The Project Gutenberg eBook of Karamazovin veljekset I, by Fyodor Dostoyevsky

Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA

1. Fjodor Pavlovitš Karamazov 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset 4. Kolmas poika Aljoša 5. Luostarin vanhimmat

1. Tultiin luostariin 2. Vanha narri 3. Uskovaiset eukot 4. Heikkouskoinen rouva 5. Niin tapahtuu, tapahtuu! 6. Miksi sellainen ihminen elää! 7. Kiipijä-seminaarilainen 8. Skandaali

1. Palvelijainhuoneessa
2. Lizaveta Smerjaštšaja
3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa.
4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina.
5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä».
6. Smerdjakov
7. Kiista
8. Konjakin ääressä
9. Hekumoitsijat
10. Molemmat yhdessä
11. Vielä yhdeltä meni maine

TOINEN OSA

1. Isä Ferapont 2. Isän luona 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa 4. Hohlakovien luona 5. Mullerrus vierashuoneessa 6. Mullerrus tuvassa 7. Ja raittiissa ilmassa

1. Kihlaus
2. Smerdjakov kitaran kera
3. Veljekset tutustuvat
4. Kapina
5. Suur-inkvisiittori
6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»

1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa
2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei
Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja.
a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä
b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä
c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta
hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.
d) Salaperäinen vieras
3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia
e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko
herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten
kanssa
h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti
i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

KOLMAS OSA

Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen elämänsä tapahtumien tarkasteluun?

Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali. Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?

Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa ovat siitä irtautuneet…

Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?

Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt, ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet, kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta. Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot. Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe. Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.

ENSIMMÄINEN OSA

Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme. Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.

Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin, Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin, varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö, jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen, jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään. Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön, joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin, että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi, sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen, vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.

Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset. Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa, viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se, joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna, kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle, miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. — »Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat. Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt. Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää, että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.

On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli. Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi, että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa (eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan), niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla, tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen, että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua. Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais- ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin, sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä, ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan, huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen, varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan, varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.

Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa, alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka) tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi, niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi, epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön. Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena. Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää, mistä he ovat peräisin.

Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.

Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin, »heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua. Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti. Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e. Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon. Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin saapui luoksemme itse tekijäkin.

Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin, tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja. Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän», puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten — mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin…

Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa, veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.

Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä, joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen kanteenkin isäänsä vastaan.

Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin: tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen koko elämänsä ajaksi.

Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan, että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle, niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden, että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä, että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä, »aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä, jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen… ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin, sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit, mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas, joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti (»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»), mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa…

Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua, ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä. Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan, vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista, jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.

Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia, mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle, jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa — tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa, jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on tästä mieluisaa.»

Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä. Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä. Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen. Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin…

Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä. Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin, juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä, nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori. Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi, vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama. Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun» haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin. Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta. Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.

Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen. Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.

Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen vaikutuksen.

— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm… kas vain, minne mielesi tekee, hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta ja juopuneen kavaluutta: — Hm… minäpä aavistinkin, että sinä päädyt johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No, mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä, niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa… Hm… Tiedätkö; eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni… Minä olin siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla, varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No, täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän… Hm… Sinä siis haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden totta, uskotko, minä rakastan sinua… Muuten tämä sopii hyvin: saat rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan? Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen, yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta, ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen, kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan? Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää, sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka rivo mies minä olen!…

— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti katsoen isäänsä.

— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä, ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa… vaikkakaan sinuun aivan kuin enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut, pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan, että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua, minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!…

Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä ja herkkätunteinen.

Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen, intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska, punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin…

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima, mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta», jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa. Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä, eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa. Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella. Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava, että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita, näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi, että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut, että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa, mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä, että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen, ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti, vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista, suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan, joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen, sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi, että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa, jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä, palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä, ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia, ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili Aljošan sydän.

Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut. Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin, ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin, että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa, niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa. Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi. Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon, ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli, että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti, niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina, vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan. Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin, otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta. Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista — sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi, vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa, äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut. Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily. »Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.

Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu. Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.

Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.

Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa, ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.

— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa… Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.

Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan matkamiehistämme.

Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi…

— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet pitkään aikaan.

— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä… metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko… minä itsekin… minä itse… Tänne tänne…

He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä. Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.

— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, — huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään kanssamme.

— Minä olin, olin, jo olin… Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja näpähdytti ilmassa sormiaan.

— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus… Luostarin kunnia ja kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.

Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:

— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.

— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti… Entä te, Pjotr Aleksandrovitš, tuletteko tekin?

— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut, jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor Pavlovitš…

— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko, että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.

— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman luo, — vastasi munkki.

— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.

— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette… — lausui munkki epäröiden.

— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.

— Semmoista te vain tiedättekin… Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?

— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta, niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.

— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla yhtä maata teidän kanssanne… Katsokaa, millainen mies hän on, — kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan oikeitten ihmisten luo!

Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy, josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta. Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.

»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja roskaa!» välähti hänen päässään.

— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!

Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä, joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.

— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.

— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle. Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov, odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.

— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita…

— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin, ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille sen!

— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan, — huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan, millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!

Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi. Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin. Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli istutettu kukkia.

— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana? Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.

— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa hetkinen, minä ilmoitan tulonne!

— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta. Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean riitelemään… en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen», välähti hänen päässään.

He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs, taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.

»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.

Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.

— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan, pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta…

— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää hillitä itseään.

— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo, sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa: semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja, ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»… »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua nokalle…! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!

— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.

— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte? — sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä itseään.

— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo väittelemään Jumalasta…

Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin» henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna. Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).

— Antakaa minulle anteeksi… — alkoi Miusov puhua kääntyen luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa… En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä, että saavun hänen seurassaan…

Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään jo poistua huoneesta.

— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui taas sohvalleen.

— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.

— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.

— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan! Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea… luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?

Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin liikutettu.

— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!

— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha… Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös valheellisia eleitä…

— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta… te olette enkelini… on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei, kunnialliset isät?

— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.

— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!

— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään kanssanne!

— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!

Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi Miusovia.

— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties todellakin olen joskus puhunut… mutta en teille. Minulle itselleni on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota päiväjumalanpalveluksessa… Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa… asunut pitkät ajat Venäjällä… Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa… enkä aiokaan lukea… Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?… Me söimme silloin päivällistä…

— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! — härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa, vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti, kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö… kymmeneksi minuutiksi.

Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta, tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät, enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin käytetty vanhuksen luona.

— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.

— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!…

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.

— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?

— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!

— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.

— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!… Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?

— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.

— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija…

Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.

— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.

— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi, niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?» Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus…

— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.

— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut sairastella, murhe on tullut mieleen.

— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi. Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera, loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi, millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto. Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin sinä jo olet Jumalan oma… Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä, olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit. Mene äläkä pelkää.

Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.

— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen kanssa. Mitä tahdot?

— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin, että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta, toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?

— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa, anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle on annettava.

— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?

— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa. Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi, rakkaani!

Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän hänet innostuneesti vastaan.

— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota liikuttavaa kohtausta… — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän kansaa!

— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne. Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan, panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä, tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.

— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön, katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan, ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!

Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti äkkiä nauramaan…

— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.

— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään asian… Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise tekeytyi arvokkaan näköiseksi.

— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan välttämättömästi tulisitte.

— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua… Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä hyvin huolestunut ilme.

— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja… kaikkien noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään. — Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen… mutta sitä varten hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä… miksi? Sitä en tietysti tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen, teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin…

— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša ollen yhä ymmällä.

— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!… Jo yksistään kärsimystensä takia… Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa… se kaikki on kauheata, kauheata!

— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.

— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.

— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.

Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.

— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».

— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.

— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.

— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.

— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin… — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.

— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti… Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana… Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne… Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.

— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta… Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!

— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.

— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.

— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja…

— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.

— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!

Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.

— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»

— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?

— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.

— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!

—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.

— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä touhukkaasti.

— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte Alekseille?

Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan, vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan. Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki, että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin että vanhus ei malttanut olla sanomatta:

Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:

— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa, jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan… Kun hän lähtee juoksemaan, niin hän lankeaa…

Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta, ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.

— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään arvoinen… ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo käydä näin naurettavan ihmisen luona.

Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš, jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen. Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:

— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen, vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette antanut älynne loistaa heille.

— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.

Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan. Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.

— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, — lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta, joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä kysymyksestä kokonaisen kirjan…

— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan Fjodorovitšia.

— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät kirkon erottamisen valtiosta.

— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? — kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.

Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.

— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»…

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat, — lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä, ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran. Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies. Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat, ne äkkiä johtuivat mieleeni…

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? — kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.

Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi, kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä kuulla…

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa…

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää, kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!… Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään vain pilaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan — sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte sille itseksenne… Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua…

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin Rosvoista , kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo…

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen… Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista tyttöä… Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen häpäisemistään… Minä kiellän!

— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat, suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni…

Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät, hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi, aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.

— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä… Tästä on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut, en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne… Isä on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan… Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne… Minut on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin toisiakin…

— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla vaatisin teidät kaksintaisteluun… pistoleilla, kolmen askelen matkalla… liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen molemmilla jaloillaan.

Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan, on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä (taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen: »Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä' suuttumuksen hetkestä.»

Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi sanomattoman halveksivasti isäänsä.

— Ajattelin… ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!

— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa — kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas sellainen on se elukka!

— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.

— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? — Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja tasaisesti.

— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne »häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit! Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän »rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin antanut anteeksi…

— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden… — lausui lempeä isä Josef kärsimättömästi.

— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!

Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen. Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen, vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt, että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko, tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.

— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen joka puolelle vierailleen.

Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti: — Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan siunauksen.

— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? — yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt, aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos erakkomajan aitauksesta.

— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi. Missä on tuo äskeinen munkki?

Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään. Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.

— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun, Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä Pjotr Aleksandrovitš.

— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! — puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti. Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.

— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas, Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä niin paljon mellastaneet…

— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat, innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat, jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa! Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!

»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan heitti kädellään hänelle lentosuukon.

— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan
Fjodorovitšilta.

— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä tehneet, ja selittää, että emme me sitä… Mitä te arvelette?

— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.

He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia. Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:

»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!» ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»

Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut. Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa. Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.

— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo, palvele päivällispöydässä.

— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä), että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä, nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin luostarista. Poistu kokonaan.

— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä, ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi. Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.

Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen suupielensä värisivät.

— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan molempien luona.

Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta, vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys. Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun (tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä? Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.

— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo. Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia. Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri tahdoin kysyä.

— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten hän jysähdyttikään otsaansa!

— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti.
Siis, mitä tämä uni merkitsee?

— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä. Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.

— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti, näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään, häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin: hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.

— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.

— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä ajatellut vai etkö ole, vastaa?

— Minä… minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, — mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta tuntui, että olin itse sitä ajatellut.

— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en minäkään erehdy?

— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä tuon kaiken näet?… Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on ensimmäinen kysymys.

— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen. Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa…

— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.

— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen), mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa pitävät nyt silmällä toisiaan… puukko saappaanvarressa. Ne kolme lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.

— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä… halveksii, — lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.

— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä… tässä, veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat… Tässä ei, veliseni, halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii, eikä kuitenkaan voi irtaantua.

— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut, hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä, Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta, olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset? Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään tavallinen nainen!

— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.

— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo, veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija, niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne: hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän, tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä: Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa, mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen, saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa. Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille: minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän kustannuksellanne.

— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.

— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis itse myönnät minun sanoneen totuuden.

— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.

— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.
Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.

— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina. Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä ajatuksen ratkaiseminen.

— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät. Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva teoria konnille… minä haukun, se on tyhmää… ei konnille, vaan koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»! Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen…

Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.

— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.

— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet älykäs, mutta… anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin, että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden. Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.

— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä senkin vielä?

— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?

— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.

— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon, kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten, että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka, kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi: uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle…

— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! — huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.

— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui sinusta?

— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.

— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat epäkunnossa.

— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia, Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen, sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?

— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten… semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni, että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen… En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit! Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai! Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali, ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».

Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?… En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja… lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki…»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja. Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš, Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus, jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät, tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan… sanalla sanoen aivan sopimattomia… josta, niinkuin näyttää (hän katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa… Sanalla sanoen hän toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut…

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:

— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat, aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa. Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti. Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää, julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi… enkä… mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.

— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni…

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan, numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita, toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa. Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä, että puheessa on plus de noblesse que de sincérité , mutta minä päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi plus de sincérité que de noblesse , ja hiiteen koko noblesse! Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi, olen sitä ja sitä… no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon… Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin…

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut. Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista, joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m., y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari sydämeen», kuten Schillerin Rosvoissa . Minä en pidä petkutuksesta, isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me menettelemme.

— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä, mesimarjalikööriä… Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!

— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?… Hyppää pukille, von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta, että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää puhuneet mitään.

Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen, mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen, siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut. Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön, vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus Grigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov, joka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten olemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka itsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos vain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti) oli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen ja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä ajan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota, olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa
Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, — vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä. Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa», kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori, vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia: irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen, luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä, — ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi toinen ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin, ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään, toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi, kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut». Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa». Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista, mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä. Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot, jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin, kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla, jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari. Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s. hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät, hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava. Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä, niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois kääntämättä pappia.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus… — mutisi hän hyvin epäselvästi, mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia, mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli, hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen, niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti. Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan, eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan», niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa asioissa», luki Pyhäin miesten elämäkerrastoa , enimmäkseen ääneti ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa. Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana. Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen »Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua, »on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn, otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja, oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan. Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta kaikki tämä vaatii eri selityksen.

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja [Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä, vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat, erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa, muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä, tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame, turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen, ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi. Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan. Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta) nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva. Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut. Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa, mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin, että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa. Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš. Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle. Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena. Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan, vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, — puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin »kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä, Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli, se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli». Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla, mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta, joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken. Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin: hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan. Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä kertomuksen jatkuessa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu »innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari, joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa, alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita, lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä, rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä, toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän, niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä. Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi. Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona: veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle, sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä. Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan, pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan. Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää, tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja… kohtasi äkkiä jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista, vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. — Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri sinua…

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen kaupunkilaispoika.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse, kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta. Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle, — omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta. Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja. Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta, lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan »herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa… oikeastaan… o-o… oi-ke-as-taan… (hik! hik!) rakastan ainoastaan sinua!

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä täältä… täältä… voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt (olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät? Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon? No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen: ei ole suloista, vaan riemukasta… No, hitto, sama se, oli mitä oli. Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli! Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä, neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.

— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskaa.

— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken.
Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen otsalleen:

— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten olisit lähtenyt?

— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi sitä kiireesti.

— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša, kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa. Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset ja annat anteeksi… Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, — niin eikö toinen sitä täytä!… jos hän on ystävä tai veli?

— Pian… Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah, Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle, että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:

Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat olivat vaiti.

— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! An die Freude! Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että an die Freude . Älä luule, että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —

mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia, sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se olikaan…

Pelokkaana asusteli troglodyytti luolassaan. Nomadi taas kuljeskeli, ryösti autioksi maan… Kädessänsä keihäs, jousi, kulki kyttä metsästäin. Onneton, ken maihin nousi, jos toi tuulet tänne päin.

Olymposta maahan tähän Ceres äiti alas saa Proserpinaa etsimähän: karu, kolkko on se maa. Ei saa jumalatar ylväs hoivaa eikä suojaakaan, eikä missään templin pylväs kerro hurskaudesta maan.

Ei hän siellä pellon viljaa missään uhriksensa saa, ihmisruumiin jätteet hiljaa alttareilla savuaa. Ja jos minne murhemieliä Ceres katseensa loi vain, alennuksessansa siellä ihmisen hän näki ain'.

— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni, ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen sellainen ihminen.

Jotta alennuksestansa nousta voisi ihminen, hän maaemon vanhan kanssa liiton teki ikuisen.

Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä: olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi, Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.

Luomakunnan sielun vainen ilo yksin virvoittaa. Käyttövoima jumalainen kuohumaan tuon maljan saa. Se toi ruohon päivän valoon, järjesteli kaaoksen maailmoitten muotoon jaloon taakse tähtitarhojen.

Riemun lahjat, meille suodut, luonto-emo tarjoaa. Kaikki kansat, kaikki luodut niitä nauttia nyt saa. Onnen suo se ystäville, viinin, lemmen kiehkuran, irstaan innon hyönteisille… enkeleille taivahan.

Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä. Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle »hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi hekumallisuuden:

Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia, sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden, että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön, mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia! Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on, semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.

Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut, niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle — sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni, huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia, hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin, sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni. Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä. Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu — Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan, virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin, kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois… vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa. Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille, armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.

— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.

— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös ylimmälle.

— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi, noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut… Minä olen vaiti, olen vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle, toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään. Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta Ivan on kuin hauta.

— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen. Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt. Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja, ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö, mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin, että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta. Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä, kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan, ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua. Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä: en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan, ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö, jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä. Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme »kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian, nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan, miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään. Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan, jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt, miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei ollut vajausta»… — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte, että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä: kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.» — »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.) »Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä, että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot, nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan… Mutta tämän tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut, no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.

Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen. Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä, kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin, riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon, ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä… Kaiken tämän sain myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.

Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme, niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla huomasin epävarmuutta.

»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos minä tulen niitä hakemaan… itse teidän luoksenne. Olen tullut… Antakaa rahat!…» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää, pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?

— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša kiihtyneenä.

— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni. Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa; no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli kokonaan riippuvainen, kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella, vähääkään säälimättä… Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään, jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta. Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta. Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!» Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.

Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen, porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:

»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»

Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä. Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan: tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää, käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä, niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan, ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi, minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti, mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, — jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani kehuakseni itseäni.

Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.

— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.

— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:
Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?

— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään. Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan. Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen, hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.

Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen, tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin. Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi; vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin te kuljette… Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät itseltänne»… Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan). Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan, kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä eikä sellaista kuin Ivan.

— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.

— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee, jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi? Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta. Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen, hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.

— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?

— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin, minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa, kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti, vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:

No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt…

— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan luo ja…

— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen, käskin vain sanoa terveisiä.

— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.
Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?

— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.

— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä, näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni, isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla, kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla, veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu. Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!

Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.

— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä… sinä, Aljoša… — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä, viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta, sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja, mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle, kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi, nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia, sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne, koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle, mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä: »Entä missä rahat ovat?»

— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!

— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan luo… Häviä, ihrani!

— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen asioilla…

— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii. Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi kuin sinä.

— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni, semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö, mitä olisi paras tehdä?

— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.

— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi, välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut isän luo.

— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä kolmeatuhatta.

— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,
Aleksei, mitä on epätoivo?

— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.

— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen, hän on saanut tietää vakavasti (alleviivaa sana vakavasti), että Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No, tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat, paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa, toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut, ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin». Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä minä nimenomaan vahdin?

— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.

— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.

— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin. Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei, pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta…

— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän luuli tämän menettäneen järkensä.

— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri
Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —
Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä
uskon ihmeeseen.

— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!

— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan luo rahojen kanssa tai ilman rahoja ja sanot: käski sanoa teille terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet sanoa terveisiä.»

— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään… tai jos ei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?

— Enhän tiedä, en tiedä… Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa. Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni…

— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.

Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina, katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu. Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit, ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten eteen yöksi sytytettiin lamppu… ei niin paljon hartaudesta kuin sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi. Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona. Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella. Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan toistaiseksi vain hellällä mielellä.

— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää! Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!

— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt päivällisen vai etkö?

— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa kahvia minä juon mielelläni.

— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa? Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin… Mutta kuulehan, kuulehan, minähän käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi? Toitko patjan tullessasi? Hehehe!…

— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni, minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun siunaan sinua isän siunauksella.

Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt muuttaa mieltään.

— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu. No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä vasta puhuu, sepä vasta puhuu!

Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä olet… — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.

— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa alta.

— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti ensimmäisenä päivänä?

Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta, mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden. Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi, vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina. Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria. Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös. Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen, Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor Pavlovitš antoi hänelle kaapista Illat maatalossa Dikanjkan luona .

Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan, vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.

— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin Yleinen historia , siinä on kaikki totta, lue se.

Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa vastaan.

Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi. Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin, kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin, mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin, esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä. Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta. Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.

— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?…

Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä. Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään, — lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan taulun, jonka nimi on Itseensä vaipunut : siinä on kuvattu talvinen metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele, vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä, saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.

Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan, vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan, ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, — tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš, — lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi
Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse. Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että sinä häntä kehuisit. Kehu!

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor
Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella, jos…

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa, ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun. Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille. Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä, miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden, ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta, sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä, jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias, lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään. Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään. Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti, roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma: olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan, — ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš, jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä, että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi, huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen, ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan, alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa, eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään, kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, — myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!
Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä, venäläistä?

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä, pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa: ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia, niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja, niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan, ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa, en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani, siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin, niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani? Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan vielä kaikki anteeksi…

Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.

— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille. — Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa, panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen, millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.

— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa muuten, kun aika tulee.

— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.

— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.

— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan, ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.

— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän »on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?

— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut. Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai kuinka sanat kuuluvat… Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan Venäjää… toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita… mutta ehkäpä Venäjääkin. Tout celà c'est de la cochonnerie . Tiedätkö, mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.

— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan. Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä, vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša, uskotko, että minä en ole vain narri?

— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä… Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.

— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään ensimmäiseksi ja sitten… hävitetään.

— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet, istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä taas naurat?

— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka voivat siirtää vuoria.

— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni? Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin: onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt vakavan vastauksen.

— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa vain vähäisen, pikkuruikkuisen?

— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!

— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala, ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen kerran:

— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos hänet hirtettäisiin.

— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa teiltä pois.

— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin
Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!

— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on parempi kuin päänne.

— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?

— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä arvelet, Ivan?

— On, on, il y a du Piron là-dedans . Hän on jesuiitta, venäläinen nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä… pukeutua pyhyyden verhoon.

— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille, jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti suoraan: » Credo , mutta en tiedä mihin.»

— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä Aikamme sankaria … Arbenin, vai mikä sen nimi oli… se on, näetkö, hän on hekumoitsija. Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään. Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa… Pari vuotta takaperin hän kutsui meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja, niin me pitelimme mahojamme… Varsinkin kun hän kertoi, miten oli parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä», sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta hän pimitti kuusikymmentätuhatta.

— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei, sanoo, en ole lurjus, vaan reilu… Muuten se ei ollut hän… Se oli eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta… enkä huomannut. No, ryyppy vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin, miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan… etkä sanonut, että minä valehtelen?

— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit minua omassa kodissani.

— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa… se on päivän tai parin asia, mutta sinä et mene.

— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?

Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.

— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset…

Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša, ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä rakasta Ivania…

— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui
Aljoša äkkiä lujasti.

— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan, sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!…

— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt, kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta… Voi teitä, lapset! Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta… ei koko elämäni aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni! Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta… vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet! Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista, että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan… kuule, Aljoška, minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, — muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta, erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän, että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani, — yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi, on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi, koetit myydä minut hänelle… Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»… Minä kuljetin hänet silloin luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan, Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä! Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa, kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon, »näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»… Kun hän tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui lattialle… aivan hervottomana… Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?

Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet värähtelivät… Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut »riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.

— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden… — mutisi hän Ivanille.

— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä. Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli myös Ivanin äiti…

— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?… Onko hän… Ah, perhana! Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys, veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä luulin, Ivan… Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja, ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi pelästyneenä Ivanin luo:

— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan
Fjodorovitšin takin liepeeseen.

Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja hyökkäsi Grigorin kimppuun.

— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria. Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.

— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän on?

Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta, mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko (ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli pudottanut marmorijalustalta.

Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin takaisin saliin.

— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! — huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.

— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse sanoo nähneensä hänen juosseen…

Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä menettänyt.

Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään tulla eikä mistään hypätä ulos.

— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti. Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.

— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!

— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois…

— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä odottanutkaan!

— Mutta minä näin hänet… Siis hän… Otan heti selville, missä hän on… Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista, mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.

Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan häneen vihamielisen katseen.

— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen kaiken yhteyden sinun kanssasi…

— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov, — korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia luokseen.

— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan liukkaasti, Smerdjakov!

Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona silmät surullisesti maahan luotuina.

— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen, — sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi… päähän.

— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan
Fjodorovitš irvistäen.

— Minä olen pessyt häntä kaukalossa… hän julkesi lyödä minua! — toisti Grigori.

— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? — kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.

— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään kummastakin.

— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään. Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on alkanut kivistää.

Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui tavaton kiihtymys.

Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso punertava pahka.

— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania. Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en pelkää…

— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.

— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini, sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?

— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!… — alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin… minä puhuin äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša… Ljoša, lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!

— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša surullisesti.

— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?

— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu. Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä et saa mennä hänen luokseen, et saa!

— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän juoksi pois?

— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin… Mutta tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?

— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.

— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni.
Huomenna sanon sinulle sanasen… mutta täytyy vielä vähän tuumia…

— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan terveenä, aivan terveenä!…

Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä. Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli päästänyt hänet yöksi luostariin.

— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, — sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli Aljošalle aivan odottamatonta.

— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt…

— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.

— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän… no… no, sanalla sanoen »sanomaan jäähyväiset»?

— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? — huudahti Aljoša.

— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri estettävä pääsemästä taloon.

— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?

— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen? Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan, minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta toivoa?

— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen tappaa hänet, mitä?

— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!
Enkä luule Dmitrinkään voivan…

— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua konnana, — lisäsi hän hymyillen.

He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen. Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin tarkoituksessa.

Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista. Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne, että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset? Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan. Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.

Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö, joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi. Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon, kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja kertoa seikkaperäisesti itsestään.

Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta), sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa, divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita, ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.

— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut
Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.

Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin, kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus. Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret, mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa. Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.

— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties… et rauhallisesti onnelliseksi.

— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä ikuisesti?

— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä et aina ole hänen kanssaan onnellinen…

Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki, aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen. Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, — liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.

— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!

— Minä tulin… — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä… hän lähetti minut…

— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin, miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!…

— Hän käski teille… sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää tule… ja sanoa teille terveisiä.

— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa kuin olisi käytettävä?

— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».
Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.

— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki… Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa, jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda minulle noita terveisiä , — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa…

— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin tuntuu nyt siltä.

— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan: eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?

— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi, kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. — Mutta tiedättekö te… noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä nolostuvansa.

— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja. Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee rahoja… Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän: että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli: kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä, miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni! Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš? Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?

Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.

— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.

Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»… — Hän meni tuon naisen luo… — lisäsi Aljoša hiljaa.

— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee, että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene naimisiin hänen kanssaan… — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas omituisesti.

— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti luoden silmänsä alas.

— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli, tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös, miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua? Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää hänelle!

— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.

Oviverho kohosi, ja… itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten», kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis, — venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin — voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti. Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin »iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin, mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä. Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta, lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin, koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.

— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen… Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa…

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää… Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa… — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme… hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen, se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä…

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte…

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen luokseni… Niin huikentelevainen minä olen…

— Äsken te puhuitte… aivan toista… — sai Katerina Ivanovna vaivoin kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden… »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.
Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään, hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —
Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin, hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin teitä estää tuosta askelesta… te olette liian kiihkeä… voiko ryhtyä sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan, että hän on pahin kaikista… Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä, kaiken kansan nähden!…

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään yhteen. — Ja hän sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen! Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa! Huomenna… pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko, antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.

Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa. Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio. Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi hurjalla äänellä:

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua? Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus, litistä minut kuin torakka… Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni… minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri! Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet… kirosit hänet… ja nyt… täällä… äsken juuri… sinä lasket leikkiä… rahat tai henki!

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet, miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä, mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi! Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa! Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on pelkkää roskaa, mutta sydämessäni… on oikeita ajatuksia… No, hitto vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin… Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä… Tapasin siellä äsken heidät molemmat.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä, hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi, usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä, mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki, oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä, vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi, jäykemmäksi, peloittavammaksi… Sitä yllättävämpää oli, että hänen kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset, muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! — huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri! Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle? Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar, mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä… ah… Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä rangaistus…

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on minun haaveeni, minun hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat… Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin… Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt… Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! — Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut, että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.

— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto, tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No, tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä. Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista… en ole sen tarpeessa! Pois!…

Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi, mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein puhelee!…»

Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli neuvottomaksi…

Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla, oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois. Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös, että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin, koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä, katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi», näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut. Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin, että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi, sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että »ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä syntiä.»

— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei, kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä», — näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien, ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja maailman iloihin…

Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa, suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta, hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset.

Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar. Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.

»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty. Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.

»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille, että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.

»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš, entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne. Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa mammaa tai ikkunasta ulos…

»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus teidän käsissänne.

»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi, välttämättömästi! Lise.»

Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia, noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.

TOINEN OSA

Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat, miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva. — Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle. Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen. Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin, kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken, puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä…

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä… Ja kuta kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa, vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit… Jokainen kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä, jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä, vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin: pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa, pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla: en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja kaikkea… Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia väsymättä… Älkää ottako lahjoja… Hopeata ja kultaa älkää rakastako älkääkä pitäkö itsellänne… Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa lippu korkealle…

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä… Myöhemmin muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus. Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista. Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot. Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta. Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt »aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi. Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» — huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti, ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! — toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon. Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa, Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan »parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia tekoja?

Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.

— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.

— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen mielensä.

— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä, viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä eikä itse sitä näe.

— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota, niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale, puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu, tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon; minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan, löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.

— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, — rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä Pyhän Hengen kanssa?

— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.

— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.
Paljon tahdot tietää, munkki.

— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin epäluuloisuutta.

— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!

Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä». Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin. Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin. Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa: Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen, oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:

— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun luo?

— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä. Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina. Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene niiden luo, joille lupasit.

Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus, että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo tulleet ulos vanhuksen kammiosta.

— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani, jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.

Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.

Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti? Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta, mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.

— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran kuivasti.

Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa. (Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.) Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.

— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön, veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi olet tullut?

— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun kohta laittautuvan tänne…

Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.

— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?

— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.

— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.

— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?

— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.

— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!

— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.

— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä, sillä minähän olen ilkeä ihminen.

— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan, enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina, mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet — kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.

— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse erään asian.

Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin uskoisi salaisuuden:

— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää, että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee minua tervehtimään… Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.

— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte, — sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, — neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn vain… Kaapista vain…

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan, lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. Sinun Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä… Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään… Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä… minä kysyn häneltä… — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän…

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?

— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja! Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on… No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot, jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei kuitenkaan saa… Minä syöksen hänet kurjuuteen!

— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä tänään, — sanoi hän tylysti.

— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.
Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?

— En minäkään mitään, muuten vain minäkin… — sanoi ukko katsoen häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna, kuule, tule huomenna!

Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.

— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana vuoteelleen ja nukahti samassa.

»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi, että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri? Hän tietysti on myös miettinyt jotakin… Voi, täytyy välttämättömästi ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä…»

Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi, joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea, kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan, jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin, mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:

— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on epämukava ottaa.

Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša ymmärsi sen vaistomaisesti.

— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat Aljošaa.

— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika. Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.

— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa, mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista taskuista.

— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov, Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt yht'aikaa häneen, antaa mennä!

Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna taskuun.

— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän tapatte hänet! — huusi Aljoša.

Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi vähäksi aikaa viskelemästä.

— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella, mutta tälle pitää antaa selkään…

— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, — huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas häneen, älä heitä ohi, Smurov!

Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta: »Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»

— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä ja joka näytti olevan vanhin kaikista.

— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama poika. — Ottakaapa hänet kiinni… Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi taas, hän odottaa ja katselee teitä.

— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.

— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte…

Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.

— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti… niinkuin Krasotkinia…

Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä, jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja alkoi itse puhua:

— Minä olen yksin ja heitä on kuusi… Minä yksin annan selkään heille kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.

— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša kyselyään.

— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen silmänsä kiiluivat taas häijysti.

— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.

— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut taskussa.

— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.

Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti. Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.

— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut, kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?

— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä vastaan, sanokaa?

Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti, kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.

Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo, kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa. Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan ulos eteiseen.

— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua nopeasti ja hermostuneesti.

— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen pojan!

— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt… tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?

— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.

— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan… ja kaikista noista kauheista asioista tuon… elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin, tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen keskustelu… Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille, mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa: he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa, miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!

— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä. Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.

— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta… sinun oikkusi tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa…

— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.

— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei
Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.

— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.

— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen tavattoman onneton!

— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen, ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki… Ja vihdoin viimein myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa, elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen, että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.

— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.

Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.

Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko selälleen.

— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä, vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä… Pian, pian vettä, äiti, huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.

— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva
Hohlakov.

— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse, hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen…

— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän säikähdystään.

— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas onkaan! Meillä on sitä, on on… Äiti, te tiedätte itse, missä pullo on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja haavakangasta…

— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton. Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?

— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!

Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi käsiään yhteen:

— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan. — Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te, Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?

— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava, sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan: heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti voi tulla heti enkä minä tahdo…

— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin. Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!

— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä, kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään, ehdottomasti, ehdottomasti!

— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska luostarinvanhin Zosima…

— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin paljon?

— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään naimisiin…

— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! — alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä, että te siihen mennessä tulette terveeksi.

— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!… Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti, kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo Juliakin tuo jäätä!

— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä… Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan toiseen paikkaan… Minä etsin ja etsin… Luulenpa, että teit sen tahallasi.

— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna, muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini, äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.

— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei
Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei
Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan
kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.

— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti. — Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin. Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole kauheata?

Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen viekkaasti Aljošaa.

— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja aivan sopimattomia… kun tuo poika kenties on hullu.

— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?

— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš, hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.

— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii kovin.

— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä… — sanoi
Aljoša.

— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte. Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista luostariin.

— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne! Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.

— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.

— Minä en tiedä, millä olen… Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.

— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš, hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!

— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä suutelen teitä siitä, mammakulta.

— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen, poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne, ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia kehittyy.

Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen, joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys, että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä, todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä, Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana »mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut: »Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien, sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa: »Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus. Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa, että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään, ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa? Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti; kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan. Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!

Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan
Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:

— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.

— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa, rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon… kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä, tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet, samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni, Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä… (Kun hän sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko häntä nyt. Minusta hän on säälittävä , se on huono rakkauden todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin…

Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja vilpitön», ajatteli hän, »eikä… eikä hän enää rakasta Dmitriä!»

— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin. Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni, mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas, hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš, hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä… Hän tuntee sen.

— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta lujalla äänellä.

— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš, anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt, molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja tulen sovintoon, — aavistan sen!

— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!… Mutta enhän minä ollenkaan ymmärrä näitä asioita… — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä lisäämään.

— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin tuon… elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi, niin minä kumminkaan en jätä häntä ! Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren… Vain sisaren tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton ja petti. Minä… minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy menettelyni aivan täydellisesti.

Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi. Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä. Mutta samassa veli Ivan lisäsi:

— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen, mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te olette oikeassa…

— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä… Mutta mitä on tämä hetki? Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.

— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki, kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä. Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne, oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa…

Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin puhua tahallansa ja ivallisesti.

— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva
Hohlakov.

— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää, mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.

— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien. — Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että minulla vielä on voimia… koska tiedän… että te kumpikaan ette koskaan jätä minua.

— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja jättää teidät pitkäksi aikaa… Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta… mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen, joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.

— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, — korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä, — sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi). Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen… sillä kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää… Mutta nyt minun on helppo kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken. Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata… Riennän heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen lähteäkseen huoneesta.

— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.

— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, — mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin: minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei Fjodorovitš… Mutta mikä teitä vaivaa?

— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti äkkiä Aljoša surullisesti.

— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun… menetätte ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne… aivan kuin teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!…

— Teatterissa? Kuinka… Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.

— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni, kun hän matkustaa pois… — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.

— Enhän minä itsekään tiedä… Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut… Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli Dmitriä… alusta alkaen ette ole rakastanut… Ja kenties myös Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta… alusta pitäen… vaan ainoastaan kunnioittaa… Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus… sillä kukaan ei täällä tahdo sanoa totuutta…

— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli hysteerinen kaiku.

— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden, että rakastatte häntä… ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte Dmitriä jonkin puuskan vuoksi… rakastatte epätodesti… koska olette itsellenne niin vakuuttanut…

— Te… te… te… olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä
Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä.
Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu
kädessään.

— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa, että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti… Sillä heidän aivan ensimmäinenkin kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää, Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on, rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä… Minä olen liian nuori ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi… Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä… Muuten en osaa enää puhua, olen sanonut kaiken… Hyvästi, Katerina Ivanovna, te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita kättänne. » Den Dank, Dame, begehr ich nicht! » — lisäsi hän vääristäen suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään yhteen.

— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään, — tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa! — huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi… Hänen täytyy taas tulla tänne, palata, palata… — Aljoša huudahteli kuin vähämielinen.

— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli, — kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei matkustaisi pois…

Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi sadan ruplan seteliä.

— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola. Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin, jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa… yhtä niistä teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään… ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene… Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev. Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo, mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta. Olen luonut silmäni teihin… toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä, sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan, jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, — voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti, — juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan… toisin, sanoen hänet pitää suostuttaa ottamaan vastaan… Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan, tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta (sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä, auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä häneltä itseltään… Sanalla sanoen te osaatte kyllä… Menisin itse, mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa… Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä… minä olen nyt jonkin verran… väsynyt. Näkemiin…

Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti, että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.

— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen, ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi, kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä, hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä…

— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.

— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, — kuului oven takaa Lisen vieno ääni.

— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! — toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.

— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.

— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen ääni.

— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden… mitähän nyt seuraa!

— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.

— Katerina Ivanovnan laita on huonosti… Hän itkee… hysteriaa, on kouristusta.

— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät, minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa. Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän… Hysteerinen kohtaus — se on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut! Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena, nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko, ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te… Ja hän sanoi tuon saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen, juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.

Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata
Lisen huoneen oven.

— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen minä vain tahdon tietää.

— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta minulla on hyvin suuri murhe!

Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt »tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?» — toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin onnettomuuksiin… Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli »yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma johtopäätöksensä.

Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi, etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä asti kuin oli lähtenyt luostarista.

Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka, joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.

Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa. — Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, — vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».

Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan. Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa. Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus, vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.

Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen, puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti. Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan, koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi. Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen, heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa (tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin). Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan luo.

— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen katkonaisella äänellä hänelle:

— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla… tänne syrjäsopukkaan?

Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää. Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla — se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä. Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä, väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä, vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta, alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat jääneet liian pieniksi.

— Minä… olen Aleksei Karamazov… — lausui Aljoša vastaukseksi kysymykseen.

— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen…

— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa teille sanasen… Jos vain sallitte…

— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka. Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»… — ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty) sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat toisiaan.

— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni, vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus saadaan alennustilassa.

— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko tahallisesti?

— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.

— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.

— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa puristuivat omituisella tavalla viivaksi.

— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle. — Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»

— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?

— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä tähden.

— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, — sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.

— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin… — En ollenkaan tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin…

— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?… — Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.

— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen miehen veli, joka on teitä loukannut… Minä ymmärrän nyt sen, — toisti hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan, minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä anteeksi kaikkien kuullen… jos sitä haluatte.

— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi… Kaikki mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?

— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten vain haluatte!

— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi, — tai torilla, niin hän lankeaisi?

— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa…

— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.

— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani, — huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.

Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat, mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna, siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle, pitää nousta seisomaan… Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta, joka… hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa aluksi suudella kättänne.

Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.

— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.

— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.

— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov… — istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen kuin olisin neulan nielaissut…

— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni vielä kerran.

— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.

— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen, kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo, se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä, niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle, ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen. Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle, teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista. Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt? Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni, rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta, enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan, kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan. Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt vastenmieliseksi!

Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.

— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui, että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö? Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.

— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan… Älä välitä hänestä, isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen palavin silmin isäänsä.

— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne, jotka eivät koskaan johda mihinkään!… — huudahti Varvara Nikolajevna jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.

— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne. No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille, — Herran enkeli ihmisen hahmossa… kuolevaisten luo alas taivaasta lentänyt… jos vain voitte sen ymmärtää…

— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi
Varvara Nikolajevna paheksuvasti.

— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua asia loppuun…

— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.

— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia… huomautti
Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.

— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle: »Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä… Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole sitä unohtanut enkä unohda!…

— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla… Minä pakotan hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!

— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni — minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi. Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei, eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä sana eikä mitään muuta.

— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, — huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.

— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös (noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.

— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää. Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.

— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.

— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen…

— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia…

— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu… ja tuo viha hänestä häviää…

— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi. Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä, mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä. He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt, hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta. Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä. Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään, ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus» hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen, houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani, viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu», huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät, voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin, sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti. Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle — näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin, isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan, isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä, kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat. No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin. — »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa, kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle: voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» — Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään. Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten tänne, eikä kukaan uskalla»… Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo, »kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon, Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä», sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen, olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika, kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat, nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo, minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja, ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon, mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista, nosti hiekkaa ilmaan… Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle, Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!

Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan. Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin »jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.

— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! — huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen…

— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta, kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri, on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri… äsken… tuoda teille tämän avustuksen häneltä… mutta yksistään häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan vastaan avustuksensa… teitä molempia on loukannut sama mies… Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä… Hän nimenomaan antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä juoruja voi syntyä… tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten… muuten täytyy siis kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa veljiäkin… Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä, täytyy!…

Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä. Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen kasvoissaan.

— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa! Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, — voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar… Ja ihanko todella, ihan todella!

— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti
Aljoša. Alikapteeni punastui.

— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan, niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne, Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne, omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos minä otan vastaan, mitä?

— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs rouva, hänen hyvä ystävänsä…

— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti, nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti, sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä »sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni? Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa, ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi, minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu. Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin. Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon, eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia, parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole täysijärkinen!… Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa, panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on unelma!

Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.

— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas uuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan hurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties muitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat, pikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä kuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on lapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä, että jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan kirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin… Jospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan kuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan täällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!

— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää teille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on rahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä, myöhemmin maksatte takaisin… (Te rikastutte, rikastutte!) Ja tiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen toiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on tärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi tilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille sieltä, ja me olisimme veljiä… Ei, tämä ei ole haave!

Aljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta katsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan: tämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot raivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan kuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta huulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.

— Aleksei Fjodorovitš… minä… te… — mutisi alikapteeni vääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin semmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa syvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti hymyilivät, — minä… te… Tahdotteko, että näytän teille heti erään tempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää katkennut.

— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni kuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi vasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi ollut kytketty häneen.

— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo aivan pelästyneenä.

Ja osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan oli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen välissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon ja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.

— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!…

Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti joka polkaisulla.

— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi sanoin selittämätöntä ylpeyttä.

— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella, läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:

— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan, Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut, mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon, pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä, miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.

Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa. Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut »kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea, on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat. Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»

Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen: »Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen, aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut, ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.

— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi. Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne, Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä, sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä», — ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän, »minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» — hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana, mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut, eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!

Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen mieltään.

— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta tehtävästä… tuon köyhän upseerin luona… ja kertoi minulle koko tuon kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti kertoo hyvin sotkuisesti… hän hyppää aina asiasta toiseen… niin minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja miten on nyt tuon onnettoman laita?…

— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, — vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä, että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia. Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä tunteitaan:

— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja tavoittanut hänet…

— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša, nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.

— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja ovat hukassa!

— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise, — jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.

— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä, vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä monestakin syystä… eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan… Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no, silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki… toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli… ja hän puhui tyttäristään… ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa… Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut. Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa, ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan hänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen hyväntekijöinään… minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin oli niin voimakas, kun hän aavisti… Ja vaikka tämä kaikki kävi niin huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään…

— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.

— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa, vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä jaloillaan… Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle hirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.» Silloin hän ottaa!

Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise taputti käsiään.

— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah, Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä on sydämessä… Minä en olisi koskaan keksinyt tuota…

— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme…

— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta puhukaa, puhukaa!

— No niin, minä käytin väärää sanaa… tuosta yläpuolella olemisesta… mutta ei se tee mitään, sillä…

— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi, Aljoša rakas… Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri ollenkaan kunnioittanut… toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä… Rakkaani, älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän ajattelussamme, nimittäin teidän… ei, parempi on sanoa meidän… eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan… siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää, vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen ottavan vastaan rahat, mitä?

— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia. Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen sijassaan… Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä… Ei, Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö, Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa…

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin sairaita!

— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään. Toisin on teidän laitanne.

— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan te tunnutte pedantilta… mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa, eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja kiireesti.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut teille piloillani, vaan tosissani…

Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä nopeasti kolme kertaa.

— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.

— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo: »Se on hyvin.»

— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.

— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!

— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.

— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui aivan ymmälle.

— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan… Minä kenties tein hirveän typerästi… Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja suutelin… Mutta näen tehneeni tyhmästi…

— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran näköiseksi.

— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan, — päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut, tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas, niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!

— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen tiedän. Näin on hän minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin… ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista… Ah, te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö, mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin…

— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys… nähkääs, minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut…

— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa, Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin tärkeätä.

— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen kuin te tahdotte.

— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu… Sanokaa, uskoitteko tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?

— Näettekö, minä tiesin, että te minua… luultavasti rakastatte, mutta minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi… mukavampi…

— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?

— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.

— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti, enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!

— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa kuuntelemassa.

— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta, vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta menettelystä?

— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko, — kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä, niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.

— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa… Kuulkaa, Aljoša, tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki teidän kirjeenne… Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen…

— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.

— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen ratkaista.

— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.

— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi, onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen, niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni… Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia, ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?

— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —
Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.

— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran rukoilevasti.

— Minä sanon sen myöhemmin, Lise… myöhemmin… — sanoi Aljoša hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en itsekään osaisi sitä sanoa.

— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, — huomautti äkkiä Lise.

Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei ymmärtänyt sitä.

— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii »Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, — maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön… Liikkuuko ollenkaan Jumalan Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain, että minä itsekin olen Karamazov… Olen munkki, munkki? Olenko minä munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen munkki?

— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista, kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä ehdottomasti kiusasi häntä.

— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin… Minä tulen teidän luoksenne, Lise… Vastedes olemme yhdessä…

— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.

— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa ristinmerkillä). Menkää pian hänen luokseen , kun hän vielä on elossa. Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi, tulemmehan?

Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov. Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä siinä tahallaan.

— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista, jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea haaveilemaan… Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti hän puhumaan.

— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy, ja se on hänelle nyt vahingollista.

— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?

— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, — ilmoitti Aljoša lujasti.

— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa, toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.

— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla. Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!

— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on hyvin tärkeätä saada tietää se.

— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin. Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä, kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje, Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.

— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!

Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää. Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo, mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani, ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä, että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi, kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren sanansa mukaisesti.»

Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla, nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän tulee huvimajaan»… Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka sitten ei ennättäisikään luostariin tänään…

Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan. Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas (jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin. Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan, kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui tai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän hänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että hän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen silmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki pensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka? Miesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen itseään kitaralla:

Mua voima suuri vetää sinuun juuri. Herra meitä auta, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni, naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin keimaillen:

— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa…»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Armahani kallis, sairastuvan en sun sallis. Herra auta meitä, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. — Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.

— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen , kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen lapsensakin.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä
Maria Kondratjevna.

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne. Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä kuplettia:

Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä, menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman rauhallisesti.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon, että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle itselleen hyvin tärkeä.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on, kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa? Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle. Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi
Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua… — huomautti Aljoša. — Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle jotakin tästäkin…

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä. Tässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties tällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin kanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle, vaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat nyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi heille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša nopeasti.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. —
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä puvussani.

Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi päivällistä.

Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski. Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua, kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, — lausui Aljoša iloisesti.

— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta, silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus, mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä aamuna!

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano, sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.

— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa, että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de foi . Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä joitakin kohtia uudestaankin.

— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta… — lausui Ivan ilmeisen haluttomasti.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.

— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin, instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi minua. Istuin hänen vieressään… ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään! Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä… Ja kuinka hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina
Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!

— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa nähnyt sen.

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla… Muuten voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. — Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.

— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.

— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko
Jumalaa olemassa, mitä?

— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen tutkivasti veljeensä.

— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?

— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, il faudrait l'inventer . Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä; mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on? Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.

Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän tuntehikkaasti.

— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? — lausui Aljoša.

— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen hymyilevän tuolla tavoin.

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan…

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät… Et tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa. Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä… Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo Hamletissa , — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat lahjoittaneet joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan, märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa», sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!… Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko se nyt Arkistossa vaiko Muinaisuudessa , täytyy ottaa selville, olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja, että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika juoksee… »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!… Kenraalin menettelyä luullakseni puolustettiin. No… mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen, niin siis… Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta… — huusi Ivan. — Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa…

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —
Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikkapa olisin väärässäkin . Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan Hänelle takaisin pääsylipun.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, — sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset, joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen, joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin, — sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet, mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin sinulle sen sisällyksen.

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani. Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, — naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta mieleni tekee selostaa se sinulle.

— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, — mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset, Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä. Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä, varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja», joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin, vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma (tietysti kreikasta käännetty): Jumalanäidin vaellus kärsimysten kautta , jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille. Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten» ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» — tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta. Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä, kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.» No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi. Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:

On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on, että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen, Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen, haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin… Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas, käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa totuuteen, ilmoittanut, että

kautta synnyinmaamme täällä orjana ja ristin kantain kulki Jumala maan päällä siunauksen meille antain.

Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän, synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa joka päivä roihusivat roviot ja

Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät. Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin, ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali, suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista sata kerettiläistä ad majorem Dei gloriam . Hän tuli hiljaa ja huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon, valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti: »Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet. Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän, se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille. Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy, pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö, nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori. Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa, jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu, nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:

»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.

— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša, joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton qui pro quo .

— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää qui pro quo , niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta, yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää, mikä tässä on qui pro quo ja mikä rajatonta fantasian leikkiä? Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa, että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.

— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. — Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot, roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan, vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi. — »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi. Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan, että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»

— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö pilkkaa?

— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»

— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.

— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat, ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian — niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä, yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää, että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa mitään pois.

»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys, joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena, vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!' Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille: Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii, mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää, niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi, että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin, voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet, niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat, mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme, sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä, jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät', niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat ja että tämän ehdottomasti tekisivät kaikki yhdessä . Tämä tarve kumartua yhdessä on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle, että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen, jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa. Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän, niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä, mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä. Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se, joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa, sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika, niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku, — ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan. He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus — siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi, he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden, vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia. Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään. Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus, johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin. Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi ja panneet sen pohjaksi ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin . Ja ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja, joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa, kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa, kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme ole Sinun puolellasi, vaan hänen , siinä on salaisuutemme! Me emme pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan hänen puolellaan, jo kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat; me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää? Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu. Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea. Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi, kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi. Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi. Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan häntä . Oi, menee vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin, mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja, lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan vapaan lippunsa. Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan, kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita, kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko? He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.' Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen, ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan, valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan, miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus, tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä, kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä istuva ja käsissään salaisuutta pitävä portto saatetaan häpeään, että vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä, että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin ja liityin niiden joukkoon, jotka paransivat Sinun sankaritekosi . Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut. Dixi .»

Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.
Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.

Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi riuhtaissut itsensä irti:

— Mutta… tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus… niinkuin sinä sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys… Tämä on Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!… Eikä ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen? Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta… He ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman ylipappi… siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja ylevää murhetta… Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua… jonkinmoista tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä… siinä koko heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote…

— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle tuommoisia?

— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan kuin sinä… mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša äkkiä puheeseen.

— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu, että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut, että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi… järkeviin ihmisiin. Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?

— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään sellaisia salaisuuksia… On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko hänen salaisuutensa!

— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä, että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee, että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen… Muuten puolustaessani ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi. Riittää tästä.

— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.
— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.
Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —
Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —
Vai onko se jo lopussa?

— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut, niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan. Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä tule enää… älä tule ollenkaan… milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.

— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša surullisesti. Ivan alkoi nauraa.

— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule, että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala, mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari lattiaan!

— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että yhtyisit heihin… tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi, sinä et jaksa sietää tätä!

— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan kylmästi naurahtaen.

— Ehkäpä niinkin… vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties voin sen välttääkin, mutta sitten…

— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset ajatukset kuin sinulla.

— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö, niinkö?

— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi Miusovia… ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi. Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.

— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, — mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no, senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?

Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen huuliaan.

— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša, menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.

— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena. Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo, kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä, pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa… tulen vaikkapa Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua. Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene…

Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä, ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi. »Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut nähdä… Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri, tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin… häneltä ja ainaiseksi!

Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä, samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.

Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella, sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista, vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle, taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden. Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen. »Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se on sittenkin vastenmielistä»… Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta, että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin, nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»…

Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti, mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu, kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen, joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine, jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina, kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä, noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä levottomaksi.

Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.

Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli, niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä. Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin, mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä, teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, — oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin, kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä, vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys. Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten, suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan Fjodorovitš vapisi.

»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli lausuikin aivan toista:

— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi, odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.

— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, — lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.

— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen tyydytetyksi.

— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.

— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš ihmeissään.

— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain sanoakseni jotakin».

— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.

Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla tavoin hymyillen.

Syntyi taas äänettömyys… He olivat vaiti melkein minuutin ajan.
Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja
suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:
»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui
Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.
Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.

— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.

— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, — jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin, ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut? Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut, — niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut, tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni. Minä, herra, en luota heihin.

— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri
Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.

— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan, mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin: »Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra, että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.

— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja, tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää, minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini. Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta… Olisin voinut kuolla.

— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää, millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen uteliaisuuden kiihoittamana.

— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä. Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka päivä, on asiaa.

— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta, vai mitä?

Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:

— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa, niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?» Hävettää heitä toki itseäänkin.

— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!

— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.

— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin suurena salaisuutena.

— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule, sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat, minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven. Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa, niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee: »Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta: »On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.

— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet uskaltanut ilmoittaa?

— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua, sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.

— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla sisälle, niin älä päästä häntä.

— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä tuntien heidän hurjuutensa.

— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?

— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee, minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.

— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.

— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen, ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä. Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa, niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.

— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa… ja miksi johtaa, kun tässä kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen ajatuksistaan… Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät, jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta tuupatakseni heidät isänsä luo.

— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot, Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.

— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten, he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri on epäilyttävää.

— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!

— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, — selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon, niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan, sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen hyvin…

Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.
Hän punastui äkkiä.

— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.

— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.

— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.

— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin kaikki täällä… mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä… — vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.

— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin… hirveä roisto! — lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä, niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.

— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin sanoa tämä Smerdjakoville.

— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.

Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä katseessaan.

— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös… jos sattuisi jotakin sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä syystä äkkiä hirveästi ääntään.

— Myöskin Tšermašnjasta… vaivaavat… — mutisi Smerdjakov melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan Fjodorovitšia suoraan silmiin.

— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua, että joudun tekemään suuren mutkan?

— Aivan oikein… — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä, hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui ja kulki kuin kouristuksen vallassa.

Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi näkyvistä.

— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.

— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.

— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?

Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä. Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.

Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut, vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun: tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi: sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla. Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen — vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa, kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta, et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.» Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut, miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin, mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa. Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä. Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan. Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä, huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään, oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin erään tärkeän oman asiansa.

— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen… no, sama se, voimmehan nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja jo onkin.

— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla — nipin napin ennätän siihen.

— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen! Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen asia, mutta täällä minulla… ovat nyt toisenlaiset ajat… Näetkö, siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia, pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä. Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo, yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi, enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen hänen kanssaan…

— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki. Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa, mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo, eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?

— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää silmiäni auki.

— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa; hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne. Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt, eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin papin päästä? No, menetkö vai etkö?

— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, — silloin on tosi kysymyksessä.

— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan, niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.

Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:

— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin Volovjan kievariin…

Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä.

— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —
Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.
No, Kristus olkoon kanssasi!

— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen kerran.

Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori. Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.

— Näetkö… minä menen Tšermašnjaan… — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli sitten jälkeenpäin.

— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen Ivan Fjodorovitšiin.

Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat: »Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti. »Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja palasi äkkiä ulos portaille.

— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello seitsemän lähtevästä junasta?

— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor
Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt
Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?

— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo pitkistä ajoista.

— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna… — alkoi Ivan
Fjodorovitš iloisesti nauraa.

— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra, ehdottomasti toimitamme asian.

Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään; uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan, hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.

Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen. Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin, että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui: mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea, joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän, Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi. Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!…

Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:

— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin sinun tulevan.

Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.

— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä sanoin?

Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».

— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?

Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois luotaan.

— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.

— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.

Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:

— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat kovin epäselvät… Mikä kärsimys odottaa häntä?

— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata… oli kuin koko hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen silmäyksensä oli sellainen… niin että minä sillä hetkellä sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen ilmeen… joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin, tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut. Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta, veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan…

Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä… Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.

Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov.

— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme, ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi», itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta; minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan. Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata. Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään… Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen, sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta, yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa, ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni, lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet, kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen, kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä, todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä, ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä, mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta», sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys, mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä, sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti, laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään, synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä, meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene, Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!» Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen. Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja valkeus!

c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.

— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta, ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia, vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita, niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan. Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano, että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut, vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin, missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa, runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle. Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä, heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää, että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. — Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja. Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että, niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut, niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, — mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset, sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä, joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan. Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin. Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot. Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi? Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään… Ja samassa minä yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen, että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys. »Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala, eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni». Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te… olenko minä sen arvoinen»… ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille, »anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, — semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan. Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini, käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.» Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa: »Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle, »olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». — »Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?» — »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme, jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri, pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme kyyneliä.»… Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni. »Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis», sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni, sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan, mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian, kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin: »Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.» — »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat, »niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi, mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon, »älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni, ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta. Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella, sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa, niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan, sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan. »Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta», nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta, niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen, jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni, olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.

Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani, vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa», sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan. Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään, ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle, jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte. Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin, että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni iloisesti ja riemukkaasti.»

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä», hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies. Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.» Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi», hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä», jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.» — »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?» — »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte, toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia. Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi, ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa. Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan, kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu. Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen eristäytyneisyyden aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä. — »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi, totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä, ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle… Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten, vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa, että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus ei kuolisi…»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran, »että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä heistä, sillä kohta kaikki saa selityksensä .» Toisinaan hän joutui äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä. Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti, äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri valittanut päänkivistystä.

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti. Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä, mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä, mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi. Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita, tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen, ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään; ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä, mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta. Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä, eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään! Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona. Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu. Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki, niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija. Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen, mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä, sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen) varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin, vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä. Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut; kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui: »Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia: »Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee, astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista vuotta.»

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän sydämiinsä itsestäni!»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli alkanut peloittaa.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse, totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä. Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä. Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi, mutta ei palata takaisin… Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa…»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö, muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin lukemaan kanssamme Lukemisia Lapsille .' Ei, te ette ymmärrä tätä! Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön, palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea. Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys maksaa.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin 12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö tosiaankin?»

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki: »Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää… paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti…»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin. Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä hämmästyn.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin… kaiketi nenäliinan… No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo, »tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili minua voimakkaasti ja suuteli…

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.
Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna», ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla, niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa, »tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki, millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle, jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat, eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa, että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä. Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla, että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan, niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän», sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä. Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut. Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä sinua, miksi et ole tullut?»

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani, mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti. Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän riemuitsee kuin paratiisissa… olen täyttänyt velvollisuuteni…»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni, katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä? Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen, 'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.' Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä, joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä hamaan tähän päivään saakka.

— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita, hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän, vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään, jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti nousee.

Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi. Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta lisätä halujaan? Rikkailla eristäytyneisyys ja henkinen itsemurha, köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan, hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien, vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä, jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta, siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle, että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa», kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa? Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet erottautuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.

Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut, taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni, ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta vapautunut henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen, vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä. Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä tämä kansa on jumalinen.

f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi

— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä. Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika. Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua. Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa, lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää, että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas, sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon. Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen. Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he menettelevät tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita, ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa, että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä. Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle… Niin tapahtuu, tapahtuu!

Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus. Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni: »Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?» Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta, mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa, isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan, ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon, sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin. Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä, hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket», sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa». Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle: »Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle, vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti, riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.

Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana, sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla, mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni, niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä? Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti, ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen, että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin, että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa, kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki, muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin verran totuuttakin.

— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit, lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.» Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen, — ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä, kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen, joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.

Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä, rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä. Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen. Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.

Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin, ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella? Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä. Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi, että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta. Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa, pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus, sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa. Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet, olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille. Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se ihmisistä miten järjettömältä tahansa.

Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä. Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin, että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva, niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin ajattelen.

— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä. Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule, niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi. Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa, sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta, riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne, ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut. Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet, niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu, niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä, tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi. Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.

— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin: Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran, loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran, ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan elävän rakkauden hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut, katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo, mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla, joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä; en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen, että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi. Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden, voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin toimivat jossakin määrin sen tavalla… Olen pahoillani, veljeni ja ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen, että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta. Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut, tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan. Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän. He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan. Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa. Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa…

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista. Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta. Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä; päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut, nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena, olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän, vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin, oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin. Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen, että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin, kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille levottomasta päivästä…

KOLMAS OSA

Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o. pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon. Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti. Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja »sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus, joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä. Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli, kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan, oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua, kaikesta mitä tapahtuu . Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.

— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä, että tämä päivä on suurin hänen päivistään? Missä hän on nyt, tällä hetkellä, muistapa vain sitä!

Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.

— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti, sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin, että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä. Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, vaikkakin tulevan sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää varten.

Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen, niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, — sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein, varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat, ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa. Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua, niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua. Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana, joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen, jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.) Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä. Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan, jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan, joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan. Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla tavalla.

Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut, ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan. Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita, enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta. Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen, aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan tämä tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien, »hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut, mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa», lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa, — näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan», lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen. »Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia, voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti, vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään. Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään. »Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin: »Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan. »Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana». — »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat, niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen kahta vertaa voimakkaammaksi.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan. Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät, sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto, että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä, jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan, kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään, vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut, painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa. Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:

— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.

— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora. Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi odottaen seisomaan hänen eteensä.

— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? — lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.

— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista tahdon.

— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä: »Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?

— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.

Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä. Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta» toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.

— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois, isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.

— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä, siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. — Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan, teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja järkensä pöyhkeillä ajatuksilla… Siksi hän kärsikin häpeän…

— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi. — Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.

— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita! Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.

Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen luostarinvanhimman ruumisarkkua:

— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä; toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät, sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:

— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon! — huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä… Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.

— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, — lisäsivät toiset vihaisesti.

— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi… Itse kieltäytyy… ei rupea palvelemaan kirottua uutta muotia… ei rupea matkimaan heidän typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.

— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän murheellisena.

Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.

— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.

Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.

— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.

Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta: »Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä, että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään. Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi, mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin, vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni! »Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»

Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti), että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä. Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman, edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin, josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana; niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan »korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty, mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin, joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet. Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi, koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?

Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin, tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi, Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä. Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut jokin oli eräänlainen piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä. Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä, niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin, liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti hänelle:

— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin… — alkoi hän puhua hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa: »Oletko sinä todellakin tullut niin pitkälle ?» Aljoša ei katsahtanut häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.

— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.

— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on mielessäsi? Katsahdahan edes minuun…

Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.

— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun? Onko sinua loukattu?

— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.

— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä ihmisenä…

Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.

— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista? Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? — huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen valtaan.

— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot! — huusi Aljoša ärsyttävästi.

— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana… Sinä olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu ritarimerkkiä! Voi teitä!

Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen silmissään välähti äkkiä jotakin… mutta se ei ollut vihastusta Rakitinia kohtaan.

— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.

— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?

— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma, teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu… Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa…

— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni…
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan… vai ryyppäätkö?

— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!

Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin jäljessä.

— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?

— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti, ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.

— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen »lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen »epärehellinen»… Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi, kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin… Hm! Minun pitäisi samalla käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — sellaista menettelyä !» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui; voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:

— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška, tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän viimein arasti ja liehakoiden.

— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.

— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää taaksepäin.

— No niin!… Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.

— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi… — aikoi hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto, t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta tuonnempana tulee mainittavaksi.

»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».

Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso, kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja. Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä. Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua. Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta, niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti: että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa, hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina, mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään »geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies, täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat. Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa, ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta, »katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on, että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele, ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan, ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin (tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla. Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla. Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.

— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli katsonut vieraita ja tuntenut heidät.

— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi. Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.

— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin kotonaan.

— Kynttilöitä… tietysti kynttilöitä… Fenja, tuo hänelle kynttilä… No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut tyytymätön.

— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni, olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän. Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!

— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja vapisen.

— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon — kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa, sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.

— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin. — Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän tanssii.

— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut, sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh, kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.

— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma myssykin on päässäsi.

— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, — lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut, jotta olisin valmiina.

— Kas vain. Aivan ilon vallassa… En koskaan vielä ole nähnyt sinua tämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin katsellen häntä.

— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta sitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs, Rakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen ruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä usko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua odottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että sinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän iloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun kirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä… Voi sinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!… No, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä hetkellä, eikä toissa päivänä…

Hän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä aivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut sitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta nauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan näkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan… Hän oli eiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä peloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt Grušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että hän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin kokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän olikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät tarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin kerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan tuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä… kaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat nopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.

— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, — alkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen, Aljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.

— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. — Aikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän sinulla olla jokin tarkoitusperä.

— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt, nyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut hyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi seisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda itseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on loukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan. Uh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! — alkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt hyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö minua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.

— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut, jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.

Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut, oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan. Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa, eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.

— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!

— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi, minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!

— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita myötäänsä lenteli häntä vastaan.

— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on tulossa!

— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.

— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä tiedä?

— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi. Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään. Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen Aljošetskaa… Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun tyhmyydelleni, minun riemulleni… Hymyilipä, hymyili! Kas miten ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen neidin takia. Koira minä olin, niin se on… Mutta hyvä on kuitenkin, että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. — Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi voittaa, viekoitella suklaallansa… Ei, se on hyvä, että kävi niin, — naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit…

— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista kananpoikasta.

— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se… sentähden että sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko sydämestäni?

— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen. — Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla. Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.» Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän… Ja kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä enkä muista…

Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo ja kolme täytettyä pikaria.

— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut, Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa näinkin…

Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä ja kaatoi itsellensä toisen.

— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,
Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?
Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven
kunniaksi.

Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani pikarin jälleen paikalleen.

— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša, juot, niin sitten juon minäkin.

— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on? Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan makkaraa…

— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima, pyhimys.

— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! — huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.

— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan. Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun… Hän säästi äsken tunteitani… Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait äsken sydämeni taas entiselleen.

— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden, että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt on aivan toista… enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.

— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin, alkavat kohta itkeä!

— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin olen sipulin antanut.

Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen, vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.

— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin, mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa. Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut, olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni. Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli. Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa, jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän, sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle. Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni, tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin. Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu, Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle sanon toisin: kaiken kaikkiaan olen antanut koko elämäni aikana vain jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään. Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden ruplan setelin.

— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —
Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.

— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.

— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.

— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta, sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta nyt hänkin suuttui:

— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut, kun olet niin innoissasi?

Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään kuului hysteerisiä vivahduksia.

— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle, vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen, »ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan. Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin: hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua, heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen: »Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä. Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan, niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi? Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten, toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No, kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen, miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin, ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša, sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!… Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu, eikä voikaan tietää… Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni…

Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi. Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.

— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta niin paljon, pitää olla armahtavaisempi…

Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.

— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.

— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään? Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, — antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin… Hän on rakkaudessa yläpuolella meitä… Oletko kuullut häneltä ennen sitä, minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken… ja toinen, jota loukattiin toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin, kunhan saa tietää… ja hän saa tietää… Tämä on vielä lepyttämätön sielu, täytyy häntä säästää… kenties tässä sielussa on aarre…

Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.

— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä? Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.

Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet kasvonsa.

— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on, jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni, istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö? Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni: rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle anteeksi vai eikö?

— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään. — Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan, kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.

— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa. — Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa viiden vuoden vanhoja kyyneliäni… Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.

— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista kuin minä… Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä…

— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin ilkeämielisesti hymyillen.

— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen, tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» — Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. — Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo; jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa, ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!… Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen, teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö… Mutta hänet minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!

Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:

— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas minun on jäätävä yksin!

— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot — niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja myrkyllisesti.

— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena, — et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on tullut minulle sanomaan.

— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt… Hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä, kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!…

— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en mitään muuta!…

Ja tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi
ulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen.
Grušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt.
Huoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.

— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja
hengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan.
Kyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset…
Kirje, kirje, rouva, tässä on kirje!

Hänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli sitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle kynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen silmänräpäyksessä.

— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät tuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!

Mutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti veri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.

— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi! Hyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu… Menkää, menkää, menkää pois nyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!… Grušenjka on lentänyt uuteen elämään… Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties menen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!

— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. — Menkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua tympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot…

Aljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat matkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt käsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia kolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos ovesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi sointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:

— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle, ettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle myös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä sinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka rakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan rakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko elämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän ajaksi!…

— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!

Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti. Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä, mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.

— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa. On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut takaisin, — siinä koko se ihme.

— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle. — Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita odotettiin!

— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä minä ole Juudas.

— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, — huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni…

— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!

Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.
Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.

Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku. Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri, joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi, mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen. Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, — ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen, joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä, synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista. Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa, viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa… Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut. Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella…

» Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa », luki isä Paísi, » ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin .»

— Häät? Mitä tämä on… häät… pyöri vihurina Aljošan mielessä, — hänellä on myös onni… lähti kemuihin… Ei, hän ei ottanut veistä, ei ottanut veistä… Se oli vain »surkea» sana… No… surkeat sanat täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua sielulle… ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle… Mutta tie… tie on suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on aurinko… Mitä?… mitä luetaan?

»… Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä ole viiniä »… kuuli Aljoša.

— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa, on ensimmäinen ihme… Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme! Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi… »Ken rakastaa ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»… Tätä toisteli vainaja myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan… Ilman iloa ei voi elää, sanoi Mitja… Niin, Mitja… Kaikki, mikä on totta ja kaunista, on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui…

»… Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä hän teille sanoo, se tehkäät …»

— Tehkäät… Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten ilo… Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä… Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä vain voi kuvitella… Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut», sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen lempeästi!)… Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti… Ah, hän lukee taas:

»… Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he täyttivät ne ylön täyteen .

» Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja he veivät .

» Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli (eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden ammensivat), kutsui edeskäypä yljän .

» Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti .»

— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu… Ah, niin… nythän on häät, hääpidot… niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin, tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja… missä on viisas edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan… Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?… Hänkin on täällä? Hänhän on ruumisarkussa… Mutta hän on täälläkin… on noussut, nähnyt minut, tulee tänne… Herra Jumala!…

Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko, jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti. Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa, myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..

— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin ettei sinua saa nähdäkään… tule sinäkin meille.

Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni… Miten siis on hänen laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.

— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä, uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta viiniä… Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin, siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin, yhden pienen sipulin vain… Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin, hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä, toimintasi!… Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?

— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme, kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.

Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan… Hän levitti kätensä, huudahti ja heräsi…

Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista, selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle, sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä… mutta äkkiä hän teki jyrkän käännöksen ja meni ulos kammiosta.

Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas. Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa. Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto, täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan. Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta… Aljoša seisoi ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet, lankesi maahan.

Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»… kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa. Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena, mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa…

Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt häntä »olemaan maailmassa».

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARAMAZOVIN VELJEKSET I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.