Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.

Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa, jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.

»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on runsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä iltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?

»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten unelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin hyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä ja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi sunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta tanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta. Tanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni, oletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut sinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan puhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia karitsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän hinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään. Hyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa Kálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt, Csillag»!

Ja András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja suitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille emännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian himmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.

Rosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä loistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun hän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin allekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia pykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli lähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut juutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen selkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.

VIII

ENSIMMÄISET VIERAAT.

»Otan sittenkin luullakseni sinisen vyöni ja nauharuusukkeet, Rosa, sillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten myöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo puolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».

Ja pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren emäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin jälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen paikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö hääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli tasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta Ilonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa maassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka, mutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen vartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota minua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen syttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin oli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on tulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti, ja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen tyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja menee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin ikinä vain voi toivoa.

Alakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse ahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja jota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi viimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun päivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein koko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa sisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan. Toisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä melooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua ympärilleen.

Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita. Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.

Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden, koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa. Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.

Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä. Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin — lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin, pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa, josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle. Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista, lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen, innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi yläkertaan.

» Isten hozta »! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.

»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti suutelemaan hänen kättään.

Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.

Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden, keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta viininkorjuuajasta.

»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti, »miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».

»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison. Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»

»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen. Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle. Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».

»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita», vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin paljon».

»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät, että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi. »Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa. Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».

Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan huoneesta.

»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».

Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.

»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti ylpeästi.

»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni, »usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa, jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».

»Kuulehan, veliseni, Englannissa…» aloitti Bideskuty hyvin tietäväisen näköisenä.

»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?

»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten suoriudun, kun myllyni valmistuu».

»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta, että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida tyttäresi».

»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan, rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun, tilanomistajansa, edessä».

»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut sinua kauniilla puheilla, ystäväni».

»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa edullisesti kaupaksi».

»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?

»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»

»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta palasen maata».

»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi lahjoittaakaan maatilaa hänelle».

»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»

»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin, sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».

»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty, mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita? Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön. Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa, vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!

Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet, vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi aina varmasti saavansa kannatusta.

»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.

»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».

»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä rakastamiensa koneitten vuoksi.

KAUNIS ILONKA.

Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta. Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa, sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset, palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä, kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.

Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä. Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta vieraanvaraisuutta.

Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka muodostavat heidän perintönsä.

»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta. Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä parhaillaan kylpemässä.

Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen eteen.

»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon floriinin näystä».

Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.

Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.

»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun etuoikeuden.

Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn, kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.

Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta, eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi, vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä, että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys: » Isten hozta » lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin toimeen seuraavien päivien kuluessa.

Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa päivällisen olevan valmis.

Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä, vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin. Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.

Pöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää, että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.

Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena. Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.

Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua irtautuvat kielen kannat jälleen.

Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi! kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia, ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.

Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma, että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä kustannuksilla ja työllä.

Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka. Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä, ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.

Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen vaitiolon.

»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö, jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».

»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.
»Tiedät minun…»

»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».

Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.

»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka», sanoi Feri koettavasti.

»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä…»

Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.

»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.

»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.

Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.

»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.

»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!

Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: » Eljen »! Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.

Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:

»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».

»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä, kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».

»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».

»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä haluat».

»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?

Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.

Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.

RAKKAUDEN IDYLLI.

Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä, joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.

»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni ' Káka löven költ a rucza !' Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini livahtaa taskustani».

Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja suloisinta unkarilaista laulua.

Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä » Sirva vigad a Magyar !» [= Ilo itkettää unkarilaista.]

Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!» muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.

»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi »Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi »Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!

Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi nauraen koko pullon sisällön siihen.

Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän korvauksen soittokoneesta.

»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».

Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat äärettömästi maaherraa.

»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti, tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.

»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla voit kuivata sen suun».

Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut tarpeeksi tällä haavaa.

Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.

Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.

Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.

Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti: »Rakastan sinua, Ilonka!»

Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea, miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.

Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!

Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.

Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.

Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.

Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus, joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja, halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.

»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin vuoron välissä.

Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?

Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen. Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi, mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa syntyneitten haaveitten kanssa.

Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista, huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä tulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta huomaavaisuutta.

Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat häntä.

»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi tyytymätön», aloitti hän kuivasti.

»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin sopimatonta».

»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko illan».

Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.

Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.

Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.

Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!

UHKAAVA MYRSKY.

Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.

Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.

»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla, vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset tuntuvat».

Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.

»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?

»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi turmeltua leikkaamattomana»!

»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».

»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.

»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä, kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme nälkään».

»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin piru vie sielumme».

»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan. Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään teille maksamastani palkasta».

»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle. Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».

»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla. Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä pudota istuimeltaan».

»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.

Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli, huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle, hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.

Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen. Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle. Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,) olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun, joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen. Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla. Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen, ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä työhön nyt.

»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne, sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».

»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin, koska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.

»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan vanha nainen itkusta värisevin äänin.

»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei piru voi mitään teille».

»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.

»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle», sanoi toinen.

»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.

»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun sanovan hyvin uhkaavasti.

Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia, jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan, nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa, joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden rakastettuun maahan.

Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan, johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin haavan lehdet tuulessa.

»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä! Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä! Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen kimppuumme»!

Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta, josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät ja heidän perheensä.

Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä, joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä yhtä katkerasti.

András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään, joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä, ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi, kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki, että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte perkeleen oviltanne».

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä katseeseen.

»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.

Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle, josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä, taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä. Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen, jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.

Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.

Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.

» Isten hozta , poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!

András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:

»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»

»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun avulla».

»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota harrastuksiimme».

»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten helvettiin».

»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa sen parempaa».

»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta ystäväämme saatanan kynsiin».

András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä, jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla kädellään toisen käden levätessä lanteilla.

»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».

Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät — tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin. Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän. Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.

Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata tapahtuneen.

Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä, jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».

»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.
Hän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».

Etelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti hiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja vieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa kapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään katsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin näkyi kaukaa taivaanrannalta.

»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan kreiville»? mumisi hän ääneen.

»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta, että kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua Arokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä vuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei ole uskaltanut puhua».

»No silloin, äiti, uskallan minä», sanoi András päättäväisesti. »Ei ole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni oikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista suunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta ja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee minua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen, »on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut hänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen kanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja sitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin, tahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen miesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään. Siunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole vielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».

»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin päätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan puheista».

»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen sittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin kertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua. Bideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän onkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani rahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet häntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle palvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa, että voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat ruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota perkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».

Hän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään ja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa kaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen jälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle, näki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan riemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen muuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi. Sitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt ylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui kehräämään.

XII

HERRA JA TALONPOIKA.

András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin- jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan, kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan, joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja pelloilla työskenteleville.

Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki, ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin, niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä, miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä. Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut ratsastaa Csillagilla sen ohi.

Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.

»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa vauhtia.

»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla
Bideskuty’yn».

Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että
Andráksen oli pakko pysähtyä.

»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin tarvitsematta koskeakaan siihen».

Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen työn, ennenkuin se oli myöhäistä!

»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».

»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».

»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan vehnää».

Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti. Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!

Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse, sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.

András käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa kuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä, iloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa porsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa kreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat portaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua ja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten hedelmien haju.

András aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää aikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset tyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.

Yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida kuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä nauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen huuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.

»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon lihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan tuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se lampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin paljon, että suostut maistamaan sitä»?

Ja nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan odottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo, mutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa tunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa toisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija, mies tahi nainen.

»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen käsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä. »En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki te olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme. Tänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».

»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko. »Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja paronitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa lämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen valmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.

»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».

»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti päätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin korvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties… Ja tuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava henkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn András Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat kreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».

»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoi
Jánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.

»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja ystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää nyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András Kisfalusta haluaa puhutella häntä heti».

»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András menköön helvettiin».

»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos hän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan hänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää niitä ajoissa».

Oli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András tahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa asuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt varallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi, vaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas ja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti tottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto oli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.

Keittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui, että he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota rikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin kanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista, tietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko ei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut kunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.

»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun omaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää, mutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni, en halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon tuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit poskesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta suudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».

Ja nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon ympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän pian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen iloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko tuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi puhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen istuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen loistaessa hänelle joka nurkasta.

Heidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata András noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren lämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti rajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András kiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta sen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita kasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun pihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat villeinä ja jota hänen äitinsä hoiti.

Jánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András katseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä, jollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa pientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät pitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin tupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin täydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.

Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä, joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut. Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän, miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee, omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.

Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea » Isten hozta »! keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään, jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin… András katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset, että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä suuri ero.

»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä puhutellut häntä.

Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.

»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja…»

»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.

»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András. »Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta, sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä. Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on koettanut vastustaa sen vihaa.

»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä enkä vieläkään tiedä asiaasi».

»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta, kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi, mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti siunannut».

»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta. Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja…»

»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly onkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin oppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia noita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä. Se on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua tunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on vievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi palkkaa».

»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan ole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta vuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat naiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?

»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan, että teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä syystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne asuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».

»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit kirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit kai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen palvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun heittävän niin suuren rahamäärän menemään»?

»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi András kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille neljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte — kolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».

»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät luulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa myllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi? Suunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista äideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä ollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma, ystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».

»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun saa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän korkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän korkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».

»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan varista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi, jos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen. Neljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan jälleen iloisesti työhönsä».

»Mutta, mies, onko sinulla sitten niin joutilaita rahoja?» huudahti Bideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia, joilla András tietämättään pöyhkeili.

»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi minulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän korkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?

»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja elämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».

»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä rakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole satoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että Heven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».

»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan minulle»?

»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea. Katsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi hän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin hyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun nokkaan».

»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi pettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle, että jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen minä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian juutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin juutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua pettämään».

»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle, miten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He aiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden. Teidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja puolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he ovat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun suuren onnettomuuden».

»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama, hävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä jo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni! Riittääkö se»?

András kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä kämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella tuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja toveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon miehen itsepäisen vastustuksen.

»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat ovat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet työskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät tulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen sydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä tapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa heitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He rakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas, olen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää tukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin on vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei tiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».

»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni tapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva kielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan talonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen…»

»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin luontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne kärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon, mutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun. Olen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä kohtaan ja…»

»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinut
Kisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»

»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon saman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta juutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».

»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijän
Rosensteinin kanssa?»

»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka tuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja paperit…»

»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka olisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe henkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta? Mutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät oikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne säännöllisesti, enkö olekin»?

Bideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät kasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni, vaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet hirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin kanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa ihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa tasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.

»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin, sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua, että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus hajoitetaan».

Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja asetti sen pöydälle.

»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».

Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.

Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan, ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä viimeisestä kuolettavasta iskusta.

Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi — sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain, tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle, joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.

Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä ihmiskorva milloinkaan on kuullut.

»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento, »kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?

Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.

Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa. András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja suututtanut isän.

András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä, tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä kohtasivat Andráksen polttavan katseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki katsomatta taakseen.

XIII

KOSTO.

András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä. Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa, jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä viholliselle ennen taistelun voittamista.

Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.

András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia. Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna, että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää. Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen otsassaan.

Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään, ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.

»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».

Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän oli ilmaissut myöntymyksensä.

»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä hänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?

»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan hyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».

»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko pieni, liian pieni, mielestäni».

»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András innokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä tahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et niitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».

»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty huhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin, joka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää. Jos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada sitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki pellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja Tarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää ole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia! Alla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä on myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».

»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on aivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta. Sitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä sataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan rehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».

»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin vastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää, kaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista viisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä vaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni, viinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset paitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme vuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».

»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.
Juutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».

»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää sitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin vastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa viisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on sitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo muutkin».

»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään. »Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt köyhtynyt mies».

»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole harjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko punastua poikasi vuoksi»?

Hän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan kuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.

»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen kunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta ja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan äitinsä viereen istuutuen sille.

Vanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi kumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei halunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa mieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana oli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen. Hellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.

»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä sitä ole vielä kostettu».

Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja, tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä, hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle, tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan, että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään, että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen.

Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden aavistus.

Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi, josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.

Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.

Etelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet, oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä ja saamaan lohdutusta.

Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.

»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n tilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja koska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva heinä».

»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden ristinmerkin.

»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja Kati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat sinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on valittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas», lisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava Jumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».

Ja suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin, satuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.

Kaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko taivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla aution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä — pelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja paimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja kuivalle tasangolle.

Punainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi laumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin ja hurjasti hulmuavin hännin.

Hän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen poikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan raivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin on hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan alla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka tuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä ja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja kohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen sydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen mukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.

XIV

SUURI ONNETTOMUUS.

Bideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan vuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin tavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa tavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää, oli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia ja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia moitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.

Mutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän häpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan, jota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti ja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien kunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta vastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi tuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli hän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin, että hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että hänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei katunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään Andrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet tahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut uskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina oli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan, ettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen hänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä, tuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan leppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia vihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen samalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla, kun hän jälleen halusi lainata rahaa.

Suurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään vieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti ilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän tupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi ymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa oli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma tiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti kuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä ikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan talonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja joka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä ymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän jo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan, ja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän mielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen nykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.

Hän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi aivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että Bideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan ja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo joukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja vanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja loisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman hullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien tyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin naisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.

Tarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu liian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista löydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä pitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin aikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine kauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu luumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen oli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä turmelisi.

Ja nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen muistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen silkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen, mustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen, harmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine jalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän näytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty jalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu nähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen toverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen tyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti vastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa — kultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu hänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla, ahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni eivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia näkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat käsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja tuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi hieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin pistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen ylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.

Entä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän oli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita ja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla koristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla ja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki hän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi tytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin ruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet hänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät surullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta, jotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin, mutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit unkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa väkirikkaudella.

Siellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan vuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen ja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine hattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät hurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine pienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin hameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig viidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n aikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta verrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija joskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin pukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.

Géza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen tarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin Taglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin kuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat ja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen hullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän nuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.

Illallinen oli meluisampi ja iloisempi kuin mikään Bideskuty’ssa ennen syöty ateria. Palvelijain ja palvelijattarien oli ollut pakko seurata illan mullin-mallinlakia, ja harmaahapsinen tulipunaisiin liiveihin ja punaiseen hameeseen pukeutunut vanha Jánko kaateli vakavasti viiniä laseihin, toisten palvelijain, joilla kaikilla oli luonteenomaiset unkarilaiset vahatut viikset, yhtyessä leikkiin iloisenvärisissä hameissaan ja kansallisvärisissä nauhoissaan. Tytöt muodostivat hurmaavan palvelijajoukon pitkine takkeineen, jotka olivat liian suuret heidän solakoille vartaloilleen, ja kaunispiirteisine jalkoineen, joihin oli vedetty nuo luonteenomaiset unkarilaiset polvihousut.

Milloinkaan ei oltu tasangolla tanssittu niin tulista csárdásta kuin sinä iltana illallisen jälkeen Bideskuty’n suuressa lämpiössä. Miellyttäviä kavaljeereja oli hauska katsella, kun he tanssivat csárdásta pienillä jaloillaan ja löivät kantapäitään yhteen niin kevyesti kuin niiden liikkeitä eivät hameet milloinkaan olisi estäneet. Mutta nuorukaiset taasen, ollen tottumattomat satiinihameittensa ja hopeakirjovaatteittensa estäviin laskoksiin, onnistuivat sekoittamaan tanssiin niin paljon kummallisia liikkeitä, että he olivat aivan vastustamattomat. Vanhempi väki, joka ei ollut yhtynyt tuohon hullunkuriseen naamioitukseen, nauroi aivan kuollakseen nuorien lähettiläiksi ja husaareiksi pukeutuneitten neitosten virnottaville naamoille ja veitikkamaiselle kiemailulle.

Mustalaiset eivät tarvinneet käskyä vaihtaakseen tanssin hitaat liikkeet vilkkaampaan csárdákseen, jossa ei kukaan saanut levähtää eikä kuhnailla, eivätkä he kaivanneet kehoitushuutoja jännittääkseen laihojen käsivarsiensa voimaa. Joskus oli heidän pakko nauraa niin, ettei heidän soitostaan tahtonut tulla mitään. Kerrankin sotkeutui muudan veitikkamainen keimailija tehdessään komeaa pyöräystä niin toivottomasti satiinihameensa laskoksiin, että hän pyörähti harvinaisen hullunkurisesti lattialle pitkäkseen. Géza Vecsery taasen, tuo jokaisen valtakunnassa olevan mustalaissoittokunnan tunnettu suosija, komeili aina tämän tästä niin taiteellisilla hypyillä, että ne päättyivät aina johonkin onnettomuuteen.

Kukaan ei huomannut tämän meluavan ilon kestäessä, kun pitkä csárdás alkoi jo loppua, että yhä vieläkin kummallisissa naisvaatteissa oleva Jánko hiipi huoneeseen ja kuiskasi kalpein kasvoin muutamia sanoja isäntänsä korvaan. Eikä kukaan noista vilkkaista ja ajattelemattomista huvittelijoista huomannut sitäkään, että isäntä sen jälkeen nousi ja poistui palvelijan seurassa näyttäen vieläkin kalpeammalta.

Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin loppui csárdás niin nopeasti hurjin pyörähdyksin ja käännöksin kuin muinaisten aikojen juomingit. Miehet huusivat ja tytöt koettivat hehkuvin poskin ja loistavin silmin muuttaa lopun vielä meluisammaksi. Sitten poistuivat kaikki kuumissaan ja huohottaen soittokunnan läheisyydestä talon viileämpiin osiin, muodostaen mennessään meluavan ja nauravan joukon. Naiset kuivasivat hyvin kömpelösti hikeä otsaltaan ja heidän kavaljeerinsa löyhyttelivät viuhkoillaan hyvin naisellisesti.

Muutamat menivät ruokasaliin, ja heidän pelästyneet huutonsa ilmaisivat kaikille näille iloisille naamioitetuille tuon peloittavan onnettomuuden, joka tänäkin ilon hetkenä tuotti surua ja vaikeuksia heidän vieraanvaraiselle isännälleen.

Lämpiön ikkunoista näkyvää taivasta valaisivat synkät liekit, jotka itään päin vyöryvä musta savu melkein kokonaan peitti. Tiheiden akasioiden oksien välistä vilahteli kumminkin tulta kuin jostakin kaukaisesta suuresta sulatusuunista.

Sinne tänne syöksyvien ihmisten huudot täyttivät ilman, hevoset hirnuivat pelosta ja paimenten huudot kuulostivat omituisilta ja peloittavilta, kun he läimäyttelivät ruoskillaan ajaessaan eläimiä pois vaaran läheisyydestä. Lampaitten surullinen määkyntä, kun ne seurasivat peräkkäin sokeassa avuttomuudessaan johtajaansa, joka ohjasi pelästyneitä tovereitaan suoraan suurimpaan vaaranpaikkaan, sekoittui paimenien kirouksiin ja koirien haukuntaan, kun ne koettivat koota tuota pelästynyttä laumaa yhteen.

Jokaisesta tallista ja ulkohuoneesta ilmestyi työmiehiä, palvelijoita ja talonpoikia, jotka juoksivat kiihtyneinä akasiakujannetta pitkin tasangolle, palvelijattarien kokoutuessa pelästyneinä yhteen joukkoon ja kuiskaillessa säikähtyneinä toisilleen. Tuskin olivat ylimykselliset huvittelijat todenneet tapahtuneen peloittavan onnettomuuden, kun suuret liekit nousivat rätisten ilmaan noin parin kilometrin päässä olevalta pellolta, ja vasemmalla ja suoraan edessä näytti hehkuva hiillos muuttavan koko maiseman suunnattomaksi sulatusuuniksi. Hetkisen katsoivat he kaikki vaitiollen tuota näytelmää, mutta sitten kuului heidän joukostaan pelästyneitä kuiskauksia tulipalosta.

Vapisten painautuivat nuo iloiset, haaveellisesti naamioitetut huvittelijat toisiinsa, ja komeat hovikavaljeerit ja kirjavasti puetut keikarit seisoivat kalpein kasvoin, uskaltamatta puhua ääneen tuosta peloittavasta onnettomuudesta, joka oli muuttanut huvihuoneen surun ja pelon asunnoksi. Talossa vallitsi hirmuinen pakokauhu. Miehet unhottaen hullunkuriset pukunsa syöksyivät leveitä portaita suureen eteiseen ja sitten akasiakujaan. Toiset hyökkäsivät talleihin, ja pysähtymättä hakemaan satuloita ja suitsia hyppäsivät he hevosten selkään ratsastaen laukkaa pihan poikki tielle niin nopeasti kuin vain synnynnäiset hevosmiehet kykenevät. Ja tänä kamalana yönä, jota tuon hehkuvan hiilloksen synkkä tuli valaisi, näytti tuo ratsasjoukkue jonkunlaiselta eriskummaisten noitien muodostamalta keskiöiseltä kulkueelta, joka oli matkalla kyöpeliin. Muutamat miehet olivat riisuneet yltään hankalat hameet, jotka estivät heidän liikkeitään, ja muutamat taasen olivat nostaneet hameensa ylös, koska he eivät kiireissään olleet voineet aukaista kaikkia hankalia hakasia. Heidän ratsastaessaan hurjaa vauhtia liehuivat nuo satiini- ja hopeakirjohameet tuulessa kuin keijukaisten siivet, jotka näkyivät selvästi tuon synkän valon sattuessa niihin. Koreine korvallisille valuneine päähineineen, parrakkaille kasvoille valuneille nauharuusuineen ja paljaine ruskeine pöyhkeilevistä musliini- tahi pellavahihoista näkyville käsivarsineen näyttivät he hyvin eriskummallisilta. Jos tuollaisia henkilöitä olisi ollut jossakin haaveellisessa kuvaelmassa, olisivat katsojat varmasti nauraneet itsensä kuoliaaksi, mutta nyt lisäsivät ne vain satakertaisesti suurimpain hullutusten aikana sattuneen onnettomuuden aiheuttamaa pelkoa.

Sekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun saatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan kolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti. Kreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät lohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset vaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa, ei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä oli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut laskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.

Tasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta ja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi ja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan, maissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja tuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti. Kun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi paikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä ainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset ja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten. Peloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän liekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään oikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään esteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat ratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat joutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.

Ilma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne ajettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva ja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti eläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella härkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää, miesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta kovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät jonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat seinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei kuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä syttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää varmasti, nopeasti ja hiljaa.

Jälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit tarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita. Kun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa ilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä. Ja nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi suojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo omituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin huohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät alituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit työskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he pitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle, ennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.

Silloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia rakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut käskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen käskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin hämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita estämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.

Tulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty oli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan Arokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista kaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.

Tuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli pakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä suuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi hänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen vuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi hänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi voinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen naapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen teko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän luuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain muutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.

Bideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä ja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa luonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä haluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän sitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo sama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka olivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat tällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun välttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla jaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista. Seisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille, että läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja suojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät auttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon kaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa kätensä heidän herraansa vastaan.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä koettivat turhaan rauhoittaa häntä. Hän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt huomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat saaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei halunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään, vaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen hullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen haavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä järjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa ja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla kysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.

»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän on järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta tuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt, eivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on pelastettava mihin hintaan hyvänsä».

Keményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka vapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.

»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi katkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».

Kuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut villipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen raivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän tulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen suuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.

»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän vain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».

Ja iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan sinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista käskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen ratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.

Bideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja tarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta, jalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka rohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja eläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama meteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan vaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet tunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi valaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti vaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden lohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita auttamaan.

Hän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka näkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien olkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan ja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle. Sangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja kaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi. Epäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain tekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja alas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja liehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi naisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon miehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan kaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut verivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen teon toimeenpanijaksi.

»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli katsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan tuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.

»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän ja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset, ja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon suuntaan».

»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär peloissaan.

Kantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin toivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen etelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt olevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi kuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän, joka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin viimeisenkin omaisuuden ympärille.

Oli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään viimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja suurempien tallien suojelemiseksi tulelta.

»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat ja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän kuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet keskenään, etteivät he auta millään tavoin.»

»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon», sanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska meitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».

»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy, »katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?

»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde ketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä kuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he eivät tule».

»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö hän voisi hankkia apua».

»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin katselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».

Hänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:

»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan apua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki viikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla. Meidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat asuinrakennukset».

Bideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja rakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin peloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä kiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle. Mutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa pelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä muistorikkaana päivänä.

»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden kyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään senvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle anteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».

»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi parantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä maksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa. Isäsi on hänen herransa».

Bideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen tietämättömän ivan.

HYVITYS.

Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden, jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.

Kylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja vasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät ja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen puoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi hevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin, sillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan vastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui, ettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla tulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa lopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen, sillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen sen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat, toiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat vilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.

Oli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön Unkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin ainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää heidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen asunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia, kuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin pappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen ja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan kreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi kieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän, ellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.

Kaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta tuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä lohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille rukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä saavuttamiseksi.

»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni pimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne katselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».

András astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin iloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin miehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä äänen.

»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä teidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi likautua konnien suussa».

Seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä toisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet milloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.

»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti lähestyessään Andrásta.

»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».

»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen mukaan oli saastainen ja tappava.

»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun tarpeessa.»

»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme. Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän odottaa ovellaan!»

Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin, miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.

Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan, selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat? Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla — Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian…

Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle, joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin. Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:

»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli. »Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».

»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.

»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».

András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.

»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja päästäkää Csillag menemään»!

»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.

»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.

»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n asuinrakennusten pelastamisessa».

»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.

Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa vasten.

»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».

»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen, että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».

»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa, ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.

Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää, että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä arvoiset.

Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita, sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan talon muita osia.

He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään tehokkaasti liekkien etenemistä.

Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä työskentelivät uhattujen tallien katoilla.

Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.

András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:

»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään. Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja. Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja suokoon Jumala menestystä työllenne».

Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta, rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen lopettamiseksi.

Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.

Bideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä, niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat aloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä, ajatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata elämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata vaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia he nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä nyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka heidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi melkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen talonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat miehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle kiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin kytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo ylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden vallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.

Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä että idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit, joiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät maissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti uhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat. Miesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään rukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta sanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.

Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille. Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja tuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä jo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut. Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin, ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi. Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat lainehtineet iloisesti kesätuulessa.

Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.

Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut, jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen, että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset, tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.

Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin, mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa. Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä, miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.

»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset menemään levolle».

Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.

»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan riehahtamaan palamaan».

Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin, että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.

Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa, mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo kokonainen iankaikkisuus.

Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään, sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat puhutelleet häntä.

»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan», lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin ajoissa saapuneesta avusta».

Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin kiitollinen.

Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli jo lähtenyt kotiinsa.

TOINEN OSA

XVI

PÄÄSIÄISAAMU.

»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla aivan varma».

Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja, sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan. Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:

»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan, ennenkuin isä Ambrosius sanoo ' Ite Missa est ', mutta kun tulimme kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina tähän hetkeen asti»?

»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»? lisäsi hän hyvin ivallisesti.

Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten surullista maisemaa.

»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja tervehtikää vieraita»!

Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.

»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut katsomaan surullista näkyä».

»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»? sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.

»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».

»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan mukanaan».

»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.
Hän on hyvin hurskas».

»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta, »ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?

»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».

»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».

»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi. »Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se tapahtui».

»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja vakavaksi»?

»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisen
Kisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».

»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen vahinkonsa ovat vielä mitättömät».

»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».

»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa myllyssä».

Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin tulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri saatu lopetetuksi.

»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».

»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.

»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja palvelijattarilleen uudet kengät».

»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien kukkien siemeniä oikeasta viljasta».

»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi ytimekkäästi, »kun on rikas».

»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».

»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».

»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka käyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.

Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan, jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa oli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan, sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä, joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä. Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista, joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon, muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä kateudeksi.

Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi, pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen, suuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat soljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja lumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut ja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan ja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla varustetut raskaat rukouskirjat.

Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin pieniin jalkoihinsa.

Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo, lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja pääsiäismunansa isän siunattavaksi.

Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.

»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».

»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään punaisia kenkiään jalkoihinsa.

»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.

»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jalo
Ilonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».

»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla», lisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla onnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.

»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi tyttö nyrpeästi.

»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei olisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».

»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä sitten jälkeenpäin».

»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on kiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».

»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien miesten iloisesti sanovan.

Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin, että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.

Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat. Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun pukeutuneen llonkan seurassa.

Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin, hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä vielä paljasta auringonpaistetta.

András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni. Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin ymmärsi.

Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen sanoi hän:

»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».

Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon porstuaan.

Nyt näkyi isä Ambrosiuskin tulevan. Hän oli kohottanut kauhtanansa hyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä ravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet vasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin naisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja odotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen. Vaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi oli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui messun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat latinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat vanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä, lausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen säestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.

Tuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen kirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen kumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius ne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä ja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet Jumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin äänekkäästi laulettu » Per omnia saecula saeculorum », katkaisi toimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni vastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen» lopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon kalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan vaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen kohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.

Silloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen tulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti ja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä Ambrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan yhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään. Hetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva hiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain muutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt todellakin istui.

Jumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli polvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen, ja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli kiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin. Hän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun kalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään kultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan yli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle poskelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi tuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin tunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa » Ite! Missa est !» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua, kokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli asetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu vasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja savustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.

Osa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu hyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka eivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias talonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa valkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.

Pöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen paistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi. Vaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli asetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.

Seurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä liasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia rukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille hedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja llonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin kaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.

Isä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja kunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta. Aivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta levisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt saavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat märän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän sadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina säesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.

Levitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli pyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset hedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä jokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla suitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa loistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa tämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli lausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi seurakuntalaisilleen:

»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan hyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille hedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että taivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme Heven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa takaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi onnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna, jolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki sydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin silloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon kreivin hyväksi».

Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.

Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.

András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle, joka oli luotu vain iloa varten.

Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan, jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.

Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.

»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka levottomasti.

»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».

Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan. Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät näkyvistä.

Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua, ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.

XVII

KÖYHTYNYT KREIVI.

Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli, jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa. Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.

Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä keskustelu oli tapahtunut.

Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi: »Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.

András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa. Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi, joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.

»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman hermostuneesti.

»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin poika».

»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.
»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».

Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.

András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli suuria savuja piipustaan.

»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän vihdoin.

»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».

»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi
András tyynesti.

»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna, niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte? Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia kuin ihminen jaksaa kantaa».

»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti, »mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa, tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa? En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n maita vastaan».

»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi, »ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?

»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta, jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin parikymmentätuhatta mitallista, ja…»

»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty, »sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän, lukuunottamatta noita tuhansia nautoja…»

»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin vielä vuokraaja enkä maan omistaja».

»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan. »Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein, vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta, tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa vastaan kuin ennen».

Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon, unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen — nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään kuin Jumalan puhtautta.

Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.

»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on tähän arvoitukseen».

Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana, että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä hänelle.

»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».

»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta tiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia».

»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan kahdeksansataaviisikymmentätuhatta».

»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a, kaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta, puutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia vastaan».

»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.
Milloin teidän korkeutenne sen otti»?

»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään ja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja. En uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten myöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan enää kysellytkään».

»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo saastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun paperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen paperin arvoinen».

»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän korkeutenne nimikirjoitus»?

»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut maksamaan»?

»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea paperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa. Maksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja…»

»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden vuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, parisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon siipikarjaa vielä lisäksi».

»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan ainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?

»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron ystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut minulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa ja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».

»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista oikein tarkasti…» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.

»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte paperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?

»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin, sanon sen teille»!

András oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta talonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo rikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo huoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin kokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli luovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan siihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin niin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty jotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä kyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä itsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin olevansa pahoillaan hänen puolestaan.

»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä paljonkaan.»

»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että olisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi András hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun päähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan nyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja nimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta — teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette antanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».

»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista rahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt kärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».

»Teillä ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, sillä tekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin te…»

»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä kertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme mieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne. Tietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset paperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole saanutkaan minulta».

»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en voi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä vaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi», lisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».

»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt on aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä lyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu tämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras maani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun yön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja jossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko teidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen menettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut kotoani juutalainen vaiko talonpoika».

»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka annoitte vastineeksi näistä rakennuksista».

»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai teillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta viime lainasta ja sen koroista»?

»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».

»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle. Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule kovistamaan teitä koroista».

Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde, jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.

»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti, »en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin omaisuuttani».

»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi
Bideskuty äreästi.

»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,» sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten, voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».

»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».

»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».

Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen, joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.

Molemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnes
Bideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:

»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia huomenna»?

»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista saamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin ja…»

»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa. »Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini odottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat melkein pohjattomat».

»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö halua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti tulee kreivitärkin…»

András katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti suoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta. Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras hänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä käyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä kohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti hänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta seitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä korkeammalle.

»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte, menen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet palvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini tyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä syömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».

»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellut
Rosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.

»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne hävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.

Bideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin kun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein välttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait käskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät, että isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.

András siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen, veti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n kreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman epäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön kivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota András ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi Bideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää tämän käyttäytymistä.

XVIII

JUUTALAINEN ROSENSTEIN.

Kukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli, eikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa hän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä palvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa paistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana olevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn Andrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli kumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki askareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan, jollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän kuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän huoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa keitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin parikymmentä penniä.

Keményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden raollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä ja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän kuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen kysyvän tulijan nimeä.

»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan puhella kanssasi».

»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi Rosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella kanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».

»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti. »Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja minulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».

Odottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja meni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä oviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa ei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli ripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan pimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava, sillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui hiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.

Sitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen keskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli levitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi siirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen toisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella puolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.

Rosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita pois.

»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni koskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut keskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä tarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».

»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne», vastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki paperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.

Juutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit läpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa muuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.

»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta sitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua pettävän»?

Rosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi kahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen. Kun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.

»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä pöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän tarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin kerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa, joka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua, koska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista nimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti kohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, saattamalla hänet melkein perikadon partaalle».

»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja kurituksen jälkeen poltamme ne».

Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.

Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin, oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu, valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan, ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.

»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen, ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?

»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».

Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi hänen huulilleen ivallinen hymy.

»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n, Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt, mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän ratsuruoskanne tarpeessa».

Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.

»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui, ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä, että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa, hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua, sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi? Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani, semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».

Rosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä ollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui, sillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta, että András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti hän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan viattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi sen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä — joko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan valeita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla oikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä, että kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri oikeus tulla uskotuksi.

Rosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen ihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat täydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian kertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen vakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.

»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan sanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat noista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri on allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa nimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän kunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi kunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi kieltää».

»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen hänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut. Hän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan niistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että hallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän kumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».

»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset tiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että hän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen selville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.

Hän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin ollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien sisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei todellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin hän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti siitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja epäkäytännölliseltä.

Vielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä kerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne vahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty niissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron. Mistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen tarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.

»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi halusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni uskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi seuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni vuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla ole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta, ja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan noiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua asunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää, jonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».

»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan minulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».

»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi Rosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta varmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan pääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi pakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?

»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista, kolmesta pellosta».

»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki tarpeeni».

»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».

»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut nielemään sianlihaa».

András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo. Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan, olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään, jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.

Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi, jolle koko Heven maakunta nauroi.

»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin selostus eroaa suuresti puheistasi…»

»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani, eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen. Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»

Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.

»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on totta… ei, älä keskeytä minua, sanoin otaksutaan , koska teitä on kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi, ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi, joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista, joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?

Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:

»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni, että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni, sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin saamisestani».

»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»

Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä ja käheä, kun hän vastasi:

»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä, Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille. Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan sontaan».

Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet. Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka oli polkenut hänet jalkoihinsa.

Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään. Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle, ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi huomattavasti.

»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta, että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».

Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä, jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja, lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä, eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.

»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».

Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.

»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa, vai tulenko Kisfaluun»?

Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.

Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin. Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset, jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla, valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli vain muutamia ihailijoita.

András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut, mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet, ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.

XIX

KANSAN POIKA.

András oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko matkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään. Ensimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei omasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen asiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei mitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun mustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa hänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos Bideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli valehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen selityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät Andráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita, tuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi, että hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan kasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat surettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta, tuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat hänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien patriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan täydellisesti selville niiden sisällön.

Bideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja määrännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen oli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär Irma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn. Bideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä sekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu, vaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa kaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.

András epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi kätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa, että kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski rehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti niin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen nuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista ja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä silmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin huhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.

Hän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti silloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.

»En voi sanoa, ovatko uutiseni mielestänne hyviä, vaiko huonoja», sanoi
András tyynesti.

»Ilmoittakaa ne heti, sillä näette kai miten levoton olen. Sanokaa, olenko kerjäläinen».

»Ei niin kiireesti, herra kreivi», sanoi András. »Sallikaa minun ensin ilmoittaa teille, etteivät asiat ole vielä niin huonolla kannalla, ja omassa vallassanne on korjata ne jälleen täydellisesti. Suremisen syytä ei ole ollenkaan olemassa, ei ainakaan vielä».

»Onnettomuudeksi, herra kreivi», sanoi András hieman hermostuneesti, mutta koettaen kumminkin puhua hyvin ystävällisesti, »selosti juutalainen asian aivan eri tavalla kuin teidän korkeutenne».

»Uskallan vain nöyrästi», keskeytti András hyvin tyynesti, »koettaa noudattaa oikeudenmukaisuutta ja auttaa teidän korkeuttanne tässä suuressa vaikeudessa. En ole jalosukuinen enkä oppinut, sillä ainoan sivistykseni olen saanut ystävälliseltä ja vilpittömältä papiltamme sellaisten väliaikojen kuluessa, jolloin en ole viljellyt maata, enkä senvuoksi kykene lukemaan muiden ajatuksia. Teidän korkeutenne selitti minulle asian toisella ja Rosenstein toisella tapaa. Onnettomuudeksi voi juutalainen todistaa väitteensä papereilla, mutta teidän korkeudellanne ei ole muuta varmuutta kuin sananne».

»Ja te uskallatte seisoa siinä edessäni, mies, ja sanoa, ettei unkarilaisen aatelismiehen sana ole tuhansien kirjallisten todistusten arvoinen».

»Tunnen hyvin vähän aatelisia, teidän korkeutenne, ja pelkään että Gyöngyösin lakituvassa nuo allekirjottamanne paperit painavat kovasti sanojanne vastaan».

»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin papereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.

»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja mielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette Rosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö tarjoukseni, vaiko ette».

»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän tullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen sielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»

»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä huolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti hänen käsiinsä».

»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius voi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat kreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki on samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja tuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut heitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on täällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa olette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n, tämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä lainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä sovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on hyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen tieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa maksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin suorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei kykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska ette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien maksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?

»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti, »ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani. Olen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi enemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».

András keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot näyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen nuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli pakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.

»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes teidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta», jatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä kannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin panisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään suostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan täydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne oli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu juuri tästä syystä».

»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan todistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty toivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».

»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat nimikirjoituksillaan».

»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat hallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan nimikirjoituksensakin»?

»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En kiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi taasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen noin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen, tontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».

»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä tiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».

Asia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin hämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen hän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä hänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut auttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen saaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä koettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon estämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen, jota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.

»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset olisi voineet ollakaan enää pahemmat».

»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen sellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino, jollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».

Unkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty kohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia kasvojaan.

»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos teillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla onnettomuuttani?»

»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme ole aina valmiit suostumaan sellaiseen».

»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty kärsimättömästi.

»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa, koska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset, ja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat paperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen kolmannesta osasta».

»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut hänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta floriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis…»?

»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty rahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen arvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon niinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani. Minulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni, eikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua hyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan iskun.»

»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole rahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo kolmesataatuhatta, vaan…»

Koska hänen esiintymisensä koko tämän keskustelun kuluessa oli ollut hyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren talonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen, joka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta maissia.

»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti täydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen velkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa sen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa olisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.

»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne», sanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan, »vaan aioin lahjoittaa ne teille».

Selvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti. Kun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa äänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja nopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään, kädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat pullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty voinut vielä ymmärtää.

»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen arvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina suuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut niin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».

»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan sukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».

»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja keltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä tarkoitatte?» toisti hän jälleen.

»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa voimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin, että hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan ylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka kasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan istuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on tuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa tuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se seisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja täyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi se todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten sisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin halveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle ilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten. Kantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien kuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää huolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton sammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen tietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet katsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja kauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».

Nuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää ollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli se kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman unkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon kauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti, tuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla oli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.

»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista sammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja heittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut mädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta tuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja taivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini salli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja kuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä paikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä kesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa tuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat vuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen eikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja hoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi Kaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».

Aikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa mielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n tarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?

»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren jalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen talonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien loistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin kuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten sisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».

Jälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä, että aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti seisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä kuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan liikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis ottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan oli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme haihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo toivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän kasvonsa käsiinsä.

»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi ja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen halveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta Kaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään äsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni. Kuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin tuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa tuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun henkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen kiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa lievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän, muuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella, miten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten saatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen tieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina kaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen kerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa vähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni kuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne lapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan kauniit maat ovat jälleen omanne».

Näiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa kuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen väsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä kylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan, jossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita varhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio tasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka nyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja miehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun toinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus, joka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria kyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.

Äkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen raskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman vanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn ylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen talonpojan mieleen.

»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne, suutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi, sillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän maakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui minusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan kirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni karkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista surua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja llonkalle tulisi käymään».

»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei, ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla. Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».

»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne. Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen, että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla. Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista. Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta, vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».

»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?

»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä kreivittärelle»?

András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja julmien sanojen vaikutuksesta.

Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus, tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?

Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi. András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua. András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun ja kumartui sitten suutelemaan niitä.

VASTAUS.

Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa. Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä. Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä. Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen, jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.

Etelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui ikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka miehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun ympäriltä.

Voi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton, mutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien tyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli tyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi, kumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi peloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun hän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit unelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo lyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin nopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli maasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon kangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.

Kuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen avioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty elämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän pituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n jalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että tämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle kreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan kunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat laskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.

Kun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut Bideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen armollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen satoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri säveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja vaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin hän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä, kun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.

Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.

Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi sitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.

Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten. Sitten vasta hän sanoi:

»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon, että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».

Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä ja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin, miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen, rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden, painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan purkaukselta.

Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan. Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä suurimmassa ilossaan.

XXI

JALOSUKUINEN NEITO.

Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.

»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.

»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.

Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään ikävyyksiä.

Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.

Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.

Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.

Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi mielettömyydeksi».

»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».

Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:

»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».

Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.

»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».

»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».

Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä kasvattamiseen.

Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.

Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.

Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.

Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut ojentamaan hänelle.

Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.

Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä alkoi himmetä.

Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja peläten.

»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua vaimokseen».

Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.

Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään, rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.

Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.

Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän jaksoi kestää.

Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja, sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti. Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.

Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei istunut enää ketään.

Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.

Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet aina tervetullut päivälliselle tänne».

XXII

UNELMA.

Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.

Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi estänyt häntä.

Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.

Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen. Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen, hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella kirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon kultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi puristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.

Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan! Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten kiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista suurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti helliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta pienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun lehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen lämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen hennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi ja jäykemmäksi.

Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta, iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille huulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa elämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.

Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.

Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen, että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.

XXIII

KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.

Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat tiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin. Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.

Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten tottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät olleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut ja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.

Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.

Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.

Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä sivistynein tavoin.

Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti huomauttanut:

»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».

Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa nimeä.

Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:

»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».

Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.

Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.

Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi. Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa. Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata »tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin kanssa.

Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin näkymätöntä.

Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen polvella.

Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista. Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.

Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle ohimennessään.

András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi, että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia, ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.

András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —

»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt! Kuka hän on»?

Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.

»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten? Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!

Milloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä Jánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen olikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki jälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin ennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin houkutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia. Kauan eläköön Keményn András!

»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon onnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa ja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».

Mutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat. Miehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja ravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä oleva levoton joukko odotti kiihkeästi.

Tuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle. Kuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi viiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä janottamaan.

Sitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia sekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.

Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen veti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan sallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat hänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.

»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla on sanottavaa».

Jánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli täydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa ihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin kääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui hän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli aloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä kohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut kyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen luotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä suuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin kun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.

»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä vuoksi»?

»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt haluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian kerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä kuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen rikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime kymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta toivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa kuin hän on osannut odottaakaan»?

»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta suunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa kosteille silmilleen.

»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».

»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.

»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään», vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».

Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.

Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö, olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.

Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä Ambrosiuksen välityksellä.

»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle, ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun tyttäristämme».

Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä. Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta. Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.

Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä. He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla. Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan mielellään loistosta ilon vuoksi.

He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan. Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies, ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan, joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.

Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.

Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.

XXIV

HÄÄT.

Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja alkoi lukea messun alkurukouksia.

Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia, suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja, vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin, ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.

He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea, ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa. Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa, seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita. Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet, ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.

Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.

» Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa! » [Syntini, syntini, suuret syntini.]

Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein nyyhkytykseltä.

» Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum, tribuat nobis omnipotens et misericors Deus! » [Armoa, vapahdusta ja anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas Jumala!]

Hänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään, turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.

Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.

Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä, sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.

» Deus Israel conjugat vos …» [Israelin Jumala liittäköön teidät yhteen.]

András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi, mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.

Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.

Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän. He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.

András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.

Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.

András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin »Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja jumaloiden, jakaa onnea kodille.

Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari kultasormusta kimaltelee.

Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys, kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.

Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.

Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein, että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?

Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti, että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu toteuttamaan hänen omaa onneaan?

Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa. Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.

Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti, kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää, tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.

Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta, jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen, jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.

Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen, etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille. Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän, jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.

»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon hän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette lastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte iankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan, joka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä valtakuntaansa. Amen».

» Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus Sanctus ». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhähenki.]

Viimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin, ja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.

Pitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain vaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla kiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja kaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä. Kaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen eteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset vanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita huomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin vapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi suoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen puoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan: »Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut onnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.

Jalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut Ilonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen tuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito unkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa kasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin suuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.

Ilonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset ruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään. András oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen tasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun Ilonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja jalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään. Näytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.

Huomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun he näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat hääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä, ja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät loistamaan.

Kuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät pääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan Andrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala siunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja kreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.

András pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus olisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut livreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine valkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja jotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut kuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin suurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen rikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi, koska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen kotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat messinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n kreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita kuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti Andrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä András odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?

Nopeasti hätkähtivät kaikki, sillä tieltä kuului kavioiden kapsetta ja huutoja, ja kylän asukasten iloisesti katsellessa ja jalon kreivittären huutaessa kauhusta nosti Keményn András nopeasti nuoren morsiamensa käsivarsilleen ja hyppäsi Csillagin selkään. Ennenkuin katselijat oikein huomasivatkaan tapahtuman ja ennen kreivittären tointumista säikähdyksestä, oli tamma kaksinkertaisine kuormineen jo kaukana tiellä ja pöläytteli suuria hiekkapilviä ilmaan laukatessaan tasangolle päin tuulessa liehuvin harjoin.

Kumea »Eläköön!», joka pani pienen kirkon heilumaan perustuksillaan, kajahti nopeasti pienenevän hevosen ja ratsastajain jälkeen. Tuo huuto vapautti joukon viimeisten tuntien äärettömästä jännityksestä, ja oli sopiva, hurja, alkuperäinen ja mitä kiihkein inhimillinen selitys tällaiselle uudelle morsiamen kotiinviemistavalle.

XXV

KANGASTUS.

Ah, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon poikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon saman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa virtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen kuljettamat pilvet.

Ah, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan käsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti kiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.

Kuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti melkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut pakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja paeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja se oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.

Mutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän takanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa äärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag, joka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja piti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin Jumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.

Eteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana hänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin henkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen ympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen rinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien iltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut hänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai hän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken. Kenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan levätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan saada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna miehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta esiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet punaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista nenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota punaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen katse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.

Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti halunnutkaan.

Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin suuresti rakasti.

Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan, kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia, marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.

Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen sumuun.

Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.

Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.

Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa eteenpäin.

XXVI

TALONPOJAN VAIMO.

»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä hoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja pehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista mitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa. Laske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita, ajuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan pyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt menetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla, joiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».

Vasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla kantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli valmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut sitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä olivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan isäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla tyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian kotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen neito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin, joko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista huoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa olivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut mahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta erittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti kirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.

Ah, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon poikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan portille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein suudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti jonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen isäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea kuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen sisälle.

Hän laski morsiamensa vuoteelle, ja Etelka auttoi häntä asettamaan tuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea ja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli pelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain jännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla iloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan pudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä omituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.

András toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen sekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä Ilonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi hänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui heikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää liikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä silmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.

Ne koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille päästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei tuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä riippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta, kiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma väkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä maljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha vaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka hän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.

Mutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka tunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska hänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden vanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet puhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja huomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin ankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo vaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot, karkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan hänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa rukoillen lohdutusta ja rakkautta.

Tuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon vuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti tuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät hienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä rintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja hänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei Ilonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.

»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja lepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot ikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä voitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen huoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain koputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit liinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi voit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista, jotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla? Hyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»

Hän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin, että auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja tummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.

Ilonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta ruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat niin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut liljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän ummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia. Kuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä, ympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät liinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta, jota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta ennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin varallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen poskensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan itseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli tuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.

Hän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin vetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa ylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he olivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään suurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen saadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun hänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä avioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen tapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi tarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se olikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä näytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän kumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan huolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa ja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden joukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli vanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu. Tuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan talossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja alentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista entisistä ystävistään.

Sitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei hän välittänytkään hänestä, ja ilmoitettiin että hän köyhyytensä vuoksi aikoi mennä naimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli taipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan sen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen päätettiin. Koska hän oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta, jonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka oli loppunutkin vuoden kuluttua, koska hän voi käyttäytyä niin petollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä hänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän yhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään vaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan jalosukuisen neidon puolisokseen kuin hänkään .

Maatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta tuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen kohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli kuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun jalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen sukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen sointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin kummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen ja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä peloitti että pyörrytti.

Hän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän toimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia; kun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta hänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä, niin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen käskevä ilme silmissään.

Häntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa kultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja, joka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi. Ja hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja tottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen lupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä ja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit olivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi kärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja kuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala vapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa myöskin rakastaa miestään.

Sitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui hänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon kasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun auringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten kesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa ja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten tunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten oli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti pitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli vieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä. Akasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen mielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää muistanut mitään.

Ah, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän herännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan rauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti, kunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee iäinen lepo?

XXVII

AUTTAMATON ASIA.

Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen siellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.

Etelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu koskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia ruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain vihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei heidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista nuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.

Hän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut huoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti punastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien huulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan seurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.

András istui haaveillen avonaisen ikkunan ääressä ja katseli tasangon poikki laskeutuvaan aurinkoon päin. Tällaiseksi oli hän mielessään aina kuvitellut tämän päivien päivän. Hän oli kuin aavistanut, miten rauhallista tässä erillisessä talossa tulee silloin olemaan, kun hän valmistautuu tapaamaan vaimoaan ja vaimo häntä. He saavat nyt oleskella tästä alkaen ikuisesti yhdessä, rakastaa ja tulla rakastetuiksi, jakaa surut ja ilot, ja elää vain kokonaan toisilleen. András muisti yksinäistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jolloin hän väsyneenä päivän kovasta työstä meni isän kovista ja oikeudettomista lyönneistä kirvelevin hartioin autiolle tasangolle, joka oli vielä yksinäisempi kuin hän, ja ollen yksinään taivaan ja maan välillä kuun ja tuikkivien tähtien valossa pyysi hän kaunista lumoavaa luontoa kertomaan hänelle muutamia salaisuuksiaan ja ilmoittamaan hänelle, miksi haikara alituisesti huutaa puolisoaan, miksi pääskyset rakentavat pesiään, miksi noilla pienillä sisiliskoillakin on pienet pesänsä meloonien suurien lehtien alla ja miksi hän huolimatta suuresta rakkaudestaan äitiään kohtaan tuntee itsensä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Nyt hän ymmärsi sen. Hän käsitti nyt luonnon suuren kaikkiin kohdistuvan lain kahden olennon liittymisestä yhdeksi kokonaisuudeksi, lain, jota eivät hänen vanhempansa olleet kyenneet opettamaan hänelle, mutta jonka hän oli oppinut heti silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tuon lumoavan olennon, joka oli muuttunut hänen unelmakseen, ja ensimmäisen kerran kuullut tuon äänen, joka oli muuttunut hänen korvissaan enkelin soitoksi. Kuten haikara, kutsui hänkin nyt puolisoaan, ja kuten pääskyset ikävöi hänkin nyt kotia, jossa hän voi rakastaa ja hyväillä häntä, josta oli tuleva tuon kodin kuningatar.

Hänen takaansa kuuluva heikko kolina pakotti hänet kääntämään päätään. Siellä hän olikin, tuo valkoisiin puettu olento, jonka ääriviivat näkyivät vain epäselvästi enenevässä pimeydessä. Ilonka oli irroittanut huntunsa, mutta ei ollut vielä riisunut yltään morsiuspukuaan.

Nähtävästi ei Ilonka ollut odottanut löytävänsä miestään täältä, sillä hän säpsähti, pysähtyi nopeasti ja nojasi kädellään läheisyydessä olevaan pöytään pysyäkseen pystyssä.

»Äitini läksi täältä juuri äsken», vastasi András hyvin ystävällisesti. »Huomattuaan sinun vielä nukkuvan meni hän keittiöön, ja käski minun olla täällä vahtimassa, liikkuisitko sinä».

Hän koetti tarttua Ilonkan käteen ja vetää hänet luokseen, mutta Ilonka vetäisi kätensä pois ja sanoi nopeasti:

»Keittiö on toisessa rakennuksessa, rakkaani, tuolla puutarhan toisella puolella. Tämä rakennus on yksinäinen ja rauhallinen, eikä täällä ole nyt muita kuin me».

András koetti jälleen tarttua hänen käteensä, mutta Ilonka karttoi häntä ja meni hermostuneesti ovelle.

Mutta András hyppäsi nopeasti hänen tielleen ja kietoi intohimoisesti käsivartensa hänen ympärilleen.

»Hän ei kaipaa apuasi, kultaseni», kuiskasi hän kiihkeästi, »etkä sinä sitäpaitsi voi mennäkään, sillä kuten näet, olen vanginnut sinut. Ah, älä koetakaan riistäytyä irti, sillä en päästä sinua. Miten kalpea ja säikähtynyt oletkaan! Oletko peloissasi? Et suinkaan nyt levätessäsi minun sylissäni. Voin suojella sinua, kultaseni, kaikilta suruilta ja vahingoilta. Kumarru hieman, että pieni korvasi tulee suuni eteen, sillä haluan kuiskata siihen jotakin, joka on painanut mieltäni monien vaikeiden kuukausien kuluessa ja murtanut melkein sydämeni koettaessaan tunkeutua sieltä esille. Ilonka, omani, suloinen vaimoni, rakastan sinua»!

Hänen äänensä oli käheä ja omituinen, ja hän oli puristanut Ilonkan käsivarsiensa väliin kuin pihteihin. Hän veti vaimoaan yhä lähemmäksi, kunnes Ilonkan kasvot olivat aivan hänen lähellään. Ilonka ponnisteli vapautuakseen. Hän oli hämmästynyt ja säikähtynyt eikä hän ymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään äänessä niin kummallista sointua eikä nähnyt kenenkään silmissä tuollaista katsetta, joka peloitti häntä niin hirveästi. Hänen äitinsä olisi pitänyt varoittaa häntä ja puhua hänelle, oliko hänen sallittava, että tuo tunkeileva talonpoika kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kuten jonkun kylän tytön ympärille ravintolassa. Hän tunsi olevansa nöyryytetty ja äärettömästi peloissaan, kun hän terävin kynsin repi miehensä käsiä koettaessaan toivottomasti vapautua hänen sylistään.

»Et saa … et saa!» läähätti hän vain, sillä kauhu kuristi hänen kurkkuaan. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän vaimonsa sanoista, vaan toisti kummallisesti: »Ilonka, rakastan sinua»!, ollen vähältä tukehtua noihin sanoihin. Ja nämä hänen lausumansa sanat panivat Ilonkan vapisemaan vastustushalusta, sillä ne olivat aivan samat, joita muinoin onnellisina aikoina eräs ystävällinen ääni oli mumissut hänen korvaansa kunnioittavan tunteellisesti ja jotka silloin olivat synnyttäneet hänessä sellaisen jumalallisen onnen tunteen.

»Mitä en saa, kultaseni? Mitä haluat minulta kieltää? Etkö halua kuunnellakaan tunnustustani, miten äärettömästi sinua rakastan? Muista, etten ole näiden viikkojen kuluessa uskaltanut sinua juuri lähestyäkään. Lähellämme oli aina tuo joku, joka tuntui karkoittavan kaikki rakkauden sanat suustani. Viikkokausiin en ole uskaltanut sinuun oikein katsoakaan. Olisi julmaa kieltää minua puhumasta nyt, kun vihdoinkin olemme kahden ja olet todellisuudessa minun vaimoni».

Nopein liikkein onnistui Ilonkan vihdoinkin vapautua hänen syleilystään. Hän seisoi miehensä edessä suorana ja puolustusasennossa kapinoiden kaikin ylimyksellisin ylpeyksin ja voimin tuota julkeaa talonpoikaa vastaan. András näytti kumminkin niin pitkältä ja voimakkaalta, ja hänen silmissään oli sellainen ehdottoman tahdon, melkeinpä tyrannimaisen valtiuden ilme, että Ilonka vaistomaisesti muisti valansa kunnioittaa ja totella häntä. Hänen mieleensä juolahti myös äskeinen hiljainen päätöksensä, että hän halusi ehdottomasti totella, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa.

»Niin, niin, kyllä tiedän», sanoi hän hitaasti jonkunlaisin uhmaavin nöyryyksin. »Ymmärrän ja koetan muistaa. Olen vaimosi, ja tänään alttarin edessä vannoin tottelevani sinua. Isäni ja äitini pakottivat minut taipumaan ja minä täytin heidän toivonsa. Vannoin tottelevani sinua eikä sinun tarvitse pelätä minun rikkovan tuota valaani. Koetan täyttää vaimon velvollisuudet, ja työskennellä hyväksesi samoin kuin joku talonpoikaisnainenkin olisi tehnyt. Tahdon kehrätä ja työskennellä puutarhassa, kävellä kirkkoon kanssasi ja jakaa työmiehillesi heille tulevat vilja-ja viiniosuudet. Sinun on opetettava minua ja käskettävä minua, ja minä haluan totella. Sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Tiedän, että olen vaimosi»!

András katsoi häneen melkein lumottuna. Hän ei oikein ymmärtänyt Ilonkan puhetta. Hän näytti hyvin kauniilta huolimatta tuosta omituisesta kasvojen ilmeestä. András ei voinut ymmärtää tuon katseen tarkoitusta. Siinä oli varmasti jotakin säikähtynyttä, kuten hänen äänessäänkin, joka oli selvä ja kirkas. Hänen jokainen sanansa tuntui sattuvan Andráksen sydämeen pannen sen vapisemaan tuskasta. Illan varjot pitenivät pitenemistään eikä András voinut nähdä enää vaimoaan selvästi. Hänen hento vartalonsa näytti aivan aavemaiselta enenevässä pimeydessä.

Hän keskeytti hetkeksi ja András mumisi »Ilonka»! tunteellisesti ja vetoavasti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin ja koetti lähestyä vaimoaan jälleen, mutta tämä nosti käskevästi kätensä.

»Älä sano mitään»! sanoi Ilonka ylpeästi. »Äsken en voinut sinua estää, sillä puristit minua niin kovasti. Koetin kyllä vastustaa, mutta sinä sanoit kumminkin sanottavasi ja nyt on minun vuoroni. Halusit puheesi mukaan ilmaista minulle paljon asioita, jotka lausuttuasi ne panivat poskeni kuumenemaan häpeästä. En tiennyt — olen vain tyhmä tyttö eikä äitini kertonut minulle — tähän kauheaan kauppaan sisältyvän senkin, että saat puhua minulle rakkaudesta ja sanoa minulle sanoja, jotka suussasi muuttuvat pyhyyden loukkaamiseksi».

Huuto kajahti kovasti ja mahtavasti, ja kuulosti sydäntä särkevältä voimakkuudessaan. Se oli kuin jonkun kuolettavasti haavoitetun eläimen viimeinen surkea avun pyyntö.

Oliko Ilonka menettänyt järkensä. Eikö hän tiennyt, mitä hän puhui? Oliko hän tahallaan suunnannut tämän peloittavan lyönnin, joka sattui niin raskaasti, että hän oli melkein kaatua sen vaikutuksesta? András katseli vaimonsa vartaloa, joka epäselvästi häämötti pimeästä. Se näytti niin solakalta, valkoiselta ja hennolta, että András suuresta tuskastaankin huolimatta tunsi ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Ei, ei, Ilonka ei ollut ymmärtänyt. Hän oli varmaankin sairas ja kiihtynyt, ja hänen aivonsa olivat kuumeiset. Vieraan ympäristön, yksinäisen maalaistalon ja pienten huoneiden aiheuttama pelko oli sokaissut hänet. Hän oli kiihtynyt ja hermostunut. Tuo pieni tunteellinen raukka, mitä hän voi tietääkään miehen intohimoista ja kuinka hän voi ymmärtääkään talonpojan rakkauden musertavaa voimakkuutta? András ymmärsi nyt olleensa raaka. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet täydellisesti muuttaa talonpojan kuumaa ja kärsimätöntä luonnetta, ja Ilonka, tuo hienostunut ylimyksellinen tyttö, jota tähän asti olivat ympäröineet vanhempien helliminen, palvelijoiden kunnioitus ja jalosukuisten kosijain kohtelias lähentyminen, oli säikähtänyt. Ei ollut mikään ihme siis, että hän pelkäsi Andráksen nopeaa, häikäilemätöntä ja kömpelöä esiintymistä.

»Ilonka», aloitti hän hyvin hiljaa koettaen estää ääntään värisemästä tyynnyttääkseen vaimonsa, »monet seikat ovat pelästyttäneet sinua tänään. Olet vielä niin heikko ja sairas, ettet luullakseni käsitä viimeisten minulle puhumiesi sanojen julmuutta. Salli, että vien sinut huoneeseesi nyt. Äitini ilmoitti sinun olevan suuresti levon tarpeessa, ja ehkä äsken käyttäydyin hieman raa'asti ja kömpelösti. Kuten tiedät, olen vain talonpoika, mutta osaan silti kumminkin olla ystävällinenkin. Ja voi, mieluummin katkaisen oikean käteni, kuin loukkaan tahi peloitan sinua millään tavalla! Tahdotko antaa minulle anteeksi? Katso, tämä suuri rakkaus huumaa minut niin, että aivoni melkein pimenevät, ja ehkä en voi hallita käsivarsiani, kun ne puristautuvat ympärillesi, enkä ääntäni, kun puhun sinulle. Olen nyt kumminkin niin tyyni, kultaseni, että voit huoletta ojentaa minulle jälleen kätesi».

»Välttämätöntäkö, Ilonka? Etkö sitten haluakaan ojentaa minulle kättäsi? Etkö voi lausua minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa? En toivokaan äärettömiä, sillä tahdon odottaa niin kärsivällisesti kuin suinkin ensimmäistä rakkauden sanaa sinulta. Olet äärettömän kaunis. Rakkauteni sinuun syttyi heti tuona päivänä, jolloin ensimmäisen kerran huomasin suloisuutesi. Olen vain tavallinen talonpoika ja tiedän sen vievän aikaa, ennenkuin opit rakastamaan minua. Mutta haluan voittaa sen käyttäytymällä niin ystävällisesti, että sydämesi avautuu talonpoika raukalle, joka niin nöyrästi kunnioittaa sinua. Mutta siihen asti, kultaseni, en tahdo valittaa. Olen tyytyväinen, jos vain lasket hetkiseksi pienen kätesi omaani vapaaehtoisesti».

»Etkö halua tehdä sitä, Ilonka? Olenko sitten loukannut sinua niin suuresti, että olet määrännyt tämän kauhean rangaistuksen minulle? Jos niin on, kultaseni, niin usko minua, että olet rankaissut minua jo tarpeeksi, sillä tekemäni rikos oli vain rakkauteni aiheuttama, rakkauteni, jota nyt olet haavoittanut niin kuolettavasti, että se lepää piestynä ja voimatonna jalkaisi juuressa. Et siis halua ojentaa minulle kättäsi? Etkö tahdo sanoa antaneesi minulle anteeksi, vaikka rukoilisin tuota anteeksiantoa polvillani»?

András oli vaipunut polvilleen ja pimeässä olivat hänen polttavat huulensa hakeneet ja löytäneet tuo pienen jääkylmän käden. Mutta Ilonka vetäisi sen pois niin nopeasti kuin häntä olisi pistetty huudahtaen pelosta ja inhosta.

András nousi heti seisoalleen. Tuo nopea liike ja tuo säikähtynyt huudahdus eivät olleet tyttömäisen ujouden eivätkä lapsellisen pelon aiheuttamia. Tuon hänen edessään olevan naisen sydämeen oli kätketty jotakin muutakin, joka ei ollut niin tyyntä eikä jäistä kuin hänen sanansa ja katseensa, ja pimeässä koetti András nähdä hänen kasvoistaan muutakin kuin niiden piirteet. Mutta huone oli niin pimeä, että András voi vain erottaa Ilonkan pään, mutta ei voinut saada selville siellä piileviä ajatuksia. Hän tarttui nopeasti ja tulisin omistusoikeuksin vaimonsa molempiin ranteihin.

Huoneessa vallitsi kuolettava hiljaisuus. Kuu oli juuri kiertänyt yksinäisen talon ympäri ja sen vinosti lankeavat säteet tunkeutuivat huoneeseen pienistä ikkunoista. Pihalla kasvavien haapojen lehdet lepattivat iltatuulessa syviä huokauksia muistuttavin surullisin äänin. Ilonka ei sanonut mitään, ja nopeasti muisti András kuvitelleensa juuri tällaiseksi tämän loistavan päivän illan. Talossa oli yksinäistä ja rauhallista, ja äiti oli poistunut sallien hänen jäädä kahden Ilonkan kanssa, kuten hän oli ajatellutkin. Hän muisti kuvitelleensa vaimonsa ujoksi ja alussa hyvin säikähtyneeksikin, mutta sitten kuin hän oli hetkisen kuunnellut hänen rakkaudentunnustuksiaan, rauhoittuneemmaksi ja taipuvaisemmaksi, kunnes vihdoin sääli ja vastaava intohimo vähitellen kostuttivat hänen siniset silmänsä ja raottivat hänen huulensa onnelliseen hymyyn. Voi, miten katkeran ivallista tämä kaikki olikaan, voi, miten julmalta tämä herääminen tuntuikaan tuosta pitkästä kauniista unesta!

Ilonka ei koettanutkaan vapauttaa ranteitaan, vaan suoristautui täyteen pituuteensa ja tuli aivan hänen lähelleen sanoen jokaisen sanan selvästi hänen korvaansa.

»Kysyit, vihaanko sinua, Keményn András», aloitti hän hitaasti ja vakavasti. »Viha on yhtä merkityksellinen sana kuin rakkauskin. Olen vielä niin nuori tyttö, etten tiedä mitään isäni kartanon Bideskuty’n ulkopuolella olevasta maailmasta, enkä senvuoksi luultavasti noista molemmista tunteistakaan. Mutta sen tiedän kumminkin, että ihmisen voidakseen vihata, täytyy myöskin rakastaa, enkä minä voi sinua milloinkaan rakastaa. Sinulla suurine rikkauksinesi, peltoinesi, mainesi ja kultinesi ei ollut enää juuri mitään toivomista. Mutta kunnianhimoisessa sydämessäsi piili kumminkin eräs ylpeä ajatus. Et halunnut, että joku yhtä alhaissyntyinen ja saita tyttö kuin itsekin olet tulee jakamaan kanssasi rikkauksiasi, joita te talonpojat niin rakastatte, vaan halusit, koska eivät rahasi voineet kohottaa sinua vertaisiasi korkeammalle, saada pöytäsi päähän jonkun, jota työmiehesi voivat sanoa hänen ansiokseen ja jonka avulla voit päästä jokaiseen tasangolla olevaan aateliskartanoon vieraaksi kuin olisit niiden omistajain vertainen. Millaisin vehkeilyin, petoksin ja pakotuksin kiedoit heikon isäni pauloihisi, en luultavasti saa milloinkaan tietää enkä siitä suuresti välitäkään. Olen kyllä nuori, mutta en ole sokea, ja tämä asia selveni minulle heti ensimmäisenä päivänä, jolloin saavuit isäni taloon kuin riemuitseva voittaja ja kumarruit suutelemaan kättäni. Minun ei tarvinnut sitä ollenkaan epäillä nähdessäni sinut, orjan pojanpojan, istuvan äitini pöydässä, että sinä, Keményn András, olet ostanut minut kullallasi. Maksoit niin ja niin monta floriinia, niin ja niin monta mitallista vehnää ja viiniä saadaksesi sanoa minua vaimoksesi, kerskailla toveriesi joukossa ravintolassa ja pöyhkeillä noiden tyttötuttaviesi nähden, joita ennen kosiskelit ja tanssitit, saadaksesi nähdä minut taloutesi hoitajana, käskeä ja lyödä minua, kuten muutkin talonpojat vaimojaan. Minä, jalosukuinen tyttö, olen nyt vaimosi! Olet ostanut minut samoin kuin ostat karjaa ja lampaita tasangon kauppiailta. Niin, kauppa on päätetty, ja niistä polveutuva tytär, jotka kerran omistivat koko sukusi, on orjasi. Ole nyt tyytyväinen, Keményn András! Pakota hänet tottelemaan, jos haluat, mutta älä kysy, vihaako hän sinua».

Ilonkan puhe oli kiihtynyt vähitellen yhä nopeammaksi, ja jokainen hänen lausumansa loukkaus näytti sattuvan Andráksen kasvoihin kuin kerran tuo hänen isänsä lyöntikin, jota ei vielä oltu kostettu. Ilonka oli aivan tyyni ja hillitty nyt, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan juuri kuiskausta kovempi, oli se kumminkin selvä eikä se vapissut ollenkaan.

András oli sallinut hänen puhua koettamatta ollenkaan keskeyttää häntä. Ehkäpä hänellä ei ollut voimiakaan sellaiseen. Hänen verensä kiersi hänen suonissaan kuin tuli ja hänen ohimonsa sykkivät niin, että ne olivat melkein haljeta, mutta kumminkin hän kuunteli kuin haluten kärsiä tämän kidutuksen kerta kaikkiaan ja tahtoen tietää, millainen suunnaton viha piili tuon nuoren tytön sydämessä ja millaisen määrän tuskaa hänen oma murtunut sydämensä voi kestää.

Millainen houkka hän oli ollutkaan luullessaan Ilonkaa lapseksi, joka ujosteli ja pelkäsi hänelle nyt koittavaa uutta elämää! Millainen hullu hän oli ollutkaan ihaillessaan häntä vaitiollen ja osoittaessaan sääliä ja kärsivällisyyttä! Hän ei voinut nähdä vaimoaan, mutta hän voi tuntea, miten tämä värisi tukahdetuista naisellisuuden herättämistä intohimoista, katkerasta vihasta ja kuolettavasta kostosta. Hän voi tuntea, miten llonkan hennot käsivarret tempoivat hänen puristuksessaan ja miten hänen poskensa kuumeni llonkan lämpimästä ja läähättävästä hengityksestä, kun hän syyti vääryyttä kärsineen naisen, ei tytön, sydämen katkeruuden aiheuttamia loukkaavia ja halveksivia sanoja hänelle vasten kasvoja. Ah, jos hän voi olla noin intohimoisen vihainen, oli hän sitäkin kauniimpi nainen ja enemmän ihailua ansaitseva kuin kukaan muu. Vaikka hänen tunteensa olivatkin noin voimakkaat, halusi András voittaa ne, ja vaikka Ilonka vihasikin häntä nyt, tahtoi András muuttaa hänen vihansa rakkaudeksi. Koska hän oli kylmin ja tunteettomin sanoin halveksivasti ja uhmaavasti polkenut ja murskannut miehensä suuren rakkauden, ja ellei hän taipunut hänen syvään intohimoonsa eikä hyväksynyt miehensä kunnioitusta, tahtoi András taivuttaa hänet tottelemaan ja iloita tuosta ehkä helvetissä syntyneestä ilosta kiduttaa häntä niinkuin Ilonkakin nyt kiusasi häntä tällaisin äärettömin kidutuksin.

Isä Ambrosiuksen opetukset unhottuivat kokonaan, hänen pyrkimyksensä korkeampaa päämaalia kohti, luennot rakkaudesta ja säälistä, suuren sydämen puhtaudesta ja jalojen tekojen täyttämisestä haihtuivat olemattomiin. Ilonka oli puhunut totta sanoessaan häntä orjista polveutuvaksi talonpojaksi, jonka intohimoja vuosikausia kestäneet opinnot olivat pitäneet kurissa, mutta jotka kumminkin olivat vielä olemassa, vaikkakin alistettuina tuon ainoan naisen vaikutusvallan alaisiksi, jota hän oli kunnioittanut sulkeutuneen luonteensa koko voimalla. Ilonka oli loukannut ja ivannut häntä, ja vastannut inholla hänen rakkauteensa, joka nyt makasi rampana ja piestynä llonkan vihan ja hänen omien toivojensa raunioilla.

András olisi halunnut lyödä häntä, kuten tasankojen paimenet pieksävät vaimojaan silloin kun he eivät tottele tahi kun he tekevät heidät mustasukkaisiksi sulasta rakkaudesta senvuoksi, ettei tuota rakkautta voida valvoa. András voi nähdä vaimonsa valkoisten hartioiden piirteet kuunvalossa, ja kaikki tuo, mikä kerran oli ollut alhaista hänen luonteessaan ja minkä isä Ambrosiuksen opetukset ja hänen oma lempeä sydämensä olivat pitäneet aisoissa, kohosi jälleen voimakkaasti ja intohimoisesti pinnalle.

»Ilonka», sanoi hän kietoen jälleen nopeasti vapisevat käsivartensa hänen ympärilleen, »Jumala tietää, että olen kunnioittanut sinua niinkuin ainoastaan hyvät katoliset kunnioittavat Herraansa, joka ei unhota, että olen palvellut jokaista maan paikkaa ja jokaista ruohonkortta, joille jalkasi joskus ovat astuneet. Tätä et nähtävästi halua uskoa. Korvaukseksi tästä rakkaudesta, jonka olin valmis laskemaan jalkojesi juureen nöyrästi, olet kohdellut minua pahemmin kuin lyönneillä. Olet omin käsin särkenyt tuon kauniin unelman, joka minulla oli kauniista ja suloisesta tytöstä, hennosta ja tunteellisesta, joka tahtoi turvautua syliini ja sallia minun poistaa kaikki surut ja murheet tieltään, palkitakseen sitten vaivani selvin rakkauden hymyin. Tuo kaunis näkyharha on nyt haihtunut, mutta sen sijaan olet näyttänyt minulle elävän todellisuuden, erinomaisen kauniin, intohimoisen ja kuolettavalle vihalle alttiin naisen, jonka puheet viittaavat rakkauteen, joka synnyttyään on voittamisen arvoinen. Tuota todellisuutta en voi kunnioittaa, sillä se eroaa suuresti kaikista pyhimysten ja pyhän neitsyen kuvista, mutta ehkä se on enemmän oman luonteeni kaltainen, tuon alhaiseksi, ahneeksi ja raa'aksi tuntemasi talonpojan, tuon orjan pojanpojan mukainen. Tuo todellisuus, kaunis vaimoni, on nyt omani, voin pakottaa sinut tottelemaan, olet sylissäni ja vaikka rakkauteni onkin muuttunut, on se yhtä voimakas ja tulinen kuin ennenkin.»

Mutta kuta enemmän András menetti malttinsa, sitä enemmän Ilonka tyyntyi. Hän ei ponnistellut ollenkaan vapautuakaseen. Hän lepäsi miehensä sylissä halutonna ja alistuvaisesti kääntäen vain syrjään päänsä, ettei hän voisi nähdä Andrásta.

»Olen velvollinen tottelemaan sinua, olen myöntänyt sen. Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi. Lupaukseni täyttäminen on oleva yhtä ehdotonta kuin halveksimisenikin».

»Ja kuin rakkautesi sitten kuin sen olen voittanut», sanoi András ylpeästi…

Jos Ilonka pelkäsi, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Hän odotti hetkisen, ennenkuin hän suuntasi viimeisen kuolettavan iskunsa.

»Rakkauttani», sanoi hän hitaasti, »et sinä, Keményn András, vaikka olisitkin erilainen kuin olet, voi voittaa, sillä rakastan erästä toista».

Oliko tuo sydäntä särkevä ääni nyyhkytys vaiko huuto, sillä niin liikuttava se oli, että tuulikin tuntui pysähtyvän kuuntelemaan säälistä?

»Nainen», kuiskasi András käheästi, »armahtakoon Jumala sieluasi, sillä olet mennyt liian pitkälle».

Hänen tuskansa muuttui hulluudeksi ja hänen ympärillään vallitseva pimeys muuttui nopeasti tummanpunaiseksi sumuksi, joka näytti aivan vereltä. Haavoittunut peto rupesi lopultakin pitämään puoliaan. Hurjin raivoin heitti hän tuon valkoisiin puetun olennon jalkoihinsa samalla kun hän toisella kädellään veti vyöstään suuren kääntöpääveitsensä; ja kuunvalossa kimalteli tuo paljastettu sininen ja kylmä teräs, kun hän ojensi sen tytön päätä kohti.

Ovesta tunkeutui valovirta huoneeseen. Etelka oli kuullut tuon kauhean huudon keittiöön asti ja seisoi nyt oviaukossa lamppu kädessään katsoen tuota peloittavaa kohtausta kalpein kasvoin.

Syntyi muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta, kestävä vaitiolo. Sitten vaipui Andráksen käsi hitaasti ja veitsi putosi kumeasti kilahtaen lattialle. Hän seisoi kumartunein päin katsoen jaloissaan viruvaan hentoon olentoon. Yli-inhimillisin ponnistuksin koetti hän tyynnyttää raivoavia tunteitaaan. Ilonka ei liikahtanutkaan, vaan oli puoleksi makaavassa ja puoleksi polvistuneessa asennossa hänen edessään pystyssä päin ja katsoen uhmaavasti kylmin ja metallinsinisin silmin Andrásta suoraan kasvoihin.

»Ilonka», sanoi András vihdoin hyvin hitaasti värisevin ja kähein äänin, »viime tunnin kuluessa pimeni järkeni asteettain ja juuri äsken menetin viimeisenkin kipinän siitä. Pimeys ja kuunvalo, en tiedä kumpiko, auttoivat sen haihtumista. Mutta äitini ääni palautti sen nopeasti entiselleen, ja nyt seison tässä sinun edessäsi häveten ja vielä enemmän nöyryytettynä omissa silmissäni. Aseta lamppu pöydälle, äiti rakas», sanoi hän kääntyen Etelkan puoleen, »ja auta tämä neito johonkin tuoliin istumaan. Hän on sairas ja minä olen peloittanut häntä, mutta kun hän saa olla kanssasi kahden, tointuu hän kyllä pian. Minun on kiiruhdettava Zárdaan tärkeitten liikeasioiden vuoksi, ja Csillag on valmis viemään minut sinne vielä tänään. En tiedä milloin palaan, mutta tämä neito saa kumminkin olla vieraanani niin kauan kuin hän on halukas palaamaan kotiinsa. Tiedän sinun valmistaneen hyvän illallisen ja toivon teidän syövän sen rauhassa, sillä kuten tiedät, on Csillag varmajalkainen ja minä saavun Zárdaan, ennenkuin yölinnut alkavat kirkua».

Ilonka oli vaipunut muutamaan tuoliin ja hänen silmänsä seurasivat miehensä pitkää ja maalauksellista vartaloa, kun András hyvin tyynesti seisahtui hetkiseksi antamaan äidilleen ohjeita seuraavien päivien kuluessa tehtäviin töihin. Lopetettuaan määräyksensä tuli hän aivan Ilonkan viereen.

»Äitini kuullen haluan sanoa sinulle, Ilonka, että milloin ikinä vain haluat, olet vapaa palaamaan vanhempiesi luokse, jotka ovat niin hyvin opettaneet sinulle rehellisyyttä, kunniantuntoa ja tottelevaisuutta. Ja koska hän hamasta lapsuudestani on tiennyt jokaisen ajatukseni ja kuullut kaikki rukoukseni, haluan, että hän saa myös kuulla tämän valani. Kuten tänään vannoin alttarin edustalla, vannon nytkin vakavan valan kuin kristitty ristillä riippuvan Jeesuksen nimessä ja kuten ihminen sen nimessä, joka on hänelle rakkainta maailmassa, kuten minulle on ollut rakkaus tuohon tyttömäiseen, nuoreen ja enkelimäiseen olentoon, jota olen kunnioittanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta joka nyt on haihtunut ikuisiksi ajoiksi mielestäni. Tämän kuolleen rakkauteni muiston nimessä vannon nyt sinulle, etten milloinkaan sinun elämäsi aikana enää loukkaa korviasi puhumalla tuosta rakkaudesta, ja lupaan, etten ikinä sanoin enkä teoin muistuta sinua, että alhaissyntyinen orjista polveutuva talonpoika on herrasi ja miehesi! Saat asua kattoni alla tahi muuttaa vanhempiesi luokse, kuten vain haluat. Olet yhtä vapaa kuin ennen tuota kohtausta, jolloin hävitön talonpoika uskalsi pyytää sinua vaimokseen».

Ennenkuin hänen värisevän äänensä viimeinen kaiku oli lakannut kuulumasta ja ennenkuin Ilonka sai tarpeeksi rohkeutta katsoa tuohon pitkään olentoon, joka kaunopuheisuudessaan tuntui niin jalolta ja arvokkaalta, oli hän poistunut ja laukkaavan Csillagin kavioiden kapse eteni pustalle päin.

Silloin Ilonka kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kovasti, että hänen sydämensä oli murtua.

KOLMAS OSA

XXVIII

RAKKAUDEN SURUA.

»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?

»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi, olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».

»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti, ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».

András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.

Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle. Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet. Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää, ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle. Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.

Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta. Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita karvoja.

»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius koettelevasti.

»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen, päästessäni jälleen kotiin».

»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».

»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa minut sydämestään tervetulleeksi».

»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen, mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».

»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».

»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».

»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään synti».

»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi: 'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».

»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».

»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti: 'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».

»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut. Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte, oli täälläkin paljon tekemistä».

»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».

Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution, lumipeitteisen seudun yli.

»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin, ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».

»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti. »Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».

»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen monta tyhjää paikkaa kirkossa».

»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä puolella olevissa kylissä».

»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla mustasukkainen Zárdalle».

»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan ole ollut mitään ilon aikaa».

»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta, ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet onnellisempi kotonasi».

Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.

»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs, sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen luokseen pian, ehkä jo huomenna».

»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut olla aivan yksinkään…»

Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.

» Hän oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».

»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa orpoja ja tyynnyttää leskiä».

»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen rakkauden».

Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan, kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.

Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut, että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti, ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.

Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen. Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän, kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät seinät.

»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan…»

»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti, »koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».

»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani. Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».

»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen, hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja kirjoittaa».

»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi, »ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin sanomattoman mitätön».

»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus, katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa, huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka vetivät ne takaisin maahan».

»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista, jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet, jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana, jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn, ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella. Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin. Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä, on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»

Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin kätensä pelokkaasti tämän olalle.

He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken. Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti. Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.

Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin, joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.

»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?

Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja hänen katseensa synkistyi huomattavasti.

Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.

Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen häneen moittivasti.

»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette. Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».

»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän muista minua. Hyvästi»!

Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli kohonnut hänen kurkkuunsa.

XXIX

»KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI»!

Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia, kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.

Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista, viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten vuosien kuluessa.

Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään, mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.

Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.

Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä hommiaan.

Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti »äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon, että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.

Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin, että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti. Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta. Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.

Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan mieheenkin nähden.

Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.

Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa, jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit, paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin vaatimukset.

Kreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli ollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen tulvan aiheuttamat vahingot.

Keményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli hoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat ymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András hoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja vuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.

»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet jälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa työhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme juuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi silloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita onnettomuuksia»?

Bideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea jalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella. Tupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.

»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär, »minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista laitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt, miten väärässä olit».

Bideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei hän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli piipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja kiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa lopetti, sanoi hän tyynesti:

»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli tuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».

»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat tavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain et…?»

»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen ikinä vain haluan!»

»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa nähdä tuota miestä täällä».

»Joutavia! András on hänen miehensä, eikö olekin? Kuvitteletko heidän aina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu mahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä äärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi hän pakoon».

»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut sinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut kiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani kaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen käytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä sulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on saanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota niin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin olin hänestä luullutkaan».

»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty. »Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta, ja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen jalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme, tuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle koko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle satojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että Ilonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän ylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan käytöksestä»?

»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään kotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon miehen välisistä raha-asioista».

»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien keksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme miestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä häntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien hänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen ei ollut rehellistä peliä».

»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle sinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen valoon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa kunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken myötämielisyytensä meitä kohtaan».

»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä hieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden taakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle miehelle».

»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita ulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran veivät sinut vararikkoon».

»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä ei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin onnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on vielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa iässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän ennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas, että hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti on hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet hänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa talon tästä osasta. Tänään…»

Ovi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti, että hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen epäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja iloisemmalta kuin moniin kuukausiin.

»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi kreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla minua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita kukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan repivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat Pannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan, jossa sitten järjestän ne».

»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen, »enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?

»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja isäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».

Poistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei halunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan varoittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.

Ilonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta käytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:

»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on, jonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?

»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot minulle, etkö kerrokin»?

»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et varmaankaan kuullut oikein»?

»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa, etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin. Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».

»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi asiat», sanoi Bideskuty.

»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään. On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».

»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».

»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka koskevat vain minua ja äitiäsi?»

»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä naimisiin kanssani»?

»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko tehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on minun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja…» lisäsi hän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on minun mentävä johonkin muualle».

»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan johdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin ollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna voivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja petti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani joutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon rahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo Rosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti minut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän sitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä vuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin Keményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon koronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät jälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut lukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja rahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi minua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä tuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo paperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen suun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän rakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät pois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi olisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat mustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä kanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi omaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä suostuin».

Ilonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja toivottomin, hämmästynein ilmein.

»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi hoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja. Hän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli kanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä. Joskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja annan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti. Hän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla miehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti pöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja…»

»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.
Älä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».

»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota eikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä päivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin huolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko Bideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen hoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty hymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja. Mutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti. »Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla on nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi, paljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki muukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä vasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo mies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä oleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan rahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani… tarkoitan sinun puolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan halunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?

»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana, tulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.

»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu sinulle».

»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah, kuinka te voittekaan»?

»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä. Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä. Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».

»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».

»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».

»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle kasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».

»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on niin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava asiaan, mutta András tulee tänne pian ja…»

»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän odottaa varmaankin jo noita kukkia».

Ja ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti huoneesta.

Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.

Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä luokseen jonakin päivänä.

Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti sormensa.

»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!

XXX

RAKKAUDEN HAUTA.

Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä huumautunut että hyvin pahoillaan.

Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä, joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.

Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia, että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut ihmiset.

Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.

Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!

Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain hieman rakkautta palkakseen.

Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta, tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen, kunnes, kunnes… Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan, ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.

Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden välisen riidan. Silloin… ah silloin… ei hänen olisi ollut pakko täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt laiminlyödä.

Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan: »Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman tunteen, joka ei voinut olla muuta kuin pelkoa . Ilonka muisti hänen jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle kuolleesta rakkaudestaan.

Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen, ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.

Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär, jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan, kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.

Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.

Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon. Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.

András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti, että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut. András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi arasti:

»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»

András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.

»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet pelasti. En…»

»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut edullisimmaksi».

»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin. Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme. Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa, ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».

Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin Andrákseen kuin milloinkaan ennen.

»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti, »että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset, jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».

»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille…»

»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte, kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille molemmille».

Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti koettaakaan estää häntä.

Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää, taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen, vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.

Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin, millainen houkka hän oli ollutkaan!

Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika, uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa, kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta, nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.

Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui. Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka ei ollut kestänyt päivääkään.

Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia vielä kerran.

Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien, kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.

Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi, ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.

XXXI

RAKKAUS RIEMUITSEE.

Bideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita, sillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo vanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien todistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut kestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera karkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia enää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n vieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen paloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka salaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut kaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää, joko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö, vaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret että vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli vapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen mies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että Ilonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä päivänä.

Kreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin tasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella sukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos, ja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja kaksimielisiä puheita vastaan.

Kreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä hyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan kummallisen polkunaimisen vuoksi.

»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan kärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?

»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin silmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä halunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan avioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan nimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».

»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs vanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu sanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään helposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän piankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».

»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitär
Irma huoaten.

»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea paavilta erivapautusta?»

»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin lapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas. Emme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä…»

»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt», sanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen nuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen, nauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti auttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli olemassa salaperäinen aviomies.

»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin», sanoi vanha täti.

»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on sinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme paras pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri kosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii kilpailijansa kaksintaisteluun… Madách voi tappaa talonpojan ensin ja tulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»

»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär haaveillen.

»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».

»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».

»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen, mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».

Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla. Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa. Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla, huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan akasiakujanteeseen, että hän saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä, jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.

He saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten tuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut ristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen lyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.

Hän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän ilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen muistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään surusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän halusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa villien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja viljelemätön maa kertoivat hänelle hänestä .

Hän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä, että Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti rakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden avulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet hänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.

»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen. »Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden täällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain suuttuisi».

»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että tulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet koko päivän…»

Feri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä, vaikka Ilonka peräytyikin hieman.

»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja huokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari vuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet muistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».

»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman kesäpäivän kuluessa…? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja minä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin sinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?

Kyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo hiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen korviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli eräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä yhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea kuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita hän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien humina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja käskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli vaimentanut iäksi?

Kun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa, hänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen hienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista sumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä samassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti. Kärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.

»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen sinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut minulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta aarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni pari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen sanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut elää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta kertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon, rakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».

Ilonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista kuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat sulotuoksuiseen ilmaan.

»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei milloinkaan'».

»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja menevän hänen kanssaan naimisiin».

»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän vakavasti.

Rakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän odotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti hänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen ivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret vakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän oli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi — helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt, miksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.

Vaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut, että Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis lahjoittamaan hänelle.

»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen sanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä kohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme pian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin kauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne ja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta; voimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme, rakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa tuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi muistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen ole vielä sellaisia nähnyt».

Feri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään tuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois katsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.

»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi, etkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut alttarille pakottaen sinut vannomaan…»

»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen. Sanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään sanani».

»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat lakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä sen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot 'ehkä'»?

Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt ja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska silloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot, jotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta. Tämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa kuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät surulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.

Näiden samojen puiden juurella oli hän kohdellut vaimoaan ja hänen kiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut saada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että jokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän ja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.

Voi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei sointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi voivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia kärsimyksiä kuin tuolle toisellekin ja ärsyttää hänet mielettömään ja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta tuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.

»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi tytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa vastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin sen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».

»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin suloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen ja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani. Muista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa sinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä sinusta ollenkaan».

»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä minulla ole oikeutta sinua kuunnella».

»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin on kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain vaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian typerä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea kohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua, niinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja tyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä unhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen taivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».

Ilonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella. Feri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei ymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseen.

»Ilonka, kuten hänkin on unhottanut sinut, on sinunkin koetettava unhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi pakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa. Tuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan rasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on syntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan ja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».

Feri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän tämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että tämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella puolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.

Ilonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin rakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.

»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut suuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei rakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin pahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan minulle anteeksi käyttäytymiseni».

»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa. Vetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että unhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella eikä sinulla puhua».

»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».

»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen. »Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on tukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».

»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä kehnosti».

»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti, »sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja aavistan hänen ivailevan sinua, joka…»

»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä. Tiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon valani, jonka vannoin alttarin edustalla».

»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta ääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi noista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».

»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo on tehnyt sinulle miehen».

»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni vähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut. Tulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!

Ilonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi suuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli kumminkin ja poistui.

Sitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin ja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja polttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi hiljaisena ja unettavana hänen edessään.

Hän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat olivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä tien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun hän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten puitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.

Kun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle hiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan olevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja kaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun peitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat huudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet peloissaan lentoon kirkuen surullisesti.

Ilonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa taivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota ikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.

Silloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa ilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja kauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.

Ilonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta, milloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle siivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon salaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.

Ei, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta kultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan häneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla tasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon tasaisen pinnan?

Hän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen maahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin jonkun raskaan taakan alla.

Sitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti kaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse suoraan Ilonkaa kohti.

Nopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena ja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon muodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.

Avuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta tasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.

Hän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin hän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa avautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:

»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo kaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!

Ilonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää kangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.

»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo minulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen turhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan läheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat pois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien noita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta rakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti väsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».

Oli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni selvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän korviinsa iloista naurua.

Hän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään miten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä rinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein ylivoimaiseksi.

Kuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja kauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten avuttomasti Andrákseen.

»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta kumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin omituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä purista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen, että hän sallii meidän herätä taivaassa».

Ilonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli melkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät Andráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka sulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.

»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi julmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten sitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä heltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan, sillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»

Niin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja kaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät olleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen onnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa ympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen sinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut riemuiten haudastaan.

»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten välistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti suutelivat llonkan suloista suuta.

Kuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä, eivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut hänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan hameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.

Sitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten suloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut sanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa Andrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota hänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.

Kun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen vaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan pieneen maalaistaloon.

LOPPULAUSE.

Ah, sinä vuoden päivistä suloisin, sinä kesäkuun juhlista hauskin, sinä Herramme oma päivä, kun hän iloiten Unkarin taivaan kauneudesta ja loistosta poistuu asunnostaan kylän kirkossa viettääkseen vuorokauden oman sinisen holvinsa alla turvallisesti ja mukavasti sulotuoksuisessa ruusumajassa, jonka kunnioittavat karkeat kädet ovat rakentaneet hänelle pieneen kirkkotarhaan.

Ruusuista ja jasmiineista, kuusamista ja rosmariineista on muodostettu tuoksuva alttari Herran lyhyen vierailun varalta, Herran, jota hänen tasangoilla asuvat lapsensa suuresti rakastavat. Hän istuu alttarilla suloisessa ruusupesässä kirkkaanvärisiin pukuihin pukeutuneitten sanankuulijain ympäröimänä. Pienen kylän iloiset talonpojat ovat kokoutuneet tänään hänen ympärilleen ei ainoastaan kunnioittamaan häntä, vaan myöskin katselemaan iloisinta näkyä, jollaista ei Arokszállaksenkaan hyvä onni ole ennen milloinkaan saanut osakseen.

Luettuaan ulkoilmamessun ja asetettuaan jumalallisen herransa tarhaan kukkien keskelle täytti isä Ambrosius suuren astian pyhällä vedellä. Hänen ystävällisen vanhan suunsa pielissä väreilee iloinen hymy. Kaikkien kasvot ovat jännittyneet odotuksesta, kun sakaristosta alkaa kuulua hiljaisia huutoja. Siihen vastataan iloisesti: »Eläköön!» Kirkon ovi avautuu ja kynnykselle ilmestyy Bideskuty’n Gyuri kaikessa kansallisessa komeudessaan kantaen käsivarsillaan hieman hermostuneesti pitseihin ja hienoihin liinoihin kiedottua pientä kääryä. Hänen takaansa näkyvät Keményn Andráksen ystävälliset onnesta ja ylpeydestä loistavat kasvot, jotka hymyilevät iloisesti talonpojille, jotka ovat kirkuneet kurkkunsa käheiksi huutamalla: »Eläköön Andráksemme! Eläköön Ilonkamme!». Hänen vieressään seisova kreivitär koettaa näyttää välinpitämättömältä ja halveksivalta. Hän ei oikein halua katsella tuohon pieneen kääryyn, mutta huolimatta hänen vastahakoisuudestaan kääntyvät hänen silmänsä kumminkin sinnepäin levottomin ja äidillisin ilmein.

Kumpi noista kahdesta miehestä on ylpeämpi tänään, isäkö vaiko isoisä? Tämä viimeksimainittu, huolimatta käsivarsillaan olevan pienen kääryn selvästi aiheuttamasta levottomuudesta, näyttää kumminkin riemuitsevalta, kun isä Ambrosius Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä valaa pyhää vettä tuohon pitsikääryyn, joka sisältää Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen. Lapsi saa Gyurin, Andráksen ja paljon vielä muitakin nimiä, ja lopuksi suutelon isä Ambrosiukselta, jonka kurkkua niin kuristaa, ettei hän voi sanoa mitään, vaan ainoastaan puristaa Andráksen ja kreivin käsiä, ja tarttua lopulta nenäliinaansa niistääkseen nenäänsä voimakkaasti.

Sitten kun toimitus loppuu, ja noiden rikkauksien ja maiden perillinen on tullut yhä rikkaammaksi saamalla lupauksen taivaallisestakin perinnöstä, iloitaan ja huudetaan vielä enemmän. Kaikki puhuvat yhteen ääneen halutessaan katsella oman Andráksensa ja tuon ystävällisen Ilonkan poikaa, joka on ollut heidän hyvä enkelinsä vaikeina aikoina, palauttanut Andráksen iloisen naurun entiselleen ja aiheuttanut, että hänen iloinen äänensä kaikuu jälleen kylän toisesta päästä toiseen. Äkkiä kuuluu tiukujen heleätä kilinää ja rattaiden jyrinää, kun komeat vaunut punaisiin valjaihin ja hopeaheloihin valjastettuine maidonvalkoisine täysiverisinä hevosineen vyöryvät kirkon portaitten edustalle viedäkseen Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen pieneen maalaiskotiinsa.

Kantaen ylpeästi tuota kallista taakkaa koettaa András kiittää talonpoikia onnentoivotuksista. Hän ikävöi kotiinsa jälleen, tuonne pieneen, tasangon laidassa olevaan yksinäiseen taloon, jossa sadoista päälliköistä polveutuva ylpeä jälkeläinen odottaa talonpoikaista miestään äärettömän rakkauden hymyin.

Ja kun hän saapuu kotiinsa ja asettaa tuon pienen käärön vaimonsa viereen, kun hän polvistuu vuoteen viereen ja kietoo hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja kun hänen onnen kyynelistä kosteat silmänsä kertovat hänelle selvemmin kuin sanat: »Rakastan sinua, Ilonka»! hänen tunteistaan, silloin on Ilonkan silmien edessä sellainen kultainen näky — joka on todellisuutta — että siihen verrattuina kangastuksen kuvat ovat vain vaaleita ja tunteettomia jäljennöksiä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUSTAN POIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.