The Project Gutenberg eBook of Pescara, by Conrad Ferdinand Meyer

Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza tarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri, joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.

— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää, minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon nälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita kovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti pitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.

Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue, mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion ruokahalun ilmeet.

Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.

Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, — hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus! Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.

— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä kunnoton möit kuin kauppatavaran!

Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa. Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.

Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta, lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin" — hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.

Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.

Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.

— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.

Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati synnytti.

— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti. Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan, tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti. Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli, joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä. Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan herrat.

Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa nokkelan sanansutkauksen.

— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset huvituksesi.

Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani. Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin käsivarteen.

Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.

— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle virkistyäkseen matkasta.

— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä tekee?

— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo iltamessuun.

— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa ovesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet paikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän totutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne noustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten. — Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja pelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin, jolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin edullisen vaikutuksen.

Sillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät linnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet. — No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön konnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti uutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.

Kun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä ja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo salaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän kohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.

— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä velvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani sanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.

Frans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi korkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja vaipui takaisin istuimelleen.

Nähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen saadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei ollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti hän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui notkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi puuskassa.

Karl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa ja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö olisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan pienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten yksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi hänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa vakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään alkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän tämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut viattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan, kaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta. Vain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin pirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.

Hetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman päätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua vastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille epämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään, välitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen majesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa tosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa, Leyvaa ja minun alamaisuuttani.

— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman matkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava parantunut?

— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään suunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.

Nyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi hän, miten voi Pavian sankari?

Bourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne suosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä Ferdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa ilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi hän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne! Karvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin, että Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet tai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä Venetsian tasavallan kanssa.

Nyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti, ollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista liigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan muistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille, jos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia hänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle sydämelleen.

Konnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja antoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja uusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli halveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne sanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän korkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me varmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät keskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia, josta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä vastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee ryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen meitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei kuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga, lisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen sotapäällikön.

Nyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille ennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen keisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella ymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta, lombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki linnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän osoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle majesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun selkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun loputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin, ja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän korkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.

Kun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä huima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria tulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni. (Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)] huusi hän Moronelle olkansa takaa.

Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto! Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!

Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti: — Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa, joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia. Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin, ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.

Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara. Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.

Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina, nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa, mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella. Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen ihmetteli.

Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä. Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.

Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset. Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine, pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset. Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen terveytensä tilaa.

— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä. Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän etikkaa kuin öljyä.

— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino [Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset, jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää työtä.

Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa nykyjään olla hirveät ajat.

— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat. Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.

Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,
Guicciardin? laverteli hän.

Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!

Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää keskustelua.

Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan. Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.

Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.

— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle: suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!

— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin vimmattu.

— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata edeltäjiään polttoroviolle.

— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.

Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän. — Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla, reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja juuret leviävät.

Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!

Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. — Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä kamarissa.

Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta "Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan näihin marmoriportteihin kolkuttaa.

Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he jatkoivat kävelyään.

Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa. — Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi Victorian viattomissa silmissä.

Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen
Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.

— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —
Kansleri osoitti sotapäällikköä.

— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?
Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?

— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!
Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle
kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas
Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.

— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.
Ihmiset ja asiat muuttuvat.

— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri Venetsialaisen keralla astui sisään.

Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta akkunasta loisti hehkuen iltataivas.

— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat valtakirjanne?

— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu, kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.

— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee selvää valmistuksista.

— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.

— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää luokseen. Eikö niin kansleri?

— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita päällikkö, nyt, heti paikalla!

— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen ääneen.

— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme, Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?

— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs, näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus, mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi Florensilainen ryppyisin otsin.

— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan, ärsytteli Venetsialainen.

— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.

— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi, Teidän korkeutenne… käyn kärsimättömäksi… mutta uskon että Teidän korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.

— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. — Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.

— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!
Ken vaakaan Pescaraa vastaan?

Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen vertaisensa? Hän itse, Pescara.

Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää. Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri, joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista, jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? — Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat hänen sanojaan.

— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen, syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!

— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija, jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä, mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan istu alas, anna minun puhua!

Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon. Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten, niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.

— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu. Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.

— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen, niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja unelmakruunua?

— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti. Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen: — Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä, virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani: jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?

— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää. Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene, poikani, kiusaa Pescaraa!

Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan, aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri, kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni, jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni, Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen hetkeäkään ilman sinua.

Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä kerran kavalluksen?

— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut, kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin, hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet Italian älykkäimpiä miehiä.

— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän tehtävään, hyvät herrat?

Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —

— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija, häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän pilkkakirjeen… — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.

— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä, puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta kavaltajaksi tahtoi tahi ei!

— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin. Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä pirullisten juonien uhrina…

— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!

— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla. Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa: Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan piili hymy.

TOINEN LUKU

Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle naiselle opetuksen viisaita sanoja.

Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. — Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.

— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat — kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri. Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. — Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen lähde.

Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme; paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt juoniaan.

— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi teltassaan.

— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?

— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.

Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta, jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä toivonut.

Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi. Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.

Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli. Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens tottumaton ja hän huokasi raskaasti.

Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta huolettomalla äänellä:

— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria Colonna, mitä tarkoitan?

Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta velvollisuutta törmää yhteen.

Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän ratkaistavaksenne lankeeva.

Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua, tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan: koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin! kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia. Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?

— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.

— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle: usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan lainoppineeseen, Accoltiin ja… hm… erääseen toiseen…

Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat, jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen, ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet, että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen viholliseen.

Paavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän papillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin alamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran markiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka pyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse Kristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.

Ja nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen Colonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä polvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen gonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä Ferdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori kuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna, hehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja lähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla viedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.

Itsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa olivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa hänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.

Silloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen, jotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria noine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän joutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja alkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä tuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä hieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman lapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi hän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].

Victoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen kirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä rohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen oli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi kadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta ja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen kammioonsa.

Nuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä toisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja veti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin, joiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan peittivät mustat pilvet.

— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka hän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin harkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi ja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi Colonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti huomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo de Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä valoja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla päivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja vielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja luottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan onnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina niin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä nykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan ennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän viittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy hän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi, vaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen Florensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä vähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain espanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa tai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo nainenko? Tietysti!

— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin klassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja sulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!

— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan: he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan. Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen saaliinsa. Ja kumminkin… naura vain, Morone… minä aavistelen pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.

— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten ilmestyisi se onneton este?

— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa, että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa? Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.

Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan jalkain juuressa.

Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia [Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin kuninkaan alamainen.

Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö, vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.

Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.

Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon kulmalla.

Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?

Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin, vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.

Tosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle kirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta juuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja luonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja ulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja pyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen taivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja valtiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä se, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja että hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli tietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria kiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei raaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian omistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei, moista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Silloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut kanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua oikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin portaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin sisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista tiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen räystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka hyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä esikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja ankaraa todellisuutta.

Vaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa, noita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan hänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki roomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana kuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat synnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen "Te rege imperio" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli itsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin asti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan kupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia vaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä kiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili kaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla luonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.

Kun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä polvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja tavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa palatsiinsa.

Nyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi espanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi ainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja viisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa? Oliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään huolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria muisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli varma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä erehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi kalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella ja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä olonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa keskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa ja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä merenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan luuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia aiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten ajatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin muinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä suinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun "Lemmen ylistys".

Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi, vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan, että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.

Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja uskonsa häneltä salassa.

Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! — Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.

— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. — Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti hänen käsivarteensa.

Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää, vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto — se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja kauniita kasvoja.

Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.

Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.

— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.

Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?

— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.

Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara…? virkkoi hän käsittämättömästi.

— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää… oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.

Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!… Kuin kissa hiirellä… inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!

Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.

Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.

Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?

Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätte minua siitä, että hän oli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?

— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.

Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.

Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.

Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa… Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.

— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.

— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.

— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.

Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?

— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!

— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.

— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.

— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.

— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita… ja minä en kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.

— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne, en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa. Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!

— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.

Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua, tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"

Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä, että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi. Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita sitä parantamasta.

"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö, ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön moitteetonna!"

Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone, olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.

Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta riemua ja hehkuivat kuin auringot.

Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.

KOLMAS LUKU

Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille, istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä, ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista, vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni. Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin — painajainen, ahdistus…. ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti kulauksen lasista.

Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi jälleen hengittää tasaisesti.

— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua. Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani, minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän käteensä.

Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan: — Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.

Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden tilasta.

Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä rikkojan suopeasti palveluksesta.

Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli vastaanottotuntinsa tähän aikaan.

— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja nousten seisalleen.

— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan, että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.

— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista, vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.

— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin pari houkuttelevaa italialaista kruunua?

— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä, joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:— Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.

Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä pyydän.

— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.

— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana… ja sen tungen vielä kerran keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!

— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan Leyvan sanat sellaisina.

Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista, vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.

Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä. Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!

Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan, alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. — Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.

Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan, jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.

— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden tulosta. Don Juan?

— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä, onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui tämän ilkeästi vihjaillen.

Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja kiitokseni.

Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista, jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän suuresta persoonastanne.

Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.

— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.

Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan — keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.

— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa, joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin — Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä, alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.

Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän, ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.

Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.

— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne? laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi espanjalainen tai neapelilainen.

Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".

Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat täällä? kysyi hän paashilta.

Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin — tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani, saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta, mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme, aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.

Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta, epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän, vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan. — Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi. Punainen esirippu laskeutui oven eteen.

Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari, vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja taikakalu kaulassa.

— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä niin että olette aivan tukehtua.

Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.
Hän ei virkkanut mitään.

— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan näköinen pää.

Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan, niin ymmällä hän oli.

Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne, Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.

Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen korvaansa kuiskattiin läähättäen:

— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se siis antautuu keisarille?

Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan sinulle, jos luovut keisarista!

Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!

Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta! Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!

— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana… ehkäpä minä itse… oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota verhoa!

Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen [paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.

— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.

— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen: — Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen, kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen: olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?

— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.

— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan. Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä myrkkyä keittämässä?

— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt! huudahti hän.

— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä, kansleri?

— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.

Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän huokasi hiljaa.

— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista. Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta. Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies, Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.

Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi, Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.

Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen, hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten valtioiden sopusointu —

Pescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa pidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.

Kansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta tehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden käsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä asiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis uskollinen ja tunnoltasi ylevä!

— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili Pescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä oletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu haltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?

Kansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä, unohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.

— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja harkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat turmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja kirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan ylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri, suunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?

Kansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja loppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa, varovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle: voi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut kavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi miksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi, olkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu, Niccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi ja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas mielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!

Tämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän otti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka esittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään asian vakavuuden.

— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä umpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen laihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti päänsä.

— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette ilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan kuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin kun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte asemianne ja karsitte joukkojanne.

Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?

— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä heidätkin?

— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!

— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.

— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa, vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa, toisti Pescara.

— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa
Liigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.

— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee
Milanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?

— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.

— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.

— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.

— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.

Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde, ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi lisää, Morone, sanoi hän.

— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun olette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän varmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi keisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei: koska olette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin älykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin noihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin. Sanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan helppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista armeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun vielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle annetun lupauksensa mukaan.

— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan yksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan mitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla yrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli häntä tunnen.

— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti, kirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä horjumatonna kuin siveydessään.

Huoneessa kajahti vihellys… kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli lintu lentänyt visertäen akkunan ohi.

— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu ja
Saksan ruhtinaat.

— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan ruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti sopia. Vai mitä arvelet, Morone?

Kansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se sentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän luonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii voimakkaampia sieluja.

— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin meikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa viisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman olemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo ihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen ja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten tiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän pasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren varastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki tiuskii ja huutaa: "Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään! Saatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain, niin sitä ei ole olemassa!" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta uskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta kun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää tarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan valtavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset italialaiset.

Puhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat muuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan valtiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla on suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. — Sotapäällikkö ei hymyillyt.

— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin. Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan, sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.

— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden, innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana, sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut. Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.

Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?

Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen. — Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi hän.

— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia, sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta, jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät, rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi, Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen, eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?

Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille, joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?

— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena — miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!

— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä syyttömänä!

— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa, mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu ilmestyy minulle unessa… — Morone huokasi surkeasti… — Vaan kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta! Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat kanslerin silmiin.

— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.

— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja, muuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan. — Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.

Kääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka olivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan, kalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston silmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja kuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi saalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä, mutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he halusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän suunsa.

— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli pitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?

Silloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. —
Murhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.

NELJÄS LUKU

Läpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana edestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän auringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde piirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien peräsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri huomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko ihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli nyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä siitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan tästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili nautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen antautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa halpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo ja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää käytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein ihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun jokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme ja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan — mutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina käsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen toisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään johtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän sisällistä taisteluaan.

Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä, vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.

Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi, muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.

Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä, jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa. Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.

Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta, joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa, tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.

Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.

Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei, tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat päällikön voimakkaat kasvot.

Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.

— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.

— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai jumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!

— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin Novarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän voi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä toiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei saa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.

— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon honkien, minkätähden se ei ole sallittu?

Silloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla hänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan armosta? Mutta ne loppuvat häneltä.

Lääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta saman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti hän.

Kevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin hakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä matkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä päästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi ja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki noiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet ja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä luona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon leuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla. Pescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli häntä otsalle.

Pescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen liikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain lääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän oikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini! ja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli lääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan! riemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja kysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?

Victoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan suutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia oikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen poikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen kanssaan naimisiin!

— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —
Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?

— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä, jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta, jonne lapsi parka pakeni.

Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.

He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. — Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan, jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.

— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee, tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä? Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?

— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa, tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.

Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi on hänet siitä vapautettu!

— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!

— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi minua lääkkeitä valmistaessa.

Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille, jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.

Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin parasta näin.

Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: — Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen, tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän puhtaalle olemuksellenne.

He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia, niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara. — Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia. Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli… mutta sanopas mikä, rakkaani?

Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä, lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot, vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"… mutta oikealta eroitti hän vähän paremmin: "Ass"… — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.

— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta, Victoria, virkkoi Pescara hellästi.

— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi? Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi. Assenza, assenza!

Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja vannoi:

Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella. — Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa sypressikujaa pitkin linnaan päin.

— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään vieraallesi, Numa?

— Muistin kieltonne… Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?

— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään kuolleet.

He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö, äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin. Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä liian lyhyenä!

Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.

Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen. Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.

Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.

— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.

Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla. Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa, ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.

Ritari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui hän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan. Italialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile, koska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi sitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti syttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai harhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että sotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa samaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti varakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja tapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?

— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut minulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne valloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin toimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen. Neuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan, niskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset ja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt porvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti päällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.

Pescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin kauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan aluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään. Kuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja toivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.

— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä linnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia häneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä pelkäänpä että hänellä on ikävä.

— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta uteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki tässä olemme.

Tuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle mitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat tiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.

— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla, vain herttuan ehdoton antautuminen.

Pescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta ainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa olentoa.

— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut keskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että otitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän ylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.

— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen ilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen vihamieheni…

— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi hankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.

— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. — Bourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon keskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin voitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna, läsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän vankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan nyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne muut kolme häntä seurasivat.

Moncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen naamari. Millaiset ovat kasvonsa?… Kyllä saan nähdä… Et vältä minua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta hitaasti ja ristiriitaisin tuntein.

Kolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali hetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli pujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja jonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi halusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa ollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi vinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt jonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja, jonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen aikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin vinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt lainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti ihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se muristen ilmaisi epäsuosiotaan.

Kas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira, rakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli kirjoitus: "Minä olen Victoria Colonnan koira." Ensin toiset ottivat sen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus, jota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin hyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen syliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä jälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa. Samassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa antaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se ulisten pyöri ilmassa.

Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.

— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua luottamuksensa arvoisena.

Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen, johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti? Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti, me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.

Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.

Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat, sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja — mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään, vaikkei hän sitä halunnutkaan.

Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.

— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.

Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka sinkoilivat päällikön silmistä.

— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua — hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista, tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä hölmö en sitä tietysti käsittänyt.

— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa: Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni? miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin, virkani ja jälkeläisyyteni… Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa, Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.

— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti. Mikä teillä oikeastaan on?

Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä hakemaan.

— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.

Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt. — Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa, epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen viattomin silmin.

— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies, joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta — lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan, tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä tuomittavaksi.

Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada, juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua tällaista, Kaarle?

— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani. Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut. Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan isäni murhaaja.

— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.

Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!

— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan, olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi — me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset, kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.

Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..

Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.

Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —
Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?

— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he puistoon.

— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman: ”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?

He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: — Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja kadotessa laakeriaidan taa.

Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:

— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.

— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä Teille hänen korkeutensa Bourbon.

Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän, mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle, kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan portaiden juurella.

Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.

Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi. Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen, mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä, kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle, jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.

Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset. Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."

— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen, ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta melkein vastenmielinen?

— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.

— Kavallus… — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua. — On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan saman mielenlaadun ilmauksia… Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante], jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan [Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset, joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan ulkoa.

— Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,
Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:
Vedi come si storce, e non fa motto:
El'altro è Cassio, che par sì membroto.

[Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon
päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen
pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —
ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]

Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta — kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan näistä Cerberuksen runoista.

Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.

— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen! Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on oikeudenmukaisuus.

Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa olevaa isänmaan ystävää.

— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.

— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee sinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun niin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.

Victoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin, tunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa, kaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].

— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin ja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat kauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —

— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas, surkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.

— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se olikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel kirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen akka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa kiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä sammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu delfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu tällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?

Nyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän itsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat Italian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.

— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He eivät julista armoa, vaan tuomiota.

Victoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran kasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän hellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut puhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti hän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.

Victorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran mainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien päivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt umpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja silitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista tukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa ja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.

Nyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä äskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin vasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon sammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten työläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan sotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä opettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä sepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti aina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.

— No, siinä oli sointuina muun muassa: "sitrat helkkyy, sirpit välkkyy." Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa taivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä ehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo olemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä äskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen juhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi, sen tiedän varmaan.

Victoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle minun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!

— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. — Sotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi hänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi hän lukea:

Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin sun päähäs laakeriset taisteluista, vaan voi jos isänmaatani en muista ja ylhää nimeäni käytän väärin!

Kun aviokses tulin lemmen määrin mä Rooman laps, isistä kruunatuista, niin Italian poiaks tein sun, suista tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.

Nyt vaadin, että konsa etehesi
toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.
Min annat, sankarini, vaimollesi?

Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!
Sä vapaiksi luot Italian rannat
ja isänmaani mulle palkaks annat! —

Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:

Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele. Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin: suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää! Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on nauruunsa pakahtua!

— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.

— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi. Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.

Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten, kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi, sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen sinulle kertoa!

— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti. — Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin ilmestyessä.

— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen? Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.

Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa, jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia: Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.

Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?

Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun jumalasi.

Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon raitista ilmaa.

Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla, virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.

— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.

Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon, jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän lehväkatoksen alle.

Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —
Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.

— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.

— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme. Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun käden kautta. Voinko luottaa sinuun?

— Se… voitte… Tukala teko… — Silloin vei toinen hänet pois paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.

Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois, kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen rintaansa vasten.

— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa sinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja pelastuksesi.

Nyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti Ippoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle puolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi hän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari riviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa ministereiltään. Olen utelias.

Nyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen ja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen ihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.

Ippolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden asiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla hyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi menettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja olosuhteiden mukaan.

Poika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle pienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja poistui. Päällekirjoituksena oli: "Markiisille, omaan käteen."

— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle.
Hän kirjoittaa niin epäselvää. —

Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin, sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä kädestä kiinni. Minä luotan.

Pescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen, sanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta — merkillistä — hän näki jumalani.

— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä vaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!

— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä raskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli. Hirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää sydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa. Victoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja kärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet noutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä liikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä. Victoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään itsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.

VIIDES LUKIT

Kun Victoria heräsi pää pielustaan nojaten, oli hän yksin ja avoimesta akkunasta virtaili aamuinen ilma sisään. Hän hypähti jalkeille ja meni hakemaan puolisoaan, jonka näki astelevan edestakaisin terassilla unen virkistämänä ja jälleen kuin uusin voimin. Hän ei tahtonut uskoa, että Pescara viime yönä oli ollut hänen käsissään niin ankarissa kivuissa, tapaus oli hänestä kuin unta.

Silloin aikoi Pescara: — Eilen, rakas herrattareni, kysyitte minulta jumalani nimeä ja minä pelkäsin Teille vastata. Viimein olisitte puoli pakosta saanut salaisuuteni ilmi, sillä vaikea on rakastetulta vaimolta salata mitään. Silloin ilmestyi itse jumalani ja kosketti minua. Tunnette nyt sen, jonka pelottava nimi jääköön lausumatta. Älkää itkekö! Vuodatitte eilen jo kylliksi kyyneleitä. Vaan sanokaapa nyt, missä haluatte oleskella sen aikaa kun olen sotaretkeltä Milanossa?

— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin… ja kuitenkin… tiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon laskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää elämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit joskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä suvaitsisi. Mutta julma en ole.

— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin karvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua hoitanut.

— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa siitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä puhumaan totta.

— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi minua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa Iscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää tästä…? Minne aiot lähteä, Victoria?

— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on vialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään, syksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran, että ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku kellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi vihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä kerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin niin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. — Hän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria, sen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi — ettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin halki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua sotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?

Victoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen tänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain kuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun kutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.

— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule ikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita laulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne nyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet pölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle linnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.

Victoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa lääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia viime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria tahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä pelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä keinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän voimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen ja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi tuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton, joka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan suureksi suruksi ei edes huomannutkaan.

Linnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna raskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen keltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he ajoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian silmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat heitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen, ja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.

Matkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin avuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut jo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta saksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin poikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset iskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät näet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin ja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana, rääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi. Viimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui väsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran nukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli hän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle ja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat sulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja Victoria häipyivät etäisyyden utuihin.

Raikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen henkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan lintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen kedoilla.

Nyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan suurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei sanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen ihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen ja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan murehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja hempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden onnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt hänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa raskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä täydellisesti kokea.

Kohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista kuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.

Kun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas, portista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan kanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi ja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin. Abbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen Novaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus, että jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä haavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan toinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä kuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa ruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea abbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa puolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja saaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian papisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin kanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei ollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi kristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.

Tuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat, avomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin sanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle, jonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.

— Arvoisa rouva, ulotti sotapäällikkö, donna Victoria haluaisi viettää täällä joukossanne levossa ja hurskauden harjoituksissa ne päivät, mitkä kuluvat huomenna alottamaani sotaretkeen, joka arvion mukaan kestää noin viikon ajan. Ratkaisevan taistelun jälkeen kutsun hänet Milanoon. Voitteko luovuttaa sopivan kammion hänen asunnokseen?

— Tahdon yksinkertaisen kopin tavallisille kalustoilleen kuten halvimmilla siskoilla on, virkkoi Victoria, jonka kalpeus kummastutti abbedissaa. Mutta hän ajatteli markiisittaren surun johtuvan hyvin ymmärrettävästi vain puolison sotaan lähdöstä.

— Kun donna Victorian asunto on järjestetty, lausui Pescara, niin ilmoitettakoon minulle. Minulla on vielä puhumista hänen kanssaan. Pyydän päästä sisälle yksityiskammioon, vain nyt, poikkeustapauksessa, kun olen luostarimme suosija. Menen kirkkoon. — Hän kumarsi ja lähti.

Victoria kysyi mitä nunnat olivat laulaneet ja sai vastauksen: — Sielunmessua, nuoren Julia Datin, vanhan lääkärimme pojantyttären puolesta, joka kuoli Roomassa. — Sitten meni Victoria abbedissan jälestä ja nuo kaksi nunnaa lähtivät täyttämään heidän korvaansa kuiskatuita kätkyjä.

Sillä aikaa asteli sotapäällikkö hattu päässä ja tavanmukaisia hurskauden menoja noudattamatta kirkossa edestaas vankoin askelin ja käsivarret ristissä panssaroiduilla ryntäillä. Hän oli ottanut ylleen keveän kypärän ja haarniskan kun tiesi kotimatkalla Novaraan kohtaavansa sotavalmiita joukkojaan ja asteli tässä rukousten ja nöyryyden huoneessa kuin sankari ja kuningas.

— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän hänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten kärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.

Vaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin lehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen abbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin kuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen haaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja tummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki kokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja kadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu vääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa Beatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta uljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas riistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi. Mutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman supateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten loistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin kuin jokin prosa tai seiquiensi.

Pescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi lumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja jo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat aivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä, vaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli varmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman huolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta. Mies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta, käsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti ja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien suojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta ei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä, vaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset, kristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu, ruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat ja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus. Sotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara heti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan vintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen kirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti hänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan: sveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä. Epäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt häntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon samaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei päällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä ja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään ja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli maalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: — Pari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin epäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.

Avatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa. Kuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos kupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki ruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet. Victoria?

Victoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän ja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain syntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen olisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne kiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne. Rukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti päätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.

Pescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli häntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken unohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli kadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä heidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.

— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani huomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon lupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä taistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun veljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille jumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan muistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka ottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin muut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä. Vielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen valittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin uppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon nyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi avata, hän sen katkaisee.

Victoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti kummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain liekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.

— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta! Voittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken olisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat parjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi ja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten halveksijaansa.

Mutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni ja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen italialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet toisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää kokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on ottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun ikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on sovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään vapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä verenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua kauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut jonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin uskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut Italiasi kaikkein epäinhimillisin.

Victorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa. — Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän, mutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: — Vaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon, että vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois lempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti suudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin Victorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.

— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten tahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa minua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!

Kun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua hänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta vapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä taloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa sellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi kaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.

Luostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin torneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa kulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat joukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin ruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa voittoa.

— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää niitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja hänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman tunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen kun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa kapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen suonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää ikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan salama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa ja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen vaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi nelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin tottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.

Sellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko läheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa. Yksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään mustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria kymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän jo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon kurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen rintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.

Pescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä mahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu koko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen selästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta runkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt levähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun kuulustelemisen.

Espanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän sveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan laihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni, kun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä katsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka kasvoi vaakasuorasi tammessa.

Pescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun jonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan sveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja mustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun kuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa vetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen ehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä sotapäällikön ennenkin.

— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan huoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa haavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä. Sveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää. Sitten nakkasi hän pätkän pois.

Päällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli luultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan käytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän, haavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.

Bläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin ette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —

— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle tuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa tuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä jäit näille maille? kysyi hän.

Zgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti: — Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu peitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja kerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella tuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä kanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen ajalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua, niin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja isovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin huonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan ja sanoi: "Varoppa itseäsi, Bläsi!" Sitten tuli ukko, pani kätensä ristiin, sanoi: "Murehdi sielustasi, Bläsi!" Viimein tuli mummo, näytti ovea, sanoi: "Ala laputtaa, Bläsi". Minä hyppäsin makuulta ja aloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta silkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin vielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin haavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni ilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.

— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari maalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen ja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää minut… "No tuossahan se nyt on mitä puuttuu", tuumii ja töllistelee mustankeltaisia housujani. — "Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne ja haarniskanne". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua levittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut vaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta siinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!

Päällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän merkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä otti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen niitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän dukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.

Urilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen nyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli pestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.

Pescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun nuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun on parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa sanotaan.

— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole tehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi hän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki hänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.

Se sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se merkitsi kai samaa kuin "ylpeydestä" ja kun hän leirissä oli nähnyt, miten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui. — Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa tuotaisiin.

— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille nousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle pääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa Pescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään katsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla alppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen kaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen: — Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja niiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon kädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota käytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet tapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja taikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen anteliaana.

Miehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen osastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle. Sotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto kajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen komppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti paikalleen.

Hetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheni
Novarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.
Yhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulki
seuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.

Pescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja ritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa minulta kieltäne.

— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin kansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja vakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja helpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki hän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden kuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne Liigan asioilla.

Odotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään syöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien kuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto sotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he olivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone päällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.

— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En voi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin tuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!

Levollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin Teidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa lähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko kansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja istukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.

— Tuumiskelin asiaa… mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä asianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi. Siis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se kelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei. — Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden vaa'alla.

— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus. Ensi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli kaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa, Pisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se ei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä voi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan kerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin siveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin Germaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.

Mutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa, jotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes oikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei häveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset pystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte? Sattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny eikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara korotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on pelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.

Mutta Moronen ääni vaiensi kuulumattomiin Pescaran viimeiset sanat. Hän huomasi yhtäkkiä ritarin ja tietäen juonensa nyt espanjalaiselle paljastetuksi, raivostui hän, suunsa vääntyi irvistykseen ja hän riehui kuin hourupäinen.

— Kavala, julma! Kavala ja julma! Voi minua sokeaa raukkaa! — Ja himoiten mielettömästi kostoa, huusi hän Moncadalle: — Kuulkaa ritari, tuo tuossa, — hän osoitti sotapäällikköä — on syyllinen kaikkeen. Hän se sai aikaan Liigan! Hän talutti minua kuin lammasta ja nyt se julmuri uhraa minut itse pelastuakseen.

Silloin hypähti häntä hillitsemään herttua, joka oli seissyt Del Guaston kanssa Pescaran selän takana ja jota kanslerin huima temmeltely oli kovin huvittanut. — Saute, Paillasse mon ami, saute pour tout le monde! [Juokse, Pajatso ystäväni, juokse käpälämäkeen!] pilkkasi hän Moronea. — Aivan totta, ellemme me kaksi olisi kuunnelleet lausuntojasi noiden punaisten verhojen ja kultatupsujen takana! Minun täytyy, kultalintuseni, sinulle vakuuttaa, että olit tappaa meidät nauruun. Etkös kuullut, miten sinulle vihelsin? — Sitten muuttui hän vakavaksi ja katsoen Moncadaa suoraan silmiin ja painaen käden sydämelleen vakuutti hän: — Kuninkaallisen vereni kautta, sotapäällikkö ei horjunut eilisessä keskustelussa hiuskarvaakaan kunniastaan ja uskollisuudestaan!

Morone ei voinut enää mitään. Del Guasto tarttui hänen käsivarteensa ja kiskoi hänet, muassaan ulos. — Herra kansleri, pilkkasi hän, iloitkaa, että kuuntelemisemme pelasti Teidät piinapenkiltä! — Myös herttua lähti salista, kun Pescara oli viitaten pyytänyt häntä poistumaan.

— Teidän ylhäisyytenne, alkoi Moncada, tässä suhteessa en Teitä epäile. Tuon miehen kanssa Te vain ilveilitte, ehkä tosin alentuen enemmän kuin mitä espanjalaisylpeys sallisi. Tuollaisen kanssa ei solmi salaliittoja Pescara. Mutta voimattomassa vihassaan puhui tuo valehtelija totta syyttäessään Teitä italialaisen salaliiton aikaan saajaksi. Ette ole sen alkuun panija, vaan suosija. Sitä kehtoonsa tukeuttamatta olette olleet sen kasvattajana ja kiihoittajana. Teidän olisi ollut helppo lausua ratkaiseva sana ja pysäyttää liike vain vihastuneella, mutta paljon vaikuttavalla mielenilmauksella. Sitä ette tehneet. Menettelynne on outo ja kuitenkin käsitettävä.

— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään menettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.

— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte häntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari. Ja Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy hitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena, mutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti saksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee hänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja silmissään haaveellinen loiste.

— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän, esi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä aina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa Neapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa. Miten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit, espanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta? Meitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso Jumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto. Burgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma löytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa siunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan! Tuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se antaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!

Sillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, että yksi kirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan ihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii katolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen kerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi ja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa hän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen tarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja valmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin, että siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen siihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.

— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin Ferdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle Meksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara, Italian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se jälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana, Espanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on gloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.

Vihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän murhautti isäni!

Ritari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini… ripittämättä… sovittamatta…

Nyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että hän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos! huusi hän.

Kuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän mietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin hajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne. Vielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja siitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko uskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko herttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin petätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.

Pescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston kamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi viimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia papereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta. Enimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään onnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi, mutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän tuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten poltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet jo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin ryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku tuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos? — Siinä oli Moncada.

Päällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa kohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.

Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen. Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään, alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi taluttaa herransa jälestä.

Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.

VIIMEINEN LUKU

Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia. Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa, mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon päähänsä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PESCARA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.