KUINKA KETTUNIEMELLÄ KIRKKOHERRAA VALITTIIN

Kirj.

Kustaanpoika [Paul Ferdinand Leino]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1900.

I.

Eräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän kirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa kirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä, valmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset istuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi pannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja oli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan paremmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli tulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan matamin kirjoissa.

Matamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ korjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli hänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan hyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän tuoreimpia uutisia.

Matami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei pienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen luonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen helppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista tietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen häntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan ratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri seurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti puhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain alkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä turvata kertomaansa.

Sanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin järvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan ja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.

Nyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia kerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.

Seurakunnan vanha, rakastettu kirkkoherra oli kesällä lyhemmän taudin jälkeen ummistanut väsyneet silmänsä kuolon uneen. Hänen paikkansa oli vielä täyttämättä. Oli siis tärkeä kysymys, kuka oli hänen jälkeensä seurakunnan esipaimeneksi saatava.

Sanomalehdissä oli nähty, että pyrkijöitä siihen oli moniaita: oli kirkkoherroja ja oli kappalaisia. Kuinkas olisikaan voinut toisin käydä! Olihan Kettuniemi tunnettu suureksi ja varakkaaksi pitäjäksi, joka kyllä miehensä elätti. Kannatti siis monen hengen miehen hakea sinne toivossa, että ehkä pääsisi vaihettamaan pienen kyrsänsä suurempaan leipään. Sillä kuuluihan hyvä kirkkoherran paikka myös jokapäiväiseen leipään, jota sanan jälkeen sai rukoilla ja tässä ajassa etsiä.

Mutta valitettavasti oli ne, jotka olivat hakeneet Kettuniemelle, siellä tuntemattomia pappismiehiä. Täytyi sentähden mennä niistä utelemaan Myllymäen matamilta; sillä jos joku, niin ainakin hän, tiesi ottaa asioista selvää eikä pannut kynttiläänsä vakan alle.

Matami, joka oli tullut emäntäin runsaista tuomisista hyvälle mielelle, oli kiitollisuuden osoitteeksi alkanut enempi kuiskaamalla kuin ääneensä emännille kertoa mitä Hietamäessä oli tapahtunut ja paljon hänellä olikin siitä kerrottavaa. Täytyipä hänen kesken kertomistaan huokatakin, niin Jumala paratkoon, osoittaen sillä hurskasta mielenlaatuaan, sillä matami kuului rukoilevaisiin. Viimein lopetettuaan kääntyi hän toiseen puhe-aineesen ja kysyä tokasi ääneensä:

Ette suinkaan hyvät ystävät vielä ole kuulleet, että meille kirkkoherraksi hakeneet ovat huonoja pappeja?

Mitä te, matami kulta, nyt puhutte? vastasi siihen Laurin emäntä, lyöden ihmetyksestä käsiänsä yhteen. Sillä sellainen uutinen oli hänestä samoin kuin toisista kuulijoista yhtä odottamatonta kuin hämmästyttävää.

Niin, niin, kyllä se on totta. Sen on minulle sanonut maisteri
Krypqvist, joka on sen kuullut — ja matami kuiskaa sen emännille.

Mutta sehän on synti ja häpeä, että huonoja, kun on näin suuri ja hyvätuloinen seurakunta, muistutti Järvenpään emäntä, tuntien siitä oikeutettua harmia, ettei hengen miehet ymmärtäneet paremmin arvostella Kettuniemen suuria tuloja.

Sanokaas muuta, hyvä emäntä, mutta kai siinä on Herralla hänen erityinen tarkoituksensa seurakuntamme hyväksi, huokasi matami.

Niin oikein, matami, mitäs meidän tarvitsee mennä ojan ylitse
vettä hakemaan, kun meillä itsellä on valmis kirkkoherra maisteri
Krypqvistissä, joka on oman seurakunnan kasvannaisia, huomautti
Järvenpään isäntä.

Niinkö se isäntä sen asian tuumii, vaikka kyllä minä olen kuullut, että moni muu on samoin tuuminut. Ja kun se siksi tulee, niin pian se maisteri on sen kirkkoherran tutkinnon lukenut, selitti matami, joka hyvin tunsi maisterin suuren kyvyn.

Tätä vastaan ei toisilla ollut mitään muistuttamista, sillä olihan matami suoraan puhunut heidänkin ajatuksensa. Mitä enemmän sitte asiasta keskusteltiin, sitä selvemmäksi kävi matamille ja toisille, että maisteri oli parhaiten sopiva Kettuniemen paimen sauvaa kantamaan ja häntä sentähden pyydettävä neljänneksi.

Tyytyväisenä keskusteluun ja saatuihin tietoihin rupesi Järvenpään väki kiirehtimään kirkkoon. He olivat tänään aikoneet ripille ja täytyi sentähden rientää rippisaarnaan. Toisilla kirkkolaisilla ei ollut sellaista kiirettä. He jäivät matamin kanssa puhelemaan siksi kuin soitettiin yhteen. Sillä olihan niin hauskaa istua hänen tuvassaan ja kuunnella, mitä uutta matami vielä tiesi kertoa.

II.

Joku aika edellämainitusta keskustelusta Myllymäen matamin tuvassa, oli sanomalehdissä luettavana vaaliehdoitus Kettuniemen kirkkoherran virkaan. Korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli ensimmäiselle vaalisijalle asettanut Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen, toiselle Polvijärven pastorin K. Forssin ja kolmannelle Lammen kirkkoherran A. Alanderin. Herätti jotain huomiota että Alander, vaikka oli paljoa nuorempi pappi kuin pari muuta hänen hakukumppaniaan, kuitenkin pääsi heidän edelleen kolmannelle vaalisijalle. Mutta selitettiin, että sen teki hänen korkeimmat arvolauseensa, jotka hän oli suorittamissa tutkinnoissa saanut.

Vaaliehdoitus antoi, niinkuin helposti voi ymmärtää paljon puheen ainetta. Erittäin pohdittiin sitä ahkeraan ja monipuolisesti Myllymäen matamin ystäväin kesken. Ei siinä piirissä oltu lainkaan hyvillään siitä, että kirkkoherra Alander pääsi vaaliehdolle. Tosin ei häntä enempää kuin toisia vaalipappeja lähemmin tunnettu, että olivat enempi kaukaa ja siihen asti nimeltäänkin olleet outoja. Mutta tuo Alanderin koroitus toisten edelle, ei se ennustanut hyvää. Jos sen oli vaikuttanut hänen suurempi oppinsa ja taitonsa, niin kuka takasi, mitä hän olikaan miehiään! Hänestä saattoi vielä tulla vastusta sille tuumalle, että maisteri Krypqvist saataisiin neljänneksi. Asia oli siis arveluttavaa laatua, joka pani miettimään niiden, jotka neljättä ajattelivat.

Pian alkoi sitten ikäänkuin ihmeen kautta Kettuniemellä levitä monenlaisia huhuja vaalipapeista. Mistä ne saivat alkunsa? Mitenkä ennen tuntemattomista miehistä ruvettiin tietämään yhtä ja toista? Ja kuinka juuri sellaista, jota ei voinut katsoa miksikään suositukseksi asianomaisille? Sitä kyseltiin ja tiedusteltiin. Ja vastauksia saatiin monenlaisia.

Mikä kertoi jonkun Lammen ukon ajelleen nahkain ostossa Kettuniemellä ja että hän olisi puhunut Alanderista. Mikä jälleen tiesi erään naapuriseurakuntalaisen vuosi takaperin matkustelleen sukuloimassa Polvijärvellä ja siellä oppineen tuntemaan Forssin. Tältä naapuriseurakuntalaiselta oli sitten tieto Forssista levinnyt Kettuniemelle. Mikä kertoi jotain muuta yhtä todenmukaista. Lopulta ruvettiin arvelemaan, ehkä huhujen alkulähde olikin jossain kirkon läheisyydessä, josta ne paikkakunnalla hyvin kehittyneen juorupostin kautta levisivät ympäri seurakuntaa.

Ensimmäisestä eli Pitkäsestä tiesi huhupuheet kertoa, että hän oli, jollei juuri rampa, niin siksi sairaalloinen, ettei hän nykyisessäkään pienessä paikassaan kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan täytyi pitää apulaista. Kun hänellä vielä kuului olevan suuri ja köyhä perhe, niin oli selvää, ettei Pitkäsestä voinut olla Kettuniemen suuren ja hyvätuloisen pitäjän paimeneksi.

Forssista jälleen tiesi huhu kertoa, että hän oli kiivasluonteinen ja kova järjestyksen mies, jonka kanssa ei ollut hauskaa joutua tekemiseen. Vielä tiedettiin, että hän nykyisessä paikassaan oli pakottanut seurakuntaa tarpeettomasti muuttamaan toiseen paikkaan ja uudesta rakentamaan hyvässä kunnossa olleen virkatalon. Ettei Kettuniemellä oltu mihinkään kovaan järjestykseen totuttu, niin ei aiottu vastaisuudessakaan sellaiseen taipua. Kun lisäksi oli juuri kysymyksessä vanhan rappiolle joutuneen variksenpesän siaan rakentaa uusi kirkkoherran talo, niin oli luonnollista, että kaiken mokomin tahdottiin välttää kiivasta kirkkoherraa.

Kolmannesta eli Alanderista huhuttiin, että hän oli vapaakirkollinen, löyhäuskoinen, hihhuli ja tiesi mitä kaikkea hän oli. Oli ihan selvää, että niin vaarallinen mies oli kaikkein vähemmän sopiva kirkkoherraksi Kettuniemelle, jossa oli opittu arvossa pitämään vanhaa jumalisuutta ja — polvirukousta.

Näytti siis siltä, kuin ei yhdelläkään vaalipapeista olisi ollut suuria toiveita tulla kysymykseen arvoisain Kettuniemeläisten keskuudessa. Sillä valita tieten jotakuta sanotuista papeista, eihän sitä voinut keltään vaatia. Täytyipä vähän ihmetellä, että juuri he olivat sattuneet hakemaan Kettuniemelle ja pääsivät vaaliehdolle. Mutta arvatenkin oli se tapahtunut Herran erityisestä tarkoituksesta, niinkuin siitä hurskaasti oli selitetty ja parasta oli siis mukaantua siihen.

Tosin löytyi niitä, jotka eivät tahtoneet oikein uskoa edellä kerrotuita huhuja, vaan vielä väittivät niitä keksityiksi ja vääriksi. Mutta tällaiset epäilijät olivat pieni joukko verrattuna niihin, joita saattoi mielensä mukaan nenästä vetää, joten heidän väitteensä jäivät heikoksi huudoksi Kettuniemen korvessa.

Erityisen hedelmällistä maata löysivät juorupuheet järvikylissä, joiden asukkaat olivat enemmän vanhoilla-olijoita ja sentähden omatakeiseen asiain tutkimiseen vähemmän kehittyneitä. Ei siellä ryhdytty huhuja tarkemmin pohtimaan, vaan otettiin niitä vastaan, jollei kaikkia täytenä kultana niin uskomista ansaitsevina. Sellaiset jälleen herättivät heissä, jotka entisestään pelkäsivät kaikkea uudelta vivahtavaa niinkuin syntiä, pelkoa ja vastenmielisyyttä erittäin tuota huhun leimaamaa löyhäuskon hihhulipappia vastaan. Ei sellaisesta ollut heidän opettajakseen, jotka ahkeroivat vakavaa jumalisuutta ja tahtoivat elää ja kuolla »vanhan virsikirjan uskossa».

Näin vakuutti paitsi muita Kuivaniemen vaari, jonka sanalla oli suuri merkitys järvikylissä. Sillä tiedettiinhän yleensä, että hän oli vuosikymmeniä harrastanut polvirukousta ja parannusta ja ahkeraan kirjan lehtiä käännellyt. Kyllä hän tiesi autuuden asiat paremmin, kuin moni liperi-kauluksellinen pappi, ja voi sentähden varoittaa, että poikkeaminen nöyrältä rukouksen tieltä helposti löydetylle uskon tielle vei harhaan ja onnettomuuteen.

Mitä jälleen hihhuli, jota myös Alanderista huhuttiin, tarkoitti, siitä ei yleensä Kettuniemellä oltu oikein selvillä. Sellaisia ei, nimittäin, ollut vielä sinne ilmaantunut, eikä tiedetty lähipitäjissäkään niitä löytyvän. Mutta että hihhuli tarkoitti jotain pahaa, joko uskon luopiota tai muuta senkaltaista, sitä ei moni epäillyt. Rannan Kyöri, joka oli matkustellut työnansiolla monessa seurakunnassa ja siten nähnyt ja kuullut enemmän kuin muut, oli kyllä valmis, niinkuin sellaisten tapa usein on, selittämään minkä asian hyvänsä selväksi. Mutta hänen selityksensä, että hihhuli oli uskonnollinen hyppijä, joka hyppiessään löi käsiänsä yhteen ja lauloi hih, huh, ei tainnut kaikkia tyydyttää. Sillä mies oli tunnettu puheissaan vähemmän luotettavaksi ja että hän oli suuri pilantekijä.

III.

Jos Kettuniemellä levisi alentavia huhuja vaalipapeista, niin kyllä sen siaan tiedettiin hyvää maisteri Krypqvististä ja hänen mainettaan toitotettiin. Hän oli kerrassaan herttainen mies, jossa ei löytynyt moitteen syytä, vaikka suurennuslasilla olisi etsinyt. Kuinka ystävällinen hän oli puhutella ja niin nöyrä ja alhainen! Millä ahkeruudella hän selitteli sanaa kyläkunnissa ja kävi pitäjän matkoja virkaveljensäkin puolesta! Kuinka harras ja sanarikas hän oli polvirukouksissaan! Ja kuinka kauniisti hän saarnasi, höystäen puhettaan tuon tuostakin vaikuttavilla sanoilla: »kalliit ystävät» ja »rakkaat ystävät», milloin monikossa, milloin yksikössä! Aina kun minä kuulen niitä sanoja — ja kyllähän niitä maisterin suusta sai usein kuulla —, tuntuu niin hyvältä ja lämpöiseltä tässä rinnan alla, vakuutti Mielevän emäntä, käsi sydämellä. Samaa tunsi ja vakuutti moni muu, kun he kiittäissään maisterin kaunista saarnaa, useimmiten eivät muistaneet siitä muuta, kuin nuo sydäntä lämmittävät sanat.

Hyvin vaikuttavaa oli sekin, kun maisteri nuoruudestaan huolimatta usein tapasi saarna-puheissaan käyttää lauseparsia: » minä olen huomannut — —», » minä olen ilolla nähnyt» — — »se on minulle tuottanut» — —, ja muita saman tapaisia. Sellainen osoitti, että hänellä oli avoin silmä näkemään seurakunnan oloja ja että hän antoi valkeutensa valistaa ihmisten edessä.

Valitettavasti löytyi Kettuniemellä sellaisia, jotka kyllä säännöllisesti kerta viikossa kävivät Herran huoneessa, mutta, yhtä säännöllisesti kallistivat päänsä kirjalautaa vasten ja nukkuivat saarnan ajan penkeissään. Kuitenkin sai heiltä kuulla, kuinka hauskaa oli silloin käydä kirkossa, kun maisteri saarnasi ja kuinka he siitä tulivat rakennetuiksi. Kuinka tämä tapahtui, sitä luonnollisesti ei käy lähemmin selittäminen, sillä se on sielutieteellinen salaisuus. Mutta arvatenkin ruumiin, sanan vaikutuksesta, nukkuessa, sielu valvoi ja nautti ruumiinkin osalta sanasta. Kun jälleen sellaiset voivat puhua saarnan vaikutuksesta heihin, mitä sitten ne sanoivat, jotka avoimilla silmillä ja korvilla olivat Jumalanpalveluksessa läsnä maisterin saarnatessa tai muualla kuulivat hänen sanaa puhuvan!

Myös hautauspuheita oli maisterilla kyky pitää niin liikuttavia. Tosin ei hänellä usein ollut tilaisuutta sellaiseen, sillä Kettuniemellä oli tullut tavaksi, että ruumiit useimmiten haudattiin hiljaisuudessa, se on, kelloitta, veisutta ja monasti ilman saattoväkeäkin. Viikon kuluessa vietiin ruumiit, ulkonaisia menoja ja tapoja karttaen, väliin kymmenenkin samaan hautaan. Hautausmaa oli, näet, seurakunnan suhteen pieni, sentähden täytyi säästää maata ja käyttää hautaustapaa, joka vähän muistutti silakkain latomista nelikkoon. Tästä kai oli naapuriseurakunnissa syntynyt pilajuttu, että Kettuniemellä oli vaan yksi arkku, jolla kaikki kuolleet, suuret ja pienet vietiin hautaan. Kun ruumiit oli saatu kiireesti kuoleman jälkeen — ei sentään ketään juuri samana päivänä, kun hän oli kuollut — hautaan, niin ajateltiin, tottahan pappi ne sunnuntaina löytää sieltä, kun hauta jätetään peittämättä ja siunaa löytämänsä. Ja niin jäi monasti saattoväki lähimmäisistä omaisista asti pois ja pappi suntion kanssa sai kahden toimittaa koko hautausmenon, joka asian pakosta supistui lyhempään muotoon, mutta ei silti suntiossa ja hänen lapiossaan herättänyt pahaa mieltä.

Ettei siis maisterilla usein ollut tilaisuutta hautauspuheiden pitämiseen, voi sanotusta ymmärtää. Mutta sitä liikuttavammin hän sitten puhuikin, kun siihen tilaisuuden sai. Seuraten tunnettua kultaista sääntöä: »ei kuolleista muuta kuin hyvää», voi hän toisinaan kuvaillessaan poistuneen vainajan autuaallista loppua ja tulevaista onnea saada kyyneleet kuulijainsa silmiin.

Eipä ihme, jos Juorulan vanha piika oli valmis kenelle hyvänsä vakuuttamaan, »ettei sellaista pappia, kuin maisteri oli, ollut koko Suomenmaassa». Ulkomaiden oloja ei hän vielä lähemmin tuntenut, sillä hän ollut matkustanut juuri ulkopuolella lavean Kettuniemen rajoja. Muuten olisi hänen vertausalansa tullut ehkä hieman laveammaksi.

Olisi luullut, että maisterin kaltainen mies, jonka kiitosta niin suuresti ylistettiin, olisi saavuttanut seurakunnan yksimielisen suosion. Mutta niin se tässä matoisessa maassa käy, ettei niin hyvää, että kaikille kelpaisi, yhtä vähän kuin on niin huonoa, että kaikki laittaisi.

Maisterin lahjoista, ahkeruudesta ja avuista huolimatta, oli Kettuniemellä niitä, jotka eivät olleet häneen suostuneet, vaan näyttivät ikäänkuin kaihtivan häntä. Tämä nyt kuuluu vähän oudolta. Sentähden olikin sellaisen nurjamielisyyden johdosta paikkakunnan sanomalehteen kerran syvämietteisesti kirjoitettu: »Tekisi mieli kysyä teiltä: että mitä syytä te voitte tuoda sitä miestä vastaan». Sen kirjoittajaksi, joka lähimmäistensä typeryyttä säälien ei halunsa mukaan kysellyt, arveltiin erästä nousevaa tähteä paikkakunnan naiskynäilijäin joukossa.

Maisteriin tyytymättömät valittivat, että hän saarnasi liian paljo itseänsä, eikä käytöksessään aina ollut suora. Vielä tahtoivat he väittää, että hän mielisteli rukoilevaisia ja enemmän kuin kohtuudella olisi ollut sopivaa, etsei ihmisten suosiota.

Ettei tällaista puhetta järvikylissä, erittäin sen takaisissa uskottu, vaan selitettiin sitä panettelemiseksi, oli sanomattakin selvää. Sillä kävihän maisteri siellä täydellisyyden esikuvasta, jota miltei epäjumalisuuteen vivahtavalla kunnioituksella katseltiin. Nähdä sellaisessa jotain heikkoa puolta tai kuulla siitä edes puhuttavan, olisi tietysti ollut sopimatonta, jopa luettu synniksi.

Varoa sai sitäkin, ettei sellaista ruvennut Myllymäen matamin kuullen puhumaan, sillä kyllä puhuja silloin tiesi kuumaan saunaan joutuneensa, josta ei ollut aivan helppo selvitä. Maisteri oli matamin erityisessä suosiossa ja hänen pelätyn kielensä suojassa, jolla matami hallitsi suurinta osaa seurakuntaa.

Mutta erimielipidettä oli nyt maisterista Kettuniemellä olemassa. Sitä ei voinut kieltää, jollei näkevänä tahtonut silmiänsä ummistaa. Kun toiset maisterissa näkivät jotain enemmän kuin tavallisen ihmisen, ehkä enkelin, niin toiset jälleen huomasivat että enkelillä oli syntisen ihmisen heikkouksia ja vielä sellaisia, joita hyvällä tahdolla olisi voinut välttää.

Siitä huolimatta oli maisteria pyydettävä neljänneksi. Se oli vähitellen tullut jonkunlaiseksi uskonkappaleeksi, jota ahkeraan julistettiin kyläkunnissa samalla kuin kärsimättömästi kyseltiin, milloin vaali oli oleva, jolloin toivo saataisiin toteentumaan. Pian saatiinkin tietää, että vaalisaarnat Kettuniemen kirkkoherran virkaan oli määrätty pidettäväksi kevättalvella.

IV.

Halulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit saapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään itseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää enemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus rupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä helle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa alkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan keksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin sentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne oikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.

Viimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli saarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli puoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin menevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta herättävään kivikirkkoon runsaasti.

Kappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha. Myös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että häntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä oli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin, sillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle nöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli monen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan myös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa ja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli Pitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen puhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt evankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä huomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.

Niinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen kielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin kyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.

Vaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän tarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla arvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen kuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille hauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut Kettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.

Toisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä lauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja tanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon voinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.

Pastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli omituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän messunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi Forssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän pian jäädä kieliltä rauhaan.

Sitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä vaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella pelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa ja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain välillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut kummankaan mielipidettä.

Sunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli kaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen niin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen joutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin Kettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli viimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.

Kirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä näytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan. Messuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä kuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei puuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se herätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen saarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä huomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset jälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen saarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti saarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä peritty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.

Mitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi kuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis sellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä tilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut Alanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta laiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta huomautettu.

Oli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin kielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä kiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista oli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta kilpailijalta maisterille.

Seurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky normaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän epäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen ryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä lihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille, kysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä neljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa varma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli seurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi oli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön», ja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen kirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut äänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin ajatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä vähemmistön »normaali» mielipide.

Kun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä suojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei tarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi edeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella ja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen sai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä varmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä suuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!

V.

Kysymyspäivänä saarnasi maisteri sillä liikuttavalla tavalla, joka sai käden sydämelle ja kyyneleitä silmiin. Siinä näki jo moni kuulijoista hengessään ikäänkuin uuden kirkkoherran pitävän tulosaarnansa. Sillä mitä sydän halusta toivoo, se voi sielun silmälle esiintyä toisinaan hyvinkin lähellä, kun se vielä kaukaa epävarmasti häämöittää. Yleensä miellytti saarna, josta ei »kalliita ja rakkaita ystäviä» puuttunut, läsnäolevia sanankuulijoita ja varmensi sitä »normaali» mieltä, että maisteria oli nyt pyydettävä neljänneksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi vaalitoimitus, jonka pitäjäksi korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli määrännyt lähi-kaupungin provastin V. Tarkkasen. Huhu tiesi kertoa, että Tuomiokapituli oli ensin aikonut määrätä jonkun toisen vaalinpitäjäksi, mutta maisterin esityksestä siitä luopunut. Maisteri oli, nimittäin, siihen aikaan ollut tutkintoa suorittamassa, ollakseen valmis hänelle aiottua kirkkoherran virkaa vastaan ottamaan.

Vaalitoimituksessa oli väkeä läsnä kirkon täydeltä, mutta siinä paljon, joilla ei ollut äänivaltaa. Olipa vaalitoimitukseen saapunut sellaisiakin, joilla muuten ei ollut tapana kirkon ovia avata, ettei he rakastaneet suuria seuroja.

Niin ihmeellinen vetovoima on papinvaalilla ihmisiin! Se on ikäänkuin mereen heitetty verkko, joka vedettynä kaikenlaisia kokoo. Se saa kylmemmätkin ja penseimmätkin sanankuulijat liikkeelle, asiaan innostuneiksi, hyvin pappismielisiksi ja usein tekee sellaisista vielä toisten johtajia. Tämä on yleensä kokemuksen vahvistama ilmiö, jonka perussyytä on toisinaan vaikea lähemmin selittää. Näyttäisi kuin vaali-ilmalla, jos niin käy sanominen, olisi joku erityisempi, vielä selittämätön vaikutus ihmisluontoon, herättäen sitä intoon, pontevuuteen ja toimintaan. Tätä vaali-ilman erityisempää vaikutusta saatiin Kettuniemellä tuntuvasti huomata.

Kun vaalintoimittaja, provasti Tarkkanen, oli ryhtynyt asianmukaisesti vaalitoimeen, oli Järvelän herra, jonka pappismielisyys tavallisissa oloissa oli tunnettu alhaiseksi, ensimmäinen, joka nöyrimmästi pyysi neljänneksi vaalisaarnaajaksi maisteri Krypqvistiä. Hänen pyyntöönsä yhtyi heikosta kirkon rakkaudesta huomattu Kataviston valttari, ja heidän esimerkkiänsä seuraten toisia, niin että näytti, kuin olisi se ollut läsnäolevaisten yksimielinen halu. Mutta sitten astui talollinen V. Wuorela esiin ja ilmoitti varmalla äänellä, että hän oli vaalipappeihin tyytyväinen. Häntä seurasi muita. Tämä herätti liikettä, salaista mielipahaa ja nurinaa, ettei kaikki voineet yhtyä yksimielisesti pyytämään maisteria neljänneksi, vaikka siihen oli sanomalehdessä erityisesti kehoitettu.

Vaalintoimittaja jälleen ilmoitti, koska erimielisyyttä on ilmaantunut, niin täytyy hänen kirkkolain jälkeen ryhtyä äänestyksellä ratkaisemaan asiata. Sillä aikaa, kun tätä suoritettiin kuorissa, sai kirkon ovipuolessa kuulla monenlaista keskustelua, joka siihen nähden, että kirkko oli väkeä täynnä, huomiota herättämättä kävi siellä laatuun.

Mikko Wähäpään mielestä oli tuo äänestyshomma turhanpäiväistä ajan kulua. Sillä näkihän sen muutenkin, sanoi hän puoliääneen ja osittain ivalla, osittain säälin hymyllä ystävälleen Niemen Matille, että meidän puolella voitto on.

Niin oikein, vastasi samoin matalalla äänellä Niemen Matti, toisella puolella on tuskin päälle kymmenen, ja meidän puolella on kaikki muut. Jollemme me nyt voittaisi, niin ei sitte kukaan!

Ei kuntakokouksessakaan ryhdytä äänestykseen ja muihin metkuihin, kun muuten selvään nähdään, millä puolella voitto on, liitti siihen talollinen Wastamaa, jolla oli kokemusta sanotuista kokouksista ja tullut niissä tunnetuksi vastaan sanojaksi.

Mitä me täällä turhanpäin seisomme ja odotamme äänestysvuoroa, kuiskasi siinä lähellä miehelleen Wähälän emäntä, joka oli mielihyvällä kuunnellut miesten asiallista keskustelua. Mennään pois, kyllä täällä niitä on, jotka voitosta pitävät huolta meidänki puolesta!

Taitaapa niin paras ollakin, sillä kyllä sitä jo on saanut tupakitta täällä seisoa eikä ruokakaan pahalta maistuisi, murahti vastaukseksi vähän nyrpeänä isäntä, joka oli kova tupakkamies ja aamulla kirkkokiireessä ei ollut ennättänyt suuruspalaa haukkaamaan.

Sitä voiton varmuutta, jota noissa matala-äänisissä keskusteluissa sai kuulla, lisäsi äänestys. Sillä yhä uudestaan saatiin siinä kuulla maisterin tuttu nimi, joko kovempaa tai hiljaisempaan lausuttuna. Tosin ei kirkossa läsnäolevista äänivaltaisista kaikki ottaneet osaa äänestykseen ja poissa oli myöskin paljon. Mutta kun Samu Rajala siitä hiljaa huomautti, niin selitti Wastamaa, ettei sellainen mitään merkinnyt, sillä joka ei tahtonut äänestää, kun siihen tilaisuutta oli, sai olla ilman. Ja siihen lisäsi Niemen Matti, että poissa-olevaiset saavat tyytyä läsnä-olevaisten päätökseen. Sellaisiin viisaisiin selityksiin ei tietysti Rajalalla ollut mitään sanottavaa.

Äänestys kesti hyväsen aikaa, sillä ääniluettelo sisälsi toistakymmentä arkkia, täyteensä kirjoitettu nimiä, jotka kaikki täytyi järjestänsä mainita ja saadut vastaukset luetteloon merkitä. Kun myös äänestykseen otti osaa henkilöitä valtakirjoilla, jotka täytyi tutkia, jos ne olivat laillisia, viivytti sekin toimituksen menoa. Viimein pääsi vaalintoimittaja loppuun. Ja kun äänten yhteenlaskeminen oli vielä ottanut aikansa, ilmoitti hän kuuluvasti, että maisteri Krypqvist oli saanut 2,000 markan äänet, mutta kun koko seurakunnan ääniinkö on yli 10,000 markan, niin ei maisteri voi tulla kysymykseen neljänneksi vaalipapiksi. Tähän päätökseen tyytymätön saa valittaa j.n.e. tunnetun kaavan mukaan.

Tämä oli odottamaton isku niille, jotka olivat neljättä pyytäneet ja mielessään olleet jotenkin varmat hänen saamisestaan. Monet eivät tahtoneet heti käsittää, mitä olivat kuulleet, vaan olivat ällistyneitä niinkuin puulla päähän lyötyjä. Kun lopulta asia selveni heille, tunsivat he sisällistä tyytymättömyyttä, harmia ja pettynyttä toivoa.

Mikko Vähäpää ja hänen ystävänsä näkivät julistetussa päätöksessä suoraan houkuttelemista maisteria vastaan. Sillä pitihän seurakunnan saada sen papikseen, jota se niin suurella äänimäärällä oli pyytänyt. Ainoastaan muutamia harvoja oli ilmoittanut olevansa vaalipappeihin tyytyväisiä ja monta ei ollut puhunut mitään. Mutta vielä sitä toistakin julistetaan, kuiskasi harmissaan toisille Mikko. Meidän puolella on kartanoiden herrat ja ne tuskin jättävät asiata niin huonosti päättymään. Se oli toistenkin mieli, että kyllä sitä vielä valitetaan ja riidellään siksi kuin maisteri saadaan. Tiesipä Niemen Matti kertoakin, että sillä tavalla oli joku vuosi sitte erääseen suureen pitäjään, jonka nimeä ei hän pahaksi onneksi muistanut, saatu kirkkoherra.

Vaalipappeihin tyytyväiset olivat jälleen äänestyksen ratkaisusta hyvillään, keskenään tuumien, kävi niinkuin sen käydäkin piti. Heistä oli maisteri liian nuori ja elämän koulua vähän kokenut, voidakseen olla sopiva suuren pitäjän esipaimeneksi. Siitä syystä paitsi muuta ei he olleet voineet yhtyä häntä pyytävään suureen joukkoon, josta moni omaa arvostelukykyä puuttuen seurasi vaan muiden talutusnuorassa.

Kiihkeällä mielellä ja toivossaan pettyneenä rupesi väkeä poistumaan kirkosta, sen ulkopuolella purkaukseen harminsa ilmi sanoissa, huudahduksissa ja keskinäisessä väittelemisessä. Joku pienempi joukko jäi jälelle katselemaan kysymyspäivän toimituksen pitkitystä, jota provasti Tarkkanen, päästyään tuosta häntä ehkä vähän harmittavasta lisätyöstä, levollisesti jatkoi loppuun.

VI.

Kysymyspäivän jälkeen oli samalla viikolla eräänä iltana Kitulan kauppiaan luona tärkeä kokous. Muutamia pitäjän pomoja oli kokoontunut tänne kauppiaan luo neuvottelemaan, mihin toimiin nyt oli ryhdyttävä, kun kysymyspäivän hyvä hanke meni mäkeen kuin Möttösen viina pitkin Kiusalan kujaa. Kauppias, aina kohtelias mies, oli kutsunut toti-vehkeet pöytään ja kehoitti herroja ja isäntiä olemaan hyviä ja tekemään lasin. Kun kehoitusta oli noudatettu ja sääntöin mukaan saatu totilasit tehdyiksi ja kukin omastaan kauppiaan terveydeksi vähän maistanut — Heinäsuon isäntä kuitenkin tyhjentäen puoli lasia kerrassaan, sillä hän oli perso väkeville, — otti Kataviston valttari puheeksi.

Se oli sentään merkillistä, ettei maisteri saanut enemmän ääniä, vaikka Järvelän herra ja minä olimme päättäneet, että hän otetaan neljänneksi vaalipapiksi.

Tjah, ei Kettuniemen seurakunta ymmärrä hyväns ja otta pappi, kun se tarjotan, vastasi Järvelän herra, murtaen ruotsi voittoisia suomea.

Ihmettelen minäkin, ettei maisteri saanut suurempaa äänimäärää, yhtyi puheesen kauppias; sillä kun asiasta oli puhetta ukkoin kanssa, jotka kävivät täällä kauppaa tekemässä, niin useimpain mielessä oli Krypqvist ja toisia, joita huomasin olevan epäilevällä kannalla, minä noin sivulta vähän nyhjäsin asian hyväksi.

Niin minäkin, sanoi Heinäsuo, joka ei myös tahtonut jättää näin arvoisassa ja tuttavallisessa seurassa ansiotansa salaan, kuljin Isonkylän ja naapurikylän asiata kypsyttämässä. Eikä, sen uskallan vakuuttaa, sieltä montaa kirkossa ollutkaan, jotka eivät olisi äänestäneet yhteisen asian hyväksi.

Se asia ei ollut sentän tarpeks ulosfunderatt’, kun se kävi tappioks, tuumasi Järvelän herra, sytyttäen samalla paperossin savuamaan.

Se on totta, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo, joka tavallisesti ei voinut muuta ajatella kuin edellinen, yhtä vähän kuin hän voi mitään yleisissä asioissa päättää, ennen kuin hän oli juossut Järvelän herralta neuvoa kysymässä.

Jos minäkin saan jotain sanoa, lausui nyt Ryppylän isäntä, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua, niin minä pelkään, että Hietamäen haltia on ollut vääränä hirtenä ja pahentanut meidän asiamme.

En minä semmoista juttua usko, vastasi siihen Kataviston valttari, virittäen sikariansa, joka oli päässyt sammumaan. Mitä syytä hänellä olisi ollut vastustaa yhteistä hyvää? Ei semmoinen ole muuta kuin ämmäin juorua, jos Ryppylä on jotain kuullut.

Mutta minä väitän, vastusti Ryppylä, joka oli tunnettu vähän typerästä yksipäisyydestään, että Hietamäen isäntä — — —.

Hyvät herrat ja isännät, muistakaat lasianne, keskeytti siinä sovittavaisesti kauppias, kun hän huomasi, että juttu alkoi kääntyä keskinäiseksi sanailemiseksi, joka olisi voinut vahingoittaa keskusteltavata asiata.

Kun kehoitusta noudattaen kukin oli maistanut lasistaan — Heinäsuo tyhjentämällä sen pohjaan, — alkoi Kataviston valttari jälleen:

Sitä ei voi kieltää, vaikka meillä oli hyvät kortit, olemme pelin menettäneet. Ja sentähden on meillä tässä tuumimista, jos tappiotamme vielä voidaan auttaa.

Mitähän tuumimist’ täss’ on, ärähti siihen vähän äkäisesti Järvelän herra, höystäen puhettaan tunnetulla voimasanalla, jommoisia hänellä kiivastuessaan oli hyvä varasto käytettävänä. Me pannemm’ toimen, kuin ennen puhe on, yks nimien ja buumerkin kokkous ja teemme valitus kysymyspäivän yli Konsistorin tykö.

Se on oikein, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo. Juuri sillä tavalla meidän täytyy tehdä ja kyllä minä kokoon Isostakylästä ja Peräkylästä.

Sopii kyllä meidän koettaa sitä keinoa, josta Järvelän herra mainitsi, enkä minäkään ole muuta tarkoittanut, sillä kokenut kaikki tietää, sanoi äskeisen puheensa puolustukseksi Kataviston valttari.

No, se taitaa olla kaikkein yhteinen mieli, että ruvetaan nimiä ja puumerkkiä kokoomaan ja valitetaan asiassa Tuomiokapituliin, selitti kauppias. Mutta valitukseen menee rahaa, kukas menot suorittaa? kysyi hän varovaisesti selityksensä lisäksi.

Se tietysti maksaa, joka valittaa, sehän on vanha sääntö, oli
Kataviston valttarin lyhyt vastaus.

Juur nin, me ottamm’ yks pien’ maksu iskultakin, kun nimens tai buumerkin kirjoitta, selitti lähemmin Järvelän herra.

Kuinka paljon sitte otetaan? Onko viisikymmentä penniä sopiva raha? uteli Ryppylä, joka hyvin ymmärtäen valituksen tarpeellisuuden, tahtoi kuitenkin edeltäpäin saada varmuutta siihen, ettei hänen kukkaroansa kovin puserrettaisi. Sillä hän oli tarkka raha-asioissa.

Viisikymmentä penniä on minun mielestäni paljon, jos valitukseen osaaottavia saadaan runsaasti, niinkuin minä luulen, kun kokoojiksi valitaan semmoisia kelpo poikia, kuin esimerkiksi tuo Ville Päivänen, joka ei vähästä hätkähdä ja osaa suutansa soittaa tarpeen mukaan ja vähän kaupan päällekin, sanoi kauppias. Minä ehdoitan suutarin markkaa, se on pienin hopia raha. Ja sen kyllä voi jokainen maksaa.

Tämä ehdoitus saavutti toisten yksimielisen suostumuksen. Kun asiasta vielä lähemmin keskusteltiin ja sen yksityiskohtia pohdittiin, sovittiin yhteisesti, että luotettavia henkilöitä oli lähetettävä joka kylään erityisillä listoilla keräämään nimiä ja puumerkkiä niin paljon, kuin he tavalla tai toisella voivat kerätyiksi saada. Sitten oli kaikkein niiden nimessä heti valitettava Tuomiokapituliin, että saataisiin vaali estetyksi ja uusi kysymyspäivä määrätyksi.

* * * * *

Samaan aikaan kun näin keskusteltiin ja päätettiin kauppiaan huoneessa, oli Myllymäen matami ollut kauppiaan rouvan kanssa vilkkaassa puhelussa viereisessä huoneessa. Väli-ovi oli noin sattumalta jäänyt vähän raolleen, joten arvoisat naiset joutuivat vasten tahtoaan kuulevina myös osaa ottamaan edellisten keskusteluun.

Matami oli juurta jaksain koettanut rouvalle selittää, kuinka Lujalan suku oli pääsyynä, minkä tähden ei Kettuniemeläiset olleet kysymyspäivänä yksimielisesti pyytäneet maisteria neljänneksi.

Kyllä mar se niin onkin, kuin matami sanoo, tuumasi siihen rouva. Mutta eikös tuolla Hietamäen isännällä sitten ole mitään syytä siihen, niinkuin valttari kuului sanovan?

Sanokoon vaan valttari sellaista puhetta ämmäin juoruksi, mutta kyllä minä tiedän, että yhtä köyttä on Hietamäki Lujalan suvun kanssa vetänyt, sanoi vähän harmissaan matami.

Niin minäkin sen uskon, myönsi rouva. Nuo miehet luulevat kaikki asiat tietävänsä, mutta meidän huomaavaisuuttamme he sentään saavat kiittää, että asiat tulevat selville.

Sanokaas muuta hyvä rouva! Paljon tekin olette vaivaa nähnyt maisterin hyväksi. Kyllä Herra sen vielä teille palkitsee!

Mitä minun vaivoistani, vaikka kyllä minä olisin kernaasti suonut, että maisteri olisi päässyt kirkkoherraksi, kun hän on oman pitäjäläinen ja hänestä niin pidetään. Mutta eiköhän vielä pääsekin, kun häntä pitäjän parhaat koettaa?

Niin minäkin uskon, että Herra valituksen kautta siihen johdattaa, kun vaan saataisiin valitukseen paljon osaa-ottajia. Mutta en minä äsken kuullut, kuka lupasi listat hankkia. Kuuliko rouva?

Ei siitä vielä ollut mitään puhetta, kosk’en minäkään siitä kuullut, vaikka tarkasti koetin koko ajan seurata keskustelua. Mutta kyllä meidän kautta parhaiten listain jakaminen tapahtuu. Sillä aina sivukylistäkin täällä kuljetaan.

VII.

Sunnuntaina jälkeen pomojen edelläkerrotun kokouksen saatiin Kettuniemellä nähdä henkilöitä kulkevan kaksitellen yhdessä seurassa niinkuin muinen opetuslapset heidän ensimmäisellä lähetysmatkallaan. Varustettuina erityisillä listoilla, kulkivat ne talosta taloon, torpasta torppaan, halveksimatta siinä sivussa matalaakaan majaa tai viheliäistä mökkirähjää.

Mikä heidän toimensa oli, sen sai kuulla eräältä sellaiselta kulkija-ritarilta, hänen lauluissaan: »Minä olen huutavan ääni korvessa, joka valmistan herralleni tietä, kokoon nimiä ja puumerkkiä».

Oliko hänellä, niinkuin on tapa sanoa, ohran jyvä poikittain silmässä vai mikä sen vaikutti, että hän erehtyen luuli kulkevansa korvessa eli yksinäisessä metsäkylässä, vaikka tallusteli kirkonkylän raittia? Muuta yhtäläisyyttä sen miehen kanssa, jonka sanoja hän omalla tavallaan käytti, ei myös hänessä voinut huomata, kuin puheen ja esiintymisen rohkeuden, joka tässä »huutavan äänessä» oli todella silmään pistävä.

Nimien ja puumerkkien kerääminen oli siis noiden vaeltavain listamiesten erityinen ja kiireellinen toimi, »jota suuri tarve ja kristillinen rakkaus vaati» heidän sunnuntaina toimittamaan. Tässä tärkeässä ja sivullisesta nähden vähemmän luvallisessa sunnuntai työssä paremmin menestyäkseen oli muutamat heistä voidelleet tunnetulla liemellä suutansa siinä määrässä, että sen muussakin ruumiissa, erittäin jaloissa huomasi.

Sellaisia voitelija-miehiä tuli eräässä kylässä kirkkoväkeä vastaan. Kirkkoväen kysymykseen, mihin miehet paperit kädessä kulkivat? vastasi toinen, jonka käynti oli jotenkin horjuvaa: me kokoomme puu—puu merk—kiä, samalla kaatua keikahtaen pää edellä maantien ojaan. Siellä niitä on enemmänkin, kuin jaksat kantaa, oli erään kirkkolaisen pilkallinen huuto, kun he naurain poistuivat näkemästä innokkaan kokoojan konttaamista ojassa, joka oli niljakas lumisohjosta.

Nimien kerääjinä sai yleensä nähdä nuorempaan ikään kuuluvia henkilöitä, niinkuin renkiä ja poikamiehiä. Sillä sellaisilla voi otaksua olevan notkeimmat käyntineuvot, jotka hyvän suun ohessa tässä erittäin tulivat kysymykseen. Mutta oli heidän joukkoonsa joku vanhempikin eksynyt. Tämä teki keräämisasian vähän arvokkaammaksi ja osoitti, että harrastus siihen oli yleisempää laatua.

Kuitenkin katseltiin vähän ihmetellen, että vakava koulumestari Koipela oli myös antautunut nimien keräämispuuhaan ja siinä toimessa kakkulat nenällä ja suorana kuin humalasalko pitkillä askeleilla mittaili maantietä ja kujia. Mutta sitä ihmeteltäessä ei otettu huomioon, että kirkkoherralla on muutamain seurakunnan opettajain yli suuri valta. Sitä jälleen ajatteli Koipela ja sentähden tahtoi hän sydämessään nöyränä vaikka ulkonaisessa olennossaan jäykkänä toimia niin, että vastaisella kirkkoherralla olisi syytä palkiten muistaa hänen uhraavaista työtään yhteiseksi hyväksi.

Ehkä sama toivo vastaisesta palkinnosta jo tässä ajassa kehoitti myös Koipelan virkaveljeä Kuivalaa vielä suuremmalla ahkeruudella ja innolla etäisemmässä sivukylässä työskentelemään maisterin hyväksi.

Kun noita listamiehiä, edellä mainituita virkaveljiä pois lukematta, tuli taloon tai torppaan, niin monessa paikassa olisi mieluimmin ehkä mustalaisia otettu vastaan, kuin heitä. Sillä edellisistä kyläisessä paikassa saattoi päästä vähän kovemmalla sanalla erilleen, mutta niin helpolla ei selvitty jokapaikassa jälkimmäisistä, jollei tahtonut nimeänsä tai puumerkkiänsä kerääjäin listoihin piirtää. Kyllä siinä sai kuulla pyyntöä, selitystä ja vaatimusta, joka vei voiton mustalaisen tunnetulta mankumiselta. Jos isäntä ei sattunut olemaan kotosalla, niin sai emäntä kirjoittaa nimen hänen puolestaan tai kirjoitustaitoa puuttuen piirtää jonkunlaisen puumerkin. Nimien kerääjät eivät, nimittäin, olleet mitään muodonkatsojia, kun vaan nimen tai puumerkin listoihinsa saivat. Menipä eräässä sivukylässä muutamain kerääjäin kohteliaisuus niinkin pitkälle, että he kaikessa ystävyydessä noin puoli väkisin auttoivat vastahakoista emäntää nimeänsä listaan piirtämään.

Määrättyä suutarin markkaa ei myöskään listamiehet unohtaneet nimen mukana vaatia, josko he, arvatenkin saamansa erityisen ohjeen mukaan, voivat päästää köyhempiä vähemmällä varoituksella, ettei kenenkään nimi makson takia jäisi pois.

Oli ymmärrettävää, että tuollainen innolla ja otaksuttavasti lähettäjäin suuremmaksi mielihyväksi toimitettu nimien ja rahain kerääminen tuotti runsaan hedelmän, josta sopi toimeenpanijain sydämestään iloita ja keskinäisessä seurassaan kiitollisella mielellä haastella.

Tosin olivat kerääjät lammasten joukossa myös tavanneet vuohia, jotka eivät ottaneet ymmärtääkseen, että he toimivat seurakunnan yhteiseksi hyväksi, niinkuin siitä kynäilijä Hanhinen sanomalehdessä asiallisesti selitti, vaan lyhytnäköisyydessään muitta mutkitta osoittivat, mistä viisi hirttä oli poikki ja käskivät listamiesten mennä häveliäisyyttä oppimaan Huutijärvelle. Mutta niinhän se on ollut maailman sivu, että sekalainen on seurakunta ja tulee sellainen olemaan edeskinpäin. Kaikki eivät voi yhtä hyvin eli yhteen laihin ymmärtää asiata, joka kulloinkin on kysymyksessä.

Toisille oli keräysasia selvä ja hyödyllinen toimi, johon he mielellään suostuivat, toiset jälleen kirjoittivat nimensä tai piirsivät puumerkkinsä joko kehoituksesta tai siten vähemmällä päästäkseen kutsumattomilta vierailta rauhaan, samoin kuin on monen tapa antaa jotain almua pyytävälle kerjäläiselle, hänestä sillä päästäkseen.

Arvatenkaan ei listamiehet käyneet maisterin luona, hänen nimeänsä pyytämässä, mutta kun ei siitä varmaan tiedetty, niin sitä kyseltiin ja siitä väiteltiin. Toisten mielestä ei listamiehet olleet sitä tehneet eikä, selitti Niemelän vaari, se olisi tainnut asialle juuri hyödyksikään olla, että maisterin nimi olisi tullut toisten mukaan.

Vai ei hyödyksikään! nauroi Rannan Kyöri. Mutta tahtoipa
Nummisuutarin Esko, lisäsi sitten hän, joka oli hiljan lukenut Kiven
»Nummisuutareita», asian suuremmaksi varmuudeksi myös piirtää nimensä
isän antamaan naimalupaan.

Mene sinä Nummisuutarin Eskoinesi, sillä eihän tässä ole kysymys naimisesta, vaan kuinka maisteri saataisiin neljänneksi. Voit myös uskoa, ettei maisteri itse sellaista tahdo, vaan seurakuntalaiset. Mahtaneeko hän tietääkään koko nimien keräämisestä, jonka vähän paremmat miehet kuin sinun kaltaisesi ovat toimeen panneet? selitti äkäisesti Kivelän isäntä.

Tottapa hän sen tietää, minkä seurakuntakin, tuumaili Kyöri. Mutta jollei, niin lukekoon sanomalehdestä, jossa se on jo präntätty ja vielä siinä selitetty, että maisterille olisi parempi ennen julkisesti ilmoittaa luopuvansa hänelle sillä tavalla aiotusta neljännen vaalisiasta, kuin vaikenemisella tukea alettua vaalirettelöä.

Mitä hänen tarvitsee sellaisesta lorukirjoituksesta välittää, ärjäsi siihen Niemelä. Tai mitä hän siihen voi tehdä, jos Kettuniemeläiset tahtovat hänen tähtensä riidellä taikka ei? Se on seurakuntalaisten asia eikä hänen, ymmärrätkös suoraa puhetta?

On se niinkin, jollei se ole toisin, ivaili Kyöri, jolta ei koskaan vastausta puuttunut. Mutta täytyyhän se sentään maisterista, joka on rauhan mies ja tahtoo elää ystävyydessä kaikkein kanssa, tuntua vähän ikävältä asua riitelevässä seurakunnassa ja nähdä ja kuulla noita valituspuuhia hänen tähtensä.

VIII.

Nimien ja rahain keräämisellä, joka niin odottamattoman hyvin oli onnistunut, oli aiottu valitusasia saatu suotuisaan alkuun. Tarvittiin vaan lisäksi itse valituskirja, että se saataisiin toivottuun päätökseen. Tavallisen valituskirjan kirjoittaminen ei nyt olisi ollut mikään asia Järvelän herralle tai Kataviston valttarille. Sellaisia he olisivat piirtää pyyhkäisseet vaikka puolen tusinaa yhtenä iltapuolena. Sillä olihan kumpikin tunnettu lakimieheksi, kumminkin omaksi tarpeekseen.

Mutta tässä tarvittiin valituskirjaa, joka kerrassaan panisi korkea-arvoiset isät Tuomiokapitulissa hämmästymään ja taivuttaisi heidät muitta mutkitta määräämään uusi kysymyspäivä, että Kettuniemellä saataisiin uudestaan ja paremmalla onnella kuin ensi kerralla koettaa maisteria saada neljänneksi vaalipapiksi.

Tämä jälleen, niinkuin helposti voi käsittää, ei ollut mikään leikin asia, erittäin kuin syistä, joihin valitus oli perustettava, ei tahtonut hakemallakaan olla tietoa. Vaalintoimittaja oli valitusta puuhaavain onnettomuudeksi seurannut kysymyspäivänä liian tarkasti kirkkolakia, että hänen toimessaan olisi löytänyt jotain heikkoa kohtaa.

Mutta kun hätä on suuri, on usein apukin lähellä. Näin kävi tässäkin. — Kettuniemellä sattui kevätkäräjät alkamaan tähän aikaan. Käräjillä oli tavallisuuden mukaan lakimiehiä moniaita, joihin voi kääntyä ja joilta saattoi saada apua vaikeimmissakin asioissa. Ei siis muuta kuin että johtajamiehet kääntyivät pyytämään jotakuta heistä kirjoittamaan tuo tarvittava valituskirja.

Mutta niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, ei näyttänyt kellään lainoppineista olevan halua sellaiseen. Pelkäsivätkö hekin, joille valitus- ja riitakirjain laatiminen oli, niin sanoen, jokapäiväistä leipää, asian vaikeutta vai syiden heikkoutta vai mitä? Viimein taipui eräs lainoppinut suuresta maksusta kyhäämään sanarikkaan, mutta, niinkuin hän itse siitä jälestäpäin tapasi kertoa, köyhäsisältöisen valituskirjan. Siinä hän muiden vähempiarvoisten syiden ohessa selvään osoitti, jos kysymyspäivänä kaikki läsnä-olevaiset olisivat anoneet maisteria, niin olisi hän saanut neljännelle riittävän äänimäärän.

Tässä oli nyt mitä tarvittiin; oli asiakirja, jonka piti tepsimän, kun sitä painolastina seurasi muutama tuhat nimeä ja puumerkkiä muka todistuksena valittajain suuresta lukumäärästä. Valituskirja oli vaan painolastineen kiireimmiten toimitettava Tuomiokapituliin. Tämä tärkeä toimi uskottiin Ryppylän isännälle, joka oman vakuutuksensa mukaan oli monasti kirjoittanut Kupernyöriin ja siis kokemuksesta kyllä tiesi, miten asioita korkeimmissa oikeuksissa ajetaan.

Tyytyväisenä ja, sen arvaa, vähän ylpeänäkin suuresta tehtävästään lähti Ryppylä matkaan valituskirjoineen ja sitä seuraavine nimineen ja puumerkkineen, jotka sivumennen mainiten täyttivät hyvän pinkan paperia.

Vielä lisäksi oli hänen emäntänsä pistänyt muutaman pytyn voita mukaan, ei kuitenkaan Tuomiokapituliin vietäväksi, vaan kauppatorilla myytäväksi. Sillä voi kuului Turussa olevan hyvässä hinnassa ja emäntä tarvitsi kahverahaa ja muihin pieniin tarpeisiin.

Pahaksi onneksi täytyi Ryppylän ottaa huonomman hevosensa, vanhanpuoleisen kevättyneen valakan, kun toisilla sattui olemaan yskän tapaista päätautia. Mutta hän luotti siihen, ettei hänen kuormansa, niin kallisarvoista kuin se sisälliseen laatuunsa nähden olikin, ollut painoltaan raskasta, vaikka siihen luki oman kuivan persoonansakin.

Matkalla tuli hänen mieleensä monenlaisia asioita, niinkuin ainakin ajattelevalle henkilölle, sen joutuessa yksin matkaamaan pidempää taipaletta. Ensin ajatteli hän yöllä näkemäänsä merkillistä unta, kuinka hän oli uneksinut olevansa jossain vaarassa, ja siinä kadottamaisillaan kalliit valituspaperinsa. Kun hän siitä hätääntyneenä oli ruvennut apua huutamaan, oli samalla seinäkello lyönyt ja hän heräsi siihen. Ei se ollut mikään hyvää ennustava uni, tuumasi hän sen johdosta itsekseen, samalla tunnustellen olivatko paperit vielä hänen mukanaan. Mutta lisäsi hän hetken tuumittuaan, kun lähemmin tuota untani ajattelen, niin minä luulen, että se sittekin viittaa hyvään loppuun. Etten minä kadottanut papereitani, vaikka sellainen vaara minua uhkasi, niin eihän se voi muuta tietää, kuin että me valitustiellä voitamme! Tuo päätelmä tuli hänelle yhä selvemmäksi, mitä enemmän hän untansa ajatteli, niin että hän lopulta rupesi ihmettelemään itseään, ettei hän sitä heti ymmärtänyt.

Sitten kääntyi hänen ajatuksensa vanhaan kirkkoherraan, joka niin monta vuotta oli Kettuniemen paimenena ollut. Ensin oli hän anottu kappalaiseksi ja siinä saavuttanut niin suurta suosiota, että tuli sitten valituksi kirkkoherraksi. Niin, huokasi hän itsekseen, muistellen ukkoa, kyllähän vainaja oli hyvä mies, jota kaipauksella muistelee. Hyvin tunsi hän seurakuntansa jäsenet, niin vanhat kuin nuoret ja vielä — hevosetkin. Ei myös hän missään seurakuntaa vastustanut, ja paljon oli minulla sanottavaa hänen aikanansa.

Viimein rupesi hän ajattelemaan, kuinka sopiva maisteri oli astumaan hänen siaansa esipaimeneksi.

Hänellä oli kirkkoherra-vainajan luonto ja oli perehtynyt Kettuniemen oloihin. Vielä oli hän muutaman vuoden jo toiminut pappinakin seurakunnassa. Hänen täytyy päästä kirkkoherraksi ja mikäs on päästä, kun tämmöiset paperit viedään Tuomiokapituliin.

Ja sitte minä — — samalla kompastui ja kaatui hevoskoni Pahankorven mäen alle, niin että Ryppylä kalliine kuormineen oli vähällä lentää maantien ojaan. Saksan rukki, mitä teki, puhisi hän harmistuneena, kömpiessään ylös auttamaan hevosta, jolla itsellä ei näyttänyt olevan mitään halua nousta väsyneille jaloilleen.

Sen auttaminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kun hän ensin oli luullut. Hän sai nostaa ja sai hikoilla, sillä konilla oli suuret luut, vaikka liha olikin uskollisessa palveluksessa vähään hivunnut. Viimein monta kertaa turhaan koetettuaan hän sai hevoisen jaloilleen ja pääsi vaivalla lähimmäiseen kylään. Sieltä sai hän lainata paremman hevoisen, jättäen omansa siksi aikaa sinne lihoomaan ja voimistumaan.

Ilman muuta seikkailua saapui Ryppyjä lopuksi Turkuun, jossa hän pääsi yömajaan erään tuttavansa luo. Tämä, joka oli puhelias mies, rupesi heti tiedustelemaan Kettuniemen kuulumisia ja muun ohessa kyseli, joko siellä oli kirkko suljettu, niinkuin hän oli kuullut kerrottavan.

Ei meidän kirkkoa sentään niin suljeta, kuin luullaan, vaikka kyllä pari isäntää oli semmoisessa puuhassa, vastasi Ryppylä.

No, minkätähden he semmoista puuhasivat, siitä en minä ole lähemmin kuullut? uteli toinen suu naurussa.

Niin, kun tuo uusi virsikirja otettiin meillä käytettäväksi, ei se ollut kaikkein mieleen. Ja meidän kesken puhuen, en minäkään siitä oikein pidä, sillä kyllä vanhassa on oppi selvempää ja täydenpää. Sentähden päätti pari rohkeaa isäntää, Typermäki ja Wähäniemi, ettei siitä uudesta veisata Kettuniemen kirkossa, vaan se lukitaan siksi, kun jälleen käännytään vanhaan kirjaan. Siinä tarkoituksessa kävivät he lautakunnan esimiehen luo pyytämään, että hän kuuluttaisi kuntakokouksen kokoon, jotta siinä saataisiin sanottu tärkeä asia päättää. Oikeastaan oli heidän aikomisensa kuntakokouksen esimiehen pakinoille, mutta eihän sitä voi kaikki järkimiehet eroittaa, kumpi kumpikin esimies on. Lautakunnan esimies ei tietysti voinut heidän tuumaansa suostua, vaan selitti lyhyeen, ettei hänellä ollut valtaa sellaiseen. Ja niin jäi isäntäin viisas tuuma kypsymään toiseen aikaan.

Hah, haa, mikä suuri vahinko, nauroi toinen sydämen halusta. Mutta sitten saavatkin Kettuniemeläiset kiittää isäntäin, Typermäen ja Wähäniemen erehdystä, ettei heidän kirkkonsa tullut suljetuksi.

Sitten toisena päivänä kohta aamulla toimitti Ryppylä voinsa kaupaksi ja sen jälkeen kalliin paperipinkkansa Tuomiokapituliin. Mielellään olisi hän samana päivänä ottanut päätöksenkin asiassa, että olisi sen saanut kuumalta viedä Kettuniemelle. Mutta kun hän siitä puhui sihteerille, niin selitti tämä, että kirkkolain jälkeen otetaan sellaiset valitusasiat Tuomiokapitulissa käsiteltäviksi vasta vaalitoimen päätyttyä Kettuniemellä. Saman oli hän jo ennen saanut kuulla vahtimestarilta, vaikkei hän ollut sitä uskonut, kun se oli hänen omaa ajatustaan vastaan.

IX.

Kun Ryppylä oli saapunut takaisin Kettuniemelle sillä tiedolla, ettei valitusta oteta Tuomiokapitulissa esille ennenkuin vaalitoimituksen jälkeen, niin herätti se asiata harrastavissa hapanta mieltä ja hämmästystä. Ei sellaista asian käännettä oltu edeltäpäin ajateltu eli voitu edes otaksua. Sillä pitihän valituskirjan, jota seurasi monen tuhannen nimen ja puumerkin lisä-paino oikeuden vaa’assa painaman jotain enemmän kuin tavallinen valituskirja ja sentähden vaikuttaman, mitä jälkimäiseltä ei saanut odottaa.

Mutta niin ei ollutkaan käynyt, vaan arvoisa Tuomiokapituli tahtoi asiassa menetellä kirkkolain kuivan puustavin jälkeen, ottamatta siinä vähääkään lukuun, jos se oli valittajille mieleen taikka ei. Tämä oli harmittavaa ja epäilemättä tuntui se kiihkeimmistä valittajista yhtä happamalta, kuin sadussa mainitaan ketulle olleen pihlajamarjat, joihin hän on päässyt käsiksi. Mutta asiata ei voinut auttaa, sillä Tuomiokapitulilla oli valta ja oikeus puolellaan.

Uusi kysymyspäivä, joka näytti niin helposti olevan saatavissa, istuikin lujemmassa, kuin piki juuri valmistuneessa suutarin langassa. — Oli työtä ja vaivaa nähty ja sen piti jäämän hyödyttömäksi kuin kivistöön kylvetyn siemenen. Kyllä tästä voi osaksi huomata, kuinka tosi sananparsi on: »Kun on papin vaali kysymyksessä, niin on paha merrassa».

Asian odottamattoman käänteen johdosta täytyi valittajapomoin ryhtyä uusiin toimiin. Sillä jättää asia sen takia, ettei se kohta käynyt mielen mukaan, olisi osoittanut heikkoa luontoa ja halveksittavaa puolinaisuutta. Sellaista ei pitänyt saada pitäjän mahtimiehissä nähdä. He tahtoivat ajaa asiansa vastoinkäymisistä huolimatta voitolliseen loppuun. Kiireesti kokoontui sentähden vaikutusvoimaisemmat heistä Kitulan kauppiaan luo salaiseen neuvotteluun. Mitä täällä kauppiaan puotikamarissa keskusteltiin ja päätettiin, se on jäänyt maailmalle salaisuudeksi.

Mutta sitten »kävi käsky ulos», ettei ensi sunnuntaina tapahtuvassa kirkkoherran vaalissa mahtaisi kukaan anoa pastori Forssia tai kirkkoherra Alanderia, sillä molemmat olivat sopimattomia, jälkimäinen erittäin. Kappalaista Pitkästä sitä vastaan sopi ja tuli jokaisen anoa, sillä sairaalloinen ja vanha kun hän oli, ennustettiin muutamalta taholta, ettei hän eläisi kuin vuoden eli korkeintaan kaksi. Täksikin vähäksi ajaksi voi häntä, »heikkoluontoista miestä», pakoittaa ottamaan apulaisekseen maisteri Krypqvistin, jotta tämä olisi kohta saapuvilla astumaan tuon ennustetun kuoleman jälkeen Pitkäsen siaan Kettuniemen kirkkoherraksi.

Asiata selvittämässä ja puoluetta Pitkäselle keräämässä kulki taasen lähettiläitä kyläkunnissa ympäri pitäjää. Listoja ei heillä sentään ollut, niinkuin niillä oli, jotka keräsivät nimiä ja puumerkkiä maisterin hyväksi. Ei myös he liikkuneet yhtä julkisesti ja samalla rohkeudella, kuin edelliset. Sillä siinä määrässä oikeutettua paheksumista oli edellisten julkea esiintyminen herättänyt, että jälkimäisten oli pakko liikkua vähän enemmän ketun kengissä.

Tuon käskyn johdosta, joka »kävi ulos», sai räätäli Hurskala myös erityisen innon osaltaan vaikuttamaan seurakunnan yhteiseksi hyväksi. Sillä hän ymmärsi hyvin, että sellaisen miehen, kuin hänen, joka ahkeroitsi jumalisuutta, tuli myös huolehtia, että seurakunta sai oikean opettajan. Sentähden hän sitä miettien heitti kesken kiireintä työtään neuloksensa pöydälle, huokasi ja sitten huusi vaimolleen, joka viereisessä huoneessa silitti liinavaatteita:

Muija, tuoppas tänne minun pyhävaatteeni. Minun täytyy tästä lähteä ulos.

Mitä hyvänen aika sinä nyt pyhä vaatteilla teet? Meillähän on vasta lauvantai. Vai olisiko tänään joku erityinen Jumalanpalvelus kirkossa, josta et sinä ole minulle mitään puhunut? oli vaimon kummastusta puhuva vastaus, hänen astuessaan avoimesta ovesta tupaan.

Ei muijaseni! tässä vaan on tärkeä asia kysymyksessä, josta tulee riippumaan monen sielun autuus ja seurakunnan menestys, puhui räätäli juhlallisesti, nousten seisomaan.

Mutta hyvä ukko, mitä sinä puhut? En minä siitä ymmärrä maan halaistua sanaa, jollet sinä selvemmin ilmoita tarkoitustasi, sanoi vaimo silmät suurena katsellen miestään, josta hän tiesi, ettei sillä ollut juuri tapana hänelle turhia jaaritella.

Niin muija, sinä tiedät, että minä olen tämän viikon ahkeraan rukoillut. Ja olen rukoillut en sillä tavalla, kuin nuo löyhäuskolaiset, joille rukouksen voima ja arvo on seitsemällä sinetillä lukittu salaisuus, vaan vanhain hurskasten tapaan polvillani ja toisinaan maassa suullani maaten; sillä eihän sitä tämmöinen syntisparka ja maan viheliäinen mato voi itseänsä tarpeeksi syvälle nöyryyttää. Minä olen rukoillut, huokaillut ja pyytänyt, että Herra armossaan estäisi, ettei tuo löyhäuskon saarnaaja ja parannuksen halveksija Alander pääsisi tänne Herran viinamäkeä raiskaamaan, vanhaa jumalisuutta sortamaan ja rukouksen leimuvaa liekkiä sammuttamaan. Minä olen rukoillut Herran apua ja johdatusta kirkkoherran vaalihin ja minä toivon, että hän suuressa laupeudessaan on kuullut minun heikon, kelvottoman ja syntisen huokaukseni!

Mutta nyt tunnen minä hengessäni, että minun täytyy työssäkin koettaa edistää hänen asiatansa. Minä olen sentähden päättänyt käydä noihin naapurikyliin puhumaan tuosta Alanderista, kuinka vaarallinen hän on meidän seurakunnalle ja sen vanhalle jumalisuudelle, niin että sellaiset, jotka eivät muuten sitä vaaraa ymmärrä, tulisivat varoitetuiksi ja estettäisiin häntä anomasta. Herra varoittaa itse sanassa kavahtamaan vääriä profeetoita. Tässä seuraan minä hänen varoitustaan ja heikoilla ja puuttuvilla voimillani autan muitakin samoin seuraamaan.

Niin oikein. Kyllä sinä sen asian ymmärrät ja voit seurata henkesi vaatimusta, sanoi vaimo, joka ihmetellen oli kuunnellut miehensä hurskautta uhkuvaa puhetta. Samalla kiirehti hän tuomaan toisesta huoneesta miehensä pyhävaatteet.

Niihin puettuaan itsensä lähti räätäli Hurskala naapurikyliin varoittamaan siellä Alanderista ja keräämään puoluetta Pitkäselle, joka hänen mielestään oli siinä tapauksessa, ettei maisteria saataisi, toistaiseksi sopiva Kettuniemen kirkkoherraksi. Asia vaati häntä sitä kiireimmin toimimaan, kun huomenna jo oli ratkaiseva vaalipäivä.

X.

Sunnuntaina, jolloin kirkkoherran vaali oli Kettuniemellä toimitettava, oli väkeä kokoontunut kirkkoon ahdinkoon asti. Jälleen sai nähdä niidenkin saapuvan, jotka muuten kirkosta ja siellä käymisestä eivät välittäneet. Tosin tulivat he vasta Jumalan palveluksen päätyttyä, ettei heidän tarvinnut heille vastenmielistä kirkon ilmaa tarpeettoman kauvan hengitellä.

Ihmisluonto on, näet, aina taipuisa välttämään sellaista, mikä ei sitä miellytä tai on ristiriidassa sen pyrintöjen kanssa. Kun sentähden kirkossa saa kuulla yksin puhuttavan ja laulettavan näkymättömästä hyvästä, tulee sellainen ikäväksi niille, jotka ajattelevat ja myötäänsä etsivät jotain silmin nähtävää tai kouraan tuntuvaa hyvää. Tästä syystä oli Kettuniemelläkin sellaisia, joiden halu kirkossa käymiseen oli alentunut jäätymä pisteesen, — mutta nyt vaalin ajalla oli tässä heidän alentuneessa halussaan tapahtunut huomattava muutos. Mikä suuri hyvä ja siunaava vaikutus on vaaliajasta seurakunnalle!

Lainmukaisesti alkoi provasti Tarkkanen vaalitoimen lyhyellä puheella, jota, vaikka hän puhuikin matalalla äänellä, tarkkuudella kuunneltiin. Puheessa teroitettua kehoitusta, vaalissa noudattamaan omaatuntoaan, tahtoi tietysti jokainen noudattaa, niinkuin tavallista on tällaisissa tilaisuuksissa. Olihan siihen myös erityisten lähettiläin kautta edellisellä viikolla koetettu omiatuntoja valmistaa.

Puheensa jälkeen ilmoitti vaalintoimittaja, että kysymyspäivänä oli erehdyksestä seurakunnan ääniluku laskettu liian korkeaksi, jonka erehdyksen hän nyt tahtoi korjata. Erehdys, selitti hän, ei ollut hänen syynsä, vaan oli syntynyt siitä, ettei se, jolle asia kuului, ollut edeltäpäin pitänyt ääntölistasta tarpeellista huolta. Ettei kuitenkaan sanotun erehdyksen korjaamalla tapahtunut mitään muutosta itse kysymyspäivän toimituksessa, niin tuli se jäämään seisovaksi.

Järvelän herra, joka muutamain toisten pomoin kanssa oli asettunut ensimmäiseen penkkiin, nousi sitten ylös ja pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi: »Vaikka hän ja toiset valittajat tahtoivat tässä tilaisuudessa käyttää ääntövaltaansa, niin ei he sillä luopuneet valituksestaan, jonka he maisteri Krypqvistin hyväksi olivat alkaneet». He tahtoivat siten olla mukana kirkkoherran valitsemisessa, jos kävi niin taikka näin.

Ketä toisilla valittajilla tarkoitettiin jäi vähän epäselväksi. Järvelän herran mielestä tarkoitti toiset valittajat kaikkia, jotka olivat nimensä tai puumerkkinsä ennen mainittuihin listoihin piirtäneet. Mutta siitä mielipiteestä täytyi hänen osaksi luopua. Sillä ääniä kuului, jotka ilmoittivat, että monta on luopunut kaikesta valittamisesta ja tahtoi äänestää ilman ehtoja. Saatiinpa vielä kuulla sitäkin, ettei kaikki olleet ymmärtäneet, mihin tarkoitukseen heidän nimiänsä oli kerätty, vaikka he syistä, joista jo on selitetty, olivat toisten mukana nimensä antaneet.

Kun tästä välinäytöksestä oli päästy, alkoi äänestäminen vaalilistan mukaan, jota uteliaisuudella ja jännityksellä kumminkin ensi alussa seurattiin. Pitkäsen nimi siinä useimmin saatiin kuulla, lausuttuna väliin kovemmalla väliin heikommalla äänellä, äänestävän henkilön mukaan. Erittäin järvikylistä näytti Pitkänen saavan ääniä runsaasti osaksensa. Järjestyksessä seurasi Alanderin nimi, jonka äänestyksessä sai kuulla. Muutamissa kylissä näytti silläkin olevan erityinen suosio. Jota vastaan Forssin nimi oli perin unohtua toisten joukosta pois. Ainoastaan kaksi tahi kolme kertaa kuuli sitä koko ajalla mainittavan.

Äänestämisen ajalla oli puhelu-haluisilla, jotka seisoivat taampana hyvä tilaisuus hiljaisesti haastella keskenään ja tehdä päätelmiään. Ei myös he sellaista tilaisuutta jättäneet käyttämättä.

Sukkelapäinen Aronen kuiskasi puoliääneen vakavalle vieruskumppanilleen
Jyrrin Paavolle:

Kieltämättä oli tuo Järvelän ukon esitys, jonka hän tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, kekseliäs temppu ja hänen pitkän elämänsä kokemuksen arvoinen.

Mitäs sillä tarkoitat? oli toisen yksinkertainen vastaus siihen.

Niin, näetkös? sanoi Aronen, kun heittää verkkonsa kahtaalle päin, niin jollei kalasta toiselta puolelta, niin totta kalastaa toiselta.

Ahaa, kyllä ymmärrän mistä tuuli puhaltaa, vastasi Jyrri. Tarkoitat, jollei Järvelän ukko saa Krypqvistiä, niin voi hän saada Pitkäsen tai päinvastoin asianhaarain mukaan. Mutta tuohan on vähän niinkuin kahden äänestämistä. Onkohan se oikein luvallista?

Luvallista? Kuka sen meikäläisistä voi selittää? Sillä sehän on uusimpia keksintöjä, jonka hyvyyttä nyt koetellaan, oli Arosen vastaus.

On vähän ihmeellistä, puheli siinä lähellä hiljaa Tuulensuun Matti
Wähälän emännälle, että tuo Järvelän herra vielä tahtoo riidellä
maisterin tähden, kun kerran kysymyspäivänä ei häntä saatu neljänneksi.
Eihän se herra ole edes kertaakaan kuullut maisterin saarnaavan.

Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Wähälän emäntä takaisin. »Kyllä pappia muuhunkin tarvitaan ei ainoastaan kirkon toimiin». Ettekö ole kuulleet, että maisterista toivotaan Järvelään vävyä, niin totta silloin kannattaa vähän vaivaakin hänen tähtensä nähdä?

Vai siitä se suuri pappismielisyys on. Järvelään syntynyt, jota viime ajoilla on niin huomattavasti ollut nähtävänä! tuumaili Tuulensuu.

Kuulkaas emäntä! uteli sitten Kivelän isäntä, joka myös oli seurannut keskustelua. Oletteko te kuulleet tuosta merkillisestä lapsen kastamisesta, joka kerrotaan tapahtuneen Jokikylässä?

Olen oikein: sillä tässä entis-viikolla kävin minä Myllymäessä, ja sain matamilta sen kuulla juurta jaksain.

No, sepä hyvä! Kotona puhui minulle siitä muija, muttei hän voinut sitä lähemmin selittää, kun oli itsekin vaan ohimennen saanut kuulla. Mutta kertokaapas te, kuinka se tapahtui, jos se on tosi asia, niinkuin sitä hollataan, pyysi Kivelän isäntä.

Kyllä minä kerron ja tosi asia se on, vastasi mielihyvällä emäntä. Katsokaas! pappi oli virkatoimissa viety Jokikylän Yrjälään, jossa vietettiin tyttären häitä. Hän tuli naimisiin, niinkuin tiedätte, Penttilän pojan kanssa naapuriseurakunnasta. Häätaloon tuotiin lapsi papin kastettavaksi. Kummit, jotka kuuluivat tuohon hyppyseuraan, tahtoivat, että hän olisi kastanut vanhan kirjan jälkeen. Kun pappi kieltäysi sitä tekemästä, selittäen, että se soti lakia vastaan, sieppasi muudan kummeista vanhan virsikirjan kainalostaan ja rupesi lukea lopettamaan kasterukouksia sitä kyytiä, ettei papille muu neuvoksi, kuin lähteä ulos huoneesta. Ja siunaamassa ajassa oli koko kastetoimi suoritettu, niin että sen suorittaja, eräs akka, pois mennessään vaan ovessa yrähti: »se on nyt reilassa».

Mutta siinä oli akkaa, joka vei voiton papistakin! myhähti sen johdosta ivaten Kivelän isäntä, jota emännän kertomus oli suuresti huvittanut. Mitäs luulette nyt sellaisesta seuraavan?

Silloin loppui äänestäminen, jota oli kestänyt monta tuntia. Kun vaalintoimittaja oli ennättänyt yhteenlaskea kunkin vaalipapin osaksi tulleet äänet, joka ei myöskään ollut pian tehty, ilmoitti hän kuuluvasti, että kappalainen Pitkänen oli saanut 2,500 markan äänet, kirkkoherra Alander vähän yli 300 markan edestä ja pastori Fors 26 markan äänet. Vaaliin tyytymättömällä on tilaisuus valittaa j.n.e.

Vaalin päätöstä kuunneltiin sekavilla tunteilla. Evankeeliset näkivät siinä toivonsa turhaan rauenneeksi; rukoilevaiset jälleen, että heidän rukouksensa oli tullut kuulluksi ja puolueettomat ihmettelivät, että Pitkänen niin suurella äänimäärällä voitti hakukumppaninsa.

Mutta yhtä vähän kuin evankeeliset ei rukoilevaisetkaan olleet sydämessään vaalin päätökseen tyytyväiset. Pitkästä anomalla olivat he tahtoneet estää heille vastenmielisen Alanderin pääsöä, mutta Krypqvistiä he oikeastaan halusivat. Ja häntä tahtoivat he Järvelän herran ynnä muiden pomojen kanssa alkamalla valituksellaan saada, vaikka sitten täytyisikin siinä asiassa mennä »armoistuimeen» saakka.

XI.

Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi vaalipapiksi.

Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää, ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään, ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan, oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.

Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää, ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.

Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä tulevan naurettavaa palttua.

Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.

Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa »siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta, vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen? — Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?

Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.

Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä, jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen. Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta, että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.

Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä. Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun, polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden omituisuuksia!

Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata. Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti, niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus, jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.

Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.

Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt, hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin iloinnutkin.

Nyt olivat ne palaneet poroksi.

Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää. Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan, jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa, tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli ei anna saalistansa takaisin.

Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita, sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.

Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.

Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin, että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.

XII.

Viimein saatiin Tuomiokapituliin tehdystä valituksesta päätös. Mutta suuri oli sen johdosta valittajain pettymys Kettuniemellä. He odottivat, että Tuomiokapituli katsoen valittajain suureen lukumäärään olisi määrännyt uuden kysymyspäivän tai vielä suoremmin maisteri Krypqvistin heti neljänneksi vaalipapiksi. Mutta sen siaan oli sen päätöksessä lyhyeen: »Kosk’ei valittajat ole voineet valituksensa tueksi esittää mitään asiallista syytä, niin ei heidän valituksensa anna Tuomiokapitulille aihetta mihinkään toimenpiteesen. Tähän päätökseen tyytymättömillä on tilaisuus alammaisilla valituksilla j.n.e.»

Tämä oli todella toista, kuin mitä oli toivottu ja hartaasti odotettu. Näytti kuin koko maailma olisi yhtynyt vastustamaan »sitä hanketta, jota valittajat olivat Kettuniemen hyväksi hankkineet», ja jonka tähden niin paljon vaivaa ja puuhaa nähneet. Tämä oli sitä masentavampaa, kun valittajain joukossa oli pitäjäin parhaita ja valituskirjan oli kyhännyt oikein lainoppinut. Ja ei sittekään ollut menestystä!

Tosin oli heillä vielä tilaisuus Tuomiokapitulin päätöksestä valittaa K. Senaattiin, johonka vaaliasia muutenkin tuli menemään, että Kettuniemi oli Keisarillinen pitäjä. Mutta sillä toivon varmuudella, jolla he olivat kääntyneet edelliseen ei he voineet enään kääntyä jälkimäiseen. Siksi oli heidän toivonsa saanut pahan kolauksen, että se teki mielet hyvän määrän tasaisemmiksi. Vastaisuus, joka siihen asti oli näyttänyt lupaavan valoisalta kumminkin niiden mielestä, jotka luottivat valittajain suureen lukuun ja mahtimiehiin, oli nyt vetääntynyt pilviin ja niin vastenmielistä, kuin sellainen olikin ajatella, näytti se ennustavan sadetta.

Mitä ennen vaali- ja valitusinnon touhussa ei myös useimmat olleet ymmärtäneet tai tahtoneet ottaa huomioon, rupesi vähän selvenemään heillekin ja tuotti lisää huolta. Ruvettiin salaisesti pelkäämään sitä, että niin ansiokas kuin maisteri oli Kettuniemellä, niin saattoi hän yläilmoissa käydä vaan tavallisesta apulaispapista, jonka ansiot, muutama virkavuosi ehkä punnituksessa huomattaisiin kovin keveöiksi.

Tämä oli ikävä kohta, jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut auttaa. Sillä tuskin saattoi odottaa, vaikka olikin »koko seurakunnan hyvä» kysymyksessä, ettei maisterin pienet ansiot ja se ettei hän ollut edes vaalissa, saattaisi häntä heikkoon valoon, jollei vallan näkymättömäksi, kun häntä puolueitten yläpuolella verrattiin vaalipappeihin, joista vanhemmalla oli lähemmäksi yhtä monta virkavuotta kuin maisterilla oli ikävuotta ja nuorempi ehkä jo silloin oli korkeimmalla arvolauseella suorittanut papintutkintonsa, kuin maisteri alkoi koulunkäyntinsä.

Mutta yhteistä hyvää katsoen valittaa sitä sentään täytyi vaikka heikommallakin toiveella sen menestymiseksi. Sillä löytyihän sellaiseen hyvään tarkoitukseen rahaa käytettäväksi. Järvenpään isäntä oli luvannut sentähden uhrata 1,000 markkaa, Heinäsuon isäntä puolet siitä ja toiset pienempiä summia. Osoituksena heidän suuresta uhraavaisuudestaan oli jo tuo suutarin markka, jonka he toimitetussa keräyksessä olivat toisten mukaan kukkarostaan kirvoittaneet.

Ettei siis rahaa puuttunut, niin valitusta jatkettiin K. Senaattiin.

Mutta asian paremmaksi menestymiseksi lähti isäntämiehet Heinäsuo,
Järvenpää ja Seppälä kumarrusmatkalle Helsinkiin. Sillä olihan
Kettuniemellä sellaiseen totuttu.

Ei nimittäin ollut mitään harvinaista pistäytyä sieltä väliin toisesta väliin toisesta syystä salavihkaa käymään Tuomiokapitulissa tai muualla asianhaarain mukaan. — Valitusasiassa oli jo sitä keinoa kaikissa alemmissa asteissa koetettu. Kivimäen vanhat piiat, muita mainitsematta, olivat sen tähden ajaneet vaalintoimittajan ja läänin rovastin luona sekä vielä uskollisen palveliansa persoonassa käyneet Tuomiokapitulissa. Ei siis oltu työtä ja vaivaa säästetty, ei mitään tunnettua keinoa jätetty käyttämättä, vaikka siihen asti oli kaikki ollut turhaa.

Helsinki oli ainoa paikka, joka oli vielä käymättä ja sinne oltiin nyt matkassa sekä valitus- että kumarrustietä koettaen.

Isäntämiesten Heinäsuon ja hänen kumppaninsa saapuessa Helsinkiin, oli jo myöhäinen ilta. Ensimmäisenä huolena oli heillä sentähden etsiä itselleen sopiva yömaja, joka jonkun vastuksen perästä heille onnistui. Mutta aamulla vasta huolet alkoi ja niitä kesti kaiken päivää. Olipa isäntäin päät vähällä mennä pyörälle, heidän keskenään tuumiessaan, miten he asiansa parhaiten toimittaisivat. Sillä ei siinä kyllin, että kuljettava kylä oli peloittavan suuri, vaan myös käytävät paikat olivat heille outoja. Sentähden luki Seppälä mielensä rohkaisemiseksi tavalliset aamurukouksensa kahteen kertaan. Heinäsuo, joka oli enemmän maailmallismielinen, kävi tillikkamyymälässä hakemassa sydämen vahvistusta ja Järvenpää osti hattumaakarilta uuden silkkivuorisen hatun.

Näin hengellisesti ja maallisesti valmistettuaan päättivät he asiasta keskenään tuumittuaan käydä senaattoreja tapaamassa heidän kotonaan. Tähän neuvoi Seppälä, joka rakasti kahdenkeskisiä keskusteluja, että niissä sai niin vapaasti puhua kaikesta, mitä sattui kulloinkin sydämellä lepäämään. Tosin tuotti sellainen käyminen heille enemmän vaivaa, kävelemistä ja kyselemistä, kun noita korkeita herroja, joiden kaikkein luona heidän piti käydä kumartamassa, oli niin monta. Mutta mitä ei sitä tehnyt ja vaivannut itseänsä yhteisen hyvän tähden? Erittäin kun isännät olivat tunnetut sellaisesta uhraavaisuudestaan yleisten asiain edistämiseksi!

Mutta kun onni tulee kieroksi, niin se tuleekin. Tämän saivat isännätkin surukseen havaita. Missä ei ollut heidän etsimänsä senaattori kotona, missä ei ollut senaattorilla aikaa heidän vastaanottamiseensa; missä oli senaattorilla jotain muuta estettä. Turhaan kävivät he, väliin juoksujalassa, keväisen päivän hiki tukassa Helsingin pitkiä katuja, mielessään ehkä miettien: vaikea on sentään opin tie. Ainoastaan viimeisessä heidän käymässä paikassa saivat he asiastaan vähän aikaa puhella erään palvelian kanssa, joka vähän kaksimielisesti siitä tuumasi, että se voi menestyä ja jäädä menestymättä, riippuen siitä, kuinka se Senaatissa tutkitaan ja päätetään.

Sellaisesta puheesta ei ollut suurta lohdutusta, ärähti, heidän pois käydessään, toisille vähän happaman näköisenä Heinäsuo. Ja kävellä on saanut itsensä väsyksiin kuin maksun edestä.

Ei ollut, se on totta, myönsi Seppälä, väsyneesti katsellen sopivaa istuinpaikkaa itselleen. Ja niin monessa paikassa kuin me olemme käyneet!

Niin, ei ollut, yhtyi siihen myös Järvenpää, kaivaen taskustaan paperossin esiin, jota hän rupesi masentuneen mielensä rohkaisemiseksi sytyttämään. Meidän vaivamme on tänään ollut ihan turhaa.

Toisena päivänä päättivät he, välttääkseen enempää joutumasta eiliseen opin kouluun, josta he mielestään olivat jo saaneet tarpeekseen, Järvenpään neuvosta käydä suorastaan Senaatissa. Täällä kohta eteisessä otti heidät vastaan kiiltonappinen ja kauniin rihmanen herra, jopa alentui kohteliaasti kysymään heidän nimiänsä ja asiaansa.

Heinäsuo, jolla oli toisia rohkeampi luonto ja notkeempi kieli, rupesi kohta laveasti selittämään: he olivat isäntämiehiä kuuluisalta Kettuniemeltä, jotka olivat tulleet alamaisimmasti pyytämään, että he saisivat maisteri Krypqvistin, joka jo muutaman vuoden oli ollut heillä pappina, kirkkoherrakseen, sillä se oli heidän seurakuntansa yhteinen mieli.

Vähän hymyillen vastasi kiiltonappinen herra, että kaikki asiat, jossa käännytään Senaattiin, ovat aina esitettävät kirjallisesti.

Niin oikein, armollinen herra, sanoi siihen nöyrästi kumartaen Seppälä. Kettuniemeltä on kyllä kirjallisesti asiassa valitettu Senaattiin, mutta me isäntämiehet olemme tulleet, että niinkuin — — —.

Hyvä hyvä, keskeytti siinä kiiltonappinen herra, jonka mielestä isäntäin suuri puheliaisuus alkoi käydä rasittavaksi, voitte siis toivoa siksi, kuin päätös teidän valittamassa, asiassa annetaan Senaatista.

Kiittäen nöyrimmästi saadusta lohdullisesta tiedosta, poistuivat isännät hyvillä mielin isosta talosta, käydäkseen vielä eräässä huomattavassa paikassa asiatansa ajamassa ja sitten lähteäkseen tietoineen paluumatkalle.

XIII.

Hyviä tietoja oli isännät Heinäsuo ja hänen kumppaninsa Helsingistä tuoneet Kettuniemelle. Tämä herätti toisissa valittajissa uutta toivoa ja elähytti heidän sattuneesta vastoinkäymisestä lamaantunutta mieltään. Erittäin oli se rohkaisevaa ja ikäänkuin parantavaa palssamia haavoitetulle sydämelle, mitä Heinäsuo tiesi kertoa. Sillä vastakohtana toisille, jotka olivat enemmän vakavia ja hidaspuheisia, oli Heinäsuo vilkasluontoinen ja puhelias, ja ymmärsi sen lisäksi koskea juuri sellaisia asioita, jotka hän tiesi kuulijoitaan miellyttävän.

Niinpä hän esimerkiksi heidän matkaltaan junalla muisti yhtä ja toista huvittavaa, joka sai kuulijat hyvälle tuulelle. Kulku oli ollut halpaa ja nopeaa. Tuskin kerkesi junaan päästyään siunaamaan itseään, kun mennä huristettiin sitä kyytiä, että oikein sydäntä kouristi. Se oli toista, kuin ajaa hölkytellä hevosella puolenpäivää naapurikaupungin väliä ja tuntea siitä vielä toisena päivänä väsymystä. — Kun he tulivat Helsinkiin, selitti hän, ei heidän tarvinnut muuta kuin sanoa, että olivat isäntämiehiä Kettuniemeltä, kyllä otettiin vastaan kuin herroja ja hyvät yömajat varattiin. Sillä heidän seurakunta onkin hyvässä maineessa joka paikassa, ja tunnettu ympäri Suomea. — Ja millainen suuri ja komea kaupunki Helsinki oli, siitä voi hän puhella vaikka päivän umpeensa halullisille kuulijoille, joita ei häneltä koskaan puuttunut, hänen kumarrusmatkastansa kertoessaan.

Sen siaan meni hän aina siitä kertoessaan sievästi ohitse, mitä he olivat saaneet turhaan juosta, hikoilla ja vaivaa nähdä Helsingissä, heidän etseissään senaattoreja heidän kotoaan. Mitäpä sellaisesta olisikaan ollut muille huviksi puhuttavaa, joka omaa mieltäkin tahtoi vähän karmia, kun sitä muisteli!

Mutta kertoa heidän käynnistään Senaatissa, jossa kiiltonappinen herra oli heidät niin kohteliaasti vastaan ottanut ja heidän asiastaan keskustellut, se oli Heinäsuon mieliaine, johon ei hän koskaan väsynyt. — Hän ei voinut kyllin kiittää pääsenaattoria, jonka kanssa, vakuutti hän, he olivat saaneet puhella vaali-asioista lähes tunnin aikaa. Kovin hyvä oli hän ollut puhutella ja oikein kättä heille paiskannut, kun hän keskustelun lopuksi kehoitti heitä olemaan hyvässä toivossa, sillä heidän asiansa tulee päättymään seurakunnan hyväksi.

Ikäänkuin vähän salaisesti tiesi Heinäsuo myös kertoa heidän käynnistään eräässä toisessakin paikassa, josta, vaikka kieli oli siellä tahtonut tehdä heille haittaa, he olivat asiaansa nähden saaneet hyviä lupauksia. Ja aina kertomuksensa lopuksi lisäsi hän: »nyt minä tiedän, kuinka sitä on tehtävä, jos niin sattuisi, että tästä vielä jouduttaisiin semmoisissa asioissa Helsinkiin matkustamaan».

Valitusasia oli siis saatu hyvälle kannalle. Toivo lopullisesta voitosta näytti varmalta ja yhtä lepäävältä, kuin hyvin orastunut toukopelto. Ja siitä tuli tietysti enin kiittää isäntämiehiä Heinäsuota ja hänen matka-tovereitaan eli oikeimmin heidän Helsinkiin tekemää kumarrusmatkaansa. Sillä sen johdosta vasta asiat olivat kääntyneet oikealle uralle.

Ei ollut ihme sentähden, jos suurin osa arvostelu-kykyä puuttuvista valittajista oli hyvillä mielin ja odotti toivolla ratkaisevaa päätöstä, kuin pimeässä vaeltaja kuun nousua.

Sitä suuremman hämmästyksen herätti sitten, kun ihan odottamatta saatiin sanomalehdistä lukea, että K. Senaatti oli nimittänyt Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen Kettuniemen kirkkoherraksi. Tuskin salama kirkkaalta päivältä olisi enemmän järkähyttävästi vaikuttanut mieliin, kuin tämä uutinen. Sillä pitihän sen olla maisteri Krypqvist eikä hän, jota nimitettäväksi odotettiin.

Tosin oli Pitkänen vaalissa saanut enimmät äänet, jotta häntä siihen nähden saattoi toivoa kirkkoherraksi. Mutta maisterin puolella oli paitsi valittajain suurta joukkoa Helsinkiin tehty kumarrusmatka, jonka piti kaikki hyväksi saattaman. Ja kuitenkin oli asiat menneet toisin. — Muuten arveltiin järkevämpäinkin keskuudessa yleensä, että Pitkäsen nimitys tulisi viipymään vähintäin syksynpuoleen. Mutta nyt olikin se tapahtunut niin pikaisesti, että hän saattoi tavalliseen muuttoaikaan astua uuteen virkaansa.

Eikä siinä kyllin. Sanottua tietoa seurasi toinen yhtä odottamaton. Ilmoitettiin nimittäin, että Tuomiokapituli oli määrännyt maisteri Krypqvistin Pohjakylän v.t. kappalaiseksi ja että hänen oli kohta siihen toimeen ryhtyminen. Ei maisteri ennättänyt edes lähtösaarnaansa pitämään, kun niin odottamatta ja pikaisesti hänen täytyi matkustaa uuteen virkapaikkaansa.

Näin päättyi Kettuniemen vaali.
Tuo juonistansa kuulu juttu,
Jok’ intomiehet yhteen haali,
Kuin eellisestä ompi tuttu.

Turhaksi kävi työ ja vaiva,
Pomojen viisaus myös suuri;
Se monen sydäntä nyt kaivaa.
Kuin moisesta on tapa juuri.

Mutt’ opiksi voi olla vasta,
Kun tulee vaaliaika toinen,
Ett’ työtä seuraa juonikasta
Lopuksi heelmä karvaalloinen.