The Project Gutenberg eBook of Saksalaisten sotavankina, by Kaarlo Takalampi

Höyrylaiva "Uleåborgin" lähtiessä Raumalta syysk. 7 p:nä illalla klo 5 tienoissa, ei kellään ollut aavistusta kaikesta siitä, mitä lähinnä seuraavat tunnit tuovat mukanaan.

Keulassa sidotaan ankkurit ja muut irrallaan olevat tavarat. Keulaluukku peitetään tralleilla ja purjekangas kiilataan niitten päälle.

Ensimäinen ruotelivahti lähtee täyttämään velvollisuuttaan komentosillalle, jossa jo ennestään luotsin ohella on kapteeni ja toinen perämiehistä.

Muut vahdissa olevat matruusit pingottavat tuulensuojapurretta ylähangan puolelle, jota toimenpidettä perällä, jäissä kylmenevän punssin ääressä istuvat matkustajat pahoittelevat, sillä se estää heidän näkemästä kaunista auringonlaskua, joka leikkii hiljalleen aaltoilevilla laineilla.

Tuulensuojassa alihangan alla on matkustajista suurin osa. Toisiin on meri jo tehnyt vaikutuksensa ja pahoinvoinnin merkkejä saa nähdä siellä, täällä. Toiset taas ovat kyyristyneet matkapäällystakkeihinsa ja huopapeitteisiin, istuen yksin jossakin nurkassa ja taistellen meritautia vastaan tai lukien. Jotkut kävelivät edestakaisin perä- ja keskikannella ja muuan tuijottaa reilinkiin nojaten hämärtyvälle merelle, joka lupaa pysyä tänä yönä kohtuullisen sävyisenä.

Kannella ovat sähkövalot jo sytytetyt. Salonkien suurista akkunoista tulvii lukemattomien lamppujen häikäisevä valo. Ruokasalongissa istuu muuan ijäkkäämpi herrasmies, wiskygroggia nauttien ja pakisten tarjoilijattarien kanssa. Peräsalongin pehmeillä sohvilla lepäilee kokonainen seura ja vilkas puhelu, jota hilpeä nauru silloin tällöin katkasee, todistaa ilon olevan ylimmillään.

Väliin näkee tarjoilijattarien tai siivoojattarien, valkeine esiliinoineen kiirehtivän poikki kannen ja katoavan salonkeihin.

Keittiön ilmanvaihtotorvista lemuaa voimakkaana valmistuvan ruuan haju, kertoen illallisajan olevan lähellä. Ja siihen viittaa myös harjaajapojan ruokaa täynnä olevat höyryävät, suuret valkeat astiat, joine hän katoaa keulassa sijaitsevaan "skanssiin."

Ja tämän tunnelman voimakaistuttaa ja tekee kiinteäksi koneitten tahdikas jyske.

Majakkalaivaa lähestyessä havaitaan "Relandersgrund" kadonneeksi. Sen sijalla on toinen, jonka savutorvi ja muukin ulkonainen varustelu osoittavat sen höyrykoneilla käyväksi. Se on kauttaaltaan punainen.

Majakkalaivasta lähtee soutovene ulos merelle. Se suuntaa kulkunsa suoraan "Uleåborgin" reitille.

Komentosillalta soivat merkinantokellot konehuoneeseen. "Uleåborg" hiljentää vauhtiaan.

Luotsivene on jo kohdalla. Laivan koneet seisovat. Köysi viskataan veneeseen. Vene tempautuu mukaan. Luotsi hyppää siihen tikkaista. Köysi heitetään irti. Voimakkaat kädet tarttuvat airoihin. Vene etenee majakkalaivaa kohti.

Merkinantolaitteet soivat konehuoneessa. Koneet alkavat taas jyskiä.
Potkuri pieksee vettä vimmatusti. Keulassa kohisevat korkeat kuohut.

Edessä ja takana aaltoilee silmänkantamiin aava meri, jonka länsipuoliskolla leikittelee yhä voimistuva iltarusko.

Pimeys levittäytynyt meren yli. Taivaanrannalla on iltaruskosta jälellä vain loistava purppuran punainen viiva. Taivas on vetäytynyt pilveen.

Tähystäjä asettuu paikalleen kokkaan. Uusi ruotelivahti lähtee komentosillalle ja saatuaan kurssin, vapauttaa edeltäjänsä.

Edellinen vahtijoukkue menee "skanssiin" ja ryhtyy aterialle. Vähän ajan kuluttua astuvat nokiset lämmittäjät poikki keulakannen ja katoavat omaan skanssiosaansa.

Kukaan ei tähän huutoon erikoista huomiota kiinnitä. Tällaisia valoja näkyy merimatkoilla useimmiten lukemattomia. Ainoastaan komentosillalla koetetaan etsiä esinettä, josta se lähti.

Kuletaan edelleen täyttä vauhtia Gefleä kohden. Nopeus yksitoista solmunväliä. Laiva keikkuu hiljalleen. Ollaan noin kaksikymmentä meripeninkulmaa. Raumalta. Kello on yhdeksän.

Äkkiä sukeltaa pimeydestä esiin tumma laiva, ilman merkkivaloja. Se kulkee pysähtymättä nopeasti sivutsemme ja katoaa jäljettömiin.

Mutta kun se noin yhtäkkiä katosi, edes seisauttamatta laivaamme, rauhoitutaan.

Ehkä se oli venäläinen, joka kävi ottamassa selvää laivastamme ja nähtyään, että se oli suomalainen, poistui.

Mutta se on erehdys. Kotvasen kuluttua se ilmestyy uudelleen pimeästä ja tuikaten sähkövalolaitteella antaa merkkejä jonnekin.

Syntyy hämminki. Juostaan, huudetaan. Toiset ryntäävät hytteihinsä ja tempaavat mukaansa minkä ensin käteensä saavat. Vuoteille ehtineet hyppäävät ylös. Pukeutuvat kiireesti. Kuuluu naisten itkua ja valitusta.

Saksalaisten komennussanat räiskivät edelleen. — Joku upseereista torpeedolaivalla puhuu ruotsia. — Jokaista määräystä on täsmälleen toteltava. Kaikki käy kuin lentäen.

Tyynenä ja rauhallisena toistaa laivamme kapteeni määräykset. Hän koettaa rauhoittaa väkeään ja matkustajia.

Torpeedovene kiinnitetään "Uleåborgin" sivulle. Portit avataan. Silta asetetaan torpeedoveneestä laivallemme.

Riennetään hakemaan matkahuopia. Joku matkustajista yrittää laahata muassaan suuria matkakorejakin.

Torpeedoveneellä otetaan vastaan. Toinen toisensa perästä siirrytään keinuvaa siltaa myöten "Uleåborgista". Ensin matkustajat, sitten naiset, miehistö ja kapteeni viimeisenä.

"Uleåborg" seisoo paikallaan. Koneitten jyske on tauonnut. Sen aivot eivät enää ajattele, sen sydän ei tyki. Yksin, hyljättynä seisoo se tuossa sivullamme ja laineet leikkivät sen valkoista kylkeä vastaan. Se on täydessä valaistuksessaan. Salongeista, venttiileistä ja kannelta loistaa keltainen valo. On kuin sen tyhjissä suojissa juhlisivat näkymättömät olennot.

Torpeedoveneen konehuoneeseen annetaan merkki. Kellot soivat. Koneet alkavat surista. Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin.

Mikä on oleva sen kohtalo? Tuonneko se jätetään noin ajelehtimaan?
Lukemattomia kysymyksiä satelee.

Naiset ovat kuletetut peräsalonkiin. Heille tarjoillaan hedelmiä, makeisia. Heille lausutaan kohteliaisuuksia ja pyydetään pysymään rauhallisina.

He kuulevat miten ylhäältä kannelta kuuluu komentosanoja ja sitten perällepäin suuntautuvia askeleita. Lukemattomia askeleita jalkojen töminää.

Herra jumala! Ovatko venäläiset laivat täällä? Me olemme hukassa. Pohjaan ne meidät ampuvat. Armotta. Ei tällainen pieni torpeedovene jaksa puoliaan pitää.

Naiset ovat epätoivoissaan. Toiset jo itkevät. Mutta heitä tullaan lohduttamaan.

Heillä ei ole mitään vaaraa. Se on "Uleåborgia" kun vaan viimeistellään…

Se seisoo noin sadanmetrin päässä torpeedoveneestä. Valonheittäjä on suunnattu siihen. Sen valkoinen runko ihan hohtaa kirkkaassa valaistuksessa.

Torpeedolaivan keulakanuuna on suunnattu siihen. Kuuluu paukaus. Tykki sylkee tulta. Kuula iskee "Uleåborgin" keskiosan vesirajaan. Vesipatsas nousee ilmaan.

Tuntuu kuin vanha "Uleåborg" vavahtaisi. Mutta yhä se seisoo paikallaan, yhä loistavat valot kannelta, salongeista, venttiileistä. On kuin se uhmaisi näitä uuden ajan murhaavia ampuma-aseita.

Ne ovat kai särkeneet jonkun putken. Höyryä tulvii sankkoina pilvinä.
Räjähtääkö pannu?

Seuraavat laukaukset suunnataan perään. Tuli leimahtaa valloilleen. Paksuja savupilviä alkaa vyöryä esiin. Tuli leviää keskikautta kohti. Se nousee korkealle, leimahtelee. Nuoleskelee mastoja ja pelastusveneitä aurinkokannella.

Yhtäkkiä vaikenevat kanuunat. Kaikki on hetkisen ääneti. Tunnelma on melkein juhlallinen.

Yhä korkeammalle kohoavat liekit palavalla laivalla. Ne tunkeutuvat yhä keulemmas. Sytyttävät ruokasalin. Hurjalla riemulla hypähtävät ne korkealle ja heittävät heijastettaan öiselle taivaalle ja synkkään mereen.

Kaikkeen tähän on kulunut noin puolisen tuntia: kaappaukseen kaksikymmentä minuuttia, laivan tuhoamiseen loput.

Taas alkavat torpeedoveneen koneet surista. Niiden surina yltyy. Kokka viiltää vettä suurin lainein. Nopeus on huimaava. Jotkut arvelevat tehtävän ainakin kolmekymmentä solmunväliä. Etelään on kiire.

Yö kirkastuu. Pilvet hajaantuvat. Tähdet alkavat tuikkia kirkkaina.
Kuun silta läikkyy hopeaisissa laineissa. Ennen aamua on oltava
Itämerellä.

Mutta palavasta "Uleåborgista" eivät silmät erkane. Kaikkien katseet seuraavat sitä. Laiva pienenee pienenemistään. Näky on juhlallinen ja valtava, mieleenpainuva.

Muitten kanssa seuraa katseillaan palavaa laivaa vanha koneenkäyttäjä. Hän on palvellut sitä kuusitoista vuotta. Kokenut sen kanssa myrskyt ja tyvenet. Se on tullut hänelle rakkaaksi ja läheiseksi. Se on tullut hänelle osaksi elämäänsä. Kuutenatoista pitkänä vuotena ehtii jo kiintyä johonkin.

Näky koskee häneen syvästi. Tuskan tunne syöksyy hänen ylitsensä kuin hyökyaalto.

Ja tuo vanha, suuri ja lihava mies, jonka tunteet luulisi pitkäaikaisen merielämän, mukavuuden ja monivaiheisten kokemusten paaduttaneen, itkee.

III

Kaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa jännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin uskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti tulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat ottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat…

Istumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan suuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista ilmanvaihtotorvista.

Siinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.

— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi parastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.

— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa oleva jungmanni,.

Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa, joilla sellaisia on.

Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä solidaariselta. Ja selittää:

— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.

Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan, punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille. Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme ilmaan.

Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös, ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.

— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi, jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle tarjotaan.

Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja, ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?

Mutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien. Kaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla, kuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja minä.

Puuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat huonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet itseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat hädänalaisille.

Jokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon ole.

Sitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja, takkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia j.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.

Keittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa sellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.

— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista seitsemänkymmentä paria sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.

— Mutta "förstille" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin. Kolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut jo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito hämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.

— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten tarkka "förstäderska" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa ainoastaan parin vanhoja kenkiä.

— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi kinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat…

Tällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää yleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja poikin.

Sillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt meitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee kansallisuuttamme.

— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.

Hän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani tilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.

Samassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia matruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.

Raittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän tai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat naurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on melkein kadonnut.

Vihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava lukemattomiin kysymyksiin.

Kello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin merkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä. Torpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.

Kuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä kuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat suuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta savutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.

Sinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.
Alipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.
Komennussanoja alkaa erottaa.

Kohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään toisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.

Eteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa sitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.

Riippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko miehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.

Riippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin levittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme viereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät istumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.

Valkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää — englannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana keksejä ja vettä.

Melkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat kivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.

Kummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan väestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua kaappaus jo ennen meitä.

Valkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia. Höyryl. "Gauthiod" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki englantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.

On jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla makuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin nukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.

Toisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla vahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat varustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.

He ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille tehtyihin kysymyksiin.

Tässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri jättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin "Uleåborgin" valot. Tällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan selvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.

— Jos, sanoivat vahdit, "Uleåborg" olisi taas kulkenut sammutetuin valoin, kuten "Gauthiod", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.

— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.
Sehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.

Kapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on menetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja matkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja, olisi voinut olla toiselta puolen suuri riski…

Hiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat rinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.

Päivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät riippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.

Haastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme saaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli jäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he nyt ovat. Sille ei mitään mahda.

Meidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.
Onkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.

Suomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.
Englantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.

Kaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin poistuminen määräpaikalta.

Kotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme yömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot ovat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää, samallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.

Kahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön ruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan pöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes "milkkiä" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta aamutuimaan erinomaista.

Kapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa kansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas konepäällystön ruokailuhytissä.

Aamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat ja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava keulassa.

Aurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit kirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä. Yökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan Itämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan kuin se täydelleen hallitsisi merta.

Torpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi koskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.

Gottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä taivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.

Aivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla varustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja jykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä rivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.

Silhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten yksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat ne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä mammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä ja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren jättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja rauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.

Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.
Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.

Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle…

Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.

Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen rinnalla hiljentää se vauhtiaan.

Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:

Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta kokonaan kadoten näköpiiristämme.

Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin. Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan. Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.

Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä mielikuvaa.

— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt ammuttavaan laivaan?

— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.

— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.
Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun
torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa
Raumaa kohden…

— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?

Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.

— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai korkkivyön tai…

— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa), nauraa eräs toinen kuuntelijoista.

Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.

Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.

Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.

Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.

Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.

Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.

Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?

Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy meitä nyt tervehtimässä.

He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa" ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"… Mutta toista oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin… Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja lyijykyniä… Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.

— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne keulaan yksin?

Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.

Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.

Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.

Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.

Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella. Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m. sotasaaliiksi.

Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä ikävä uutinen heille.

Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan hauskaa. —

Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.

Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin neitseellisen hentoa.

Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään kärkkäitä niitä jakamaan.

Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.

Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.

Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.
Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:

Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.

Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.

Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet, syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti. Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on englantilaisten vuoro.

Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle, sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.

Noin klo 11 pysähtyy laiva. Kuuluu ketjujen ratinaa. Ankkuria ei sentään lasketa, vaikka ankkurivinssi on täydessä käymäkunnossa keulassa ja miehet valmiina tottelemaan ensimäistä määräystä.

Vihdoin tulee lähtökäsky. Kellä matkatamineita on, tarttuu niihin.
Mennään keskikannelle. Siellä odottavat jo naiset.

Rantaa valaisevat muutamat häikäisevät hehkulamput. Niitten valossa kohoavat rannalta valtavat nostokraanat, joitten taustaksi nousevat suurpiirteiset ja jykevät punaiset mustilla ovilla ja ikkunaluukuilla varustetut varastohuoneet. Ne muodostavat teräviä ulokkeita laiturille ja avautuvat kapeiksi, synkiksi ja salaperäisiksi kaduiksi, jotka johtavat kaupunkiin.

Rantalaiturilla odottaa sotaväki kotkakypäreineen ja kivääreineen. Kansaa on sankoin parvin. Nähtävästi ovat langattomat sähkösanomat jo edeltäpäin kertoneet tulostamme.

Matkatavaroinemme siirretään meidät laiturille. Lukemattomat uteliaat ja vahingoniloiset silmät seuraavat jokaista liikettämme.

Toimitetaan nimenhuuto. Senjälkeen asetutaan kaksimiehisiin riveihin. Suomalaiset etunenään, englantilaiset viimeisiksi. Sotamiesketju ympäröi meidät.

Kuljemme pimeitä, kapeita katuja, joitten kummallakin puolella kohoavat kaksi- ja kolmikerroksiset valkeat rakennukset, joitten ikkunat ovat pienet, ovet matalat, päädyt useimmiten kadulle päin, joiden kaikki kulmat eivät enää ole kovinkaan vinkkelissä ja vatupassissa, eivätkä seinän pinnat täysin luotisuorassa.

Vihdoin pysähdymme pienelle aukeamalle. Vasemmalla, laidassa on synkkä puistikko. Sen jatkona suuri, punainen saksalaista rautatieasemaa muistuttava rakennus, rautaristikkoineen ja rautaportteineen. Oikealla on myöskin suuri tiilirakennus, suurine mustine ovineen alakerrassa. Lieköhän paloasema?

Ja perällä kohoavat valkeat, vanhat kivirakennukset, joitten ääriviivat vain aavistaa pimeässä.

Täällä jakautuu joukkomme kahtia. Naiset, kapteeni, ensim. koneenkäyttäjä, luotsioppilas ja molemmat "Kallet" ovat joko yli- tai ali-ikäisiä. Siis kelvottomia sotaan. He joutuvat toiseen joukkueeseen. Samaan parveen erotetaan myös itävaltalaiset ja ruotsalaiset sekä eräs venäläinen, Ruotsin konsuli Jeketerinowburgissa. Nämä ovat sitä joukkoa, jonka vapaus ei pitäisi olla kiistanalainen ja joitten huhuillaan pääsevän pois jo ensitilassa.

Mutta meille ilmoitetaan sitävastoin, että meidän on jäätävä vangiksi — ja tässä eroavat tiemme.

Siinä seisoessamme hajallaan ja hämmästyneinä, kuin pesästään ajetut linnut, saamme ensi kerran kokea raakaa kohtelua saksalaisten taholta.

— Pysykää rivissä, taikka näytän! ärjäisee saksalainen sotilas takanamme ja on lyödä pyssynperällään.

Saan kuitenkin hänet rauhoittumaan ja käsittämään, että olemme sotavankeja. Sellaisessa asemassa katsotaan jok'ainoa vastustusyritys kapinahankkeeksi ja seuraukset sellaisesta voivat koitua kaikille mitä kalliimmaksi.

— Sotamiehen ei tarvitse tuntea inhimillisyyttä, ei ainakaan
saksalaisen, selitän. Esikuvana on pidettävä itse Saksan keisaria, joka
Europa-uhmassaan hiljattain huusi: me emme pelkää muuta kuin Jumalaa!
Miten voisi yksinkertaiselta sotamieheltä vaatia parempaa!

Saamme tuskin jättää toisille, meistä eroaville, jäähyväisiä. Ennen lähtöä pistää kuitenkin eräs naisista matkahuovan keittiömestarille, tyrkäten sitä estää koettavan sotamiehen syrjään.

— Valmiit! Mars! kuuluu käsky. Meidän on lähdettävä. Toinen joukkue lähtee eri suunnalle.

Tiemme kulkee puistikkokatua, jonka toisella puolen kohoavat valkeat kivirakennukset ja toisella puolen korkea tiilimuuri. Kuljemme kadun päähän ja taitamme sitten vasemmalle.

— Rivit suoriksi! ärjyy sivullamme kulkeva sotamies. Meillä on matkatavaroita kannettavanamme. Käskyä on melkein mahdoton täyttää. Koitamme parastamme.

Rivit seisahtuvat. Suuret portit avataan. Tulemme mukulakivillä kivetylle laajalle pihalle, jossa on ainoastaan kuormastovaunu ja vesitynnyri. Oikealla kohoaa korkea varastohuone. Sen ovet ovat auki. Sinne meidät viedään.

Yhtenä huoneena olevaa rakennusta valaisee heikosti lyhty. Lattialla näemme olkia. Perällä on jonkunlaisia hyllylokeroita… Kovin houkuttelevalta ei se näytä.

Täällä on meidän yövyttävä. Olemme tyyten uupuneita. Kasaamme oljet vähän mukavammin. Vedämme niitä peitteiksi. Yö on raitis ja vähän kostea. Lepo maistuu erinomaiselta.

Kotvan kuluttua kuuluu avarassa suojassa väsyneitten sotavankien syvä kuorsaus.

Nukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on viisi aamulla.

Ja olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta unta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta toivottaa hyvää huomentakin.

Ensi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti pureskella.

Matkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei täällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta toimeen kuitenkin tullaan.

Pienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet keksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin partaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!

Tulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt ovat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä mitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin särpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.

Sukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut käteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki ovat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.

Vaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo runsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä tiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit pysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan meitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää pistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet lanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne ovatkaan Saksassa!

Marssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja rakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten välissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät pulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän olevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa, paimenet muassa.

Rakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien akkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja kirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten kun sota edistyy.

Mitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa. Raitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa vaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä eteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.

Kulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan, sanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.

Vihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus. Pysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli kuuden.

Tarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella laidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla kirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja näyteikkunoineen.

Oikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä on vehreä puistikko.

Vähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut. Jokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja pitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja kotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin nuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä rientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä seurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee joka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire. Sivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen. Harvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.

Vihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He seisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.

Aika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään meitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä ja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei tarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.

Asemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme aseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki meitä koskevat paperit.

Vaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä kiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.

Englantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan heistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.

Vartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean aliupseerin ja neljä sotamiestä.

Kello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin ja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia Veikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot, vallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän touhu on jo alkanut.

Vähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet piirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain kohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan kaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen, korkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata aamutaivasta vastaan.

Juna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja asemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole kumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä leikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset tupaset tai pieni kaupunki.

Rautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine järjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai ryytimaa.

Rataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee kiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu edestakaisin.

Meitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen mies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella huomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille kaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä sähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo omistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että matkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka asukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät on määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään ei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan, kunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta vankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen kaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan…

Danzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme alkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia kunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän järven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten, toisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin nuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten kuusien ja mäntytaimien peitossa.

Asemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike. Punaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä enemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia aina vaan lisää.

Mutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset oivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin olisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme kuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia suurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:

Toiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin samanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.

Olemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin sisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin joukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi saada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.

Pian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja ja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.

VII

Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.
Astumme asemasillalle.

Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.

Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä asemalle, on yleisöä.

Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.

Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.

Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.

— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on hyvä, sitä seurataan.

Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.

Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen huomionosotus!

Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.
Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.

Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat, joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia. Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.

Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja.

Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.

Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen on jaksanut kestää.

Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus, joka ei jätä ketään tyyneksi.

Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun kätensä meitä kohti ja kirkuu:

Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan… Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia, pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.

Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu? Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu, koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee. Maaseudulleko meitä kuletetaankin?

Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.

Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa, ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen. Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.

Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen kenttäteltan eteen.

Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra, kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.

Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää meidät.

Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.

Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.

Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.

VIII

Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.

Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.

Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin, pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän… Mutta kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.

Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.

Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan jälkeen.

Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt alussa tuntuukin.

Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria lyömässä.

Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.

Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.

Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää taivasalla ja tupakoimaan.

— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.

Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa. Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille. Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.

Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on leipäsäkkejä selässään.

— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.

Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri, joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua viipaletta. Samoin keitosta.

Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven suuhun.

Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa. Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:

Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja uudelleen:

Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.

Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät keskusteluun asemastamme.

Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin. Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä solinana.

Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä, ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä hyväksemme?

Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.

Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin toiselle puolelle.

Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä on lämmin ja hyvä olla.

Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.

IX.

Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.

Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen. Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet. Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.

Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus! sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava. Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa aamukosteudessa ja koleudessa.

Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria, toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.

Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.

Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa häiritse.

Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita, alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria, nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.

Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.

Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.

Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan. Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.

Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me kuljemme edellä, aliupseeri perässä.

Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.

Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys. Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa, sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa. Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa olkapäälle.

Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät, on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä, tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta. Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista kunniaa, me nostamme lakkiamme.

Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.
Meillä on suuri kantamus.

Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio. Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.

— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.

Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.

— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä Venäjän etuja.

Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista. Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.

SAKSALAISTEN SOTAVANKINA 79

— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista miehessä varaa!

Päivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä. Voileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa särpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina itsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.

Ruokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen telttaan.

Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta, äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se tahmeaksi melkein ilettäväksi.

Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän pääasiallisesti elää.

Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!

Iltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin seurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen mieliala.

Maantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon selässä.

Pidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä puhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän antaa meille vielä parempia neuvoja.

Hauptman ratsastaa leirille, suurena, korkeana kuin mikäkin suuri sotapäällikkö, tietoisena arvostaan ja hänelle kuuluvasta kunniasta.

Sotamiehet tekevät kunniaa, pysähtyen ohikulkiessaan häneen päin kääntyneenä perusasentoon ja lähtevät sitten vasta matkoihinsa, kun hän on tervehdyksen viitannut.

Hän katsoo suurin kaarroksin ympäri leirin, toinen käsivarsi ulospäin koukussa tukeutuen sääreen ja pitäen ratsupiiskaa ja toinen suitsissa.

Vääpeli ärjyy parhaillaan jotakin venäläisille, mutta nähtyään hauptmanin tulon, hän kiirehti hänen luokseen.

Silloin astuu yrittäjä tyynenä ja rauhallisena hauptmania kohti, nostaa lippalakkiaan.

Mutta muuan joukostamme on jo hauptmanin luona. Hän puhelee asiaansa kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.

Toisinaan kallistaa upseeri päätään paremmin kuullakseen, mutta suoristautuu taas.

Pienen ajan kuluttua nostaa puheille mennyt taas lakkiansa ja poistuu.
Rauhallisena astuu hän suoraan luoksemme.

— Teidän ei olisi pitänyt mennä noin, hän sanoo, se on kielletty. Siitä voi koitua meille ankara varotus.

Siihen kätkee keskustelu aliupseerin kanssa, eikä heidän tavoistaan sen lähempää selvää oteta, eikä niitä seurata.

Hauptman kielsi kokonaan lähettämästä Berliniin mitään kirjelmiä. Siellä kyllä voidaan asia ratkaista, mutta se ei varsinaisesti kuulu sinne. Yhtä hyvin ja pikemmin kykenee asian ratkaisemaan Danzigin komendantti, joka hoitaa tämän piirin asioita. Hänellä on täydellinen määräämisvalta ylitsemme.

Muuan joukosta ottaa laatiakseen kirjelmän. Kun sen konsepti on valmis, luetaan se kaikille ja hyväksytään huutoäänestyksellä. Siinä tehdään lyhyesti selvää kohtalokkaasta matkastamme ja anotaan vapautta sen perusteena, ettei Suomella ole kansallista asevelvollisuutta, jonka tähden meidän vapaaksi laskeminen ei tulisi tuottamaan Saksalle mitään aseellisen vastarinnan haittaa ja viitataan kirjelmässä samalla erinäisiin vapaaksi laskettuihin suomalaisten laivojen miehistöihin.

Seuraavana päivänä, jolloin jotkut lähtevät kaupunkiin, ostetaan virallista paperia ja kirjoitetaan se puhtaaksi. Iltapäivällä lähetetään se määräpaikkaan.

Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin kohtaamme.

Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat parantaneet tapojaan.

— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.

Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat olla yksin ja rauhassa.

Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi. Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää kerrallaan.

Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän taskuunsa.

Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he eivät voi antaa lupaa siihen.

Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein luottamuksella katsele.

XII

Oikea käsivarsi on paljastettava. Toiset riisuvat koko paidan yltään, sillä se on matkalla saanut siksi paljon siihen kuulumatonta ainetta ja väriä, ettei se vähimmässäkään määrässä näytä puhtaalta. Samoin määrätään käsivarsi pestäväksi.

Lääkäri ja välskäri tulevat sisään rokotuspulloineen, veitsineen ja spriilamppuineen.

Mies mieheltä käy lääkäri ja vetää kolme pitkää viivaa käsivarteen.
Veri puristuu pieninä palloina haavoista valkealle iholle.

— Sattuuko? kysyy eräs kalpea peräpäässä oleva nuorimies, joka ei sitten kapalolapsena oloajan ole saanut tällaista kokea.

— Ei ole huoleti, vastaa suuri ja kookas lämmittäjä, jonka olka- ja käsivarsilihakset ovat atleettimaisen suuriksi kehittyneet.

Sitten, noin kymmenen minuutin kuluttua tarkastaa lääkäri kättensä työt
Ne ovat hyvät.

— Varovasti paidat päälle, komentaa hän. Haavoja ei saa millään tavalla koskettaa. Muuten on koko toimitus tehoton.

Valmistuttuamme on venäläisten vuoro. He saavat tulla telttaamme pienemmissä ryhmissä. Kaikilla on käsivarsi paljaana. Toisilla loistaa tulipunainen paita, joka verhoo joko puolet yläruumiista tai on laskettu alas vyötäisille. Heissä on paljon työtä. Kahdeksankymmentäneljä sielua. Saa siinä muutaman "punaisen viivan" vetää.

XIII

Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.

Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.

— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan parakki valmiiksi?

Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme muuttaa Bütovin linnaan.

Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.

— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista. Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.

Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee peruutuskäsky.

Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja peruutetaan… Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan miehen kanssa samaan telttaan?

Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.

Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme saada yöksi makuupaikan itsellemme.

Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön. Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen, lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut. Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia paikoilleen.

Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan valmiita… Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan seuraavana päivänä.

Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat nyt parakissa.

Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?

Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen pieneen näpräilyyn.

Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se vain ehtii valmistua.

Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.

Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m. varten.

Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme, tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.

Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää, lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai leirin takana avaralla kentällä.

Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.

Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.

XIV

Eräänä kauniina päivänä huomaamme ihmeeksemme, että kenttävääpelin pukuun on tullut erinäisiä lisäyksiä. Hän ei esiinny enää tavallisissa kenttäsaappaissa. Hänellä on ratsastus-säärykset, toisenlainen takki, pitkä miekka ja ellen väärin muista lakissakin merkki, joka eroaa tavallisten sotamiesten merkistä.

Onhan hänellä ansioita ja kokemusta. Eikä näytä kovin tyhmältäkään.
Päinvastoin.

Räyhää ja komentelee koko päivän kuin vimmattu. Juoksee paikasta toiseen, heiluttaa pamppuaan ja ärjyy, jotta koko leiri sen kuulee.

Vankiraukat ovat peloissaan, melkein pakenevat häntä, saadakseen olla rauhassa. He eivät uskalla oikein seisoa, eikä istua, vielä vähemmän maata. Jokapaikassa ja kaikkialla hän on. Rähäkkää kuuluu melkein joka suunnalta. Yksin me saamme olla rauhassa.

Mutta asiasta ei selviä yhden yön unella. Vielä useat päivät jälkeenpäin saa hän ärjyä käheällä äänellä käskettävilleen ja ensi päivinä saa hän sanojaan tuskin ollenkaan kuulumaan.— — —

Uusia määräyksiä alkaa tulla tiheämmin. Erittäinkin venäläisille ja englantilaisille. Ja saamme mekin osamme.

Eräänä päivänä ilmestyy hän huoneeseemme ja ilmoittaa, että tästä lähtien kun joku sapeliniekka upseeri tulee sisälle on sen, joka tulon ensiksi havaitsee huudettava:

Hän katselee meitä kuin nähdäkseen millaisen vaikutuksen tieto on meihin tehnyt. Luultavasti hän vähän epäilee, että ajattelemme, että tämä toimenpide on hänen alkuunpanoinansa, koska hän erinäisillä selityksillä koettaa haihduttaa epäluulomme.

Me seuraamme neuvoa usein, melkein liiankin usein. Sillä toisinaan kun ovi käy ja leveä jäykkä hämäläistyyppinen lämmittäjä astuu sisään, tavataan tavallisesti huutaa.

Kaikki nousevat seisomaan. Mutta huomatessaan hämäläisen eivät he tervehdä. Puolittain sadattelevat huutajaa ja omaa herkkäuskoisuuttaan.

Tuonnempana ei enää huutoon uskota ennenkuin nähdään upseerin hahmo ovessa.

Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita, ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole…

Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja lakit ovat vailla kokardia.

— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.
Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.

— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen vastauksen.

Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys, ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä, mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain upseerien ärjyntä.

Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset, ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.

Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun, suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on mahdoton ymmärtää.

Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä tulee »tulkitsevia» aliupseereita.

Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos, vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo ovelle ja ärjäsee:

Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.

Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista mitättömyyksistä.

Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä, liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain työssä.

Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon tässä muutamia.

Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.

Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.

Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten. Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme kierrettyä savuketta.

Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.

Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme. Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien katseen.

Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.

Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.

Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.

Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli varastanut leipäviipaleen.

Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit komennettu riviin leirin pihalle.

Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.

Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:

— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu! Ymmärrättekö!

Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.

Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu luutnantin pamppu.

Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat tiililattiaamme.

Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.

Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo viittäkymmentä kopekkaa.

Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei sitä olisi keksitty.

Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.

Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.

Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.

Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.

— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.

Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän, muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava, jok'ainoa kopekka.

Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen kuitin tai pussin numeron.

Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.

— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.

— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.

Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan lähettää uusi kirjelmä sinne.

Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia tiedonantoja vangeilta.

Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita, professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.

Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.

Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko tänne jäätävä tai ei.

XVI

Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.

Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä. Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.

Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat. Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee soitto.

Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus, joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin uhrinsa isänmaansa alttarille.

XVII

Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin on minunkin alistuttava kohtalooni.

Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.

Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro. Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä vailla.

Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.

Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle selviää nyt ruokien äitelyyden syy.

Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin. Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.

Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.

Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein meitä tervehtimässä.

Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!

Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion, että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat sensijaan paljon. Kummallista väkeä!

Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy kummeksien:

Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.

Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.

Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä tyydyttääkseen.

Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä Bütow'issa satu.

Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän poistuessaan.

XVIII

Kapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei meillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet vapaalle jalalle ja palanneet kotiin.

Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille vapautemme… Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat suorastaan murhaavia.

Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.

Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.

Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.

Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan, paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.

Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja jäi muitten mukana Danzigiin.

Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.

On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.

— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan aikaa kotonakin.

— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan, kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen. Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan miten paljon vain tarvitsen.

— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä sanoa.

— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.

Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.

Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.

Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.

Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.

Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.

Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää. Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa. Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.

Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden, jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut, ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja ikävöivästä perheestään kotona.

Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme… Vanki n:o 105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.

Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee yhden parin kumpaakin lajia.

Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä huoneessamme että ulkona.

Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.
Hänellä on oiva ajatus mielessään.

Hän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on vain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan lähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin satakunnan metrin päässä.

Saunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin perin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät kun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja kihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet eivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.

Mutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto tulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen osaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset juuri löylysaunaa käytä.

Rakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään joka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai kieltävä vastaus.

Ja siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme odottaneet, tuli vihdoinkin.

XIX

Olemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä lyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee akkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin uponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan. Toiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan puolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää tuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat katselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin salkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni syysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita liikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.

Ryhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja kurottautuvat.

— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä loistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon, — että teidät on vapautettu!

Sitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.
Vankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.

Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin herää hiljainen toivo.

Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.

Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava Berliniin.

— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen laivastoon… Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.

Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan… Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä… Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja lapsilleen… Lupaamme viedä sen mukanamme.

Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava jo asemalle lähtöä varten valmiina.

Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.

Vähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme, kuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua: kirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se silmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta kuuluu huuto:

Melu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla lattiaan.

Hetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan, että meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan… Häneltä saamme kuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.

— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies… Entinen vanki, joka on aikoinaan tehnyt murhiakin… Oli kaupungilla vähän nauttinut ja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä katua ja jumalan kirkasta päivää… Kun tuli nyt takaisin leiriin pantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään istua viitisen vuotta kuritushuoneessa…

Varhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten kahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat valkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja vaihtavat kravatteja toisiltaan.

Jotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa on apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.

Mutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä pientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.

Epäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän auttajaansa kiittäisi…

Seisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee luoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista ja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti vaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille…

Kun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin tunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka seisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit liikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla tullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten erilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa, akkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä katsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain katsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä päitä.

Asemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin piti tulla junalle… Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja tyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää yksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee meille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa Ruotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme passin Ruotsiin… Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa vietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia pikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16 ja nyt on kello jo 9,05 paikoilla… Lämpimät kättenpuristukset ja tiemme eroavat.

Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.
Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.

Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain neljäsluokkalaisiksi.

Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä. Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä… Pelaamme shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin nopeammin.

Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet, jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin päivän tekstiä.

Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä, takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä. Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta… ah… olisitte nähneet saappaanvarsiani… Kysytte jos siellä ei peljännyt? Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua, jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli: palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon. Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti, mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma kohtalonhetki… Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat. Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja. Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja suuria päämääriä silmälläpitäen.

Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan…

Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.

Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin pankkiin ja ties mihinkä.

Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää heitä loitolla.

Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan jatkoa. Kiitämme häntä.

Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus meille tehtävänä, meni.

Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki… Ihan resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!

Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen. Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista olutta.

Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin, joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät. Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.

Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria olisi ollut alkuruoka.

Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa eräs:

— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä sairaaksi…

Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.

XXI

Sunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata kohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta sitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai Geflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa meitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan yli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.

Kello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen suureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja lähtevät. Täällä on junanvaihto.

Astuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat muuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla Berliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he ovat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat saaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut kerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.

Toiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista käytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan… Kiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin, jossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas asemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.

Paasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa syödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.

Voss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen. Se on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan, että Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia pakoittamaan sotaväkeen.

Tiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta sittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten mylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta voi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme Paasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään ei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja saamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.

Rygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavumme
Sassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaamme
Ruotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.
Ainoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.
Sassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.

Monopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme yömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja sininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta: mitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas ja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla, metsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen kirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle Rygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen ja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.

Aamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen kapteenin.

Ryhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli saksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli pidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat saaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta täyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne oli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.

Minäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se ei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä englantilaiskapteenia urkkijaksi.

Tarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin alla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran tovereilleni… Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne olivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia omaksi hyväkseen vangeillakin… Kun meidät pidätettiin, kertoi hän, tiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu ja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä ainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin kerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin kolmeliakymmenellä… Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin Königsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000 venäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai vähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin itse kun ne tuotiin… Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus! nauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka takana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.

Illalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja valkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, "Prins Gustaf V". Piletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan, mutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.

Koko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.
On se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!

Kielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja selitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti tiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan… Hihkaistaan ilosta… Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa ei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa. Viisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:

Nyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme vapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.

Rygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on viimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.

Kaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta, nähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin eskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi vedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.

Kello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa. Seuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä vuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva, lähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan köyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä. Näissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen kirjailija.

Laivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat tuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat. Toiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella edestakaisin.

Miinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki kannen alle.

Ilta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen merkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.

Kello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta heijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi. Mutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan, havaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa laskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin etelässä näkee.

Koko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät. Rauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua asemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna olemme Raumalla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAKSALAISTEN SOTAVANKINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.