KUIN UNIKUVA

Kirj.

Eliza Orzeszko

Suomennos

Porissa, Gust. Ronelius, 1908.

I.

Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle, seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni, siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka rehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut, kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea, ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se oli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä vanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien turkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa alapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.

Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset uunit kömpelösti tehdyt.

Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja laulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään hänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat kyynärpäitä myöten käärityt.

Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat, hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan piironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.» Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita, sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka myöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan leipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.

»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua ja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä mahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän taittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat yli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita myöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen loisti kuin hehkuva liekki.

Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan tuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui liikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili, katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli kaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä oli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen uunissa odotti kotiintulevia.

Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.
Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.

Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä läheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi pari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli hän aina mitä iloisimmalle tuulelle.

Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan yhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin hyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan toisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista syntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan nurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen hovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia. Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät, ikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.

Salaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen ympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi äänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli ja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut. Varsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli suljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio ja hyljätty.

Klaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari, siellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää, oliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan tyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.

Kun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja edessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut. Hän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori leikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei lukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään paitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli tekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle hame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.

Oi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta ei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti kamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei toki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä heikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen, varsinkin hedelmät…

Ruokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa ottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi ompelemista.

Lehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi nyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun puettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti tuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat; sileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset, jotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla korkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä nuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.

Ensin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili puiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa, valossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat läpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut lehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen katseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat, pitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.

Hän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin vain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli viehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton hiljaisuus.

Tämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta jonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi jotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin herätti.

Tosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä ympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen joksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä maailmassa viisasta?

Ihmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja viisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen verraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.

Tämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes itselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen ihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus ovat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita, ja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä yhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka ihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi perhosia ajeleviksi lapsiksi.

Mutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti. Onhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että pyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen ihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin vapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin, tuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä todellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat magneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.

Täällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä tumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka on vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä puistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta… Oliko täällä istuimia!

Hän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä seisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan takana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen puetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa. Kukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia hiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta. Keskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla teki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.

Ompelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta leipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan ja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja tasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte taas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten vaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia pistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta. Nuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä havaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä, että ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään: »Tralalalaa.»

Nuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta, joiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat lehdet kahisivat jalkojen alla.

Tyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen. Kiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen tapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa kävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.

Sen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki miellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen kaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy, joka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti heti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden kohosi.

Hetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti lähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin virkkoi:

— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?

Hän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.

Hieman hämillään tyttö vastasi:

— Me siellä asumme.

Hän kumminkin heti korjasi sanat:

— Minun isäni, Teofil Wygrycz, minä ja minun sisarukseni…

Tytön puhetapa, koko käytöksensä ilmaisi, että hän oli tottunut ihmisiä kohteliaasti puhuttelemaan.

— Tuo on erittäin sievä paikka, — huomautti mies.

— Kyllä! huudahti tyttö innostuneena. — Täällä on niin vihantaa ja hiljaista…

— Todellakin rauhallinen pikku pesä, — lisäsi mies ja kysyi sitte:

— Kuka on istuttanut nuo kauniit kasvit, jotka antavat talolle noin kauniin ulkomuodon?

Iloissaan ylistyksestä neitonen vastasi tuikkivin katsein:

— Niin, eivätkö turkinpavut ole oivallisesti kohonneet tänä vuonna? Sisareni ja minä istutamme uusia joka vuosi, mutt'eivät ne koskaan ole noin korkeiksi ja tiheiksi kasvaneet…

— Kas vaan, ne ovat todellakin harvinaisen korkeita ja oivallisia.
Tuolla lavassa näen myöskin kukkasia. Onko neiti nekin istuttanut?

— Hiukan leukoijia ja reseedoja… ei sisarellani eikä minulla ole aikaa useampia hoitaa…

— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?

— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.

— Kuinka vanha hän on?

— Viisitoista vuotta.

He vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön ja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen, ollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön hämilleen.

Katselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä välkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan pitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja ylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön sopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies saattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli puistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen muotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset rauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän minun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa lehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas… entäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!

Hetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan äänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:

— Mitä työtä neiti hommailee?

Päätänsä nostamatta hän vastasi:

— Ompelen paitoja veljelleni…

Tyttö oli huomannut hymyilyä, joka väreili tuntemattoman huulilla.

— Onko veljenne täysikasvuinen?

— Eihän toki, hän on kymmenen vuotta minua nuorempi.

— Te siis olette vanhin sisaruksista?

— Aivan niin.

— Mutta minä taannoin panin merkille, että puheestanne jotakin puuttui.
Ette maininnut mitään äidistänne.

Äitini kuoli neljä vuotta sitten.

— Ja Te toimitte äidin sijaisena perheessä?

Yhä vaan ommellen, pää alaspäin tyttö hiljaa vastasi:

— Niin, ainakin yritän.

Veitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.
Hetkisen perästä hän taas virkkoi:

— Näen kirjan korissanne… huvittaako Teitä lukeminen?

— Kyllä, varsin paljon.

Mies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan, vaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän aikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan sanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta puolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.

Kirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli hyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon selaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka olivat lyijykynällä erityisesti merkityt.

— Tekö olette merkit pannut?

— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.

— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?

Mies alkoi niitä puoliääneen lukea:

— — — Vie mun kaihova henken’ kummuille, joita ain’ metsät varjoo ja rannoille Niemenin, missä tarjoo kultiaan vainio aaltovan Viljan…

Vaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan mielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut runoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta samalla kaihonsekainen.

Mies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunut
La Rochefoucauld’sta… aivan päinvastaiseen suuntaan… Ja hän jatkoi:

Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa, miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa, ja peltojen piennar on vihreä nauha…

Tietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina silloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui. Häntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran mielipahaa.

Kuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä hän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.

Sitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan olevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:

— Asutteko täältä kaukana?

Neitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin olisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta ainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.

Mies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti:

— En, hyvin lähellä…

Sitte hän taas luki pari säettä:

Keskellä kenttäin, varjossa koivuin,
korkeella kummulla, partaalla virran seisoi…

Mutta näytti siltä kuin lukija samalla olisi jotakin miettinyt, sillä yht'äkkiä hän sulki kirjan ja kumartaen lausui:

— En ole vielä esittänyt itseäni Teille. En edellyttänyt, että keskustelumme tulisi näin pitkäksi. Mutta nyt huomaankin, että se tulee jatkumaan…

Hän loi silmänsä alas ja hetken arveltuaan sanoi:

— Nimeni on Julius Przyjemski, asun tuossa talossa…

Hän osoitti ruhtinaan linnaa. Nuoren tytön katse kirkastui; hän tunsi, että sopivaisuuden vaatimukset nyt olivat täytetyt. Mutta samalla hän tunsi myöskin kummastusta.

— Minä luulin, ettei kukaan asuisi linnassa.

— Tähän saakka ei siellä olekaan muita asunut kuin joku palvelija, mutta eilen omistaja saapui viettämään siellä lyhemmän ajan…

— Ruhtinasko?! — huudahti tyttö.

— Niin, ruhtinas, joka saapui tänne asioissa.

Tyttö istui hiljaa, mutta kysyi sitte epäröiden:

— Te olette Varmaankin ruhtinas Oskarin vieraana?

— En, en. Minä olen ruhtinaan palveluksessa, seuraan häntä aina. Ja lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi:

— Minä olen ruhtinaan palvelija ja samalla hänen lähin ystävänsä.

Varmaankin tuo on ruhtinaan sihteeri, ajatteli tyttö. Hän kyllä tiesi, että ylhäisillä herroilla tavallisesti on sihteerinsä. Ei hän muuten Voinut tietää, mitä kaikkia toimia ruhtinaalla saattoi olla. Mutta hän tunsi itsensä iloiseksi siitä, että uusi tuttavansa ei ollut ruhtinaan vieras. Hän ei itsekään tietänyt miksi, mutta tuo ilahutti häntä.

— Onko ruhtinas nuori? — kysyi hän.

Przyjemski epäröi hetkisen, mutta vastasi sitte hymyillen, joka tuntui vähän kummalliselta:

— Jaa ja ei, ikäänsä nähden hän ei ole kovinkaan vanha, mutta on paljon kokenut.

Tyttö nyökäytti päätään varmistaakseen toisen sanoja.

— Ah niin! Voin kuvitella, että hän on jo paljon iloa maailmassa maistanut!

— Vai niinkö luulette?

— Tietysti. Kun on niin rikas, tottakai voi tehdä mitä ikinä tahtoo.

Mies selaili levottomasti kirjaa kapeilla sormillaan.

— Vahinko vaan, — vastasi hän —, että monetkaan asiat eivät häntä enää miellytä.

Tyttö mietti hetkisen.

— Se on totta, — sanoi hän. — Monet asiat näyttäytyvät lähemmältä katsottuina aivan toisilta kuin alussa ja kauvempaa katsottuina.

— Vai ymmärrättekö Tekin jo tuon asian? — puuttui mies puheeseen hieman hämillään.

— Vuosiin katsoen en vielä ole kovin vanha, mutta olen jo paljon kokenut, — mainitsi hän veitikkamaisesti myhäillen.

— Esimerkiksi? — kysyi hän leikillisesti.

— Minulle on ainakin pari kertaa sattunut, että hirveän mielelläni olen jotakin tahtonut… jotakin uneksinut, mutta kuitenkin kaikitenkin olen havainnut, ettei se ollut tahtomisen eikä uneksimisen arvoista.

— Esimerkiksi? — toisti mies.

— Minä esimerkiksi toivoin saavani hyvän ystävän, oikein suoraluontoisen ystävän, joka olisi aivan yhtä minun kanssani.

— Mitä tarkoitatte: olla yhtä jonkun kanssa?

— Tarkoitan: olla kaikki yhteistä, ei mitään itseänsä varten, auttaa toisiansa, iloita ja surra yhdessä.

— Tuohan oli kaunis ohjelma! No, onnistuiko toteuttaa se?

Neitonen loi katseensa maahan.

— Ei! Pari kertaa olen luullut, että minulla on sellainen ystävä, ja olin niin onnellinen, niin onnellinen, mutta sitte…

— Jos sallitte, päätän lauseen. Sitte teitte ensinnäkin sen havainnon, että nuo ystävät olivat paljoa tyhmempiä kuin Te itse, ja ettei Teillä siksi voinut kaikki olla yhteistä, ja toiseksi, etteivät ne pohjaltaan Teistä oikein pitäneet… Eikö niin ollut?

Hän nyökäytti päätänsä, samassa jatkaen ompelua.

— En tiedä, olivatko ne minua tyhmempiä, mutta varmaa on, etteivät minusta oikein pitäneet.

Mies lausui verkalleen:

— He puhuivat Teistä pahaa selän takana, eivät olleet rehellisiä Teitä kohtaan… vähimmästäkin pikku-asiasta he Teihin suuttuivat ja loukkasivat Teitä lakkaamatta…

Rajaton kummastuksen ilme kasvoissa katsahti tyttö häneen.

— Kuinka sen tiedätte?

Hän nauroi.

— Ruhtinas on tullut aivan samaan kokemukseen, vaikka paljoa suuremmassa määrässä. Hän oli nuoruutensa ensi aikoina äärettömän haaveksivainen ja avosydäminen, uskoi ystävyyttä, rakkautta, onnea ja paljon muuta sentapaista, mutta sitte hän havaitsi, että jotkut ihmiset ikävystyttivät häntä, että hän vuorostaan ikävystytti muita, että oma etu piili joka sydämen pohjalla, että joka ilossa oli pettymyksen siemen. Siksi hän on samalla nuori ja vanha.

Neitonen kuunteli tarkkaavasti, ja sitte kuiskasi:

— Ruhtinas parka! Niin rikas ja kumminkin niin köyhä!

Przyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja kulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa Väsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen miettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:

— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja kauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen kumminkin olla onnellinen…

Mies katsahti ylös.

— Mitä paljon se on?

Vilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.

— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa mielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden alle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi, kun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja… ne ovat niin sopusuhtaisia… ja puita, nurmikenttää… Tietäkääs, keväisin on tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi melkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu tunkeutuu meille saakka…

— Tepäs olette kaunotunteinen…

Kaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla eleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:

— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon asumaan… Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli auki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle isälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka seisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine puineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me lapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta… enkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne asumaan… Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada omistaja käsiini ja koettaa häntä tavata… ja hän oli hyvin rikas herra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne, mutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän liian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin kalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta kuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt me täällä asumme… Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne muutimme.

— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä toimititte.

Tyttö nauroi.

Sankaritöitä ne eivät olleet, mutta niihin tarvittiin sentään suuri annos hyvää tahtoa. Olen aivan varma siitä, että isän terveys on niinkin hyvä juuri siksi, että hänellä on raitista ilmaa ympärillään. Jos olisimme edelleen asuneet vanhassa paikassa, likaisen, vastenmielisen kujakadun varrella, niin kukapa tietää, kuinka silloin olisi käynyt. Mutta täällä voi isä, jollei paremmin, niin ei ainakaan huonommin, ja kaikilla meillä on hyvä olla…

— Hyvä! — toisti Przyjemski miettiväisesti. — Te siis tunnette itsenne täysin onnelliseksi, senjälkeen kuin tänne muutitte?

Katsahtamatta ompelustaan puisti tyttö suruisena päätänsä.

— Ei aivan hyvä, en ole ollenkaan tyyni isän terveyden enkä lasten tulevaisuuden suhteen…

— Entäs oman tulevaisuutenne suhteen?

Nyt katsahti neitonen mieheen rajattomalla kummastuksella.

— Tulevaisuuteni? Mitä minulle voisi tapahtua? Olenhan täysikasvuinen, ja tulkoon mitä hyvänsä, niin kyllä suoriudun…

— Siinä tapauksessa Te olette onnellisempi kuin ruhtinas, kyllä hän ei voi suoriutua…

Kuinka niin?

— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on haavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka saisi päivät ja tunnit kulumaan.

— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän vilkkaasti jatkoi:

— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan siinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen sijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.

— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?

— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä katsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä elävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja…

Klaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:

— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?

— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.

— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista käsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja suojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin aivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen niistä tulvia… Oi, kuinka onnellinen olisin!

Tyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa, sitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan päälle sirottanut.

Przyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.

— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän virkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:

— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen! Minä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan sellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi olla, mutta omasta puolestani minä…

Ja hattua nostaen hän lausui:

— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän tuttavuuteenne.

Neitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä koriin.

— Minun on jo aika lähteä…

— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti kädessään.

— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan huomiseksi?

— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.

— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle lehtimajalle, vai kuinka?

— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä, kun sää vaan on kaunis.

— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!

— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.

Kuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa, heiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:

— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona, ja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen kauheasti nälissäni.

— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen päätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa — pois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:

— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?

Epäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja vasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi vaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi mustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.

II

Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä puutarhassa tapahtui.

Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen, kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen, sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja kiiruhti pois.

Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka kuului talosta:

— Isä! isä!

Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.

Przyjemski myhäili.

— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon… Kylläpä tuo Benedikt on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa — todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää ja kävellä mukanaan runoja korissa…

Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld, vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!

Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni. Taivahan kantta vain hattarat peitti ja länsi purppurahohdetta heitti.

Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.

— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo lapsuudessa… Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla… Hän ei tänään kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen… Mitähän tyttö nyt mahtoi hommailla?

Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille, kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina edessä.

— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno olento… eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.

Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt. Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin sillalle.

Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.

Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli oikein suloinen!

Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.

Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti, ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät, jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla aivan sellainen kuin olette».

Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?

Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.

Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!

Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.

Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi, jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?

Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä. Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.

— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.

— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.

Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.

— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän, pannessaan lahjat pöydälle.

Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla, ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen kättänsä uudelleen.

— Miksette tahdo istuutua?

— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni. Nyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari uusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.

Eukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi ruskea lintallaan oleva nahkatohveli.

— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua petkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä. Lisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja tule mukaan!

Klaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta sitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:

— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.

He lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen taskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan kautta virkkoi vanhus:

— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaa
Stasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?

— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä, kuinka voisimme pitää Stasia koulussa.

— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti ja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?

— Oi, Varsin mielelläni!

Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.

— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen tunnetta.

Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan, mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat joskus toisensa.

Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa, syleili ja suuteli Klaaraa.

Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.

Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven lukittuna.

Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle. He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana…

— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata, upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.

— Mutta isäsi?

— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin läksyjä.

Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.

— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa, Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski tullut…

Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin, ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:

— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä, herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori, komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen…

— Tummaverinen? — toisti Klaara.

Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.

— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona…
Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme…

Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja iloinen, siinä kaikki.

Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana… Ja Klaara asetti kyynäräänsä vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.

Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.

Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet, jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.

Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen. Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä. Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.

Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän, joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja nyt oli kotona.

Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta. Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin jättiläiset ja kanerva kukkii…

Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä hänen mielessään.

Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa, harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari: Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta… Mies katsoo neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan sellaisena kuin olette».

Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä, mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman pitkäveteinen ääni:

— Hyvää ehtoota, neiti.

Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana: kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.

— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään. Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin kauniilta… Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?

Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski miehen istuutua kapealle penkille.

— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski, viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:

— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?

— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.

— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin, että sitä oli olemassakaan.

— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?

Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli hänen vastauksensa:

— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko vasta kotimatkalla.

Mies katsahti häneen kummastellen.

— Ketkä?

— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että Perkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla varmaankin oli sangen hauskaa… Mutta miksi ette tullut Perkowskin illalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.

Przyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili äänessä salainen hymy.

— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään. Mutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista … kuin Perkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte; minä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta kanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman. Minä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen todellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua… Mutta sanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö se ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä. Mitä tänään olette tehnyt?

— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua…

— Kyllä, kyllä, kertokaa!

Klaara nauroi sydämellisesti.

— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut päivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan seurassa … Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä lukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut…

— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies kysyi:

— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?

— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä, joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin oppilaana.

— Vai olette siellä ollut?

Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar, oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.

Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta, mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat…

— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.

— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka paljo minulta puuttuu… mutta parastani koetan.

— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies hiljaa…

Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.

Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:

— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?

— Mistä sen tiedätte?

— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä ajattelin.

Se oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin kummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän todellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa. Nyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.

— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.

— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja palvelija.

— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:

— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on viisitoista tuhatta…

— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.

— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.
Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia…

— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.

— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen elämällään ei olisi mitään päämäärää… Hänellä ei ole lapsia.

Mies päätti:

— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa parisilaista jumalanäidin kuvaa…

Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi. Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy kulmakarvojen välissä syveni.

Mies virkkoi:

Tähdet lentelevät.

Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:

— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu… Katsokaas tuossa taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!

Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin rastiin, ja lausui verkalleen:

— Lausua toivomus… niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.

Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä, että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.

Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:

— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja että heistä tulisi hyviä ihmisiä.

— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.

— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.

— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle, korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.

Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän virkkoi leikillisesti:

— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää. Sitte hän lisäsi:

— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?

Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:

— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen sydämen saisin omakseni…

Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:

Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni…

Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.

Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:

— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?

Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.

— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi terveeksi… Eikö hän sitte ole terve?

— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.

— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?

— On jotakin vikaa rinnassa.

— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?

— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.

— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski, — kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan vieressä… Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.

Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa, ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.

Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:

— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla semmoisia täällä oli… Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara huomautti:

— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.

— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.

He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta äkkiä vaikenivat.

— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.

Przyjemski vastasi:

— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme yhdessä.

— Vai soitatteko Tekin?

— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.
Pidättekö soitosta?

Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.

Klaara vastasi hiljaa:

— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.

— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?

— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari kolme kertaa tuttavien luona.

— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman musiikkia?

Klaara myhäili.

— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?

— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta, varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.

— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.

Przyjemski katsahti ylöspäin.

— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.

— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella, tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?

— Kyllä näin… Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».

Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!

Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:

Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla… Mutta Klaara keskeytti, sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.

Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.

— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin. Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?

— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.

— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.

Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin muistellen runoa.

Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi sametinhieno ääni, lausuen:

Sä olet niinkuin kukka,
niin kuulas kaunoinen;
Kun katson kasvois, murhe
mun hiipii mielehen.

Ma taivaalt’ anon, että
sois kaikkivaltias
sun saastumatta olla
noin kaunis, kuulakas.

Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:

— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme
Teille.

Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta. Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.

III.

Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.

Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas, kaunoinen…

Piano ja sello jatkoivat:

Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias…

Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:

Sun saastumatta olla noin kaunis kuulakas.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta tuntemaan… Minä ja ystäväni soitamme Teille…» He olivat kauvan soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli hyvä!

Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:

— Tarpeeksi!

Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin. Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa, jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin, mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli? Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään sellaisia nähnyt!

Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä, ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja melooneja.

Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi tuoreitten ruusujen tuoksu.

Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin »hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.

Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.

— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään muotoa!

Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten? Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?

Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni, että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja kiiruhtaa torille —

Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin Klaara ei häntä vielä tuntenut.

Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?

Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan, asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.

Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen, allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.

— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.

Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.

Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja. Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan takaa ja lausui hymyillen:

— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!

Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.

— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on saapunut mukananne tänne.

Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:

— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.

Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:

— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää syyn.

Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin, leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:

— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta… me emme koskaan… ei isäni enkä minä… voihan olla köyhä ja kumminkin…

— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.

Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään harmia. Sitte hän jatkoi:

— Mutta otatte lahjoja rouva… eläinlääkärin leskeltä?

— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.

Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:

— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä kuin ystäviään pitäisi vieraina!

Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:

— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?

— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.

— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?

Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.

— Olette, — kuiskasi hän.

Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:

— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.

Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:

»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta, täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»

Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi, sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!

Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.

Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin, vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta. Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen leiman… Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu, jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.

Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.

Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.

Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.

— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.
Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.

— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.

Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot, kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin Klaaran.

Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö, jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö yht’äkkiä sanoa tokasi:

— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?

Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:

— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut puhtaan kauluksen kaulaani.

— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.

Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti
Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.

— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.

— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva
Dutkiewicz? … Mutta eihän hän ole mikään vieras.

Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:

— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi tulevansa isän luokse viereisille.

Wygrycz virnisti.

— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.

Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.

Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella äänellään puheeseen:

— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.

— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään, joka heti vaikeni.

Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:

— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista… Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.

— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.

Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui isälleen:

— Herra Julius Przyjemski…

Ja sitte vieraalle:

— Minun isäni…

Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.

— Minulla on varsin suuri ilo… Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin hyvä!

Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää, että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli valkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle. Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.

Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi Przyjemski olla oikea taikuri!

Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.

Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja vilkkailla liikkeillä.

Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:

— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari…

Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:

Niin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi pitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.

— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan suoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi minun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka ruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä ja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin syyllinen.

Wygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.

— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski, onhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee näillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen isänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen nimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä olosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja oppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin kerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni puhtaaksi… Ruhtinas kiertelee maita mantereita…

Tähän Przyjemski hiljaa virkkoi: I

— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen hän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja linnassakin hän asui…

— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa — huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta varakkaampia kohtaan.

Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi verkalleen, silmänsä alas luoden:

— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e…., niin ei hän ole mikään poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin perhonen kukasta kukkaan.

Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte puhumaan:

— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat. Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä… Mutta se, joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta… ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän täällä maailmassa toimittaa?

Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin silmin jatkoi:

— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?
Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?

Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.

Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän, keltaisen sormensa ylös.

Senkö tekin huomaatte! … Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä ensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä maatiloja, siinä toinen…

Klaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä, ompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja puuttui arasti puheeseen:

— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti arvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.

— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä tarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme. Kaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme yhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.

— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän totuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän jatkaisi ystäväni puolustamista.

Przyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa kirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:

— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten ihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy saada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä meille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille on velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta. Ehkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään niin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi… Ehkäpä hän on saanut Vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet imartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.

Przyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän katsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz sitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön puheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.

— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää, asia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään huomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista väkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan käskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta, taikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin mainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen; toisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin on sen asian laita!

Przyjemski vastasi verkalleen:

— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo kuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hän on enkeli.

Ja antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:

— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole aikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin…

Wygrycz hymyili karvaasti.

— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien olen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä kaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo. Hän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte tehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?

Przyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:

— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja puhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä…

— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti nauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne talossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys ei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra Przyjemski… Ha ha ha!

Hän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään vieraan lausunnosta.

— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa ollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja toiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme ja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa tehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut. Me olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi, ja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen etevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa työstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme, taikka soitti hän pianoa minulle… hän soitti sangen hyvin… Oi, minulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen maailmaan! … Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa tahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt minulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä elämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät menojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää… Paljosta olen hänelle kiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa. Me erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin kerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.

Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.

Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin hän lausui mietteissään:

— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa…

Wygrycz hymyili ivallisesti.

— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.

Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella, joka kumminkin pian katosi.

— Niin… niin… — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää monella eri tavalla.

Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.

— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.

— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.

— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa kädessä.

Wygrycz puuttui puheeseen:

— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin runoutta.

Ja hän lisäsi kohteliaasti:

— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän tahtoo valita jonkun teoksen.

Klaara nousi.

— Se on minun huoneessani.

Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä, missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä, kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.

»Sveitsissä»… Ehkäpä se? …

— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.

Ottaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että sitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja kuiskasi:

— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että olette maailmassa!

He palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli noussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:

Minä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja pyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa pyynnössäni olisi jotakin epähienoa.

Wygrycz kumarsi.

— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja jos
Teitä jotenkin voin palvella…

Przyjemski keskeytti hänen puheensa:

— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä jollakin palvella…

Hän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä pehmeimmällä äänellä:

— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka eivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne ei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen, Vieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas. Olen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä onnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota pientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen… Ehkäpä hän voisi tarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän työtä ja suuremmat tulot… Jos suvaitsette minun puhua asiasta ruhtinaan kanssa.

Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.

Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti kurkkunsa ja vastasi:

— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.

— Miksette? — kysyi Przyjemski.

— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa tapauksissa vastannut puolestani.

Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:

— Siinä sen nyt näette! … Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.

— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka olenkin köyhä, en luita nosta maasta.

Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.

— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole sellainen kuin hänen luulette olevan.

Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.

— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä kukaan voi tietää.

— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille kapean, valkoisen kätensä.

— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste…

— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —
Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?

— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.

Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi isänsä kaulaan.

— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!

Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä tuskistuneena.

— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja tohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.

Klaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli sisaren lausuvan terävällä äänellään:

— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan rakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on enkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin…

— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita, — keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.

Frania loukkaantui.

— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita, niin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä…

Vapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi nuorimman tyttären puoleen.

Hillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi kaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on enkeli.

Näin sanoen meni hän huoneeseensa.

Frania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi veljeänsä.

Tule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!

Stas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa hänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:

— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja ärsyttää!

Klaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.

— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää meistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle anteeksi annettava.

Yhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen kasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:

— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti…

Klaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa pojan vereville huulille.

IV.

Päivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut neulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti joku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti silmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.

— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa — tulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi: hyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys: miksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon pidätte?

— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona noutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa hänen kanssaan taloustoimista.

— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee minulle paljon kiusaa!

— Kiusaa? Teille?

— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä lehtimajassa tavalliseen aikaan.

Nämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin eivät olisi voineet erota.

— Ettekö halua istua?

— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas…

Hän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä iltana.

— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme yhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne mukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi, kuinka se olisi hauskaa!

Klaara vilkasi veljeänsä.

— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.

Poika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti käsivartensa sisaren kaulan ympäri.

— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni itse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla, ja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.

— Onko Varmaa, Stas?

— Onpa tietenkin!

Silloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi epäröimään.

— Entäs samovaari?

— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta taitoa — huusi Stas kiihkeästi.

— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?

— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua silloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin hän rupeaa taas sinua härnäilemään.

Klaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hän
Przyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.

— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski, — olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken loman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä hän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä härnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.

Klaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi viereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena huudahti:

— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat tiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin kultalankaverkkoa.

Oletteko koskaan ollut tuossa puistossa?

— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?

— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!

Klaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.

— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta kieltänyt pääsyn.

Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.

— Mutta jos minä Teitä saatan…

Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.

Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.

— Mutta jos me kohtaamme…

— Kenenkä?

— Ruhtinaan.

Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.

— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti
Przyjemski.

— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.

— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä, että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.

Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei voinut vastustaa.

— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.

— Bravo! — huudahti Przyjemski.

He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat vapaasti mellastella.

Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa. Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.

Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.
Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.

— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.

Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja varpaillaan.

Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.

— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin Teitä.

— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin… — lausui Klaara, koettaen leikkiä laskea.

— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä. Menkäämme niitä katselemaan!

Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:

— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.

Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun alla, pehmeällä nurmikolla.

Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.

Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.

Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.

— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.

— Ja kuinka kauniita kukkia!

Przyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä penkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:

— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää olko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.

Ja nopein askelin poistui hän palatsia kohden.

Klaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen poika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski virkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi jonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä kerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:

— Mutta joudu, joudu!

Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä. Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.

— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?

— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.

— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.

— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa Teitä häntä vastaan.

Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi hän työlästyneenä:

— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia, jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.

Przyjemski puuttui puheeseen:

Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.

— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä ompelu huvita… Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana. Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla, enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että että minä olemme siitä suutuksissa.

Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa, mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan, joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä vastaan.

Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui, että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.

— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä, läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella kädellään kukkakimpun.

Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa kukkiin.

Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut silmänsä hänen silmiinsä.

Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:

— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan maailmaan.

Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:

Kuin unikuva mun armaani haipui, ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui. Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa, miks’ seuraa et häntä sa taivahassa, miks’ korkeuksiin sa nousta et voi, miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?

Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.

Przyjemski luki:

Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi, vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta. Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi, ja kiivaammin aaltoili rinta.

Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään, kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis, liikutuksesta värähtelevä ääni:

On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut, ei leivonen laula, ei orava kiiku, kun puiden oksat ei tuulessa liiku ja hiljemmin pulppuvi puro…

Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:

Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
Ja kaikki unholan virtahan kantaa…

Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:

Leivonen laulaa ja lähde kiehuu, ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee, ja tuskissaan se kuolevan luulee…

Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä kimalti hänen silmäripsissään.

Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin rusopilvi.

— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.

— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.

Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki edelliset syrjään.

Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia ompelukoriin.

— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.

Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei käskevästi.

— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.

Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.
Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui
Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte
veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:

— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi kuulisit sitä yksin?

Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!

He toisiansa niin arvostivat, ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet. He kasvojansa vaan katselivat kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.

Niin he vihdoin erkanivat, syömet aivan särkyneinä, kauvas sitte kaikkosivat, tuskaa toisen tietämättä.

— Kuulitteko… he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että »he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.

Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.

— Te? Minulta? Mitä vielä?…Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.

— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta lopettakaamme runo!

Kun menneisyytehen mieleni kiitää,
ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.

Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui hitaasti ja huonosti.

Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.

Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:

— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?

— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?

— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei ollenkaan.

— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.

— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.

— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut…

Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:

— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu vaan kulloinkin tarkotuksesta…

— Syistä, — oikasi mies.

— Aivan niin, Te olette oikeassa.

Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?

— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa myssyissään.

— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies huoaten.

— Kuinka niin? — kysyi Klaara.

— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat…»

Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta kajahti Stasin ääni!

— Klaara! Klaara!

Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.

Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.

— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä ota?

— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.

Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen päässä kysyi Przyjemski:

— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?

— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania useimmiten jo menneet levolle.

— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen seudussa. Haluatteko?

— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle, jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.

Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen allapäin.

— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme yhtyvät.

Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.

Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa. Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta katkeruudestaan.

Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa, puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.

Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, — keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas harhaillen.

Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin, mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi, kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:

— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle… Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle, ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.

Wygrycz kavahti pystyyn.

— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta tai naimisiin menosta…

Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.

Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus. Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin, kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli hänellä kaikista katkerin.

Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön juopa heitä erottanut.

— Jos hän minua rakastaa… — ajatteli hän.

— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos kuistiin.

Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven. Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.

Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista, kapeista, valaistuista ikkunoista.

Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona, aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä, tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.

Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.

Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin. Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:

— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!

Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen. Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.

— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä kerran katsomaan? Oletko?

— Olen, — kuiskasi Klaara.

Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:

— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä penkillemme lehtokujaan, tahdotko?

Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:

— En… elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!

Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas painoi ne rintaansa vastaan.

— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan… kas noin, rakkaani.

Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla … Säveleet kaikuivat pimeässä, kaihomielisinä… Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi mies:

— Rakastatko minua?

Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin hiljaisin huokaus:

— Minä rakastan sinua.

— Oi, rakkaani!

Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.

Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka lepäsi hänen rinnallaan.

— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä kumminkin löydän ne!

Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi, että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!

Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri sekä kysyi:

— Mitä tämä on?

— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne…

Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju viha valtasi hänet.

Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:

— Mene tiehesi!

Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena, ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.

Koettaen hymyillä alkoi hän:

— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! …

Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani…

Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:

— Te… ruhtinas?

Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:

— Niin… entäs sitte? Pitäisikö sentähden…

Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi. Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi hämärään.

V.

Ruhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen jälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa. Nurmipenkillä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa. Nurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi vinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia silmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.

Oli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.

Ruhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi raskaasti.

Noin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs kuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin olemaan herransa luona.

Vanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:

— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne… — He ovat muuttaneet.

— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.

— Wygrycz.

— Mistä he ovat muuttaneet?

— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.

— Milloinka?

— Tänä aamuna.

— Minnekkä?

— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee…

Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:

— Etkö ole neitosta nähnyt?

Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä, käsivarret ja otsa siihen nojaten.

Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.

Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:

— Sinä voit lähteä.

Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.

Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi suruissaan ja mietteissään.

»Kuin unikuva mun armaani haipui…» Haipui? Mutta vähätpähän siitä! Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut. Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.

Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua! Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä. Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt… Mikä onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! … Jos ruhtinas taaskin Klaaran tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut hänelle sanomatonta tuskaa…

Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja kumminkin…

Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin ne viipyivät kuistin kohdalla.

Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.

— Varmaankin rouva Dut… kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen hymy leveällä suullaan:

— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla armollinen ja istuutua kuistini penkille… se olisi minulle suureksi kunniaksi.

Näin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan ollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava kissa, joka makasi patjalla.

— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että istuutuu tänne? Millä voin palvella?

Vielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin saakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän taas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.

Ruhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu kädessä kohteliaasti kysyi:

— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?

— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain aamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri… he, he, he…

— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa… alkoi ruhtinas mitä pehmeimmällä äänellä.

— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.

— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on muuttanut?

Hyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta poskilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen. Katsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän päätään pudistaen:

— Se ei käy laatuun.

Samalla putosi villalankakerä polvilta, vierien epätasaiselle lattialle. Hän koetti vetää sen luokseen langan päällä, mutta se ei onnistunut.

Ruhtinas nosti kerän maasta ja ojensi sen hänelle. Hän nousi kiihkeästi pystyyn ja niiasi taas syvään.

— Kiitoksia paljon, ei ruhtinaan olisi pitänyt vaivata itseään, kiitoksia paljon.

Ruhtinas nojasi kuistin pylvästä vastaan, ja syvä ryppy kulmakarvojen välissä ja tumma puna poskillaan kysyi hän:

— Luuletteko, että minun olisi vaikeata saada tietää Wygryczin herrasväen uusi asunto, jos etsisin?

Eukko pani lihavat, lyhyet kätensä ristiin ja huudahti:

— Ruhtinaalle kai ei ole mitään mahdotonta! … Herranen aika, kun on
tuollainen asema, ja tuollaiset keinot, mitä silloin olisi mahdotonta!
Ruhtinas heti kohta saisi selville heidän uuden asuntonsa, mutta…
Eukko hymyili ilkeämielisesti.

— Mutta ruhtinas ei varmaankaan tule etsineeksi.

Ruhtinas näytti haluavan luonteita tutkia, sillä hän tarkasteli
Vanhusta erikoisella mielenkiinnolla. Sitä paitsi pitsireunainen myssy
johdatti hänen mieleensä paljon asioita. Pari kertaa oli hän nähnyt sen
Klaaran käsissä.

Yhä nojaten pylvästä vastaan, pani hän käsivarret ristiin rinnan yli ja kysyi:

— Miksi olette siitä niin varma, etten hae käsiini Wygrycziläisiä?

Eukko katsoi häneen vilkuttaen silmiään ja vastasi:

— Siksi että ruhtinas on hyvä ihminen … sen heti huomaan… Kyllä minä olen nähnyt enemmän kuin yhden ruhtinaan ja kreivin eläissäni. Nuoruudessani palvelin kamarineitsyenä suurissa herraskartanoissa, ja silloin näin paljon hienouksia… Minulle on varsin vähäinen asia huomata, minkä arvoisia ihmiset ovat. Sekä ruhtinaat että tavalliset ihmiset voivat olla erilaisia. Mutta ruhtinas on hyvä ihminen. Sen huomasin jo pienestä asiasta. Ruhtinas nosti lattialta lankakeräni, ruhtinas kunnioitti minun ikääni. Totta tosiaan on paljo tavallisiakin ihmisiä, jotka eivät noin vaivaisi itseänsä vanhan eukko paran tähden. Mutta ruhtinas on hyväsydäminen ja kunnioittaa sitä, mitä Jumala on käskenyt kunnioittaa. Sen huomaan jo Teidän rehellisistä kasvoistanne, puheestanne ja siitä, että kerän nostitte…

Eukko nauroi hyvänsuopaisesti. Ruhtinas Oskari seisoi alla päin.

— Teidän hyvä tarkoituksenne imartelee minua suuresti, mutta tahtoisin tietää, kuinka asunnon muutos on tapahtunut. Mistä syystä? Kenenkä alotteesta?

Vanhus nyökäytti päätään.

— Minä ymmärrän, minä ymmärrän… Se tapahtui Klaaran pyynnöstä… hänen omasta pyynnöstään. Hän juoksi luokseni kirkosta, missä oli koko aamun rukoillut, heittäytyi polvilleen minun eteeni ja kertoi minulle kaikki … kenelle hän sitä sitte olisi kertonut, ellei minulle? Minähän olen kantanut hänen äitiänsä ja häntä itseänsä käsivarsillani… »Muuttakaa meidän asumukseemme», rukoili hän minua, »ja antakaa minun muuttaa Teidän asuntoonne, siksi vaan että…» niin, kyllä ruhtinas asian ymmärtää! »Mutta,» lisäsi hän, »minä en voi puhua siitä isälle, sillä minä en voisi siitä puhua tyynesti, ja hänen kanssaan täytyy puhua tyynesti…» Minä siis seurasin häntä kotiinsa ja kerroin itse herra Teofilille kaikki tyyni ja tein hänelle tuon ehdotuksen. Hän ymmärsi, suostui ja kiitti minua vielä kaupan päälliseksi. Kun tytär tuli kotiin, syleili isä häntä, mutta, nuhteli myöskin hiukan. Yöllä hän on tainnut yskiä tavallista enemmän, mutta se on ohimenevää laatua… Minä annoin aamulla erään kaupunginlähetin tuoda tänne köyhät kampsuni ja muuttaa heidän tavaransa minun luokseni, ja tässä minä nyt olen. No, nyt olen ruhtinaalle kaikki kertonut, sillä se oli minun velvollisuuteni. Sydän on aina samallainen, olkoon se sitte ruhtinaan tai talonpojan. Sitä kirvelee samalla tavalla. Ja hirmuista olisi jättää kirvelevä sydän epävarmuuteen. Olen kertonut ruhtinaalle kaikki…

Ruhtinas oli kauvan äänetönnä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Vihdoin hän katsahti ylös ja kysyi:

— Katsotteko, että olen liikoja pyytänyt, jos haluan tavata Klaara neitiä vielä kerran täällä, Teidän läsnä ollessanne?

Vanhuksen siniset silmät vettyivät. Hän käänsi punaiset, ryppyiset kasvonsa ruhtinaan puoleen ja kuiskasi:

— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin köyhä…

Keltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään vuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli käpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.

— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!

Nenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti kissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot, kerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan kohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi pitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka aikoi lopettaa alkamansa lauseen:

— Hän on tosin köyhä, mutta…

— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara Wygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko viedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?

Rouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.

— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?

Hän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen nosti ja vastasi:

— En.

— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.

Ruhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni hetkisen, mutta vastasi vihdoin:

— Minä annan kunniasanani.

Vanhuksen kasvot säteilivät ilosta.

— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen. Sydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos haavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä tekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?

— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä eikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja kunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta. Sanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei mikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi tärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta…

Ääni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:

— Voikaa hyvin!

Ja hän poistui nopein askelin.

Vanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui penkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.

Keltatäplinen kissa, joka ei saanut käpäliään irti kerästä, istui ympärillään sukka, puikot ja kerä, kuistin vastakkaisessa päässä, katsoi säälien emäntäänsä ja naukui.

Palatsissa olivat jo lamput ja haarakynttilät sytytetyt kaikissa saleissa. Ruhtinas Oskari astui komeasti sisustettuun työhuoneeseensa ja kääntyi Benediktin puoleen, joka seurasi perässä.

— Onko Josef jo saanut eron? Kamaripalvelija joutui hämilleen.

— Ei, ei vielä, Teidän ruhtinaallinen korkeutenne. Poika itkee ja rukoilee…

— Anna hänen jäädä paikoilleen.

Ajatuksissaan hän lisäsi: »Mitäpä syytä pojalla olisi minun asioissani?»

— Käske Przyjemskin tulla tänne!

Hän alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin suuressa, valaistussa huoneessa. Muutamien minuuttien kuluttua astui sisään noin kolmekymmenvuotias, lyhyenläntä mies, jolla oli älykkäät, ruskeat silmät, eloisat liikkeet ja iloinen, luonteva katse.

— Ruhtinas on minua kutsunut. Soitammeko vai kirjoitamme?

Ruhtinas pysähtyi hänen eteensä.

— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu kuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi kirjoittaisimme… Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme maalle… ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja kaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano heille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni maalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä, unhottaa… ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä hän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa minua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä luulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta…

Przyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:

— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?

Tämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:

— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse arvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia…

Przyjemski tuli vakavaksi.

— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat tyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta jätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut aavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on minun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.

— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä minä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin tuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä….

— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.

— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin kevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa ruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.

— Senkin olen jo kuullut.

— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo, tuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka koko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä, joka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä höyheniä…

— Tuonkin olen usein ennen kuullut.

Ruhtinas keskeytti puheensa.

— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta. Minä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en enää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on jotakin, jotakin…

— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski kummastuneena.

— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles, että voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain tietää, että voi löytyä…

Ja uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:

— Tiedätkö, Julius… Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi kuinka hän on viehättävä! … Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta minä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan… hänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.

Ruhtinas heittäytyi nojatuoliin.

— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».

Hän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman näköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.

— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli yhä vakavammaksi.

Hetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja suosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:

— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa, näin pienessä kaupungissa.

Ruhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.

— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.

— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.

— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti minussa tuskanne.

Przyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli mustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.

— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa on vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt totista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita tuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken tytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan sen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!

Ruhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut omia korviaan.

— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.

Przyjemski toisti pelkäämättä:

— Naikaa hänet!

Ruhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean huoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:

— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!

Ja yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:

— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä luulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella kuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!

Hän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes nauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.

— Ha ha ha haa! Ha haa!