The Project Gutenberg eBook of Hanna, by Bertha von Suttner

»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan… mitä voin sanoa hänelle, onnettomalle miesparalle!»

Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun sinä löydät tämän, ei…»

»Oh, en tiedä…» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen kuin mieletön!»

Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen, yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan, joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.

»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin…»

Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan. Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät. Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti alotetun kirjeen.

Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen sydämensä syvyyksistä:

»Kun sinä löydät tämän, ei sinulla enää ole vaimoa. Ajattele, että hän on kuollut — hänelle ehkä olisi parempi niin. Älä sure minua, en sitä ansaitse. Tule onnelliseksi, sinä hyvä, kylmä mies! Minua odottavat taivaan hurmat… vai helvetinkö turmat! Sama se; en voi vastustaa niitä. Siksi pakenen. Sinua olisi niin helppo pettää — mutta kunniani, ylpeyteni sen estävät. Ei, suo anteeksi! Pyyhi pois nämä sanat; minullahan ei ole enää kunniaa eikä ylpeyttä; minä olen langennut vaimo raukka. Huuliani tosin eivät vielä synnilliset suudelmat ole saastuttaneet, mutta eivät ne ole enää puhtaatkaan, koska ne ovat lausuneet uskottoman myöntymyksen muukalaisen pakoehdotukseen. Hyvästi! Ainoa lohdutukseni, ainoa puolustukseni on, ettet minua rakasta. Rakkaimpasihan sinulle jää: kirjasi. Näihin sanoihin ei sisälly moitetta. Kuinka uskaltaisin minä, rikoksellinen, joka polvistuneena, pää kumarassa, viimeisen kerran puhun sinulle, vielä yhdistää katkeria sanoja tähän katkeraan tekoon. Usko minua, tämä viimeinen hetkeni hiljaisessa, kunniallisessa, rauhaisessa kodissasi tuntuu minusta kuolinhetkeltä. Äsken sulkiessani matkalaukkuni oli kuin olisin virittänyt murha-aseen. Ja nyt kirjoitan joukon turhia asioita tälle paperille, vaikka aikomukseni oli vain lyhyin sanoin ilmaista poistumiseni…mutta miksi kirjoittaa enempää? Kätesi vapisee jo rypistääkseen vihamielin tämän kirjeen, jonka halveksien heität liekkeihin. Sinä tunnet nyt vain vihaa, oikeutettua inhoa onnetonta, mieletöntä kohtaan, joka ei enää ole sinun omasi!

Kello oli yhdeksän vaiheilla illalla Johanna Ballmannin lopettaessa kirjettä. Huone, jossa hän oli, oli sisustettu porvarillisen yksinkertaisesti, ja sitä valaisi kirjoituspöydällä oleva lamppu. Takassa paloi hiipuva tuli. Vaatekaapin ovi oli auki, ja avoimet, epäjärjestyksessä olevat laatikot osoittivat jonkun kiireisesti niissä penkoneen. Lattialla kirjoituspöydän luona oli paperipalasia — revittyjä kirjeitä, laskuja ynnä muuta, kuten aina matkalle lähdettäessä.

Johannan sulkiessa epätoivoista kirjettään tuli hänen mieleensä ajatus: »Vielä on aikaa — vielä voin hävittää tämän kirjeen ja jäädä…» Mutta sitten hänen katseensa osui huoneessa vallitsevaan sekasortoon. Hänen miehensä voisi millä hetkellä hyvänsä tulla kotiin, ja miten hän selittäisi tämän epäjärjestyksen ja oman kiihtymyksensä? Sitäpaitsi oli tämä vaatimattomasti, melkein köyhästi sisustettu huone kuvana proosallisesta, arkipäiväisestä tulevaisuudesta, joka oli hänen osansa täällä, kun taas tulevaisuus siellä, minne hän aikoi paeta, kuvastui hänen mieleensä satumaisessa komeudessa; siellä kutsuivat häntä romanttisen, intohimoisen elämän yllätykset. Ja hän, tuo ihana mies tulisine katseineen ja sointuisine äänineen, mies, joka oli maansa loistavimpia, jalosukuisimpia, odotti häntä luottavana. »Ei, ei, liian myöhäistä… minun täytyy lähteä!»

Hän sulki äkkiä kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen: »Ewald Ballmann.» Sitten hän painoi jäähyväissuudelman nimen alle. Vielä kerran hän astui peilin luo; hänestä tuntui, kuin hänen pitäisi ottaa jäähyväiset myöskin tältä kuvalta — siveän vaimon kuvalta, joka viimeisen kerran katseli häntä peilistä. Sidottuaan tiheän harson hattunsa ympäri hän otti matkalaukun ja kiiruhti nopein askelin portaita alas.

II.

Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:

»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin levolle. Vaivaako sinua jokin?»

»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi. Hyvästi, Hanna!»

Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen, ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen, työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton. Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys. Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.

Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana, tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi, kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa; he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja, joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa. Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.

Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea. Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota. Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat, tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt isältään.

Paitsi soitannollisia lahjoja oli Hannalla erinomainen kieltenoppimis-taipumus. Lukuunottamatta englanninkieltä, jonka hän oppi äidiltään ja jota hän osasi yhtä varmasti kuin saksan- ja unkarinkieltä, hän tunsi myöskin ranskankielen kaikkine hienouksineen. Hän luki suunnattoman paljon romaaneja. Kuusitoistavuotiaana hän oli lukenut kaikki kaupunkinsa lainakirjastossa olevat ranskalaiset romaanit; sitäpaitsi hän kaikeksi onneksi tutki myöskin englantilaista kaunokirjallisuutta sekä joitakin saksalaisten kirjailijain teoksia. Hanna rakasti runoutta, runoilipa joskus itsekin. Hänellä ei ollut tapana seurustella samanikäisten lasten kanssa, hän ei ollut koskaan pitänyt nukeista ja hän luki itsensä edellämainitun konsertin jälkeen aikaihmisiin. Hänestä oli romaaneja lukiessaan hauskaa laskea, montako vuotta häneltä puuttui, ennenkuin tuli yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotiaaksi, romaanien sankarittarien ikään.

Eräs vanha kaunosielu, eläkettä nauttiva rautatievirkailija, joka oli Hannan äidin ystävä, tutustutti hänet kirjallisuuteen ja tieteisiin. Hän ihmetteli alituiseen Hannan nopeata käsityskykyä, hänen hyvää muistiansa, hänen sattuvia huomautuksiaan, ja niin tuotti jokapäiväinen opiskelu sekä opettajalle että oppilaalle todellista huvia. Lukusuunnitelmassa oli seuraavat aineet: historia, maantiede, fysiikka, kansantarusto, estetiikka, saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset klassikot. Hanna opiskeli suurella ihastuksella. Se oli hänen henkisen puolensa koristelua. Yhtä mielellään kuin hän kietoi valkean kaulansa ympärille helminauhan tai kiinnitti vaaleihin kiharoihinsa ruiskukkia, hän myös rikastutti henkistä elämäänsä oppineisuuden jalokivillä, kultaisilla tiedoilla, runouden helmillä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että saattoi harjoittaa opintoja niiden itsensä vuoksi, ja siksi hän ei juonut tiedonmaljaa pohjaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä valoa, joka heijastuu tieteestä ja jonka säteet valaisevat maailmankatsomusta. Liikaa olisikin vaatia, että puolikasvuiset tytöt katselisivat maailmaa pitäen kokonaisuutta silmällä. Hannan kuten niin monen muunkin maailma oli se piiri, jossa hän itse ja hänen tulevat kohtalonsa olivat keskipisteenä. Hän oli varma siitä, että jokin erikoinen kohtalo odotti häntä. Hän tunsi olevansa poikkeusolento, sillä minne hän tuli, siellä ihmiset tuijottivat häneen kuin ihmeeseen. Hanna oli herkkäluontoinen ja lämminsydäminen. Hän ei saattanut nähdä kenenkään kärsivän ja olisi ollut valmis mitä suurimpaan uhraukseen, tuottaakseen muille onnea. Hän ajatteli ajoittain voivansa, vaikka olikin luotu loisteliaaseen elämään — vaihtaa kohtalonsa »tupaan ja sydämeen» ja kulkea köyhän, rakastetun miehen rinnalla elämänsä loppuun. Siinähän olisi ollut jotain sankarillistakin.

Rakkaus… miten salaperäiseltä ja ihanalta tuo sana kaikuikaan hänen korvissaan — se mahtoi olla elämän kruunu. Minkä näköinen lieneekään se prinssi tai mökkiläinen, joka on tekevä hänet onnelliseksi? Näin hän uneksi usein hiljaisuudessa. Äidilleen hän ei uskaltanut sellaisista asioista puhua; äidistä kaikki rakkaushaaveilut olivat mielettömiä.

Paitsi äitiään oli Hannalla vielä eräs suojelija ja ihailija. Se oli hänen kumminsa, hänen isävainajansa serkku, kenraaliluutnantti von Orfalvyn viisissäkymmenissä oleva leski. Tämä vanha rouva ei tosin ollut rikas, mutta melkoisen varakas ja äärettömästi mieltynyt seuraelämään. Hänen keskiviikko-iltoihinsa, » jour fixe », kuten hän niitä mielellään nimitti, oli rakas »pieni Ihme-Hanna» jo kahdentoista ikäisenä kerta kaikkiaan kutsuttu. Kenraalitar Orfalvyn luona ei käynyt n.s. »seurapiirin kerma» (tämäkin oli hänen mielisanojaan), se kun itävaltalaisissa pikkukaupungeissa on paljon sulkeutuneempi kuin Espanjan hovissa, niin ettei ylhäisimpään aateliin kuulumaton voi sen seuroihin päästä. Mutta paitsi tätä »kermaa» eli » haute voléeta », jossa vain samanarvoiset seurustelevat, on tällaisessa pikkukaupungissa toinenkin »seurapiiri», nimittäin korkeitten sotilasviranomaisten ja virkamiesten perheet; näiden joukossa on joitakuita »kerman» sukulaisia, joille »kerma» on kääntänyt selkänsä epäsäätyisten avioliittojen tai köyhyyden takia. Nämä antavat kuitenkin jonkinlaisen ylhäisyyden leiman »alakermalle.» »Oh, rakas kreivitär Lotti, miten myöhään te tulette! Saanko esittää: majuri Schmidt… kreivitär Thurn» (tai joku muu helisevä nimi). Tällainen kohottaa tunnelmaa vastaanotoissa. Seurue tuntee ympärillään kerman tuoksua.

Kenraalitar Orfalvyn huoneistoon kokoontui mainittuina keskiviikko-iltoina klo 8:n tienoissa suuri joukko vanhoja herroja univormuissaan ja vanhoja naisia mustissa silkkileningeissä, tyttäret valkeissa musliinipuvuissa ja heidän ilokseen joitakuita nuoria luutnantteja ja hännystakkiin puettuja tohtoreja. Vanhempaa herrasväkeä varten oli varattu pelipöytiä, nuoret huvittelivat itseään leikeillä. Klo 10 siirryttiin ruokasaliin, jossa paitsi teetä ja olutta (jälkimäinen nuorten tohtorien takia) tarjottiin yksi lämminruoka sekä koko joukko leikkeleitä ja leivoksia. Illallisen jälkeen oli mieliala vilkkaampi; vanhat jatkoivat peliään, nuoret soittelivat tai tanssivat hiukan, jos joku osasi soittaa tanssimusiikkia. Klo 1 lähdettiin pois. Salissa alotettu lepertely ja mielistely jatkui eteisessä, ja ilta päättyi puoli tuntia kestävään päällysvaatteiden puentaan, liinojen solmimiseen ja ystävälliseen hyvästelyyn, joka »tuhatkertaisesi» kiiteltyyn emäntään jätti mieltälämmittävän voitontunteen.

Hanna oli näiden keskiviikkojen koristus. Hänen äitinsä salli hänen kuitenkin ainoastaan kolme tai neljä kertaa talven kuluessa mennä kummitäti Dorin iltakutsuihin, sillä rouva Minnie Orfalvy oli mustasukkainen äiti eikä itse koskaan ottanut osaa seuraelämään. Pikkukaupungin seurapiirin kylmäkiskoinen käytös entistä tanssijatarta ja nykyistä köyhtynyttä aatelisnaista kohtaan sai hänet katkeroituneena vetäytymään kokonaan syrjään ja kaipauksella odottamaan voiton ja koston hetkeä, jolloin hänen tyttärensä joutuisi loistavaan avioliittoon. — Tämän ei muuten ollut tarkoitus tapahtua vihatussa pikkukaupungissa. Hänen aikomuksensa oli viedä tyttärensä suureen maailmaan, Baden-Badeniin ja Nizzaan; siellä ei ollut puutetta englantilaisista lordeista, venäläisistä ruhtinaista, amerikkalaisista miljonääreistä. Tätä tarkoitusta varten hän vuosittain säästi puolet tuloistaan, minkä summan hän laski riittävän tätä sotaretkeä varten Hannan täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Sentakia hän ei mielellään antanut tyttärensä käydä noissa vähäpätöisissä keskiviikko-illoissa, joissa voisi sattua, että köyhät luutnantit tai poroporvarilliset tohtorit viekoittelisivat Hannan oikealta tieltä. Mutta ei myöskään sopinut syrjäyttää kummitätiä, joka oli kenraalitar, ja sentähden Hanna sai kunnioittaa muutamia iltoja läsnäolollaan. Hannaa itseä ne suuresti huvittivat. Tämä maailma oli tosin paljon alhaisempi sitä, johon hän oli tutustunut kirjoissaan ja johon hän luuli kuuluvansa, mutta voitontunne on aina suloinen. Hän oli aina nuorin ja kaunein siellä olevista neitosista. »Mitä — vasta kolmen toista — neljäntoista — se ei ole mahdollista! Hänhän on täydellinen kaunotar, niin varma käytöksessään, niin viisas!» Tämä häntä miellytti. Hänen pianonsoittonsa (tosin vailla taiteellista syventymistä, mutta loistokkaasti esitetty) tuotti hänelle lukemattomia ylistelyjä. Seuraleikeissä hän osoitti nopeaa käsitystä, monipuolisia tietojaan. Tanssissa hän oli aina ensimäinen. Illallista syötäessä kosi häntä tavallisesti joku oluen kiihottama nuori tohtori, ja eteisessä, missä noutamaan tullut kamarineitsyt häntä odotti, kilpailivat luutnantit kunniasta saada auttaa palttoota hänen ylleen. Pelkkiä hyviä takeita tulevista Nizzan voitoista.

Mutta se tuuma — kuten niin monet muut pitkiä aikoja haudotut — ei toteutunutkaan. Hannan ollessa kuusitoistavuotias kuoli rouva Minnie Orfalvy ankaraan keuhkokuumeeseen. Tyttären suru oli suuri, miltei toivoton. Hän oli kaikesta sydämestään rakastanut äitiään, josta ei ollut koskaan ollut erossa ja joka puolestaan oli elänyt yksinomaan ainoata lastansa varten, — ja hänen sydämensä pystyi todellakin lämpimään kiintymykseen. Hanna oli murtunut, tulevaisuuden voittoja ja nautintoja hän ei enää ajatellut, sillä ainoastaan äitinsä takia hän olisi tahtonut voittaa rikkautta ja kunniaa… Miten hänellä voisi enää olla hauskaa, kun hänen rakas äitiraukkansa oli poissa!

Dori täti otti orvon tytön luokseen. Säästyneen pääoman, joka oli aiottu suurta matkaa varten, hän otti huostaansa; se oli käytettävä Hannan myötäjäisiksi, sillä hän toivoi voivansa pian naittaa hänet. Kummitäti ei ollut koskaan saanut kuulla heidän korkealentoisista tuumistaan, eikä Hanna niistä mitään puhunut; hän eli vain surussaan.

Vuoden kuluttua muuttui alkuaan katkera suru hiljaiseksi haikeudeksi. Nuoruus vaati osansa, ja Hannan katse suuntautui jälleen, vaikka synkkämielisesti, niin kuitenkin toivorikkaasti tulevaisuuteen eikä viipynyt yksinomaan menneissä murheissa.

Näihin aikoihin — oltiin kesäkuussa — Dori täti muutti maalle. Joka vuosi hän vuokrasi läheisestä luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta kylästä pienen, sievän huvilan, jota ympäröi suuri hedelmäpuutarha. Huvilan vieressä oli talonpoikaistalo, josta levisi voimakas navetanhaju. Siellä oli liikettä aikaisesta aamusta alkaen; sieltä kuului iloista puhelua, kukon kiekumista ja koiran haukuntaa. Tämä maalaisympäristö oli vallan uutta Hannalle. Täällä hän heräsi kuin uuteen eloon. Metsien tuoksu virkisti hänen mieltänsä, ja sydän alkoi sykkiä oudosta rakkaudenkaipuusta. Miten tyhjältä tuntuikaan salonkien, teatterien ja ajoneuvojen komeus tällaisen ihanuuden rinnalla! Mitä merkitystä oli pompadourin-tyylisellä kammiolla, kun sai täällä istua puupenkillä putoilevien kirsikankukkien alla — mitä merkitystä konserttimusiikilla, kun puron lorina, lehtien suhina, lintujen lemmensävelet, raikas kesätuulahdus sai mielen väräjämään luonnonmusiikkia? Kaiken tulevan loiston hän tahtoi ilomielin uhrata? — niin hänestä nyt tuntui — saadakseen tällaisessa ympäristössä elää rakastetun miehen kanssa, joka olisi onnellinen hänen rinnallaan. Hän ei ajatellut, että tuleva loisto oli oikeastaan vain saippuakupla, jota tuskin saattoi tarjota uhriksi. Hänestä tuntui tekonsa aina kuninkaalliselta alentuvaisuudelta, milloin hän ajatuksissaan suostui tyytymään yksinkertaiseen elämään.

III.

Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä, jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan. Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin tuli hänestä Hannan romaanin sankari.

Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan. Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun. Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi molempia naisia.

Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui toivottomassa rakkaudessaan häneen… sen Hanna tiesi varsin hyvin. Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.

»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden, joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!… Rakastankohan minä häntä?… Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet kaukaa?… Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan? Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?… Rakastanko todellakin?… Onko tämä kohtaloni?…»

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet äkkiä.

Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan, kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.

Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.

»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun olevan… liian kiemailevan… Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa…»

»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.

»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole paronin.»

Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne.
Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.

»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin, keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka päivä… ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä ikkunassa?… Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme itsellemme vihollisia.»

»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna. Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan… tiedän hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin…»

»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai miljoonain omistaja…»

»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi… sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai pohatta.»

»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»

»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.

»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee pitkän ajan noustakseen.»

»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»

Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä ruokakammioon.

Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä… tämä oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä vastauksesta… ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla. Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.

Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu 'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut, lahjoittaakseen hänelle sydämensä.

Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti silmänsä ja sanoi hiljaa:

Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä…

Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian avioliittotarjouksensa.

Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.

Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»…

»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja… olen tullut kuulemaan vastausta.»

»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan:
»Elämäni».

»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen askeleen eteenpäin.

»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna…
Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»

Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden riippuvan hänen huultensa liikkeestä… Hän sulki silmänsä kuin suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:

Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä ja lausui sydämellisesti:

IV.

Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.

Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään. Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi liikutettuna sanoa:

»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa siunaukseni, lapset.»

Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut. Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen. Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista haavetimanteista.

Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö. Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi asua keittiössä.

Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan, olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista; opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan. Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa, ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta, hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin; sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.

»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä milloinkaan ollut tanssiaisissa.»

»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»

Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin. Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla. Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin, minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.

Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»? — hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa, vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen uhrin.

Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia. Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja sanoi:

Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.

Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo. Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi. Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset. Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä, eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai »rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista. Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla huomautuksella entiseen uomaansa.

Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä, luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle, jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea — se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta, ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen, intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole todellisuutta?

Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä; se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi, ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen. Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.

Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä, mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella. Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.

Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä, joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan, erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä, ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän itse tunsi olevansa etevämpi.

Vielä eräs seikka kiusasi Hannaa, ja se oli heidän miltei köyhyyttä osoittava yksinkertainen taloutensa. Hän olisi helpommin kestänyt sitä, jos miehensäkin olisi kärsinyt siitä, jos olisi saanut miehensä sylissä kaivata puuttuvaa komeutta, jos hänen olisi ollut pakko lohduttaa ja rohkaista miestään ja jos tämä sitten olisi ihaillut hänen rohkeuttaan. Jos Ewald olisi ihmetellyt, että hänen pieni vaimonsa mielellään hänen takiaan kieltäytyi komeuksista, olisi Hanna ilomielin ollut niitä vailla, mutta Ewald ei edes huomannut, ettei kotinsa ollut kyllin kaunis ja mukava. Hän ei ollut vanhempainsa kodissa muuhun tottunut. Vaatimattomuus ja tyytyväisyys olivat hänen miellyttävimmät ominaisuutensa; turhamaisuus oli hänelle vierasta — ja siksi hänen pieni kotinsa, jota hänen nuoren vaimonsa kukoistava sulous kaunisti ja jonka ylläpitämiseksi hänen tulonsa hyvästi riittivät, oli hänestä ihanteellinen. Hän oli sanalla sanoen onnellinen.

Huomatessaan vaimonsa monasti olevan surullisen ja luullessaan syynä siihen olevan seuraelämänkaipuun — Hanna kun ei voinut tuntea vakavien tutkimusten tuottamaa iloa, mutta tarvitsi kuitenkin iloa — Ewald päätti, että hänen piti saada mielin määrin huvitella. Itse hän ei tosin aikonut ottaa osaa vihaamiinsa huveihin, vaan uskoi vaimonsa Dori tädin huostaan. Tämän hilpeän vanhan rouvan seurassa Hanna saattoi käydä teattereissa, tanssiaisissa, kävelyillä ja vierailuilla mielensä mukaan, arveli Ewald. Vanhan, huvitteluhaluisen naisen paraimpana keinona ihmisten kokoomiseksi ympärilleen on nuoren kaunottaren läheisyys.

»Puvuistasi pidän kyllä huolen», sanoi kenraalitar Hannalle tämän pudistaessa päätään miehensä esittäessä ehdotustaan.

»Ei, ei… pukujen takia en epäile… mutta jos Ewald ei ole mukana, on kai sopimatonta…»

»Joutavia, Hanna! Jos miehesi hyväksyy sen, niin ei kai siinä mitään sopimatonta ole, kun sinä olet minun siipieni suojassa… minun, joka olen ollut sinulle kuin äiti… Sinunkaltaisesi nuoren naisen ei sovi aina kotona kököttää.»

»Rouva kenraalitar on aivan oikeassa, rakas lapsi. Sinulta puuttuu huveja, ne tulevat tekemään sinulle hyvää. Asia on siis päätetty. Huomenna on keskiviikko, ja silloin Hanna nuorena rouvana astuu seuraelämään ja tanssii katrillin majuri Schimmererin kanssa, koska se on niin hauskaa.»

»Etkö sinä ole mustasukkainen, rakas Ewald?» härnäili kenraalitar.
»Majuri on Hannan entisiä ihailijoita.»

»Minä? Mustasukkainen? En, se tunne on minulle aivan outo. Luullakseni sitä tavataan ainoastaan romaaneissa, eikä sillä saa ahdistaa kunniallista vaimoa.»

»Hanna, sinun miehesi on enkeli, toistan sen vieläkin, etkä sinä voi kyllin minua kiittää siitä, että saatoin teidät yhteen. Hyvästi nyt, rakkaat lapset! Asia on siis päätetty; minä odotan sinua huomenna, Hanna.»

Kun vastanaineet jäivät yksin, meni Hanna miehensä luo, pani kätensä hänen olalleen ja katseli häntä suoraan silmiin sanoen vakavasti:

»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi… mutta etkö luule olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»

»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja», vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»

»Vaaroja? En tiennyt… Et kai tarkoittane ansoja viritettävän uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»

VI.

Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana, seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt, että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, — koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.

Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin, rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn; kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä… ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä ylpein mielin ja sanoo:

»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se on viatonta iloa… Pelaammeko uudelleen!»

Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.

Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei hän olisi hänelle suosiollinen?… Sanalla sanoen, hän oli huvitellut kuninkaallisesti.

Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa, hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset huvittelemaan »kuninkaallisesti».

Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään koetukselle.

Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta puolustettavana.

Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.

Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen arvoiset.

Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan, olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia kiiruhti heidän luokseen.

»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi saapui tänne eilen.»

Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä, heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva. Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois, hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään, heidän luokseen.

»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä itseänne.»

Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan. Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti häntä yllätettynä… ja Hanna tunsi sen.

Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi. Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.

»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.

Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.

Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar esitti seurueen muut jäsenet.

Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä, ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.

Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.

»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani, jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän luonani, sallin teidän palata kotiin.»

Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista. Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan myöten rakastunut.

Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta Hanna ei vastannut tähän mitään.

»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen olla rauhassa ajatuksineen.

»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä… Mennään levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»

VII.

Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian unohtaa… siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.

Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä Traviatasta.

Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin heidän luokseen.

»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä täällä jonkun aikaa.»

»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.

»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki…»

»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen… nimittäin se osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»

Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.

Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut… eikä hän saakaan sitä sanoa, ajatteli Hanna… mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja — kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.

Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa miehelleen:

»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle sydämeni… Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua rakkaudellasi!»

Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt — kuin kertoa intohimojen lumoista.

Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.

Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut kuunnella heidän keskusteluaan.

Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen kainalossaan.

»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen tavannut. Elämäni kuuluu teille… kuuluu sinulle… Tee minulle mitä tahdot…»

»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä…»

»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta rakkaudestani… minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on sentään ihanaa… vie minut pois!'»

»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään 'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»

»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta kallisarvoisempana.»

Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te…»

»Te ette koskaan saa enää puhua tästä… tämä viimeinen neljännestunti on pyyhittävä todellisuudesta… Ainoastaan sillä ehdolla annan teille anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta en unohda.»

Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.» »Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.» Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää, salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen »kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä, jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.

Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään hän ei enää tahtonut uskotukseen… hänen salaisuutensa oli hänelle kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun sydämeensä.

Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi, haukotellen:

VIII.

Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa, omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta, luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti siveyttään suuressa arvossa… mutta eikö ihminen rakasta myöskin elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa auttamattomasti suistua syvyyteen?

Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».

»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla… Hanna, tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet…»

Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».

Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä, joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa, hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.

Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.

Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt levolle.

»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.

Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.

Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.

Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.

IX.

Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!

Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin… rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!

Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.

»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.

Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan… Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle… Wien!

Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.

Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»

Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.

Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi miehelle guldenin.

Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.

Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.

»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma… en ole niin onneton kuin eilen illalla… minä olen… ei, onnellinen en ole… mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»

»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.

»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.

»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»

Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.

Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:

Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.

Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.

Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä. Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen, kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.

»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra kreiville?»

Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita, joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi. Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!

Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan:

»Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»

Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi, miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit, muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun. Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä; Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.

Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen. Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä. Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä, tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit. Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin; verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä käsivartensa.

Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa, nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa. Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki, sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän keinuisi leppeillä elämänaalloilla.

Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu, määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa — siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää. Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta. Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen, joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.

Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden, mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.

»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»

Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi, siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin, ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna, halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua… Nyt hänen ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja… »Onko hän osaava antaa arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään; »osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole. Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»

Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi. »Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama palvelija näyttäytyi taas.

»Kolme, rouva kreivitär. Tavallisesti kreivi Edelberg tulee tänne viiden tienoissa», jatkoi hän itsestään, »ja useimmiten kreivi syökin täällä päivällisensä. Mihinkä aikaan haluatte syödä päivällistä, rouva kreivitär?»

Hanna tuli yhä levottomammaksi. Siis vielä kaksi tuntia, ellei hän tulisi aikaisemmin. — — — Mutta nämäkin tunnit kuluivat. Kyyppari kulki edestakaisin kattaen pöytää. Hän veti paksut verhot ikkunain eteen estääkseen laskeutuvaa hämärää tunkeutumasta huoneeseen ja sytytti sitten kahdet kuusihaaraiset kynttilänjalat. Sivupöydälle hän oli käskemättä asettanut samppanjapulloja jäähdytysmaljaan. Keskelle kahdelle hengelle katettua pöytää hän asetti kukkaruukun sekä molemmille puolille kynttilänjalat, avasi viinipulloja ja erilaisia säilykkeitä. Valmistukset olivat tehdyt.

Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin — näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti, pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi…

Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä mieshenkilö.

Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee, on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa. Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään…

Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon herran seisovan edessään.

»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»

»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.

»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään tapauksen… onnettomuuden…»

»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus. Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan. Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät — ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana…»

»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»

»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»

»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen, tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen rouvakin haluaa lähteä sinne… käskenkö vaunujen ajaa esiin?»

Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin — tällä kertaa äärettömine suruineen.

XI.

Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi kuolla.

Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä. Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen — mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla…»

Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa, vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina, kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä? Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli kuollut!

Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet. Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan. Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; — hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin. Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava, poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta, vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää suruaan kohtaan.

Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki. Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut. Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä… Olisiko hänellä rohkeutta heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai ostaisiko hän revolverin?…

Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten ryhtyä.

Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki, koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun, samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu oli kuin kuollut.

Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka: hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.

Palvelija toi tarjottimella aamiaisen ja samalla laskun. Hanna kääri auki paperin.

Vaunut…………… 2:—
Kynttilöitä………. 3:—
Aamiainen………… 2:—
2 päivällistä à 5:—.. 10:—
Viinejä………….. 18:—
Sanan viejä……….. 1:—
Huone 1 vuorokausi… 20:—
Aamiainen……….. 2:—
FL 58:—

Hanna katsahti ainoastaan loppusummaan ja pani maksun pöydälle.
Palvelija huomasi avaamattomat viinipullot.

»Eikö samppanjaa vähennetä laskusta sekä rouva kreivittären tilaama mutta syömättä jäänyt päivällinen. Huomaan niiden erehdyksestä tulleen laskuun.»

Tämän jälkeen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pienen komean matkalaukun hän otti myöskin ja pani siihen medaljongin. Eilen elossaolevalta saamansa lahjat hän tahtoi tänään vastaanottaa kuolleelta, jotteivät ne joutuisi vieraisiin käsiin… medaljongin hän tahtoi mukaansa hautaan. Hän oli ihmeissään osoittamastaan tarmosta. Häntä ylläpiti ainoastaan ajatus päästä näistä noidutuista huoneista, tästä satulinnasta, joka — niinkuin eräässä sadussa kerrotaan — oli niin loihdittu, että kultaseinät muuttuivat hautakammion muureiksi ja jalokivet mateleviksi madoiksi; ja sitäpaitsi hän sai voimia yksinäisen huoneen kaipuusta, huoneen, joka olisi hänen haavoitetun sydämensä kuolinkammiona.

Hanna kiinnitti harsonsa aikoen mennä, kun eilinen herra astui sisään. Tämän miehen näkeminen oli kuin puukon pisto. Mitähän tuo onnettomuuden sanansaattaja vielä tahtoi?

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, te lähdette; mitä on tehtävä flyygelille ja kaikille niille tavaroille, jotka herra kreivi on jättänyt tänne?»

»Nämä tavarat olivat aiotut minulle. Minä otan osan mukaani. Mutta jos olette sitä mieltä, etten ole siihen oikeutettu, niin jätän ne heti takaisin.»

»En ensinkään, armollinen rouva. Päinvastoin tahtoisin tietää, onko kaikki ollut kuten olla pitää ja miten te haluatte minun menettelemään flyygelin suhteen?»

»Tarkoitan, jos te ette siitä huoli? Flyygeli on vuokrattu — jos siis tehtailija lähettää hakemaan sitä, niin saan vain antaa sen ilman muuta?»

Hanna huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt näitten asiain takia saavansa ikävyyksiä ja olevansa pakotettu ilmoittamaan nimensä ja arvonsa.

Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!

Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan, ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua on jotain kauheata.

Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle. Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni. Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» — »Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.» — »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.

Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin, kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:

Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat, ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin, tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja huomaamattomana.

»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja halpaan.»

»Hyvä.» Kuski nousi istuimelleen. Hanna nojautui vaununnurkkaan ja sulki silmänsä. Noin neljännestunnin kuluttua ajuri pysäytti ja koputti ikkunaan.

Hanna katsahti ulos ja näki suuren, komean rakennuksen, jonka pääoven edessä seisoi useita vaunuja.

»Tahdotteko nousta vaunuista?» kysyi kuski. »Herra raukka makaa kai kuolinpaareilla, jos te haluaisitte nähdä hänet…»

Hanna taisteli hetkisen. Ei, se olisi liian kauheaa, eikä hänellä olisi siihen voimia. Hän pidätti kyyneleensä ja sanoi:

Yhä edelleen Hanna hillitsi itkuaan, vaikka tunsi, että katkeran tuskan täyttämä sydämensä olisi saanut siitä lievitystä. Vaunut, jotka olivat jättäneet Ring-kadun ja kulkeneet yli Elisabet-sillan, jatkoivat matkaansa Wiedenin esikaupungin sivukaduilla ja pysähtyivät lopuksi erään yksinkertaisen, kaksikerroksisen talon avoimen portin eteen.

»Vai niin, tahdotte huoneen? Minäpä kysyn. — Schani!» huusi hän pihalle päin, »onko huonetta vapaana?»

Hanna maksoi. Sitten hän seurasi edellä kulkevaa palvelijaa eteisen läpi. Tallin, kyökin ja viinin haju löi häntä vastaan. Opas vei hänet kapeita rappusia matalan oven luo, jonka hän työnsi auki.

Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja yksinäisyyttä.

Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen kyynelten vapaasti tulvia.

XII.

Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.

Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.» »Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.»

»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin. Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli. Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.

Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään. Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.

Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään, monituntiseen uneen.

Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.

Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita. Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua kirjalliset jäähyväiset maailmalle.

Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla. Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!» Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle, kummitäti Dorille… hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan, onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä, miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä… Tämä toinenkin yö oli surujen ja kauhujen yö.

XIII.

Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.

Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa elämäni loppuun.»

Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään.
Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta.
Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän,
Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja
täynnä olevaa elämää.

Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit. Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa onnettomuutensa.

Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista. Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan; jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten; paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen lepoon.

Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään olisikaan järkyttänyt.

Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena, kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä, »Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa. Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset» ja luki edelleen: »… ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o 4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.

Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.

Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä. Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat kasvot.

Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.

Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen, muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen — joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista, olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.

Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia. Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s. »Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen y.m. joukossa muutamia koruja.

Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta, saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut. Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan liian huokeaksi.

Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.

»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.

Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä. Kauppias katsahti Hannaan.

»Kivet ovat kylläkin oikeita, mutta ne ovat Kap-kiviä — kellertäviä; loisteettomia — ei sillä ole paljoakaan arvoa.»

Taasen hän käänteli kimaltelevaa korua, punnitsi sitä kädessään, asetteli silmälasinsa paikoilleen samalla heittäen Hannaan terävän syrjäkatseen. Monta kertaa yskittyään ja kakisteltuaan hän lopuksi sanoi: »Kaksisataa guldenia.»

»Luultavasti se on kymmenen kertaa sen arvoinen», ajatteli Hanna ja ojensi kätensä, saadakseen omaisuutensa takaisin. »Se on liian vähän», sanoi hän, »antakaa…»

»En mitään… tahdoin vain kysyä. Mahdollisesti myön sen joskus myöhemmin, olkaa hyvä ja antakaa se minulle…»

Mutta mies ei jättänyt korua käsistään. Hän työnsi silmälasinsa otsalle ja astui lähemmäksi Hannaa, katsoen häneen hävyttömästi.

»Mistä olette saanut tämän medaljongin, kaunis tyttöseni, jos saisin tietää.»

»Siksi että uskallatte tehdä minulle noin nenäkkään kysymyksen. Antakaa takaisin omaisuuteni.»

»Tämä on hyvin epäilyttävää. Usein tarjotaan rehelliselle ihmiselle varastettua tavaraa, ja jäljestäpäin saa siitä kaikenlaista harmia.»

»Te menette liian pitkälle. En ole enää halukas myymään medaljonkiani, joten te ette joudu välikäteen… antakaa se minulle.»

»Tämä on vielä epäilyttävämpää. Entä jos kutsuisin poliisin, joka veisi teidät oikeuteen, hyvä neiti; siellähän te voisitte kertoa, mistä olette korun saanut, ilmoittaa nimenne, näyttää paperinne…»

Hanna kalpeni. Mitenkä hän voisi ilmaista itsensä — ilmaista miehensä kunnianarvoisan nimen ja oman häpeänsä? »Oi Jumala, hyvä Jumala», ajatteli hän itsekseen, »onko elämä, jonka itselleni lahjoitin, kuitenkin kauheampi kuin kuolema?»

»No, no, älkää olko levoton, neiti hyvä; voihan sattua, ettette halua ilmaista nimeänne. Naisilla on useinkin syynsä hankkia hiukan rahaa tuntemattomana. Minä ummistan tällä kertaa silmäni. Jättäkää korunne tänne, ja minä uhraan kaksisataa guldeniani ja jätän teidät rauhaan kauniitten kasvojenne takia.»

»Niin kutsun poliisin.» Hanna ymmärsi nyt, että mies tahtoi hyötyä hänen kustannuksellaan. Mutta summa oli hänestä toistaiseksi kyllin suuri — ja mieluummin näin kuin joutua vieraitten ihmisten kyseltäväksi.

»No niin», sanoi hän syvän nöyryytyksen punan noustessa hänen poskilleen, sillä varmasti piti mies häntä varkaana, »antakaa minulle rahat.»

Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi, että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen alati palveluksessanne.»

Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui. »Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään. Se oli onnettomuuksien päivä.

»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen.
»Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»

XIV.

Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa. Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.

Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia — rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput, kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla: »Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»

Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa. Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja hengästyneenähän ei sovi astua sisälle….

Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»

Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana, kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.

Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti puettu nuori mies huoneeseen.

»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä uutta kuuluu?»

»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»

»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»

Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen kautta.

»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on pääsy pyhättöön vapaa.»

»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille paljon iloa.»

»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen toiseen huoneeseen.

Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.

»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»

Hanna poistui pöydän luota ja istuutui huoneessa olevalle pienelle sohvalle. Hän katsahti ympärilleen. Vastakkaisella seinällä oli piano — varmaankin sitä käytettiin säestettäessä oopperaan ja operettiin pyrkijöitä. Seinillä oli koko joukko erisuuruisia valokuvia taiteilijoista kaikenlaisissa puvuissa. Rintakuvia, visiitti- ja kabinettikuvia, päitä luonnollisessa koossa, ja useimmissa kuvissa oli omakätinen luonteenomainen nimikirjoitus. Niiden joukossa oli Klara Ziegler Medeana, rouva Wolter Maria Stuartina, Lewinsky Richard III:na, Maria Wilt Normana, monia tanssijattaria viehkeissä asennoissa, lyhyissä hameissa, uskomattoman suurijalkaisia — ja näiden lisäksi oli vielä sekä tuntemattomien että tunnettujen, kumpaakin sukupuolta olevien taiteilijain valokuvia. Seinillä riippui myös suuri joukko kirjavia teatteri-ilmoituksia. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli suuri joukko sanomalehtiä — enimmäkseen teatterilehtiä.

Hanna katseli niitä etupäässä välttääkseen huoneessa olevien nuorten miesten uteliaita katseita. Häntä pelotti, että joku puhuttelisi häntä. Hanna tunsi itsensä hyvin epävarmaksi ja alkoi ajatella olevan parasta palata kotiin tyhjin toimin. Sillä näin ensi kerran hätäisesti silmäiltyään teatterimaailmaan hän huomasi sen olevan itselleen vallan vieraan, ettei hänellä ollut aavistustakaan sanomalehdissä mainituista ammattitiedoista, joita seinillä olevat muotokuvat ja ilmotukset edustivat ja jota pöydillä olevat kirjepakat koskivat.

Ulko-ovi avautui jälleen, ja kaksi naista astui sisään; nähtävästi äiti ja tytär. Nuoremmalla oli nuottirulla kädessä.

»Nöyrin palvelijanne», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva nuori mies.
»Neidinhän tuli suorittaa laulunäyte tänään, eikö niin?»

»Olkaa hetken aikaa kärsivällisiä. Tohtori Süssherz on kohta täällä.
Olkaa hyvät ja istukaa niin kauaksi.»

»Oh, kauheasti… pelkään, etten ensinkään osaa laulaa, kurkkuni on niin kuiva.»

Siinä äiti oli oikeassa: useimmat odotushuoneet, ei vain mainittu, tekevät mielen tuskaiseksi.

Vähän sen jälkeen tulivat neiti Milli ja tohtori Süssherz toisesta huoneesta. Viimemainittu tervehti läsnäolevia.

»Te tulitte kuitenkin, neiti Wirth», sanoi hän levottomalle tytölle, »sepä oli oikein. Minä tarvitsen juuri erään nuoren, dramaattisen tähden maaseudulle. Mutta tietenkin… minun täytyy ensin kuulla teidän laulavan. Entä mitä te haluatte, armollinen neiti?» kysyi hän Hannaan kääntyen.

»Hyvä, hyvä. Siitä voimme sittemmin jutella rauhassa. Ensin täytyy päättää tästä neidistä. Mehlmann, olkaa hyvä ja säestäkää.»

Nuori mies meni pianon luo. Neiti Wirth kalpeni ja meni lähemmäksi asettaakseen nuotit paikoilleen.

»Suuri aaria Taika-ampujasta ja Alicen aaria: 'mene, mene' ynnä kreivittären kavatiina Figaron häistä.»

Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa — asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.

Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan, vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.

Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt hän yhtyi luentalaululla:

»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden, sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.

Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa. Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän kauniilla, sointuvalla äänellä.

ei ottanut onnistuakseen. Neiti Emma lauloi aariansa kyllä loppuun ja osui lopussa korkean h:n kohdalla melkein oikeaan — vain neljäsosan ääntä matalampana — sillä hän oli ajatellut sitä koko allegron aikana; mutta hän itse kuten kuulijatkin olivat jo aikaisemmin selvillä siitä, ettei hän ollut kestänyt koetusta.

Asiamies nousi paikoiltaan, samoin säestäjä. Toista aariaa ei tarvittu.
Laulajattaren poskilla paloi kuumeinen puna.

»Mutta Emma, miten oletkaan laulanut! Uskokaa minua, herra tohtori, en ole tuntea tytärtäni — vallan vieras ääni…»

»Neidiltä puuttuu koulutusta. Luulen teillä, neiti, kyllä olevan taipumuksia… työskennelkää, harjoitelkaa ahkerasti…»

»Häneltäkö puuttuisi koulutusta!» huudahti rouva Wirth, »hän on seitsemän vuoden ajan opiskellut paraimpien opettajien luona… Milanossa, Pariisissa…»

»Sittenkin neuvoisin neitiä kääntymään rouva professori Marchesin puoleen, ja sitten kun tyttärenne on hänen luonaan lopettanut, voisi hän tulla uudelleen luokseni. Asiain näin ollen en mitenkään voi tarjota hänelle paikkaa saattamatta taidelaitostani huonoon valoon.»

»Mutta älkää arvostelko häntä tämän kokeen nojalla, herra tohtori… ajatelkaa toki pelkoa…»

»Armollinen rouva, pelko näyttämöllä olisi varmaankin kymmenkertainen, ja yleisö arvostelee esitystä eikä tunteita, jotka saattavat vaikuttaa esitykseen.»

»Tule, äiti», sanoi neiti Emma liikutuksesta väräjävällä äänellä; »totta on, että olen laulanut hyvin huonosti… joka suhteessa huonosti.»

»Älkää antako mielenne lannistua, opiskelkaa yhä edelleen ja koettakaa saada esiintyä useammin pienemmissä seuroissa, niin pelkonne vähitellen haihtuu.»

»Hyvästi — näkemiin», sanoi asiamies vastaukseksi molempien naisten äänettömään kumarrukseen heidän lähtiessään huoneesta.

Hanna oli hyvin kiusaantunut näkemästään ja kuulemastaan. Asiamies ja nuo muut olivat nähtävästi tottuneet sellaiseen, sillä heissä ei huomannut sääliä. Neiti Milli sanoi ainoastaan:

»Lapsi raukka… minun käy häntä todella sääliksi. Lyön vaikka vetoa siitä, että hän tuolla ulkona nyt vuodattaa katkeria kyyneleitä, joskin hänen onnistui hillitä itseään täällä.»

»Laulakaa meille jotain, neiti Milli», sanoi pianon ääressä istuva, »se tuottaisi meille suuren nautinnon.»

Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa, joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan. Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:

»Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»

»Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea fiss) weeegt…» — mikä viehkeys — »Dass sie der Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»

syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».

»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää itselle omistettua suosionosoitusta.

»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»

»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän katosi.

Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän maalatun, rohkean naisen voitto.

»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan tuolin.

»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar, ooppera- vai operettilaulajatar?»

»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»

»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään… Te haluatte ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja minkä ohjelmiston olette valmistanut?»

»Minä… minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten… ja ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»

»Niin, minä olen usein esiintynyt seuraelämässä saavuttaen suurta suosiota. Minulla on hyvä muisti ja rakastan taidetta. Yksityisasiat — joita minun tuskin tarvinnee teille kertoa — ovat pakottaneet minut luopumaan entisistä oloista… Se on syynä päätökseeni antautua näyttämön palvelukseen, ja siksi käännyn puoleenne paikantiedusteluillani… ensi aluksi jossain pienemmässä teatterissa…»

»Mutta, neiti hyvä», keskeytti tohtori, »huomaan, ettei teillä ole minkäänlaisia kokemuksia teatterialalla. Te antaudutte — luonnollisista syistä — tällaiselle yksinkertaiselle alalle. Luuletteko näyttämön olevan sellaisen paikan, jonka jokainen, joka jostain syystä on alentunut yhteiskunnassa (olin ymmärtäväni teidät niin), noin vain voi ottaa turvapaikakseen, uudeksi yhteiskunnalliseksi asemakseen. Ettekö tiedä näyttelemisen olevan taidetta ja että tämä taide edellyttää synnynnäisiä taipumuksia, pitkiä ja laajoja opintoja.»

Hanna tunsi kiusallisen ymmällejoutumisen punan peittävän poskiaan. »Luulin tosiaan… On totta, ettei minulla ole kokemuksia tässä suhteessa… mutta minä en ollut ajatellut näyttelemistä opittuna taiteena kuten laulua ja tanssia… kun kerran täydellisesti osaa kielen, on esteettisesti sivistynyt, tuntee kirjallisuutta ja sen lisäksi on yksityistilaisuuksissa osoittanut omaavansa taipumuksia, niin arvelin… että…»

»Te olette kyllä jossain määrin oikeassa. Teknillinen puoli ei ole näyttelemisessä yhtä tärkeä kuin muissa taiteissa, mutta silti välttämätön. Jos tahdotte antautua näyttämö-alalle… te olette vielä niin nuori… tulee teidän pyrkiä teatterikouluun. Jos te sitten koenäytännöissä saavutatte menestystä, olette saanut tottumusta ja jos teillä on tyydyttävä ohjelmisto, niin voitte kääntyä jonkun teatteriasioimiston puoleen… sillä on silloin jokin tukikohta, mihin vedota, esittäessään teitä johtajille. Mutta näin… taivaasta tipahtanut nuori neiti, olkoon hän miten kaunis ja ihastuttava tahansa — (kumarrus) — en mitenkään voi haittaamatta laitokseni arvoa (tohtori Süssherz korosti mielilausettaan) ehdottaa teitä mihinkään paikkaan.»

Hanna nousi. »Niin ollen pyydän anteeksi, että olen teitä vaivannut… huomaan kokemattomuuteni…»

»Mutta istukaahan vielä, neitiseni — puhelkaamme hiukan — te miellytätte minua; miksi ette huoli neuvostani ja pyri johonkin teatterikouluun?»

»Te tahdotte siis ensi-esiintymisenne aivan kohta?» hymyili asiamies.
»Ehkä jo ylihuomenna?»

»Ei ylihuomenna, minun tulisi toki valmistaa osani. Mutta minulla on hyvä muisti ja opin helposti.»

»Minkä alan olette sitten aikonut valita?» kysyi tohtori Süssherz edelleen, sillä Hannan kokemattomuus huvitti häntä.

»Ah, lapsi raukka, tämäpä vasta hullua. Muodinmukaiset pukunsa täytyy näyttelijäin kustantaa itse.»

»Palkoillaan? Minä olen luullut vasta-alkajien palkkoja hyvin pieniksi… ja kuitenkin? Niin, kuten huomaatte, olen tässäkin asiassa hyvin kokematon.»

»Totta totisesti, niin olettekin. Vasta-alkajan palkka voi nousta noin viiteenkymmeneen guldeniin kuukaudessa — ja tarvittaviin pukuihin menee, jos on ymmärtäväinen ja käytännöllinen, noin neljä- tai viisituhatta guldenia. Mutta, kuunnelkaahan minua, neiti, jos teistä on niin mieluista ruveta taiteilijattareksi, niin on ehkä keino ja minä voisin auttaa teitä.»

»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne… Tai ehkä teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella onneanne… Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta… niin, sanon sen mielistelemättä… huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te saavutatte myrskyisää suosiota… valloitatte ritarin… tai ainakin joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin, ihastuttava viattomuus?»

Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.

Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen vaivannut… hyvästi!»

»Sanokaa minulle kuitenkin nimenne ja osoitteenne, te ihanin…» ja aikoi ottaa Hannaa leuasta.

Hanna avasi kiivaasti oven ja — tervehtimättä etuhuoneessa olevia — pakeni nopeasti kauhuissaan jättäen »Taideasioimiston» selkänsä taa.

XV.

Hanna ei poistunut moneen päivään huoneestaan. Hänen mielensä oli mitä synkin. Pettyneet toiveet, teatteritoimistosta saamansa surkeat havainnot herättivät jälleen eloon uinuvat omantunnontuskat.

Itsemurhanajatuksia ei hänellä enää ollut — ne hän oli ainiaaksi voittanut — mutta hän luuli, tuntiessaan itsensä sairaaksi, kuoleman vapaaehtoisesti lopettavan hänen tuskansa. Hänen ajatuksensa keskittyivät jälleen vainajan ympärille, ja maatessaan siinä puolihorroksissa, kuumehoureissa hän toisti lakkaamatta hiljaa:

Mutta hänen ei sallittu kuolla. Hän tuli pian terveeksi. Ravintolan palvelijatar oli hyväntahtoisesti hoitanut häntä, tuonut hänelle teetä ja valvonut öitä hänen luonaan.

Hän sai uutta elämänrohkeutta ja halua taistella. Kahdeksan päivää onnettoman käyntinsä jälkeen tohtori Süssherzin luona hän lähti uudelle vaellusretkelle.

Häntä harmitti epäkäytännöllinen ja mieletön päähänpistonsa antautua näyttelijättäreksi. Tuliko onnettoman naisen, joka ainoastaan äärimmäisyyteen saakka siveellisen elämän kautta saattoi omissa silmissään kohottaa kadottamansa arvon, heittäytyä teatterielämän kirjavaan hyörinään, alkaa lahjojaan kehittämättä ja varoja vailla kilpailla parempiosaisten näyttelijättärien kanssa suosiosta? Entä mahdollisuus, että hänet tunnettaisiin… Mutta kotiopettajattaren toimi, se olisi jotain toista. Siihenhän hänellä olisi monta edellytystä. Hänen suuri kielitaitonsa ja musikaaliset taipumuksensa olivat harvinaiset. Tällä alalla hän voisi helposti saada paikan ja elää piiloutuneena hiljaiseen maalaiskotiin tai joutua ulkomaille. Ei kukaan saattaisi tuntea häntä. Ehtymättömällä ahkeruudella ja kovalla velvollisuuksiensa täyttämisellä hän saisi osakseen kunnioitusta, hän voisi antaa arvoa itselleen, eikä enää joutuisi sellaisten loukkausten alaiseksi kuin vihatun Süssherzin luona käydessään.

Tällaiset ajatukset ja mietteet pyörivät Hannan mielessä hänen kävellessään »kansainväliseen koulutoimistoon».

Pian hän saavuttikin matkan päämäärän. Kysymyksenalainen toimisto oli kellarikerroksessa. Astuttiin sisään soittamatta; ovi, johon oli kiinnitetty omistajattaren osoite, ei ollut suljettu.

Hanna avasi tämän oven ja tuli pieneen huoneistoon, jossa, vaikka olikin päivällisen aika, paloi kaasuvalo. Huonekaluja oli asiaankuuluva kirjoituspöytä, välttämätön piano sekä useita pehmeitä tuoleja. Sisempään huoneeseen vievän oven edessä oli verhot; lattiata peitti matto. Tuoleilla istui useita naisia, mutta kirjoituspöydän ääressä oleva nojatuoli oli tyhjä.

»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen; rouva Berg tulee kohta», vastasi eräs läsnäolevista.

Hanna istuutui erääseen nurkkaan odottamaan. Hänellä ei ollut vielä kokemusta paikkaa hakevan tiellä olevista odotuksen tunneista.

Ovi avautui ja maalaisen näköinen, hatuton naishenkilö astui sisään.
Hän katseli ympärilleen.

»Silloin olette erehtynyt», kuului pidätettyä vihaa ilmaiseva vastaus.
»Täällä on paikkoja ainoastaan opettajattarille.»

»Luulin täällä olevan tarjolla paikkoja kaikenlaisille palvelijoille.
Hyvästi!»

Ovi avautui jälleen. Nuorehko, hyvinvoivan ja ystävällisen näköinen rouva astui sisään. Hän oli rouva Berg.

Hänellä oli omituinen, hiukan käheä, mutta ei silti epämiellyttävä ääni. Hattunsa hän ripusti naulakkoon, pani päivänvarjon nurkkaan ja riisui hansikkaat. Sitten hän istuutui nojatuoliin. Hänen ystävällisiä kasvojaan ympäröi vaalea tukka, jonka hän oli kiinnittänyt korkealla kammalla niskaan paksuksi palmikkonutturaksi. Hauska merinoleninki peitti hänen lihavahkoa vartaloaan. Hän oli todella miellyttävän ja luotettavan näköinen henkilö.

Hanna piti hänestä paljon. Oikeastaan tuntee jo etukäteen mieltymystä sellaisiin henkilöihin, joilta aikoo hakea apua.

Hanna pysyi paikallaan. Hän tahtoi mieluummin ensin kuulla mitä nuo toiset sanoisivat; se kiinnitti hänen mieltään.

»En, neiti Janke, en vielä. — Mutta te voisitte ilmoittautua siihen perheeseen, jonka luota juuri tulen; esittämäni neiti ei sopinut, koska hän oli liian nuori, he haluavat tasaantuneessa iässä olevan opettajattaren. Tehän puhutte ranskaa, eikö totta? Se on pääehtona.»

»Todellakin! Tietysti minä puhun ranskaa. Che sais barler la langue française . Mutta jos tämä puoli opetuksesta on pääasia, huomaan, ettei kasvatus tule olemaan minun mieleni mukainen.»

»Tahdotteko osoitteen, neiti Janke?» keskeytti rouva Berg häntä. »Tehän voitte koettaa.»

Rouva Berg otti paperilipun ja kirjoitti siihen »Stephanin-tori N:o 25, salaneuvos Belder. Te voitte heti mennä sinne, rouva on kotona.»

»Ne ovat samat kuin vaatimuksenne: viisisataa guldenia ja ainoastaan kaksi puolikasvuista tytärtä opetettavana.»

»Hyvä, minä koetan. Yksityisseikat saan kai kuulla siellä. Hyvästi, rouva Berg!»

»Entä te, neiti Durand?» kysyi rouva Berg kääntyen nuoren melko kiemailevan näköisen neidin puoleen. »Miksi tulette tänne? Ettekö kenties ole tyytyväinen paikkaanne?»

»Oh, mitenkä voisin olla tyytyväinen? Se on kamalaa… Antakaa minulle pian toinen paikka. Ajatelkaa, että minun täytyy pestä ja kammata lapset.»

»Oma syynne, neiti Durand. Sanoinhan teille heti heidän tarvitsevan lapsenneitiä eikä opettajatarta, mutta te halusitte koettaa kuitenkin. Nyt on esim. hyvä paikka teitä varten Serbiassa erään leskimiehen luona, grand seigneur ainoan kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Palkka on runsas, ja loppujen lopuksi te naitte lesken, mikä aina tapahtuu kundeilleni.»

»Antakaa minulle siis valokuvanne, kirje sekä suosituksenne. Lähetän ne huomenna Belgradiin. Noin kuuden päivän kuluttua voitte tulla taas kuulemaan.»

Kaikkea muuta kuin kaunis tyttö, jolla oli jokapäiväiset piirteet, nousi ja meni kirjoituspöydän luo.

»Te haluatte siis tulla kirjoitetuksi kirjoihini? Tässä on ohjelma ehtoineen. Mutta ennenkuin kirjoitan nimenne, täytyy teidän sanoa, mitä te osaatte. Puhutteko ranskaa?»

»Sivistynyt? Totta kai. Minä luen selvästi ja hyvin ja kerran olen runoillutkin.»

»Mutta, hyvä neiti, te puhutte murretta, eikä se sovi opettajattarelle. Ehkä te sovitte seuranaiseksi, jos soitannolliset taipumuksenne ovat suuret. Tahtoisitteko näyttää taitoanne. Soittakaa vähän!»

Hän meni soittokoneen luo ja alkoi, soittamatta minkäänlaisia alkusäveliä, kovalla ja lapsellisella kosketuksella soittaa kauheata »Neidon rukous» nimistä alottelijakappaletta. Mutta jo parin tahdin jälkeen hän sekaantui.

»Sen olen unohtanut», hän sanoi ja soitti nyt »Luostarin kellot», mutta löi väärän äänen toisensa jälkeen sekä painoi koko ajan pedaalia.

»Kiitos! Riittää jo, neiti», keskeytti rouva Berg korviasärkevän soiton. »Pianistina en voi teitä ainakaan suositella.»

»Olen nykyään hiukan harjaantumaton», vastasi soittaja nousten pianon äärestä ja meni uudelleen kirjoituspöydän ääreen.

»Niin, olkaa hyvä ja hankkikaa minulle hyvä paikka», sanoi hän.
»Kirjoittakaa minut kirjaanne; minä maksan mitä tarvitaan.»

»Valitan, mutta en voi ottaa teitä kirjoihin. En voi ottaa teiltä maksua, koska en kuitenkaan voisi hankkia teille paikkaa.»

»Siksi ettette, kuten jo sanoin, puhu äidinkieltänne sujuvasti; siksi ettette omaa sitä tietomäärää ja sellaisia taipumuksia mitä tarvitaan, jotta voisin suositella teitä. En tahtoisi loukata teitä, hyvä neiti, mutta minun täytyy huomauttaa teille, että opettajattarentoimeen vaaditaan valmistavia opintoja, kehitettyjä taipumuksia y.m. Ne, jotka näitä vailla antautuvat tälle alalle, ovat monelle nöyryytykselle alttiit eivätkä suoraan sanoen voi niitä välttää. Seuratkaa neuvoani ja koettakaa ansaita leipänne toisella tavalla. Ruvetkaa myyjättäreksi tai ompelijattareksi…»

»Tai ehkä kamarineitsyeksi, minäkö, joka olen rikkaan liikemiehen tytär ja jolla itsellä on ollut kamarineitsyitä!»

»Oi, isäni on ollut rikas, mutta hän meni ensin konkurssiin ja kuoli sittemmin. Hän oli Alsergrundin rikkaimpia lihakauppiaita. Ja teistä minun tulisi ruveta palvelijattareksi?»

»Niin, miksikäs ei? Siinäkin on edessä pulma, nimittäin omaatteko sitä varten tarvittavat taidot… ommella vaatteita ja kammata.»

»Lopettakaa jo, sillä muuten kai sanotte, että sekin on liian hyvää minulle. Kadun, että tulin ensinkään näin kurjaan toimistoon. Minun olisi pitänyt suoraa päätä mennä rouva Reisnerin luo, jolla on hienoin opettajatartoimisto Wienissä. Hyvästi!»

Rouva Berg katseli hymyillen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.
Muutkin nauroivat.

»Te ette saata aavistaakaan, mitä kaikkea saan päivittäin kokea», hän sanoi.

»Siksi olenkin taasen tähystyspaikallani», sanoi Hannan ensimäiseen kysymykseen vastannut neiti. »Usein ollessani vapaana tulen tänne rouva Bergin luo, jota minun on kiittäminen nykyisestä paikastani, istuudun aivan hiljaa nurkkaan ja teen huomioitani. Minusta täällä on yhtä hauskaa kuin teatterissa. Minä kadehdin rouva Bergiä hänen mielenkiintoisen elämänsä takia.»

»Todellako!» huudahti rouva Berg, »ja minusta on kohtaloni kaikkea muuta kuin kadehdittava. En enää huomaa, mikä täällä on hauskaa, ja minulla on niin paljon ikävyyksiä täällä. Moitteita ja valituksia kuuluu milloin sieltä, milloin täältä; koko päivän oleskelen tässä synkässä huoneistossa syventyneenä ikävään kirjevaihtoon. On aikoja, jolloin liike kannattaa huonosti, ja silloin on minulla huolia oman perheeni takia. Minun täytyy ansioillani elättää viittä pientä lasta, sillä mieheni on, kuten tiedätte, pörssikeinottelujen takia ollut pakotettu tekemään konkurssin. Silloin perustin tämän välitystoimiston, joka ikävä kyllä ei vielä ole kyllin tunnettu. Minulla ei ole aikaa olla kotona, ja lapsiani varten minulla on opettajatar, joka ei kuitenkaan ole minun toimistoni kautta hankittu. Minun on niin vaikeata ottaa ketään heistä, kun he voivat saada aikaan niin paljon ikävyyksiä. Minulla on nykyään eräs englantilainen neiti, joka on tekemäisillään minut hulluksi, ja minä olen suurella innolla koettanut hankkia hänelle paikkaa eräässä venäläisessä perheessä…»

Tässä rouva Bergin avomieliset juttelut keskeytyivät. Livreapukuinen palvelija avasi oven, ja silkkiin ja samettiin puettu naishenkilö astui sisään. Hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä, ja hän silmäili ylenkatseellisesti ympärilleen.

Rouva Berg nousi ja meni vierasta vastaan. Hän oli vainunnut vieraassa paikantarjoojan, ja koska sellaiset henkilöt olivat toimistossa harvinaisempia kuin paikanhakijat, joita ilmaantui keskimäärin neljä kutakin paikkaa kohti, niin täytyi heitä kohdella hienotunteisemmin.

Rouva Berg työnsi nojatuolinsa kreivittärelle ja nosti itselleen toisen tuolin.

»Siis opettajattaren? Saanko tietää, mitä vaatimuksia rouva kreivittärellä on hänen suhteensa? Minä voin suositella useita eteviä opettajattaria.»

»Tarvitsen täysin luotettavan henkilön, joka ei ole vallan nuori, joka täydellisesti osaa ranskankieltä, on musikaalinen eikä ole liian vaativainen ja ennen kaikkea: joka on hyvin uskonnollinen.»

Rouva Berg nyökäytti päätään tälle ominaisuusyhdistelmälle, ikäänkuin hänellä olisi vaadittavia henkilöitä tukuittain, tai suuri valikoima vanhemmanpuoleisia, musikaalisia, ranskankielentaitoisia, vaatimattomia ja ennen kaikkea hyvin uskonnollisia opettajattaria.

»Mieluimmin tahtoisin sellaisen, joka jo on palvellut herrasväessä, joten se olisi jonain takuuna, ja jos mahdollista, että hän olisi jo loppuunsaattanut yhden nuoren tytön kasvatuksen. En pidä vaihdoksista ja siksi tahtoisin henkilön» — sana »henkilö» tuntui läsnäolevista joka kerran kuin puukonpisto — »joka voisi kasvattaa tyttäreni, kunnes vien heidät seuraelämään.»

»Kahden- ja kolmentoista. Minä valvon ja ohjaan itse opetusta; opettajattaren tulee vain auttaa minua, s.o. hänen tulee opettaa minun mieleni mukaan eikä omavaltaisesti. Pääasia on, että hän on uskonnollinen, sillä tahdon kasvattaa tyttäreni vilpittömässä jumalanpelvossa.»

»Minulla on sellainen, jota rouva kreivitär haluaa», vastasi rouva Berg selaillessaan kirjaansa, »hyvin musikaalinen belgialainen, kolmenkymmenenviiden vuotias. Hän on kasvattanut nuoren kreivitär Prinzensteinin, joka nyt on kihloissa, ja mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, on hän pikemmin nunna kuin opettajatar; hän on saanut kasvatuksensa 'sacré coeur'in luostarissa.»

»Sepä hyvä. Lähettäkää hänet luokseni. Asun Munsch-hotellissa ja viivyn kaupungissa vain niin kauan, että olen saanut sopivan henkilön. Sitten palaan taas maalle.»

»Kahdeksansataa guldenia. Mutta eräästä asiasta pyydän huomauttaa, ja on parasta, että te ilmoitatte sen suositeltavallenne. Talossani olevan opettajattaren tulee oleskella yksinomaan oppilaittensa kanssa saamatta ottaa osaa seuraelämään; hän ei syö pöydässämme, vaan lasten kanssa; hän ei saa tulla saliin iltaisin; hän ei saa, kuten niin monet opettajattaret tekevät, luulla olevansa perheen jäsen.»

»Siis huomenna kello yhden- ja kahdentoista välillä voitte lähettää tuon henkilön luokseni. Hyvästi.»

Oven luona odottava palvelija avasi ja sulki oven, ja ylhäisön nainen oli poissa. Jäljelle jääneet vetivät helpotuksen huokauksen.

»Makuasia, hyvät naiset», vastasi rouva Berg hymyillen. »Belgialainen nunnani on kuin luotu sitä paikkaa varten. 'Pyydän, rouva Berg, ainoastaan aateliseen, tosi katoliseen perheeseen!' sanoi hän äskettäin. Minä nimittäin ehdotin hänelle erästä juutalaista pankkiiriperhettä, mutta se sai hänet kalpenemaan. Minun täytyy heti lähettää hänelle muutamia rivejä sekä uskonnollisen suosijamme osoite. Hän tulee ihastumaan silmittömästi, ja toivon hänen kreivitärtäkin miellyttävän; tämä sopii vallan erinomaisesti. No niin, että te, neitiseni?» sanoi hän Hannalle. »Nyt on teidän vuoronne… Haluatteko tekin paikan?»

»Sanon jo etukäteen, että on vaikeata hankkia teille paikkaa, kun olette niin nuori ja kaunis. Siitä eivät rouvat tavallisesti pidä. Te tahtoisitte varmaankin lasten opettajattareksi…?»

»Hyvä! Otan teidät kirjoihin. Tässä on ohjelma sääntöineen.» Hän ojensi
Hannalle pöydällä olevan painetun kaavakkeen.

Hanna huomasi lukiessaan laitoksen kansainvälisestä liikenteestä, pedagogisista ennätyksistä j.n.e., että ehtoina oli niin ja niin monen prosentin maksu luvatusta palkasta ja että sisäänkirjoitusmaksu oli kolme guldenia. Hanna otti esiin kukkaronsa.

»Te asutte ravintolassa? Se ei käy; se ei herätä luottamusta; teidän täytyy muuttaa. No edelleen! Tietonne!»

»Suokaa anteeksi, neiti, mutta asiaan kuuluu, että soitatte jotain ja sitten luette hiukan näistä ranskalaisista ja englantilaisista kirjoista.»

»Mielelläni», vastasi Hanna. Hän meni soittokoneen luo ja muutamien tahtien jälkeen hän avasi ylimmän nuottivihon ja soitti kappaleen — joku potpourri oopperasta — erinomaisesti suoraan lehdestä.

Sitten Hanna luki neuvotuista kirjoista virheettömällä ranskan- ja englanninkielisellä ääntämisellään kaksi kohtaa. Eräs läsnäolevista, joka ei vielä ollut puhunut mitään, huudahti:

»Te olette loistavasti suorittanut kokeenne, hyvä neiti», sanoi rouva
Berg. »Minä kirjoitan siis otsakkeen: 'Tiedot ja taidot kohdalle:
Erinomainen pianisti; osaa täydellisesti ranskan- ja englanninkieltä.
Onko teillä jo ollut joku paikka?»

»Minä annan teille heti muutamia osoitteita, hyvä neiti. Jos te soitatte näissä jotain, on teillä suurimmat mahdollisuudet tulla otetuksi. Minä annan teille sellaisten perheiden osoitteita, jotka panevat pääpainon musiikkiin.»

Rouva Berg kirjoitti kirjastaan monia osoitteita paperille, jonka hän sitten ojensi Hannalle.

»Kuten haluatte, tänään tai huomenna. Joka tapauksessa kai saan sitten tietää. Jos näissä osoitteissa ei ole sopivia, niin annan uusia.»

XVI.

Nuori rouva istuutui vaunuihin ja antoi kuskille ensimäisen kirjoitetuista osoitteistaan: »Frans-Josef-ranta N:o 12.» Vaunut pysähtyivät kauniin, uuden rakennuksen eteen. Hanna astui alas ja meni portin kautta. Avattuaan oven, jossa seisoi: »Porttivahti», hän kysyi, missä rouva Hirschfeld asui.

»Kiitän. Miten tämä rappusten nouseminen hengästyttää!…» Hän soitti osoitetulle ovelle. Palvelustyttö avasi sen.

Hanna astui etuhuoneeseen. Kaksi pientä tyttöä juoksi juuri sen läpi vieressä olevaan kyökkiin, josta avoinna olevan oven kautta tunkeutui vastapoltetun kahvin tuoksu ja kuului huhmaren ääniä. Toisesta huoneesta kuului pianonsoittoa. Heti Hannan jälkeen saapui eräs kaupunginlähetti, joka jätti palvelustytölle paketin. Kodittomasta, paikkaahakevasta olennosta tuntuu omituiselta joutua näkemään käynnissä olevaa taloudenkoneistoa, talouden, jossa hänkin ehkä on saava paikan, mutta joka on hänelle vielä aivan outo.

»Kyllä tietenkin, mutta mitä te oikeastaan haluatte», kysyi palvelus tyttö ihmeissään. Hän oli luultavasti luullut Hannan kuuluvan perheen seurapiiriin.

Palvelustyttö vei Hannan tyhjään ruokasaliin. Sitten hän avasi oven viereiseen huoneeseen ja sanoi:

Ja Hanna odotti. Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli viereisestä huoneesta kaksi naista, toinen arkipuvussa, toisella hattu päässä ja palttoo yllä. Rouva saatteli nähtävästi jotain vierasta.

»Tervehtikää sisartanne. Olipa hauskaa, että tulitte… Älkää unohtako minua!» Tähän tapaan sujui keskustelu.

Hanna oli noussut, mutta häntä ei huomattu. Vasta kun rouva palasi takaisin, hän tervehti Hannaa päännyökkäyksellä.

»Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa. Olkaa hyvä, astukaa sisään.»

Ja hän meni edellä viereiseen huoneeseen, joka oli yksinkertaisesti, mutta kodikkaasti sisustettu sali. Hanna seurasi häntä.

»On, sain rouva Hirschfeldin osoitteen toimistosta. Herrasväki haluaa opettajatarta?»

»Vai niin. Oletteko musikaalinen? Se on pääehtoni. Mutta ennen kaikkea, mistä saan tietää teistä jotain?»

Hanna tuli tulipunaiseksi. Sitäpaitsi ei häntä miellyttänyt rouva eikä kotikaan, joten hän ei muuta toivonut kuin voivansa päästä sieltä. Mutta hän ei tiennyt oikein, miten pelastua.

»Suokaa minun kysyä: miten monta lasta minun tulisi opettaa ja miten vanhoja he ovat?»

»Minulla on kolme pientä tyttöä, yhdentoista-, kymmenen- ja seitsemänvuotiaita, sekä kuuden vuoden vanha poika, jotka joutuisivat teidän hoitoonne; molempia nuorempia varten on minulla lastentyttö.»

Hannaa puistatti. Tämä ei ainoastaan ollut pätevä syy, vaan todellinen aihe olla ottamatta paikkaa vastaan.

»Oh ei, hyvä rouva, se menisi yli voimieni. Enempää kuin yhtä, enintään kahta oppilasta en voi opettaa.»

Hanna poistui ruokasalin ja etuhuoneen kautta meluavien lasten ohi, tapasi pesijättären, joka kantoi alushameita korissa päänsä päällä, ja kiiruhti sitten portaita alas. Hän istuutui odottaviin vaunuihin ja antoi ajurille seuraavan osoitteen:

Siellä ei rouva ollut kotona. Kolmannessa paikassa hän sai tietää, että eräs toinen neiti oli jo otettu. Neljäs osoite vei niin köyhännäköiseen ympäristöön, että hän jo portaissa kääntyi takaisin.

Sitten hän otti viimeiseksi säästämänsä osoitteen, koska se miellytti häntä eniten. Se oli hotellin osoite. Täällä hän ehkä tapaisi matkustavaisia, ehkä ulkomaalaisia, ja mieluimmin hän halusikin kauas Itävallasta.

Hetkisen kuluttua vaunut pysähtyivät kauniin hotellin eteen. Hanna meni ovenvartian luo.

Eräs nainen istui sohvassa lukien sanomalehteä. Kolme suurta matkakirstua vaatteineen ja pukutarpeineen oli matolla. Sängyllä oli useita suurempia ja pienempiä paketteja, luultavasti äsken tehtyjä ostoksia. Huoneen täytti hajuvesien, nahkatavaroiden ja paperossien tuoksu.

»Suokaa anteeksi», sanoi Hanna kynnyksellä. »Oletteko rouva von
Bogdanovic?»

»Olen, olen, astukaa sisään!» sanoi nainen ranskaksi. Hän oli kaunis, tummasilmäinen ja mustatukkainen, noin kolmenkymmenen ikäinen ulkomaalainen. »Teidät on varmaankin lähetetty tänne Kärnthner-kadun toimistosta?»

»Niin, folie a croquer… une amour de petite femme. Ja te tahdotte ruveta opettajattareksi!»

»Sepä mainiota. Te miellytätte minua suuresti ja jos minusta riippuisi, ottaisin teidät heti, koska te olette niin hienon arvokas ja ihastuttava… Mutta olen saanut tämän toimen serkultani Belgradista… Minun täytyy ensin kirjoittaa hänelle ja lähettää hänelle valokuvanne, todistuksenne ja suosituksenne. Tahdotteko tuoda ne minulle?»

Hannan sydäntä kouristi. Siis hän ei onnistunut tälläkään kertaa. Hän nousi.

Hän päätti neuvotella rouva Bergin kanssa siitä, miten hankkisi suosituksia.

»Hyvä on», vastasi rouva von Bogdanovic. »Kuitenkin tahdon huomauttaa teille, että teidän paperienne ohella lähetän sinne monen muunkin. On siis mahdollista, ettette tule valituksi, mikä minua tulisi hyvin surettamaan. Adieu, mignonne! »

Hanna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi näistä turhista käynneistä ja ajoi kotiin.

Seuraavana päivänä aikaisin hän meni rouva Bergin luo. Tämä oli juuri saapunut toimistoon ja luki saapunutta postia.

»Hyvää huomenta, neiti! Suokaa anteeksi, mutta ettekö odottaisi hetkisen, kunnes olen lukenut postin.»

»Enemmän kotiopettajattarilta, jotka pyrkivät perheisiin», vastasi rouva Berg. »Eräs rouva, jolla on seitsemän lasta, hakee opettajatarta, joka kolmensadan guldenin palkasta vuodessa opettaa soittoa, kieliä ynnä vielä muitakin aineita; ja viisi kirjettä on neideiltä, jotka hakevat paikkaa perheissä, missä on vain yksi tytär opetettavana ja palkkaa kahdeksansataa guldenia. Se on kauheaa! Entä te, hyvä neiti, mitä uutisia tuotte?»

»Ettekä löytänyt sopivaa. Se ei minua ensinkään kummastuta; ei se tavallisesti menekään niin pian.»

»Ei, rouva Berg, en ole löytänyt mitään sopivaa ja pelkään, etten koskaan onnistukaan, sillä minua kohtaa joka suunnalla suuri este. Kaikkialla kysytään minulta suosituksia ja minulla ei ole niitä…»

»Mitenkä niin? Totta kai teillä on joku tuttu, joka tuntee teidät ja johon te voitte vedota?»

»Ei, rouva Berg, minä olen outo täällä. Te ette eilen: kysynyt sellaisista mitään ettekä myöskään sanonut, että niitä tarvitaan…»

»Siksi että se on luonnollista. En luullut teidän hakevan paikkaa, jos teillä ei olisi ketään, joka voisi taata rehellisyytenne.»

»Mutta jospa minulla olisi syyni esiintyä vallan muukalaisena, jospa perhesuhteet olisivat pakottaneet minut vieraalla nimellä hakemaan leipäansiota…»

»Silloin ette voi hakea paikkaa minun kauttani», keskeytti rouva Berg kylmästi. »Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, etten voi haittaamatta toimistoani suositella niin nuorta ja kaunista henkilöä, joka mahdollisesti…»

»Oi hyvä Jumala, taasen epäluuloja. Eikö ihmisen ulkonäöstä jo voi päättää, onko hän rehellinen ja siveä vai eikö? Eikö kasvatukseni ole takeena siitä, että olen hyvästä perheestä?»

»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on sisäänkirjoitusrahanne… Olen pahoillani, että olen pakotettu poistamaan teidät kirjoistani.»

Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden.
Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.

»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille jonkun neuvon.»

»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä… kiitän sydämestäni. Hyvästi!»

Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.

XVII.

Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti uskoo nuoret tyttönsä?

Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut; itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään, hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä hotellihuoneessa.

Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni kanssa…»

Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.

Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa. Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan kynään.

»Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni… En kirjoita pyytääkseni sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi. On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa, joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät, että jättäessäni meidän… sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat, ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni, enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies, jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä, joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!

»Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin, että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi, mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu painamaan rikoksellisen pääni alas… ei, tahdon pois, kauas Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani, rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas lapsi raukkani! Minä säälin sinua!

Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan, samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin. Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen? Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan tunteen… kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.

Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 poste restante . Wien.» Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä tietoja.

Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi poste restante osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.

Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin kolmeakymmentä päällekirjoitusta.

»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin
A-osastoon.

Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna onnistuu paremmin.

Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.

Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä, eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla osoitteella.

Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin seuraavasti:

»Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne avaamattomina tuleen.

Surun valtaamana ja katkerin mielin Hanna rypisti kirjeen. Sen kirjoittaja oli varmaankin ylpeillyt siitä. Sehän osoitti arvokkuutta, oikeutettua ankaruutta, ja oli samalla jumalallisen oikeuden mukainen rangaistus. Kenraalitar varmaankin onnitteli itseään osoittamastaan luonteenlujuudesta. Ehkä hän hetkisen oli taistellut ja toivonut voivansa ojentaa rukoilevalle kätensä, mutta oli sitten voittanut heikkoutensa ja ilmituonut oikeutetun ylenkatseensa.

XVIII.

Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen. Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa, jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.

Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen kohtalostaan?… Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?

Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli sortunut.

Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas, ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut hakemaan Hannaa kävelylle.

Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.

Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin ja kysyi uudestaan:

»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä… »maailmannaisen huostaan.»

»Ei ole mitä selittää… Olen niin sanomattoman onneton… miksi vielä koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan teitä… ja tahdon olla yksin.»

Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea. Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän tapasi palvelustytön.

»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut… Onko herra sairas, entä missä on Hanna?»

»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»

Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!

Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille. Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä, että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden, joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.

Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa, jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.

Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista. Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman» selkänsä taa.

XIX.

Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä, omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai kieltävän vastauksen.

Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa, mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje, mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia — mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen: »Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun kulmassa.»

Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs apulainen toimessaan häntä vastaan.

»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen lehdessä…»

»Vai niin… odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt, mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»

Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen kultakirjaillulle aamutakilleen… mutta miksi muistella sitä. Mikä tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä, jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia. Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa, ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin… hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin kaunis, nuori rouva… Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.

Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain huoneiden kautta konttoriin.

»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen johdosta», ilmoitti apulainen.

Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta tilikirjasta.

Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän, häntä tulemaan lähemmäksi.

»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo… hyvä, hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»

Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla; hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan suuret pahvikotelot.

Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän arpajaisissa oli saava voittonumeron.

XX.

Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin tukahuttavalta.

Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista», joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.

Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.

Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:

Asunto 10 guldenia
Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen!
Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5 »
Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja
makkara- tai juustopalanen 6 »
Pesu ja valo 5 »
Palvelija 1 »
Erinäisiä pukutarpeita 10 »
Yhteensä 37 guldenia.

Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä: lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia, istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.

Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin. Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka oli enää haamu vain.

Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä, niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla…

Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti… olkaa hyvä ja kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen… Ei, tämä on liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista… miltä näyttää tuo vyö takaapäin? Kääntykää… Kas niin… entä paljonko se maksaa?… Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista…» Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.

Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan, pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta, nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana. Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä kauniina ja ylen hienoina.

Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden kahta tuntuvammaksi.

Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:

»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät hiukan iloisemmaksi.»

»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan meikäläisten kanssa?»

»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»

Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut…»

XXI.

»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna
Meyerin nimen. —

»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?» kysyi kauppias eräältä apulaiselta.

»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen… Palmin palatsi Herrengassella?»

»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta koettakaa saada kauppa sujumaan… kehukaa vähän, se auttaa.»

Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.

Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen, kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.

Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien reunustamaa pääovea kohti.

»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.

Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.

»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»

Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita, vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.

Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty, ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea. Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja, salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin marmorilevyä.

Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa tarjotusta aamukahvista.

Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet heidän makunsa mukaisia.

» Ah quelle horreur . Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan muualla kuin Francinen tai Wernerin…»

»Tai Gindreaun luona… Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia vaatteita?»

Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea sortie de bal , kevyt ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.

»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa vaatekappaleiden näyttämistä.

Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä tanssiaisia.

»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa…
Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»

»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on jo niin kuihtunut…»

»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan… luulen hänen tilaavan ne
Worthilta Pariisista.»

»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien kanssa…»

»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä. Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»

»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»

Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus. »Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» — »Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta naisesta ei vastannut.

Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen, jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta mutkitta saanut matkapassit.

Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää. Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta, jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä. Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa, niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin väärennettyä kultaa?

XXII.

Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle matkustavalle englannittarelle.

»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä, täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan haudattu.

Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä — kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.

Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa… siihen hän oli jo tottunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä huoneesta.

»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut odottaa niin kauan… Oletteko tuonut pitsit?»

Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs. Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla. Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi pitää häntä kauniina.

Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna — vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:

»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia kuin ne, joita te tänään kannatte.»

Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.

»Tämä… viisikymmentä guldenia… haluaako armollinen rouva koetella peilin edessä?»

»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti: »Miten vanha te olette?»

»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»

»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka ihmiselle.»

»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.

Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa äänetöntä osanottoa.

Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?… Voisinkohan minä auttaa häntä?… Mutta hänellä on ehkä sydämensuru… Nämä nuoruussurut ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät kukkaset… lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen tarkastaessaan tavaroita.

Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti rouva Bergin toimistosta.»

»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs.
Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.

»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»

»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen, että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»

»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella vaatteita.»

»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»

»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin halunnut nuoremman… Te olette kai yli neljänkymmenen?»

»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen neljänkymmenenkahden ikäinen.»

Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.

Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä istuvalle neidille.

Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti ääntäen.

»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä…»

»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti… en ole tällä hetkellä oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin… olen pahoillani, ellen kelpaa…»

»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä, on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»

Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»

»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka voisin olla äitinne, opiskelen.»

»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»

»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen. Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä…»

Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen sydämensä sykkimään.

»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi, haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi tyhjänpäiväiset suruni… sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet… vai tunnetteko te sellaisen?»

»Arvelin tarjoutua itse… Ainoastaan onnettomuuksien takia olen joutunut myyjättäreksi… syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin…»

Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti, silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia; sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.

»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät heti palvelukseeni, rakas neiti!»

Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni. Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita, menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.

»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta, armollinen rouva.»

»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi mennä minusta takuuseen…»

»Sepä kummallista… ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»

»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä. »Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»

Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen. Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen merkiksi:

Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, niin liikutettu hän oli.

»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin — love at first sight — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se, että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»

»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

XXIII.

»Kas niin, nyt juttelemme asiasta kaupan kannalta. Minä matkustaisin mieluimmin Wienistä jo ylihuomenna. Voitteko heti tulla luokseni?»

»Oh, en tiedä, minun täytyy kysyä johtajalta. Minut on palkattu kuukauden irtisanomisajalla…»

»Sen voi helposti järjestää. Me ajamme yhdessä Bogner-kadulle, ja minä puhun — miten sanoittekaan? — johtajanne kanssa. Korvaussumma…»

»Se kuuluu minulle. Minähän teidät ryöstän häneltä, siis minun tulee maksaa korvaussummakin. Ja koska on puhe rahoista, kysyisin, miten suuren palkan te tahdotte?»

»Te laskette leikkiä, armollinen rouva. Mitä vaan tahdotte antaa minulle…»

»Hyvä: olin aikonut tarjota esilukijalleni sata guldenia kuukautta kohden. Mutta silti on minulla oikeus silloin tällöin avustaa pukujen hankinnassa, sillä minusta on hauskaa nähdä nuoria tyttöjä hyvinpuettuina…»

»Pyytäisin vaunut!» sanoi hän saapuneelle palvelijalle. Sitten hän kutsui kamarineitsyensä.

»Tuo hattuni ja olkaliinani. Näettekö miten päättäväisesti toimin», sanoi hän sitten Hannaan kääntyen. »Nyt ajamme suoraa päätä kamalan johtajanne luo.»

»Entä mitä teemme näille?» Hanna pani hymyillen kätensä kotelon päälle.

»Nämä viisi tai kuusi pitsilaitetta pidämme kaikki. Niistä laitamme kumpikin vastustamattomia koristeita; ja johtajanne on myöntyväisempi, jos ostamme ne kaikki.»

»Kuka tietää? Ehkä hänestä silloin tuntuu, että olen erinomainen toimessani», sanoi Hanna leikkisästi.

»Ellei hän heti vapauta teitä, niin jätän hänelle takaisin kaikki tavarat, enkä enää koskaan tee kauppoja hänen luonaan.»

Miten paljon keveämmällä mielellä Hanna menikään portaita alas kuin oli tullut ylös! Nyt häämötti tulevaisuus taas lukemattomine yllätyksineen hänen edessään, nyt hän jälleen sai kuulua jollekin.

Vaunut pysähtyivät muotiliikkeen eteen. Mrs. Edgecombe ja Hanna astuivat sisään. »Johtaja» näkyi tulevan hyvin ymmälle nähdessään myyjättärensä tulevan yhdessä liiketuttavan kanssa.

»Minä tulen maksamaan pitsit, jotka tänään olette lähettänyt nähtävikseni. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni puhua kanssanne eräästä toisestakin asiasta…»

Mrs. Edgecombe esitti tarjouksensa. Kauppias ei tehnyt vaikeuksia, ja
Hanna sai kohta eronsa.

»Minä otan teidät siis kohta mukaani, hyvä neiti», sanoi vanha rouva.
»Tulkaa kanssani!»

Hanna sanoi ystävälliset jäähyväiset johtajalle ja tovereilleen ja seurasi suojelijaansa vaunuihin.

»Nyt kai te mielellänne ajatte kotiin hyvästelemään ystäviänne ja hakemaan tavaroitanne», sanoi Mrs. Edgecombe, niin pian kuin vaunut lähtivät liikkeelle. »Jos tahdotte, niin sanokaa osoite kuskille ja me ajamme sinne yhdessä. Taikka ehkä te mieluummin toimitatte asianne yksin? Silloin voitte jättää minut hotelliin ja jatkaa matkaanne asuntoonne… mutta vain palataksenne pian takaisin uuteen kotiinne.»

»Minulla ei ole ystäviä, joille sanoisin jäähyväiset; asun vieraiden ihmisten luona, ja tavarani ovat pian kootut. Tulkaa kanssani, armollinen rouva… ymmärrän hienotunteisuutenne tahtoessanne lähettää minut yksinäni asuntooni, kysymättä edes osoitetta — mutta tahtoisin esiintyä vähemmin salaperäisesti edessänne, joten, ellei teitä väsytä, ajakaamme sinne yhdessä…»

»Toivon meidän tulevan hyviksi ystäviksi», vastasi Mrs. Edgecombe hymyillen. »Onko teistä hauska matkustaa?»

»Silloin tulee se toivo toteutumaan. Minulla on aikomus oleskella pari vuotta matkoilla. Me tulemme matkustamaan halki Italian ja Espanjan, ehkäpä suuntaamme matkamme Kairoon, Konstantinopoliin ja Jumala tiesi minne… ja sitten minä ostan… me ostamme jossain kauniissa seudussa pienen talon ja vietämme siellä loppupäivät… ellei pikku ystäväni sitä ennen mene naimisiin.»

»Oi, sen voisin vaikka vannoa. Nyt olemme perillä. Tahdotteko odottaa minua tai tulla kanssani kolmanteen kerrokseen, armollinen rouva?»

»Jos se on teille yhdentekevää, niin tulen kanssanne. Alpeille nousu kuuluu ohjelmaani, joten kolmanteen kerrokseen nouseminen ei saa minua pelottaa.»

Hanna koputti oveen tultuaan perille. Palvelustyttö avasi. Hän oli juuri pesemässä kyökinlattiaa. Hän siirsi ämpärin ja saippuan syrjään tehdäkseen tilaa. Hanna katsahti Mrs. Edgecombeen ikäänkuin anteeksipyytäen.

»Mitenkä te pääsette tästä, armollinen rouva? Te tulette aivan märäksi.»

»Ei tee mitään», vastasi Mrs. Edgecombe ja nosti laahustintaan sekä astui sisään. »Missä teidän huoneenne on?»

»Eräs vieras rouva on kanssani, hyvä luutnantinrouva; saammeko mennä tämän kautta?»

Mrs. Edgecombe astui sisään Hannan kanssa. Toinen naisista istui ompelukoneen ääressä; toinen oli polvillaan lattialla täydessä touhussa purkaen erästä matkakirstua.

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe, »älkää antako häiritä itseänne — minä menen vain neidin luo.»

»Lapsi raukka, miten täällä on epämiellyttävää! Ja nuo molemmat naiset näyttävät niin köyhiltä. Te puhuttelitte toista heistä luutnantinrouvaksi. Kertokaa minulle heistä vähän.»

Hanna kertoi minkä tiesi. Hän kertoi sairaasta pojasta, huolista ja uhrautuvaisuudesta, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Minun muuttoni tulee heille kovaksi iskuksi, sillä, heidän ei ole niinkään helppoa saada vuokralaista tähän huoneeseen; herraa he eivät voi ottaa, koska hänen täytyisi kulkea heidän huoneensa läpi; minussa he kadottavat pienen, mutta sittenkin jotain merkitsevän tulolähteen.»

»Maailmassa on kovin paljon surullista. Missä tavaranne ovat, rakas lapsi? Pakatkaa nyt tavaranne, niin annamme kantaa matka-arkkunne vaunuihin.»

Hanna punastui. »Minulla on ainoastaan pieni käsilaukku liinavaatteita varten… ainoa leninkini on ylläni…»

»Sitä pikemmin on kaikki tehty. Jätän teidät rauhaan ja menen sillä välin sopimaan huoneen jättämisestä emäntänne kanssa.»

Mrs. Edgecombe meni ulommaiseen huoneeseen. Molemmat naiset olivat vielä samassa asennossa. Ompelukone rämisi, ja matkakirstusta ilmestyi vanhoja vaatteita ja talouskaluja.

»Ei mitään, ei mitään!» huokasi hän. »En löydä edes vanhaa almanakkaa.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe. »Voinko saada puhua kanssanne hetkisen? Tai onko teillä hyvin kiire tuon kirstun purkamisen kanssa? Matkustatteko pois?»

»Oh, en, minä vain etsin jotain vanhaa kirjaa; poika parkani haluaisi niin lukea jotain. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Mrs. Edgecombe istuutui. »Teidän poikanne on sairas?» kysyi hän osaaottavasti. »Teidän vuokralaisenne kertoi sen minulle.»

»En tiedä… eikä meillä olisi siihen varaakaan. — Te tahdotte varmaankin puhua kanssani vuokralaisestani? Hän on herttainen ja hyvä tyttö.»

»Tahdoin ainoastaan ilmoittaa teille, että hän tulee jättämään huoneensa, minä otan hänet luokseni.»

»On selvää, että näin äkillisesti irtisanottaessa huoneesta maksetaan vuokra vielä jonkun aikaa eteenkinpäin?»

Mrs. Edgecombe otti kukkaronsa taskusta ja sieltä kaksi seteliä. Sitten hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kääri siihen setelit, joita naiset luulivat kahdeksi viiden guldenin seteliksi, mutta jotka yhteensä tekivätkin kaksisataa guldenia, — ja kirjoitti sitten lyijykynällä kääreeseen: »Kylpymatkaa varten.» Hän pani tämän pienen paketin viereisellä pöydällä olevaan ompelukoriin.

»Hyvästi, rouva! Voikaa hyvin, neiti Emilie!» sanoi Hanna liikutettuna.
»Sydämelliset kiitokset ystävällisyydestänne!»

»Meidänhän tulee teitä kiittää, rakas lapsi — te olette tuottanut meille vain iloa; meistä on niin ikävä kadottaa teidät, ja Karl raukka tulee suremaan teitä kovasti.»

»Ei, älkää sanoko — hän nukkuu nyt ja hän tulisi vain niin murheelliseksi.»

»Kas tässä, rouva, on lainakirjaston kirja, ja lainauskortti on siinä sisällä — toissa päivänä uudistin lainausoikeuteni kolmeksi kuukaudeksi; luovutan sen teille, niin te voitte lukea poika raukalle…»

»Oi, mitenkä hauskaa, sydämelliset kiitokset, neiti! Minä etsinkin juuri kirjaa häntä varten. Mikä tämä on?»

Luutnantinrouva avasi kirjan ja katsoi etulehteä. Mrs. Edgecombe astui lähemmäksi. Hän oli utelias näkemään mitä kirjallisuutta hänen suojattinsa luki. Se oli Hackländerin Taiteilijaromaani. Hän nyökäytti päätään hyväksyen.

»Vielä kerran hyvästi!» sanoi hän ojentaen kätensä luutnantinrouvalle.
»Älkää olko pahoillanne, vaikka ryöstänkin teiltä vuokralaisenne.»

Hanna suuteli molempia naisia. Palvelustytölle hän ohimennen antoi pari guldenia, viimeiset mitä omisti, ja sanoi ystävällisesti: »Minä matkustan pois — hyvästi, Lisi.»

Tyttö, joka vieraan kunniaksi oli vaihtanut siistimispukunsa toiseen, otti Hannan matkalaukun ja vei sen vaunuihin.

»Sen te tiedätte; minä olen vieras Wienissä. Tahtoisin mennä useihin muoti-, liina- ynnä muihin liikkeisiin…»

»Minä ostan erästä matkustelevaa naista varten tarvittavat tavarat», sanoi Mrs. Edgecombe hetkisen kuluttua, »suuren matkakirstun hattu-, leninki- ja pienten tavarain osastoineen, sekä täytän osastot kengillä, hansikkailla, pukutarpeilla…»

»Sepä on suuri työ», sanoi Hanna hymyillen, »mutta minä näin teidän huoneessanne niin monta matkakirstua, että luulin teidän toimittaneen ostoksenne jo.»

»Niin, minulla on aivan liian paljon matkatavaraa. Mutta matkustavainen, jonka aion varustaa, ei ole minä, vaan eräs ihastuttava, nuori tyttö, jolla nykyään ei ole kuin pieni matkalaukku.»

»Siitä tulee meille molemmille todellinen ilo, eikö totta? Nauttikaamme hauskasta työstämme. Jos on tilaisuutta viattomaan iloon, hauskaan hetkeen, kuten nyt, tulee nauttia siitä täysin siemauksin. Te saatte vielä nähdä, mimmoinen vanha filosofi minä olen!»

XXIV.

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, Mrs. Edgecombe; en voi enää olla tunnustamatta teille kaikkea…»

Molemmat naiset istuivat erään hotellin parvekkeella Luzernissa. Aamiainen oli jo syöty ja palvelija siistinyt pyöreän kivisen ruokapöydän. Hän oli tuonut päivän sanomalehdet, joita Hanna tavallisesti luki suojelijalleen. Avaamaton englantilainen kirja oli heidän edessään, ja pöydällä oli vielä sitäpaitsi Mrs. Edgecomben ompelukori nypläyksineen.

Hannalla oli nyt ollut uusi paikkansa kuusi kuukautta, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Luuloteltu keuhkotauti oli muuttunut mitä kukoistavimmaksi terveydeksi. Jo ensi hetkessä ilmaantunut molemminpuolinen ihastus oli yhä juurtunut. Hannan monipuolinen sivistys, hänen hieno käytöksensä, musikaaliset taipumukset, hänen kykynsä ottaa osaa keskusteluun tekivät hänestä kruunun seuranaisten luokassa. Mrs. Edgecombe taasen oli tasainen ja iloinen luonteeltaan sekä sitäpaitsi aina ystävällinen ja hienotunteinen. Eipä siis ihmettä, että heistä oli hauskaa seurustella toistensa kanssa.

Matkaohjelmaa oli seurattu. Hannasta, joka oli niin kovin herkkä ja aina oli toivonut saavansa matkustaa, oli tämä matka ollut äärettömän nautintorikas. Ensin he kävivät Pariisissa, matkustivat halki Italian, pistäytyivät Kreikassa, ja nyt Mrs. Edgecombe tahtoi viettää jonkun ajan Sveitsissä. Luzern miellytti häntä suuresti.

»Täällä me viivymme muutamia viikkoja», oli hän sanonut Hannalle, »ja nautimme Sveitsistä väsyttämättä itseämme. Mitä hyödyttää joka päivä nousta alpeille tai aina ryömiä uusiin rotkoihin. Täältä me näemme alpit ja lunta ja sveitsiläistä karjaa ja englantilaisia matkailijoita niin paljon kuin ikinä tahdomme. Emmekö lepääkin täällä?»

Vanha rouva ei ollut koskaan udellut matkatoveriltaan hänen aikaisempia vaiheitaan. Hän tiesi pilven lepäävän sen yllä, ja hänen ääretön hienotunteisuutensa suojeli häntä uteliaisuudesta ja esti häntä väkisin vaatimasta luottamusta. Sitävastoin hän oli aivan avomielisesti kertonut omasta menneisyydestään niinkuin nykyisistäkin oloistaan.

Mrs. Edgecombe oli erään saksalaisen tiedemiehen tytär. Kodissaan hän oli oppinut tuntemaan köyhyyden katkeruutta, mutta oli myöskin oppinut ajattelijan levollisuudella kestämään aineellisia vaikeuksia. Hänen ollessaan kaksikymmentäneljä-vuotias kosi häntä eräs englantilainen matkailija. Tämä oli nuori, äärettömän rikas, kuului arvossapidettyyn perheeseen, ja kaikki, morsiankin, pitivät tarjousta suurena onnena.

Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa, lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa. Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena siinä.

Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat, kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin, vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.

Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin metsästyksestään ja maanviljelyksestään.

Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen, jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita, taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen elämäniltansa.

Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä. Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle, vaan huudahti:

»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte minua!»

»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja inhoaisitte minua…»

»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»

»Mrs. Edgecombe — minä olen… — minä olen… syntini ovat — oi, on niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa…»

»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä, että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia…»

»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut kotini, nimeni, arvoni… mutta vaikka en saanutkaan nauttia rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen, mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä… minä…»

Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.

»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki, pikku rouva raukka! Vähitellen… eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»

XXV.

Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.

Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa. Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti hiljaisuuden.

»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette synnitön, on oikeus heittää minua kivellä…»

»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi. Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön, olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna raukka… Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin, hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»

»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja sitten…»

»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin… se on minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt… Olen ajatellut mitä tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»

»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen oikeutettukin.»

»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi saada teidät jälleen.»

»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»

Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut kenraalittaren kova vastaus.

»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin, josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»

»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»

»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta, silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme; hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona, joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa…»

Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se toistui niin usein.

»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan, että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»

»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme… niin hyvin hänelle kuin minullekin.»

»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen saakka ovat oveni teille molemmille auki…»

Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja kiitollisella katseellaan.

»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»

»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen. Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu, jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut, niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana, mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»

»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»

»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi, tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»

»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»

»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti… enkä minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden saarnaaja?»

»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»

»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä joutuu suolle… minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon…» Mrs. Edgecombe pysähtyi etsiäkseen sanaa.

XXVI.

Mrs. Edgecombe pani täytäntöön päätöksensä matkustaa Itävaltaan jo parin päivän kuluttua. Hanna ei tiennyt itsekään, oliko iloinen vai surullinen jälleennäkemisen ja sovinnon mahdollisuutta ajatellessaan. Mutta hänen vanha ystävänsä tahtoi nähtävästi palauttaa hänet velvollisuuden tielle, eikä hän silloin voinut vastustaa.

Kun molemmat naiset saapuivat tuohon pieneen kaupunkiin, oli yö. Asema oli sillä välin rakennettu uudelleen, joten Hanna säästyi vanhan aseman herättämistä muistoista. Täältä hän oli — noin vuosi sitten — yöllä paennut katuvana puolisona ja kaipaavana rakastajattarena. Mutta Hannan mielen täytti nykyisen hetken painostava tunne, niin ettei hän muistanutkaan menneisyyttä.

Kun he poistuivat vaunusta, pisti vanhempi käsivartensa nuoremman kainaloon ja sanoi lempeästi:

»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi… älkää toki vavisko noin. Onko teidän kylmä?»

»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta miten kaikki on täällä muuttunutta… en ole tuntea koko paikkaa. Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.

»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta; menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia täällä?»

»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista asioista.»

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.

»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»

»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa anteeksi… ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»

»Minä menen siis… odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä, kaikkialla ja aina.»

»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt — ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua minuun.»

»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»

Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin. Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa… hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.

Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena
Hanna syöksyi ylös.

»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»

»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus… hän on surmannut itsensä… sanokaa minulle kaikki… älkää säälikö minua… en ansaitse sääliä.»

»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan. Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin rehtorin puheille… entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»

»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs.
Edgecombe…»

»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä… pelkäisin tavata häntä.»

»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna — vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena… enhän voi tuoda mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että lähdemme täältä jo tänään.»

XXVII.

»Täällä on eräs vieras nainen, joka haluaa puhua kenraalittaren kanssa», ilmoitti rouva Orfalvyn kamarineitsyt.

»Luultavasti jokin kerjäläinen. Olenhan niin usein kieltänyt sinua laskemasta sisään outoja ihmisiä.»

»Nainen on hyvin hienosti puettu, joten en usko hänen tulevan kerjäämään.»

»Käske hänet sitten Jumalan nimessä sisään. Anna minulle ensin punanauhainen myssyni… Näetkö miten pöytä taas on pölyinen — pyyhi se… ja vie pois maljakot ja lasit… kas niin, käske nyt vieras sisään.»

Palvelustyttö toimitti määräykset toisen toisensa jälkeen ja avasi lopulta oven eteisessä odottavalle Mrs. Edgecombelle.

»Suokaa anteeksi, rouva von Orfalvy», sanoi Mrs. Edgecombe, »että aivan vieraana tulen teitä häiritsemään, mutta minulla on asiaa, joka kai on teillekin mielenkiintoinen. Se koskee Ballmannien perhettä, joka on teille läheinen.»

»Vai niin? Luulin nuoren rouvan olevan kummityttärenne ja oleskelleen luonanne avioliittonsa solmimisen aikoina.»

»Totta kyllä — minä otin hoivaani orvon tytön, joka oli kaukainen sukulaiseni. Hänen isänsä oli serkkuni, mutta nai säätynsä alapuolelta… mutta lapsi oli äitinsä kaltainen ja on käyttäytynyt niin, etten tahdo hänestä mitään tietää. Enkä tiedä mikä hänestä on tullutkaan.»

Mrs. Edgecombe katsahti häneen kummeksien. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

»Tiedän nuoren rouvan astuneen harha-askeleen… vai viettikö hän jo sitä ennen kevytmielistä elämää?»

»Aina siihen saakka, kunnes karkasi miehensä luota, hän käyttäytyi mallikelpoisesti, muuten en olisi häntä seurannutkaan seuraelämään. Luulin häneen juurruttamieni mielipiteiden, esimerkkini, ankaruuteni kasvattaneen hänestä hyveellisen naisen… mutta mitäpä muuta saattoikaan odottaa amerikkalaisen seikkailijattaren tyttäreltä?…»

»Niin», tuumaili Mrs. Edgecombe jatkaen huomioitaan, »Amerikka on vaarallinen maa, niin kaukana ja niin kansanvaltainen. Euroopan ylimyksellisissä piireissä kai ei olekaan uskottomia vaimoja? Tahtoisin teiltä oikeastaan tietää, missä hyljätty puoliso oleskelee — sekä mitkä ovat hänen tunteensa vaimoaan kohtaan?»

»Miesparka oli aivan onneton ja masentunut. Hän on matkustanut täältä, eikä minulla ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»En, tiedän vain hänen matkustaneen Frankfurt am Mainiin. Olen sen saanut tietää vasta jälkeenpäin. Hän sai siellä nostaa jonkun perinnön. Enempää ei hänestä tiedetä täällä; hän on lähtenyt jäähyväisittä eikä ole senjälkeen kenellekään kirjoittanut.»

»Ei hänkään. Hän tuli minua vastaan eilen ja kysyi, enkö ollut kuullut mitään Ballmannista, johon vastasin: 'Säästäkää minua kuulemasta tuota vastenmielistä Ballmann-nimeä', sillä en tahdo olla missään tekemisissä sen nimen kanssa, senjälkeen kuin tuo arvoton olento häpäisi sen.»

»Niin, katsokaahan, minulla on periaatteeni. Mutta miksi oikeastaan kysytte minulta heistä? Oletteko mahdollisesti tavannut heitä?»

Kenraalitar tuli uteliaaksi. »Vai niin? — milloin ja missä?… Mitä hänestä on tullut?»

»Herra Jumala, sillä tiellä, mille onneton, hyljätty oli joutunut, olisi hän voinut sortua!»

Rouva von Orfalvy huokasi. »Niin, te olette oikeassa: joka kerran astuu siveettömyyden jälkiä, häntä ei enää voi auttaa. Semmoiselle voi vain kääntää selkänsä — säälien.»

»Se on oikea sana: halveksien. Huomaan teidän olevan samaa mieltä kanssani. Oi, me elämme surkeassa maailmassa. Mutta palataksemme rouva Ballmann raukkaan: hän on siis vajonnut syvälle?»

»Te ette antanut minun puhua loppuun. Sitä suurempi olisi niiden edesvastuu, jotka antoivat hukkuvan hänen rukoillessaan apua vajota syvyyksiin. Mutta teidän kummityttärenne on, Luojan kiitos, pelastettu.»

»Oh, älkää puhuko tuosta rouva Ballmannista minun kummityttärenäni. Kummitytär tai ei, niin en sittenkään tahdo olla tekemisissä miehestään karanneen seikkailijattaren kanssa. Hänen rakastajansa on kuollut, tiedättekö sen?»

»Tiedän, hän kuoli, ennenkuin häntä voi sanoa rakastajaksi — tunnen koko asian.»

»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin, mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli korviaan myöten rakastunut.»

»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta rouvasta on tullut?»

»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen kohtalonsa kuvaamisella.»

»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi, että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja saaduista tiedoista.»

Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan moittia häntä mistään erikoisesta.

»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut kanssanne.»

Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista. Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset saapuisivat yhdessä…

»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»

»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä hän oli minulle menneinä aikoina.»

»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti.
Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä.
Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»

»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi. Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä. Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole helpoimmin suoritettavia matkoja!»

XXVIII.

Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon, että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja. Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa, jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta, useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin oleskelupaikasta.

»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.

»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää, tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?…»

»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»

»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne — ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»

Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna Ballmannin kanssa.

Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan Saksaan.

»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö, jota saat ihmetellä.»

Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»

Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen vastapäätä Mrs. Edgecombea.

»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa.
Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»

»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla 'rikas'?…»

»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme — kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»

»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin, jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta, mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen, olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä, että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»

»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin käyttää?…»

»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota pienemmäksi.»

»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna puheeseen.

»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä. Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten. Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet, hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien päähänpistojen toimeenpano.»

»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette mainitse!»

»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni. Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja: etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin, jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut, mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin kallisarvoisen…»

»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?» keskeytti Hanna.

»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis: Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.

»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen linnan, vaunuja ja…»

»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä jos jonkinlaisia… ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto — neljätuhatta markkaa.»

»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja, taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan, lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme! Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»

»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten aivan kylliksi.»

»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa… sitä olen aina toivonut… Miten hyvä te olette!»

»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla. Oletko kirjoittanut?»

»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»

»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata…»

»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta palvelijoille niin hyvin…»

»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti. Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut, millä innolla määräykseni toimitetaan?»

»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen herättämällä minut huomenna kello kuusi'… ja joka tuotua vesilasia kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»

»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»

»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä, kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia, mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis — kyökki — kuukausittain… sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne täkäläisiä hintoja.»

Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito, vaatteet, kotilääkäri y.m.

»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat, niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on 'Odottamattomia menoja varten.»

»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»

XXIX.

Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki- ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.

Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa, salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.

Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset: »Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä. Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea, mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.

Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä. Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs. Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt — vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä. Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.

Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt tunsi.

Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista. Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi. Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli hänelle avoinna?… Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.

Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita, taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs. Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana, ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua, mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan, ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas perijätär.

Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa; hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi. Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi, sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei häntä olisi voinut tuntea.

XXX.

Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki, ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.

»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa.
Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi.
Palvelijan mentyä hän lisäsi:

»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»

»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa…»

»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut mitään kävelyllämme?»

»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan…»

»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»

»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta? Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»

»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet, jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»

»Kättä tosin… mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»

»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos 'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne… enkä ole joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia. Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat, unohtaa vanhus nuoruuden hehkun… Mistä saatan tietää, mitä liikkuu sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»

»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua… ottamaan miestä itselleni?»

»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko häviöön… Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis ne sinulle esittämään… Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta. Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat… sammuu aikaisemmin tai myöhemmin… entä miten sitten käy? Kun ei enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta — mihin silloin voi ryhtyä?… Sinä olet sen jo kerran kokenut… löysit rauhanmajan kodissani… mutta jos sinä toisen kerran pakenisit maailmalle?… Jane, miksi et vastaa mitään?»

»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa. Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta niihin?»

»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut, että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton, mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin… Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»

»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei minua edes miellytä.»

»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen. Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa; elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan… teitä kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien… sillä se aika on ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut minussa vallan… kaipaan jotain… en voi sitä selittää. Rakkauden onnea… perheonnea… kukaan ei minua tarvitse… kukaan ei minusta välitä…»

»Minähän pidän sinusta, Jane… vaikka olenhan niin monta vuotta sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen siihen, mitä on?»

»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»

XXXI.

Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan.
Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.

Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä saattoi ajatella. Le style c'est l'homme , mutta kodin sisustus, c'est la femme . Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs. Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten kirjaa, kun vieraita saapui.

»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat oviverhot.

Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä, vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.

Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti, oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä kulttuuri-historioitsijaa.

»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan kuullut.

Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa»
Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.

»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg.
»Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa.
Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa
holhokkiani.»

»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe »holhokilta».

»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»

»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta oleskellut Filadelfiassa.»

Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.

Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat moitteettomat.

»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori.
»Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän
Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät,
horjuvat pilarit kannattavat.»

»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada olla olemassa.»

»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen. Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on miss Jane?»

»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin… Entä mitä te pidätte Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.

»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin 'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa…»

»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä hän olikaan nähnyt nämä piirteet?

»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs. Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne; sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»

Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi huomannut, että siinä oli nimi Ewald Ballmann .

Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä, ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.

»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani kuva…»

XXXII.

Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille paikoilleen.

Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:

»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»

»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs. Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin teoriansa.»

»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja nimittää sitä teoriaksi.»

»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.

»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia', niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»

»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni kotiin.»

»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut runoa… minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»

»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden alaiseksi ihminen voi joutua.»

»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin mieltäkiinnittävää.»

»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista seikoista… Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus… johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani… Kaikki oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia, vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia, ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan, työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»

»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme suosioonne.»

»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr… te jäätte tänne päivälliselle… Ja te myöskin… ellei teillä ole muuta tänä iltana, pyytäisin… sans cérémonie …»

»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään… minua odotetaan toisaalla…»

»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua… Missään emme voi syödä paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi meitä pyytänyt jäämään.»

»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»

»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme ollessamme kahdenkinkesken.»

»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin ihailen tätä viehättävää naista…»

»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa hänen silmissään.»

Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen, timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa, tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.

Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.

XXXIII.

Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta, kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan, olipa tämä miten vaatelias tahansa.

Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen miehestään.

Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan, hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.

Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt, kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.

Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta… huomiosta, jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.

Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle ja huudahti:

Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs. Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.

»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama tunti sitten olen teihin tutustunut.»

»Kukapa tietää?… Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.

»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte kuolemaantuomittu.»

»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa…»

He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.

»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra oli hyvin miellyttävä.»

»Mikäkö minun on?… En tiedä?… Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi, täti?»

Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän kaatui lepotuolin viereen.

Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä; toisessa kädessä hän piti korttia.

Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta:

Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä purskahtaen itkuun.

He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut puoliso oli löydetty… Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli näyttänyt hyvin mieltyneeltä.

»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä tavoin… ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs. Edgecombe.

»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.

»Mutta Jane… sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan toisenlaiseksi.»

»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»

»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi uudestisyntynyttä ihmistä… me tunnemme mieltymystä toisiimme, rakkaus saa meissä vallan… meissä, jotka jo kauan sitten menimme naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää minut…»

He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.

XXXIV.

Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt hänen olevan hänen vaimonsa.

Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.

»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto, jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»

»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy myöskin pukea sanoihin.»

Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan herttaisuus tuli näkyviin.

Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.

Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.

Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi tohtori Scherenbergille.

Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa
kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja
Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen.
Tohtorilla oli mustat nappulat.

Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä vallitsevaan hämärään.

»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa. »Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten asiain joutuvan saavuttamattomiin.»

»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei talonpoikaansa eteenpäin.

»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta, joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa; nyt minun täytyy siirtää näinikään.»

»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on auringonpaistetta ja onnea.»

Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän. Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin… ja Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin…

»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa. »Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»

»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa. Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»

Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.

»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori. »Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana…»

»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»

Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.

Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon hiljaisuus… penkereellä onnen syvä rauha.

XXXV.

Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen kädessään, kun hän luki:

»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta? En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa on säilynyt mielessäni kuin utukuva… Hän oli kaunis, niin kaunis että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa; ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän täytyisi ainiaaksi erota… Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen? Ehkei hän enää eläkään… ehkä avioero on mahdollinen… tai ehkä rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään, Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!

Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!

»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi, kevytmieliseksi Hannaksi…»

»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin hänet vielä lujemmin… minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun pakoasi, sillä silloin… Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle neuvoisin… tämä on niin eriskummallista…»

»Niin, en koskaan olisi luullut elämän olevan niin ihanaa. Mutta nyt minä menen ja jätän tohtorin teille.»

»No, rakas Scherr, mitä teidän juhlallinen, tyytymätön ilmeenne ennustaa? Onko ihmiskunta saanut tietää, miten tyhmänä te sitä pidätte, ja siitä suuttunut?»

»Ikävä ja mieltäjärkyttävä on koko juttu, mutta sillä on vakava puolensa, joten katson olevani velvollinen teille siitä ilmoittamaan», sanoi tohtori puristettuaan Mrs. Edgecomben kättä ja istuuduttuaan häntä vastapäätä.

»No niin, sanon sen suoraan kiertelemättä. Te tulette hyvin hämmästymään. Amerikkalaisemme on tänään tunnustanut minulle, että hänellä on vaimo.»

»Jos se huvittaa teitä, niin voinhan sanoa vielä jonkun muunkin voimasanan.»

»Te nauratte, Mrs. Edgecombe, mutta luulisin asian olevan vakavaa laatua. Eilisen kuherruksen ja sen edellisen pitkän armastelun olisi luullut saavan vallan toisen käänteen. Jospa teidän veljentyttärenne sydän ei olisi kuoliaaksi haavoitettu eikä hänen maineensa kärsisi siitä! Tämä mies ei tietenkään koskaan enää saa astua jalallaan tähän taloon… Voitteko antaa minulle anteeksi, että olen tuonut hänet tänne?»

»Älkää innostuko liiaksi, Scherr! — Luulin teillä olevan vapaampia ja harkitumpia mielipiteitä sydämen asioissa.»

»Mielipiteet kyllä, hyvä Mrs. Edgecombe; jos on kysymys ihmiskunnasta yleensä, olen valmis ivailemaan sen häveliäisyyttä, mutta käytännössä täytyy mukautua vallitseviin tapoihin ja tehdä voitavansa suojellakseen hyviä ystäviään.»

»Tahdotteko, niin hämmästytän teitä vielä enemmän, rakas tohtori, kertomalla teille jotain, joka saa teidät huudahtamaan ei ainoastaan 'tuhat tulimmaista', vaan paljon kovempaakin?»

»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»

»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse…»

»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»

Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.

»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro mitään Ballmannille.»

Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen puutarhaveräjän kautta.

Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»

»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero…
Te ette ole vapaa…»

»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua, halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»

»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette… minäkin olen naimisissa…»

»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin mieheni…»

»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli… niin, mitenkä sanoisin?… kuiva, kylmä… niinkuin te olitte ollut, kuten ensi käynnillänne kerroitte… ujo, runoutta pelkäävä.»

»Niin, minä ymmärrän… semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte ilottomasta kodista? Yksinkö?»

»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille paremmin sopi? Jane, vastaa!»

»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota eilisestä saakka rakastan.»

»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta… te rakastatte minua vielä ja ainiaan?»

»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan sinua.»

»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä on oleva kohtalomme?»

»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»

»Paetkaamme!» toisti Ballmann innokkaasti. »Lähtekäämme uuteen kotimaahani, Amerikkaan, ja jättäkäämme nämä ahtaat olot täällä. Siellä ei kukaan tunne suhdettamme, ja me elämme vain toisiamme varten. Minä olen kyllin rikas suojataksemme meitä puutteelta… Solmikaamme vapaan rakkauden liitto! Tahdotko, Jane?»

Mutta hän ei saanut kauempaa odottaa vastausta. He kuulivat lähestyviä askeleita ja ääniä. Mrs. Edgecombe, joka ei tiennyt Hannan ja Ballmannin kohtauksesta, oli lähtenyt tohtorin kanssa kävelemään puutarhaan ja aikoi levähtää huvimajassa.

»Vai niin, oletko sinä täällä, Jane? Ah, hyvää huomenta, herra
Ballmann!»

Tohtori astui sisään Mrs. Edgecomben jälkeen ja ojensi kätensä Hannalle. Hänen poskensa, jotka jo muutenkin olivat punaiset, punastuivat vielä enemmän hänen ajatellessaan, mitä tohtori voisi ajatella heidän täällä-olostaan kahdenkesken, mutta sitten hän naurahti, sillä hänen kaksinpuhelunsa oli niin oikeutettua. Mrs. Edgecombe ja tohtori Scherenberg eivät voineet olla vaihtamatta keskinäisen ymmärtämyksen katsetta. Ainoa hämillään oleva oli Ballmann; hänestä tuntui, kuin hänet olisi saatu verekseltä kiinni.

He vaihtoivat muutamia jokapäiväisiä sanoja; sitten Mrs. Edgecombe ehdotti, että he palaisivat takaisin huvilaan. Hän meni edellä tohtorin taluttamana; Hanna ja Ballmann tulivat jonkun matkan päässä.

Ewald totteli. Kun he saapuivat huvilalle, ei hän Mrs. Edgecomben kutsusta huolimatta jäänyt, vaan kiiruhti pois.

»Minä tulen kanssanne, Ballmann», sanoi tohtori ja suuteli Mrs.
Edgecombea kädelle.

»Kello neljän junassa. Kun Ewald on saanut vastaukseni, lähtee hän aikaisemmassa junassa ja odottaa minua määrätyssä paikassa.»

»Niin, näen hänen valmistaneen kaiken», sanoi Mrs. Edgecombe luettuaan Ballmannin kirjeen. »'Frankfurt, Hotel Westendhall! Jos joku nainen kysyy ovenvartialta huonetta rouva Ewaldille, on tämä vievä hänet, maailman onnellisimman miehen luo' j.n.e…» sanoi Mrs. Edgecombe jättäen kirjeen takaisin. »Hotel Westendhallissa te siis olette päättäneet tavata? Muistatko, että asuimme samassa hotellissa, kun kaiken maailman asiamiesten kautta koetimme saada selkoa samaisesta herra Ewaldista? Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hän kerran 'maailman onnellisimpana' odottaisi sinua siellä? Useimmiten käy kaikki aivan toisin kuin on ajateltu tässä maailmassa.»

Kello puoli neljältä vaunut olivat oven edessä ja palvelija nosti
Hannan matkalaukun niihin.

»Jo valmiina matkapuvussa, rakas lapsi?» huudahti Mrs. Edgecombe, kun Hanna astui hänen huoneeseensa. »Näyttää siltä, kuin pakosi onnistuisi erinomaisesti.»

»Hyvästi sitten, Jane!… Minun Janeni menee ja takaisin palaa ainoastaan hänen Hannansa.»

Hanna oli hyvin liikutettu. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti Ballmannin tapaamisen, joka jo etukäteen oli tuottanut hänelle niin sanomatonta iloa, ja ajatteli vain eroa ystävästään.

»Hyvästi, ainoa, paras ystäväni!… Nyt kun pian saan onneni ainiaaksi, täytyy minun kiittää sinua, täti, kaikesta mitä olet ollut minulle… suojani, tukeni, hädästä pelastajani… Sinua minun tulee kiittää kaikesta, kaikesta.»

Hanna oli puhuessaan heittäytynyt polvilleen Mrs. Edgecomben viereen ja suuteli itkien hänen kättään.

»Jane, Jane… rakas lapsi! Minunkin täytyy kiittää sinua siitä ilosta, minkä olet minulle suonut. Nouse ylös, rakkaani! Älä myöhästy junasta. Kas, tässä on kirje, joka sinun tulee ottaa mukaasi. Lupaa minulle, ettet avaa sitä, ennenkuin miehesi on jälleen puolisosi. Lukekaa se yhdessä.»

Hanna otti kirjeen ja antoi pyydetyn lupauksen. Hän pyyhki kyyneleensä, suuteli useamman kerran ystäväänsä ja kiiruhti vaunuihin.

»Rautatieasemalle!» sanoi hän. Sitten hän vielä kerran katsahti Mrs. Edgecomben ikkunaan. Tämä oli tullut parvekkeelle ja huiskutti nenäliinaansa.

XXXVI.

»Onko huone rouva Ewaldille kunnossa?» kysyi Hanna ovenvartialta Hotel
Westendhallissa.

»On, Herra Ewald on jo tullut. Hän on tilannut huoneen ja odottaa rouvaa… Vahtimestari, viekää rouva N:o 12:een!»

Rajusti sykkivin sydämin Hanna meni palvelijan perässä rappusia ylös.
Tämä avasi oven, antoi Hannan astua sisään ja sulki sitten jälleen oven.

Hanna kuuli ilohuudon, ja kahdet käsivarret ojentuivat häntä kohden. Mitä kahdella rakastavalla on toisilleen ensiksi sanottavaa, sitä eivät voi muut kuin suudelmat kertoa. Ei ole sanoja, jotka niin selvästi kertoisivat heidän tunteistaan.

Hetkisen kuluttua Hanna irtaantui tästä syleilystä. Hän riisui hansikkaat ja hattunsa ja katsahti ympärilleen huoneessa. Se oli hienosti sisustettu sali. Uuninreunalla olevat maljakot olivat täynnä kukkia, ja sohvan edessä olevalla pöydällä oli myöskin kukkia, ja sitäpaitsi oli siihen katettu kahdelle.

»En voi käsittää onneani», sanoi Ewald. »Entä sinä? Sano, tunnetko itsesi oikein onnelliseksi?»

»En oikein. Puuttuu vielä jotain. Minun täytyy puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta, ja tästä keskustelusta riippuu, tulenko minä… tuletko sinä olemaan täysin onnellinen.»

Hanna oli istuutunut uunin vieressä olevaan nojatuoliin, ja Ballmann seisoi nojaten uuninreunaan ihastuneena katsoen häneen.

»Täysin onnellinen?» toisti hän. »Pelkään sinun ajattelevan jotain, joka ei ole mahdollista maan päällä. Voin kyllä aavistaa, mikä sinua tekee levottomaksi, mikä vie nousevan lemmenaurinkomme pilveen… Minähän voin lukea ajatuksesi kuin avoimesta kirjasta. Jotta niin hyvä, niin rikkailla luonnonlahjoilla varustettu nainen kuin sinä voisi tuntea täydellistä sisäistä tyydytystä, täytyy hänen tuntea, ettei siveyttänsä loukata. Ja tämän uhrin sinä minulle kannat. Sinä luovut omaisiesi kunnioituksesta ja annat kohtalosi minun käteeni; sinä saatat vanhan ystäväsi murheelliseksi; sinä tiedät, että kyyneleitä vuodatetaan sinun tähtesi, että olet syypää vihaan ja tuskaan, ja näistä johtuvat ajatukset heittävät varjon sille tielle, jolle olet astunut, miten sitä valaiseekin rakkautemme. Olenko oikeassa, Jane? Olenko ymmärtänyt sinua?»

»Minä tuntisin kai niin, jos asiat olisivat sillä tavoin kuin luulet. Mutta sinä et voi tietää mikä minua huolestuttaa, ennenkuin olen puhunut suuni puhtaaksi. Anna minun ensin kuitenkin tehdä sinulle joitakuita kysymyksiä ja lupaa minulle, että vastaat niihin totuudenmukaisesti.»

»Ensiksikin tahtoisin tietää, eikö loukattu velvollisuudentunto vaivaa sinuakin tänä hetkenä. Mitä sinä olet tehnyt, ei sekään ole aivan oikein…»

»Olen luvannut olla sinulle täysin avomielinen. Tiedän hyvin, etten ole tehnyt oikein, mutta ettäkö se vaivaisi minua tänä hetkenä? Ei. En olisi mies, jolle ihanin nainen tahtoo kuulua, jos tällä hetkellä tuntisin omantunnon tuskia… Tiedän varsin hyvin menetteleväni väärin, mutta teen sen mielelläni. Ajattelehan janoavaa, joka pitkän erämaamatkan jälkeen löytää raikkaan lähteen. Luuletko hänen voivan olla juomatta siitä, joskin siitä seuraisi kuolema? Ei, Jane, taivaan autuuden menettämisen uhallakaan en tahtoisi olla vailla tämän hetken onnea.»

Hän tahtoi kumartua vahvistaakseen sanojaan suudelmalla, mutta samassa koputettiin oveen ja palvelija astui sisään alkaen valmistella päivällistä. Hän veti eteen ikkunaverhot, sytytti kynttilät ja asetti ne pöydälle.

Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:

»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota ajatuksiani…»

»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä silloin tunnet?»

»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa suhteeseeni sinuun?»

»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta…»

»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen… hänen suhteensa. Enkö menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää… Ehkä hän sortui, kun ei löytänyt paluun mahdollisuutta… ehkä hän on kuollut rukoillen anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin, että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»

»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan, jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna kaunaa uskottomalle?»

»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä… Minä rakastan toista, ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa… Sinä muistutat häntä kuin sisar… Mitä enemmän minä katselen sinua, sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet… sinun äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä…»

»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa… mutta voisinko siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt… mies, jota hän seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden… Mutta älkäämme puhuko enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan tahdoit sanoa minulle!»

»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua… vallan yksin…»

»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten tutustuit, saaneen sydämesi… mutta voidakseni olla onnellinen sen omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen… Niin kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain toista, jonka osaa näyttelen… Minä en ole vielä sidottu sinuun… vielä voin palata entisiin oloihini.»

»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»

»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin… Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on vapautemme jälleen.»

»Ja tuota voit uskoa, Jane?… Tänä hetkenä voit luulla sen olevan mahdollista?»

»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää, Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet, on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan pahaa sinusta… ja äidillinen ystäväsi… eikö sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt miehesi, jota et rakastanut… varmaankin seurataksesi toista miestä. Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta… Hän kai ei sitä ansainnut?… Nyt sinä rakastat minua… ja se on minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan ansaita sen…»

»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle, nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni toisen syliin…»

»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana hetkenä, kun minä odotin häntä… Minä vannon sen kaikkein pyhimmän, rakkautemme nimessä… Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin silmiin?»

»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun antavan minulle anteeksi…»

»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua maailman ääriin saakka ja olisin omasi…»

»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua… älä ajattele tukkaani… katsele minua silmiin… etkö sinä tunne minua?»

Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja huudahti:

Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen matkalaukustaan.

»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.

Ballmann mursi sinetin. Kuoressa oli laskostettu paperi. Sen hän pani pöydälle ja luki ensin itse kirjeen:

Kuuluisi kai asiaan, että kirjoittaisin nyt jotain hyvin surullista… jonkun innokkaan hääpuheen, joka olisi teille parannukseksi. Mutta minä olen itsekin niin iloinen, etten voi olla juhlallinen. Koska nyt pidän itseäni morsiamen äitinä, tahdon myöskin olla osallisena juhlassa ja lähetän teille häälahjan. Onhan luonnollista, etten anna Janen, joka niin monta vuotta on ollut kuin oma tyttäreni, joutua myynittä maailmalle. Mukanaseuraava paperipalanen on shekki, jolla voitte nostaa neljäkymmentätuhatta puntaa eräästä Lontoon pankista. Ostakaa niillä itsellenne maatila tai ilmalaiva tai mitä tahdotte. En tahdo tehdä niiden suhteen mitään määräyksiä, sillä Hanna on tosin perijättäreni, mutta ei holhokkini. Eikä hänen nyt enemmän kuin myöhemminkään tarvitse totella ketään muuta kuin sitä, joka hänen kanssaan lukee nämä rivit.

Minä oletan, ettette katso asian vaativan pakoanne valtameren taakse ja että haluaisitte nähdä vanhan ystävänne. Odotan teitä siis huomenna, torstaina, tänne päivällisille. Sitten iloitsemme kuin lapset. Ketään muuta kuin tohtoria en ole kutsunut. Olen nimittäin ilmoittanut kunnon Scherr-ystävällämme paostanne, ja hän tuntee elämäkertanne.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.