The Project Gutenberg eBook of Holladayn juttu, by Burton Egbert Stevenson

I. Salama kirkkaalta taivaalta
II. Vaikuttavia asianhaaroja
III. Juttu kärjistyy
IV. Saan onnellisen päähänpiston
V. Syön päivällistä tuntemattoman kanssa
VI. Godfreyn ylistely
VII. Neiti Holladay tulee oikulliseksi
VIII. Salaperäinen kamarineiti
IX. Tutustun monsieur Martignyyn
X. Merkillinen katoaminen
XI. Riisun naamarin viholliseltani
XII. Cafe Jourdainissa
XIII. Matkalla
XIV. Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi
XV. Kaksin on parempi kuin yksin
XVI. Leijonan pesässä
XVII. Etretat
XVIII. Huntu kohotetaan
XIX. Jutun loppu

Toimiston ilmakehä ei ollut tänä aamuna yhtä miellyttävä kuin tavallisesti. Olimme kaikki saaneet raivata sinne tiemme läpi myrskyn, lumen, ravan ja lumirännän, jollaista ei tapaa muualla kuin keskellä maaliskuuta New Yorkissa, ja hyvä tuulemme oli tästä kärsinyt. Minun oli ollut mahdotonta saada ajuria, ja raitiotiejunilla, jotka yleensä olivat kovin myöhästyneet, vallitsi tietysti se tavallinen, välttämätön tungos. Seurauksena tästä oli, että minä tulin konttoriin puoli tuntia liian myöhään, ja astuttuani sisempään konttorihuoneeseen sain hämmästyksekseni nähdä Grahamin, vanhemman päällikkömme, jo istumassa työpöytänsä ääressä. Hän nyökäytti jotenkin lyhyesti hyvää huomenta.

»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit,
Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.

Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin auki tavattoman rajusti.

En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli ihmeissään häntä.

»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta.
Mistä on kysymys?»

»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun ensimmäisen palstan — kunniasijan.

Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.

»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian ihmeellistä, liian — liian…»

Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances
Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!

Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan, tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen, että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.

»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista — Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»

»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»

»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana, mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»

»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole pitkää aikaa viivytellä.»

»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi — jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»

»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän loppua?»

»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa, uskokaa se! Tule, Lester!»

Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita, jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen. Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa, ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä, minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.

Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham & Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.

Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä; sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana — jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä, kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn naimisiinmenoa varten.

Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen, jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.

»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä konttoriapulaiselta.

»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin tavata häntä heti, jos mahdollista.»

Kirjuri riensi kortteineen. Parin silmänräpäyksen kuluttua tuli hän taas takaisin.

»Me seurasimme häntä läpi huoneen vastapäisellä seinällä olevasta ovesta.»

»Ah, herra Royce, onpa hauska nähdä teitä», huudahti tutkintotuomari astuttuamme sisään. »Koetimme eilisiltana saada teidät käsiimme, mutta saimme vastauksen, että te olitte silloin matkoilla, ja olin juuri soittamaisillani konttoriinne uudelleen…»

»Niin, sen hän teki heti. Kun huomasimme, ettemme voineet saada teistä tietoa, etsimme asioimistoverianne, mutta neiti Holladay sanoi haluavansa odottaa siksi kunnes te palaatte.»

»Emme ensinkään, häntä ei ole pienimmälläkään tavalla häiritty. Hän on viettänyt yönsä kotona — valvonnan alla.»

»En tiedä, herra Royce», sanoi hän pitkäveteisesti. »Jos todistukset tulevat olemaan sellaiset kuin minä luulen niiden tulevan, niin on minun pakko pidättää hänet — yleinen syyttäjä vaatii sitä.»

Roycen kädet puristivat kovasti tuolin selustaa, ja ne vavahtivat hänen kuullessaan tuomarin sanat.

»Niin se on meistä joka tapauksessa!» sanoi tutkintotuomari kärsimättömästi.

Huomasin, että Roycella oli terävä vastaus kielellään, mutta hän pidätti sen. Ei hyödyttänyt lainkaan loukata Goldbergiä.

»Haluaisin mielelläni tavata neiti Holladayta ennenkuin kuulustelu alkaa», sanoi hän. »Onko hän täällä?»

»On, tässä viereisessä huoneessa. Saatte aivan heti mennä hänen luoksensa. Julius, vie herra Royce neiti Holladayn luo!» lisäsi hän kääntyen kirjuriin.

Voin vielä nytkin nähdä neiti Holladayn silmäini edessä, miten hän kiihkoisasti nousi tuoliltaan, kun me astuimme sisään, ja käsitin heti, että olin tuominnut häntä väärin. Hän otti pari askelta meitä kohti ja ojensi rajusti molemmat kätensä; mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän pidättäytyi ja laski ne ristiin eteensä.

»Voi, kuinka iloinen olen, kun tulitte!» puhkesi hän puhumaan niin hiljaisella äänellä, että tuskin voin sitä kuulla. »Olen ikävöinyt teitä kovin!»

»Suureksi ikäväkseni en ole voinut tulla ennemmin», sanoi päällikköni vasten tahtoaan värähtävällä äänellä. »Minä — minä en odottanut saavani nähdä teitä täällä ilman ainoatakaan…»

»Oh», keskeytti neiti, »ei ollut ketään, jota olisin halunnut mukaani. Ystäväni ovat kyllä olleet hyvin kilttejä ja ystävällisiä — ovat tarjoutuneet tekemään kaiken mahdollisen — mutta tunsin tarvitsevani olla yksin ja ajatella. Kamarineitini olisin kyllä ottanut luokseni, mutta…»

»Hän on todistajia, luullakseni», selitti Royce. »No niin, nyt kun olen tullut tänne, niin aion viipyä täällä siksi, kunnes olen näyttänyt toteen, kuinka perin naurettava tämä syytös teitä vastaan on.»

Hän istuutui jälleen tuolilleen ja katsoi Royceen vetoava ilme mustissa silmissään.

»Voivaniko? Luonnollisesti minä voin! Kysymyksessähän on niin mahdoton väite, että sen täytyy kumoutua ilman muuta. Meidän tarvitsee vain todistaa teidän alibinne — näyttää toteen, että te olitte jossakin muualla silloin kun rikos tapahtui — ja silloin menee kaikki sirpaleiksi. Senhän voitte tehdä helposti, vai kuinka?»

Väri oli taaskin kadonnut neiti Holladayn poskilta, ja hän kätki kasvonsa käsiin.

»En tiedä», kuiskasi hän epäselvästi. »Tahdon ajatella. Voi, älkää päästäkö asiaa niin pitkälle.»

Seisoin ihan hämmästyneenä. Hän halusi miettimisaikaa silloin, kun hänen hyvä nimensä ja maineensa, ehkäpä elämänsäkin, olivat pelissä! Voi nähdä, että päällikkönikin ihmetteli.

»Teen kaiken voitavani, että asia ei pääse niin pitkälle», sanoi hän vitkaan. — »Minulla ei siis tule olemaan tilaisuutta kutsua teitä todistajaksi omassa asiassanne — ja se vahingoittaa aina. Mutta toivon, että asia yhtäkaikki päättyy heti — uskon sen. Missään tapauksessa älkää olko huolissanne. Luotattehan minuun?»

»Luotan», sanoi hän hiljaa. »En voi toivoa itselleni parempaa puolustajaa!»

Oli selvää, että jos Royce voittaisi tämän jutun, voittaisi hän myöskin jotakin muuta. Luulenpa, että huoneen nurkassa oleva poliisikonstaapelikin ymmärsi sen, sillä hän kääntyi pois hämillään, mikä on harvinaista poliisille, ja meni katselemaan ulos ikkunasta.

En tiedä, millaisena päällikköni vastaus olisi tullut — hänen huulensa värähtelivät, niin että hän toviin ei voinut puhua — sillä samassa kuului koputus ovelta ja tutkintotuomarin kirjuri katseli sisään.

»Se on hyvä», vastasi Royce. »Tulen heti. Hyvästi niin kauaksi, neiti
Holladay! Sanon teille vielä kerran, että voitte luottaa minuun.»

Sitten hän riensi ulos huoneesta niin voitonvarman näköisenä kuin jos neiti Holladay olisi antanut hänelle voittamattoman aseen mukaan taisteluun. Mutta sen sijaan, ajattelin itsekseni, hän olikin sitonut Roycen kädet ja jalat, ennenkuin lähetti hänet areenalle.

Ulompi huone oli pakaten täynnä kansaa ja sen ilmakehä tukehduttava ja vastenmielinen. Ainoastaan tutkintotuomarin pöydän edessä olevan pienen aitauksen takana oli vähän väljää, ja me istuuduimme siinä sijaitsevan pöydän ääressä oleville tuoleillemme huoaten helpotuksesta.

Ei voi kuvitellakaan, kuinka monta sanomalehteä New Yorkissa on läsnä jonkin tärkeän rikosasian käsittelyssä, joka kiinnittää niiden lukijakunnan huomiota. Reportterit anastivat suurimman alan tuosta pienestä huoneesta, paperia ja kyniä näkyi kaikkialla, ja eräässä nurkassa seisoi mies mukanaan valokuvauskone, ottaakseen, päättelyni mukaan, valokuvan neiti Holladaysta, jos hänet kutsuttaisiin todistajapenkille, kun mitään hänen kuvaansa ei ollut muulla tavoin saatavissa.

Näin Singletonin, yleisen syyttäjän, tulevan sisään ja asettuvan tutkintatuomarin viereen, jonka jälkeen lautakunnan miehet marssivat saliin huoneestansa ja asettuivat paikoilleen. Yritin tehdä havaintoja heistä, yhdestä toisensa jälkeen, vähän levottomana, mutta he näyttivät kaikki olevan valistuneita ja sangen hyvinvoipia miehiä. Royce luki läpi heidän nimiluettelonsa ja pani huolellisesti merkin jokaisen nimen kohdalle, sen mukaan kuin kirjuri luki heidät. Sitten hän ojensi tutkintatuomarille listan pienellä nyökkäyksellä.

»Olkaa hyvä ja alkakaa!» sanoi hän. »He ovat luullakseni täysilukuiset.
— Näyttäväthän ne kelvollisilta.»

»Se on hyvä lautakunta», vastasi tuomari, ottaen paperin. »Parempi kuin tavallisesti. Oletteko valmis, herra Singleton?»

»Kyllä», sanoi yleinen syyttäjä. »Vaikka odottakaapas hetkinen», lisäsi hän, nousten ylös ja astuen meidän pöytämme luo. »Kutsutte kai todistajaksi neiti Holladayn, otaksun…»

»Ja panen hänet alttiiksi kaikelle tälle?» Royce heitti silmäyksen ympäri huonetta. »Ei, jos vain minun vallassani on estää se!»

»Minä en käsitä, miten te voisitte sen tehdä. Alibi on ainoa, mikä voi pelastaa hänet tulemasta tuomituksi.»

»Aikaa on kyllä puhua siitä sitten kun tullaan niin pitkälle», vastasi Royce. »Minä puolestani uskon, että kanne häntä vastaan raukeaa kohta todistusten puutteessa.»

»Niin, jos se on mielipiteenne, niin…» Ja pureksien miettiväisenä viiksiänsä meni Singleton takaisin pöytänsä ääreen.

Vaalinsa jälkeen, joka oli tapahtunut vuosi taaksepäin, hän oli hankkinut erityisen maineen sekavien rikosjuttujen ratkaisijana ja oli tuonut valoa kahteen, kolmeen huomiotaherättäneeseen tapaukseen, jotka yhteen aikaan olivat uhanneet tehdä poliisin älykkäisyydestä pilaa. Nyt hän vainusi todennäköisesti jotakin samanlaista tässä jutussa, muutoin olisi hän siirtänyt sen jollekin apulaiselleen. Lisättäköön kuitenkin, että vaikka hänen etevyytensä olikin tehnyt hänet tavattoman suosituksi suuren yleisön keskuudessa, niin hän oli kuitenkin etevyytensä ohella osoittanut hänen asemassaan olevalle miehelle huonosti sopivaa käytöstä, mikä saattoi virkaveljet katsomaan häntä vähän kieroon.

Hetkisen kuluttua nyökäytti hän tutkintotuomarille päätään, sisällä olijoita kehoitettiin järjestykseen ja ensimmäinen todistaja kutsuttiin sisälle.

Se oli Rogers, konttorin ensimmäinen mies. Tunsin tietysti hänet, olin usein puhellut hänen kanssaan liikeasioista ja kunnioitin häntä suuresti. Hän oli ollut Holladayn palveluksessa paljon kauemmin kuin minä Graham & Roycella ja hänen maineensa oli, kuten Graham oli viitannut, nuhteeton.

Tutkintotuomari Goldberg teki tavalliset valmistavat kyselynsä: mikä nimi, ikä, missä asunto jne. Hän oli todellinen taituri ristikuulustelun pidossa ja tuli pian asian ytimeen.

»Siellä on eteiskonttori, joka on konttoristeja varten, siitä tullaan pienempään huoneeseen, jossa minun pöytäni on, ja minun huoneestani vie ovi herra Holladayn yksityiskonttoriin.»

»Ne ovat rakennuksen perällä — kadun puolelta ei mene mitään paloportaita — siellä on vain kohtisuora seinä.»

»Niin että sen, joka tulee sisään tai menee ulos yksityiskonttorista, on ehdottomasti kuljettava teidän työpöytänne ohitse?»

Tutkintotuomari oikaisi selkänsä tuolin selustaa vastaan. Yhdestä asiasta oltiin siis päästy selvyyteen.

»Herra Rogers», sanoi hän, »olkaa nyt hyvä ja puhukaa meille omalla tavallanne ja niin seikkaperäisesti kuin mahdollista, mitä tapahtui konttorissanne kello vähää vaille viisi eilisiltana!»

Näin, että Rogers oli hermostuksissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän kostutti lakkaamatta hermostuneesti huuliansa ja puristi vavahdellen käsillään tuolinsa käsinojaa. Hänen kertomuksensa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta, oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa — niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun sisääntullessani.»

Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.

»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari, kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay oli sanellut teille, sanoitteko niin?»

»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin vatsakipua.»

»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne.
Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»

»Oikein hyvin. Olen tuntenut hänet monta vuotta. Hänellä oli tapana ajaa konttoriimme iltapäivisin noutamaan isäänsä. Luulin hänen eilen tulleen samassa tarkoituksessa.»

»Ehdottomasti varma. Hyvä Jumala», huudahti hän, hermojensa samassa antaessa perään, »luuletteko, että minä tekisin sellaisen ilmiannon, jollen olisi asiasta ehdottoman varma?»

»En», vastasi tutkintotuomari tyynnyttäen; »sitä en tietysti luule, en hetkeäkään, herra Rogers. Minä tahdon vain, että lautakunta näkee, kuinka varma olette tuntemisestanne. Saanko jatkaa?»

»Saatan huomata, että se on teistä vaikeata», huomautti tuomari ystävällisesti; »ja säästän teitä niin paljon kuin voin. No niin, kun neiti Holladay oli mennyt yksityiskonttoriin, kuinka kauan hän oli siellä?»

»Kuulitteko mitään keskustelua tai mitään muuta tavatonta melua sisältä?»

»En. Kuuluakseen olisi melun pitänyt olla tavattoman kovaäänistä. Herra Holladayn konttorin seinät ovat paksut ja estävät kaiken äänen pääsemästä ulos.»

»Ei tietysti, sillä hänellä oli harvoin tapana pysähtyä puhelemaan minun kanssani. Minulla oli kiire, niin että en kiinnittänyt siihen seikkaan sen enempää huomiota.»

»Kiinnitittekö huomiotanne hänen ulkomuotoonsa? Näyttikö hän kiihtyneeltä?»

»Sitä seikkaa en pannut merkille. Minä katsoin vain vilkaisemalla ylös ja kumarsin. Sitäpaitsi en nähnyt hänen kasvojaan lainkaan, sillä hän käytti harsoa.»

»Harsoa!» toisti tutkintotuomari. »Ette ole maininnut ennen, että hänellä oli harso.»

»En. Kun hän tuli konttoriin, oli hänellä se nostettuna hatunreunustan yli — tiedätte kyllä, kuinka naisilla on tapana pitää sitä.»

»Mutta kun hän poistui, oli hänellä harso laskettuna alas. Oliko se tiheä?»

»No, herra Rogers, kuinka kauan aikaa kului naisen poislähdöstä siihen, kun te menitte yksityiskonttoriin?»

»Ei kauempaa kuin kolme, neljä minuuttia. Arvelin, että herra Holladay ehkä valmistautui lähtemään tyttärensä mukana, enkä halunnut häntä pidättää.»

»Ja silloin näitte hänet, sanoitte niin, makaamassa pöytänsä yli kumarassa, veitsi kaulassa veren virratessa haavasta. Tunsitteko veitsen?»

»Kyllä, se oli hänen veitsensä — sama, joka hänellä oli kirjoituspöydällä kynien teroitusta ja raaputtamista varten.»

Tutkintotuomari otti käteensä veitsen, joka oli hänen edessään pöydällä.

Sen jälkeen lähetettiin veitsi kiertämään lautakunnan keskuuteen. Kun he olivat katselleet sitä, tutkimme Royce ja minä sitä. Veitsi oli tavallinen, yksiteräinen raaputusveitsi, varustettuna norsunluisella päällä. Se oli käännetty auki ja huomatakseni oli terä, jonka pituus oli noin kaksi ja puoli tuumaa, todellakin hyvin terävä.

»Hän oli kumarassa pöydän ääressä, kädet ojennettuina ja pää vinossa.»

»Hirveän paljon! Joku oli nähtävästi koettanut pysähdyttää sen vuodon, sillä jonkun matkan päässä siitä oli läpeensä verinen nenäliina.»

Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni, nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut poliisille.

»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään, joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»

»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat, hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»

»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»

»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään.
»Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.

»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja sanotte, miten hän oli puettuna?»

»Hänellä oli tummanpunainen puku», vastasi hän vihdoin, »ja siinä jonkunlaiset kapeat reunusteet — mustat ehkä. Siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa.»

»Mutta tästä kiireisestä katseesta huolimatta, herra Rogers, ettekö nähnyt mitään eriskummaista — mitään, joka olisi herättänyt teissä ajatusta, että se ehkä ei ollutkaan neiti Holladay?»

»Ajattelin, että hän ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen kuin tavallisesti», sanoi hän pitkäveteisesti. — »Hän näytti vähän kalpealta ja heikolta.»

»En, mutta kaikessa tapauksessa kyllin selvästi tunteakseni hänet», lisäsi hän äreästi.

»Ja kun hän kysyi herra Holladayta, käytti hän sanontaa 'isäni', kuten todistuksessanne ilmoititte.»

»Ei», vastasi hän vihdoin. »Luullakseni hänen sanansa olivat: 'Onko herra Holladaylla vieraita?'»

»Sitä en minä voi sanoa», vastasi todistaja pyyhkien taas hikeä otsaltaan. »Minulla ei ole mitään halua tarpeettomasti syyttää neiti Holladayta. Enhän tunne edes hänen ääntänsä tarpeeksi hyvin voidakseni vannoa siihen nähden.»

»No, kun te vastasitte hänen kysymykseensä kieltävästi, niin eikö hän epäröinyt ennenkuin meni yksityiskonttoriin?»

»Niin että jos huoneisto ei ollut hänelle tuttu, hän olisi yhtäkaikki ymmärtänyt, mihin oli mentävä?»

»Ja tehän sanoitte myöskin, että ette olisi voinut kuulla mitään sananvaihtoa yksityiskonttorista, jos sellaista olisi ollut?»

»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»

»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin olisi ollut asian laita.»

»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»

Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme ajaneet auttamattoman lujasti.

Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan. Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.

Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo, ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin, tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin nainen lähti sisemmästä konttorista.

Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti, että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.

»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi tutkintotuomari.

»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen hän lähti.»

»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua päivälliselle.»

»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli valmis.»

»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän oli hyvin levoton isänsä suhteen.»

»Ja kun tieto hänen isänsä kuolemasta saapui, miten hän käyttäytyi silloin?»

»Hän ei tehnyt kerrassaan mitään», vastasi kamarineiti ja veti henkeä tukehduttaakseen nyyhkytyksen. »Hän pyörtyi. Jälkeenpäin hän oli aivan kuin tiedotonna, kunnes lääkäri tuli.»

»Siinä kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää todistajalta, herra Royce?»

Minä tiesin, mikä se oli ja pidätin henkeäni jännityksestä, sillä minä ihmettelin oliko viisasta tehdä sitä.

»Muistatteko, millainen puku emännällänne oli eilen iltapäivällä?» kysyi hän.

»Kyllä, hyvinkin», vastasi tyttö, ja hänen katseensa kirkastui. »Se oli tummanpunainen, hyvin yksinkertaisesti ommeltu, ainoastaan vähäisellä kapealla, mustalla nauhalla reunustettu.»

III

Siitä henkäyksettömästä hiljaisuudesta, joka seurasi hänen vastaustaan, kamarineiti huomasi, että hän oli jollakin tavoin antanut emännälleen kovan iskun, ja hän puhkesi hillittömään, epätoivoiseen nyyhkytykseen. Näin, miten päällikköni kalpeni. Hän oli lyönyt uuden niitin ketjuun — juuri sen, jota tarvittiin pitämään sitä lujasti koossa. Pääni meni pyörälle. Olisiko mahdollista, että tämä hieno, sivistynyt tyttö todellakin, kun kaikki kävi ympäri, voi olla sellainen paholainen sielultaan ja sydämeltään, että saattoi murhata… Ajoin kammolla sellaisen ajatuksen mielestäni. Se oli alhaista, uskomatonta.

Tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä istuivat kuiskaillen keskenään, ja näin ensiksimainitun heittävän silmäyksen edessään pöydällä olevaan veriseen nenäliinaan, siirtääkseen sen tämän jälkeen todistajanpaikalla olevalle itkevälle tytölle. Tarvittiin vielä se — että hän tunsi tuon pienen liinalapun — niin oli todistusketju täydellinen. Tuomari epäröi hetkisen, puhui vielä muutamia sanoja Singletonille ja ojentautui sitten tuolissaan. Ehkäpä hänen mielestään ketju jo oli tarpeeksi vahva; taikka ehkäpä arveli hän vain, ettei todistaja ollut sellaisessa tilassa, että olisi voitu jatkaa.

Luulen, että hän oli juuri huomaamaisillaan täydellisesti, kuinka toivoton asiamme oli.

»Siinä tapauksessa annamme todistajan poistua toistaiseksi», sanoi tutkintotuomari. »Saamme luultavasti kutsua hänet sisään sitten uudelleen.»

Tyttö vietiin melkein hysteerisessä tilassa takaisin todistajain huoneeseen, ja Goldberg alkoi selailla pöydällään olevia papereita.

»Meillä on vielä yksi todistaja jäljellä», sanoi hän vihdoin, »neiti Holladayn ajuri, ja kentiespä joku vastatodistajakin. Jos haluatte aamiaislomaa, herra Royce, niin yhdyn mielelläni siihen.»

»Kiitos», sanoi päällikköni, iloisena saadessaan tilaisuuden tointua ja valmistaa puolustussuunnitelman. »Sitä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään.»

»Haluaisin puhua neiti Holladayn kanssa muutamia minuutteja eri huoneessa. Tahdomme luonnollisesti neuvotella puolustautumisestamme.»

»Annan mielelläni teille luvan tavata hänet eri huoneessa», sanoi hän auliisti. »Olen hyvin pahoillani, ettemme voineet saada teistä tietoa eilen illalla, jotta olisitte saanut tilaisuuden valmistautua tutkintoon. Tunnen, ettemme tavallaan ole menetelleet teitä kohtaan oikein, vaikka en näekään, että viivytys olisi voinut muuttaa asiain tilaa; ja sellaisessa tapauksessa kuin tämä on hyvin tärkeätä käsitellä asia nopeasti. Minulla ei ollut aikomusta asettaa neiti Holladayta kuulusteltavaksi, sen vuoksi katsoin parhaaksi alkaa tutkinnon heti. Teidän on myönnettävä, herra Royce, että asian nykyisellä kannalla ollessa minulla on vain yksi tie avoinna.»

»Pelkään sitä», sanoi toinen surullisena. »Tapaus on aivan käsittämätön. Todistusketju näyttää olevan ehdottomasti täydellinen, ja kuitenkin olen vakuutettu — kuten jokaisen viisaan ihmisen täytyy olla — että joku onneton erehdys on tapahtunut, joka, kerran huomattuna, tulee sortamaan koko rakennelman. Minun tehtäväni on ottaa siitä selvä.»

»Niin, ihmeellisiä asioita tapahtuu tässä maailmassa, herra Royce», huomautti Singleton filosofisesti, kokenut kun oli.

»Mahdoton ei tapahdu koskaan!» vastasi päällikköni. »Toivon saavani näyttää teille, että tämä asia kuuluu siihen luokkaan.»

»Minä toivon samaa», sanoi yleinen syyttäjä. »Olisin iloinen, jos rikollisen huomattaisiin olevan joku toinen.»

»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan nääntyneeltä.»

»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua? Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»

Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.

»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»

»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja tulen sitten suoraan Rotiniin.»

Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin — voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen? Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin…

Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju! Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä» — ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen, joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?

Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä — niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli varmaankin selitys!

Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan — koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta! Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli otettava siitä selko.

Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa alibi . Ja seuraava todistaja tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa koetusta.

»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.

Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin. »Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä sanoisi — pahassa pulassa.»

Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen. Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.

»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.

»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»

Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu asiasta olisi minua huvittanut.

»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten tapahtuu?»

»Siinä tapauksessa hänet luovutetaan rikosasiain oikeudelle», selitin minä.

»Mutta jos olen ymmärtänyt teidän lakinne oikein, voidaan hänet päästää vapauteen takausta vastaan?»

»Ei henkirikosasioissa», vastasin minä; »ei sellaisessa tapauksessa kuin tämä, jolloin tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus.»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään hitaasti. »Häntä ei siis vapauteta ennenkuin syyttömyytensä on todistettu? Ja kuinka kauan siihen kuluisi?»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän taas ja tyhjensi lasin absinttia, jonka ääressä hän oli istunut ja leikkinyt, »kiitos selityksestänne.»

Hän nousi ja meni hitain askelin ulos, ja minä tarkkasin tuota vahvarakenteista vartaloa ja lyhyttä, paksua kaulaa.

Samassa tuli tarjoilija tuoden voileipiä, yhtäkkiä huomasin, että puoli tuntia jo kauan sitten oli kulunut. Odotin vielä turhaan neljännestunnin Roycea; sitten söin, otin eväsrasian kainalooni ja kiiruhdin takaisin tutkintotuomarin luo. Astuttuani sisään sain nähdä kokoonvaipuneen olennon istumassa pöydän ääressä, ja rohkeuteni lannistui, kun tunsin hänessä päällikköni. Koko hänen olentonsa ilmaisi täydellistä epätoivoa.

»Olen ottanut mukaani vähän aamiaista teille, Royce», sanoin niin iloisena kuin voin. »Asian käsittely alkaa puolen tunnin kuluttua, parasta on, että syötte vähän.»

Ja minä avasin rasian. Hän katsoi siihen hetkisen ja alkoi sitten konemaisesti syödä.

»Näytätte aivan kuihtuneelta», rohkenin sanoa. »Eikö olisi parasta, että hankin teille lasillisen konjakkia? Se virkistäisi teitä.»

»Kuinka tahdotte», suostui hän haluttomasti, ja minä kiiruhdin toimittamaan asiaani.

Konjakki loi hänen kasvoilleen vähän väriä, ja hän alkoi syödä suuremmalla ruokahalulla.

Hän vaipui äänettömyyteen. Silminnähtävästi häntä oli kohdannut uusi isku minun poissaollessani.

»Mutta, herra Royce», aloitin, »meidän on vain toteennäytettävä alibi , niin koko tämä korttihuone romahtaa kumoon.»

»Niin, ainoastaan se», myönsi hän. »Mutta olettakaa, ettemme voi sitä tehdä, Lester.»

»Tarkoitan, että neiti Holladay kivenkovaan kieltäytyy sanomasta, missä hän oli eilen iltapäivällä.»

»Mutta eikö hän sitten ymmärrä, että se on välttämätöntä?» kysyin minä.

»Kyllä. Tein sen hänelle niin selväksi kuin mahdollista. Olen aivan neuvoton, Lester.»

»Se on käsittämätöntä!» huokasin ajateltuani muutaman hetken hajanaisesti sinne ja tänne. »Se on…»

»Ajurin todistus ei tule auttamaan meitä paljoa, pelkään — pikemmin päinvastoin.»

Vedin tosiasiallisesti henkeä — tunsin olevani kuin hukkuva, jonka kädestä pelastusköysi on äkkiä jollakin käsittämättömällä tavalla tullut tempaistuksi.

» Onko olemassa mitään muuta keinoa, Lester?» kysyi hän kääntyen rajusti tuolillaan minuun päin. » Löytyykö mitään muuta ulospääsyä? Jos sellainen on, niin näyttäkää Jumalan nimessä minulle se!»

»Sellaisen täytyy löytyä», väitin innokkaasti, koettaen vakuuttautua siitä itse. »Sen täytyy olla olemassa, vaikka pelkään sen löytämisen vaativan aikaa.»

»Ja sillä aikaa tulee neiti Holladay pidettäväksi vangittuna!
Ajatelkaa, mitä se merkitsee hänelle, Lester!»

Olin ajatellut sitä. Olin yhtä epätoivoinen kuin hänkin — mutta löytääkseen virheen, heikon kohdan todistusketjussa, tarvitaan paremmat aivot kuin minun, sen tunsin. Olin äärimmäisen neuvottomuuden saaliina.

»No, meidän täytyy tehdä parhaamme joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti hetken kuluttua. »En ole kadottanut toivoa vielä — sallimus ohjaa usein tällaisia asioita. Pahimmassa tapauksessa uskon, että neiti Holladay tulee vielä muuttamaan mielensä. Mikä hänen salaisuutensa lieneekin, parempi on, että hän ilmaisee sen kuin viettää yhden ainoankaan tunnin vankilassa. Hänen yksinkertaisesti täytyy muuttaa mielensä! Ja kiitos, Lester, toimeliaisuudestanne, te olette puhaltanut minuun uutta elämää.»

Korjasin pois aamiaisen jäännökset, ja muutamia minuutteja sen jälkeen alkoi kansa jälleen täyttää huoneen. Vihdoin tulivat tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä yhdessä, ja ensiksi mainittu koputti pöytään kehottaakseen hiljaisuuteen.

»Tutkinto jatkuu», sanoi hän, »neiti Holladayn ajurin, John Brooksin, kuulustelulla.»

Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso. Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.

Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta, jollei…

»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella todistajaa, herra Royce?»

»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi ensiksimainittu vihdoin.

Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.

»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg häneltä.

»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»

Pidätin henkeäni tytön katsellessa ja käännellessä nenäliinaa vapisevin käsin.

»Onko teidän emännällänne nenäliinoja, jotka ovat samanlaisia kuin tämä?»

»Kyllä, niitä hänellä on; tämä on tavallinen nenäliina hyvää lajia, sellainen, joita useimmat naiset käyttävät.»

»Tämä on tärkeä todistus jutussanne», lisäsi tuomari. »Onko teillä todistajia kutsuttavana?»

Mitä todistajia me voisimme saada? Ainoastaan yhden — ja mielestäni lautakunnan miehet odottaen katselivat meitä. Jos suojattimme todella olisi syytön, niin minkä vuoksi empisimme toimittaa kuulustelua hänen kanssaan, antaaksemme hänelle tilaisuuden puolustautua, muutamilla harvoilla sanoilla hajoittaa koko tämän kamalien asioiden ketjun, jota niin nopeasti taottiin hänen ympärillensä? Jos hän olisi syytön, niin eikö hän silloin aivan luonnollisesti haluaisi puhua oman asiansa puolesta? Eikö vaikuttanut jo yksinään hänen inhonsa…

»Pyytäkää lykkäystä!» kuiskasin. »Menkää neiti Holladayn luo ja sanokaa, että jos hän ei katkaise vaitioloansa…»

Mutta ennenkuin Royce ennätti vastata, tunkeutui eräs poliisikonstaapeli esiin huoneen perältä antaen tuomarille kirjeen.

Hän avasi kuoren silmäten kiireesti sisältöä. Sitten hän luki sen läpi vielä kerran ja ojensi sen jälkeen paperin mitä ällistyneimmän näköisenä minulle. Kirje kuului:

Rogers valehtelee. Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku .

Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla, voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin. Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta joka askeleella.

»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun käsittelyn huomiseksi.»

»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»

Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa, lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin, niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan. Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän eli hyvissä olosuhteissa.

Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut, jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin? Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!

Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt…

Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni puoleen.

»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»

Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi. Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat! — sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi häneltä mitään uutta.

»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»

Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät perustelmani pitäisikään!

»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»

»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»

»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana käyneen naisen puku.»

Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan. Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli myöskin tarkkaavasti toimitusta.

»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»

Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.

»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»

Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta. Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja kuiskasi liikuttuneella äänellä:

»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan unohtamaan sitä!»

Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon kädessään olevaan kangaslappuun.

»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»

»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»

Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä nojautui taaksepäin tuolissaan.

»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa», jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»

Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.

»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti. Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain huoneeseen.

»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen todistajanpaikalla.

»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»

»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.

»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.

»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista eilen illalla?»

»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta. Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä, ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä, jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan! Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»

»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan, ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin, enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme tuomiotanne.»

Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä odottamattomimpiin tuloksiin.

»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä johti epäilemään jotakin sellaista?»

Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti hämmästyneenä meihin.

»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce. »Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»

»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen itse!»

»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan jäljille.»

Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?

»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on hänen käsissään.»

Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit, mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä? Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven ulkopuolelle.

Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän käsitti heti aseman.

»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»

Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät luopumaan mietiskelystään.

Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.

»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki siitä yksimieliset?»

He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä huudettiin.

»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W. Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»

»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»

Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui kuitenkin vastaamaan luontevasti.

»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin, joka on hänen luonaan.»

»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?» sanoi hän.

»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi
Singleton hymyillen.

»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja tehdä hänelle yhden kysymyksen.»

»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.

Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.

»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin, yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»

»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»

»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa runsaaseen viikkoon.»

Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän kumarsi jälleen.

»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»

Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä. Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.

»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä, Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin, niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»

Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun lähden konttorista illalla.

Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön, joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.

Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä, seurasi minua hissiin.

»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä laskeutumaan alas.

Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.

»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.

»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»

»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan kahdenkesken.»

Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.

»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua, mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»

Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme Kolmannelletoista kadulle.

»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»

Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.

»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»

Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi itsensä ilmi?

»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»

»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»

»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään todennäköistä?»

»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta. Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään — itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää jäljelle?»

»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan himo.»

»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»

»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»

»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa — tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden — muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta. Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta vanhempi kuin neiti Holladay.»

Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.

»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme, että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi, pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa, että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa, vai kuinka?»

»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä. »Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»

»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on olemassa toinen selitys. Holladay ei ole pitänyt huolta aviottomasta lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii yhteen, vai kuinka?»

»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö huomaa sitä?»

Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.

»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän, mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»

»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte selittää vähän tarkemmin.»

»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla selvillä Rogersin viasta?»

»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on minulle arvoitus. Miten voi joku toinen tietää sen, kun ei Rogers itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»

»Mutta…» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni virittänyt?

Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun. Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin, että minun täytyi olla varovainen.

»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille», sanoin.

»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että veisi kirjeen tutkintotuomarille.

»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»

Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan aika panna vastaan.

»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»

»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.

»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»

»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»

»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»

Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä luontonsa lauhdutti minua.

»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa olette harhateillä.»

»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra
Lester?»

»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä intuitioniksi — se oli tekemäni johtopäätös.»

»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin nerokkaasti teiltä!»

»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä. Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei teilläkään ole ollut ikävä?»

»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan hyvä ja käyttämään.»

Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi kättäni.

»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»

Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia, mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin pystynyt.

Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni kohtasi minut kynnyksellä.

»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut! Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»

»Sanomalehtimiehiä! He ovat olleet kiduttamaisillaan minut kuoliaaksi!
Näyttävät uskovan, että minä olen piiloittanut teidät jonnekin.
Toivoakseni ei teitä ole kohdannut mikään ikävyys, herra Lester?»

»Ei, ei ensinkään», vastasin nauraen ja huokasin helpotuksesta, sillä olinhan pelännyt, en tiedä itsekään, mitä onnettomuutta. »Toimitan pian herrat pois!»

Jo kauan ennenkuin tulin huoneeseeni, kuulin äänten surinaa ja tunsin eri tupakkalajien hajun.

He olivat ruvenneet huvittelemaan kaikella lailla, kuluttaen aikaansa tarinoimalla, luullakseni, ja kun astuin sisään, tervehdittiin minua eläköönhuudolla. He olivat sellaisia sydämellisen eloisia, hyväluontoisia poikia, että oli mahdotonta suuttua heihin — ja sitäpaitsi tiesin, että he olivat kunnon miehiä, että he tekivät työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan niukasta palkasta, pelkästä rakkaudesta työhönsä, että he olivat sukkelia vainuamaan petosta, juonia ja epärehellisyyttä ja järkähtämättömiä paljastaessaan kaikkea sellaista, että heistä oli mieluista tehdä hyvää salassa ja pysyä tuntemattomina muille, paitsi niille muutamille, jotka olivat kulissien takana ja tiesivät pitää heitä oikeassa arvossa. Vastasin siis hymyillen heidän tervehdyksiinsä ja istuuduin tuolille, jonka eräs heistä kohteliaasti tarjosi minulle.

»Herra Lester», sanoi se, joka oli luovuttanut tuolin minulle, »sallikaa minun esittäytyä, nimeni on Rankin, Planetin edustaja. Nämä herrat täällä — ja hän osoitti käden liikkeellä toisia — ovat virkaveljiäni sanomalehtimiestoimessa. Olemme kiihkeästi odottaneet teitä täällä saadaksemme esittää teille muutamia kysymyksiä.»

»Ensiksi ja etusijassa haluaisimme tietää ajatuksenne siitä, mistä rikos aiheutui. Teidän osanottonne jutun käsittelyyn iltapäivällä sai meidät vakuutetuiksi siitä, että te osaatte laskea kaksi ja kaksi yhteen, joka on enemmän kuin voidaan sanoa tavallisista kuolevaisista. Yleisö, suuri yleisö, haluaa tietää ajatuksenne.»

»Mutta minulla ei ole mitään ajatusta!» väitin vastaan. »Sitäpaitsi en usko, että minä herätän suuren yleisön mielenkiintoa lainkaan. Olen kokonaan erossa asiasta, näettekö, herrat! Pestyämme puhtaaksi neiti Holladayn on tehtävämme päättynyt.»

»Mutta onko neiti Holladay puhtaaksi pesty?» niskoitteli hän. »Eikö ole ajateltavissa, että hän niiden kahden tunnin kuluessa, jotka hän oli poissa vaunustaan, on voinut pukeutua uudelleen, mennä isänsä konttoriin ja sitten pukeutua taas? — Eikö hän siinä tapauksessa aivan luonnollisesti olisi valinnut vihreää pukua, kun hän ei koskaan käytä vihreää?»

»Oh, lörpöttelyä!» puhkesin minä. »Sehän on lapsellista! Joko hän pukeutui säännöllisesti tai sitten ei ollenkaan! Jos te ajattelisitte tehdä raskaan rikoksen, niin te siis luultavasti, esimerkiksi, panisitte päähänne silinterin, sen vuoksi koska ette muuten milloinkaan käytä korkeata hattua! Ei, niin paljon voin sanoa, että minä olen siveellisesti varma siitä, että neiti Holladay on viaton. Ja niin on yleinen syyttäjäkin.»

»Mutta teidän pitäisi kohdella meitä kaikkia samalla lailla», väitti hän.

»Tahdotteko ehkä sanoa, herra Lester», kysyi hän, »että te ette viettänyt iltaa yhdessä Jim Godfreyn, Recordin edustajan kanssa?»

Nyt ymmärsin yhtäkkiä! Ja kun katselin noita tyytymättömiä, valjuja katseita ympärilläni, aloin nauraa niin, että kyyneleet valuivat.

»Vai niin, tekö se siis olitte», läähätin minä, »ajamassa meitä takaa
Broadwaylla?»

»Niin. Mutta hevosemme eivät olleet niin hyviä kuin teidän. Minne hän vei teidät?»

»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Olisihan meidän pitänyt se käsittää, pojat!»

»No niin, herra Lester», sanoi eräs toinen, »teidän ei ainakaan pitäisi antaa Godfreylle suurempaa etua kuin meille.»

»Että se henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen, ei tiennyt, että Rogers oli värisokea. Saman selityksen annan mielelläni myös teille. Kuten näette, kohtelen kaikkia teitä yhtäläisesti.»

»Ei, ei!» sanoin nauraen. »Se olisi salaisuuksien juoruamista toisille.
Mutta hyvä arvelu se oli joka tapauksessa.»

»Hänellä näyttää olevan terävä silmä, tällä Godfreylla», jatkoin lisätäkseni heidän tuskaansa. »Arvelen teidän sanovan samaa, kun saatte lukea hänen selontekonsa asiasta huomisaamuna.»

»Terävä silmä!» puhkesi Rankin. »Oh, hän on oikea veitsi, kun on kysymys tällaisista jutuista! Me emme ole samaa lajia hänen kanssaan. Hän on mielikuvituksen mies — kuten nuoltu ja juotettu Recordia varten. Onko aivan varma, että ette puhunut mitään muuta hänelle, herra Lester?» lisäsi hän levottomasti. »Kun Godfrey kirjoittaa jotakin, hän voi keittää sopan rautanaulastakin.»

»Aivan varma. Kuuntelin vain suurella mielenkiinnolla, kuinka hän kehitti omaa mielipidettään asiasta.»

»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän tahtoi. Nyt se ei enää ole hänen mielipiteensä, vaan teidän! Voin nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän ajatteli murhan aiheutuneen?»

»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun sijassani, kertoisitteko sen?»

»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»

He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.

Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli! Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten voitiin selittää kirje?

Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.

Huomisaamun Record vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin lukiessani ensimmäisiä rivejä:

» Recordin edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa, joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä Recordin kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen yksityiskohdat.»

Lähtökohta kehittyi sitten juurtajaksain ja laajasti, ja kirjoitus päättyi vakuutuksella, että Record on oleva poliisille avullinen rikollisen naisen etsimisessä.

Nyt kun poliisi tiesi, mihin osaan kaupunkia sen pitäisi heittää verkkonsa, niin en epäillyt hänen pikaista löytymistään, koska hän oli kiusannut sallimusta jäämällä kaupunkiin.

Graham ja Royce olivat juuri lukemassa Recordin kirjoitusta tullessani sisään, ja minä selitin heille, miten sen kerrotun haastattelun laita oikeastaan oli. Molemmat nauroivat ja lausuivat ihailunsa Godfreyn rohkeasta keksinnöstä.

»Arvelu ei ole typerä», sanoi Graham. »Olen taipuvainen uskomaan sen itsekin.»

Viittasin, että se selitti myöskin neiti Holladayn omituisen vaiteliaisuuden — hänen kieltäytymisensä auttamasta meitä todistamaan hänen alibinsa . Royce nyökäytti päätään.

»Sangen oikein. Tämä olettamus selittää, kuten Godfrey sanoo, jokaisen yksityiskohdan. Vanhan poliisiselviön mukaan se todistaa, että se on oikea.»

VII

Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu, oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä vapaaseen käytäntöön.

Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce, ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat hänelle onnea ja menestystä.

Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus oli täysin paikkansa pitävä.

Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä. Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin, ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.

Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce, joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin, että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.

»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene mitään ikävyyttä tapahtunut?»

»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut tänään palveluksestaan.»

»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän piti teistä.»

»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka tapauksessa.»

»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne. Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»

»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille hyödyksi.»

»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan — vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt. Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua. Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä halunnut tulla häirityksi.»

Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen niin mieltynyttä olentoa kohtaan?

»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»

»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»

No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa, jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.

»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»

»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.

Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut ainoastaan suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn kyyneleihin.

»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»

Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.

»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui
Graham kysymään kumppaniltaan.

»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan liikeasioita.»

Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin. Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.

»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä», huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»

»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty.
Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla.
Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä
valvonta-asiakirja…»

»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»

Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta. Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen ilme kasvoillaan.

»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan tuolilleen.

Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.

»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»

»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi toimittaa ne nimettömästi.»

»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa — satatuhatta dollaria!»

VIII

»Niin, satatuhatta dollaria! Se on kaunis summa nuorelle tytölle annettavaksi kerrallaan, mutta hänellä on varoja siihen. Luonnollisesti meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata hänen ohjeitaan. Arvelen, että voimme molemmat arvata, mitä hän aikoo rahoilla tehdä.»

Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä osalliseksi rikokseen.

»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»

»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut — se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»

Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen uudelleen.

»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»

»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät. Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella. Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan vähimmän lupaavia.»

»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi tarpeelliset määräykset.

Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti
Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.

Rahat myydyistä osakkeista tulivat konttoriin seuraavan päivän iltapäivällä pienessä sinetillä varustetussa käärössä, johon oli merkittynä sisällys — sata tuhatta dollaria seteleissä. Graham käänteli miettiväisenä sitä kädessään.

»Parasta on, että sinä lähdet viemään tätä sinne, John», sanoi hän kumppanilleen. »Ja Lester voi seurata mukana.»

Royce pisti käärön taskuunsa, kutsuttiin ajuri, ja me lähdimme matkaan.
Ei mitään tapahtunut matkalla, ja puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
Holladayn talon edessä.

Talo oli vanhanaikainen ruskea kivirakennus; se ei ollut enää muodikkaimmassa kaupunginosassa, joka oli siirtynyt keskuspuistoon päin, ja erilaatuisia myymälöitä alkoi tunkeutua seutuun; mutta se oli ollut Hiram Holladayn kotina neljänkymmenen vuoden ajan, eikä hän ollut koskaan halunnut muuttaa siitä. Tällä hetkellä olivat kaikki ikkunaverhot alaslaskettuina ja talo näytti autiolta. Menimme portaita ylös ovelle, ja heti soitettuamme sen avasi nainen, jonka vaistomaisesti tunsin olevan uuden kamarineidin, vaikka hän paljon vähemmän muistutti kamarineitiä kuin vanhahkoa keskiluokan työläisnaista.

»Tulimme tuomaan rahoja, jotka neiti Holladay pyysi herra Grahamilta eilen», sanoi Royce. »Minä olen John Royce, hänen liikekumppaninsa.»

»Luonnollisesti meidän täytyy saada kuitti siitä», lisäsi päällikköni. »Minulla on täällä sellainen valmiina, niin että emäntänne tarvitsee vain kirjoittaa sen alle nimensä.»

»Neiti Holladay on liian sairas voidakseen ottaa teitä vastaan», sanoi kamarineiti lausuen huolellisesti sanansa. »Vien paperin hänelle ja hankin allekirjoituksen.»

Royce epäröi hetkisen. Muistuttelin, missä olisin voinut kuulla tämän äänen ennen. Jossakin, siitä olin varma — tämän vienon, hillityn, sointuvan äänen. Äkkiä säpsähdin — muistin! Se oli neiti Holladayn ääni silloin, kun hän nousi tervehtimään päällikköäni sinä aamuna tutkinto-oikeuspaikassa! Mutta ei — työnsin luotani heti sellaisen ajatuksen — sehän oli sulaa mielettömyyttä!

»Pelkään, että se ei käy päinsä», sanoi Royce vihdoin. »Summa on suuri, ja se on minun jätettävä henkilökohtaisesti neiti Holladaylle tämän todistajan läsnäollessa.»

Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan onnettomuutta ennustavalla tavalla.

»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta, että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»

»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.

Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe, ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.

Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen — suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän säikähti ja tuli liikuttuneeksi.

»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti hänet pienellä käskevällä liikkeellä.

Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se kokonaan toisella äänellä.

»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.»

Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja sulki kasvot käsiinsä.

Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.

»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa eteishuoneessa.

Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?

Royce kääntyi ovea kohti, mutta pysähtyi kahden vaiheella. Hän avasi huulensa sanoakseen jotakin vielä — hänen levottomuutensa pakoitti häntä siihen — mutta muutti sitten taas mielensä ja meni ulos ovesta, jota nainen piti avoinna.

»Hyvästi», sanoi hän vakavasti. »Toivon, että neiti Holladay saa hupaisen matkan.»

»Jenkinson on perheen lääkäri», sanoi hän. »Ajakaamme hänen luokseen kuulemaan, kuinka sairas neiti Holladay oikein on. Olen huolissani hänen puolestaan, Lester.»

»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita, »olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän, että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»

»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas hän oikeastaan on?»

»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen lääkärin.»

»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut tavattoman vahva.»

Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni kaikki ymmälle.

»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada teiltä neuvon.»

Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä, mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.

»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»

Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä, että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin toiseen lääkäriin.

»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen parempana.»

»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi päällikköni.

»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta», vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»

»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä? Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»

»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä puoskaroitsijat antavat.»

»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?» intti Royce.

Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan tuolinsa käsinojaan.

»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin. »Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»

»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.

»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»

Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti. »Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.

»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei voinut ottaa vastaan.»

»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»

»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi, niin, jopa pysyväksikin.»

Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin, että hänkin oli sitä ajatellut.

»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»

»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»

»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin varmempaa tapahtuu.»

»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce hetken kuluttua.

»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus, jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»

»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven, »niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos voin olla joksikin avuksi.»

Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän, hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi, että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä rahojen vastaanottajan jäljille.

Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika, ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa. Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin, niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.

Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja tavattoman kukoistavat kasvot.

»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo astui kynnyksen yli valopiiriin.

Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva juttu.

»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni pöydällä.

»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra — herra…»

»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä…»

»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä tuolia.

Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.

»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»

Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa; silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa — mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa, joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.

»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny» (nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta, kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan kansalaiseksi.»

»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»

»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy kulua niin monta vuotta?»

»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte odottaa minun neuvovan.»

»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa — minä kunnioitan lakia.»

»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta, mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»

»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on mestariteos.»

Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»

»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen! Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»

»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».

»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»

»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»

Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.

»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»

»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»

»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran siellä.»

Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa. Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä kuitenkin hiukan pitkältä.

»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen. Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»

»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä kesäasunnossaan.»

»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»

»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»

»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»

»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»

»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi, jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä, huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen pakonsa?»

»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka, herra Lester?»

»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»

»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt oikein».

»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää mitään tekemistä jutun kanssa.»

»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta, miten menettelisitte?»

»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»

»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen, sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»

»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia uskottavaksi poliisille.»

»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»

»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että ihmettelen missä olette sen oppinut».

»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa, ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen. Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja…»

»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä ranskalaisista».

»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka jokainen käsittää, kun taas täällä…»

»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden maa ja…»

Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä. Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin mielissäni kun sain seuraa.

Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin, kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.

»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on neiti Frances Holladayn hovimestari.»

Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta itsensä ja painui takaisin paikalleen.

»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.

Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.

Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi kovin liikuttuneena.

»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten, Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole nähneet häntä.»

Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.

»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä, että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, tahdottehan auttaa minua?»

Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta — rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse ollut asiasta niin innostunutkaan.

»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni auttaakseni teitä, herra Royce.»

»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa kaikki teille.»

»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän tyyntyä.

»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.

»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?» kysyin.

»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin luodut toisiansa varten.»

Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu selitys voi olla mahdollinen?

»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan? Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista päästäkseni salaisuuden perille.»

»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa, joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»

»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»

»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää juhlapäivänä.»

»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan, rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä näki neiti Francesin.»

»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi vanha mies yksinkertaisesti.

»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli syytä ollakin.»

»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut olemassa, vain kuinka?»

»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin kuolleet jo monta vuotta sitten.»

»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän itseensä sulkeutunut.»

»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon kuluessa».

»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua, ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli. Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»

Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana! Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi pysähtynyt.

»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille lisätietoja.»

Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä. Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet Long Islandin asemalle.

Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan koskemattomat.

»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että otan tämän?»

Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.

»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi. Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan jos…»

»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»

Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua sanaakaan emäntänsä katoamisesta.

Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.

Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.

»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti. Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää tahtoansa?»

Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän nyökäytti päätään painokkaasti.

»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»

»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».

»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»

»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»

»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»

»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»

»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»

»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut suoritetaan tietysti konttorista.»

»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»

»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»

Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava, mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen ilme herätti huomiotani.

Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa. Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.

»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus päättyy aivokuumeeseen.»

Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti meni vuoteeseen.

»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»

»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»

»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon vähemmän tekemistä.»

»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»

Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.

»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»

»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»

»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.

»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»

Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.

Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.

Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.

»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»

»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.

Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin, että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.

»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.

Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.

»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa kymmenen päivää.»

»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon jälkeen.

Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi; konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.

Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30. Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:

Maaliskuun 13 p:nä, torstaina . Holladay löydetty murhattuna; tytär ajaa Washington Squarelle.

Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina . Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.

Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina . Testamentti avattu ja jätetty valvottavaksi.

Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina . Neiti Holladay tulee takaisin ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.

Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina . Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa kuntoon.

Huhtikuun 3 p:nä, torstaina . Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.

Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina . Hovimestari ilmoittaa hänen katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.

Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi ajatellut mitään muuta.

Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan jotakin. Se oli ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle; olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä uutta, koettelematonta tietä.

Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle…

Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.

»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä kulkemaan?»

»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»

»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän ajoi silloin?»

»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla.»

»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli takaisin?»

»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä, kun autoin heitä vaunuihin.»

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan. Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän, milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun 3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.

Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät. Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya. Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.

Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen, tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella ymmärsin heti. Hän väijyi minua.

On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.

Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia, valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää, vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä. Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui mieleeni:

» Folle est la brebis qui au loup se confesse !» — »Yksinkertainen on se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle. No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin yksinkertainen!

Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa, kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia. Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian nopeita johtopäätöksiä.

Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti, niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.

Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä; hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin hyvänsä juonilleen menestystä.

Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se, jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh, suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.

Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.

Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle, jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä. Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan. Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen, enkä nähnyt enää muuta.

Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia kuvaava.

»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä tietä!»

Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla eleellä.

Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.

»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat huoneet.»

Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää, niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni, iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä. Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin, kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita, täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita, joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle. Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia lohduttavia sanoja.

»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»

Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus, miksikä vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.

»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»

»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen vapaus — täydellinen lepo.»

»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni, sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.

Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni mukaansa. Uutinen kuului:

»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta kaatui äkisti asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»

Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli tarvitsemani osoite käsissäni.

XII

Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola. Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen. Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies, puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».

»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?» kysyin.

Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.

»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin tahtoisi…»

»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää vapaana. Kutsun vaimoni.»

Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.

»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»

Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä silmillään.

»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur
Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen.
Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»

Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä tietoja, joita olin etsimässä.

»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän…»

He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin silmin.

»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti sairaalasta».

»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»

He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt hyvän vaikutuksen heihin.

»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»

Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän epäluulonsa katosi.

»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.

»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan huonetta.»

Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.

»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten näette, se on suuri ja hyvin mukava.»

Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja haat olivat lukitut munalukoilla.

»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne teillä aina tuolla tavoin suljetut.»

»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin. »Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi, että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty, ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen kunnollisesti.»

»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte huoneesta?»

»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun silmiään siristäen.

Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.

»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia huoneita, madame Jourdain?»

»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti hän.

»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös, nähkääs.»

»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.» Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa tekisi itselleen mitään pahaa.»

»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai aikaan, niin luulen.»

»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois; ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä luona taas.

»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»

Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain olisi voinut minulle kertoa.

»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa
Ranskassa!»

»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän »liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»

Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani? Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin portaita kohti.

»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita toimitettavana».

Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten, ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli La Savoie lähtenyt Hovreen.

Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä, mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään merkittynä sanan »sairas».

»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.

Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän tapauksia.

Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.

Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon näki vaivaa?

Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun, sammutin valon ja menin levolle.

XIII

»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut suurtyön!»

Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen, niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta langasta voittoni oli riippunut.

Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua ponnistusteni tulosten mukaan.

»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti sairaalaan.

Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi, mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.

»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan», sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän ylettyvissään huomenna.»

»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän rinnalla.»

»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on, että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»

»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»

»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».

En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen kerran, että minun täytyi onnistua.

Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.

»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa», sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»

»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta vuonna 1876», esitin.

»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»

»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»

»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham ulosmennessämme.

»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut — se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»

Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.

»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista. Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy. Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»

Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo tulosta… No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin vaipuneena.

»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»

Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta hän keskeytti minut viittauksella.

»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan», sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää epäröikö kääntyä puoleemme!»

Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana, kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.

»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä, ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen, varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»

»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä sanomaan hänelle jäähyväiset.»

Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi minulle innokkaasti kätensä.

»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät. Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että aikanne oli varattu.»

»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku asia!»

»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi?
Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»

»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi tuolinsa esiin.

Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.

»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»

»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen täytyy saada viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada. Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa. Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan löytöretken onnistuvan!»

Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen tyytyväisyyden ilmein.

»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla mitenkään apunanne?»

»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota toista hyttinne kojua minulle.»

Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan; hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma saisivat aikaan muun.

Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa, vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä. Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.

Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani, jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini. Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.

Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää, minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.

Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle. Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä. Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä, valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan luoksemme ihmisjoukon läpi.

»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen. »Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat hylkäämme sinut tällä tavoin.»

»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä. Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».

Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»

»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan laivan keulaan päin.

Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.

»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»

Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan yli, ennenkuin se vedettiin sisään.

Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.

»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»

Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät katsoivat ohi olkapääni ylitse.

»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».

Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta, ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.

XIV

Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen — mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.

»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»

»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä —»

»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti. »Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa hänessä.»

»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian paljon.

Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia hampaita.

»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»

Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan. Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.

— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni, mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja huolesta.

»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.

»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille, että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»

»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin silmäluomin.

»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»

Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.

»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»

»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus, meillä kahdella!»

»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan nopeammin suonissani.

»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua, herra Lester?

»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»

»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin uskomattomalta…»

»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn eli Bethunen suhteen.»

»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä oikea.»

Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle. Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn olosta laivassa.

Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään. Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.

Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle, jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa. Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka oikut olivat hänelle selittämättömiä.

Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä silmiä.

Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen — vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.

»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.

»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui kuitenkin tyhjälle tuolille.

»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»

»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa. Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»

»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi varovainen.

»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei ole paljon toisin menettelemisen varaa.»

Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja ruusuisena kuin Diana.

»Vai niin, meritauti on ollut ankara teitäkin kohtaan, herra Lester!» sanoi hän iloisesti.

»Ei sanottavasti», vastasin. »Mutta lieväkin on vähemmän miellyttävä.
Ettekö sääli maamiesparkaa ja tarinoitse vähän hänen kanssaan?»

»Ei, sehän on aivan päinvastainen suhde!» intti hän, mutta istuutui kuitenkin suureksi tyydytyksekseni. »Tehän olitte se, jonka piti hauskuttaa minua! Onko Mefistofeleksemme jo tullut ulos?» kysyi hän matalammalla äänellä. »Minäkin tunnen hänen velhovaikutustansa ja ikävöin häntä taas.»

»Mefistofeles taistelee vielä sydämensä kanssa, jonka on vaikea pitää verta tarpeenmukaisessa kiertokulussa, kuten näyttää. Tohtori sanoi juuri äsken, että hän luultavasti saa viettää koko matkan vuoteessa.»

»Meille ei sitten jää mitään tekemistä! Tiedättekö, herra Lester, haluaisin todellakin tulla naispuoliseksi Lecoq'ksi!»

»Ehkäpä vielä saatte siihen tilaisuuden», sanoin synkästi. »Epäilen suuresti sitä, että Mefistofeles pysyisi toimettomana. Hän ei näy olevan sitä laatua.»

Hän taputti käsiänsä ja nyökäytti päätään eräälle ohikulkevalle tutulle.

»Pariisiin, kyllä. Te kai tulette myös sinne? Teidän täytyy, kun kerran matkustatte Ranskaan.»

»Tiemme vie ensin Etretatiin», sanoin, mutta keskeytin, kun hän nauraen nojausi taaksepäin tuolissaan. »Mitä merkillistä siinä on?» kysyin vähän kummastuneena.

»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen, mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»

»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»

»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka. Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi. Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta, jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai puhutte ranskaa, herra Lester?»

»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä j'ai tu as, il a .»

»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»

»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole. Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on ollut Ranskassa.»

»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä», panin vastaan.

»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»

»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan usko, että olette enää sairas!»

Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia, uskomattomia unelmia.

Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla. Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini, ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan päin, vaikka se kävikin hitaasti.

Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä ajattelen, Royce saa kiittää.

»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin ikävä, neiti Kemball».

»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin mieltynyt mereen!»

»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä» — niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi, jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.

He pysähtyivät ja kääntyivät ympäri juuri kun raskas nostopuomi ryskien syöksyi alas kannelle heidän eteensä.

Salamannopeasti ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja juoksin portaita ylös ylemmälle kannelle, päättäen tehdä kerta kaikkiaan tilin viholliseni kanssa. Etsin häntä kaikkialta, katselin veneiden sisään ja alle ja savupiippujen ja ilmanvaihtotorvien taakse, mutta en voinut keksiä jälkeäkään kenestäkään. Kun tulin takaisin kävelykannelle, oli sinne kokoontunut pieni joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet putoavan nostopuomin jysähdyksen; kymmenen, kaksitoista laivamiestä oli nyt hinaamassa sitä jälleen paikoilleen.

»En ymmärrä, miten nuo kiinnikkeet ovat voineet aueta», sanoi vahdissa oleva upseeri. »Kiinnitimme tuon puomin ennen lähtöämme, ja tiedän, että se tuli tehdyksi kunnollisesti.»

Minä tarkastelin köysiä. Niitä ei ollut leikattu poikki, kuten olisi odottanut näkevänsä, vaan avattu. Martigny oli epäilemättä tehnyt sen meidän istuessamme ja pakistessamme — hän oli taitava rikoksissa tehdäkseen itsensä syypääksi mihinkään niin kömpelöön temppuun kuin nuorien katkomiseen.

»No, onneksi ei ole mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka olipa niin ja näin että pääsimme alta», huomautti Royce teennäisen iloisesti. »Jos ei neiti Kemball olisi huutanut, olisi puomi pudonnut suoraan päällemme.»

Rouva Kemball, jonka kädet vapisivat vähän, käänsi katseensa siihen suuntaan, josta Roycen ääni kuului hänelle, ja upseeri rypisti otsaansa ja näytti synkältä ja miettivältä. Samassa tuli kapteeni, ja he kaksi vetäytyivät sivulle pitämään neuvottelua niin hiljaisella äänellä, että ainoastaan muutama ranskankielinen sana silloin tällöin kuultiin. Minä käännyin neiti Kemballiin, joka kalpeana ja silmät suurina kauhusta seisoi laivan reunakaidetta vasten nojautuneena.

»Mutta se ei ollut mikään tapaturma, herra Lester», kuiskasi hän. »Näin haamun kumartuneena raakapuun ylitse — vain niin kuin varjo-olennon — mutta tiedän, etten ole voinut erehtyä.»

»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän huomisaamuna.»

Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.

»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt sanan minulle.»

Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä, kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät itsestään.

Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.

»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa, niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».

»Se on myöskin minun mielipiteeni», myönsin. »Olette osoittanut olevanne parempi tähystäjä kuin minä. Olin kokonaan unohtanut Martignyn — minä ajattelin jotakin aivan toista — minulla ei ollut ajatustakaan vaarasta.»

»Sitä ei ollut minullakaan», sanoi hän kiireesti. »Mutta tulin sattumalta katsahtaneeksi ylös ja sain silloin nähdä mustan haamun kumartuneena eteenpäin heidän ylitsensä, ja ennenkuin minulla oli aikaa ajatella, kirkaisin heille — aivan tahtomattani.»

»Se oli juuri heidän pelastuksensa. Jos olisitte pidättäytynyt ajatellaksenne ensin, niin se olisi ollut liian myöhäistä.»

»Niin, mutta jälkeenpäin saatoin tosiaankin ajatella! Minun tarvitsi vain sulkea silmäni yöllä, niin näin hänet siellä taas, väijyen meitä, odottaen sopivaa tilaisuutta. Ja niin en luonnollisesti voinut olla murehtimatta kaiken sen johdosta.»

»Teidän ei tarvitse surra enää», sanoin ja katsoin ympärilleni vakuuttautuakseni, ettei ketään ollut läheisyydessä.

Alkaen Hiram Holladayn kuolemasta kerroin sitten kohta kohdalta koko jutun. Hän kuunteli kädet ristissä ja jännittynein ilmein, mutta ei sanonut mitään ennenkuin olin lopettanut. Silloin nojautui hän taaksepäin tuolissaan ja huokasi syvään.

»Se on kauheata!» kuiskasi hän. »Kauheata ja käsittämätöntä. Mutta te ette ole sanonut minulle vielä mitenkä selitätte asian, herra Lester.»

»Minulla ei ole mitään selitystä», vastasin avuttomasti »Olen mietiskellyt sinne ja tänne, mutta mikään punnitsemiseni ei ole näyttänyt pitävän paikkaansa. En tiedä mitä uskoa; jollei vain neiti Holladay olisi joutunut hypnotismin taikka jonkinlaisen mielipuolisuuden uhriksi, joka myöskin on uskottavaa.»

»On olemassa tapa, luulen, jolla mahdollisesti voitaisiin selittää se, osittain ainakin. Ehkä se ei ollut lainkaan neiti Holladay, joka ajoi Washington Squarelle uuden kamarineidin kanssa. Ehkä se oli joku muu nainen ja että nuo lukitut ikkunat itse asiassa olivat neiti Holladayn vankina pitämistä varten. Ajatelkaa häntä siellä, Martignyn ollessa vanginvartijana!»

»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra Graham myös.»

»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin tunsi häntä!»

»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.

»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin, että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»

»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»

»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi uudelleen antautunut surun valtaan?»

»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»

»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»

»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».

»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»

»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen, epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.

»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»

»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin juuri sen vuoksi, että he eivät epäilleet teitä, sen vuoksi että he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne; sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti Martignylla.»

Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.

»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti. »Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät avaimia.»

»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän on mukana laivassa.»

»Kyllä, sitä juuri tarkoitan. Otaksukaa, että Jourdainit eivät olisi menneet hänen luokseen; silloin hän olisi joka tapauksessa lähtenyt sairaalasta parin kolmen päivän perästä — sillä hän ei ole sellainen, joka makaa toimetonna tietäessään teidän ajavan pakolaisia takaa. Hän olisi niin muodoin tullut takaisin huoneeseensa samassa talossa, jossa teidän asuntonne on; emäntänne olisi ilmoittanut hänelle teidän matkustaneen Eurooppaan, ja hänen olisi vain tarvinnut lukea läpi tämän höyrylaivan matkustajaluettelo saadakseen nähdä nimenne. Niin että, kuten näette, ei ole paljon syytä suruun.»

»Mutta kaikissa tapauksissa», muistutin, »hän olisi jäänyt Amerikkaan. Hän ei olisi ennättänyt tavata meitä. Meillä olisi ollut hyvä ennätys hänestä.»

»Niin, hän ei olisi ennättänyt tavata teitä, se on totta, mutta sen sijaan olisi sähkösanoma mennyt teidän ohitsenne yli meren ja varoittanut hänen liittolaisiaan. Jos he saavat aikaa piilottaa vankinsa, niin ette tule koskaan saamaan tietoa hänestä — teidän ainoa toivonne on siinä, että yllätätte heidät valmistautumattomina. Ja vielä yksi syy — kun hän on kerran laivassa, niin meillä on vielä hyvä tilaisuus urkkia enemmän — vaikka mennä tarinoimaan hänen kanssaan? — Silloinhan saatte sen 'älykkyystaistelun', jota ikävöitte.»

»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoin, »mutta pelkään, etten voi näytellä osaani».

»Niin, näytellä luulemattomuutta, näyttää avoimelta ja suoralta häntä kohtaan, olla kertovinani hänelle kaikki suunnitelmani. Pelkään, että hän näkee lävitseni heti ensi silmänräpäyksessä ja saa minut kiinni jostakin hairahduksesta. Se on liian suuri vaiva.»

»Mutta etu olisi teidän puolellanne», muistutti hän. »Voisitte puhua hänelle niin monta asiaa kuin hän jo tietää ja kun hänellä ei ole mitään syytä epäillä teidän tietävän, että hän tietää. Se on hyvin mutkallista — mutta ymmärrättehän te joka tapauksessa?»

»Ja niin olisi aivan luonnollista, että menitte hänen luokseen niin pian kuin saitte tietää hänen olevan sairaana. Vältellä häntä olisi samaa kuin tunnustaa epäilevänne häntä.»

»Mutta hänen nimensä ei ole matkustajaluettelossa. Jollen olisi sattumalla huomannut häntä, kun hän tuli laivaan, niin en luultavasti olisi koskaan saanut tietää hänen olevan täällä.»

»Ehkä, siinä tapauksessa ovat asiat vielä pahemmin», sanoin. »Jos hän tietää, että minä tiedän hänen olevan laivassa, niin hän arvaa myöskin minun epäilevän häntä; ja jos ei hän sitä tiedä, niin, silloin ei hänellä ole mitään syytä luulla, että saisin tiedon hänestä, jos hän vain ei näyttäydy salongissa, mikä ei näytä hyvin uskottavalta.»

»Ehkä olette oikeassa», sanoi hän vihdoin; »ei maksa vaivaa antautua uusiin vaaroihin. Asia houkutteli minua, minusta itsestäni olisi hupaista pakinoida puoli tuntia ja mittailla voimia hänen kanssaan.»

»Mutta te olettekin nerokkaampi kuin minä», selitin. »Sen olette selvästi osoittanut viimeisten minuuttien kuluessa.»

»Eikö mitä, sitä en ole tehnyt; olen vain näyttänyt teille, että olette sivuuttanut pikku seikat. Ja uskon teidän olevan oikeassa mitä tulee vaaraan, joka johtuisi käynnistänne Martignyn luona. Ensimmäinen velvollisuutemme on neiti Holladayta kohtaan; meidän on pelastettava hänet, ennenkuin Martigny ennättää varoittaa rikostovereitaan, niin että he vievät hänet jonnekin, josta emme voi häntä löytää.»

Se teeskentelemätön tapa, jolla hän sanoi »me», täytti minun sieluni selittämättömällä onnella.

»Mutta miksi he kiusautuvat pitämällä lainkaan vankina? Eiväthän he häikäilleet tappaessaan hänen isänsä.»

»Eivätkä he ehkä häikäile tappaessaan hänetkin, kun vain otollinen tilaisuus ilmestyy», vastasi hän tyynesti. »Se on helpompaa Ranskassa kuin New Yorkissa — ehkäpä ovat he jo suorittaneet tarpeelliset valmistukset — ehkä he epäröivät vain vähän — Martignyn varoitus voisi tulla heidän epäröimisensä vaa'aksi.

»Minua puistatti se ajatus. Ajatella, jos todellakin tulisimme liian myöhään!»

»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin, herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn? Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän salavehkeilynsä tarkoituksena?»

»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.

»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä hänelle?»

»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin, herra Lester.»

»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin löydettävä hänet, neiti Kemball.»

Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet ulos.

Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin. Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni. Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan; mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin. Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä…

Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin? Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! — kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!

Jospa minulla olisi ollut edes yksi johtolanka seurattavana! Yksi ainoa valonsäde olisi kylliksi! Silloin voisin löytää tieni tästä toivottomasta sekasotkusta, silloin tietäisin miten menetellä. Mutta harhailla sokean tavoin ympäri pimeydessä — se voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Niin, ja sitten oli vielä eräs toinen asia, jota minun oli varottava. Mikä esti häntä niin pian kuin tuli maihin sähköttämästä rikostovereilleen ja kehoittamasta heitä pakenemaan? Taikka myöskin hän voi odottaa ja vakoilla meitä, kunnes näkisi, että he todellakin olivat vaarassa. Oli miten oli, joka tapauksessa he voisivat helposti paeta; neiti Kemball oli ollut oikeassa muistuttaessaan, että meidän ainoa toivomme onnistumisesta oli siinä, että yllättäisimme heidät valmistautumattomina. Jospa vain voisin hänet eksyttää, pettää hänet, vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut missään vaarassa!

Kiusaus oli liian voimakas vastustaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jalkeilla — mutta, ei — hämmästyttämällä häntä herättäisin hänen epäluulojansa! Huusin luokseni erään stuertin.

»Menkää tämän kanssa monsieur Martignyn luo», sanoin, »numeroon 375, ja kysykää häneltä onko hän niin terve, että voi ottaa vastaan minut!»

Samalla hetkellä kun hän kiiruhti pois, minut valtasi äkkiä epäröiminen, ja hämmästyen omaa rohkeuttani avasin suuni huutaakseni hänet takaisin. Mutta en tehnyt sitä; sen sijaan istuuduin jälleen ja tuijotin veteen. Olinko menetellyt oikein? Oliko viisasta kiusata sallimusta? Olisinko viholliseni veroinen? Seuraavan puolentunnin kuluessa saisin näihin kysymyksiin vastauksen. Mutta ehkäpä hän ei ottaisi minua vastaan; hän voisi sanoa syyksi sairauden, taikka voisi hän olla todellakin sairas.

»Monsieur Martigny», sanoi stuertin ääni vierestäni »vastaa, että hän mitä suurimmalla ilolla ottaa vastaan herra Lesterin nyt heti».

XVI

Martigny makasi kojussaan ja poltti savuketta. Astuttuani sisään hän viittasi minua istumaan.

»Teitte hyvin ystävällisesti kun tulitte», sanoi hän tavallisella hymyllään.

»Oli vain sattuma, että sain tietää teidän olevan laivassa», selitin istuutuessani. »Oletteko jo parempi?»

»Luulen niin, vaikka — vaikka tämä tohtori on — kuinka te sanotte? — oikea onnettomuuden ennustaja — sellaisiahan ne muuten ovat kaikkikin; kuta vaarallisempi tauti on, sitä suuremmaksi paisuu heidän kunniansa, kun ovat saaneet sen parannetuksi! Eikö niin ole? Hän on kieltänyt minua tupakoimastakin, mutta mieluummin kuolen kuin olen ilman sitä. Ettekö halua yhtä?» — Ja hän teki kädellään liikkeen vieressään olevaan savukekasaan päin.

»Kiitos», sanoin valitessani niistä yhden ja sytyttäessäni sen. »Savukkeitanne ei voi vastustaa. Mutta jos olette sairas, niin kuinka uskalsitte lähteä tälle matkalle? Eikö se ollut varomatonta?»

»Sain äkkiä kutsun kotiin, liikeasioita, nähkääs», selitti hän välinpitämättömänä. »Odottamatta, mutta — kuinka sanoisitte? — välttämättömästi. Muuten tämä vuode on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja minullahan oli odotettavana kokonaisen viikon lepo ja rauha tällä laivalla.»

»Tohtori mainitsi nimenne minulle — sitä ei ollut matkustajaluettelossa…»

»Ei.» Hän kiinnitti silmänsä minuun. »Tulin laivaan viimeisessä silmänräpäyksessä. Se tapahtui niin hätäisesti, kuten jo sanoin. Minulla ei ollut aikaa tilata hyttiä.»

»Se selittää asian. Niin, tohtori sanoi minulle teidän olevan vuoteen omana.»

»Niin, en ole ollut ylhäällä koko aikana, aina matkan alusta asti. Enkä nousekaan, ennenkuin tulemme Hovreen huomenna.»

Katselin häntä tutkivasti, kun hän sytytti tottuneella kädellä uuden savukkeen. Hytin puolipimeässä en ollut ensin pannut merkille, kuinka sairaalta hän näytti, mutta nyt näin mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä, kalpeat, veltot kasvot, vapisevan käden. Ja ensimmäisen kerran oivalsin äkkiä, tuntien melkein kuin olisin saanut piston, kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa.

»Mutta te, herra Lester», sanoi hän, »mistä johtuu, että te olette myös matkalla Ranskaan? En tiennyt, että te tulisitte —»

»Ette», vastasin tyynesti, sillä minä älysin, että kysymys oli välttämätön ja olinpa iloinenkin siitä, kun se antoi minulle tilaisuuden alkaa taistelun. »Ette, sillä viime kerran kun tapasin teidät, ei minulla ollut aavistustakaan matkustamisesta, mutta paljon on tapahtunut sen jälkeen. Huvittaako teitä kuunnella? Onko teillä kylliksi voimia?»

»Haluan hyvin mielelläni kuulla», vakuutti hän ja muutti vähän asentoansa, niin että hänen kasvonsa tulivat varjoon. »Luukusta tulevat valonsäteet vaivaavat minua», lisäsi hän.

Hän ei ollut siis täysin varma itsestään; siis ei hänenkään osaansa ollut helppo näytellä! Tämä ajatus antoi minulle uutta rohkeutta, uutta uskallusta.

»Muistatte ehkä», aloitin, »minun kerran sanoneen, että jos minä joskus saisin tehtäväkseni Holladayn murhajutun selvittämisen, niin ensiksi ottaisin selvän murhaajattaresta. Onnistuin siinä jo ensimmäisenä päivänä.»

»Ah», sanoi hän hiljaa. »Vaikka poliisi ei onnistunut! Sepä oli todellakin ihmeellistä. Miten menettelitte?»

»Se oli pelkkä sattuma, oikea onnenpotkaus! Olin kiertämässä läpi koko ranskalaisen kaupunginosan, talon toisensa jälkeen, kun Houston kadulta tulin erääseen ravintolaan, Cafe Jourdainiin. Pullo parasta viiniä pani Jourdainin kielen käyntiin; olin haluavinani huonetta, hän pudotti ensin sanan, kaukaisen viittauksen vain, ja lopuksi sain selville koko jutun. Näyttää siltä kuin pelissä ei olisi ollut ainoastaan yksi nainen, vaan kaksi.»

»Niin, ja eräs mies nimeltä Bethuny taikka Bethune taikka jotakin sellaista. Mutta en kiinnittänyt paljon huomiotani häneen — hänellä ei oikeastaan ole asiassa mitään tekemistä. Hän ei edes matkustanut naisten mukana. Samana päivänä, kun lähdin ulos tiedusteluilleni sai hän halvauskohtauksen jossakin kadulla ja vietiin sairaalaan, niin lähellä kuolemaa, että oli epätietoista vieläkö hän lainkaan tointuisi. Niin että hän on poissa pelistä. Jourdainit kertoivat minulle, että naiset olivat matkustaneet Ranskaan.»

»Anteeksi», sanoi kuulijani, »mutta mistä saitte varmuuden, että ne naiset olivat juuri ne, joita te etsitte?»

»Siitä saan kiittää toisen yhdennäköisyyttä neiti Holladayn kanssa», vastasin valehdellen niin taitavasti, että itseänikin hämmästytti. »Jourdainit vakuuttivat minulle, että eräs valokuva, jonka näytin heille, itse asiassa oli toinen hänen vuokralaisistaan.»

Kuulin hänen vetävän syvän henkäyksen, mutta hän hallitsi ihmeteltävällä tavalla kasvojensa ilmettä.

»Todellakin?» sanoi hän. »Se oli todella hyvä keksintö. Sitä en olisi koskaan ajatellut. Se on monsieur Lecoq'in veroista. Ja niin seuraatte heitä Ranskaan. — Mutta kaiketikin teillä on jotakin muutakin, kuinka sanoisitte? — varma osoite tai sellaista, herra Lester?»

Saatoin huomata palon hänen silmissänsä puolipimeässä ja olin iloinen savukkeestani, se auttoi minua näyttämään välinpitämättömältä.

»Ei», vastasin. »Oikeastaan se on metsästystä pimeydessä. Mutta ehkä te voisitte neuvoa minua, herra Martigny? Mistä luulisitte minun olevan parasta tiedustella heitä?»

Hän ei vastannut pariin minuuttiin, ja minä käytin tilaisuutta valitakseni uuden savukkeen ja sytyttääkseni sen. En uskaltanut olla toimetonna, sillä en tohtinut kohdata hänen katsettaan; pelästyin nähdessäni, ettei käteni ollut aivan varma.

»Se on», alkoi hän vihdoin pitkäveteisesti, »kyllä hyvin — vaikea yritys, herra Lester. Etsiä kolmea henkilöä suuresta Ranskasta — siinä ei juuri ole suurta toivoa onnistumisesta. Mutta luultavinta on kuitenkin, että he ovat menneet Pariisiin.»

»Niin, se oli minunkin mielipiteeni», myönsin. »Mutta tuntuu melkein mahdottomalta saada selkoa heistä Pariisissa.»

»Ei, jos käyttää poliisin apua», sanoi hän. »Ehkäpä siinä piankin onnistuisitte, jos pyytäisitte poliisia auttamaan teitä.»

»Mutta, paras herra Martigny», väitin, »minun on mahdotonta pyytää poliisin apua. Neiti Holladay ainakaan ei ole tehnyt mitään rikosta. Häntä on hyvin yksinkertaisesti haluttanut matkustaa ilmoittamatta siitä meille.»

»Sallikaa minun sitten sanoa, herra Lester», huomautti hän pienellä ivanvivahduksella, »että en oikein voi käsittää huolehtimistanne hänen suhteensa».

»Aivan niin yksinkertaista ei se kuitenkaan ole», sanoin. »Viime kerran, kun näimme neiti Holladayn, hän sanoi olevansa sairas ja että aikoi lähteä maa-asuntoonsa lepäämään. Mutta sen sijaan, että lähtisi sinne hän matkusti Ranskaan ilmoittamatta siitä kenellekään — niin, tekipä hän vielä kaikkensa, ettei häntä löydettäisi. Sellainen menettely tuntuu niin ylimieliseltä, että me katsomme velvollisuutemme vaativan ottaa selon, miten asian laita on. Sitäpaitsi hän sai satatuhatta dollaria puhdasta rahaa meiltä kaksi päivää ennen matkustamistaan.»

Näin hänen kääntelehtivän levottomana vuoteellaan; etuni ei siis ollut aivan pieni. Eipä mikään ihme, että hän hermostui näiden salaisuuksien paljastumisesta, jotka eivät olleet mitään salaisuuksia.

»Ah», sanoi hän hiljaa, ja vielä kerran »ah! Niin, näyttääpä vähän ihmeelliseltä! Mutta jos olisitte odottanut kirjettä, niin ehkä —»

»Otaksutaan, että olisimme odottaneet, eikä olisi tullut mitään kirjettä — otaksutaan, että juuri tämän odotuksen vuoksi tulisimme liian myöhään?»

»Liian myöhään! Liian myöhään mihin, herra Lester? Mitä te sitten hänen puolestaan pelkäätte?»

»En tiedä», vastasin, »mutta jotakin — jotakin! Emme missään tapauksessa voisi vastata asiasta viivyttelemällä.»

»Ette», myönsi hän, »ehkä ette! On kyllä oikein, että tiedustelette. Toivotan teille onnea — olisi ollut hupaista, jos olisin voinut itse auttaa teitä; tuossa jutussa on niin paljon, mikä kiinnittää mieltäni; mutta pelkään, että se on mahdotonta. Minun täytyy saada lepoa — minun, jolla on niin paljon liikeasioita vaatimassa kaiken huomioni ja niin vähän halua lepoon! Eikö se ole kohtalon ivaa?»

»En, en heti. Hovressa tapaan minä asiamieheni ja toimitan liikeasioita hänen kanssaan. Sitten haen jonkun rauhallisen paikan rannikolta ja lepäilen siellä.»

— Niin, — ajattelin itsekseni, ja se säpsähdytti minua — Etretatiin! —
Mutta en uskaltanut lausua sitä sanaa.

»Kirjoitan teille, kun olen saanut vähän asioitani järjestykseen. —
Missä otatte asuntonne Pariisissa?»

»Niin, enkö ole vielä puhunut sitä teille? Herra Royce, nuorempi päällikköni, on mukanani — hän on ollut vähän heikko, ja hänen myöskin tarvitsee levätä.»

»Samantekevä, missä asutte», sanoi hän. »Kirjoitan teille poste restante . Olisi hauska, jos te ja ystävänne tahtoisitte tulla tervehtimään minua, ennenkuin palaatte Amerikkaan.»

Hänen äänessään ilmeni kohteliaisuutta, sydämellisyyttä, joka melkein teki minut aseettomaksi. Sellainen paatunut konna! Ihan teki pahaa etten voinut olla hyvä ystävä hänen kanssaan, niin suurta iloa minulle oli hänen seurastaan.

»Meille olisi suuri ilo, jos saisimme tulla», vastasin, vaikka tiesin hyvin, että tarjousta ei tultaisi koskaan käyttämään. »Olette hyvin ystävällinen.»

Hän teki torjuvan liikkeen kädellään ja antoi sen sitten pudota väsyneenä alas vuoteelle. Ymmärsin, että hän halusi jäädä yksin. Ja itse olin myöskin valmis menemään; olinhan saavuttanut kaiken, mitä olin voinut toivoa saavuttavani; jos en jo nyt ollut riistänyt häneltä epäilyksiänsä, niin en voisi sitä koskaan tehdä.

»Väsytän teitä», sanoin ja nousin kiireesti. »Olen tehnyt hyvin ajattelemattomasti!»

»Ei», väitti hän vastaan; »ei!» Mutta hänen äänensä oli melkein kuulumaton.

»Niin, parasta on, että menen», sanoin. »Suokaa anteeksi minulle!
Toivon teidän pian paranevan!»

Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua kuiskaavalla äänellä.

Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.

»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne.
Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»

»En luule hänen olevan yli-inhimillisen. Olen varma, että esiinnyitte hyvin.»

»Niin, ja teidän on jatkettava teeskentelyä viimeiseen asti. Muistakaa, että hän vakoilee teitä! Hän ei saa nähdä, että seuraatte junalla Etretatiin.»

»Älkääkä tehkö mitään vuoria multakasoista! Olette epäillyt itseänne tarpeettomasti, nähkääs. Niin vaatimaton ei pidä olla.»

»Olenko minä mielestänne liian vaatimaton?» kysyin heti valmiina todistamaan asian olevan päinvastaisen.

Mutta luultavasti hän näki silmäini loisteen, sillä hän oikaisi melkein huomaamatta sanansa.

Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.

Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.

»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta tavata häntä uudelleen?»

»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä. »Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä pakoon.»

»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se ole ihana?»

Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen, monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen heitettiin rautaporras ulos.

»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa jäähyväiset!»

»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»

»Te panette kaikki peliin!» innostui hän. »Me voimme ottaa jäähyväiset yhtä hyvin tässä kuin asemasillallakin.»

»Mutta minäpä en ajattele, että minua kohdeltaisiin samalla tavoin kuin kaikkia muita!»

Näin sanoen tein minä päättävästi hänelle seuraa alas rautaporrasta pitkin.

Hän katsoi- minuun syrjästä, ja hänen huulensa vavahtelivat samalla kertaa närkästyksestä ja naurunhalusta.

»Tiedättekö», sanoi hän pitkäveteisesti, »alan pelätä, että olette itsekäs, ja minä kammoan itsekkäitä ihmisiä».

»Minä en ole ensinkään itsekäs», väitin. »Pidän vain kiinni oikeuksistani.»

»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta, oli hermostumaisillaan. Joku huusi ' En voiture !' kumealla äänellä. Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.

»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball,
kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.»
Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme
Pariisissa. Teillähän on osoite?»

»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa, että sen unohtaisin».

Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —

»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»

»Samaa voin minä sanoa», vastasin, ja tunsin kuinka kasvoni helottivat.
»Se oli ystävällisesti sanottu, neiti Kemball!»

»Tarkoitan, että ikävöin saada kuulla, miten olette menestynyt», oikaisi hän. »Tuottehan neiti Holladayn luoksemme?»

»Tulkaa, Lester!» sanoi Royce. »Ei maksa vaivaa seistä tässä ja tuijotella. Meillä on oma matkamme ajateltavana.»

»Palaan silmänräpäyksessä», huusin ja juoksin rantaporrasta ylös. »Onko monsieur Martigny lähtenyt jo laivasta?» kysyin ensimmäiseltä stuertilta, jonka kohtasin.

»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen juoksussa.

Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu. Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.

Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni? Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani — oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä? Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri, niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.

Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria ajamaan Hotel Continentaliin.

»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»

Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän, kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.

Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina, ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.

Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän epäilin kykyäni pettää häntä.

Katsahdin varovasti vaunun ikkunasta asemasillan molemmille puolille, mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme kolisten vaihderaiteiden ylitse. Huoaten helpotuksesta vaivuin sohvalleni. Ehkäpä olin todellakin eksyttänyt hänet!

Tunnin matkan kuluttua olimme Bouzevillen asemalla, jossa poistuimme matkatavaroinemme. Eräs rautatievirkamies ilmoitti meille, että saisimme odottaa kolme tuntia Les Ifsiin menevää junaa. Ja sitten? Niin, enempää hän ei tiennyt. Ehkä pääsisimme Etretatiin huomenna.

»Siis yhteensä kolmekymmentäkaksi kilometriä», sanoi Royce. »Miksi emme voisi ajaa hevosella, Lester? Voimme helposti taivaltaa tämän tien kolmessa tunnissa — korkeintaan neljässä.»

Se näytti todellakin paremmalta kuin odottaa epävarmaa rautatiekyytiä, siksipä aloimme heti haeskella ajoneuvoja. En voinut tässä työssä olla suureksi hyödyksi, englanninkieli kun oli tuntematon kieli Beuzevillessä, ja Roycekin sai panna kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen itsensä ymmärretyksi, mutta vihdoin onnistuimme kuitenkin saamaan hevosen ja keveät vaunut ynnä kyytipojan, joka väitti tuntevansa tien. Kaikki tämä oli vienyt aikaa, ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun vihdoinkin lähdimme matkaan pohjoiseen päin. Tie oli sileä ja tasainen — ranskalaiset ymmärtävät pitää tiensä oivallisessa kunnossa — ja vierimme hyvää vauhtia ohi viljeltyjen kenttien ja pienten tupien, jotka näyttivät kuin nukketaloilta, ripoteltuina sinne tänne. Välistä sivuutimme jonkun miehen taikka naisen, joka raskain askelin pyrki tietä eteenpäin, mutta pimeys taajeni ja ilma tuli kolkommaksi ja kolkommaksi. Puolentoista tunnin kuluttua tulimme Les Ifsiin, ja täällä pysähdyimme syömään vähän illallista. Meillä oli hyvä syy onnitella itseämme sen johdosta, että olimme saaneet ajoneuvot Beuzevillestä, sillä täällä saimme tietää, ettei mitään junaa mennyt Etretatiin ennenkuin aamulla. Vahinkoa, jonka myrsky oli saanut aikaan pari päivää sitten, ei ollut vielä saatu korjatuksi, sähkölennätin oli yhä poikki, ja me varustauduimme siltä varalta, että tie olisi paikoittain tulvaveden alla.

Onneksemme nousi kuu taivaalle, niin että pääsimme eteenpäin ilman suurempia vaikeuksia, vaikkakin hitaasti; ja kello yhdentoista aikaan ajoimme riemulla Hotel Blanquetin, Etretatin parhaan ravintolan eteen.

Syötyämme ensin menimme heti levolle, sillä tahdoimme olla ylhäällä varhain aamulla, ja nukahdin siinä miellyttävässä varmuudessa, että vihdoinkin olimme päässeet monsieur Martignysta eroon.

XVII

Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä — kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.

Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin, jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa kasinoa kohti.

»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.

Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan, teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä, käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota. Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden, meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä, etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai päättää riitä.

Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit. Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän suuri.

Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä paukahduksella ja katsoi meihin.

»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun ajalta.»

»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi luetteloihin?»

»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä vastatakseen.»

»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»

»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin sen ajan.»

Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä ristikuulustelijana.

»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että
Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja
heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär.
Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»

Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein ravisti hän päätänsä.

»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»

»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka nimi on Pierre Bethune?»

»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi hän.

Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?

Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi, kaksi ja kolme yhdessä.

»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on tärkeä tapahtuma.»

Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.

»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt pitkän matkan.»

Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!

»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän oikein on!»

»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»

»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo — ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»

»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm, niin…»

Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt vihdoinkin nostettaisiin.

»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin paljon puhuttu.»

»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen meitä!»

»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh, ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan — hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»

Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän pysähtyi huudahtaen riemusta.

Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle käännettynä kuului:

»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»

Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten luettelo.

XVIII

Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle. Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär! Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen. Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut. Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.

Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota, ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti, joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.

Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea; se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme sisään.

Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta, antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet — oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.

Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille, takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa, hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken, mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.

Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi, mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen katseen kirkasti selvä ilo.

»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen, häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»

Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen ristiin pantuja käsiään.

»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on toimitettava se».

»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen luo!»

Odotimme jännittyneessä hiljaisuudessa, silmät oveen kiinnitettyinä. Sitten kuului askelten ääntä portaista. Vielä silmänräpäys — ja hän seisoi kynnyksellä.

Hän tuli sisään verkkaisesti, hervottomasti, hänen kalpeiden kasvojensa näkeminen pisti sydämeeni. Sitten hän katsoi ylös ja sai nähdä Roycen seisovan siinä. Hän veti rajusti henkeä, hänen kasvoilleen valautui hehkuva puna ja silmät saivat äkkiä eloa ja loistoa.

Royce hypähti esiin, otti hänet käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten. Ilonkyyneleet herahtivat minulle silmiin katsoessani heitä. Loin sitten silmäyksen vanhempaan naiseen ja huomasin hänen silmäinsä loistavan ja huultensa väräjävän.

Tässä hän keskeytti, sillä hänen katseensa oli sattunut ikkunapenkille, jossa »se toinen» makasi; ja kaikki väri pakeni taas hänen kasvoiltaan.

»Hän ainakin on saanut rangaistuksensa», sanoi Royce. »Hän ei voi enää tehdä sinulle mitään pahaa, rakkaani.»

Neiti Holladay nyyhkytti avuttomasti hänen olkapäätänsä vasten, mutta vähitellen hän tyyntyi ja vihdoin ojentautui suoraksi. Nuorempi nainen oli tullut takaisin huoneeseen ja seisoi katsellen uteliaana häntä, ilman jälkeäkään liikutuksesta.

»Tule, mennään!» sanoi nuori tyttö. »Meidän on lähdettävä kotiin ensimmäisellä laivalla.»

»On tapahtunut rikos», sanoi hän pitkäveteisesti. »Meidän on pidettävä huoli siitä, että se tulee rangaistuksi.»

»Rikoksen itseäni kohtaan voin ehkä antaa anteeksi, mutta on toinenkin rikos — murha…»

»Se ei Ollut mikään murha!» puuttui puheeseen Cécile Alix kiihkeästi.
»Vannon sen, monsieur. Ymmärrätteko? Se ei ollut mikään murha!»

Näin neiti Holladayn värisevän toisen äänestä, ja Royce huomasi sen myöskin.

»Minun täytyy viedä neiti Holladay ravintolaan», sanoi hän minulle.
»Tämä on enemmän kuin hän voi kestää — pelkään, että hän aivan sortuu.
Jääkää te tänne ja ottakaa selvä asiasta, Lester! Sitten voimme
päättää, mitä on paras tehdä.»

Niin sanoen hän vei nuoren tytön ulos huoneesta ja alas käytävää katsomatta ainoatakaan kertaa taaksensa. Minä katselin heidän jälkeensä, kunnes puut varjostivat heidät, ja käännyin sitten noiden kahden naisen puoleen.

»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä — hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää, että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen itseään. »Ja mieheni oli kuollut…»

»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.

»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt, mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin, mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä — lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren pirskottamana.»

»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin nuoremmalle naiselle.

»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille, monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.

»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa, monsieur Holladay!'

»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää, ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin; ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»

»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen kyyneleensä.

»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä; nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä, mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi hän kirjoitti kirjeen.»

»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti
Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»

»Niin», sanoi hän; »hän siis kirjoitti kirjeen oi, teidän olisi pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto. Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»

Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.

»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli, monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja suunnitteli…»

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.

»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme ole koskeneet rahoihin.»

Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku, joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa. Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen taskuuni.

»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he ovat armeliaita.»

Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa kanssa yksin.

Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta olin tuntenut vetovoimaa häneen.

XIX

Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi kuvata!

Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta varten.

Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä, ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.

Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.

»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.

»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.

»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen hyvänsä.»

»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»

»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla? Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»

Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan kuin asianhaarat sallivat.

»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin.
Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»

»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia yhdellä.»

Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko. Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.

»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se on hyvä loppu.»

»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole ainoa.»

Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut tyyntyäkseen.

»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä olisimme päähenkilöt.»

»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»

Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun olisi pitänyt ymmärtää se!

Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen silmissänsä oli tavaton loiste.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOLLADAYN JUTTU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.