The Project Gutenberg eBook of Kardinaalin asialla, by Stanley John Weyman

I. Zatonin majatalo
II. »Vihreässä pilarissa»
III. Linna metsässä
IV. Madame ja mademoiselle
V. Hyvitys
VI. Pic du Midin kupeella
VII. Kunnon kepponen
VIII. Eräs kysymys
IX. Clon
X. Vangitseminen
XI. Matkalla Pariisiin
XII. Tienristeyksessä
XIII. Martinpäivän aatto
XIV. Jälkikesä

Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu, joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuin hän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkautti nämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansa minut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinen tappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista. En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensä lausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, bien entendu — katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi, jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelin virmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia ja ymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.

»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävän kylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikä koulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»

»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaasti kummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanut ainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olette pettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»

»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan», huomautin minä kuivasti.

Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; se houkutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänen äänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Mutta minä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa, viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunutta vetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.

»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen», sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni. »Kai seuraatte minua sinne?»

Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuoren miekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.

»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on jo mennyt kyllin pitkälle.»

»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»

»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse tämänkään herran tehdä.»

»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»

»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan.
»Menette liian pitkälle, herra Berault.»

»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun suvullani on de ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin, herra de Pombal.»

Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette», samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti», jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta! Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!» huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»

Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.

»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»

»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä herra ja minä kahden kesken asiasta.»

»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun näyttää tietä.»

Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita. St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla, ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä.

Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut, ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.

Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko puhua hänelle.

»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole aikaa.»

»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta talolleni. Hän on vain poika, ja…»

»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»

»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa hän varmasti…»

»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai, että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»

Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön, nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli, vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa. Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta, levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että minä… mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä nähdä nälkää.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani, että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta nyt olen käytettävänänne.»

Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta, jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin. Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun vallassani.

Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui ranteeseen asti.

Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt! Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.

»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä tuon jälkeen.»

»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»

Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!» Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään. Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä, kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen; mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta, niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen, teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai rintansa lävistetyksi.

Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni. Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta, mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua »mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.

Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana; he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja »murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.

»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan.
»Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»

»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme. Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä — niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.

Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin. Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.

Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti minua kohteliaasti.

»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma kuollut.»

»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»

»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin, sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»

»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei kuole.»

»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»

»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila, josta kukaan ei voi karata.

Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella, silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta.

»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan, kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa, jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen, arvattavasti?»

»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»

»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri, joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.

»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»

»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä muutoin…»

»Pelkään hänen jäävän viimeiseksi miekkailukumppaniksenne», vastasi hän. »Ja jos hän elääkin, en kuitenkaan olisi liian varma, ystäväiseni. Tällä kertaa on kardinaalin aikomuksena tehdä loppu kaikesta tuollaisesta.»

»Olen kuullut sen», virkkoi hän naurahtaen. »Samaa sanottiin kyllä
Chalaisistakin. Mutta muistaakseni se ei pelastanut hänen henkeään.»

Tämä ei kuulostanut rauhoittavalta. Mutta pahempaa oli tulossa. Aikaisin aamulla tuli käsky, että minua oli kohdeltava mitä ankarimmin, ja minä sain valita joko kahleet tai maanalaisen kopin. Valitsin jälkimäisen, ja minut jätettiin yksikseni mietiskelemään sitä ja tätä, muun muassa kardinaalin merkillistä oikullisuutta. Tiesin hänen mielellään leikittelevän ihmisten kanssa kuin kissa hiiren, ja pohdin mitä hankalia seurauksia miekan pisto voi joskus tuottaa, olipa se kuinkakin taitavasti suoritettu. Vapautuakseni näistä ja muista rasittavista mietteistäni pyysin viimein lainaksi pari arpanoppaa, ja kun alhaalla holvissa oli päivän hämyä juuri sen verran, että voin laskea noppien silmät, kulutin aikaani tuntikausia heitellen niitä järjestelmän mukaan, jonka olin itse keksinyt. Mutta alituisesti uudistunut pitkä sarja teki laskelmani tyhjiksi ja pakotti minut lopulta siihen päätelmään, että huono onni voi itsepintaisuudellaan voittaa teräväjärkisimmänkin pelaajan. Se ei suinkaan ollut mikään mieluisa tulos sellaisella hetkellä.

Muuta seuraa ei minulla kuitenkaan ollut kolmen päivän mittaan. Vanginvartija-heittiö, joka minua vartioitsi, ei koskaan väsynyt tuollaisten ihmisten tavalliseen tapaan huomauttelemasta minulle, että minut hirtetään, mutta sitten hän tuli vähemmän varman näköisenä luokseni.

»Vettä pyysin teiltä eilen, mutta sitä ette suonut minulle», murisin minä. »No niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Menkää hakemaan. Jos minut hirtetään, niin tahdon tulla hirtetyksi kuten ritari. Mutta siitä saatte olla varma, että kardinaali ei tee sellaista kurjaa kepposta vanhalle ystävälle.»

»Teidät viedään hänen luokseen», ilmoitti vartija, kun tuli takaisin vettä noutamasta.

»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena, käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle vääryyttä», jatkoin. » Vive monseigneur! Kauan eläköön Luchonin pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»

»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän portilla.»

»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte, että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää — todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi täydellä syyllä ylpeillä.

»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»

»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa. Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden, ystäväiseni?»

»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.

Mutta tovin kuluttua, kun olin matkalla Richelieu-hotelliin niin lujan vartioston saattamana, etten voinut nähdä kadulla muuta kuin sotamiehiä lähimpänä ympäristönäni, olisin suonut antaneeni hänelle lahjapalkkion. Sellaisissa tilanteissa, kun kaikki on pelissä ja taivas on pilvessä, tulee ajatelleeksi kaikkea mahdollista vanhaa taikauskoa ja kuvittelee mielellään, että kultaraha, jonka antaa täällä, voi hyödyttää siellä — vaikka siellä olisikin sadan penikulman päässä.

Palais Richelieu oli siihen aikaan rakenteella, ja meidän käskettiin odottaa pitkässä, paljaassa käytävässä, jossa muurarit tekivät työtään. Siinä sain seistä runsaan tunnin ja synkästi aprikoida sen suuren miehen kummallisia päähänpistoja, joka silloin hallitsi Ranskaa kuninkaan sijaisena, kuninkaan mahdin ja käskyvallan saaneena, ja jonka hengen kerran olin tullut pelastaneeksi pienellä oikeaan aikaan tehdyllä ilmoituksella. Hän oli tilaisuuden tullen melkoisesti maksanut tätä velkaa takaisin, ja toisin ajoin hän oli sallinut minun esiintyä jokseenkin tuttavallisesti hänen parissaan; emme siis olleet tuntemattomia toisillemme.

Kuitenkin itseluottamukseni sai iskun, kun ovet vihdoin avattiin ja minut vietiin hänen luokseen. Hänen kylmäkiskoinen katseensa tarkasteli minua kuin kuollutta esinettä, ja hänen etelämaalaisten silmiensä teräksinen kiilto nostatti kylmiä väreitä selkäpiissäni.

Miehuus, josta muulloin ylpeilin, lannistui hänet nähdessäni. Tuo mies näytti olevan ilman sydäntä. Hetkisen, hänen seistessään minua katsellen ja ennen kuin hän puhutteli minua, pidin itseäni menneenä miehenä. Hänen silmissään välkähti julma tyytyväisyys, joka varoitti minua ennen kuin hän avasi suutansakaan.

»En olisi nyt voinut saada parempaa saalista, herra de Berault», sanoi hän ilkeästi hymyillen, hiljaa silitellessään kissaa, joka oli hypännyt pöydälle hänen viereensä. »Vanha syntipukki ja erinomainen esimerkki muille varoitukseksi. Ette tosin kaiketikaan jää viimeiseksi. Mutta hyvänä alkuna olette korkeammankin riistan kaappaamiseen.»

»Monseigneur on itse kantanut miekkaa», puhkesin minä sanomaan. Huone tuntui pimenevän ja ilma kylmenevän. En ole milloinkaan elämässäni ollut niin lähellä pelkoa.

»Ette voi olla liian ankara köyhää aatelismiestä kohtaan hänen virheistään.»

»Hän ei saa kovempaa rangaistusta kuin rikaskaan», vastasi hän rauhallisesti ja silitti kissan turkkia. »Siitä voitte olla hyvillänne, herra de Berault. Onko teillä muuta sanottavaa?»

»Olen kerran tehnyt teidän ylhäisyydellenne palveluksen», sanoin epätoivoissani.

»Sen olen maksanut», sanoi hän, »useammin kuin kerran. Mutta sen takia vain otinkin teidät nyt puheilleni.»

»Kuninkaallinen armollisuus…!» huudahdin tarttuen oljenkorteen, jonka hän näytti ojentaneen minulle.

Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman terävyyden ilmeen.

»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa. Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän on se maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista toisillemme, herra de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja ryhtyen keräämään kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä tehtävänsä.»

Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys vielä, ja kaikki olisi myöhäistä!

»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana, »jos teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»

»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan minua kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät — entisyytenne — kaikki. Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»

»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä seison haudan partaalla, monseigneur!»

»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä», sanoi hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden kesken. »Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja ennen kaikkea, älkää koettako pitää minua narrinanne herra de Berault.»

Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt sanaakaan lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen edessään. Hän näytti tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa saivat vähemmän ankaran ilmeen.

»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen tosiseikan mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin tietääkseni sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette viettänyt riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin olette hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt olette joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä vielä», lisäsi hän samassa.

»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin minä.
Se oli äkillinen mieleenjohtuma.

»Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei», jatkoi hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on parempia vakoojia kuin te, herra de Berault.»

»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei koko henkivartiossanne.»

»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.» Kummastuksekseni hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli alas eteensä. »Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.

Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan, ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni, järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina yhtaikaa hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea. En ollut edes itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä Montfauconin ja hirsipuun varjo oli kuvastunut edessäni.

Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän puhui.
Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.

»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan, joka käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että niin on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden — vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu! Tunnetteko Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»

»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille enemmän kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä kaksin verroin vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on Bosostissa Espanjassa muiden karkulaisten seurassa, mutta minä olen kuullut, että hän käy usein tervehtimässä vaimoaan Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä tällä puolella rajaa. Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»

»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos joku sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden tapahtua salaisesti.»

»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa sen, jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen kutsuttavissa avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se mies, ystäväiseni?»

»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de
Berault?»

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä kerran, oliko minulla muuta valittavaa?

»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on eräitä asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne. Ymmärrättehän?»

»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti. Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa loukkaavan kaksintaistelukieltoa. Jos taasen petätte minut » — hän hymyili vielä ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun — »niin saatte tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»

Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!» vastasin rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin, niin menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»

»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»

Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä. »Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa palkkaanne — tässä maailmassa.»

Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja, kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.

Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana, ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa sitä miltä kannalta hyvänsä.

Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa, välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori, hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi minun odottaa.

Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani, ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli minua juron umpimielisesti.

»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset raudikon kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.

Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa ja Englannissa. Suom. ]

»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne — jos teillä on sellainen.»

Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme silmissään.
Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.

»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja ottaen ohjakset.

»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä hevoselleen, ja kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa rehua.»

»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun itsepintaisesti.

» Imprimis — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä, »hevonen talliin!»

Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi raudikon ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja, jonka olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti nähdessäni, että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään huomautusta, ja muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni kunnollisesti sijoitetuksi katokseen, joka näytti olevan jonkun naapurin oma.

Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen tavaramyttyäni kädessään.

»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän näköisenä.
Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.

Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin syrjäistä paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja melkoisen korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten voinut käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä kuin mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta ammottavaa aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai huonosti hoidettu niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien välitse. Ja asukkaat, miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita jokseenkin samaan luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet paremmassa kunnossa kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt missään, enkä uskaltanut tiedustaa, missä se sijaitsi.

Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan, ränstyneeseen tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja ikkunoissa, — savusta ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso puoleksi palanut halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan verran lattiasta. Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan ääressä istui muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt hänen kasvojaan hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja istuuduin odottamaan illallistani.

Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti, mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla. Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti, ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies. Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea, muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.

Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä, että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis, oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.

Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta, joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä miestä, jota tavoittelin.

Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut, mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen, mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias, viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän maanpakoon tuomittu herransa.

He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.

»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista kokonaisen päivän matkalla.»

»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»

Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä, jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin halveksivasti.

»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»

»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän, sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin teidän!»

En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta, ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat, lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.

»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä 'pienokainen'?»

»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin komea — tälle seudulle.»

»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään, sillä hevosen om… niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä, että melkein tyrkkäsi minut ulos.

Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, comprenez bien! Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin aiheesta.

Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja kastanjakimppuja.

Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani. Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja häiritsemättä miettiä asemaani.

Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan — mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.

Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään, niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin, ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta, melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään, mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni — erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.

Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla hyötyä.

Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita; joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta, mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse. Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen, valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni. Koputus uudistui.

»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän. »Mikä nyt? Mikä on hätänä?»

Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä sisälle.

Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen virnistelevät kasvonsa.

»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En huutanut. Menkää maata!»

»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»

»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin. Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»

»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja teillä on hyvää aikaa.»

Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen hihittävän tikkaita alas mennessään.

Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla. Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä. Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua, sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani ja nauroi.

Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään virhettä oli.

Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni, oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää, olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.

Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä? Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta. Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin ulkona tiellä.

Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle — ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine, josta naiset pitävät.

Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.

»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole terveellinen paikka vieraille.»

Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse, ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon isäntää tulemaan luokseen.

Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla, joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä, tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.

Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit, jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana suosittua tyyliä.

Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja vilja-aitta.

Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä viattomimman näköisenä.

Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista — muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn. Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle, ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen, oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.

Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi. Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.

Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin, ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä, lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.

»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»

» Mon Dieu !» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun suvaitsette tuollaista?»

»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»

»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»

»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon hänestä pian kuningas!»

Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias löi nyrkkinsä pöytään.

»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne, herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»

Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia ääniä pilleistä.

Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä, ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»

Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui oman pöytänsä sirpaleiden päälle.

»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt! Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän kaljupäisestä kardinaalistanne!»

»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»

»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa.
»Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä…»

Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.

» Voilà !» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle, käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja aloin rynnistellä hänen kanssaan.

Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt, mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.

Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi rauhanrikkojaksi.

Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi, olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.

Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen, ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki, ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista, lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja sitten seurasin häntä.

Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä, mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.

Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun, kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin, potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:

» A moi! A moi! » Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan:

»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle. Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»

»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta huolimatta se tuntui naisen ääneltä.

»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa.
Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle.
Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä.
Viimein näin täältä valoa.»

Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin ja hätkähdin taaksepäin.

Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti päätänsä oudon jäykässä asennossa.

Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen, poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan vain yksi ilme: jäykkä irvistys.

Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:

»Etkö häpeä, Clon! Väisty… väisty syrjään kuuletko! Pelkään, monsieur, että olette haavoittunut?»

Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä, huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla; kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento, nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.

Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.

»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä. »Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta olette epäilemättä ollut varomaton.»

»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain kattoa pääni päälle yöksi.»

»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur, olemme itse ilman kotia.»;

Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen, sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan. Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään. Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa. Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa korvissani.

Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.

»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen, »mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta. Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan levottomuus… niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.

Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.

Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja työnsi oven rajusti auki.

Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.

»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös kostealta. Eikö teillä ole muuta?»

Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti itsepintaisesti päätänsä.

»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole kieltä, monsieur.»

»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»

»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin nopeasti, jotakin sanoakseni.

»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.»
Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.

Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä, vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua. Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen, rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa. Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.

Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.

Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan. Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta, uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut liikoja silmistäni.

Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan, mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.

Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä, vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.

Hän punastui, »Se tapahtui epähuomiossa», änkytti hän. »Clon on tottunut sulkemaan kaikki ovet, ja hän teki sen mietteissään, unohtaen ketään olevan…»

»Vai niin? Mutta luullakseni ei tämä hajamielisyys olisi madame de
Cocheforêtin mieleen, jos hän kuulisi siitä puhuttavan?»

»… mainitsisi sitä, ystäväiseni?» vastasin ja katsoin häneen merkitsevästi, noustessani makuulta. »En. Mutta niin ei saa toistamiseen sattua.»

Huomasin, ettei tämä mies ollut Clonin kaltainen. Hänellä oli aatelispalvelijan vaisto, ja kun hän ei ollut enää pimeän ja pelon vallassa, häpesi hän käytöstään. Auttaessaan pukuni järjestämisessä hän katseli huonetta tyytymättömästi ja sanoi, että parhaista huoneista oli huonekalut lähetetty pois.

»Herra de Cocheforêt on ulkomailla, luullakseni?» sanoin hänen pukiessaan ylleni.

»Ja sinne hän kai jääkin», vastasi mies huolettomasti ja olkapäitään kohauttaen. »Monsieur on epäilemättä kuullut, että hänellä on huolia. Sillaikaa on talo synkkänä, ja monsieurin täytyy suoda paljon anteeksi, jos viipyy täällä. Madame elää sulkeutuneena, tiet ovat huonossa kunnossa, ja vieraita käy harvoin.»

Louis nyökkäsi. »Se on totta», sanoi hän teeskentelemättömästi. Minä huomasin, ettei hän laisinkaan kerskunut omasta puolestaan, ja tein sen johtopäätöksen, että hän oli uskollinen palvelija, ja sellaisista minä pidän. Tein hänelle muutamia varovaisia kysymyksiä ja sain tietää, että hän, Clon ja muuan vanhempi mies, joka asui tallin ylisillä, olivat ainoina miehisinä palvelijoina jäljellä suuresta henkilökunnasta. Madame, hänen kälynsä ja kolme palvelijatarta olivat linnan naisväestönä.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain asuni kuntoon, niin että kello varmaan jo läheni kymmentä, kun läksin pienestä ikävästä huoneestani. Tapasin Louisin odottamassa, ja hän sanoi minulle, että madame de Cocheforêt ja mademoiselle olivat ruusutarhassa ja halusivat tavata minua. Minä nyökkäsin, ja hän osoitti minulle tietä useiden hämärien käytävien läpi saliin, jonka avoimesta ovesta auringonsäteet iloisesti tulvivat sisään yli lattian. Minä menin ulos aamuilman virkistämänä ja elpyneenä äkillisestä siirtymisestäni miellyttävämpään ympäristöön.

Molemmat naiset kävelivät edestakaisin leveällä tiellä, joka jakoi puutarhan keskeltä kahtia. Rikkaruoho rehoitti maassa jalkaini alla, tietä reunustavat ruusupensaat pistivät siellä täällä oksansa vallattomasti vapauteen, taustana oleva tumma punakataja-pensasaita oli täynnä liikanaisia vesoja, ja näytti suuresti kaipaavan oksimista. Mutta silloin en nähnyt mitään tästä kaikesta. Molempien naisten sulous, jalo kasvojen ilme ja ylväs ryhti, kun he tulivat verkalleen minua vastaan — he olivat näissä kohden yhtäläiset, niin erilaisia kuin muutoin olivatkin — eivät suoneet minulle ollenkaan aikaa panna merkille pikku seikkoja.

Mademoiselle oli melkein päätänsä lyhyempi kuin hänen kälynsä ja näytti linnan kookkaan valtiattaren rinnalla lapselta; muuten hänellä oli hyvin kauniit kasvot ja raikas ihonväri. Lähestyessään hän tarkkasi minua surullisen näköisenä, kun taas madamen huulilla oli vakava hymy.

»Tämä on sisareni», sanoi madame de Cocheforêt alentuvasti.
»Suvaitsetteko sanoa minulle nimenne, monsieur?»

»Olen herra de Barthe, aatelismies Normandiesta», vastasin viivyttelemättä. Noudattaen äkillistä mielijohdetta ilmoitin äitini nimen, sillä omani olisi voinut olla tunnettu.

Madamen kasvot saivat miettivän ilmeen. »Sitä nimeä minä en varmastikaan tunne», sanoi hän ajatuksissaan. Hän epäilemättä muistutteli mieleensä kaikkia nimiä, joista oli miehensä vehkeilyissä tullut kuulleeksi.

»Se on ikävää minulle, madame», sanoin nöyrästi. »Joka tapauksessa aion torua teitä», jatkoi hän ja silmäili minua yhä hieman terävästi. »Minua ilahduttaa, ettei seikkailustanne ole johtunut teille mitään kovia seurauksia — muille siitä ehkä on tullut. Ja sitä olisi teidän pitänyt muistaa, hyvä herra.»

»En tarkoita sitä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, että me olemme epäsuosiossa, että hallitus jo katselee meitä kieroon ja että vähäpätöinenkin aihe voisi saada heidät miehittämään kylän ja kukaties ottamaan meiltä senkin vähän, mitä meille sodan jälkeen on jäänyt. Teidän olisi pitänyt tietää tämä ja ottaa se huomioon», jatkoi hän. »Nyt sitävastoin — en sano, että te olette kerskuri, herra de Barthe. Mutta tässä tapauksessa tunnutte esiintyneen sellaisena.»

»Ajattelemattomuus tuottaa paljon pahaa», vastasi hän hymyillen. »Olen nyt sanonut mitä ajattelen, ja me luotamme siilien, että te olette varovaisempi niin kauan kuin viivytte luonamme. Emme muuten tiedä, monsieur», pitkitti hän ystävällisesti ja kohotti kätensä estääkseen minua mitään sanomasta, »miksi olette täällä tai mitä suunnitelmia teillä on. Emmekä tahdokaan mitään tietää. Se riittää, että te olette puoluelaisiamme. Kotimme on teidän, niin kauan kuin haluatte sitä hyväksenne käyttää. Ja me voimme palvella teitä jollakin tavoin, niin teemme sen mielellämme.»

»Madame!» huudahdin, mutta vaikenin enkä voinut sanoa enempää. Käännyin pois ja olin olevinani kiitollisuuden järkyttämä.

»En tapaa sanoja… kiittääkseni teitä!» mutisin sitten. »Olen hiukan huonovointinen tänään… minä… anteeksi.»

»Me jätämme teidät hetkeksi», sanoi mademoiselle de Cocheforêt ystävällisen osaaottavasti. »Ilma virkistää teitä. Louis kyllä kutsuu teidät, kun käymme päivällispöytään, herra de Barthe. Tule Elise!»

Kumarsin syvään, kätkeäkseni kasvoni, ja he taivuttivat viehkeästi päätänsä, lähemmin katselematta minua, kun astuivat ohitseni taloon päin. Katselin noiden viehättävien vaaleapukuisten olentojen jälkeen, kunnes he hävisivät ovesta sisälle, ja sitten menin rauhalliseen soppeen, missä pensaat kasvoivat korkeimpina ja punakataja-aita levitti varjojaan, ja jäin sinne miettimään.

Voi, hyvä Jumala, ne olivat kummallisia ajatuksia. Jos tammi voi ajatella sillä hetkellä, kuu myrsky kiskaisee sen juuriltaan, tai pahkurainen orjantappurapensas, kun maanvieremä sinkoaa sen alas rinteeltään, on niillä kenties sellaisia mietteitä. Tuijotin lehviin, kuihtuvin kukkasiin, pensasaidan pimentoihin, tuijotin koneellisesti, velttona ihmetellen. Missä tarkoituksessa olinkaan täällä? Mikä olikaan se tehtävä, jota olin tänne tullut suorittamaan? Ja ennen kaikkea — hyvä Jumala, kuinka voisin siten käyttäytyä näitä avuttomia naisia vastaan, jotka uskoivat minua, luottivat minuun, avasivat kotinsa minulle? Clon ei ollut säikyttänyt minua eikä vihamielisen kylän autius eikä koko seudun yksinäisyys, missä pelätty kardinaali tuntui olevan pelkkä nimi, missä kuninkaan käskyt kulkivat hitaasti ja kaikkialla muualla tukahdutettu kapina kyti vielä tuhan alla. Mutta madamen puhdas luottamus ja nuoremman naisen lempeys — kuinka voisin asettua niitä vastaan?

Silloin kirosin kardinaalia ja olisin suonut, ettei hän milloinkaan olisi lähtenyt Luchonista. Kirosin sitä typerää englantilaista, joka oli tuottanut minulle tämän kohtalon, kirosin menneiden vuosien ylellisyyttä tai puutteita, Marais-korttelia ja Zatonin majataloa, jossa olin elänyt kuin sika, ja…

Joku kosketti käsivarttani. Käännyin katsomaan. Se oli Clon. Kuinka hän oli tullut niin hiljaa, kuinka kauan hän oli seisonut takanani, sitä en voinut arvata. Mutta hänen silmänsä kiiluvat uhkamielisinä syvissä kuopissaan, ja hän nauroi lihattomilla huulillaan, ja minä vihasin häntä. Päivänvalossa hän muistutti vielä enemmän pääkalloa. Luulin lukevani hänen kasvoistaan, että hän tunsi salaisuuteni, ja jouduin raivoihini hänet nähdessäni.

»Mitä nyt?» ärjäisin kiroten. »Älkää koskeko minuun kuolleenkourallanne!» Hän kumarsi pilkallisen kohteliaasti ja osoitti linnaa kohti.

»Onko pöytä katettu?» kysyin kärsimättömästi ja nielin suuttumukseni.
»Sitäkö tarkoitatte, ihminen?»

Hän vetäytyi takaisin, ja minä astelin auringon hohtaessa ja kukkien tuoksuessa eteenpäin pitkin ruohottuneita teitä sille ovelle, josta olin tullut ulos. Kävelin joutuisasti, mutta hänen varjonsa pysyi vieressäni ja hääti pois ne kummalliset ajatukset, joihin olin antautunut. Hitaasti, mutta varmasti muuttui mielialani aivan toiseksi. Oikeastaan tämä oli vain pieni ja mitätön paikka, ja ne ihmiset, jotka elivät täällä. Minä kohautin olkapäitäni. Ranska, valta, huvi, elämä, kaikki, mikä oli voittamisen ja omistuksen arvoista, oli tuolla suuressa kaupungissa. Poikamainen haaveksija saattoi syöksyä turmioon täällä kuvitelman takia, mutta ei ikinä maailmanmies. Kun astuin huoneeseen, jossa molemmat naiset odottivat minua, olin jo taas melkein kaltaiseni. Ja sattumalta lausuttu sana täydensi nyt muutoksen.

»Clon kykeni siis saamaan tarkoituksensa tajutuksi?» virkkoi nuorempi nainen ystävällisesti, kun asetuin paikalleni..

»Kyllä, mademoiselle», vastasin. Huomasin heidän hymyilevän toisilleen ja jatkoin: »Hän on outo ilmiö. Minua ihmetyttää, että voitte sietää häntä läheisyydessänne.»

»Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa ei mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa kavallukseen, on niin kauheata.»

»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä on.
Pelkään, että te… olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»

»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni.
»Olen ihan terve. Se oli… vanha haava, joka minua toisinaan vaivaa.»

Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen ilmestyminen puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti paatumistani ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni — minkä kenties olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa oli, joka erotti minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me voisimme pitkää aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me olimme toisistamme mielipiteittemme, kokemustemme ja tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun mielessäni tein tai kuvittelin tekeväni pilaa heidän korkealentoisista tunteistaan, en vähemmin nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt minut hetkeksikään uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin kääntyä — kääntyä ja panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten arkailujen, yksinäisen hetken kuvittelujen tähden.

Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin yli kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa uneliaina ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä minulle hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin taas uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat puolittain nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat kohtaukset, Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi paljoa enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus enempää kuin rauha ja turvallisuus.

Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle, mikä juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä, jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys, jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen puute, mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni välillä, niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival, joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä, joiden tähden olin tänne tullut.

Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä rikkoi lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan havaitsin heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa puolikovaa ja kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän lähellään katseet maahan luotuina ja tyrmistynein kasvoin.

Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen; madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään. Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.

Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli madamekin sisälle ja hävisi.

Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni häirinnyt ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin tunsin mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin päältäpäin näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.

Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että herra de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja surua; siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää. Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli odottamatta tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.

Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.

Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa alhaisuuttani, mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen tunteen. Päätin nyt lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään tekeillä. Olin kerran käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu vastaan puolittain jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla oli pääsy ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei voinut näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.

Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi orava ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika röhki ja penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen, enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin keksimättä minua.

Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän eteni niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän tuon tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan lehväkimpun. Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli epäluuloisesti ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse näkymättömiin; ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan askarrukseensa, köyristäysi jos mahdollista vielä syvempään kuin ennen ja tarkasteli maata mitä tyystimmin.

Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä. Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain, että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea aseman jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia, niin ei minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut takaisin, saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä. Sitäpaitsi tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin joudutti askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani hänen toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein suoristausin selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.

En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä tapasin madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän katsahti kiihkeästi minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa suuresti erehtynyt, ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut jotakuta muuta tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti nolostuksensa ja otti minut vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta hän kääntyi useankin kerran taloon päin meidän puhellessamme ja tuntui koko ajan olevan rauhaton ja varuillaan. Niinpä en kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle ja hän heti jätti minut mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain yhä varmemmaksi siitä, että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä se oli ja koskiko se ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut sanoa. Mutta jotakin merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä uteliaammaksi, mitä kauemmin seisoin yksinäni.

»Niin oli», vastasi hän. Hän puhui hajamieliseen tapaan eikä katsonut minuun.

»Eikö hän… eikö hän ole hiukan höperö?» kysyin edelleen. Tahdoin houkutella hänet puhumaan ja unohtamaan itsensä.

»Te ette pidä hänestä?» sanoi hän hiukan uhkamielisesti »Olen huomannut sen, monsieur.»

»Hän on vähemmän luottavainen kuin me», selitti madame yksinkertaisesti. »Ja sehän on aivan luonnollista. Hän on nähnyt enemmän maailmaa.»

Tämä sai minut hetkeksi vaikenemaan, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä.

»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin hetken vaitiolon jälkeen.

Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.

»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?» huomautin.

»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte sen, en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on usein levoton jonkun tähden, josta me pidämme.»

Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla, ja onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas, niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma, että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan tapaan kuin mahdollista.

»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti hän hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.

»Olette kai myös kuullut, että hän… että hän toisinaan tulee yli rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen. »Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»

Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena, minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin kohteliaisuuteen.

»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen, »kun hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon, madame.»

Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti ajatellessaan puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei puhunut enempää, mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran. Sitten hän nousi.

»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä lähden sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan hän ei tule illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän pitänee suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»

Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista kehnoa uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi kuin ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon saaliin.

Nom de Dieu! Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken tämän? Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut sellaisella menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti hyväkseen. Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle, jonka olin ottanut suorittaakseni.

Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan herra de Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän todella oli täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton paluunsa ollut taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan salaisuutena? Kenen jälkiä Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä madamen levottomuuteen? Pian voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja kun naiset eivät näyttäytyneet illallispöydässä, oli minulla hyvä tilaisuus antaa aivojeni askarrella, ja tunnin kuluessa ehdin ajatella monen monituisia ratkaisuja salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei oikein sopinut, mikään ei selittänyt asiaa uskottavasti.

Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa — minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin. Epäröitsin hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja kääntyi tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen käytöksessään; mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen taakse hän meni polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon itäpuolelle ja tuli siten uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui käytävää ylöspäin, meni sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään talon ympäri kertaakaan seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta! Myönnän olleeni kovin ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin lähtenyt, ja huomasin päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen. Olin varma siitä, ettei hän ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yhtä varma olin siitä, ettei hän ollut havainnut minun seuranneen häntä. Minkätähden hän oli sitten tehnyt tämän kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia jälkeen pimeän tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan kuin odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen tunnin pitempään kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein hyvin. Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän kuin olisin luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin mietteisiini.

Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat hiljaisuudessa; silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi olla yhden tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni torkahdin.

Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.

Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa tieltä. Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen kiusaukseen nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut nähdä ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt siinä tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne olivat madame ja portinvartija.

He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten madame sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Madame erosi hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen mennessä ruohikon yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.

Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä, jota minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä enemmän. Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja kuohutti mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin innokas suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan korvani ja poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän reunaan ja astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä varovammin eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja nyt seisahduin ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de Cocheforêt ilmestyisi tiheiköstä.

Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan. Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka oli raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään. Tämä kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin puolin tietä.

Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän matkaa käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin, nähdäkseni minne hän oli mennyt.

Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja kirosin metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua alkoi suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti ulottuvan Espanjaan asti!

Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni. Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei! Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin, pensasseinämien milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin loistellessa aina sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat tai orapihlajat, marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta aina korkeina, jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä käytävää näin madamen samoavan eteenpäin tasaisin askelin, ainoana liikkuvana olentona, mitä oli näkyvissä. Ihmettelin, pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin perässä — mutta ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut toiselle vähän kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.

Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame oikealle, toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan loppua. Pari kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain löytää takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän harvoin katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä, jota pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun kiertokasvin hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä näytti iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka silmänräpäykseksi hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta olennolta. Minä laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut itseäni kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei samonnut enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen kaatuneelle puunrungolle tien viereen.

Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean peninkulman päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja hehkua. Vihdoin, minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi vaellustaan verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes hän oli hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin hänen jälkeensä, ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin kasvoista kasvoihin häntä vastassa.

Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut, pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.

»Vakooja!» huusi hän. »Koira! Te — aatelismies! Voi, hyvä Jumala! Jos te olette yksi meistä — jos te ette todellakaan kuulu la canailleen , niin saamme vielä kalliisti maksaa tästä! Saamme katkerasti sovittaa sen vastedes. Minä en uskonut», jatkoi hän, ja joka tavu sattui kuin ruoskan sivallus, »että maailmassa oli mitään niin kunnotonta kuin te!»

Minä sopersin jotakin — en tiedä mitä. Hänen sanansa polttivat sydäntäni. Jos hän olisi ollut mies, niin hän olisi pian maannut kuolleena jaloissani.

»Luulitte harhaannuttaneenne minut eilen», pitkitti hän matalalla äänellä, mutta lieventämättä sitä ylenkatsetta ja suuttumusta, joka vapisutti hänen huuliaan ja teki hänen äänensä niin hehkuvan teräväksi. »Te vehkeilijä! Te kavala teeskentelijä! Luulitte, että oli niin helppo pettää naista — nyt olette itse tullut petetyksi. Jumala suokoon, että teillä olisi kylliksi hävyntuntoa, voidaksenne kärsiä!» jatkoi hän armottomasti. »Puhuitte Clonista, mutta teihin verraten on Clon maailman puhtain ja kunniallisin ihminen.»

»Madame», sanoin käheästi ja samalla tunsin kasvojeni käyneen tuhkanharmaiksi, »ymmärtäkäämme toisiamme oikein…»

»Jumala varjelkoon siitä!» huudahti hän heti. »Niin en tahdo itseäni tahria!»

»Hyi, madame», sanoin vapisevalla äänellä. »Mutta te olette nainen. Tuo olisi maksanut miehelle hänen henkensä.»

»Olette oikeassa», vastasi hän, »minä en ole mies, ja että te olette, siitä saatte kiittää Jumalaa. Mutta minä en ole myöskään 'madame'. Madame de Cocheforêt on viettänyt tämän ehtoopäivän — teidän poissaolonne ja typeryytenne ansiosta — miehensä parissa. Niin, toivon, että se viiltää sydäntänne!» jatkoi hän ja puri raivoissaan valkoiset hampaansa yhteen. »Toivon, että se vihloo teitä! Olette vakoillut ja ollut halpamainen ja samalla toimittanut asianne huonosti, monsieur Tomppeli — onnittelen teitä!»

»Te ette olekaan madame de Cocheforêt?» huudahdin kesken häpeilyni ja raivoni kivettyneenä tästä tiedosta.

»En, monsieur», vastasi hän kiivaasti. »Sitä en ole. Ja suokaa minun huomauttaa — sillä meille ei valehteleminen ole yhtä helppoa kuin teille — että minä en ole milloinkaan sanonut olevani madame. Te itse erehdyitte niin perinpohjin, että meidän ei tarvinnut johtaa teitä harhaan.»

»Madame… niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja markiisin sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että tuttavuutemme on lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen, herraseni. Kun vielä tapaamme — jos koskaan tapaamme, mistä Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin silmin, »ette rohkene puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien ruoskia teidät. Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla enää ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan ei saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn siitä. Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne luo, suomittu kylänrakki… vakooja, kehno raukka!»

Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin minä olisin saavuttanut voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen. Jos hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja antanut hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä, pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna ja voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut teräväjärkisyytensä minun oveluuttani vastaan, naisellisen tahdonvoimansa minun kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt voitolle. Ja miten hän olikaan nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani haudoin kaikkea tätä ja myöskin aloin oivaltaa etäisempiäkin seurauksia sekä kuinka täydellisesti hänen menettelytapansa oli tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni kehittymisen mihinkään suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.

Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen yrityksen jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön edessä, olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä häpeällinen rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani vangitsi raivoni, oli vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin pimeässä ja nousin noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin vaatteeni, joita jo oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin. Lopulta, kun jo olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun täytyi viettää yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin kulkuni niitä kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman minuutin kuluttua olin kylän raitilla.

Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta, mutta ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään, monsieur!»

Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan. Sitten hän vilkaisi minuun olkansa yli.

»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden ääreen ja nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.

»Niin tein», vastasi hän nyökäten. »Illallisenne on juuri valmis.
Ajattelin teidän saapuvan näihin aikoihin.»

»Onko mademoiselle de Cocheforêt sanonut teille», kysyin välinpitämättömäksi tekeytyen, »missä olin?»

Hän oli siis kertonut tuolle miehelle, minne hän oli minut jättänyt ja miten hän oli minut pettänyt! Hän oli tehnyt minut koko kylän naurunaiheeksi! Raivoni leimahti uudestaan sitä ajatellessani, ja nähdessäni miehen ilkkuvat kasvot kohotin nyrkkini.

Mutta hän luki uhkauksen silmistäni ja ponnahti vikkelästi jaloilleen, muristen ja käsi veitsen päätä tapaillen.

»Älkää tehkö sitä toistamiseen, monsieur!» huusi hän rumalla murteellaan. »Minulla on vielä haava päässäni. Nostakaa kätenne kerran vielä, niin minä viillän teidät kuin tapetun sian!»

»Istuutukaa, pölkkypää», sanoin minä. »Ei ole aikomuksenani tehdä teille mitään pahaa. Missä on vaimonne?»

Hän nousi vastahakoisesti, haki lautasen ja kaatoi siihen kaalisoppaa. Sitten hän meni kaapille ja otti sieltä ruisleivän ja tuopin viiniä, vieden ne pöytään.

»Ei, kuulkaas nyt, hyvä herra!» mutisi hän kiukkuisesti. »Saatte olla tyytyväinen! Minulla on omat epäluuloni. Ja jollei armollinen neiti olisi antanut käskyä, iskisin puukon nahkaanne tänä iltana. Saisitte maata ulkona ettekä täällä sisällä, ja minä luulen, ettei kukaan surisi teitä. Mutta tämän nyt saatte pitää hyvänänne. Pitäkää suunne kiinni, ja kun huomenna käännätte selkänne Coeheforêtille, niin menkää kerrassaan älkääkä ikinä palatko.»

»Tyhmyyksiä!» sanoin, mutta myönnän olleeni hiukan tyrmistyksissäni.
»Uhkaukset eivät merkitse mitään, niistä huolimatta voi elää kauan.»

Sitten hän oikaisi vartensa suoraksi, nyökkäsi ja meni takaisin tulen ääreen; minä kohautin olkapäitäni, aloin syödä ja olin unohtavinani hänen läsnäolonsa. Liedellä paloivat halot synkästi eivätkä valaisseet ollenkaan. Viheliäinen öljylamppu, joka levitti aaveellisia varjoja yli huoneen, teki pimeyden vain vielä tuntuvammaksi. Matalakattoinen pirtti, jonka permanto oli tiiviiksi tallattua multaa ja jossa oli likaisia vaatekappaleita viskeltyinä hujan hajan, löyhkäsi valkosipulille ja pilaantuneelle, huonolle ruualle. Ajattelin Cocheforêtin linnan valoisaa salia, hauskasti katettua pöytää, sen rauhallisuutta ja tuoksuvia ruukkukasveja; ja vaikka olin liian vanha soturi menettääkseni ruokahaluni pesemättömän lusikan takia, tunsin kuitenkin muutoksen ja panin sen mademoisellen tiliin.

Isäntä katseli minua salavihkaa lieden äärestä, arvasi ajatukseni ja nauraa virnisteli itsekseen.

»Hieno ruoka, hieno käytös!» jupisi hän halveksivasti. »Pane mieronkiertäjä hevosen selkään, niin hän ratsastaa — takaisin kapakkaan!»

Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin, tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti sen, avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen. Ovesta tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän huoneen yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle lyödäkseni sen kiinni.

Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä astioita ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin hiukan, kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja vielä enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.

Hän istui multapermannolla kynttilänpätkä edessään, ja molemmin puolin oli ladottu korkeaksi kasaksi kaikenlaista kamaa. Näkyviini osuessaan hän erotteli ja nosteli toisesta; läjästä toiseen kaikenlaisia likaisia, inhoittavia roskia, puisteli ja tarkasteli jok'ainoaa rippua erikseen ennen kuin laski sen kädestään, otti pinosta toisen ja menetteli sen kanssa samaten, tehden kaikki niin tarkalleen ja varovasti, näköjään niin kärsivällisen väsymättömänä, että jäin siihen seisomaan ihan kummissani. Toisia esineitä — ryysyjä — hän piteli valoa vasten, toisia puristeli sormiensa välissä, toisia taasen repi pieniksi palasiksi. Ja koko ajan seisoi hänen miehensä innokkaasti katsellen, lautanen yhä kädessään, niinkuin olisi emännän omituinen homma suuresti kiinnittänyt hänen mieltänsä.

Minäkin seisoin katselijana, ehkä puoli minuuttia; sitten osui mies vilkaisemaan ovelle, ja hänen silmänsä kohtasivat minun katseeni. Hän hätkähti, mutisi jotakin vaimolleen, ja nopeana kuin ajatus hän potkaisi kynttilän kumoon, niin että komero tuli pilkkosen pimeäksi. Minä noiduin hävytöntä lurjusta ja menin nauraen takaisin tulen ääreen. Tuossa tuokiossa hän säntäsi perässäni, kasvot raivosta tulipunaisina.

» Ventre-saint-gris !» kirosi hän ja tunkeusi ihan lähelle minua. »Enkö minä ole isäntä omassa talossani?»

»Kyllä minun puolestani», vastasin kylmäkiskoisesti, olkapäitäni kohauttaen. »Ja jos vaimoanne miellyttää penkoa roskia ja ryysyjä tähän aikaan illasta, niin se on oma asianne.»

Minä olin oikeastaan hyvinkin kiukuissani, mutta kun en olisi mitään hyötynyt riitelemisestä tuon roikaleen kanssa käskin hänen aivan lyhyesti pitää huolta tehtävistään.

»Valtiattarenne on antanut teille määräyksiä», sanoin halveksivasti.
»Totelkaa niitä.»

»Olette oikeassa», vastasi hän yrmeästi. »Samapa tuo, koska teidän on lähdettävä täältä kello kuuden aikaan aamulla. Ne ovat lähettäneet tänne hevosenne, ja tavaranne ovat ylisillä.»

»Siinä tapauksessa menen sinne», vastasin. »En ollenkaan kärky seuraanne. Antakaa minulle kynttilä.»

Hän totteli vastahakoisesti, ja hyvillä mielin käänsin hänelle selkäni. Mutta ylös tikkaita kiivetessäni en voinut olla kummastelematta, mitä hänen vaimonsa puuhasikaan, koska mies niin vimmastui siitä, että olin joutunut näkijäksi. Isäntä ei ollut vieläkään ehtinyt oikein tyyntyä. Hän syyti haukkumasanoja perääni, ja kun hän ei minun poistuttuani voinut muulla tavoin purkaa kiukkuaan, huusi hän minulle katon läpi, että minun tuli olla valmiina kello kuusi, ja muita häpeämättömyyksiä, joista ei tullut loppua ennen kuin hän oli huutanut itsensä väsyksiin.

Nähdessäni tavarani, jotka muutama tunti sitten olin jättänyt linnaan, nyt hajalleen heitettyinä ullakkokammion lattialle, oli suuttumukseni herätä uudelleen. Mutta toisaalta olin näännyksiin asti väsynyt. Illan nöyryytykset ja vastukset olivat minut niin masentaneet, että pari sadatusta mutistuani aloin sulloa satulareppujani kuntoon. Kostaa kyllä tahdoin, mutta miten ja milloin, sen suunnitelman päätin jättää aamuun. Nyt en jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi jälkeen kello kuuden, ja korkeintaan kaipasin, että minulla olisi ollut tilkka armagnacia, jonka olin tuhlannut mokomillekin rihkamakauppiaille alhaalla keittiössä. Se olisi nyt tehnyt minulle hyvää.

Olin vaivaloisesti saanut ensimmäisen satulalaukun täytetyksi ja sullonut melkein valmiiksi toisenkin, kun löysin jotakin, mikä riehaannutti minut kuin pahanhengen villitsemäksi — sen pienen vaaleankeltaisen maustekotelon nimittäin, jonka mademoiselle oli pudottanut ensimmäisenä yönä nähdessäni hänet majatalon ulkopuolella ja jonka olin silloin ottanut talteen. Sen koommin en ollut sitä nähnyt ja olin melkein unohtanutkin sen. Kun nyt taivutin laskoksille toisia liivejäni, joita silloin olin käyttänyt, putosi se taskusta.

Sen näkeminen muistutti mieleeni kaikki: tuon yön, mademoisellen kasvot lyhdyn valossa, omat kavalat suunnitelmani ja niiden lopun, ja lapsellisen raivokohtauksen valtaamana — kauan tukahdutettu suuttumukseni siinä purkautui — otin maustekotelon lattialta, revin sen ja heitin palaset pois. Hienoa, hyvältä tuoksuvaa jauhetta pölysi pilvenä ympärilläni, ja samalla kertaa putosi joitakin tukevampia siruja helähdellen lattiapalkeille. Kumarruin katsomaan, mitä ne olivat — kenties jo kaduin äkkipikaisuuttani — mutta ensimmältä en voinut nähdä mitään. Lattia oli likainen ja vastenmielinen ja valaistus huono.

Mutta toisinaan on ihminen itsepintainen pikkuseikoissa; niinpä siirsin kynttilänpätkän lähemmäksi. Silloin huomasin valopilkun, jotakin säihkyvää, mikä silmänräpäykseksi välähti lian ja roskain seasta lattialla. Seuraavassa hetkessä se oli poissa, mutta olinhan kuitenkin nähnyt sen. Jännitin katsettani ja siirsin kynttilää, ja nyt kimmelsi taas, tällä kertaa toisesta paikasta. Hyvin kummastuneena laskeuduin polvilleni, ja pian löysin pienen kristallisirun. Aivan sen vieressä oli toinen… ja tuolla vielä yksi… kaikki olivat jotensakin herneen kokoisia. Minä korjasin kaikki kolme ja nousin pystyyn, pidellen kynttilää toisessa ja kristalleja toisessa kädessäni.

Ne olivat timantteja! Kallisarvoisia timantteja! Sen käsitin heti. Kun liikutin kynttilänpätkää edestakaisin niiden ylitse ja näin tulen kipinöivän ja välähtelevän niiden sisässä, tiesin piteleväni aarretta, jolla olisin voinut ostaa tämän rappeutuneen majatalon ja sen sisällön kymmeneen kertaan! Ne olivat timantteja! Jalokiviä, niin kauniita ja niin harvinaisen puhtaita — sen verran osasin arvostella jalokiviä — että käteni vapisivat, otsani kävi kuumaksi ja sydämeni tykki voimakkaasti. Hetkiseksi luulin näkeväni unta tai mielikuvitukseni kujeilevan minulle; suljin silmäni ja avasin ne vasta tovin kuluttua. Mutta niin tehtyäni ne olivat yhä siinä, kovina, todellisina, särmikkäiksi hiottuina. Vihdoinkin varmistuneena, puolittain iloissani ja puolittain pelästyksissäni, puristin ne kouraani, hiivin varpaillani ullakon laskuluukulle, nostin satulani sitä vasten, asetin satulareput eteen ja levitin viittani koko röykkiön yli, sydämeni rajusti jyskyttäessä kaiken aikaa.

Sitten hiivin takaisin, otin kynttilän ja aloin etsiä lattialta, kärsivällisesti, tuuma tuumalta, paljain jaloin, sillä vähäisinkin hisahdus sai minut vapisemaan ryömiessäni edestakaisin kitisevillä palkeilla. Koskaan ei ole mikään vaaniminen onnistunut paremmin. Maustekotelon palasista löysin kuusi pienempää timanttia ja pari rubiinia. Kahdeksan isoa timanttia löysin lattialta. Kaikkein isoin ja viimeiseksi löytynyt oli lentänyt kauas seinän vierelle perimmäiseen loukkoon. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin löysin sen, ja sitten konttasin vielä tunnin ympäri lattiaa, pitkittäen etsiskelyäni. Lopulta varmana siitä, että olin kaikki löytänyt, heittäysin satulani päälle laskuluukulle istumaan ja satulalaukusta ottamani vahakynttilän viimeisessä lepattavassa valossa istuin ihailemassa aarrettani, jollaisen olisi voinut kuvitella Golkondan satumaasta saaduksi.

Valon sammuminen lopetti ihasteluni. Kun istuin pimeässä pidellen noita kalliita kiviä, oli ensimmäisenä ajatuksenani, miten voisin säilyttää niitä turvallisesti; aluksi kätkin ne saappaani sisustuksen väliin. Toisena ajatuksenani oli kysymys, kuinka ne olivat joutuneet hyvälle tuoksuvaan jauheeseen mademoiselle de Cocheforêtin maustekoteloon.

Minuutin mietintä johti minut hyvin lähelle arvoituksen ratkaisua ja valaisi samalla monta hämärää seikkaa. Mitä Clon oli etsinyt polulta linnan ja kylän väliltä, mitä majatalon emäntä oli hakenut rikkojen seasta, sen tiesin nyt — maustekoteloa luonnollisesti. Tiesinpä myöskin, mikä oli aiheuttanut sen äkillisen levottomuuden, joka oli herättänyt huomiotani linnassa — tämän maustekotelon menetys.

Siinä seisoin hiljaa hetkisen. Mutta aste asteelta selkeni minulle kaikki kuin päivä. Mieleeni välähti, kuinka jalokivet olivat joutuneet maustekoteloon; minulle selvisi, että mademoiselle ei ollut niitä kadottanut, vaan herra de Cocheforét. Viimeiseksi arvaamani seikka tuntui minusta niin tärkeältä, että aloin äänettömänä kävellä edestakaisin huoneessa, sillä nyt olin niin kiihdyksissäni, etten voinut pysyä alallani.

Mutta laskelmani eivät pysähtyneet siihen. Pian arvasin, että siinä olivat perhejalokivet, talon viimeinen aarre, ja että herra de Cocheforêt, nähdessäni hänet majatalon luona, oli matkalla viemään niitä pois maasta, joko estääkseen hallitusta ottamasta niitä takavarikkoon tai hankkiakseen rahoja niiden myynnillä — rahoja, jotka käytettäisiin johonkin viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Pariin kolmeen päivään Cocheforêtista lähdettyään hän ei ollut huomannut niiden häviämistä, sillä vuoriteitten vaarat olivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan. Sitten hän oli kaivannut kallisarvoista maustekoteloa ja heti kääntynyt samaa tietä takaisin.

Mitä enemmän ajattelin eri asianhaaroja, sitä varmemmaksi pääsin siitä, että olin tavannut oikean ratkaisun, ja koko yön valvoin pimeässä pohtien, mitä minun piti tehdä. Jalokiviä ei voinut irrallisina ollen milloinkaan tuntea; kukaan ei voinut vaatia niitä. Se tapa, kuinka ne olivat minun käsiini joutuneet, ei voinut milloinkaan tulla ilmi. Ne olivat minun… minun… minä saatoin menetellä niiden kanssa miten tahdoin. Viisitoistatuhatta kultarahaa, kenties kaksikymmentätuhatta, ja minun piti matkustaa kello kuudelta aamulla, tahdoin tai en! Voisin matkustaa Espanjaan, jalokivet taskussani. Mikä estäisi?

Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa? Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena Cocheforêtin pyydystykseen, tai… ja viiden aikaan aamulla, istuessani kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se suunnitelma, jonka panin täytäntöön.

Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja kumpi saisi kurituksen.

Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin — joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.

Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja menin alas.

Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.

Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen lampun käryä ja murisin:

»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle tuulelle kuin todella olinkaan.

Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.

»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi irvistäen.

»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista
Auchissa.»

En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista; avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua — minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale. Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat. Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä toiseen kantapäähän.

Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»

»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»

»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.

Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa, mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan, värisytti minua.

»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä täällä että taipaleella.»

Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.

»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»

En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut minulle mitään hyvää.

Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni, ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi. Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni satulaani ja tavaroitani.

Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa, jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle, mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.

»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin purevasti, heittäytyessäni satulaan.

»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen —toistaiseksi.»

Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin. Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja me läksimme taas liikkeelle.

Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi hän.

Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa. Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis hevoseni.

»Miksi niin?» kysyin uhmailevasti. »Ettekö luule minun tuntevan tietä?
Tämähän tie, jota nyt ratsastamme, vie Auchiin.»

»Auchiin kyllä», vastasi hän äreästi. »Mutta me emme ole menossa
Auchiin.»

»Niin, mutta minäpä tahdon tietää sen nyt!» huudahdin vimmastuneena, sillä nyt en voinut hillitä itseäni kauemmin. »Näin pitkälle olen seurannut teitä hyvällä. Teidän on helpompi saada minut mukaanne, jos ilmoitatte minulle aikeenne.»

»Ja mitä aiotte tehdä minulle siellä?» kysyin, ja sydämeni alkoi sykkiä rajusti.

»Jättää teidät sikäläisten ystäviemme haltuun», vastasi hän töykeästi, »jos käyttäydytte kunnollisesti. Muutoin on kyllä mukavampikin tapa, joka samalla säästää meiltä noin pitkän matkan. Voitte valita, monsieur. Minkä pidätte parempana?»

Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle, joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät minut ijäisyyteen.

»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.

»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti.
»Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»

Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei oikeastaan ollut valitsemisen varaa.

»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani kohtalooni.

Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.

Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli saatoin olla huoletta.

Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja, joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki. Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.

Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni juoni.

Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa, kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa; sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla. Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat. Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.

Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä, kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.

Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan pensaaseen — häviten sinne.

Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua, ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa, että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja heitin.

Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä. Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen; se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot tulipunaisina ja suu ammollaan.

»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»

Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota, kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen kallisarvoisen kangaslapun päälle.

Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen olla siinä yksinään.

Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen. Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.

He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen, yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua, joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.

»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on parasta.»

Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.

»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa
Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»

Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.

Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi, ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä. Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.

»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»

Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen käsiin.

»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»

Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua, ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.

Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.

Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!» Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni, panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin miehet sinne omille oloilleen.

Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen. Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista; mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin, monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca Blancaan kohtaloani vastaan.

Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit. Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin, ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä käsky.

En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta, kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta. Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti, lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.

Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi, jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa. Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista.

Mon Dieu! Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi minulle, että minun piti istua alallani.

»Mutta hattuni!» huomautin minä. » Mille tonnerres , täytyyhän minun toki…»

»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä pyssynsä. »Yksi — kaksi —»

Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan — kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan surmaamana! Niin ei saanut käydä. Yhtä miestä vastaan minä tarpeen tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö täynnä pistooleja.

Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu. Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni mielenliikutustani aloin vihellellä.

»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:

»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi, monsieur!»

»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.

»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti kauhuissaan.

Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.

»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo merkitsee?»

Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua värisytti väkisinkin.

»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen. Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»

Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin helposti.

Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain kauhuissaan.

»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta ympärilleen.

»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi. »Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»

Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin, ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan, ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli nyt pyssy.

Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.

»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»

Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä aioin tehdä.

»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun pääsemme sinne asti.»

»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin voimme.»

Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli. Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme tulta.

Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen, niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen paikkaan.

Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän pyrenealaisen yön.

Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä. Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin? — kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me… mutta mitä? Minähän käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon, otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla. Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —

Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa. Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva paimenpoika.

»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.

Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.

»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä on hätänä?»

»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan.
»Puolisataa. Auchista.»

»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme kaikki hukassa. Ja valtiattareni? Sacré! Jos minulla olisi tuo pyssy, niin ampuisin teidät kuin koiran.»

»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä vähän kuin sinäkin.»

Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa, olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta, sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä: nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.

»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle.
»Tulkaa mukaan!»

»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni!
Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»

Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos. Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan; heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.

Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin en nähnyt häntä.

Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen minuun kuin pökertyneenä.

Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin ja sanoi:

»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi tuolillaan.

»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te palvella minua, veikkonen.»

Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa, sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin, mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä; silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.

Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää. Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.

Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.

Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta. Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän silmämme sattuivat yhteen.

En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt tiesin, etten ollut erehtynyt.

»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan, kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»

Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.

»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti. »Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun saattaa teidät kotiin.»

Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua, kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston tapaista!

Hän katsahti minuun… hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään, vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.

»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin olisi juossut itsensä hengästyksiin.

»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne voitaisiin teitä häiritä.»

»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti. »Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon puhella kanssanne seikkaperäisesti.»

»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka te olette», vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»

Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta vieläkään hän ei sanonut mitään.

»Voi teitä roistoa… teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä.
»Jospa minulla olisi veitsi!»

»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti. »Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani kapteenille vai seuraanko teitä?»

Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän sinkautti sen kauas pensaikkoon.

»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala teitä!»

Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan. Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa, ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä, jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää. Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat käsissäni.

Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi huvittelivat.

»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi. Sitten saatte mennä minne haluatte.»

»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»

»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne tuollaisilla huomautuksilla?»

»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan; »te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»

»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan myöskin pelkoa… niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi. »Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon. Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»

Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa, joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa. Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!

»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä, mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»

»Se sisälsi… mutta senhän tiedätte, mademoiselle. Mitä hyvänsä siinä olikaan, pudotti herra de Cocheforêt sen ratsastaessaan täältä. Viikko takaperin hän tuli takaisin — onnettomuudekseen — etsimään kadottamaansa.»

Hän katsoi minua suoraan kasvoihin. Hän näytti tuskin voivan hengittää, niin suunniltaan hän oli hämmästyksestä ja jännittyneestä odotuksesta.

»Te panitte toimeen etsiskelyjä, mademoiselle», jatkoin sitten tyynesti. »Palvelijanne nuuskivat joka sopen. Tiet ja polut, vieläpä metsätkin tutkittiin. Mutta turhaan… sillä koko ajan oli tuo keltainen maustekotelo kokonaisena ja avaamattomana taskussani.»

»Ei!» huudahti hän kiivaasti. »Te valehtelette kuten tavallisesti! Maustekotelo löydettiin palasiksi revittynä monen penikulman päässä täältä.»

»Sieltä, mihin minä ne heitin, mademoiselle», vastasin, »päästäkseni eroon teidän kätyreistänne ja voidakseni palata luoksenne. Uskokaa minua», jatkoin antaen lopulta rahtusen omaa itseäni, voitonriemuani, soinnahtaa äänessäni. »Te olette erehtynyt. Teidän olisi ollut viisaampi luottaa minuun. En ole mikään kurja raukka, vaikka te olette kerran tallannut minut tomuun, vaan mies , mies, jolla on voimaa käsivarsissa ja selvä pää sekä sydänkin, kuten teille pian osoitan.»

»Siinä vaaleankeltaisessa kotelossa, jonka kadotitte, oli kahdeksantoista kallisarvoista jalokiveä, eikö niin?»

Hän ei vastannut, mutta hän katseli minuun kuin tuntien minun salaperäisesti lumoavan itseään. Hänen hengityksensä näytti salpautuvan hänen kuunnellakseen joka sanaani. Hän oli niin vähän tietoinen kaikesta muusta, koko ympäristöstään, että jos parikymmentä sotamiestä olisi ympäröinyt hänet, ei hän olisi huomannut heitä.

Nyt otin povestani pienen käärön, nahanpalaan kiedotun, ja ojensin sen hänelle.

»Avaisitteko tämän?» kysyin häneltä. »Luullakseni on siinä se, mitä veljenne kadotti. En voi vastata siitä, että kaikki ovat tallella, sillä minä pudotin jalokivet huoneeni lattialle enkä kenties löytänyt niitä kaikkia. Mutta jos mitään puuttuu, voi ne vielä löytää, sillä minä tiedän, missä ne ovat.»

Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki. Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä, joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä kunnian. Morbleu! Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt vastustamaan kiusausta.

»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä on?»

Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä, ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada pitää jalokivet.

»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle hintanne!»

»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti. »Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen, jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten peruutatte ne herjaukset.»

Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»

»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua… ei, minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»

»Mutta on jotakin… muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»

»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta… on vielä yksi seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»

»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»

»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin… minä en voi kuulla…»

Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni, ja nyt käsitin hänet. Hän itki.

»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle, että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään muuta rangaistusta minulle?»

»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että… etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät puhkeamaan — »anteeksi… olen kovin uupunut. Ja minun… jalkojani palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»

»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»

»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»

Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan tilanteeseen.

Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.

»Silloin täytyy kamarineitonne ilmoittaa se hänelle», huomautin, »muutoin hän voi yltyä toimimaan ja kavaltaa minut.»

»Mitä?» huudahdin perin ihmeissäni. »Mutta sehän on häpeällistä!
Ettehän toki ole vankeja!»

»Emmekö? Ei, luultavasti emme, sillä jos halusimme seuraa, sanoi kapteeni Larolle, ottaisi hän meidät ihastuen vastaan salissa.»

»Hän ja hänen luutnanttinsa istuvat siellä. Mutta me kapinoitsijat saanemme olla kiitollisia», lisäsi hän ivallisesti; »mehän saamme vielä pitää makuuhuoneemme.»

»No niin», sanoin, »sitten pitänee minun koettaa suoriutua Clonista parhaani mukaan. Mutta minulla on vielä yksi suosionosotus pyydettävänä teiltä, mademoiselle. Se vain, että te ja kälynne tulette aamulla tavalliseen aikaanne alakertaan. Minä olen silloin salissa.»

»Mieluummin olisin tulematta», vastasi hän vapisevalla äänellä ja pysähtyi.

»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa, puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.

Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella, ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan, ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.

»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.

» Morbleu! Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet kiinni!»

Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä vain kumarsin kohteliaasti.

»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle… missä hän on?»

» Diable! Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.

»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille ikäviä seurauksia.»

»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan sisälle.»

Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä, ja siitä levisi ilkeätä hajua.

» Vertu bleu !» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»

He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät. Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, hän sanoi:

»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.» Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!» virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin älkää syyttäkö minua!»

Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin, ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan, kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies. Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa, ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu à l'espagnole . Minuun päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien päältä.

»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti!
Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa… Kuka te olette, herraseni?»

»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti hatun päästäni.

»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette?
Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»

»Ei, minä en ole herra de Cocheforêt», vastasin kylmäkiskoisesti. »Minä olen vain vieras talossa, herra kapteeni. Olen nauttinut madame de Cocheforêtin vieraanvaraisuutta jonkun aikaa, mutta onnettoman sattuman johdosta olin poissa silloin, kun te tulitte.» Niin sanoen astuin tulisijan ääreen, työnsin varovasti tieltäni hänen isot saappaansa, jotka oli pantu siihen kuivaamaan, ja kohensin tulta, niin että se alkoi loimuta.

» Mille diables !» mutisi hän. En ole eläissäni nähnyt ihmistä enemmän ällistyneenä. Mutta nyt olin huomaavinani vain hänen toverinsa, vanhan, jykeväleukaisen, valkoviiksisen sotaurhon, joka istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja silmäili minua avosuin ja kummastelevin katsein.

»Hyvää iltaa, herra luutnantti», sanoin kumartaen taas. »Onpa se kaunis ilma tänä iltana.»

»Vai kaunis ilma tänä iltana!» kiljaisi kapteeni, joka; vihdoinkin oli saanut puhelahjansa takaisin. »Ettekö tiedä, herraseni, että minä olen ottanut tämän talon haltuuni, että kukaan ei saa pistää nenäänsä tänne minun luvattani? Vieras? Vieraanvaraisuutta? Tyhmää lörpötystä! Luutnantti, kutsukaa vartio!» toisti hän kiivaasti. »Missä on kersantti, se apina?»

»Hiljaa, hiljaa, kapteeni», sanoin. »Ei niin kiirettä. Te näytte kummastuvan, nähdessänne minut täällä. Uskokaa minua, minä olen vielä enemmän kummastuksissani, kun näen teidät.»

» Sacré !» noitui hän, kimmahtaen tästä uudesta nenäkkyydestä, luutnantin silmien pyöriessä kuin kierähtämäisillään ulos päästä.

»Onko ovi kiinni?» kysyin kohteliaasti. »Kiitos… näen sen olevan. Sallikaa minun siis sanoa vielä kerran, hyvät herrat, että minä olen paljoa enemmän ihmeissäni teidän tännetulostanne, kuin te voitte olla nähdessänne minut. Sillä kun kardinaali soi minulle sen kunnian, että lähetti minut Pariisista tänne toimittamaan asioitansa, antoi hän minulle rajattoman valtuuden — niin, herra kapteeni, rajattoman valtuuden tehtäväni suoritukseen. En olisi voinut mitenkään ajatella, että minun suunnitelmani tärveltäisiin juuri silloin, kun olen onnistumaisillani, lähettämällä tänne puolet Auchin varusväkeä vastenmielisiksi tulijoiksi.»

»Ahaa!» sanoi kapteeni perin muuttuneena sävyltään ja ilmeeltään. »Te olette siis se herrasmies, josta kuulin Auchissa puhuttavan.»

»Hyvin luultavasti», vastasin kuivasti. »Mutta minä tulin Pariisista enkä Auchista.»

»Kyllä kuulen, herra kapteeni», vastasi toinen. Ja he katsoivat ensin toisiinsa ja sitten minuun tavalla, jota en käsittänyt.

»Minä luulen», sanoin sitten päästäkseni asiaan, »että te olette tehnyt erehdyksen, kapteeni, tai sitten päällikkö on hairahtunut virheeseen. Enkä oikein usko, että kardinaali tulee tästä hyvilleen.»

»Niin, mutta kardinaali…» tokaisi hän nopeasti, ja sitten hän keskeytti muistutuksensa ja kohautti olkapäitään. Ja molemmat katselivat taas minua.

»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te sanoitte —?»

»No niin, kardinaali…» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja kohautti olkapäitään.

»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»

»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen, että se riittääkin.»

»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä! Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon juoda kardinaalin menestykseksi… millainen se lieneekään.»

Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.

»Lakaistako lattia, monsieur? Ja korjata pois tämä säly? Mutta herra kapteeni…»

»Kapteeni on kylässä», vastasin äkäisesti. »Kas niin, kiirehtikää! Rivakasti vain, niin on kaikki valmista tuossa tuokiossa. Avatkaa puutarhan puolelle ovi… noin.»

»Niin, nythän on kaunis aamu. Ja herra luutnantin tupakka… mutta herra kapteeni ei ole…»

»Antanut teille käskyjä? No niin, siinä tapauksessa määräilen minä», vastasin. »Ensiksikin viekää pois nuo vuoteet. Ja ripeästi nyt, muutoin kyllä keksin keinon saadakseni teihin vauhtia!»

»Tuota noin… pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta… kyllä, kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»

»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»

»Hm… mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta puolikahdeltatoista.»

»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee, niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»

Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi esille pöydän ja levitti sille liinan.

Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan, sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt. Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen — useampaan kuin teki mieleni laskea.

Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.

Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.

»Ei mitään uutta, herra de Berault?» sanoi hän, asettuen paikalleen. Ja hän loi minuun nopean silmäyksen.

»Missä Clon on?» Tämän hän sanoi matalammalla äänellä ja levottoman näköisenä.

»Melkeinpä uskon, että hänet on suljettu jonnekin. Ja Louis samaten», sanoin sitten. »Mutta en ole nähnyt kumpaistakaan.»

»Ja missä ovat… minä luulin, että ne miehet olivat täällä», mutisi hän. Ja hän loi syrjäsilmäyksen molempiin tyhjiin sijoihin. Palvelija oli kantanut ruuan sisälle.

»He tulevat pian», sanoin kylmäkiskoisesti. »Mutta käyttäkäämme nyt aikaa. Rahtunen viiniä ja ruokaa tekee madamelle hyvää.»

»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»

»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»

Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski sen heti pois.

»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala, tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»

Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.

»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija, joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.

Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo naiset rakastivatkaan sitä miestä!

Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani, särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.

»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa.»

»Ei, mutta…» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä nojaten pöytää vasten. »Ovatko he… ovatko he löytäneet hänet?» mutisi hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.

Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.

»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin, mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on osa näyteltävänä.»

Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi, oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.

Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä sadatellen.

» Sacré nom du dialle !» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta. »Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani… minun…»

Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja kaikki toimittamani muutokset.

» Saint Siège !» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli, täydensivät kiivaelman.

»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»

Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.

»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin vialla?»

Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.

»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä.
»Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin…»

»No, no… ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne, kapteeni.»

»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta. »Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan tanssitunteja?»

»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.

»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena raivosta. »Vastatkaa!»

»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»

»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä.
Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»

Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen luona.

»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle», sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää pelätkö. Kaikki käy hyvin.»

»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen… minä en ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»

»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei, ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä. Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»

Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua kasvoihin.

Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen hymyyn.

»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?» Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän tähtemme?»

»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas käsivarrelleni.

»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän. Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»

»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on kaksintaistelu.»

»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen yöllä. Sen sanoitte itse.»

»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat katsettani.

»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä, mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä vetäytymään pois.»

Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni. Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja toisekseen — murha ? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.

Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle… mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia huoveja.

Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä, jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän. Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä; kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.

Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen, kun mieleeni juolahti ajatus.

»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät, herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»

»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu, hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»

»Niin, mutta kuinka käy minun asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla ei ole luutnanttia kumppaninani.»

»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini», vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.

»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun taistella.»

»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten ärsyttävästi maahan. » Diable !» Ja luutnantti, joka seisoi leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa hohottamaan.

»Koettakaapa siis varmistua, nom de Dieu !» kehoitti kapteeni ilkeästi nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään, herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»

»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»

»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.

»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä uskoisi.»

»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö tiennyt nimeäni?»

»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.

»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»

Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.

»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»

»Ja täydellä syyllä», vahvistin hänen tunnustustaan. »Jos siis sanoisimme: kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä? Lykkäys saa jäädä minun laskuuni.»

Hän vaihtoi katseita luutnantin kanssa ja tähysti sitten eteensä maahan nyreänä, ja ihan selvää oli, että hän taisteli itsensä kanssa. Hänen tarvitsi ainoastaan pysyä haasteessaan, jotta minun täytyi tapella, ja jos hän hyvän sattuman tai taidon avulla voittaisi minut, leviäisi hänen maineensa kaksintaistelijana kuohuvan tulvavirran tavoin kautta kaikkien Ranskan linnoituskaupunkien, vieläpä tekisi hänet kuuluisaksi Pariisissakin. Toiselta puolen hän näki edessään uhkaavan hengenvaaran; hänellä oli mielikuvituksessaan jo kylmä teräs rinnassaan. Hän horjui henkensä menetyksen ja jotenkuten kunniallisen, joskaan ei kunniakkaan peräytymisen välillä. Minä luin hänen kasvoistaan, ja ennen kuin hän oli mitään sanonut, tiesin hänen ratkaisunsa.

»Minusta tuntuu, kuin teillä olisi siitä suurin ikävyys», sanoi hän hillityllä äänellä, »mutta minä puolestani olen tyytyväinen.»

»Hyvä on», vastasin, »minä kyllä taivun ikävyyteen. Pyydän anteeksi, että houkuttelin teidät riisuutumaan tarpeettomasti. Onneksi paistaa aurinko.»

»Niin», sanoi hän nyreästi. Ja hän otti vaatteensa aurinkokellon päältä ja alkoi pukea niitä ylleen. Hän oli selittänyt olevansa tyytyväinen, mutta minä tiesin, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä minua ihmetyttänyt, kun hän nyt sanoi pikaisesti, melkein tylysti: »Yksi asia on mielestäni selvitettävä täällä.»

»Asemamme», huudahti hän. »Muutoin tulee meillä taas yhteentörmäys tunnin kuluessa.»

»Sitä juuri minä en tee — en käsitä!» vastasi hän kiukkuisen voitonriemuisella äänellä. »Ennen kuin läksin tälle retkelle, sanottiin minulle, että täällä oli herrasmies, jolla oli kardinaalin valtakirja herra de Cocheforêtin vangitsemiseksi, ja minä sain käskyn mahdollisuutta myöten karttaa hänen tiellensä joutumista. Aluksi uskoin, että te olitte se herrasmies. Mutta hitto minut periköön, jos nyt käsitän rahtuakaan.»

»Koska — niin, sehän on aivan selvää!» vastasi hän kiivaasti. »Oletteko täällä rouva de Cochefcrêtin puolesta suojelemassa hänen miestään? Vai oletteko täällä vangitsemassa häntä? Sitäpä juuri en käsitä, herra de Berault.»

Sen enempää hän ei virkkanut, mutta hän puhui niin purevaan tapaan, että tunsin veren syöksyvän kasvoihini.

»Varokaa itseänne, herraseni», sanoin ankarasti. »Älkää liiaksi käyttäkö hyväksenne sitä ikävyyttä, jota kuolemanne tuottaisi minulle.»

»Älkää panko pahaksenne», sanoi hän. »Mutta te ette näy käsittävän, mikä on pulana, herra de Berault. Jollemme sovi asiasta, niin riitaannumme parikymmentä kertaa päivässä.»

»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme joudu vastakkain.»

»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»

Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.

Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita viiksiään pureskellen, huomautti:

»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan, mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen, oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla naiset harhaan?»

»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»

Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.

»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»

»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat, herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»

Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta. Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta täällä se oli mahdotonta.

»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»

»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti. Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.

Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.

»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se kysymys, joka… mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun, ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.

Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.

Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki, jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.

Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta. Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se, että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai tavoitin. En todellakaan tiennyt , mitä tahdoin. Siellä seisoessani puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.

Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä. Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin nähdessäni kuinka kaunis hän oli.

»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä. Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»

»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät talosta.»

»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut, »Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut — ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.

»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu 'Mustan surman' lisänimellä.»

»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena. »Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»

»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut katsoa häntä silmiin.

»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni.
»Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»

»Tekö!» huudahti hän äänellä, joka viilsi sydäntäni. »Oletteko te herra de Berault? Mahdotonta!» Kun syrjäkatseella vilkaisin häneen — en voinut katsoa häntä suoraan silmiin — huomasin hänen kalvenneen.

»Kyllä, mademoiselle», vastasin hillityllä äänellä. »De Barthe oli äitini nimi. Tullessani tänne vieraana otin sen, jottei minua olisi tunnettu, jottei minun olisi tarvinnut nähdä jalon naisen kavahtavan taaksepäin, kun puhuttelin häntä. Jotta… mutta miksi väsyttäisin teitä tällä kaikella?» jatkoin loukkaantuneena hänen vaitiolostaan ja siitä, että hän piti kasvonsa käännettyinä poispäin. »Te kysytte minulta, mademoiselle, kuinka saatoin ottaa vastaan lyönnin ja antaa loukkaajani mennä. Nyt olen vastannut. Se on ainoa erioikeus, jonka herra de Berault omistaa.»

»Jos minä olisin herra de Berault», vastasi hän melkein kuiskaten, »käyttäisin sitä enkä milloinkaan enää taistelisi.»

»Siinä tapauksessa, mademoiselle», huomautin kylmästi, »menettäisin kaikki miehiset ystäväni kuten naisellisetkin. Herra kardinaalin tavoin hallitsen minäkin peloittamalla.»

Häntä vavahdutti joko lausumani nimi tai sanojeni synnyttämä mielikuva, ja tuokion seisoimme siinä hämillisen äänettöminä. Aurinkokellon varjo lankesi välillemme; puutarhassa oli hiljaista; siellä täällä liihoitti kellastunut lehti verkalleen maahan. Tämän vaitiolon vallitessa tuntui minusta kuilu välillämme hetki hetkeltä laajenevan ja oma mieleni käyvän yhä yrmeämmäksi; minä ivasin sielussani hänen entisyyttään, joka oli niin toisenlainen kuin minun, ivasin omaa menneisyyttäni ja panin sen kohtalon tiliin. Olin poistumaisillani hänen luotansa kumartaen — ja hehkuva tulivuori rinnassani; silloin hän taas alkoi puhua.

»Tuolla on vielä viimeinen ruusu jäljellä», virkkoi hän hiukan värisevällä äänellä. »Minä en ulotu sitä ottamaan. Katkaisisitteko te sen minulle, herra de Berault?»

Tottelin häntä vapisevin käsin ja hehkuvin kasvoin. Hän otti minulta ruusun ja pani sen rintaansa. Ja minä näin, että hänenkin kätensä vapisivat ja että hänen poskillaan paloi purppurainen hehku.

»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos minulla olisi ollut voimaa siihen.»

»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!» vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa? Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut itse siihen? Mutta… murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'. Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren syvyyteen'.»

»Minä tarvitsen itse säästämistä», vastasi hän huoaten. »Ja minulla ei ole ollut paljoa kiusauksia. Kuinka minä voin tietää, mitä te olette kärsinyt?»

»Kun mies ei ole valehdellut tai pettänyt taikka myynyt itseään tai muita», vastasi hän hillityllä äänellä, »uskon voivani antaa anteeksi kaiken muun. Minä siedän helpommin väkivaltaa kuin petollisuutta», lisäsi hän heikosti hymyillen.

Voi, hyvä Jumala! Käänsin pois kasvoni, jotta hän ei olisi nähnyt, kuinka kalpeiksi ne nyt kävivät, tai aavistanut, miten hänen hyvää tarkoittavat sanansa raatelivat sydäntäni. Ja kuitenkaan — sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut — kohdatessani nyt syvimmillään ja laajimmillaan sen kuilun, joka meidät erotti, en tullut uhkamieliseksi eikä vanha luontoni tunkeutunut esille. Hänen lempeytensä hyvyytensä ja säveytensä pehmittivät sydämeni, samalla sitoen minut. Kautta taivaan, kuinka voinkaan tämän jälkeen tehdä, mitä olin tullut tänne tekemään? Kuinka voin loukata häntä kipeimpään kohtaan, kuinka voin tuottaa hänelle tätä raatelevaa tuskaa, kuinka voin kohdata hänen silmänsä ja seisoa hänen edessään kuin Caliban, Juudas, maailman kurjin, halpamaisin heittiö?

Silmänräpäyksen seisoin mykkänä ja hämilläni, hänen, sanojensa ja omien ajatusteni huumaamana. Olen nähnyt miehen seisovan siten, menetettyänsä pelissä kaiken omaisuutensa. Sitten käännyin häneen päin ja hetkiseksi luulin, että olin hukassa — että hän oli nähnyt lävitseni. Sillä hänen kasvonsa olivat muuttuneet: ne olivat kuin kauhun järkyttämät. Mutta sitten huomasin, ettei hän katsonut minuun, vaan taakseni, ja käännähtäessäni sille taholle näin palvelijan rientävän luoksemme ulos talosta. Se oli Louis. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen tukkansa liehui, ja hänen poskensa olivat tuhkanharmaat pelästyksestä. Hän huohotti katkonaisesti, kuin hengästyksiin juosseena.

»Mitä nyt?» huudahti mademoiselle, toisen vielä ollessa jonkun matkan päässä. »Puhu, mies! Kälyni… onko hän…?»

»Kylässä», ähkyi Louis; hänen kielensä oli kuin herpaantunut hirmusta.
»Ne ruoskivat häntä! Tappavat hänet! Saadakseen hänet puhumaan!»

Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.

»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on mykkä.»

»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu! Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä. »Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli hirveätä… hirveätä.»

Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle päin.

Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.

»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään.
»Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»

»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan, mademoiselle, ja heti.»

»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä! Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän ei voi puhua, ja ne… ne…»

»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»

»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä — vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»

Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni, kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista, väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon kulmasta ja olin heidän keskellään.

En katsonut häneen , mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.

»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä… mykkä! Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»

Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan kapteeni puhui:

»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani.
»Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»

Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni purskahti kaikuvaan nauruun.

»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»

»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»

»Minä en sitä usko», sanoin kiivaasti, mutta kuitenkin säikähtyen.
»Mies ei voi puhua.»

»Ei, mutta hänen on kuitenkin onnistunut selittää meille, mitä tahdoimmekin, että hän vie meidät etsimäämme paikkaan», vastasi kapteeni kuivasti. »Ruoska ei voi palauttaa miehelle kieltä, mutta se pystyy saamaan hänet järkiinsä. Ja vieläpä totisesti uskonkin, että hän aikoo pitää sanansa», jatkoi hän uhkaavasti. »Sillä sen sanon hänelle ennakolta, että jos hän mutkittelee, niin ei mikään teidän ritarillisuutenne pelasta häntä. Hän on kirottu kapinoitsija, vanhastaan tuttu meille, ja vaikka minun täytyisi ruoskia hänen selkänsä luihin asti, kunnes näemme hänen sydämensä pamppailevan kylkiluiden välissä, niin minä tahdon päästä tarkoitusteni perille, vieläpä ihan nenänne edessä te lemmon rettelöitsijä.»

»No, no, hiljemmin, hiljemmin», sanoin rauhallisemmalla äänellä. Minä näin, että hän puhui totta. »Viekö hän teidät herra de Cocheforêtin piilopaikkaan?»

»Vie kyllä», vakuutti kapteeni. »Onko teillä mitään sitä vastaan, herra vakoilija?»

»Ei», vastasin, »mutta minä tulen mukaan, ja jos elätte kolmen kuukauden kuluttua, surmaan teidät tuon minulle antamanne nimen takia Auchin portin ulkopuolella, herra kapteeni.»

Väri vaihtui hänen kasvoillaan, mutta hän vastasi varsin reippaasti ja tuikealla äänellä:

»Kardinaalin?» huudahti hän, ja hänen vihansa leimahti, kun hän taas kuuli sen nimen. »Piru vieköön…»

»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»

»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun, vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset majoituspaikkoihinsa.»

»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?»
Luutnantti astui Clonin luo:

»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää, ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne pitempi matka kuin yksi lieue?»

Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty. Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt, kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.

»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan», mutisi kapteeni.

Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä mademoisellen saada tietää totuutta.

Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin häntä valppaasti silmällä.

Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme, kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.

Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan, edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät sinne mademoisellen luo!

Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle. Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä, jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.

»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä silloin…»

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi, mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina. Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme hämärästi jonkinlaisen pengermän.

»Kymmenen yhtä vastaan… ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin sopiva paikka.»

»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan voisi pitää puoliansa tuntikausia.»

»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta? No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte? Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan päivänvaloa?»

»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»

Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi tarvinnut arastella tälle tielle astumista.

»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta, ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»

Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti sitä.

»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?»
Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.

»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»

Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan — äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun partaalle.

Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja mykkä oli ihan suunniltaan.

Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.

»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni. Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut, nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.

» Mon dieu !» äännähti luutnantti; vastaukseksi kuului kumea loiskaus alhaalta syvyydestä. Hän säpsähti ihmeissään. »Vettä!» sanoi hän. »Pian, menkää alas! Ehkä voimme vielä pelastaa hänet.»

Mutta sinne ei näkynyt mitään tietä, yön pimeys vallitsi kaikkialla, ja sotamiehet oli kauhu lamauttanut. Lyhdyt oli sytytettävä ennen kuin saimme hapuilluksi eteenpäin, ja kun pääsimme alas pimeän lammikon reunalle, olivat viimeiset poreet särkyneet pinnalla ja viimeiset renkaat tasaantuneet. Vesi oli vielä kammottavassa keinuvassa liikkeessä, ja keltaisessa lyhdynvalossa näimme hatun kellumassa ja vähän edempänä hansikkaan hiukan pistävän esiin veden alta. Mutta siinä kaikki. Mykän kädet eivät olleet hellittäneet kouristuksestaan; hänen vihansa ei ollut tuntenut mitään pelkoa. Sain sittemmin kuulla, että kun seuraavana päivänä molemmat ruumiit saatiin ylös, olivat Clonin sormet kapteenin silmäkuopissa ja hampaat hänen kurkussaan. Jos ihmiselle on koskaan kuolema ollut suloinen, niin ainakin hänelle!

Verkalleen poistuessamme mustan veden ääreltä, toiset kauhusta vapisten, toiset ristinmerkkejä tehden, katsoi luutnantti minuun.

»Jumaliste!» huudahti hän kiivaasti. »Totisesti luulen, että te olette hyvillänne.»

»Hän oli ansainnut kohtalonsa», vastasin kylmäkiskoisesti. »Miksi näyttelisin surevaa? Hän olisi joka tapauksessa kuollut kolmen kuukauden kuluttua. Ja tuon toisen raukan puolesta olen hyvilläni.»

Hän tuijotti minuun tovin mykkänä kiukusta. Vihdoin hän mutisi hampaittensa raosta:

»Minun mielestäni olette saanut tarpeeksenne vangeista tämän päivän osalle», vastasin. »Mutta noinpa käy», pitkitin halveksivasti, »kun laumalle annetaan upseerin univormu. Koirat pitävät verestä. Ajurin täytyy antaa ruoskan läiskiä, vaikkei hänellä enää olekaan hevosia rääkättävänä.»

»Hyvä on», sanoi hän ja nyökkäsi julman näköisenä. »Se ratkaisee. Kersantti, näyttäkää tietä lyhdyllä! Te toiset menette kylään. Nyt, herra vakooja», jatkoi hän ja silmäili minua äkäisenä ja uhmaten, »nyt on teidän tienne minun. Luulen tietäväni, kuinka voin tärvellä pelinne.»

Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne päin.

»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut — niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»

Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää, oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja inhosta väristen.

»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö riitä, että olette murhannut palvelijani?»

»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»

»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun», ilmoitin hänelle.

Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa, liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla… sehän oli selvä todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa mademoiselleen, mutta en voinut.

»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä, koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää kerran saada ilahtua hänen vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt toimittaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle…»

»Odottakaa… odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä, mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

Nyt se oli tullut, enkä nähnyt mitään pakotietä. Kersantti seisoi välissämme, enkä siis voinut antaa hänelle kuolettavaa iskua. Enkä saanut hiiskutuksi sanaakaan. Monen monituiset kerrat olin levottomana mietiskellyt miten ilmaista salaisuuteni mademoisellelle — mitä sanoisin ja mitä hän siitä ajattelisi. Mutta ajatuksissani oli tämä tunnustus aina ollut vapaaehtoisena tekona, minä itse olin aina ollut paljastajana ja hän kuuntelijana, yksinään; ja tässä vapaaehtoisuudessa ja kahdenkeskisyydessä oli ollut jotakin nöyryytyksen lievennystä. Mutta tässä — tässä ei tullut kysymykseen mitään vapaaehtoisuutta minun taholtani, mitään tuttavallista yksinäisyyttä, mitään muuta kuin häpeää. Ja siksi seisoin vaiti syylliseksi todistettuna, mykistyneenä hänen silmiensä edessä — ihan sellaisena kuin olin.

Mutta jos mikään olisi voinut antaa minulle voimaa, sai sen aikaan hänen äänensä, kun hän vastasi luutnantille.

»Jatkakaa, hyvä herra», sanoi hän rauhallisesti; »sitä pikemmin saatte puhuneeksi loppuun.»

»Te ette usko minua?» vastasi luutnantti. »Mutta katsokaahan häntä toki! Katsokaa häntä! Jos hävyntunto on kuuna päivänä…»

»Hyvä herra», sanoi hän kiivaasti — minuun katsahtamattakaan —, »minä olen itse häpeissäni.»

»Mutta te ette kuuntele minua», huudahti luutnantti tulistuneena.
»Hänen nimensäkään ei ole hänen omansa! Hän ei ole nimeltään de Barthe.
Hän on Berault, peluri, kaksintaistelija, tappelupukari. Jos te…»

»Sen tiedän», huomautti hän kylmäkiskoisesti. »Minä tiedän kaikki,
ja jollei teillä ole enempää sanottavaa minulle, niin voitte mennä.
Menkää!» pitkitti hän määrätöntä suuttumusta ilmaisevalla äänellä.
»Tyytykää siihen, että olette ansainnut minun halveksimiseni ja inhoni.»

Luutnantti näytti hetkiseksi nolostuneelta. Sitten hän puhkesi voitonriemuiseen vahingoniloon:

»Niin, mutta minulla on enemmän sanottavaa! Minä unohdin, että te vähät välitätte tästä. Minä unohdin, että tappelupukarilla on aina naiset puolellaan. Mutta minulla on enemmän sanottavaa. Tiedättekö myöskin, että hän on kardinaalin palkkaama!? Tiedättekö, että hän on täällä samalla asialla, joka on meidätkin tänne tuonut — vangitsemassa herra de Cocheforêtia! Tiedättekö, että meidän ryhtyessämme työhön avoimesti ja soturin tavoin hänen pyrintönään on kiemurrella teidän luottamukseenne, mielistelyllä päästä madamen uskotuksi, kuunnella ovellanne, seurata askeleitanne, tarkata huultenne liikkeitä, vakoilla teitä, kunnes kavallatte itsenne ja hänen etsimänsä miehen? Tiedättekö tämän… ja tiedättekö, että kaikki hänen osanottonsa on valhetta, mademoiselle? Hänen apunsa ainoastaan salaisuuden urkkimista? Hänen päämääränsä verirahojen saanti… verirahojen! Ja jos epäilette minua, jos tarvitsette todisteita, niin katsokaa häntä. Minä sanon vain: katsokaa häntä!»

Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä, kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.

»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»

»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko teitä.»

»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»

» Mille diables !» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»

»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen. »Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan vastaukseksi?»

»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin. Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette hyvä ja jätätte minut yksin.»

Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana, luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.

Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista, jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena, omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies, raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi. Mitä sanookaan hän , kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina vuosina?

Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot minusta poispäin käännettyinä?

»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»

»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti. »Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»

Hän kääntyi näin sanoessaan ja meni edellä taloon seurusteluhuoneen ovesta, joka oli puoliavoinna. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta hän tarttui pelotta käteeni ja vei minut nopeasti huoneen ja käytävän läpi, kunnes tulimme kirkkaasti valaistuun eteissuojamaan, jossa suuri tuli leimusi takassa. Kaikki sotilasten jäljet olivat hävinneet. Huone oli tyhjä.

Hän vei minut tulen ääreen, ja siellä, kirkkaassa valossa, ei enää tummana haamuna, vaan huikaisevana, punaposkisena, elämää ja kauneutta säteilevänä hän seisoi edessäni hehkuvin silmin, rusohuulin ja aaltoilevin povin.

»Uskonko sitä?» sanoi hän kalskahtavalla äänellä. »Sen sanon teille. Herra de Cocheforêtin lymypaikka on majassa heinäsuovan takana parinsadan kyynärän päässä tuolla puolen kylää Auchiin menevän tien varrella. Nyt tiedätte, mitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, minä ja madame. Hänen henkensä ja minun kunniani ovat teidän käsissänne, ja nyt tiedätte, herra de Berault, uskonko minä tuon miehen sanoja.»

»Hyvä Jumala!» huudahdin ja sitten seisoin ääneti siinä katsellen häntä, kunnes vastustamaton kauhu silmistäni siirtyi häneen ja hän vavahtaen astahti taaksepäin.

»Mitä nyt? Mitä nyt?» kuiskasi hän ja liitti kätensä ristiin. Kaikki väri oli hävinnyt hänen poskiltaan, ja hän loi pelästyneitä katseita nurkkiin ja oveen. »Ei täällä ole ketään.»

»Ei, mademoiselle, täällä ei ole ketään.» Sitten annoin pääni vaipua rintaani vasten ja seisoin hänen edessään mitä syvimmän epätoivon masentamana. Jos hän olisi hiukankaan tuntenut epäluuloa tai epäilystä, olisi käytökseni avannut hänen silmänsä, mutta hänen sielunsa oli niin jalo olemukseltaan, että hän kerran ajateltuaan minusta pahaa ja tultuaan käännytetyksi ei enää voinut taipua pienimpäänkään epäilyyn.

»Minä kutsun tänne Clonin», huudahti hän kiihkeästi. Mutta sitten hän jatkoi huoaten: »Voi, Clon-parka! Hän on poissa. Mutta Louis on minulla vielä jäljellä. Minä kutsun hänet, jotta hän saa antaa teille jotakin vahvistavaa…»

Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä, jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa, linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin; silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään oven kiivaasti auki.

Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina, seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin. Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.

»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»

»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää heidän edelleen.»

»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa keinomme.»

Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin tuimaa vauhtia eteenpäin.

Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä, kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja soihtujen kajastusta.

Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin.
Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa:

»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä tarvitsen. Menkäämme.»

»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»

»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani, me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»

Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle, jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää luutnantin joukon edellä.

Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä, että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.

»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että olin pysähtynyt. »Minne päin?… Muutoin he ehtivät ennen meitä.»

Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla; tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta sanoin umpimähkään:

Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä, jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää, täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa — ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla. Ja… vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?

Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla. Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.

Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.

» Eh bien », sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän…»

»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä valita.»

»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena. Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja silloin kohdellaan teitä vankina.»

»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet, tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen ja tarkaten kaikkea.

»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»

»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän sikopahnaan. Mon Dieu! Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi nukuin hurstien välissä.»

Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.

Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä. Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.

»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»

»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on minun vankini.»

»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen. »Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»

Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.

»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»

»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät. Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä. Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö? Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vangitsen minä hänet ja teidät myöskin!»

»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja hänen varmasta esiintymisestään.

»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»

Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi.
Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.

»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin asialla?»

»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»

Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen ja osoitti minua:

»Pyydän anteeksi… mutta minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi uskoa. Tämän herrasmiehen nimi… onko se Berault vai de Barthe?»

»Te ette siis ole se herra, joka on kunnioittanut halpaa kotiani läsnäolollaan?»

»Minä olen myöskin herra de Barthe», vastasin kärsimättömästi. »Entä sitten, hyvä herra? Se oli äitini nimi. Minä otin sen, kun tulin tälle seudulle.»

»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua — minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»

Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.

»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan yksi ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»

Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta sen tein hyvin vastenmielisesti:

»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena. »Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä valtakirjani. Missä on palvelijani?»

Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen. Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski, vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.

»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt näen…» Ja hän luki ääneen:

»Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin, etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen suojelus- ja valtakirjansa.

Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti korostaen — virkkoi joku laimeasti: » Vive le roi !» Sitten tuli hetken hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.

»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea. Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.

Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan. Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme alas, kiipesivät taas ylös vierua.

Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka jäseneni vapisi.

Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi, mutta ilman kyyneliä.

Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat, vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä, ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita, joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin eteissuojamaan.

Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä. Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas, katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin, kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa. Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.

Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä, epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!

Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan työtänsä, sanaakaan virkkamatta.

»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla, mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»

»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en tahdo…»

Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos, luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin, ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.

Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan. Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja rauhoituin taas.

» Mon Dieu , madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on sydän?»

Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini juuressa!

»Voi, hyvä rouva… hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»

»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi. »Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko elämämme ajan.»

Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani. Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.

»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani…»

Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan suustaan.

»Niin, niin…» änkytti hän. »Nyt tiedän… tiedän!» Hän pisti käden poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän… tiedän», sanoi hän taas. »Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja kiitollisesti!»

Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön, jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä sisältävän käärön.

Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen pöydälle lautasien sekaan.

»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa, ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin käteni!»

Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä, nähdessään madamen.

»Sitä… että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.

Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?

Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja verhosi musta naamio.

»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin poispäin.

»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja…»

»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli voi käydä päinsä.»

Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä. Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.

Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan paikoillaan.

»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä paremmin.»

»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena. »Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä seurauksen.»

»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän sylkäisi maahan.

»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.

Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli, peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena, olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»

Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut, mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin milloinkaan nähnyt.

Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani, sitten hän katsoi toisaanne.

Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle. Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.

Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.

Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa, minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin, niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme. Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan varoitushuudon.

Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki. Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien — saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.

Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.

Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni. Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.

Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet. Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.

Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät, jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä; seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen päässä minusta.

Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä, jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.

»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.

Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään, juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin hänet peräytymään.

Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan. Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan, että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin. Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten. Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies, joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan, miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen meidät voittajiksi.

Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta, ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki, sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.

»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»

»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»

»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä.
Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»

»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu herrasmies tallella…» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.

»Tuo herrasmies…» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään, »oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet viranomaisille?»

»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen suhteensa.»

Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat, kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan, että minä silmäilin häntä.

»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä mieleeni juolahti uusi ajatus.

»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»

»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.

Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.

»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai…»

»Ei, mon Dieu! Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan matkaamme!»

»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta kiireestään. »Kuinka voin…»

»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan hautaan.»

Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.

Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä, kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä päältäpäin.

Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin, että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin, että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä, että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.

Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone, joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle kadulle.

Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava, Pariisi… kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä, matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.

Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho, jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen. Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin, jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin kantavieras, premier joucur , vai joku La Manchan don Quixote-ritari, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan kultaa.

Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar, ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin. Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta, mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti pantiin liikkeelle.

»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme nauraen. »Toisinaan on Monsieur hänet nujertanut, toisinaan Monsieur César — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar. Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»

»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.

Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani, laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran, mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.

»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa, jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt, herra de Berault? Pardieu , minä ihmettelen itseäni, kun en sitä tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»

»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette oikeassa.»

Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja siitä johduin kysymään:

»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni. Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi kaksi eri henkilöä.»

»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski ystäväni menemään tänään.»

»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta, herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän, milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»

»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin… niin, teissä on kaksi eri luonnetta.»

»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa.
Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»

»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän purevasti.

»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»

Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän ystävälliseen tapaan.

»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista, — sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät vaanimaan minua?»

»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut vihaa minua vastaan?»

»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan siis syynä?»

Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli sammumaisillaan.

»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»

Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä matkalle.

Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen Montaubaniin.

Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni, kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa vanhaan elämääni.

Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?

Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä. Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin viittauksella herra de Cocheforêtin.

»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä suosionosoitusta.»

Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä kärsimättömyyttään.

»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken», selitin hänelle.

»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät.
»Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte.
Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa
mademoisellen kanssa.»

»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä takaan, että mademoisellen ei tee mieli…»

»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä.
»Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»

»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani», vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.

»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi! Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko ikänsä.»

»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa ihmisiä silmiin?»

»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin voinut lyödä sitä narria.

»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä… möisi itsensä teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan, vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos olenkin elänyt niinkuin narri.»

»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.

»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»

»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti. »Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»

Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja epäluuloisena.

»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan kadonnut.

»Te tiedätte, mitä en aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét», vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»

Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.

Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä, varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten paljastin pääni hänen edessään.

»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä pikku matkan eteenpäin?»

»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.

»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»

»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli sanoja julmempi.

»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»

»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»

»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»

»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»

»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei? Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne? Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän katkerasti ivaten. »Se on jotakin! Mutta sen merkitystä en usko teidän milloinkaan ymmärtävän.»

Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana. Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de Cocheforêtiin.

»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä oli tarttunut minuun.

»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»

Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten hävinnyt.

»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä. Veljenne tulee takanamme.»

Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja annoin sen kävellä hitaammin.

»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin häntä olisi palellut.

»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä. »Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut mies.»

»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»

»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin, tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa. Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»

Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:

»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen saattoi joku toinen vangita, kenties surmata… mutta siitä kylliksi, mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:

»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan, ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa, olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta. Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista, ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut, nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa tarvittiin enää yksi vaikutin.»

Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan. Niinpä jatkoin:

»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti. Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden, jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa, jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa, hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen. Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi joutunut toisten vangiksi.»

Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että hänen hevosensa hätkähti.

»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli teeskennelty tyyneyteni lopussa.

»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä hetkessä? Minä… mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»

»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi hyvin.»

Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei», läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»

»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin, sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi, vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»

Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken… sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut…» Ja hän alkoi hypistellä naamion sidenauhoja.

»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan, jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»

Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:

»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»

»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni, mademoiselle. Me eroamme tässä.»

»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä olen tullutkin.»

Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta, riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana, sillä tukiessani häntä hän huusi:

Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas hevosen selästä.

»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa. Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»

Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä, käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman, muodottoman kasan.

Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen. Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten. Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.

Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, — ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen nauramaan typeryydelleni.

Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi, viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä selälleen, nähdessään minut.

»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de
Berault!»

Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»

»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»

»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»

Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni, tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.

»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?» sanoin ja nostin pojan polvelleni.

»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.

»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan, että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita. Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»

»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään, tanssii hän… ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.

»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne, mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»

»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle. Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti. Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan, voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.

»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan. Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki suuren liikkeen. »Oi…! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»

»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät ihmiset ole.»

»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»

Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä. Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni — sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin, otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani? Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.

Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni. Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni. Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.

Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle. Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä, saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.

»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän vihdoinkin astui huoneeseen.

Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti. Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet leppeästi syrjään.

Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen, kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta, vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua silmillään.

Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena, kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.

»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.

»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on pääsyoikeus.»

»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä», sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen ylhäisyyttänsä?»

»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet joukossamme saavat elatuksensa… tervehdyksillä käyminen.»

»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika.
Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»

Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli tyhjä.

Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle. Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia versoo suurten miesten varjossa.

Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna, että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.

Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen, antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin ja huomasin seisovani varjostimen takana.

Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt, hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä, melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus, että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi) seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla, niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille tilaisuutta voitonriemuun.

»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»

»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera, siitä olen varma. Missä hän on?»

Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus, jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni. Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.

»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»

»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää, sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»

»Te olette — mitä ?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin, kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.

»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin. »Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan tekojani — tätä en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»

»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»

»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille, herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan, vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin teille?»

»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, — olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni rangaistukseni.»

»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden, että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut — — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut! Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»

»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa, nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä uskossa, ja tässä se on.»

Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti.
Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.

Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.

»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»

Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.

Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen, lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:

Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme — tyhjään huoneeseen.

Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin, näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.

»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»

»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»

»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias. Vanitas vanitatum — omnia vanitas! Vetäydymme takaisin.»

Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen, pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen, joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan, ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti:

»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja, tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»

Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.

»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen», sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani, mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden, saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua käymään sisälle.

Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni, vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä nimeltään.

»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne minua täällä?»

»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä, mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.

»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault, yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä levottomuudesta.

»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»

»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta miellyttää, pelkään minä.»

»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties tuottanut vahinkoa.»

Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma — nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.

»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua. Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»

Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja lempeästi:

»Sentähden että… muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»

Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.

»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»

Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki, kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi, sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.

»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt!»

»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi… on tämä meidän välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.

Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä. Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:

»Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas armollisesti toisin määrää.

Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa, nimeltään »narrien päivä.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARDINAALIN ASIALLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kardinaalin asialla

KARDINAALIN ASIALLA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE