The Project Gutenberg eBook of Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja, by Prosper Mérimée

Prosper Mérimée.
Orjakauppias Tamango.
Mateo Falcone.
Etuvarustuksen valloitus.
Arpapeli.
Etruskilainen vaasi.

Prosper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä isän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella kynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä maailmankirjallisuudessa.

Lakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä toimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien y.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän oli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha englantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin tapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen sananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi tärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena historiallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten joukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

Suurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella tuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen varsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen romaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen kirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella. — Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa ovat espanjalais-aiheinen Carmen ja korsikkalaistarina Colomba . Edellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.

Tieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v. 1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.

Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin tappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla. Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin tilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle palvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa rahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän kohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen urotöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin toimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi — ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan isännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi sille pantiin Toivo . Kapeat ja limitetyt välisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin, tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä temmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi. »Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin».

Toivo lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat.

Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s. rautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä Toivo oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?

Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni) Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:

— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.

— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan, mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa; kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin joustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.

Silloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.

— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.

— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä…

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula lensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen tulevan kuningattareksi.

Viinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle. Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.

Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.

— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.

— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä elävän.

— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat sallivat.

Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa, niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.

— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset… se on niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun eräänä iltana naisten tanssiessa folgaria , kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.s. balafoseja ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä; naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.» Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.

— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.

— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.

Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.

Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman korvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä sillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta; tarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä. Puheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta, ja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä valmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.

Eräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango varoi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen vaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.

— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.

Pitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan kannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä olevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki, piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies saa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit jo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa heimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen vatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet, kaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti kätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin hervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten pystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet hakattiin kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina vieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin peräkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella kädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään. Voitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan suuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi tahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä sanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja silmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.

— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä, viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.

Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli katkenneen suurmaston luokse.

— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.

— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.

— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.

Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille, poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin, joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle. Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.

Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei Toivo -prikillä ollut muita hengissä kuin Tamango ja Ayché. — — —

Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.

— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä minun tähteni…

— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun luotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään mastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli siinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren pauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä, että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran, ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se oli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa. Hetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli laukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli edellisenä yönä kuollut.

En tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregatti Bellone tapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kun Bellone saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien suhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin kruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä soittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja sokeroitua palo viinaa.

Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein, että korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu — koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja nimitetään sitten korsikan murteella maquis . Siinä kasvaa erilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita, etteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.

Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä oikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.

Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla, vaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä, satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli asettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen osaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa neljästi ampuessaan.

Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.

Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.

Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.

[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja jonkinlaista järjestysvaltaa jossakin pievessä eli maakunnassa. Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan: aateliset (joista toisille annetaan arvonimi ylhäisyys , toisille herra, signor ), korpraalit (caporali), kansalaiset, alhaiso ja muukalaiset .]

Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.

— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.

— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke minut nyt pian, muuten tapan sinut.

— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?

— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.

Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden
frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.
Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi
Gianettolle:

Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan. Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.

Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan, keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla. Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.

— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään miehen juuri kulkevan tästä ohi?

— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi poika typerän näköisenä.

— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?

— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja punakeltaisella kirjailtu takki yllä?

— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan kautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että…

— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.

— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni tussari pamahtaa paljon kovemmin.

— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas lähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat verijäljetkin tähän.

— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?

— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta, tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä lyöntiä sapelin lappeella.

— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko
Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa
olkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto
Sanpiero piileksii.

Poika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen.
Hän vain toisti:

— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantuko
Mateon kanssa.

Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä korsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.

Eräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja sohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei mikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään mielenliikutusta.

Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.

— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu viikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä lasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani sukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut mukaani.

— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.

— Saat nähdä… Vaan kuuleppa… ole nyt siivo poika, niin minä annan sinulle jotain.

— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.

Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:

— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa kelloani».

— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello… ei sentään niin kaunis kuin tämä… Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.

Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän leikkinne on liian julmaa!»

Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:

— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.

Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran tämän sanoihin oli luottamista.

— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.

Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.

Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä… Numerotaulu oli taivaansininen… kuori vasta kiillotettu… päivänpaisteessa se tulena välähteli… Houkutus oli liian suuri.

Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.

Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.

Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.

— Senkin… sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.

Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:

— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa minut kaupunkiin.

— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua penikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla on meillä hevosetkin.

— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta minun on mukavampi olla.

Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen jonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään palolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki herrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.

Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän oli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin pyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä. Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä kohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.

Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka oli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena. Sitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.

Ajutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin verkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.

— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen tai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta…

Tällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.

— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?

Sanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.

— Hyvää päivää, veliseni [ Buon giorno, fratello , korsikkalaisten tavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa siitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.

— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.

— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä lypsyvuohen.

— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan nolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä siihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren… no, vahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen… Sitten hän oli piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman pikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.

— Niin, Gianetto oli kätkeytynyt tuohon heinäsuovaan, mutta pikku serkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen, korpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle syyttäjälle.

He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:

Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.

Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän ennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna tarjosi Gianettolle.

Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä, annas minulle juotavaa!

Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut. Sitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse, sidottaisiin ristiin rinnalle.

Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.

Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimasti.

— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.

— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen heittäytyä hänen jalkojensa juureen.

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen päässä isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.

Falcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten kiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.

— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään liikkui.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi polvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.

Supattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen.
Isä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.

— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia syleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia askeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.

— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän muuttaa meille asumaan.

Eräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin leirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa tunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen hänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta, hän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää hänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden kanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti tavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.

Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen-kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»

Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli viskannut päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.

— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut lakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.

Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka uskovat, että selviö non bis in idem pitää paikkansa yhtä hyvin taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen päähäni.

— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.

— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei teille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka kerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut kuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään — heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin. Ensikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta; molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta tovereiltani.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä venäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten vallan hiljaa ja ampumatta.

Mielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille raunioille huutaen eläköön keisari ! kovemmin kuin olisi voinut odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin kahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan läpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset krenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä kanuunansa vieressä.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs kuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä. Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti kaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan. Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin kuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat olivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä, toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin lähestyin häntä.

— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä äänellä.

— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä voimakas, mutta kenraali C… tulee avuksenne.

Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli kirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota, pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee, ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!… Varusupseerilla oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran, miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt…

Entä vänrikit ja kadetit sitten!… Muistellessani heidän puheitaan nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.

Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!…

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa kaatui…

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta. Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä. Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui. Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen, joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi hän heti:

— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset ja lähde kanssani päivälliselle.

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen, ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen: »Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää kenestäkään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger, että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse. Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan kolmisen sanaa.

Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin männikköön.

Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut; ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen. Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle. Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella, kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi. Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme. Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.

Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi. Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta.

— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.

— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä ennen maljan punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän näytti käyneen aivan umpimieliseksi.

— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä kuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä synkimpäin ajatusten vaivaamana.

— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa sinulta sanaakaan vastaukseksi.

— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit tuon pitkän hollantilaisen?

— Joutavia!… jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan ihanampia.

Allapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli edestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli nähdessänne hänet sellaisena.

— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.

— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen hänen eteensä.

— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin pelaajaksi.

Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle tietoja.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt häneen käsiksi.

— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi millä maksaa.

— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahan edestä… mutta en minä häneltä sentään varastaisi .

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.

Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä Gabriellelle… Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.

Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän… väärällä pelillä… ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!

Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.

— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut… Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon… Voiko pahempaa tehdä?

— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon, minä en jaksa tätä surua kestää.

— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet nauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku karkeampi sana pöyristyttää.

— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri, jotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen kanssa.

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen päätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut ministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea.. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka ensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.

Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille, jonka nimi oli Galatea ; sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti. Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä sanoneeksi:

— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä. Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.

— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun vuoksesi… Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen… Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. On ihmisiä, jotka tekevät murhia… tai itsemurhia… rakastettunsa tähden… Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta… varastaakseen kuin tehdäkseen itsemurhan.

Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin?

— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta, sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä en ajatellut Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni… Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!.. Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta…» Mutta ei!… ei!… häntä minä en ajatellut… Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä… Olin vain pelaaja… vain varas… Varastin rahaa ainoastaan itselleni… ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta… minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä… minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon, mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen, ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.

— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin minä.

— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle annatkaan!

— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis, anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän oli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon välähdyksiäkin.

Kello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme lakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo laimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria vaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui laivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.

— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen päivineen.

— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini liepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa kartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten luoksemme.

— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa sikseen. Vene pian vesille!… Ruuhi mereen!… Kaikki veneet vesille! — Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta vailla oleva nuori mies.

Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi. Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.

Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä, joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.

— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.

Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja, ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.

»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen. »Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!… — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni… Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty… Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!… Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua…» Ja kun turhamaisuus aina sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa… hän on heidät kaikki hyljännyt. Vain minut!…» Ja sitten seurasi taas loppulaulu: »Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskustelualuetta.

Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seuraan…

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelotella huonompipäisiä.

— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Hieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta Jules
Lambert ehti häntä ennen:

— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän lasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.

— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen kuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani. Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla Euroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta päästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi. Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi. Mutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!

— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten — ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista, eccentric , kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.

— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.

— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään…

— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi
Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.

— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.

— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää…

— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen groom ja puheessa tyhmä kuin aasi… Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.

— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!

— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyi
Jules.

— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten heti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli päättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle, ja lopun te tunnette.

— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän valitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.

— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja kuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.

— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli ja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille maalattuja kukkasia.

— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on yksi.

— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.

— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.

— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin… Minä… minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.

— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.

— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! Frailty, thy name is woman !

— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela… ja…

Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.

Sanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä senvertaisen asian vuoksi!

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:

— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset…

— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja arapialaisen hevosen, ja egyptiläisen groomin ?

— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin iskulla?

— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään sapelin minua vasten?

— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten kylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan tapaan:

— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain regular humbug . Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs djerid , joka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla muuan jutaghan ja Augustelle khandjar . Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi… Mutta äitini tähden… Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista… Tällä haavaa huvittaa häntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies se Bounabardo ! sanoi hän minulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.

— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien perästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani lahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että arapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän runoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin arapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitsee Allah , s.o. Jumala.

Näin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignyta!… Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa minua… koko sielullaan… niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignytakin!… Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!» mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.» Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan, mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!»

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta jos minä oikein tahtoisin…!»

Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar, Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa), eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: »Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä… Jos hän vielä sairastuu?

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piilotettuna:

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina tyhmän näköinen.)

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.

— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa, onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.

Leivonen, tuo aamukoin airut , alkoi juuri liverrellä, ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.

— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

— Herra R… Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.) Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!… Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignyta varten!… Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä!… ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!… hänellähän on niitä lipas täynnä… Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei… Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa, ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus. Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.

— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua… Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.

— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt hevostani?

— Saint-Clair!… te olette hullu, luulen minä… Kuulkaa, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.

Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona. — — —

— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.

— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut liikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.

— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.

— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen… nähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.

— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan nähdä häntä?

— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte leikkiä itsestännekin.

— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:

— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.

— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään kunniallisen miehen kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.

— Oh, minä olen sangen hyvä… Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.

— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen… Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.

— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.

— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut koskemattomana ja marttyyrina…

— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta… Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?

— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!…

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään. Matilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»

— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän: kaksi päivää olen sinua epäillyt… enkä ole koettanut saada sinulta selitystä…

— Voi, minä olen kurja raukka!… Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignyta ja…

— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas totiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!

— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää…

— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?

— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni… ja… näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta…

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti nauraen:

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen vaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen taistelu Kentauria vastaan.)

— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?

— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, mutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines laukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.

— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli, enkä tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet hän asui maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä. Kolmen vuoden kuluttua palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä ulkomaanmatkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin kalpeana ja laihana, että luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa Hyères'iin. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten tohtori M———, hänen hoitajansa, lausui.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. MUITA NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja

ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. NOVELLEJA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE