The Project Gutenberg eBook of Mäenpään isäntä, by Veikko Korhonen

Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä. Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten ilonpito.

Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä. Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja entisyydestä poikkeavaa.

Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin. Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään näy, mutta muuten painostaa.

Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet. Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä karehti pirullinen hymy.

Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi. Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat. Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan, ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.

Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia. Rengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja »Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai tavallisesti töykeän vastauksen.

Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.

Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se paisui suuriääniseksi meluksi.

Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän hetki hetkeltä.

Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes omaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo tietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan saadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».

Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle. Heillä kuului olevan käsipommejakin…

Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin, mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.

— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko. — Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää mitään muutakaan keinoa jäljellä.

— Eipä näytä… Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan… Ja ne on saatava maasta pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.

— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että kehtaavat.

Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.

— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.

— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.

— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.

»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.

Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä sopimuksesta.

— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas, talon vanhin poika kylmästi.

— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs päiväläinen kuohahtaen.

Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.

— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku verotyöläinen ääni vapisten.

— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.

— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden luokkaan minä kuulun.

— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.
Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.

— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.

— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —
Häpeäisitte!

— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin jo kiittäisi.

— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!

Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä suuriäänisesti keskenään.

Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja hetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja sanomalehdet pöydälle.

»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään, mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään. Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?

Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan polttelemaan tuvan sänkyyn.

Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.

Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä huoneeseen ja virkkoi:

Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja polttamaan.

Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt naapuritalon poika, Hakalan Timo.

»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen päiväneväs mukaan.»

— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.

Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.

— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä miestä ja kahta vähemmän.

— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten järjestetään seisova joukko.

— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.

Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa oli aika tuntunut pitkältä.

Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään. Kunpa vain terveinä palaisivat!

Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin tulemaan.

— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.

Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.

Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään; harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.

II.

Mäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä. Hiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset olivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän kamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun öinä. Aikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun miesten täytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja lapset. Naisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.

Ne olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät ystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.

— Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset vaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.

Lauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään metsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla puoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan mukana oli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan lähtevän.

Siellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä alas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.

— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa minäkin pääsisin mukaan!

Lauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa aivan kalpealta.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa kovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa tytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman oudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään kauankin.

— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö hiljaa.

— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä palaan.

— Sen minä uskon, mutta muuten… sinä et välitä minusta enää tämän jälkeen.

— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt… — tytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.

— Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin. Onhan sinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda pois. Ja tee kaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten sinua joka paikassa. Hyvästi nyt vain.

— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos ei hän tänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa. Minä tulen takaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt minun täytyy mennä.

Lauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin juopunut ja pyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan, nousi vihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen toiset.

Miehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä vahvaa nuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko tai haulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia. Tikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike osoitti teräksistä reippautta.

— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä alkajaisiksi!

— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja nielköön heidät!

— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista häpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.

Aseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.
Kuului komennus.

Portaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että punaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut heille sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat kerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.

— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle seinälle, ikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput muodostavat kaksi ketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!

Ikkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset hyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset kuuluivat.

— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen. Ketjuun!
Eteenpäin mars!

Kulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja pilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.

— Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä auttamaan.

— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan tämä joukko nyt jo näyttää sotaiselta.

Joukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia äsken suoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli miesten askelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen punaisilta saatuja ampumatarpeita.

Aamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli alkanut, vapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit liikkeelle..

III.

Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.

Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa, ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä liikkeelle.

— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi olla nyt parasta pysyä kotonaan.

— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä tehdä menoistaan palvelijoille.

— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. — Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan kuin olette minun työssäni ja leivissäni.

Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää hillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan. Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.

Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua. Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän joutuvan punaisten uhreiksi.

Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen? Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet, mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa. Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.

Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja varustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt kaikesta loppu.

Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.

Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon peltoja. Jos nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan, miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.

Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä pellon paikasta.

Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.

Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina päivinä oli mieluinen asia.

— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä vangittu.

— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!

— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta tekemässä.

— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli tullut ovelle kuulemaan uutisia.

Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin sanomalehden.

— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein joka paikassa.

Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista ryssistä pian selvä tulisi.

Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.

— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin. Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä on tehtävä voitavansa.

— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.

Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit päättäneet yrittää.

Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien talosta pyyteli pian palaamaan.

— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon ja pari muuta miestä.

Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi jälleen askareihinsa.

IV.

Punamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä on pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut sanoman, että Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut vangiksi, mutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin avulla heidät vapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat majoittuneet kirkonkylään.

Kello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran vielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä hiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa naapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien puhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia määräyksiä.

Torpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy vähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara valmistelee kahvia isolla pannulla.

Työväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä. Vanha
Kustaa katselee sitä myhäillen.

— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan äärestä. — Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa ottaakin. On sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta, mitä iankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat roletaaria, kun se valtaan nousee ja näyttää… kyllä ne nyt riemuitsevat tämänkin pitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois köyhälistöltä, vaan nauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka sorkka kynsillään.

— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka minkälaiset aseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.

— Aseet… haist… vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On niitä aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta junanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä lähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin niin kuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja valtaa muillakin, ei vain heillä.

— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja muuta hyvää, mutta nuo nivuset…

— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja arkuus. Pelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes tavaraa hakemaan, kun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs tämä, ruopii vain korvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä Kustaa saa mitä vain tahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan lähettää. Lähettäisi Kaisullekin, vaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan. On muka varastettua tavaraa. Kustaa poika se ei muita odotellut. Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena miehenä se sieltä palaa. Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja mikäpä on ottaessa. Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.

Saara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti kahvipannun hellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan sieltä alkoi jälleen pauhata:

— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta suden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin nauroi, että huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä lahtarien jauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut sokeria ja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi minullekin puuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien syönti.

Porstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava miesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.

— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin kihahtaa kielelleni. Halituli, halitun, halituli… kuulkaas, pojat, pidetään tanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!

— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei, onko se sakin päätös?

— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi halataan kaikki kirkonkylän hienot naiset!

— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan mitä lahtarit ovat viimeksi syöneet!

— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti kirkonkylään.

— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin kirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.

— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään pappilaan yöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!

Lattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin esille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja sukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei kuin kourallinen. Helvetti!

Joukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti hieman neuvottomalta.

— Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen päähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin joka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars! Suorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä komennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit hyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit eivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa uudestaan. Asentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi menkö! Hiljaa! Silloin kun komennetaan perääntymään…

— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia komentajia on.

— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen vatsa aukaistaan!

Silmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä, jonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä huohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko ketään. Mutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili toisten tyhmyyttä.

Hiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi uudelleen.
Viestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.

Oli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka ottaisi pohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset sopivaan rangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa, jotka pantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit yhtyvät vangittuja tovereita vapauttamaan.

— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa ennen lähtöä.

— Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka valitsee vallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?

Ripatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran sokerivasaran puhemiesnuijakseen.

— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan askeleen.
Vallankumous on julistettu ja…

— … ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua tuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan vastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit kuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle paikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä ymmärtävät ja ehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden puheenjohtajaksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta. Olihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus valita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan peräseinää vasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan välineinä tuomioita täytäntöön pantaessa.

Joukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että kukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta. Salaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät sitä käsittäneet.

— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön mukaan kuusi jäsentä.

Neuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan räätälimestari, peltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja varamiehineen.

Pöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja asetti tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi sieltä vanhan raamatun, jonka asetti pöydälle.

Saara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se pitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua…

— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari, joka oli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat seuranneet.

Seurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli tärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha seinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri seisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta. Salainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä asia ei salli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava täällä niinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt, jolloin kansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa itse ja panee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä, ketkä tällä paikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi vallankumoukselle. Heille julistetaan kuolemantuomio, jonka he täysin ovat ansainneet. Vähemmän vaaralliset jäävät vangiksi, kunnes vallankumous on loppuun suoritettu. Kansa, siis läsnäolijat, saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua heidän nimensä tälle vallankumousoikeudelle.

Joukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas kiihtymyksen oireita.

— Me vaadimme myöskin, että Mäenpään omaisuus jaetaan kansalle! Se on köyhälistön hiellä koottu!

Nuija kumahti pöytään. Joukon hiestyneillä kasvoilla näkyi raaka, ivansekainen ilme.

— Ne tuomitsee punakaarti, koskapa ovat liittyneet lahtareihin. Ehkäpä jo saavat tänä yönä tuomionsa.

— Olkoon. Mitä me vanhasta akasta. Mutta Hautamäen isäntä. Se lähetetään taivaaseen!

— Kuolemaan, kuolemaan! Hän on pahin nylkijä. Omaisuus kansalle! Pojat oli vangittava.

— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne aivan ensiksi.

Nuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta vääntyneillä kasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu tilaisuus kostoon, joka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.

Vielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät ammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.

— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta lahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.

Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan mietteissään. Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota, mutta enemmistö voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa. Minkäänlaiset oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä vaatimuksista eivät saaneet tulla kuuluville.

— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet harjakaiset.

— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit olalle!
Suksille joka mies!

Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.

— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja vapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua, vallankumousoikeuksien tuomioita pannaan täytäntöön pienissä parvissa.

Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt, mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.

— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa kuin itsekseen.

— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai se jo riittää, kun Kustaakin…

— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi lähtisi.

— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. —
Minä en ilkeä kuunnella sinua.

— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten kanssa tänne aseita haalataan ja…

Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.

Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan… hänen ennen niin rauhallisessa kodissaan.

Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä puhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä aherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä oli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten tilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon, ja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset nykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään enää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja sahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.

Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.

Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista saarnaamista.

Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.

Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä. Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi kai häntäkin luulivat.

Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi häntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.

Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt. Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi häviökseen taisteluun.

Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan mellastamassa.

— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?

Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa, jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt parhaillaan…

Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus, oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän turvaamiseksi.

Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois työntämällä kuuli ja näki hyvin.

Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti. Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat varmaankin urkkijana tappaneet.

Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi sentään kauheata.

Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä… ja nyt vasara paukahti, se oli kai päätös… Voi herra Jumala!

Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo myöhäistä?

Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin! Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi vain ponnistaa.

Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!

Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.

Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät häneen.

— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja vallankumousoikeus…

Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.
Luulivatko, että hänkin…

— Mäenpään isäntä… mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä…

— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?

Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.

— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.

— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:

— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät varoen mökkiin.

Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä punaiseksi ja valehtelijaksi!

Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.

Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni, kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas varmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi täällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi puhua Mäenpään isännälle.

Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti… eivät he tienneet mitään.

Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta kiellettiin poistumasta kotoa.

Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.

Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.

Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä. Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?

Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.

— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni punakaartista ja mökistä.

— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää? kuului joku sanovan.

Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.

— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn ansaan.

— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten tietojen tuojat ammuttavaksi.

— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja purskahti rajuun itkuun.

Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen sisässään näytti kuohahtavan.

— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.

Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.

— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.

Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.
Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.

— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta, jyrähti Mäenpään isäntä.

— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.

— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee vapaaksi, kun asia on selvä.

— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön edelleen vangittuna?

— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka koettavat auttaa yhteistä asiaa.

Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli pitämään siitä huolta.

Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?

Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun päästyään joka paikassa päällimmäisenä.

VI.

Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.

Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.

Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.

Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.

Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.

Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.

Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.

Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?

Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.

— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa, kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.

— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa saisivat vain aseita.

— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.

Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain valaisi tupaa.

— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt hukkaan.

— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.

— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen mietteissään.

Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine mökkiläisineen.

— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.

— Niin… Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen pohjalaisilla.

Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti lampun ja virkkoi emännälle:

— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi…

— Et kai sinä nyt lähde yön selkään… Saattaisi olla vaikka minkä tekevää…

— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.

Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.

VII.

Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen hiljaisuus.

Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»

Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää. Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan valmistamaan.

Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.

Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.

Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.

Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas… neljäs… kiväärituli kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet asemiinsa..

Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.

Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.

Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa. Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja merkkilaukausta.

Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva luutnantti kirosi tyytyväisenä.

Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia. Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi tähtäintä.

Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku kuului kiroavan. Ranta läheni.

Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan? Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.

Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.

Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan. Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.

Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.

Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui ajatellessa, että ryssä ja punikit… rauhallisten kotien hävitys… vallananastus… punarosvot… etelän avuksi…

Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.
Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?

Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä tässä nyt…

Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa ensi kahakassa.

Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?

Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi liikkuvan poikia tullen ja mennen.

Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas… Sepäs oli ilotulitusta.

Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!

Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten tulitusta.

— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä saadaan räiskytellä.

Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat palasivat, kohta kuului komento:

Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti saarrokseen.

Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.

Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan haavoittunut.

— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo monta kertaa lentäneet.

Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen. Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien räjähdellessä.

Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen. Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.

— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!

Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.

Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois. Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia verenvuotoa.

Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.

Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei saattanut silmin olla sitä katselematta.

Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut, että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen hiljaisuuteen.

Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.

Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti, isä ja äiti…

VIII.

Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali oli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat äänettöminä.

Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko puoli oli voitolla?

Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui kipeältä.

Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan
Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.

— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut. Olkaa nyt varovainen.

Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.

— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi joutua rintamalle!

Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi… hän tässä, sairasvuoteessa… ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta kulkeneena… miten siellä kotona?

Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut… No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:

— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä jo kauankin…?

— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.

— Eiköhän ne hyvin siellä… Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.

— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia lienee vankeinakin.

— Kyllä… täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että
Tuomas on ylennetty vänrikiksi.

Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään mies.

Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa. Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.

Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.

Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt jo odottaa tietoja häneltä?

Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten taas taistelussa.

Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut, mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.

Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.

Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.

Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.

— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten eräältä toisellakin.

Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.

Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin tehtäväänsä.

— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin kirjoittamaan.

Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.

Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli
Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.

Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli hänet pelastanut.

— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.

— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.

— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse hänen tilalleen.

Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli ihmetellen isäänsä.

— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa taloa vanhan Tuomaan kanssa.

— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun minäkin…

Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi kätensä Laurille.

Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin kauaksi kuin vapaus koittaisi.

IX.

Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut. Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?

Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi, kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo punaisten tuloa.

Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta. Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli Mannerheimille».

Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja survaistiin valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet, että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.

Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta niin paksulta, ettei iljennyt astua.

Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään
pistää.

— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on pistetty joka paikkaan.

— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee niitä eteen sattuu, kun räjähtää.

— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa mukamas… ymmym…

— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut varina.

Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.

Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.

Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle. Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa. Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.

Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki, ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa. Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta. Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe enää elävinä.

Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?

Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin tapahtui?

Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.

Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä, että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään, raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.

Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua, ammuttaisiin.

— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan, oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.

Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa.
Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi
kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.
Kuolema olisi paras vapauttaja.

Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla pelastanut hänen isänsä ja muitakin.

Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään, laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen… Ja kun Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi tahtonut maan alle painua.

Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana lääkkeenä. Ei mitään sellaista!

Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.

Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja ilkkuisi hänen vankina-ololleen.

Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja hoiteli kuin omaa lastaan.

Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä, kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen asiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.

XI.

Oltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut pitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.

Viisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen sankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan vapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta puolitiessään.

Ei oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä ajatella vuosi takaperin.

Nyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi olivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi horjumattomana.

Juho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin lauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat lämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina liikkuivat ihmiset pihateillään.

Kotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa ja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja punaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten asemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään. Eksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja lapsethan olivat syyttömiä raukkoja.

Kuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski rakastamaan vihamiehiään.

— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua, virkkoi isäntä kiirehtien tupaan.

— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas… jurisi Tuomas, —?
Min'en antaisi.

— Noo, kyllähän Tuomaskin antaisi, kun asiata enemmän ajattelisi. Mitäs pahaa ne lapset ovat tehneet?

— Jos isäntä uskoo, niin kyllä minä nämä toimitan… syyttömiähän ne lapset ovat. Akoille ei kyllä kävisi antaminen. Joutaisivat nyt pureksia sitä ainaista solirattiaan.

Juho laittoi Tuomaan viemään juhla-apua. Käski Tuomaan jakaa oman harkintansa mukaan. Mielissään lähti ukki ajamaan pauhaillen soliratteja mennessään.

Juho myhähti suopeasti tupaan mennessään. Mahtoi Tuonias-paralla olla pään vaivaa, miten sopivimmin jakaisi annokset.

Saunan jälkeen istui Juho hihasillaan ikkunan ääressä ja katseli kevätöistä hämärää. Näytti yöksi rupeavan satamaan. Kaisu oli hänen huomaamattaan tullut huoneeseen ja arkaillen näytti aikovan sanoa jotakin.

— No mitäs erikoista se Kaisu pikkarainen nyt hautookaan päässään? koetti isäntä yhä ystävällisemmin.

— Tarvitaan kai siellä sairaanhoitajia, ja sitten punaisessa ristissä… minä oikeastaan tahtoisin sinne, missä kaatuneita ja haavoittuneita korjataan taistelun keskellä pois kentältä.

Juho käänsi värähtävät kasvonsa ikkunaan. Pöydän kulmalle putosi pari kirkasta pisaraa.

Kääntäessään jälleen katseensa tyttöön, joka siinä seisoi ujona maahan katsellen, virkkoi hän:

— En minä voi sinua kieltää. Kuoleman kentille en sinua kumminkaan mielelläni laskisi. Kukapa tietää… saattaisi tuonen teräase sinuunkin sattua.

— Kyllä sinä pääset. Ja kun palaat, niin toivon saavani pitää sinut tyttärenäni.

Tumma puna läikähti tytön poskille. Juhon sanat olivat koskettaneet soittimen kieltä, jonka tyttö luuli iäksi vaienneen.

— Eihän minulla ole oikeutta kieltää yhtä enemmän kuin toistakaan, vaikka pidänkin Kaisua kuin omana lapsenani.

Alkaisivat jälleen pitkät ikävät illat tytön mentyä. Kukapa lukisi heille ääneen iltasilla ja laulelisi sunnuntaisin. Mutta tarvittiinhan sielläkin hellää kättä, missä haavoja iskettiin.

XII.

Pikkukaupungin asemalla odotetaan sairasjunaa. Äsken suoritetussa suuressa taistelussa on haavoittunut myöskin Mäenpään Tuomas. Hänkin on tulossa kotikaupunkiinsa hoidettavaksi.

Omaiset odottavat omaisiaan, tuttavat tuttaviaan. Kaikkien kasvoilla näyttää olevan vakava jännitys. — Pahoin haavoittuneita, on viesti kertonut.

Juna vierii asemalle. Punaisen ristin miehet ja muutamat sairaanhoitajattaret, niitten mukana Kaisu, ovat valmiina paareineen. Vaunujen ovet avataan.

Silpoutuneita käsiä ja jalkoja. Tajutonna paareillaan makaavia, joilla on veriset siteet päässä.

Samalla vierii asemalle vankijuna, jossa on samalta kentältä vangittuja punaisia.

Mieltä järkyttävä näky. Toisella puolen asemaa haavoittuneet, toisella vangit.

Ja kun sairaspaarit lähtevät liikkeelle, lähtevät myöskin vangit vartijainsa saattamina.

Kaisu on huomannut veljensä Kustaan vankien joukossa. Tahtomattaan on hän tullut ottaneeksi jonkun askelen sinnepäin. Kustaakin on huomannut sisarensa paarien ääressä. On vain muutamia askeleita vangin ja sisaren välillä.

Ja itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa
Mäenpään Tuomas.

Keskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio on siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin nurkissa ja alastomissa puistoissa…

Kaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa tuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.

Oli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle, juna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee. Tuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.

Missähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi sammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen Suomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.

Tänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta kärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään toisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.

XIII.

Lauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä katsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin tällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun juoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.

Oli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään pysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä pitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy toiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien sorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle. Punamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa punikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan haavansa.

Lauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin haavoittanut hänet taistelussa.

— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa murha-aikeessa… takaapäin salakavalasti…

Keskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin otsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta tärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista urhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin kuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas rinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka taisteli viimeistä suurta taisteluaan.

Hämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi kätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä. Posket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.

— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku miehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika… Nyt suoritetaan viimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä, aiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta, ymmärrätkö… hän on hoitanut minua… Saakoon elatuksensa osastani Mäenpäässä… niin kuuluu testamentti… Ja nyt taisteluun! Ketjuun, eteenpäin, mars!

Laurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä huoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:

Mitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista hourailua, vai olisiko Kaisu todellakin…?

Ovelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen seisoi hän sanattomana.

Tyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut enää oikeutta.

— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt jotakin…

Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin kalpeni ja punastui.

Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat kumpaiseltakin.

— Niin, sinne kai… isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.

Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.

— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin… mutta —
Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran…

— Enhän minä tiedä… mitä ennenkään… — tyttö ei oikein tietänyt mitä sanoisi — mutta nyt…

— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa lähtiessä. Oma…

— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi muistoksi meille.

— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu nyt kokonaan sinusta.

Kaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän pyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.

— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro terveisiä isälle ja äidille. Ja odota.

Tultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky kuului: eteenpäin!

XIV.

Illan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle seinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa vanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.

Juho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman, että Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle ilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha rovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari raamatunlausetta:

»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta auttaa myöskin meitä.

Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä, jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»

Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät, kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.

Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.

Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta. Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!

Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut. Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.

Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä takaisin.

Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.

Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä. Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä sille matkalleen jäädä.

Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun miehet harvenivat.

Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille. Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään. Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni lähtö jäädä lähtemättä.

Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru kallistaisi sinne omiensa joukkoon.

Mutta kaikkeapa tässä… Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.

— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän ja painui penkille.

Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.

— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa nyyhkyttäen.

— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin… Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa hautaan laskemaan?

— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.

— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo kevätkylvöön palaamme.

Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.
Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.

Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan, että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.

XV.

Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.

Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne, missä taistelu oli alkanut.

Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!

Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa. Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot siellä ajaisivat.

Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten korkeudessa väräjäviä tähtiä.

Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen niinkuin aina ennenkin.

— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin, poika, ole niin tehtävä?

— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa vapaus.

— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä pian täyttää sinun paikkasi siellä.

Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain ajoivat.

Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli. Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.

Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan kylvöllä hävitetty.

Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien avaruudessa tuikkiessa.

XVI.

Jo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten rintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti olikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin niskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.

Muutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään alustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän pyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin työteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen jalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet. Navetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin. Palvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti järeällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain naureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.

— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset, juritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa tekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!

Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi todellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.

Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään. Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului ilta.

Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa, jos sinne kentälle jäivät?

Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin, olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.

Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä, joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut, ja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa kotinurkissaan.

Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.

Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.

— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin ryssienkin lähtiessään.

— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan!
Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin
Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.

— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen nenästävetäminen.

— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt käpäläkantaan, hitsiläiset.

— Miks'en puhu… ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:

— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat nostetaan!

— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä heilua…

— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.

Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:

— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin venäläisiä veljiä haukutaan.

— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.

Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies» kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.

XVII.

Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita mieliä.

Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.

Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa. Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan, jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt todellakin totta, että ryssä , satavuotinen painajainen, oli työnnetty omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?

Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.
Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.

— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.

— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti vanha Tuomas.

— Elkää tuossa nyt rehennelkö… ei sitä nyt vielä tiedä… keskeyttivät punaisimmat.

Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja ilon johdosta.

— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu tulelle!

Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan hämärässä.

Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen kevyeltä aloittaa päivän askareet.

Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava. Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka loukkoon.

Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.

— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä hetkenä tahansa.

— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!… Heh… ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu… Ja miehet kynnökselle!

Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista miehistä muutamat jurisivat:

Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja kuistille. Emäntä hymähti:

— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä tulemaan.

— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että iltasaunalla jo tulevat.

Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.

Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta
sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.
Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi
Tuomaan kuoleman jälkeen.

Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva puro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras. Olipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana päivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai… Nyt päästään lauantaisaunaan.

— Eiköhän… kyllä kai Tuomas… lieneekö sitten maat tulleet kuntoon karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.

Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!

Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin tervehtien tulijoita.

Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata voittajana kotitanhuilleen.

— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai odottaneet.

Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut tikarinsa naulaan.

Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan voimattomaksi.

— Eivätkös tulleetkin… Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi odottavansa.

— Kyllähän minä… mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin, vaan taitaa olla nälkä… Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä osaamatta mihinkään ryhtyä.

— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt. Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella, välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia kuunnelleet.

XVIII.

Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään, joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.

Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.

Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.

Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.

— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä valkoisia…?

— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara mietteissään.

— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin.
Tulevat suurina miehinä.

Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne »tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.

— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi
Saara painavan äänettömyyden katkaisten.

— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne loppuiäkseen.

Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut häpäistä luokkansa ja vanhempansa.

— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään kaivata.

Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin…

Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan, kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään… Parasta onkin, että pysyy vain siellä, mihin on lähtenyt.

Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani katsomaan.

Saara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin tulijaan.
Mitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?

Eikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin lahtareillakin.

Saara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä kuin iskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.

— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse. —
Kehtasitkin enää tulla!

— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi kuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.

— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin tiesin, että oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.

— No siitäkö se sitten… kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No kyllä se mies joutikin.

— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana ja kuin säälien isäänsä.

— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi ilmoittanut.

— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut siitäkään apua. Häpeämätön olet!

Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta vierähti pari pisaraa.

— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja nuolemaan. Hyi helvetti!

— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata. Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!

Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.

Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.

— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne jäänekin.

— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän pirttiin, jollet mieltäsi muuta!

Tyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan ovella: — Hyvästi sitten.

Kaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli katsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.

Tyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut, että äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja alkaisi sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin kivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.

Tyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru ja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan hänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.

Mihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan, mutta Lauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei sinne, ei vielä ainakaan. Sitten jos…

Ajatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin, miks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.

Tyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina hänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.

— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä minä ne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit vain kotinasi.

XIX.

Juho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo painua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi ja alkoi riisua hevostaan.

Tänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli puhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt siihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.

Kaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo lauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää senkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut siitä puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun ei puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?

Oli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut maininneeksi jotakin Kaisun vankinaolosta.

— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa totisiksi muuttuessa oli jatkanut:

— Kehtasivat kohdella tyttöä sillä tavalla. Olisi talot puhtaina, jollei silloin olisi henkensä edestä hiihtänyt sanaa tuomaan. Mutta eihän sitä näillä maaseutuesikunnilla ollutkaan paljon muuta tehtävää kuin toimittaa vangitsemisia. Siellä istuu nyt sitten syyttömiäkin.

Isä oli kertonut sen vuoksi eronneensa esikunnastakin ja lisännyt halveksivasti hymähtäen:

— Kyllä ne olivat miehiä siellä esikunnassa istumaan, mutta yksikään ei uskaltanut taisteluun.

Lauri oli tämän oudon uutisen kuultuaan tuntenut harmia ja syvää sääliä. Mitä tyttö olikaan ajatellut vankilassa ollessaan? Oli poloinen varmaankin pelännyt sinne iäksi jäävänsä. Kyllä olivatkin osoittaneet perinpohjin typeryytensä vangitessaan tärkeitä tietoja tuovan sanantuojan. Saisivat kerran häneltäkin kuulla kunniansa moisesta teostaan.

Lauri oli kävellyt Hakamaahan johtavaa metsätietä. Hänen täytyi tavata tyttö viipymättä. Äitikin oli aamulla häneltä kysynyt, miksi ei Kaisu enää käynyt heillä.

— Olisin pitänyt tytön tässä kuin oman lapseni, mutta sinne meni eikä käy enää katsomassakaan, oli sanonut ja tutkivasti silmäillyt häntä.

Olisikin parasta, että hän toisi pian tytön kotiin. Äiti oli viime talven kärsimyksistä heikontunut ja kaipasi jo lepoa. Tukassa näkyikin jo harmaita suortuvia.

Lauri istahti kivelle tien viereen. Oliko se nyt järkevää, että hän näin kiireesti lähti tyttöä tapaamaan? Olisihan ehtinyt seuraavanakin päivänä, kun oli sunnuntai.

Siinäpä tyttö jo tulikin. Kainalossa oli varpuja, joista siteli saunavastoja. Hiukset olivat auenneet ja valuivat olkapäille kuin kirkkain kulta. Posket olivat vain kalpeat ja katse vakava.

Huomattuaan Laurin tien vieressä kivellä istumassa sai tyttö poskilleen väriä.

Tytön silmistä tuikahteli veitikka. Sitten viime näkemän oli saanut hymykuopatkin poskilleen.

Vierähti hetkinen, jonka kuluessa oli leikitelty sanoilla ja vastanvarvuilla. Poika puhui nyt vakavasti tytölle.

— Miksi et ole kertaakaan puhunut vankinaolostasi. Miten raukka oletkaan saanut kärsiä siitä.

— Olisithan saattanut sanoa minulle. Yksin olet kaikki kärsinyt. Isä vasta tänään puhui koko jutun. Olit sinä, oma pikku kulta, urhoollinen tyttö!

— Minä vaadin sinulle hyvitystä siitä. Otan myöhemmin selvän koko jutusta.

— Kylläpä sinulla on kiire. Piti vain sanoa sekin, että äitikin ikävöi sinua.

— Taasko sinä niitä ikäviä asioita! Sanoinhan minäkin sanani silloin: mikään ei ole sinua estämässä.

— Niin kauan kuin Kustaa ei ole sovittanut rikostaan, en minäkään voi toisin olla omasi, kuin mitä nyt olen. Älä ole pahoillasi, mutta minä en voi muuten…

— Se ei ole estämässä enää. Kustaa on jo sovittanut rikoksensa täydellisesti.

— Kuolemallaan. Hän on saanut tuomionsa. En olisi tästä tahtonut puhua sinulle, mutta kun näytti näin olevan välttämätöntä. Isä olisi tahtonut häntäkin auttaa pois sieltä, mutta tuomio oli jo tehty ja pantu täytäntöön.

— Parasta olikin, että pääsi rauhaan. Hänkin oli ennen hyvä poika, mutta vähitellen muuttui.

— Saakoon rauhan haudassaan. Minäkin olen hänelle anteeksi antanut enkä olisi hänen tuomiotaan sellaiseksi tahtonut. Tulethan, tyttö, huomenna äitiä tervehtimään, puhutaan sitten enemmän.

XX.

Mäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen maakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla oli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.

Kapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon ponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt kutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat neuvottelutilaisuuteen.

Arvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän tuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista? Mutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!

Oli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä. Punamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän ei vielä tietänyt mitään.

— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä varten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti isäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle yhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä eduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni sopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin tiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain kaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha mies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan teidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet. Torpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen suunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata ja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen omaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä asiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan sitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.

Isäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa ja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein tarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.

— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja metsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo tänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta, joka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?

Miehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta. Muutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta aloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.

— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne semmoinen, että siihen kannattaa suostua?

— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee teistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon teistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa. Mutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä kukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi johtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat sanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen, ja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista erossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.

Miehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin käsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan ja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän pyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää nenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?

No teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti muhoillen, nähdessään miesten nolouden.

— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia, arveli joku.

— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin vuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin voisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.

— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten vielä selostaisi, arveli joku.

— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi tullakseen, ehdotti toinen.

Isäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa muuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.

— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä. — Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen puuhan kunniaksi.

Kaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen päänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.

Jos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä entistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin vai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko puhetta.

— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja kääntyen Kustaaseen lisäsi:

Lauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä seisoi muhoilevana.

— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti
Kustaalle.

Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.
Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.
Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli
myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.
Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.

— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla, virkkoi yksi.

— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut, vaikka kuka olisi haastanut.

— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani puhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa säilymisestä.

Miehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän isännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin hyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi. Ja saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten voitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi silloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.

Miehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli erottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä sopimuksesta, ja yksi aloitti:

— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on mielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.

— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä tekemään.

— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen, ja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan, että porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle vastaavaa hyötyä.

— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi muutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.

— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön minne haluaa.

— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi, naureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.

— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla.
Sittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä ratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus näyttäisi pysyvältä.

XXI.

Mäenpäässä vietetään Laurin ja Kaisun vihkiäisiä. Pihaan ja kuisteille on pystytetty koivuja, niitä on tuvassa ja kamareissa. Puheenporina soi joka nurkasta.

Naapuripitäjistäkin on tullut vieraita, mutta talon alustalaisista on osa jäänyt tulematta, ja se on koskenut isäntään kipeästi.

Hän on viimeiseen saakka tahtonut uskoa mahdollisimman paljon hyvää kapinaan osallisista alustalaisistaan, puuhannut ja järjestänyt heidän hyväkseen, mutta tulos on ollut vähäinen. Välit heidän puoleltaan ovat pysyneet kylminä edelleen. Takapuheita on saanut kuulla vähänväliä, joskus rumiakin juttuja.

Torpparit eivät ole yksimielisesti hyväksyneet hänen lohkomistarjoustaankaan. Siitäkin hän on saanut kuulla yhtä ja toista. Ensiksikin torppareilta itseltään ja toispaikkakuntalaisilta, jotka ovat ihmetelleet, miksi Juho maitaan tahtoisi niin kiireellä ryhtyä jakamaan. Varmaankin palkkioksi uhkauksista ja kuolemantuomioista, ovat sanoneet.

Hänen hyvää tarkoittava toimenpiteensä on näin ymmärretty väärin ja osaksi joutunut naurun alaiseksi. Ehkäpä omat torpparitkin ovat siitä pilkaten puhuneet. Nytkin useat vieraista ovat ihmetellen kyselleet, mitä hän oikein tarkoittaa sillä, että vankeja puuhaa ehtimiseen pois ja maitaan aikoo melkein ilmaiseksi jakaa.

Vankeja hän on tosin koettanut vapauttaa, niitä, joita on tuntenut.
Omat alustalaisensa hän on saanutkin vapautetuksi takaamalla heidät.

Onkohan siitäkään mitään hyötyä ollut? Tuskinpa sitäkään ovat käsittäneet muuksi kuin omien etujen ajamiseksi.

Juho on hetkeksi jättänyt vieraansa ja kävellyt rantaan, jossa on istunut vesikivelle. Mikä lie ahdistajainen tavannut, joka niin raskaasti painoi. Olisihan pitänyt poikansa hääiltana olla iloinen, mutta tällä kertaa ei jaksanut. Suotta kai antoi mielensä painua näin, mutta ei voinut sille mitään, että tuntui katkeralta ajatellessa, kun omat mökkiläisensäkin käsittivät hänet niin kovin väärin. Hän oli rakkauden töillä koettanut parantaa repeytyneitä haavoja, mutta nyt vihdoinkin huomannut sen turhaksi. Oppi, jota heihin oli istutettu ei näyttänyt lähtevän. Hän oli saanut kuulla, että monet vankilasta palanneet hautoivat kostoa ja odottivat aikaa, jolloin heidän vuoronsa tulisi maksaa moninkertaisesti mitä olivat kärsineet.

Viha ja vaino ei tulisi loppumaan. Ja jos rauhakin saataisiin pakkokeinoilla pysymään, ei se olisi oikeata rauhaa. Vanhat hyvät ajat olivat ehkä pitkiksi ajoiksi menneet.

Juho tunsi olemuksensa kummallisesti kokoonkutistuneeksi. Läjään tuntuivat painuvan uudet toiveet onnellisesta ajasta. Maan itsenäisyyskin saattaisi olla vain lyhytaikainen unelma, kun ei kerran mitään kestävää saataisi rakennetuksi.

Juho nousi pihaan lähteäkseen. Lauri käveli nuoren vaimonsa kanssa rantatiellä, ja huomattuaan Juhon tulivat he häntä vastaan.

Juho tunsi helpotusta katsellessaan elämänhaluisia nuoria. Saisivathan he ehkä nähdä työnsä tuloksena uuden onnellisen Suomen, jos se häneltä jäisikin näkemättä. Tulevaa sukupolvea ajatellen saattoi toki vielä jotakin toimia.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄENPÄÄN ISÄNTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.