The Project Gutenberg eBook of Villilampaita, by Robert Hichens

Sir Claude Wyverne oli aivan tavallinen, hiukan jörömäinen englantilainen, joka ihaili suuresti turhamaista ja huvitushaluista rouvaansa. Heti naimisiin mentyänsä sai hän kokonaan taipua Lady. Wyvernen tahdon alle. Tämä oli huikentelevainen, vaaleaverinen kaunotar, joka halusi aina vaihtelua, mikä ominaisuus kiusasi suuresti hänen miestänsä, sillä hän oli levollinen ja rauhaa rakastava luonteeltansa. Voidakseen kuitenkin säilyttää vaimonsa rakkauden, koetti hän keksiä aina jotakin uutta tyydyttääkseen hänen halujansa ja oli aina valmis täyttämään hänen vähimmätkin oikkunsa.

Keväällä, juuri kun Sir Claude arveli, että he saisivat asettua pieneen huvilaansa Leicestershireen, lausui Lady Wyverne äkkiä sen toivomuksen, että hän halusi matkustaa Algiereen.

»Caroline Barchester ja hänen karhunsa lähtevät myöskin, Crumpet» [Crumpet, lempinimi, merkitsee oikeastaan pehmeää kakkua], sanoi Lady Wyverne. »Mennään mekin. Minä hankin suosituksen Madagascarin entisen kuningattaren ja Annamin prinssin luo — he ovat Algieressä maanpaossa, niinkuin tiedät — ja me saamme nähdä jotain uutta ja hauskaa. Olen kyllästynyt tavallisiin ihmisiin. Lähdetään tiistaina matkaan. Voimmehan viipyä Parisissa jonkun päivän.»

Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.

Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma — Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi aikaa odotussaliin.

Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»

Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan. Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt, mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista, kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle paperiliuskan.

»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa hänen vaimonsa oli.

»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»

Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi.
Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti:

»Maaliskuu», jatkoi Lady Wyverne lukien ääneen, »taistelujen, vihan, tuskan ja sydänsurujen kuukausi. Älkää lähtekö tänä yönä matkalle. Vaara uhkaa —»

Lady Wyverne vaikeni. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa näyttivät harvinaisen vakavilta.

II.

Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan, joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen. Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.

»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»

»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa Beni-Moraan.»

Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsi
Lady Wyverne ilkeästi:

Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin. Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista, nukkemaisista kasvoista.

»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»

»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»

Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.

»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»

»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla metsänriistaa?»

»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»

Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja, jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala, mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut ja veranda oli suuri ja avara.

»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä on erämaa?»

Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti, että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle, jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:

»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»

Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien hiljaista ääntä.

Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika puhaltaen pilliä.

»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»

Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!
Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»

Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia, tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.

»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on mentävä —»

»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen varjossa.»

»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»

»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen olkapäitään.

Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.

Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.

Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian päätyttyä hän sanoi:

»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus rautatiellä ja kaikki muukin —»

»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan, Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»

Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.

»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»

»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä ymmärrän. Ala laputtaa.»

Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili kaivaessaan sen sydämen esille.

»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude.
»Jospa polttaisin ensin —»

Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle. Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.

III.

Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi. Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä, hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti, katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti. Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen huomionsa puoleensa.

Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei poikamainen ääni. Mistä se tuli?

Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma, mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa, mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka serenaadi?

Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan peittelemättä hän lauloi hänelle.

Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen, jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän kovin nopeasti.

»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä poikamaisella uhkarohkeudella.

»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»

Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.

Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:

»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»

Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat. Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka häämöitti pimeyden takaa.

Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä kuorsasi rohkeasti.

»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi edes hiukan — hm!»

Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut, ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä, sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka itämaalaisille ovat niin kuvaavia.

»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.

Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti hänen ympärilleen.

»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te koskaan Englannissa olette nähnyt.»

Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä. Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi. Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei vastannut omaan kysymykseensä.

»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten.
»Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»

Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut villilammas.

»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»

»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»

»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja väliäpitämättömänä ympärilleen.

»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja syö cous-cousia heidän kanssaan.»

»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja ryyditettyä lampaanpaistia.»

»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»

»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana kahdeksalta nukkumaan?»

»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin huoneeseesi.»

Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan kuin hevonen sinä yönä.

IV.

Hän käveli yhdessä Spahin kanssa hitain askelin kuun valostamaa tietä myöten, jota kalliot kummaltakin puolen reunustivat ja nuo korkeat vuoret, jotka kohosivat mustina purppuraista taivasta kohti, näyttivät yhtä salaperäisiltä kuin helvetin kalliot jossakin Dorén kuvassa. Vuolaan joen kohina kumisi heidän korvissaan ja vaimensi melkein kokonaan heidän äänensä heidän jutellessaan keskenänsä.

»Minä ajattelin teidän lähtöänne huomenna ja omaa matkaani — kauaksi
Zibaniin, isäni taloon.»

»Hullutusta!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen hiukan olkapäitään.
»Minulla oli mainio ruokahalu.»

Spahi oli ääneti. Tänä iltana hänellä oli hartioillaan leveä punainen viitta, joka liehui edes-takaisin hänen astuessaan juhlallisin ja kopein askelin, niinkuin ainakin arabialainen. Lady Wyverne vilkaisi häneen syrjästä kallistaen päätään kuin pieni lintu.

»Niin, me jäämme vielä muutamiksi päiviksi. Villilampaat, tiedättehän!»
Ja hän nauroi, mutta hänen naurunsa ei ollut oikein iloinen.

»Pitääkö teidän kulkea ratsain Beni-Morasta eteenpäin?» sanoi hän sitten. »Rautatiehän päättyy sinne, eikö niin?»

Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä, siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi siirtyä Chester Streetille.

Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti. Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne pysähtyi.

»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»

Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat alas hänen käsivarreltaan.

Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen alla.

»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut kaikki sen tiedot.»

»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella surulla.

»Ihminen voi oppia mitä ikänä hän haluaa. Minä», — hän puhui ylpeästi — »onhan minustakin tullut ranskalainen upseeri.»

»En todellakaan ymmärrä, miten minusta voisi tulla arabialainen nainen», vastasi Lady Wyverne hiukan nenäkkäästi. »Sitä paitsi, tiedättehän te sen yhtä hyvin kuin minäkin, miehet voivat tehdä tuhansia asioita, joihin naiset eivät koskaan kykene.»

Kun he astuivat ulos rotkosta, joutuivat he keskelle kuutamoa. Eroitus ahtaan rotkon ja äärettömän erämaan välillä oli hämmästyttävä, ja äkillinen yksinäisyyden ja vaaran tunne valtasi Lady Wyvernen mielen. Hänestä tuntui, että tällä hänen oikullaan, puhumattakaan siitä, että se rikkoi kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, saattaisi olla pahemmatkin seuraukset. Hän ajatteli Crumpetia, joka kuorsasi kaikessa rauhassa hotellissa, ja ensi kertaa hän toivoi, ettei hän olisi lähtenyt pois hänen luotaan. Spahi, joka tarkkasi hänen kasvojaan kirkkaassa kuun valossa, saattoi helposti arabialaisen tarkkanäköisyydellä huomata, mitä hänen mielessään liikkui ja hän sanoi:

»Se, joka rakastaa kaikkea outoa, älköön peljätkö katsoa sitä suoraan silmiin.»

Lady Wyverne punastui. Spahin älykkyys ja varmuus puoleksi suututti häntä. Mutta samalla se veti häntä puoleensa. Hän oli tottunut siihen, että hän tunsi miehiä paljoa tarkemmin, kuin he häntä. Tämä mies veti hänet alas korkealta jalustimeltaan ja asettui siihen itse aivan rauhallisesti. Hän saattoi hänet aivan ymmälle, mutta Lady Wyverne tunsi samalla, ettei hän voinut vähääkään järkyttää Spahin rauhaa.

»Minä en pelkää mitään», sanoi Lady Wyverne. »Te ette ymmärrä minua.»

Spahi astui askeleen eteenpäin ja katsoi sitten Lady Wyverneen ikäänkuin mitaten häntä katseillaan. Tämä seisoi liikkumatta, ja silloin Spahikin pysähtyi.

»Mistä ihmeestä me puhuimme?» sanoi Lady Wyverne nytkähyttäen pahankurisesti olkapäitään.

»Mutta — entäs jos minäkin jäisin tänne? Villilampaat, rouva, villilampaat!»

»Huomenna minä panen maata puoli yhdeksältä», vastasi Lady Wyverne näyttäen hyvin siveältä, mutta tuo ilme oli niin liioiteltu, ettei se voinut tuntua vakuuttavalta. »Erämaan ilma väsyttää minua.»

Spahi seisoi niin lähellä Lady Wyverneä, että tämä tunsi punaisen, suuren viitan lämpöä ja omituisen itämaisen hajun tuoksua, joka läksi siitä.

»Siinä juuri on eroavaisuus meidän välillämme», sanoi Spahi. »Minä olen hereillä ja täysissä voimissani. Teitä raukaisee. Ja hän nukkuu.»

»Herra, teidän miehenne. Mutta vaikka teitä raukaisee, niin ette te siltä nuku. Te voisitte olla yhtä virkeä kuin minäkin. Te voisitte olla täysin hereillä niinkuin minäkin, jos vain —»

Spahi näytti seisovan ikäänkuin Lady Wyvernen yläpuolella. Hänen käsivartensa oli ojossa ja laajassa viitassaan hän näytti aivan jättiläismäiseltä. Tuoksu, joka virtasi hänen valkeista ja punaisista vaatteistaan, herätti salaperäisen ja oudon tunnelman, ikäänkuin jostakin hyvin etäisestä, joka oli saavutettavissa vain kulkemalla eteenpäin, yhä kauemmaksi ja edemmäksi.

Samassa kajahti kimakka huuto rotkon pimeydestä, huuto, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen ääntä. Lady Wyverne säpsähti ja tarttui vaistomaisesti Spahin käsivarteen. Samassa hänen viittansa lämpimät laskokset ympäröivät hänet. Huuto kajahti vieläkin kerran, kimakkana, entistä äänekkäämpänä ja lähempää. Sitten hyökkäsi mies juoksujalassa rotkotietä myöten keskelle kuutamoa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat, aivankuin Kristuksen, kihara, kellertävänruskea parta ympäröi hänen poskiaan ja silmissä oli sininen, levoton välke. Hennossa kädessä hän piteli suunnatonta sauvaa. Hänen pukunsa oli helakan vihreä ja päässä hänellä oli vihertävänpunainen turbaani.

»Allah!» hän huusi heiluttaen sauvaa päänsä yläpuolella ja viitaten äkkiä sekä oikealle että vasemmalle. »Allah! Allah! Al -»

Lady Wyverne painautui lähemmäksi Spahia. Herkän mielikuvituksensa vallassa hän luuli, että rotkosta oli ilmestynyt hullu messias, joka osoitti sormellaan hänen kadotustaan. Hän vapisi, kun tuo kumma olento pysähtyi hänen eteensä, hänen kimakan huutonsa muuttuessa lapsekkaaksi valitukseksi ja hänen suurten, vaaleitten silmiensä kiintyessä häneen ilmaisten mitä suurinta hämmästystä.

»Sehän on vain hullu Marabout», sanoi Spahi kiertäen suojelevasti käsivartensa Lady Wyvernen vartalon ympärille.

»Hän oli aikoinaan hyvin rikas. Hän asui Akbaran kylässä ja rakasti erästä Beni-Moran tanssijatarta. Eräänä yönä tyttö tuli jalokiviensä vuoksi murhatuksi. Siitä saakka Marabout on ollut mielenvikainen. Hän elää aina taivas-alla. Hän syö mitä hänelle annetaan, mitä hänen käteensä pannaan. Hän nukkuu maassa. Öisin hän kulkee ja etsii kuollutta tyttöä ja huutaa Allahia avukseen. Allah! Allah!»

Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi jälleen heiluttaa sauvaansa.

Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka seurasivat hänen kintereillään.

Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut, tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.

Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen. Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen, muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen, mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla; aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.

Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.

Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle. Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta taivaalta.

Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta, jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet, punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä, toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.

Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa. Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin — hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei ollut mitään salaperäistä.

Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli. Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?

Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.

Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko tämä juttu oli!

Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne, kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.

Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.

Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.

Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä kädellään.

Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.

Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.

»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»

Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti aivan jättiläishaamulta.

Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla, vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi hämärässä.

»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»

»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään kohtalo.»

»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi vuoristoon.»

»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja julma.»

»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin, missä —»

»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu villilampaista!»

»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa,
Kitty?»

Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. Sir
Claude hypähti pystyyn.

»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni.
Kuulehan, Kitty —»

Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen muulejansa.

Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.

Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi Lady
Wyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä Sir
Claude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.

»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä.
»Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona.
Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia,
onnellisia eläinparkoja!»

Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä loi häneen hämmästyneen katseen.

»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin kummallinen.»

Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan kuin pieni tiikeri.

Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?» Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.

Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.

VI.

Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan. Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta. Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän hän oli mennyt.

Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle, poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.

»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan soittaa?»

Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi. Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.

Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.

»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on tällä kohdalla kovin syvää.»

He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.

Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.

Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka jäi siihen liikkumattomana seisomaan.

Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin.

»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»

»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»

Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun juurella kääntyi ja katsoi heihin.

Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan. Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan ja tervehti juhlallisesti.

»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»

Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin, sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan, vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle ääretöntä valomaailmaa.

Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien huulten välistä.

Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle, jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan totellakseen käskyä.

Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat nyt poissa.

Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuin
Spahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.

Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin hyväillen kuumia kiviä vasten.

Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut sitä vain siksi, että se oli totta.

Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.

Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin. Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea. Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen, hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:

»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.

Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.

Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi hänelle pari sanaa arabiankielellä.

Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa. Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle paperin.

Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.

»Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana? Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa — niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys. Crumpet.»

Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen erämaan hiekkaa pitkin.

VII.

Paikka, jonka pirullista nimeä Sir Claude ei voinut muistaa, oli nimeltään El-Alia ja se sijaitsi erään suolavuoren juurella, joka näkyy Beni-Moran rautatien varrelle. Tänä iltana hämärän tultua istui Sir Claude, joka oli väsynyt päivän vaivoista, mutta iloinen hyvästä metsästysonnestaan, viinipuun alla erään ravintolan edustalla, jota vanhemmanpuolinen ranskatar piti, ja hän söi hyvällä ruokahalulla gasellin paistia ja vihanneksia ja joi sen lisäksi punaviiniä, joka ei Lontoossa olisi kelvannut hänelle, mutta täällä maistui aivan mainiolta. Kaksi päivää ulkoilmassa, afrikalaisten metsästäjien seurassa ja hyvä metsästysonni oli lisännyt hänen hyvää tuultaan ja ruokahaluaan. Hän oli aivan erinomaisella mielellä, rauhassa itsensä ja koko maailman kanssa. Ainoa pilvi, joka samensi hänen mieltään, oli se, että hän oli luvannut Kittylle matkustaa edemmä jo seuraavana aamuna. Beni-Mora ei ollut lainkaan niin hyvä metsästysmaa kuin El-Akbara. Hän olisi mielellään jäänyt vielä viikoksi, tai mieluimmin kokonaiseksi kuukaudeksi tuohon pieneen ravintolaan rotkon pohjukkaan. Mutta Kitty oli kyllästynyt täällä oloon. Sen hän oli näyttänyt aivan selvästi. Hän oli pyytänyt päästä pois täältä. Vain epäselvästi Sir Claude muisti heidän yöllisen keskustelunsa. Hän oli ollut aluksi puoleksi nukuksissa ja sitten hänen ajatuksensa olivat kiintyneet kokonaan Ahmediin, kun tämä saapui muulineen portaiden eteen. Mutta sittenkin hän muisti, että Kitty oli ollut tuskissaan ja puhunut pilkallisesti ja katkerasti.

»Ehkäpä hän arvelee, että laiminlyön häntä», tuumi hän mielessään täyttäessään jälleen lasinsa. »Naiset eivät käsitä, mitä urheilu voi merkitä miehelle, jolleivät he itse metsästä. Ja Kitty vihaa pyssyä.»

Hän laski lasinsa pöydälle ja kääntyi taakseen tähystäen ravintolan avonaisesta ovesta sisään.

Sir Claude hymyili ja veti paperossikotelonsa esille ojentaen samalla pitkät säärensä suoriksi ja myhähtäen tyytyväisenä.

Ahmed oli mennyt syömään ja juttelemaan ystäviensä luo kylään, joka oli palmujen varjossa muutamien kyynärien päässä ravintolasta, ja ravintolan emäntä toi kahvin ja asetti sen pöydälle kysyen oliko ruoka maistunut herralle.

Sir Claude tunsi, että hänen vastauksensa ilahdutti keittäjän sydäntä. Sillä emäntä ja keittäjätär oli yksi ja sama henkilö, tuo lihava, harmaatukkainen nainen, joka seisoi sininen esiliina vyötäisillään vieraansa edessä ja katseli häntä uteliain silmin.

»Istukaa, rouva», sanoi Sir Claude kohteliaasti. »Istukaa ja juokaa lasi konjakkia.»

Emäntä totteli hymyillen ja nypistellen esiliinaansa. Hän ihaili kalkkia hienoja miehiä, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Sir Claude oli oikean kunnon miehen perikuva.

»Kuinka te olette joutunut näin syrjäiseen paikkaan?» jatkoi Sir Claude keskustelua.

Emäntä maisteli konjakkia ja kertoi, että hän oli syntynyt Marseillessa ja joutunut vanhempineen Algiereen; sitten hän oli mennyt naimisiin erään kahvilan edeskäyvän kanssa, joka oli alkanut juoda ja lopulta vajosi kokonaan juoppouteen. He olivat kiertäneet paikasta toiseen ja vihdoin asettuneet tänne, missä mies oli kuollut kolme vuotta sitten.

»Ei herra, minun luonani on veljeni poika, Robert. Mutta hän on nyt parhaillaan Beni-Morassa. Hän läksi ostamaan ruokatarpeita. Sieltä me ostamme kaikki säilykkeet.»

Hän maisteli jälleen lasiansa katsellen Sir Claudea. Varjot viinipuun alla pitenivät. Suolavuori kävi yhä himmeämmäksi, jotta se näytti ikäänkuin yölliseltä aaveelta. Lakean, asumattoman maan yli alkoi puhaltaa erämaan tuuli jäähdyttäen ilman varsin vilpoiseksi. Sir Claude katseli autiota aavikkoa edessään ja käänsi sitten katseensa harmaatukkaiseen ranskattareen, joka piteli pientä liköörilasia sormissaan.

»Sitten elämä on täällä hyvin yksinäistä, rouva», sanoi hän. »Mutta te elätte kai ystävyydessä arabialaisten kanssa?»

Emäntä nyrpisti huuliaan ja pahansuopa, kissamainen ilme levisi hänen kasvoilleen.

»Jaa, jaa, arabialaiset!» huudahti hän. »Arabialaiset ovat pettureita, herra. Jokainen arabialainen on petturi. Voitte uskoa minuun. Olen elänyt heidän parissaan melkein koko ikäni. Älkää koskaan luottako arabialaiseen. Hän voi elää talossanne kaksikymmentä vuotta ja viidestä pennistä leikata kaulanne poikki. Kyllä minä olen nähnyt yhtä ja toista arabialaisten parissa! He ovat viisaita, niin kyllä! He ovat kauniita. He voivat vetää miestä nenästä ja nainen — no niin!» Hän levitti käsiään ja kohautti olkapäitään. »Kyllä minäkin, nuorempana ollessani — vaikka kuinka paljon! Mutta arabialainen on petturi, herra. Hän myö sielunsa rahasta, ja tyydyttääkseen halujaan hän voi valehdella ja imarrella, viekoitella, pettää ja murhata. Voisinpa minä kertoa teille vaikka kuinka paljon juttuja! Ja arabialainen on aina arabialainen. Hän ei koskaan muutu. Voi näyttää siltä kuin hän olisi muuttunut — mutta se on vain ulkokuorta. Pohjaltaan hän on aina sama. Hän lähtee Parisiin. Hän puhuu ranskaa niinkuin minäkin. Hän oppii parisilaisia tapoja. Hyvä jumala! Hän voisi mennä vaikka hoviin, jos sellaista olisi rakkaassa Ranskassani. Ja palatessaan takaisin erämaahan kaikki olisi heti unohtunut häneltä. Hän istuu hiekassa, hän syljeskelee, hän syö cous-cousia sormin. — Sellainen arabialainen on! Varokaa häntä. Onko herralla rouva?»

Tuo äkillinen kysymys sai Sir Clauden säpsähtämään kuunneltuaan tuota pitkää puhetta suurella ihmetyksellä.

»Ei koskaan!» jatkoi emäntä kiihkeästi. »Arabialaisilla on suuri kyky viehättää naisia. Olen itsekin sen tuntenut, minä, joka nyt puhun teille! Hän viekoittelee luokseen eikä häntä voi olla seuraamatta. Voisinpa kertoa teille eurooppalaisista naisista — mutta jo riittää! Erämaa pitää salaisuudet ominaan. Muistuupa vain mieleeni Benchaalal, Spahi, Muhamed Alin poika, joka on kotoisin Zibanista ja nykyään palvelee upseerina Algieressä. Onpa hänkin kertonut minulle monen monia juttuja sankariteoistansa! Mitä kaikkea hän on kertonut minulle ranskalaisistakin naisista —»

»Spahiko?» sanoi Sir Claude vieläkin väkinäisemmin. »Mikä hän oli nimeltään?»

»Benchaalal, Muhamed Alin poika. Hän on erittäin kaunis. Sitä ei voi kieltää. Hän puhuu täydellisesti ranskaa. Hän osaa ampua — ei kukaan ranskalainen ole niin taitava ampumaan kuin hän! Ja voimakas hän on. Olen nähnyt hänen rikkovan pähkinän sormillaan.»

Sir Claude oli suoristanut itseään ja kumartui nyt eteenpäin tarkastaen puheliasta seurakumppaniaan. Lakeus peittyi pimeään ja yöllinen tuuli alkoi henkiä suunnattomien tasankojen yli ja rapisuttaa viinipuun kuivia ja tomuisia lehtiä heidän päänsä yläpuolella.

»Mutta hän on pahin kaikista arabialaisista pettureista ja hän kehuu pahoja tekojaan. Kun hän lähtee erämaahan tervehtimään isäänsä, kulkee hän aina tästä ohi. Joskus hän jää tänne päiväksi tai kahdeksi ja metsästää täällä gaselleja. Ja öisin hän istuu tässä viinipuun juurella minun kanssani, herra, aivan niinkuin tekin nyt teette, ja juttelee. Ah, hän on hirveä, ja sittenkin —»

Taaskin emäntä levitti käsiään ja huokasi syvään, jotta hänen hengityksensä sekaantui tuulen henkeen, joka liikutteli viiniköynnöksen lehtiä.

»Kunpa te näkisitte hänet ja kuulisitte hänen puhuvan! Minä vakuutan teille, herra, jos hän tulisi tänne, niin kyllä hän hurmaisi kaikki.»

»Sen hän huoleti tekee, herra. Ja sittenkin hänen kätensä ovat hennot kuin naisen. Sehän on totta! Hänenhän oli määrä kulkea tästä ohi aivan näinä päivinä. Hänellä kuuluu olevan lomaa.»

»Mistäs minä muistaisin. Tuollaiset sanat käyvät suusta suuhun täällä erämaassa yhtä nopeasti kuin tuli leviää olkilyhteestä toiseen. Kyllä me täällä saamme uutisia kuulla, voin vakuuttaa teille. Mutta nyt tulee pimeä. Tuonko lampun tänne ulos, herra?»

Emäntä nousi ja kiiruhti sukkelasti sisään harmaan puvun liehuessa hänen leveitten lanteittensa ympärillä. Hänen mentyään nousi Sir Claude ylös ja astui lehtimajan aukolle. Hän ei voinut enää nähdä suolavuorta. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Mutta pian se ilmestyisi ja levittäisi valoaan yli aution maailman. Sillä välin hän tahtoi saada lampun ulos. Pimeydessä valtasi hänen mielensä ikävä tunne, joka oli herännyt emännän puhellessa hänen kanssaan. Tähystellessään erämaata, joka avautui hänen eteensä, hänen mieleensä muistui ensimäinen ilta, jonka he olivat viettäneet El-Akbaran ravintolassa. Hän oli noussut pöydästä mennäkseen nukkumaan ja oli kuullut pienen narahtavan äänen pöydästä. Taaskin hän oli kuulevinaan ja näkevinään, miten Spahi irroitti varovaisesti pähkinän sydämen kuoresta. Silloinkin hänet oli vallannut omituinen, epämieluisa tunne, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli. Spahi oli varmaan tuo Benchaalal. Siitä hän oli aivan varma.

Sir Claudella ei ollut kovin vilkasta mielikuvitusta, mutta ei sitä kokonaan häneltä puuttunutkaan. Hän oli luonteeltaan hiukan varovainen ja epäileväinen, samoinkuin Lady Wyverne oli varomaton ja taipuvainen taikauskoon ja herkkäuskoinen. Mutta hän ei ollut koskaan epäillyt vaimoaan. Hän rakasti häntä, mutta vaikkei hän olisi rakastanutkaan, niin yksin se tosiasia, että hän oli hänen vaimonsa, olisi karkoittanut kaikki epäilykset hänen mielestään. Mutta hän oli aika ajoittain elänyt Lontoossa ja tiesi millaista elämä siellä oli. Hän oli nähnyt, miten klubeissa muutamia aviomiehiä seläntakana pilkattiin ja kuitenkin heti jälkeenpäin tervehdittiin avosylin ja sydämellisesti heidän astuessaan sisään. Hän oli nähnyt ihastuttavien naisten tekevän tekoja, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuttavia — lievimmin sanoen.

Emäntä palasi takaisin lamppuineen, jonka hän laski pöydälle. Mutta Sir
Claude ei malttanut enää istua hiljaa tuolillaan.

»Tietysti, herra. Hän voi tehdä vaikka mitä muutamasta frangista! Te ette uskoisi korvianne, jos kertoisin teille.»

»Benchaalalinko? En sanoisi häntä hänen ystäväkseen. Benchaalal on ylpeä. Ja sen jälkeen kuin hän oli Parisissa — ei hän puhuttele enää ketä hyvänsä!»

»Sanokaahan minulle», jatkoi hän, »oletteko aivan varma siitä, ettei
Ben — mikä hänen nimensä olikaan?»

»Ei hän ole kulkenut tästä ohi, herra. Kyllä minä tietäisin, jos hän olisi kulkenut. Olisivathan he nähneet hänet asemalla.»

»Kyllä, herra. Hän olisi voinut tulla jo eilen viimeistään, jollei jo edellisenäkin päivänä. Mutta ehkäpä hän on El-Akbarassa, jossa herrakin asuu. Minä kysyin Ahmedilta.»

»Hän kielsi, mutta mitä se merkitsee. Ahmed on arabialainen, eikä arabialainen koskaan puhu totta.»

»En, minä menen kävelemään kylään. Jättäkää lamppu tänne. Palaan pian ja juon sitten vielä toisen pullon viiniä.»

»Herra on kovin ystävällinen. Mutta onko herralla asetta? Ei ole turvallista kävellä yöllä aseettomana.»

Sir Claude katsahti karskeasti häneen ja näytti taskustaan revolverin piipun päätä.

Sir Claude katosi pimeyteen. Ravintoloitsijatar seisoi viinipuun alla katsellen hänen jälkeensä.

Hän oli huomannut, että vieraassa oli tapahtunut jokin muutos heidän keskustellessaan yhdessä, että hänen levollinen ja tyytyväinen ilmeensä oli vaihtunut rauhattomuudeksi ja tuskaksi.

Erämaan lakeudelta puhaltava tuuli yltyi liikuttaen entistä vinhemmin viinipuun lehviä hänen päänsä yläpuolella ja lampun liekki lepatti rauhattomasti.

VIII.

Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut rivit:

Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa, pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.

Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin. Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.

Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella, voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin, ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen, vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.

Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja
Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.

Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan, oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.

»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude käyttäen lempilausettaan.

Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu. Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät. Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.

Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.

Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.

Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.

Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä, istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.

Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.

»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»

Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana pimeään yöhön.

»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois. Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja käskekää hänet pois.»

»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle keskellä yötä muukalaisen kanssa.»

»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä. »Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan kerjäläiseksi.»

Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa muutamista frangeista.

»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata frangia?»

»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»

»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos jotakin tapahtuisi —»

Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä ajattelemaan tavallista nopeammin.

»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi, algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»

Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen sikseen ja sanoi aivan levollisesti:

Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille, vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.

He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän takaisintuloaan.

Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:

»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle, ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»

»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa, koska Benchaalal on siellä?»

Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti hämmästyneeltä ja uteliaalta.

»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te sittenkään pääse arabialaisen perille.»

Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi Ahmedille:

Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä muulit seisoivat.

»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen, jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan nyt minua! Istukaa rouva.»

Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa, joka oli kiintynyt vieraaseen.

»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen, miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»

»El-Akbaran hotellissa. Ja tuo lurjus, Benchaalal on siellä. Minä olen nähnyt hänet. Minä näin tuon kirotun miehen ensimäisenä iltana ollessamme siellä. Miksi hän viipyy siellä nyt toisen päivän toisensa jälkeen eikä lähde kotiinsa erämaahan? Ja miksi Ahmed sanoo teille, ettei hän ole siellä ja miksi hän kielsi minulle, ettei hän muka koskaan ollut kuullutkaan hänestä? Ja miksi Ahmed koettaa joka päivä pidättää minua loitolla hotellista ja estää minua yöksikään palaamasta sinne? Ettekö luule, että tuon alla piilee jotakin, rouva? Ettekö luule, että tekin minun sijassani palaisitte vaimonne luokse?»

Sir Claude laski suuren kätensä pöydälle, jotta pullo ja lamppu tärähtivät. Ravintoloitsijatar puristi huulensa yhteen ja nojasi kätensä poskeaan vasten.

»Vai niin», sanoi hän hetken kuluttua. »Benchaalal on siis
El-Akbarassa! Sen minä arvasinkin.»

Kaikki tänä iltana teki häneen ikävän vaikutuksen ja herätti hänessä epäilystä.

»Huomasin sen Ahmedin olennosta, kun tiedustelin sitä häneltä ja hän vastasi kieltävästi. Ja kuitenkin hän valehtelee taitavasti, niinkuin kaikki arabialaiset. Jotakin sen alla piili sittenkin. Hän ei halunnut puhua Benchaalalista.»

»Hyvä herra, mistä minä voin tietää? Sen minä vain sanon — jos minulla olisi kaunis ja nuori vaimo, niin en jättäisi häntä yksin Benchaalalin läheisyyteen, en, en edes viideksi minuutiksi.»

»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te hymyilette?»

»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa tuulla.»

Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi hetkellisen mielentilansa valtaan.

Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.

»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista. Minä maksan huoneesta tietystikin.»

Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.

»Hyvä Jumala!» tuumi hän. »Voi noita miehiä! Millaisia lapsia ovatkaan nuo miehet, joilla on maailman kauneimmat vaimot! Hyvä Jumala, millaisia lapsia!»

Hän istahti rasvaisen pöytänsä ääreen ja kirjoitti kynttilän hämärässä valossa aika laskun tuon lapsen maksettavaksi.

Ahmed tarvitsi runsaasti aikaa ennenkuin hän sai muulit satuloiduksi, mutta vihdoin hän oli valmis ja kun maksusta oli sovittu, nousi Sir Claude muulin selkään pyssy olkapäällä ja revolveri käsillä.

Sir Claude läksi liikkeelle erämaata kohti. Ahmed valmistui seuraamaan häntä, nousi toisen muulin selkään ja talutti ohjaksista kolmatta, jolle tapettu gaselli ja villilammas oli sälytetty.

»Hyvää yötä, herra Ahmed!» sanoi emäntä ivallisesti pannen erityistä painoa sanalle herra. »Onnea matkalle.»

»Hyi tuota naista!» Ahmed päästi viheltävän äänen, sylkäisi jälkeensä, kannusti muuliaan ja laukkasi tiehensä.

Hän sammutti lampun, pisti täysinäisen viinipullon kainaloonsa ja astui ravintolaan sulkien oven jälkeensä.

IX.

Pitkältä ja vaivalloiselta tuntui matka kuutamossa. Aluksi Sir Claude ajoi edellä, mutta hänen oli vaikea pysytellä tiellä ja siksi Ahmedin oli pakko näyttää tietä. Askel askeleelta he kulkivat synkkää vuoriketjua kohti, joka rajoitti yhdeltä puolen erämaata. Muulit astuivat hitaasti. Eläin raukat, ne olivat todellakin väsyneet ja olisivat tarvinneet yön lepoa. Samoinkuin englantilaiset yleensä sääli Sir Claudekin niitä elukoita, jotka palvelivat häntä, ja useamman kerran hän tunsi omantunnonvaivoja uhuttaessaan muuliaan eteenpäin. Ahmed ei välittänyt niistä. Muulit eivät olleet hänen omansa, eikä hän tullut ajatelleeksikaan eläinten kärsimyksiä.

Ahmed alkoi laulaa valittavalla ja surkealla äänellä. Hänen harminsa lauhtui heti kun hänen toimelias ja ahnas mielensä sai jotakin aprikoitavaa. Vieras, rikas englantilainen oli tarjonnut hänelle sata frangia siitä työstä, jonka hän nyt teki. Hän oli kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan siksi, ettei hän tahtonut lähteä tälle yölliselle retkelle. Mutta nyt hän oli sittenkin matkassa.

Voisiko hän tehdä tällaista palvelusta ilmaiseksi? Tuo ajatus suorastaan inhotti häntä. Laulaessaan hän alkoi suunnitella uutta juonta ja suunnitellessaan sitä hänen vihansa haihtui kokonaan.

Ei koskaan Ahmed ollut antanut muukalaisen vielä lahjoa itseään. Sellainen mahdollisuuskin sai hänen verensä jähmettymään. Mutta koska hänet oli pakoitettu lähtemään tälle matkalle, niin täytyihän hänen myös saada siitä hyvä maksu. Ja hän päätti kiristää muukalaista, joka oli haukkunut häntä ja pakoittanut hänet pettämään oman heimolaisensa, oman kansansa miehen.

Sir Claude huusi häntä. Ahmed vaikeni ja käänsi muulinsa puoleksi taaksepäin.

»Herra, minä lauloin Aissaouien laulua. He seisovat tuliliekkien keskellä ja syövät skorpioneja, he puhkaisevat tikarilla silmänsä ja raatelevat rintaansa terävillä veitsillä.

»Kuulkaahan!» hän huudahti. »Kauanko luulette tätä matkaa vielä kestävän?»

»En koskaan ennen ole ollut liikkeellä koko yötä rasittavan metsästyksen jälkeen.»

»Seis!» huusi Sir Claude. Hän tunsi pistoksen sydämessään. »Te olette itse siihen syypää!» mutisi hän.

Sir Claude vaikeni. Mitäpä hän oikeastaan tiesi. Epäilys kalvoi vain hänen mieltään. Ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä mihinkään varmuuteen. Miten hän olisi voinut tehdä kysymyksiä Ahmedille ilmaisematta samalla, miten levoton hän oli vaimonsa tähden? Ja miten hän olisi voinut tunnustaa tuolle »kirotulle mustaihoiselle», että hän pelkäsi Spahin olevan vaarallisen hänen kauniille ja viattomalle vaimolleen?

»Teidän ei olisi pitänyt kehoittaa minua lähtemään tälle retkelle», sanoi Sir Claude vihdoin.

»Kaikki englantilaiset, jotka saapuvat El-Akbaraan, tahtovat ampua gaselleja.»

Sir Claude alkoi tuumia, olisikohan hän sittenkin väärin tuominnut opastansa. Nyt kun vanha ranskalainen nainen ei ollut saapuvilla, hänen epäilyksensä ei ollut enää yhtä suuri. Ravintoloitsijatar oli jutuillaan yllyttänyt häntä arabialaisia vastaan. Ehkäpä hän oli ilkeä vanha nainen, joka turhaan vain hälyytteli tai ehkäpä vielä valehtelikin. Mutta olihan Ahmedkin valehdellut Benchaalalista.

»Herra lupasi minulle sata frangia, jos varjelisin teitä kaikilta vaaroilta tänä yönä.»

»Tietysti herra pitää sanansa. Kaikki englantilaiset pitävät minkä he kerran lupaavat. Englantilaiset ovat jalo kansa.»

»Minä en voi saada tuota junkkaria lahjotuksi», tuumi Sir Claude. Mutta sitten hänet valtasi jälleen kiihkeä halu saada tietää, oliko Ahmed ja Spahi, tuo Benchaalal, lyöttäytyneet yhteen toimittaakseen hänet pois tieltä.

»Maksaisin vaikka kaksikin sataa frangia, jos saisin käsiini luotettavan miehen, sellaisen, joka ei koskaan valhettelisi eikä tekisi minulle ikäviä kepposia», sanoi Sir Claude melkein vasten tahtoaan.

Ahmedin silmät alkoivat loistaa. Ahneuden liekki syttyi niissä. Mutta hän oli viekas, ja vastasi vain huolettomasti:

»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»

Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä, heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.

»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»

Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän matkansa määränä.

Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle, joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän, tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista liikutusta, kylmää väristystä.

Sitten hän koetti rohkaista mieltänsä, katseli kallioseinää, joka kohosi aivan heidän edessään ja koetti mielessään kuvitella kodikasta ravintolaa, mukavaa vuodetta sekä sikeää, pitkää unta, joka häntä siellä odotti. Ja sitten hänen ajatuksensa kiintyivät Kittyyn. Pian hän saisi nähdä hänet. Hän kuvitteli mielessään, miten hän hiipisi hänen huoneeseensa varjostaen kynttilää kädellään ja katselisi ihailevin silmin hänen kauniita muotojaan, hienoja kasvojaan ja vaaleata tukkaansa, joka valui valloillaan päänalukselle.

Sir Claude ojensi pitkiä jalkojaan taaksepäin ja uhutti kantapäillään väsynyttä muulia. Eläin parka, joka kauan aikaa oli vain laahautunut eteenpäin, alkoi äkkiä hermostuneesti ravata ja sivuutti Ahmedin, joka näytti nukkuvan vaippaansa kääriytyneenä, kasvot hupussa hilkan alla. Mutta ravia kesti vain silmänräpäyksen ajan. Eläin oli melkein yhtä väsynyt kuin ratsastajakin ja alkoi jälleen hiljalleen astua.

Kun Sir Claude kulki Ahmedin ohitse, tirkisti tämän toinen silmä terävästi päähineen alta esille, ja kun toisen muuli hiljensi vauhtiaan, ojentautui opas satulassaan suoraksi ja oli heräävinään unesta. Hänellä oli tikari vaipan alla piilossa ja nyt hän tarttui siihen tarkastellen kiinteästi edellä kulkevan muulin takajalkoja. Hän tahtoi päästä El-Akbaraan ennen Sir Claudea, ja hän tuumi nyt mielessään miten hän voisi sen tehdä herättämättä toisen epäilystä. Häntä hermostutti, melkeinpä suututti se seikka, ettei hänen ollut onnistunut saada Sir Claudelta niitä sataa frangia, joita hän olisi halunnut. Hän tiesi, ettei hän saisi niitä häneltä jälkeenpäin, ja hän vihasi Sir Claudea niinkuin arabialainen vihaa miestä, joka saa hänet petkutetuksi. Hän veti veitsensä pukinnahkaisesta tupesta esille, laskeutui hiljaa muulin selästä maahan ja lähestyi Sir Claudea pitäen tätä tarkasti silmällä. Hän ei ryhtynyt heti paikalla työhön, vaan astui pari kolme minuuttia muulin jäljessä niin ääneti kuin aave, kunnes hän oli varma siitä, että hän saattoi huomaamatta suorittaa aikeensa. Sitten hän astui kumarassa eteenpäin aikoen iskeä veitsellään haavan elukan karvaisiin jalkoihin heti kun ne olisivat kyllin lähellä häntä.

Sir Claude pysähtyi. Heti paikalla arabialainen nosti muulin toisen jalan maasta ja oli poistavinaan veitsellään siitä kiven, jonka hän äkkiä sieppasi tieltä käteensä ja viskasi syrjään.

Ahmed hyppäsi jälleen muulinsa selkään, ajoi edelle ja päästi kuormamuulin valloilleen.

Koska hänen ei onnistunut haavoittaa Sir Clauden muulia, yllytti hän nyt elukkaansa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin ja alkoi jälleen laulaa kimakalla äänellä.

Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista, että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle kotona oli varattu.

Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli soittanut huiluaan.

»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä arabialaisen viitalle.

»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo muulit tiellä!»

»Mutta minun täytyy. Minun täytyy olla ravintolassa ennenkuin mieheni palaa. Hän menee suoraa päätä huoneeseeni!»

Spahi sanoi sen aivan ystävällisesti. Lady Wyverne rauhoittui heti ja pysytteli liikkumattomana aivankuin hän olisi ollut lumottu.

»Te ette voi palata ravintolaan. Ei ole muuta kuin yksi keino — piiloutukaa kallion taakse! Kyyristykää maahan! Minä heitän viittani teidän ylitsenne!»

Lady Wyverne hiipi kallion taakse, jolla he olivat istuneet ja totteli Spahia. Tämä otti maasta suuren viittansa, kiinnitti sen väljästi hartioilleen ja antoi sen laskeutua alas siten, että se peitti Lady Wyvernen pään ja olkapäät. Lady Wyverne painoi kasvonsa Spahin selkää vasten ja tämä tunsi hänen kiihkeän hengityksensä. Sitten Spahi sytytti savukkeen. Hän istui aivan huolettomassa asennossa. Hänen tummat, kauniit kasvonsa olivat levolliset. Hän veti savua kurkkuunsa ja puhalsi sen ulos sieramistaan tarkastellen muuleja, jotka lähestyivät hitaasti. Hänen silmissään oli miltei uninen ilme.

Ahmed oli lakannut laulamasta, ja Benchaalal huomasi, että oppaan tarkka silmä oli jo keksinyt hänet ja että hänen terävä järkensä oli toisen liikkumattomasta asennosta vetänyt sen johtopäätöksen, että tämä oli kuullut hänen laulunsa ja valmistunut heitä vastaanottamaan.

Ahmedin muuli tuli Spahin kohdalle ja astui hänen ohitseen. Ahmed ei ollut huomaavinaan häntä, hän katsoi vain tiukasti häneen ja sen jälkeen hänen taakseen ikäänkuin etsien jotakin. Benchaalal nojautui vielä enemmän taakse ja antoi viittansa laskeutua vieläkin alemmaksi kumartuneen naisen yli. Hän tunsi Lady Wyvernen vapisevan takanansa. Muuli, joka kantoi Sir Clauden uhreja saapui nyt heidän kohdalleen. Sitten seurasi Sir Clauder muuli. Samassa nousevan auringon ensimäiset säteet ilmestyivät itäiselle taivaan rannalle valaisten punaisen kylän taloja pienen kukkulan rinteellä. Huomatessaan Spahin Sir Claude hämmästyi ja vaistomaisesti seisahdutti muulinsa. Hetken aikaa miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään; englantilainen kysyvästi ja epäillen, arabialainen unisen väliäpitämättömästi, josta oli mahdoton päättää, mitä hänen mielessään liikkui. Hän veti vain sauhuja kurkkuunsa ja puhalsi ne ulos hienopiirteisten sieramiensa kautta.

»Hyvää huomenta», sanoi Sir Claude vihdoin väsyneen miehen karhealla äänellä.

»Hyvää huomenta, herra», sanoi Spahi pehmeästi. »Teillä on ollut hyvä metsästysonni, näemmä.»

Kyyryssä oleva nainen vapisi kiihkeästi. Benchaalal nojautui vieläkin enemmän taakse. Hän pelkäsi, että ratsastaja voisi huomata vaipan laskosten liikkuvan, ja salassa hän kiroili naisen pelkuriutta.

»Me arabialaiset olemme tottuneet nousemaan varhain, herra. Ani harvoin minä nukun enää kolmen jälkeen aamulla. Minä haluan katsella auringon nousua erämaan rannasta.»

Hänestä tuntui ikäänkuin Sir Clauden silmät olisivat myöskin väijyneet hänen taaksensa, niinkuin Ahmedinkin. Mutta hän ei ollut varma asiastaan. Ehkäpä vain savupyörylät, kiemurrellessaan kalpeaa taivasta kohti, jossa viimeiset tähdet eivät vielä olleet sammuneet, saivat aikaan tämän harhanäyn.

Hetken aikaa oli kaikki hiljaista. Sir Claude kohotti oikeaa kättänsä, laski sen muulin niskaan ja liikahti ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua maahan. Sitten hän näytti muuttavan mielensä, sillä hän iski kantapäänsä muulin kylkiin, painoi huulensa yhteen ja ratsasti pois sen enempää sanomatta. Kavioiden kapse kovalla tiellä alkoi hiljetä.

»Ei vielä!» hän sanoi ääneen. »Ei ennenkuin sanon.» Spahi kuuli jälleen puoleksi tukahdettua nyyhkytystä.

Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut sittenkään, hän veteli sauhujaan yhä edelleen aivan liikkumatta.

Kavioiden kapseen ääni kajahti kaikuna rotkosta ja katosi jälleen. Spahi hypähti pystyyn, kohotti viittaansa ja päästi kauhistuneen naisen vapaaksi.

Töin tuskin Lady Wyverne sai sanat suustaan. Hänen kasvonsa olivat kyynelten peitossa ja täynnä punaisia täpliä.

»Kuka sen on sanonut? Hän oli väsynyt. Hän istui kuin säkki muulin selässä.»

»Huuhtokaa kasvonne joen rannassa, rouva. Ja sitten me voimme keskustella yhdessä. Nyt se on turhaa.»

Lady Wyverne katsoi häneen hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Mutta kyyneleet kuivuivat hänen poskillaan. Ja hetken kuluttua hän astui tottelevaisesti joen rantaan ja kumartui juoksevan veden puoleen.

Aurinko oli noussut valaisten säteillään erämaata, mutta El-Akbaran rotko oli yhä varjon peitossa, kun Lady Wyverne yksin hiipi lehtikujaa myöten sekä portista sisälle ravintolan pihalle. Hän oli kalpea kasvoiltaan ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen sekä ylös miehensä makuuhuoneen ikkunaan, joka oli yläkerroksessa. Ikkuna oli kiinni ja vihreät säleuutimet alaslasketut. Hän astui nopeasti pihan poikki ja tarttui ulko-oveen. Lukko näytti aivan itsestään avautuvan. Hän ymmärsi syyn tähän nähdessään Ahmedin seisovan kynnyksellä ja tarkastavan häntä toisella silmällään sanomatta kuitenkaan mitään. Lady Wyverne kiiruhti hänen ohitseen portaita ylös makuuhuoneeseensa.

Lady Wyverne oli pelännyt tapaavansa Sir Clauden siellä. Mutta huone oli tyhjä. Hän lukitsi varovaisesti oven ja kävi istumaan pienelle tuolille vuoteen ääreen.

Tuo kysymys oli hänelle oikea elinkysymys. Varmaan Sir Claude oli kovin väsynyt pitkän ratsastuksensa sekä metsästysretkensä jälkeen. Varmaan hän toivoi vain mitä pikimmin pääsevänsä makuulle. Mutta sittenkin, sen mukaan kuin Lady Wyverne tunsi hänet, oli hän varmaan yrittänyt avata hänen oveaan ennen maata menoaan. Ja se oli jäänyt lukitsematta hänen lähtiessään Benchaalalin kanssa katsomaan auringonnousua. Hän oli ollut aivan huoleton tietäessään miehensä olevan monen peninkulman päässä.

Koneellisesti Lady Wyverne alkoi riisuutua. Hänen kätensä vapisivat, hän ei ollut tottunut itse riisumaan vaatteita yltään, mutta vihdoin hän oli valmis ja hän hiipi vuoteeseen vetäen peitteen leukaa myöten.

Miksi Sir Claude oli palannut takaisin? Olihan hän itse päättänyt olla yötä poissa. Hän, Lady Wyverne ei ollut koskaan sitä toivonut, ei edes ajatellut sellaista mahdollisuutta. Kun hän oli saanut kirjeen, jossa Sir Claude ilmoitti palaavansa vasta seuraavana päivänä, oli hän tuntenut ivan sekaista sääliä hänen tyhmyytensä ja lyhytnäköisyytensä vuoksi.

Ja nyt hän oli palannut takaisin, ratsastanut yön halki. Hänen oli aivan mahdoton sitä käsittää.

Nyt, kun hän makasi hiljaa vuoteessaan eikä hänen miehensä tullut hänen luokseen eikä hän kuullut vähintäkään liikettä hänen huoneestaan, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi vain turhia pelännyt. Hän oli melkein joutunut päästään pyörälle. Ilman Spahin kylmäverisyyttä hänen miehensä varmaan olisi keksinyt hänen piilopaikkansa.

Hän koetti ajatella levollisesti sitä mahdollisuutta. Jos hän olisi keksinyt hänet, niin mitähän Crumpet silloin olisi sanonut tai tehnyt? Ja jos hän oli nyt asiasta selvillä, niin mitähän hän nyt tekisi tai sanoisi?

Hän oli tottunut pitämään miestään aina ohjaksissa, Sir Claude oli aina myöntynyt kaikkiin hänen oikkuihinsa. Ne olivat useinkin olleet aivan mielettömiä, mutta silti viattomia. Hän oli keikaillut. Monet miehet olivat rakastaneet häntä. Mutta kaikki oli ollut aivan vaaratonta. Sitä ei voinut sanoa edes tulella leikkimiseksikään. Sillä tulta ei koskaan ollut lähimaillakaan ollut.

Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista. Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.

Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka olivat liikkuneet hänen sydämessään.

Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä hemmoiteltuja lapsia.

Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta. Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa, suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista, jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä sitten?

Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi. Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.

Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.

Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.

Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen oli pakko kestää sen valoa.

Lady Wyverne katsoi kelloaan. Se oli kahdeksan. Hän nousi ja pyysi kuumaa vettä.

Arabialainen palvelija laski vesikannun hänen ovensa ulkopuolelle kolkuttaen äänekkäästi. Kun hän oli poistunut, avasi Lady Wyverne oven ja nosti kannun huoneeseen. Hänen miehensä ovi oli suljettu. Oliko hän hotellissa, vai oliko hän, nähdessään vaimonsa huoneen olevan tyhjän, mennyt ulos häntä etsimään?

Puettuaan ylleen hän kokosi kaiken mielenmalttinsa, avasi verannan oven ja astui ulos. Samassa hänen miehensä tuli myös ulos huoneestaan.

Hänen hämmästyksensä oli aivan luonnollinen. Hän oli todellakin aivan ihmeissään. Hän tarttui kaidepuuhun kiinni ja nojasi siihen.

»Mutta sinähän aioit viettää yötä ulkona! Missä se olikaan? Jossain, missä on gaselleja.»

Lady Wyverne koetti puhua luonnollisesti ja luuli myös onnistuvansa yrityksessään. Mutta hänen silmänsä tarkastivat lakkaamatta Sir Clauden kasvoja.

Hän ei siis ollut käynyt hänen huoneessaan! Lady Wyverne tunsi tavatonta helpoitusta. Hän astui lähemmäksi miestään aikoen suudella häntä. Mutta Sir Claude sattui kääntymään pois juuri samassa ja siirsi lähemmäksi pöytää korituolit, joita he aina käyttivät syödessään aamiaista verannalla. Hän ei varmaankaan huomannut vaimonsa liikettä. Vai eikö hän olisi tahtonut huomata —?

Lady Wyverne yritti nauraa. Sir Clauden käytöksessä oli jotain, joka kiusasi häntä. Hän ei ollut suudellut häntä. Eikä hän ollut nimittänyt häntä myöskään nimeltä. Hänen lempinimensä oli muuten aina hänen huulillansa.

»Minä en tiennyt, että sinä panit niin suurta huomiota sellaiseen», sanoi Lady Wyverne.

Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti Lady
Wyverneä. Hän kääntyi poispäin.

Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein vihamielisesti.

Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen mutisten.

»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude kiihkeästi.

Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut — arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt, niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei osannut olla.

Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain johon hän ei ollut tottunut.

»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen Beni-Moraan?»

Sir Claude näytti ajattelevan vain munaa, jota hän piti kädessään huolellisesti eroittaen kuorenpaloja valkuaisesta.

»En minä pidä lukua», Lady Wyverne vilkaisi nopeasti mieheensä. »Etkö sinä ole jo saanut kylliksesi villilampaiden metsästyksestä?»

»Jos sinun on hyvin ikävä, niin me lähdemme, mutta jollei, niin koettaisin kernaasti vielä kerran onneani.»

Sir Claude puhui varovasti, melkein unisella äänellä. »Muna on tuore», lisäsi hän maistellen sitä.

Hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana Sir Claude söi ja hänen vaimonsa oli syövinään, lisäsi hän:

»Et suinkaan ole pahoillasi? Etkö todellakin haluaisi mielemmin jatkaa matkaa?»

»Minusta on aivan yhdentekevää», vastasi Lady Wyverne, »kunhan emme jää tänne vain ikipäiviksi.»

He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle. Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän katosi tien käänteeseen.

»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole sitä mieltä?»

Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei olisi voinut sitä tehdä.

»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.

Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.

»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla. Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi päivänämme täällä?»

»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?
Miettiiköhän hän iäisyyttä?»

»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»

Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä. Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.

»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi Lady
Wyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»

Muuta ei Sir Claude vastannut, mutta se ilmaisi Lady Wyvernelle jo kyllin selvästi, että hänen oli mahdoton jatkaa.

Sir Claude ei voisi kuitenkaan häntä ymmärtää. Ja hän vakuutti itselleen, ettei hänen miehensä tiennyt mitään, ei edes epäillyt mitään. Hulluhan hän olisi, jos hän ilmaisisi itsensä. Crumpet ei nähnyt mitään muuta kuin mitä toiset hänelle näyttivät. Kaikki oli niinkuin pitikin olla. Hänen omat tyhmät hermonsa olivat vain luulotelleet hänelle, että Crumpet kerrankin olisi osannut olla viekas, pitää häntä pilkkanaan ja panna hänet koetukselle.

»No niin, mitä aiot siis tänään tehdä?» sanoi Lady Wyverne äkkiä kohoten tuoliltaan.

Lady Wyverne läksi huoneeseensa. Päästyään ylös hän kuuli miehensä astuvan raskain askelin portaita alas.

Lady Wyverne kirjoitti koko aamun tai oli kirjoittavinaan kirjeitä. Toisen aamiaisen hän söi yksin. Sir Claude oli mennyt lepäämään huoneeseensa ja sanonut, ettei häntä saisi häiritä. Iltapuolella hän istui yksin verannalla lukien romaania. Hän ei ollut nähnyt Benchaalalia uudelleen. Mutta Ahmed oli astunut tietä myöten kylään päin. Puoli kahden tienoissa hän palasi takaisin, ja silloin Sir Claudekin tuli ulos huoneestaan metsästyspukimissaan.

»En osaa sanoa. Riippuu aivan metsästysonnesta. Minä nukun ensin ja lähden sitten aamun koittaessa metsästämään.»

Pari kolme minuuttia myöhemmin Lady Wyverne näki hänen lähtevän liikkeelle kokonainen pieni parvi kuormamuuleja ja neljä arabialaista mukanansa.

He näyttivät keskustelevan yhdessä varsin vilkkaasti — epäilemättä villilampaista.

XI.

Palmupuitten alla, lähellä punaista kylää oli kiivas kohtaus sattunut Benchaalalin ja Ahmedin välillä. Opas oli Spahin kätyri ja hänelle oli luvattu määrätty rahasumma, jos hän saisi Sir Clauden jäämään yöksi suolavuoristoon.

Benchaalal kieltäytyi nyt maksamasta tätä summaa. Sir Clauden ja oppaan äkillinen takaisintulo oli suututtanut Spahia, vaikka hän ei päästänytkään harmiansa ilmi jokirannassa aamun koittaessa. Hän tiesi kuinka häilyvät sellaisten naisten tunteet olivat kuin Lady Wyvernen; sellaisten oikullisten, helposti loukkaantuvien, vaihtelevien olentojen, jotka riippuivat kokonaan hermoistansa. Hellävaroen ja viisaasti hän oli kutonut hänen ympärilleen erikoisen ilmakehän, jossa hän itse seisoi vasten erämaan salaperäistä, romantillista taustaa. Tänään hän oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen ei oikeastaan tehnytkään mieli nyt tavata häntä. Yöllä he olivat tutustuneet toisiinsa, yöllä tuo tuttavuus oli edelleen lujittunut. Korkeat kukkulat olivat heittäneet heidän ylitsensä synkät varjonsa ja kuu oli hopeisella valollaan valaissut heitä. Joki oli laulanut heille ja erämaan tuuli oli kosketellut heitä väräjävillä sormillaan.

Aluksi hän oli käyttäytynyt aivan kuin pahanilkinen lapsi, joka koettaa katkoa kapalonsa. Mutta hän oli vaalinut häntä, kunnes lapsi hänessä ja kaikki sen pahankurisuus oli vaihtunut uteliaaksi naiseksi; vähitellen utelias nainen oli muuttunut uneksivaksi, kunnes ihmettely sai hänessä vallan. Yhden ainoan kerran Spahi oli tahallaan näyttäytynyt myös päivän valossa osoittaakseen hänelle suurta ruumiillista voimaansa, taitavuuttansa ja hurjuuttansa, joka oli melkein yhtä häikäisevä kuin auringonpaiste. Ja sitten hän oli jälleen kadonnut ja ilmestynyt vasta yön pimeydessä.

Ja valkoihoinen nainen oli tahdottomasti seurannut hänen viekoitustaan niinkuin tyttö ritari Siniparran sadussa, ja nyt hän seisoi jo sen huoneen oven takana, jonne hänellä ei ollut lupa astua.

Tämän kauniin kudoksen, jonka Spahi oli niin suurella huolella kyhännyt kokoon, olivat muulit kavioillaan polkeneet rikki.

Ja Benchaalal kirosi Ahmedia eikä luvannut maksaa hänelle penniäkään luvatusta summasta.

Lady Wyvernen pelko oli pilannut kaikki. Siitä Spahi oli varma. Sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän sai kokea jokirannassa kyyristyessään viitan alle piiloon, oli hän varmaan herännyt unestaan. Se oli aivan varma. Todellisuuden rautainen vasara oli murskannut mielikuvittelun. Nyt Spahi ei ollut enää varma hänestä.

Hän oli harmistunut, ja hänen vihansa purkautui Ahmedin yli arabialaisen täydellä vimmalla.

Kiivaan ottelun jälkeen Ahmed oli mennyt suutuksssaan suoraan Sir Clauden luo ja lähtenyt hänen kanssaan sovitulle metsästysretkelle. Vaikka hän vähän aikaa sitten oli ollut aivan kalman kalpea ja poissa suunniltaan harmista, kun hän oli kadottanut hyvän ansionsa, niin näytti hän nyt aivan levolliselta ja iloiselta. Hän ratsasti hymyillen herransa rinnalla, ja niinkuin Lady Wyverne oli verannalta nähnyt, keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa.

Rahanhimo on arabialaisen suurin heikkous. Jos häntä tässä suhteessa petetään, niin herää hänen sielussaan kostoa hautova paha henki. Sen Benchaalal tiesi, mutta hän oli ollut varomaton ja hillitön vihassaan. Vain lyhyen hetken hän oli ollut aivan poissa suunniltaan. Mutta sinä hetkenä oli Sir Claude voittanut Ahmedin puolelleen. Aina tähän saakka heidän ratsastaessaan yhdessä oli Sir Clauden suhde Ahmediin ollut vain isännän palvelijaan. Vaikka Ahmed oli huomannut Benchaalalin viitan liikkuvan tänä aamuna heidän kulkiessaan hänen ohitseen ja vaikka hän arvasi asian oikean laidan, niin hän ei ollut sittenkään sanonut sanaakaan, ei ilmaissut mitään. Oliko Sir Claudekin sen nähnyt, sitä hän ei tiennyt. He olivat ratsastaneet ääneti ravintolan pihalle. Sir Claude oli mennyt ääneti sisään ja noussut suoraan portaita ylös. Eikä Ahmed ollut seurannut hänen jäljessään, vaan oli jäänyt alas odottamaan Spahin tai ehkäpä myös erään toisen takaisin tuloa. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa turhaan. Kun Lady Wyverne yritti avata ovea, oli hän ollut paikalla. Sitten hän oli mennyt talliin, heittäytynyt maahan ja nukahtanut. Myöhemmin Sir Claude oli käskenyt hänen tehdä valmistuksia uutta yöllistä retkeä varten. Ja nyt he olivat matkassa.

Tiesikö hänen herransa mitään? Hän koetti lukea hänen ajatuksiaan toisella silmällään puhuessaan villilampaista. Nuo sata frangia, joista oli ollut kysymys suolavuoristossa, tahtoi hän huomis-aamuna saada omakseen, sekä vielä paljoa enemmänkin, jotta hän voisi unohtaa Spahin rahat. Hän ei ajatellut muuta, kuin miten hän voisi korvata vahinkoaan. Mutta tarkastaessaan Sir Clauden liikkumattomia kasvoja ymmärsi hän, että hänen piti olla varovainen. Sillä ei edes englantilainen, joka kuitenkin sallii vaimonsa käydä hunnuttomana, antanut vieraan tahrata huulillaan hänen nimeään.

»Kuulkaahan, Ahmed», sanoi Sir Claude, »saattakaa minut tänä iltana tuolle vuorelle, joka kohoaa El-Akbaran yläpuolella. Siellä on runsaasti solia ja paljon hyviä piilopaikkoja, joista voi ampua.»

»En minä sanonutkaan, että aioin ampua. Mutta minä tahdon tarkastella paikkaa. Minä palaan heti takaisin ja nukuttuani jonkun aikaa lähden uudestaan aamun koittaessa liikkeelle.»

Puhuessaan hän käänsi muulinsa ympäri ja katseli valtavaa vuorta, joka kohosi jättiläis-asteittain Saharaan johtavan tien kupeelta.

»Minä olen teidän käskettävänänne. Minä teen mitä te haluatte. Mutta palkitseeko herra runsaasti minun vaivani?»

Sir Claude väänsi viiksiään katsellen sivulleen. Hänen ylpeytensä ja jokin muukin tunne nousi vielä sitä ajatusta vastaan, että hän uskoisi epäilyksensä oppaalle. Mutta hänen rinnassaan paloi intohimoinen ja hurja tunne, joka taisteli hänen varsinaista luontoaan vastaan ja näytti voittavan sen.

»Minä maksan teille runsaasti», hän sanoi vihdoin katsomatta Ahmediin, »jos teette mitä pyydän, ettekä ilmaise sitä kellekään.»

»Minä en halua, että nuo toiset saavat tietää, minne minä tänä yönä menen», sanoi Sir Claude. »Teltta on pystytettävä kauemmaksi, mutta sellaiselle paikalle, että helposti voin päästä sieltä tuolle vuorelle, joka on suoraan rotkon yläpuolella erämaan vasemmalla puolella.»

»Auringon laskun aikana. Otan hiukan eväitä mukaan, jos tulisin viipyneeksi myöhään. Mutta teltta on pystytettävä kauaksi sieltä.»

He ratsastivat ääneti edelleen. Ahmedin aivot työskentelivät uutterasti ja hänen sydämensä sykki ilosta. Rahaa hän sittenkin lopulta tulisi ansaitsemaan. Mutta hän oli kovasti utelias. Mitä valkoihoinen herra aikoi? Mitä hän tiesi vai epäilikö hän vain?

Sir Claude ei ilmaissut Ahmedille sen enempää. Hän lähetti hänet edeltä ja ratsasti yksin, kunnes he saapuivat aukealle kalliopenkereelle, jota paljaat vuoret ympäröivät joka puolelta kohoten terävinä huippuina selkeää taivasta kohti, jonka laella kuu kumotti yhtä hämäränä ja epäselvänä kuin haamu. Nyt Ahmed pysähdytti hevosensa ja huusi Sir Claudelle:

»Herra voi olla yötä täällä. Tämä on hyvä paikka, josta helposti pääsee metsästysmaille.»

Hän laskeutui alas muulin selästä ja käveli edestakaisin sillä välin kuin miehet pystyttivät teltan ja kiinnittivät elukat paaluihin. Sir Claude tunsi hivuuttavaa yksinäisyyden tunnetta, aivan kuin kerran monta monta vuotta sitten ensi kertaa kouluun mennessään väristessään kylmästä. Hänen päätään vain kuumoitti ja hänen ohimoitaan jyskytti. Kävellessään edes-takaisin hän tarkasteli vuoria, jotka piirittivät häntä joka puolelta, noita jättiläismäisiä, hirveitä haamuja. Hänen mielikuvituksensa ei ollut kovin herkkä, mutta tänään nuo vuoret peloittivat häntä ja hänen mieleensä muistui jälleen tapaus hänen lapsuutensa ajoilta — miten hän kerran eräänä pimeänä, sateisena päivänä oli ollut yksin arkihuoneessa ja katsellut suurta punakantista kirjaa, jossa oli helvetin kuvia. Niissä oli aivan samanlaisia vuoria kuin täälläkin, ja suuret rotkot kallioiden lomissa näyttivät ikäänkuin jättiläishampailta, joiden lomiin kadotetut sielut olivat kahlehditut.

Nyt hänestä tuntui siltä, kuin tuo pieni poika arkihuoneessa olisi jo silloin nähnyt tulevan kohtalonsa, ja koko hänen ruumistaan värisytti.

Arabialaiset lauloivat työskennellessänsä. Yksi joukosta lauloi ensin valittavalla äänellä, ja sitten muut yhtyivät laulukertoon. Laulua kesti hyvän aikaa.

Kun teltta oli pystyssä, astui Ahmed pyssyt kädessä ja suu hymyssä Sir
Clauden luo.

»Jotain vain — leipää ja juustoa ja hiukan lihaa. Mutta minä tahdon jotain juoda ennen lähtöä.»

Sir Claude astui telttaan ja avasi viinapullon. Ahmed ojensi hänelle lasin. Hän täytti sen puolilleen, kaatoi hiukan sodavettä joukkoon ja tyhjensi lasin sillä välin kuin Ahmed laittoi eväät kuntoon. Sitten hän kaatoi viinaa suureen hopeapulloon, pisti sen taskuunsa ja nousi muulinsa selkään. Ahmed astui jalkaisin. He läksivät yhtenä matkaan ja hetken kuluttua oli teltta hävinnyt näkyvistä.

Ahmed astui aluksi edeltä näyttäen tietä, mutta sitten hän pysähtyi ja astui muulin rinnalla. Hänen teki mielensä puhua, tyydyttää uteliaisuuttaan. Hän ei ollut arka. Sitä ei erämaan arabialainen koskaan ole. Mutta kun hän katsoi Sir Claudeen, valtasi hänet epämieluisa tunne. Valkoihoinen herra näytti aivan muuttuneelta, yksin hänen kasvonpiirteensäkin tuntuivat vierailta.

»Te tiedätte mitä minä haluan», hän sanoi jyrkästi. »Teidän tulee viedä minut ylös vuorelle rotkon yläpuolelle, sellaiseen paikkaan, josta helposti voin päästä alas, kun mieleni tekee ja vaikka aivan suoraa tietä.»

»Herra, minä voin kulkea kaikkialla yhtä ketterästi kuin vuohi. Mutta minä astun paljain jaloin.»

»Minä näytän herralle hyvän paikan. Jos herra seuraa minun neuvoani, niin voitte päästä alas sille kohdalle, missä Benchaalal istui tänä aamuna meidän kulkiessamme hänen ohitsensa.»

»Jos Benchaalal sattuisi olemaan siellä tänä iltana, niin hän varmaan hämmästyisi nähdessään herran.»

»Miksi Benchaalal olisi siellä tänä iltana?» kysyi Sir Claude äkäisesti. »Mitä te sillä tarkoitatte?»

»En mitään, herra. Mutta Benchaalal kulkee usein öisin erämaassa. Mutta silloinhan herra jo nukkuu eikä näe häntä.»

Sir Clauden kasvoille levisi tumma puna. Hänelle selvisi nyt, että tuo arabialainen tiesi paljoa enemmän kuin hän. Ja sittenkin hän tiesi aivan kylliksi! Hän tiesi, että hänen palatessaan ravintolaan oli hänen vaimonsa huone ollut tyhjä. Hän tiesi, että tämä hiipi kalpeana ja pelokkaana huoneeseensa auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Hän tiesi, että kun hänen vaimonsa oli sanonut nukkuneensa syvässä unessa muulien palatessa kotiin erämaasta, hän oli valehdellut hänelle. Kaiken sen hän tiesi. Mutta nyt hänen mielessään äkkiä heräsi peloittava uteliaisuuden tunne, vaikka hän samalla tunsikin katumusta ja syvää halveksumista. Kaiken päivää hänen oli ollut melkein mahdoton hillitä haluansa saada tietää vielä enemmän, mutta hän oli tukahduttanut tuon halunsa. Hän oli aikonut olla tiedustelematta sen enempää. Hän oli aikonut — mutta nyt!

»Ahmed», sanoi Sir Claude katsoen suoraan eteensä muulin korvien lomitse vuoria kohti.

»Miksi — miksi Benchaalal kulkee öisin yksin erämaassa? Mitä hän tekee siellä? Onko hänellä ystäviä kylässä?»

»Kenenkä seurassa hän kulkee?» sanoi Sir Claude epävarmalla äänellä epäröityään hetken aikaa.

»Kuinka ei herra sitä tietäisi!» sanoi Ahmed viattomasti. »Jos kenen niin herran pitäisi tietää, kenen kanssa Benchaalal kulkee öisin.»

»Vastatkaa kysymykseeni, Ahmed. Ei sillä väliä mitä minä tiedän.
Vastatkaa vain.»

Ahmed ei vastannut mitään. Mutta hän väistyi askeleen tai pari muulin rinnalta. Hän ei näyttänyt suuttuneelta. Se, että häntä sanottiin valehtelijaksi, ei loukannut häntä lainkaan. Jokainen ihminen valehteli, se käsitys hänellä ainakin oli. Ja miksikä hän ei sitä tekisi? Tällä kertaa hän oli kuitenkin puhunut totta. Valkoinen herra oli hullu, kun ei uskonut häntä.

»Suolavuoren ravintoloitsijatar on kehno nainen», vastasi Ahmed pahansuovasti. »Jos herra uskoo sellaista, jonka jokainen arabialainen —»

»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta. Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»

Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.

»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä, käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.

»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin lepäävältä kamelilta?»

»Mutta jos herra tahtoo laskeutua vuoren rinnettä alas, niin täytyy minun olla näyttämässä tietä.»

»En minä ole sanonut, että haluan laskeutua rinnettä alas. Antakaa eväät tänne.»

»Jos te kieltäydytte tottelemasta minua, niin ette saa sen enempää.
Mutta jos te jäätte tänne odottamaan, niin palkitsen teidän vaivanne.
Ymmärrättekö nyt?»

»Jollen sydänyön aikana palaa takaisin, voitte tehdä mitä haluatte.
Voitte tulla minua hakemaan tai palata telttaan. Eväät tänne!»

Ahmed piteli muulia ohjaksista kiinni ja katseli Sir Clauden jälkeen, joka astui pitkin askelin vuorta kohti.

Sir Claude astui rivakasti kunnes hän katosi Ahmedin näkyvistä kallioiden taakse. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja vuorten korkeimmille huipuille levisi jo harmaa hämäryys. Niiden paljaat kyljet ja puuttomat huiput näyttivät kuluneilta ja väsyneiltä, aivankuin elämän uurtamat kasvot. Yksinäinen mies veti syvältä henkeään tarkastellessansa niitä. Hän tuumi mielessään, millä ilolla hän hetki sitten oli vielä katsellut noita vuoria. Hän oli uneksinut keskellä tätä villiä luontoa, hän oli nauttinut siitä ajatuksesta, että hän oli niin kaukana Englannista. Veri hänen suonissaan oli alkanut kuohua, kun hän kuuli tuulen puhaltavan vuorten ylitse ja näki auringon säteitten kimaltelevan tuhansina jalokivinä niiden huipuilla. Afrikan ilma, erämaan yksinäisyys, raivaamattoman seudun rauha ja salaperäisyys oli herättänyt hänessä ruumiillisen hyvänvoinnin tunteen.

Nyt hän tunsi kauhua ja vihaa ajatellessaan kaikkea sitä, mitä hän oli kokenut. Hänen mielessään oli syttynyt sama kauhu ja viha, joka on ominainen tämän maan asukkaille.

Sir Clauden mielestä tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi pudonnut aurinkoiselta vuorelta syvään kuiluun. Hänen maailmansa, se maailma, joka oli hänen omansa ja johon hän luotti, oli äkkiä hävinnyt hänen näkyvistään. Kaikki tutut seudut olivat kadonneet. Ja kaikista epäilyksistä vapaa mies oli valmis nyt uskomaan mitä inhottavuutta hyvänsä.

Että se nainen, jonka hän oli asettanut itseään paljoa korkeammalle, oli tehnyt itsensä syypääksi aivan uskomattomaan tekoon, että hän olisi sallinut tuollaisen ruskea-ihoisen miehen — Sir Claude puri hampaansa yhteen ja astui edelleen kalliota kohti, joka näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän astui ikäänkuin painajaisen alla.

Kittyn syntyperä, kasvatus, elämä, taipumukset — kaikki puhui tätä mahdollisuutta vastaan. Oliko hän tullut hulluksi? Vai oliko hän kerrassaan turmeltunut? Kuinka hän ei koskaan ollut epäillyt mitään sellaista? Hänen oikkunsa olivat olleet yhtä järjettömiä kuin lapsen. Mikä hän oikeastaan oli?

Sir Claude ei koettanut selvittää itselleen, mitä hänen vaimonsa oikeastaan oli tehnyt. Hän ei ajatuksissaan tuominnut häntä, sillä itse tosiasiakin oli hänen mielestään jo aivan kyllin painava. Hän ei epäillyt nyt enää. Sillä vaikka Ahmed ei olisikaan sanonut mitään, niin hän sittenkin olisi sen tiennyt, ollut aivan varma asiastansa.

Tänä aamuna, kun hän oli palannut hotelliin, hän oli kiiruhtanut ylös portaita ja mennyt suoraan vaimonsa huoneeseen. Se oli ollut tyhjänä, ja kun hän seisoi siinä ja tähysteli vuodetta, selvisi hänelle äkkiä, että hän oli edeltäpäin aavistanut, tiennyt sen olevan tyhjänä.

Joskus sattuu, kun olemme lähellä jotakin henkilöä voimatta kuitenkaan nähdä häntä ja tietämättä, että hän on meidän läheisyydessämme, että me sittenkin tunnemme hänen läsnäolonsa. Jokin salainen tunne sanoo sen meille. Me emme ehkä tahdo myöntää sitä toiselle, mutta tuosta tunteesta me emme sittenkään voi kokonaan vapautua.

Sir Claude Wyverne oli kaikkea muuta kuin tunteellinen. Mutta vaimonsa suhteen hänen hermonsa olivat hyvinkin herkät. Kohdatessaan tänä aamuna Spahin, joka istui mukavassa asennossaan ja tuprutteli vaaleansinisiä sauhuja ylös ilmaan katsellen hymyillen häneen puoleksi unisilla silmillään, oli Sir Claude äkkiä tuntenut vaimonsa läsnäolon. Hän tunsi sen juuri silloin, kun hän vilkaisi Spahin taakse ja teki vähäisen liikkeen ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua alas muulin selästä. Spahi oli lukenut hänen ajatuksensa tuona hetkenä ja ymmärtänyt mikä vaara nyt uhkasi. Mutta hän oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut huomaavinaan Sir Clauden liikettä ja katsoi aivan rauhallisesti häntä suoraan silmiin. Ja tuo hänen rauhallinen katseensa oli estänyt Sir Claudea panemasta aiettaan toimeen ja pakoittanut hänet jatkamaan matkaansa.

Afrikkalaisen levollisuus sai Sir Clauden häpeämään mieletöntä epäilystään. Mutta heti kun hänen muulinsa oli lähtenyt liikkeelle, valtasi hänet jälleen tuo kamala tunne, että Kitty oli ollut hänen lähellään hänen keskustellessaan Spahin kanssa. Turhaan hän koetti voittaa tuota tunnetta. Se seurasi häntä pitkin matkaa hänen ratsastaessaan rotkon läpi aina siihen saakka, kun hän pysäytti muulin ravintolan edustalla. Ja kun hän sitten astui yläkertaan ja näki tyhjän huoneen, niin tiesi hän myös kaikki, koko tuon käsittämättömän, mahdottoman tosiasian.

Hän ei palannut sittenkään takaisin Spahin luo. Kitty oli luullut, ettei hän voisi olla ovela; kaikkea muuta, vaan ei ovela. Mutta hän ei tiennyt, mitä ominaisuuksia hänen miehessään piili, mihin kaikkeen hän saattoi pystyä olosuhteiden vaatiessa.

Astuessaan tuohon tyhjään huoneeseen oli Sir Claude äkkiä muuttunut aivan toiseksi. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatta mietteihin vaipuneena. Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Vihreät säleuutimet olivat ikkunan edessä ja estivät kenenkään näkemästä sisään huoneeseen, mutta sisältä saattoi selvästi nähdä ulos. Ikkuna oli suljettu. Sir Claude avasi sen ja jäi säleuutimien taakse seisomaan. Siinä hän seisoi liikkumatta, käsivarret riipuksissa sivuilla, silmät väsymyksestä veristyneinä, seisoi ja katseli lehtikujalle. Ja vihdoin hän näki kalpean naisen lähestyvän tietä myöten. Hän näki hänen vilkaisevan pelokkaasti ja tuskallisesti ylös. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän katseensa äkkiä olisivat kohdanneet toisensa ja että nainen olisi huomannut hänet. Mutta samassa hän katosikin jo hänen näkyvistään hänen kiiruhtaessaan kivitetyn pihan poikki. Hetken kuluttua hän kuuli takanaan hiipiviä askeleita, ikäänkuin varas olisi murtautunut sisään, sekä oven hiljaista rapinaa. Hänen vaimonsa oli palannut sisään. Hän oli viereisessä huoneessa. Hän kuuli hänen lukitsevan ovensa.

Vasta silloin Sir Claude huomasi, että hikikarpalot tippuivat pitkin hänen kasvojansa.

Hän astui pesukaapin luo ja huuhtoi kasvojaan. Hänen suuret kätensä vapisivat. Ne olisivat tahtoneet tarttua kiinni johonkin. Ne olisivat tahtoneet kuristaa sen naisen, jota ne niin usein ennen olivat hyväilleet.

Hän astui nyt jälleen hitaasti eteenpäin ja kiipesi epätasaisella maaperällä yhä ylemmäksi vuorelle, josta hän saattoi nähdä El-Akbaran kolme kylää.

Saavuttuaan vuoren huipulle oli aurinko jo mennyt mailleen, mutta läntisellä taivaalla oli sittenkin vielä hiukan punaista hohdetta. Hän kävi kalliolle istumaan ja katseli erämaata. Hän aikoi heti laskeutua alas vuoren kuvetta, mutta hänen täytyi ensin hiukan levähtää. Hänen täytyi miettiä, tai ainakin koettaa miettiä.

Antaessaan katseensa jälleen kulkea yli aution erämaan valtasi sanomaton yksinäisyydentunne hänen mielensä ja hän hypisteli koneellisesti pyssyänsä.

Kaukana, suurten palmupuiden lomista hän näki savun nousevan afrikalaisista majoista, pienet linnut — ne olivat kyyhkysiä, vaikkei hän sitä tiennyt — kiertelivät ruskean minareetin ympärillä, joka näin korkealle näytti aivan mustalta, ja tietä pitkin astui kameliparvi etelää kohti, joukko turbaanipäisiä miehiä niiden rinnalla.

Nuo turbaanipäiset miehet olivat samaa rotua kuin Spahikin, mustaveristä itämaista rotua.

Sir Claude tunsi sanomatonta tuskaa. Kitty oli samaa lihaa ja verta kuin hänkin, mutta syvä kuilu eroitti heidät nyt toisistaan. Hän oli tällä puolen, Kitty toisella, siellä missä musta rotu keräytyi Afrikan polttavan auringon ympärille. Salaa, yöllä, jolloin hän oli nukkunut hullun unta, oli Kitty astunut kuilun toiselle puolelle.

Niin, hän vihasi häntä ja hänellä oli oikeus vihata häntä. Hän sanoi sen kerta toisensa jälkeen ääneen itsekseen.

Jokainen englantilainen tuomitsisi Kittyä. Hän oli itse vetänyt tuomion ylitseen.

Mutta ei sittenkään Sir Claude syyttänyt häntä pahimmasta rikoksesta. Se olisi ollut aivan turhaa. Ilmankin hän tiesi kylliksi. Sillä hän oli varma siitä, että keskustellessaan Benchaalalin kanssa jokirannassa aamulla Kitty oli ollut siellä. Hän oli ollut arabialaisen seurassa, ja kun Sir Claude, hänen miehensä, oli saapunut paikalle, oli hän kätkeytynyt piiloon.

Se oli jo aivan kylliksi. Jospa hän olisi voinut tappaa hänet piilopaikassaan.

Erämaa pimeni pimenemistään. Sir Claude nousi istualtaan ja alkoi astua alas rotkoa kohti.

XII.

Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja. Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa, joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen. Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille. Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.

Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa tekivät uutterasti työtä.

Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.

Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin suhteen.

Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa, pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä, mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin huomioon.

Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään, että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?

Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen. Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir Claude aikoi tehdä.

Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.

Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen. Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää, vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.

Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?

Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan. Hänen kätensä vaipuivat alas polville.

Samassa ilmestyi valoisaan ovi-aukeamaan omituinen vihreäpukuinen olento, vihreänpunainen turbaani päässä. Hullu Marabout se oli, joka kuljeskeli ylt’ympäriinsä seuraten jotain ihmeellistä mielikuvittelua. Pari, kolme kertaa hän kurkisti sisään ja katosi taas ulos Benchaalalin huomaamatta häntä. Hän asettui nyt ruokomajan varjoon ja kurkisteli viileään huoneeseen suurin, sinisin silmin, jotka muistuttivat kerrassaan Vapahtajan katsetta. Benchaalal ei kohottanut silmiään ylös. Marabout tarkasteli häntä, siirtyi hetkeksi syrjään, rohkaisi jälleen mielensä, astui sisään ja asettui Benchaalalin viereen maahan.

Benchaalal hämmästyi suuresti, sillä mielipuoli ei tavallisesti viihtynyt katon alla, vaan oleskeli vain ulkona, vuosikausiin hän oli viettänyt kaiket yötkin taivasalla. Katseltuaan hetken aikaa Spahia hän alkoi maiskuttaa huuliaan ja osoitti kahvipannua. Mutta Spahi ei näyttänyt huomaavan häntä. Marabout katseli nyt vuoroin Benchaalalia, vuoroin lattiaa, ja hänen silmänsä ilmaisivat melkein eläimellistä uteliaisuutta. Vihdoin Spahi nosti silmänsä maasta.

Saatuaan mitä hän oli halunnut hän kaatoi kahvia Maraboutille, joka tarttui kiihkeästi kuppiin ja alkoi juoda vilkaisten sivulleen, ikäänkuin peläten, että joku äkkäisi hänet luvattomassa teossa.

Spahi alkoi pyörittää savuketta. Kun se oli valmis, pisti hän sen Maraboutin käteen. Sitten hän pyöritti toisen itselleen ja näytti jälleen vaipuvan unelmiinsa.

Marabout poltti hitaasti ja huolellisesti seuraten lapsellisella ihmetyksellä savua, joka kohosi hänen huuliltaan ja haihtui ilmaan. Nyt Benchaalal alkoi myös tarkata häntä. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin tämä mies oli ollut terve ja nauttinut suurta kunnioitusta rikkautensa vuoksi. Käynti Beni-Morassa oli ollut hänen turmeluksensa. Likaisen kadun varrella, jonne tanssi ja musiikki kajahti ja valo tuikki pienten valkoisiksi maalattujen talojen ikkunoista, hän oli kohdannut Ayeshan, tuon etelän tytön, joka tuli hänen kohtaloksensa.

Miten kummallista, että joku saattoi naisen vuoksi tulla hulluksi! Marabout oli aivan kuin luontokappale. Benchaalal alkoi ajatella naisia ja kaikkea sitä pahaa, jota he saattoivat saada aikaan, ja hän tuumi mielessään, voisiko hän koskaan heidän rakkautensa vuoksi saada niin kovan rangaistuksen kuin tuo mies tuossa. Hänen säälintunteensa tuota onnetonta raukkaa kohtaan herätti äkkiä hänessä oudon ajatuksen. Mitäpä jos hän nousisi hevosen selkään, painaisi kannukset sen kylkiin ja pakenisi erämaahan, kiitäisi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi taakseen vilkaisematta, ajattelemattakaan tuota valkoihoista naista rotkossa. Hän ja erämaa, hehän kuuluivat yhteen. Vanha ravintoloitsijatar oli oikeassa. Arabialainen ei voi koskaan muuttaa luonnettaan. Niin pian kuin hän palaa takaisin erämaahan, katoaa kaikki länsimainen sivistys hänestä. Hän heittää sen päältään. Se unohtuu häneltä. Hän syö jälleen voimakasta punaista keittoaan. Hän syö sitä mustin sormin. Muiden maiden olemassaolo katoaa hänen tietoisuudestaan. Aurinko karkoittaa sen hänen mielestään, hänen oma aurinkonsa, joka loistaa Allahin ja hänen profeettansa suuren, alastoman maailman yli.

Marabout liikahti valittaen ääneensä. Hänen savukkeensa oli loppunut. Hän nousi pystyyn, seisoi ensin hetken yhdellä jalalla, sitten hän laski toisenkin paljaan jalkansa maahan, vilkaisi Benchaalaliin syrjästä ja hiipi ulos kahvilasta. Spahi näki hänen astuvan aurinkoista tietä myöten kunnes hän saapui hautausmaan kohdalle ja alkoi kierrellä hautakiviä aivankuin nälkäinen koira, joka etsii yöllä raatoja.

Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa. Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan oli luullut Ayeshaksi?

Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä! Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään hautojen keskitse ilta-auringon valossa.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan, maksoi kahvinsa ja läksi ulos.

Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään. Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.

»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti teltan mukaansa.»

Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.

Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myöten
Saharan porttia kohti.

Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti. Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.

Benchaalal päätti mielessään, ettei Sir Claude vielä tiennyt mitään. Vaikka hän niin odottamatta oli palannut takaisin yöllä, niin ei hän sittenkään tiennyt mitään. Mutta Ahmed pitäisi kyllä huolen siitä, että hän saisi kaikki tietää!

Spahi tuli nyt rotkon suulle, aivan sen kallion juurelle, jossa hän aamulla oli istunut Sir Clauden kanssa keskustellessaan. Pillinsoittaja istui jälleen siinä soittaen yhtä ja samaa säveltä. Benchaalal silmäsi häneen ja käänsi sitten katseensa erämaata kohti. Jonkun matkan päässä hän näki Maraboutin lähestyvän häntä kiireisin askelin. Miksikä tuo onneton olento seurasi häntä kaikkialle? Varmaan jokin outo ajatus oli saanut hänessä vallan. Muulloin hän pysytteli aina yksikseen. Hän ei liittynyt kehenkään. Monet olivat koettaneet kehoittaa häntä tulemaan sisään, olivat yrittäneet saada häntä puhumaan ja osoittaneet hänelle ystävällisyyttä, mutta kaikki oli ollut turhaa. Hän otti vastaan sen ruuan, jonka he antoivat hänelle, mutta ei myöskään mitään muuta, ja pakeni sitten heti paikalla johonkin rotkoon tai tiheikköön syömään. Oliko hän äkkiä rakastunut Spahiin?

Benchaalal viittasi kädellään ja kutsui häntä luokseen. Mutta Marabout repi vain vaaleata partaansa ja kääntäen päätään sivulle katsoi pois. Vihdoin Benchaalal luopui yrityksestään ja astui eteenpäin. Marabout seurasi häntä rotkon suulle saakka, pysähtyi siihen ja katsoi jälleen hänen jälkeensä. Kun Spahi katosi näkyvistä, alkoi hän ulista kuin eläin. Jokin asia näytti surettavan häntä. Hän kohotti vuorotellen toista ja toista paljasta jalkaansa ja vihdoin, aivan kuin eläin, joka etsii pesäpaikkaansa, hän katosi kallioiden lomaan, juuri sen vuoren siimekseen, jonka harjalta Sir Claude tähysteli erämaata ja kyliä palmupuiden alla.

XIII.

Benchaalal oli jo ehtinyt unohtaa mielipuolen. Kun hän lähestyi ravintolaa, kiintyivät hänen ajatuksensa naiseen, joka oli sen seinien sisällä, ja puoleksi sammunut tuli hänen rinnassaan alkoi jälleen liekehtiä.

Lady Wyverne ja hän olivat eronneet toisistaan aivan kylmästi jokirannassa. Spahi oli kohdellut häntä ankarasti ja käskevästi, sillä hänestä oli välttämätöntä, että hän tointuisi ja voittaisi tasapainonsa tuon pelästyksen jälkeen, joka oli vallannut hänet täydellisesti. Ja Lady Wyverne oli vastaansanomatta totellut häntä. Hän oli pessyt kasvonsa, hillinnyt kyyneleensä ja poistunut nopeasti, vaikka hän pelkäsikin kohtausta, joka odotti häntä ravintolassa.

Mutta kaikesta tuosta oli jo kulunut monta tuntia. Benchaalal tiesi, että hänen mielialansa nyt oli aivan toinen. Kauhu, joka silloin oli vallannut hänet, oli kadonnut miehen lähdettyä jälleen metsästysretkelle. Ja pelon kadottua hänen sydämessään oli tilaa jälleen toisillekin tunteille.

Tuo ajatus sai Spahin mielen kiihtymään, ja taisteluninto heräsi hänessä. Hän unohti kokonaan Sir Clauden ja heitti hänet oman onnensa nojaan villilampaineen ja metsästysretkineen, mikä varmaan oli hänen ainoa harrastuksensa maailmassa.

Aivan toinen metsästys kiinnitti Spahin mieltä, urheilu, joka oli hänen elämänsä intohimo, tuo hivuuttava intohimo, joka saattaa arabialaisen unohtamaan kaiken muun, vieläpä rahanhimonsakin. Hänellä oli nainen voitettavanaan. Hän oli jo melkein ollut hänen vallassaan.

Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.

Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa sääryksissään ja silmissään tulinen katse.

Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.

Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä. Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen. Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut. Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.

Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään, mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.

Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua, jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut sanaakaan hänen kanssaan.

Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut sittenkään.

Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä, harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua, suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta yritystään.

Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen. Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä. Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen hopeanhohtavaksi.

Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista. Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä. Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset, vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.

Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen, tehdä ostoksia ja —

Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa kuunnellen.

Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.

Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin, ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä tuolle halulle.

Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin kimpoavan ylös tähtiin saakka.

Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.

Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata. Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän tiesi!

Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun. Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan vihan purkauksillaan.

Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt, että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.

Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa. Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa — siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä? Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän, ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.

Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa. Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.

Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.

Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun tieltä.

Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä, vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.

Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.
Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.

Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.

Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä. Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän timanttiketjun.

Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan. Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi. Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.

Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui ulos verannalle.

Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata. Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.

Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla taivaanlaella.

Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.

Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.

Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui nyt häntä.

Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä — hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi. Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.

XIV.

Benchaalal, joka seisoi verannan alla, hymyili nähdessään Lady Wyvernen astuvan pihalle ja vilkaisevan nopeasti ympärilleen. Hetken aikaa Spahi seisoi liikkumatta seuraten vain silmillään tuota pientä, hentoa olentoa punaisessa puvussa, jonka kaulassa jalokivet loistivat kuutamossa. Kuinka hennolta ja keijukaismaiselta hän näyttikään, aivan toiselta kuin tuo pelokas nainen aamulla jokirannassa! Lady Wyverne astui pihan poikki ja ohjasi askeleensa lehtikujaa kohti. Samassa Spahi astui esille ja kiiruhti hänen rinnalleen.

»Aivan vastikään juuri. Hän juoksi — tuota tietä.» Lady Wyverne osoitti kädellään rotkoa.

»En minä nähnyt ketään, rouva. Mutta minun ajatukseni eivät olleet missään sellaisessa. Oliko hän arabialainen?»

»Ei huolita. Minä tulin tänne sanoakseni teille hyvästit. Me lähdemme pois huomenna. Minä olen käyttäytynyt täällä kovin pahasti ja lähden täältä pois mielelläni.»

Lady Wyverne katseli Spahia. Hänen kätensä hypistelivät jälleen timanttiketjua, joka kimalteli pimeässä.

Benchaalal ihaili jalokiviä ja kaikkea, mikä kiilsi ja kimalsi. Ne kiihoittivat hänen itämaista mielikuvitustaan. Ne huumasivat hänen aistejansa, aivankuin hajuvesi ja soitto ja loistavat värit. Niiden kiihkeys yllytti hänen kiihkeyttänsä. Lady Wyverne olisi ollut viisaampi, jollei hän olisi ottanut niitä kaulaansa tänä iltana. Hän näki Spahin silmien vähä-väliä vilkkuvan jalokiviin, hän näki hänen katselevan niitä hetken aikaa ja sitten siirtävän silmänsä häneen itseensä, ja hänen katseensa oli kirkas kuin teräs.

»Tämän aamuisen tapahtuman jälkeen — ei! Se oli minulle hyvä läksytys!»

Lady Wyverne puhui hilpeästi ikäänkuin koettaen poistaa toisen mielestä ikävän vaikutuksen muistoa.

»Ja huomen-illalla te saatte vielä uuden, rouva. Ettekö te koskaan voi oppia, mikä tarkoitus noilla villilampailla on?»

Benchaalal vilkasi hermostuneesti ravintolan ikkunoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun huomaavan tai kuuntelevan heitä. Vastaukseksi tuohon silmäykseen Lady Wyverne sanoi:

Benchaalal avasi hänelle portin. He astuivat tielle ja kulkivat muutamia askeleita eteenpäin.

»Hyvä jumala! Miten minä voisinkaan?» Spahi kohautti olkapäitään ja nosti kätensä ylös. »Aurinko lämmittää meidän vertamme joka päivä yhä uudestaan, rouva. Miten me arabialaiset voisimme sellaista käsittää?»

Spahin silmät vilkkuivat jälleen jalokiviin. Ne puhuivat hänelle kuutamossa. Jokainen timantti kimaltaessaan puhui omalla äänellään.

Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, mitä Spahi ajatteli, ettei Sir Claude muka välittänyt hänestä, että koko hänen rakkautensa oli kohdistunut vain urheiluun. Siltähän saattoikin näyttää. Mutta Lady Wyverne tiesi, ettei asian laita sittenkään niin ollut. Hän tiesi sen, ja kuitenkin tuon miehen vaikutus oli niin voimakas häneen, että hän saattoi siirtää häneen epäilyksensäkin — jos sitä nyt saattoi sanoa epäilykseksi, eikä vain oletukseksi.

Benchaalal astui ääneti pari askelta edemmäksi, ja Lady Wyverne seurasi häntä vaistomaisesti.

»Rouva, minun käsitykseni mukaan nainen näkee vain sen minkä hän tahtoo nähdä eikä usko mitään, mitä hän ei tahdo uskoa. Olenko minä väärässä? Minä olen vain arabialainen. Minun on mahdoton mitään tietää, minä vain arvaan ja oletan.»

Tuo mies, jonka silmät leimahtivat älyä ja olivat niin läpitunkevat ja etsivät, tekeytyi äkkiä aivan nöyräksi.

Hän ei voinut katsella noita tummaverisiä miehiä samoilla silmillä kuin hänen miehensä. Hänen mielestään he olivat herkkiä kuin naiset, huolimatta heidän kovasydämisyydestään ja voimastaan heissä oli jotain omituisen naisellista.

Lady Wyverne katsoi Spahiin. Samassa hänelle selvisi, että juuri tuo barbaarisuus hurmasi häntä, tai ainakin hänen luonnonomainen sävynsä, johon samalla yhdistyi jotakin muutakin.

»Te pelkäätte ehkä meitä!» lisäsi Spahi. »Te arvelette, että me voimme tehdä vaikka mitä tahansa. Eikö niin?»

He astuivat yhä eteenpäin erämaan porttia kohti. Virta kohisi heidän korvissaan, kuun hopeahohde valaisi heitä. Benchaalalin silmät kääntyivät alituisesti timanttien tuikkiviin tuliin, jotka säteilivät Lady Wyvernen rinnalla.

»Eikö se ole hyvä? Mikä mies se olisi, joka ei kykenisi mihin hyvänsä, jos hän kerran tuntee ja toivoo jotain täydestä sydämestään. Voisiko hänen käytöksensä olla hiljainen, hänen sanansa tyynet, hänen kasvonsa levolliset, kun hänen sydämensä on tulessa, kun luonto kutsuu häntä, kun hänen verensä huutaa aivan kuin tuo joki, joka kuohuen kohisee erämaata kohti? Joki tahtoo vapautua kahleistaan, samoin mieskin; hän tahtoo vapautua saadakseen näyttäytyä oikeassa hahmossaan, esiintyä luonnollisena, vihata ja rakastaa niinkuin hänen verensä häntä käskee. Entäs englantilaiset! He eivät kaipaa mitään sellaista. He tahtovat vain ampua villilampaita. Hyvä jumala! Villilampaita!» Hän nauroi hillitysti, ikäänkuin itsekseen. »No, Allahin ja hänen profeettansa nimessä, ampukoon englantilainen villilampaitaan, mutta sallittakoon myös arabialaisen» — hän vaikeni ja lisäsi sitten hitaasti — »seurata halujaan, sydämensä ääntä.»

Lady Wyvernestä tuntui ikäänkuin hänen sanansa olisivat puhaltaneet suoraan häneen kuin polttava, kuuma tuuli. Hän tiesi, ettei Spahi oikeastaan merkinnyt hänelle mitään, mutta ollessaan hänen seurassaan hän joutui sittenkin kokonaan hänen valtaansa. Muutamilla miehillä on tuollainen voima toisten yli. He levittävät heidän eteensä loihditun maton. He kuljettavat heidät mukanaan ulos ikkunasta, puiden latvojen yli, merien poikki, kauaksi vieraisiin maihin, ja he kadottavat oman tahtonsa ja tulevat aivan tenhoojiensa kaltaisiksi.

»Minnekkä me menemme?» hän sanoi. »Minähän en luvannut tulla tänä iltana teidän kanssanne kävelemään.»

»Rouva, onhan se viimeistä kertaa. Huomenna te matkustatte pois, ja minä — ja minä lähden muutamiksi päiviksi erämaahan. Sinne te ette koskaan tule. Te matkustatte huomenna junalla. Te palaatte Englantiin. Tämä on hyvästijättö.»

Taaskin Lady Wyverne tunsi joutuvansa viekoituksen valtaan. Hän halusi koetella, ainoastaan hiukan tuntea, miltä salaperäinen afrikalainen elämä tuntuisi, sillä hänen oma elämänsä oli niin arkipäiväistä, niin kovin tyhjää. Tosin hän eli hyvässä turvassa, suojeltuna kaikkea vastaan, mutta se oli niin yksitoikkoista. Ja taaskin hän tunsi olevansa sadun tyttö, joka yrittää avata suljettua ovea.

»Mitä te ajattelette? Emme me palaa huomenna vielä Englantiin. Me lähdemme vain Beni-Moraan.»

Benchaalal ei sanonut mitään. Hän katseli Lady Wyverneä ääneti, mutta hänen katseensa tuntui hiukan pilkallisen säälivältä ja hämmästyneeltä.

»Ettekö te huomannut tänään mitään outoa herran käytöksessä?» sanoi
Benchaalal kiristäen umpimähkään jousta varsin kireälle.

»Että herra on kyllästynyt Afrikaan, että hän huomenna kääntää selkänsä erämaalle. Beni-Morassa ei ole villilampaita. Siksi herra ei lähde Beni-Moraan.»

»Kaikkihan hotellissa sen tietävät, isäntä, arabialaiset, joka ainoa. Ehkäpä rouva yksin ei sitä tiedä! Viisas mies toimii nopeasti, puhumatta, kun hän toimii vasten vaimonsa tahtoa. Rouva saa sen kyllä vielä tietää. Huomenna rouva saa sen tietää, kun hän astuu junaan, joka ei vie Tunisiin.»

Katkera pettymyksen tunne valtasi Lady Wyvernen. Kaikki itsepäisyys, joka niin kauan oli ollut lamassa, näytti ikäänkuin äkkiä heräävän hänessä eloon, aivankuin villi saadessaan selkäänsä. Hän uskoi siihen, mitä Benchaalal sanoi. Hän puhui niin vakuuttavalla äänellä, että Lady Wyverne uskoi hänen olevan oikeassa. Suuttumus alkoi kiehua hänessä. Sen vuoksiko siis hänen miehensä oli käyttäytynyt niin oudosti aamulla, ollut niin salaperäinen? Sen vuoksiko hän oli välttänyt hänen suudelmaansakin? Hän oli saanut metsästää, huvitella mielin määrin ja nyt hän aikoi viedä hänet pois täältä. Hänen täytyi mukautua miehensä mukaan ja kieltäytyä omasta ilostaan.

Punaisia täpliä kohosi hänen hennoille poskipäilleen ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Sanomatta sanaakaan hän astui eteenpäin.

Ja eteenpäin astuessaan hän tunsi yhä suurempaa vetovoimaa erämaata kohti. Nyt kun hän ei saanutkaan nähdä oikeaa erämaata, tuntui hänestä, ettei hän mitään muuta enää maailmassa toivonutkaan.

Benchaalal astui Lady Wyvernen rinnalla ja mitä kapeammaksi rotkotie kävi, sitä lähemmäksi hän siirtyi häntä. Hän saattoi arvata Lady Wyvernen ajatukset, hän huomasi päässeensä nyt voitolle. Mutta hän oli liian viisas puhuakseen edelleen Sir Claudesta. Sen sijaan hän valitsi toisen puheenaiheen. Hän alkoi kertoa erämaasta, omituisesta elämästä, jota sen helmassa vietettiin, vapaudesta, seikkailuista, intohimoista. Hän puhui vakavissaan, sillä hän rakasti kotiseutuaan niinkuin niin monet arabialaiset, vaikka hän rakasti samalla myös kaupunkien paheita, joihin hän oli jo hiukan tutustunut. Hän koetteli saada vieressään astuvan naisen mielikuvituksen säihkymään yhtä kirkkaasti kuin timantit, jotka tuikkivat kuin tulet hänen kaulassaan hänen astuessaan kuutamossa. Nuo timantit nostattivat Spahin mielessä salaperäisen himon, jota ei kukaan, joka ei itse ollut itämaalainen, voinut käsittää. Ne sulivat hänen mielikuvituksessaan yhteen niiden omistajan kanssa, niiden säihky oli Lady Wyvernen säihkyä, niiden kauneus oli hänen kasvojensa kauneutta ja niiden kiilto hänen hiustensa kiiltoa. Benchaalalin mielestä Lady Wyverne itse oli aivan kuin tuollainen kimalteleva jalokivi, kuin timanttiketju. Ja samalla tavalla kuin Spahi himoitsi timantteja, hän himoitsi myös Lady Wyverneä. Hän halusi ottaa ketjun käteensä, samoinkuin hän halusi painaa hänet itsensäkin sydäntänsä vasten. Ja puhuessansa sai hänen äänensä salaperäisen sävyn, ikäänkuin hän olisi ollut jokin yliluonnollinen olento, jonka puhetta Lady Wyverne kuunteli samanlaisen salaperäisen tunteen vallassa.

»Oi!» huudahti Spahi vihdoin. »Jospa te ette lähtisi vielä huomenna!
Aina Englantiin saakka!»

»Ehkäpä minä en sittenkään lähde», toisti Lady Wyverne jälleen. »Me emme ole samanlaisia kuin teidän hunnutetut naisenne. Länsimaalaiset naiset eivät ole orjia.»

»Mutta teidän miehenne tekee mitä hän tahtoo. Sen minä huomasin hänen silmistään puhuessani hänen kanssaan joen rannassa.»

He olivat nyt tulleet melkein rotkon suulle ja astuivat sen vuoren juurta, jonka huippu näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta.

»Minä olisin teidän orjanne», toisti Spahi ikäänkuin hän ei olisi kuullut hänen sanojansa.

»Tässä maassa», vastasi Lady Wyverne koettaen puhua kevyesti, »naiset ovat orjia.»

»Niin, musta-ihoiset naiset! Mutta te — te olette valkea. Te olette kuin jalokivi, aivan kuin yksi noista timanteista, joita te kannatte kaulassanne.»

Spahin käsi ojentautui vaistomaisesti kaulaketjua kohti, mutta hän veti sen pois koettaen koko voimallaan hillitä itseänsä.

»Mustat miehet jumaloivat valkoisia naisia. Te olette kuin kuun hopeasäde. Te olette kuin aurinko, joka valaisee rukoushetkeä Ram-a-dan-paaston aikana. Kun minä katson teihin, kääntyvät silmäni aina itään. Ettekö te sitä tiedä?»

Kaiken aikaa puhuessaan Spahi piti Lady Wyverneä silmällä. Ja sittenkin hän oli syvän liikutuksen vallassa.

Sillä kaksi himoa oli saanut vallan hänessä. Kaksi sydäntä näytti sykkivän hänen rinnassaan, ryöstäjän ja rakastajan sydän. Kaksi arabialaisen suurinta intohimoa taisteli tasaväkisenä hänen rinnassaan. Hän olisi voinut heittäytyä Lady Wyvernen jalkojen juureen ja uhrata henkensä hänelle, jos tämä olisi sitä vaatinut. Mutta hän olisi myös voinut murhata hänet timanttiketjun vuoksi, jota hän kantoi kaulassaan, jos tämä olisi uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän oli nyt kerran täysiverinen arabialainen.

Mutta vaikka Benchaalal oli tänä hetkenä kiihkoissaan eikä tiennyt saisiko intohimo vai saaliinhalu hänessä voiton, tarkkasi hän kuitenkin koko ajan toveriansa. Hän odotti vain sitä hetkeä, jolloin Lady Wyverne kasvojenilmeellään antaisi hänelle luvan uskaltaa kaikki.

Lady Wyverne oli huomannut Spahin tumman käden tavoittelevan hänen timanttejaan, ja silmänräpäyksen ajan hänet oli vallannut inhon tai pelon tunne. Mutta se katosi jälleen. Sillä hän rauhoitti itseään sillä vakuutuksella, että tuo liike oli ollut aivan luonnollinen ja seurannut vain siitä vertauksesta, jonka Spahi oli lausunut. Sittenkin oli tuo liike, kun käsi paljastui viitan laskosten alta, ilmaissut jotain, mikä sai hänet hätkähtämään ja hänen hermonsa kiihtymään. Sen Spahikin oli tuntenut, ja siksi hän alkoi nyt puhua vähemmin kiihkeästi ja intohimoisesti.

»Ettekö te sitä tiedä?» toisti hän lähestyen Lady Wyverneä vielä entistään lähemmäksi, jotta hänen liehuva viittansa kosketti hiukan häntä. »Minä käännyn Mekkaa kohti rukoillessani aamulla, mutta yöllä minä rukoilen kääntyneenä teihin. Ja te, tahdotteko te ottaa korviinne minun rukoukseni?»

Hänen äänensä oli kuiskaava, mutta ei moittiva. Koska hän nyt viimeistä kertaa läksi katsomaan erämaata, niin miksikä hän ei nyt viimeistä kertaa olisi voinut kuunnella erämaan ääntäkin. Ja tämä mies edusti tällä hetkellä hänen mielikuvituksessaan erämaata. Huomenna tuo näky oli haihtunut hänen silmistään, kadonnut hänen korvistaan.

Spahi vaikeni, kun Lady Wyverne oli moittivinaan häntä. He astuivat hyvin hitaasti eteenpäin. Lady Wyverne kuuli korkeiden korkojensa kopisevan kovaa maata vasten ja hänen mieleensä tuli jälleen kenkien kopina Parisin katukäytävillä. Sitten hän ajatteli Spahin paljaita jalkoja, jotka olivat kosketelleet kiviä aivankuin kädet ja hänen mieleensä muistui, miten hän mielikuvituksessaan oli nähnyt noiden jalkojen astuvan erämaan hiekalla naisen jalkojen rinnalla.

Hetkeksi hän antautui kokonaan mielikuvituksensa valtaan. Hän näki mahdottomuuden äkkiä toteutuneen todeksi. Entäs jos hän olisi seurannut oikkuaan; entäs jos hän olisikin uhkarohkea, intohimoinen, huoleton nainen, eikä vain pieni oikullinen, huvitushaluinen ja itsepäinen olento! Entäs jos hän olisi karannut, hullaantunut Spahiin! Entäs jos he olisivatkin lähteneet suurelle matkalle, jättäneet entisyyden kokonaan taakseen tuonne vuoren rotkon peittoon, entäs jos erämaa nyt olisi avannut sylinsä hänelle ja hän olisi liittynyt mustaihoisiin elääkseen heidän parissaan suurella aavikolla! Kuinka ihmeellistä se olisi. Hän koetti eläytyä tähän unelmaan. Niin, niinhän se olikin. Hän oli eronnut iäksi entisestä elämästään. Ei kukaan nainen ennen häntä ollut sellaista uskaltanut. Kuinka hänestä nyt puhuttaisiin hänen entisessä seurapiirissään, Parisin ja Lontoon saleissa, Newmarketin kilpa-ajoilla ja Skotlannin aroilla! Mitähän hänestä sanottaisiin? Yhdentekevää! He eivät merkinneet hänelle enää mitään, nuo entiset ystävät ja tuttavat. Heidän puheensa ei koskaan enää olisi hänen puhettaan, yhtä vähän kuin heidän mielitekonsa ja heidän oikkunsa. Hän oli iki ajoiksi päässyt vapaaksi muodin ja tapojen itsevaltiudesta. Alati muuttumatonta itää kohti hän käänsi kasvonsa, maata kohti, joka aina pysyi samana!

Tällä hetkellä hän oli niin kokonaan oman mielikuvituksensa vallassa, että hän todellakin luuli tehneensä tuon kaiken, ja että Spahi, joka kulki hänen rinnallaan, oli hänen herransa. Vai orjansako? Mikä hän oikeastaan oli? Mikä hän tulisi olemaan?

Ja tehdessään itselleen tämän kysymyksen hän vilkaisi Benchaalaliin silmissään niin kysyvä, niin naisellinen ja samalla kuitenkin niin vaativa ilme, että Benchaalal joutui aivan ymmälle. He olivat nyt rotkon suulla. Erämaa avautui heidän eteensä. He saattoivat nähdä sen selvästi edessään. Heidän jalkansa koskettelivat jo tuon aavikon reunaa, ja erämaan tenhova tuuli siveli heidän poskiaan.

Benchaalalin mielestä oli kohtalo ikäänkuin vartavasten hänelle järjestänyt kaikki niin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Nuo kolme ihmettä — jalokivet, Lady Wyvernen vaativa katse ja kuun valaisema erämaa — sulivat hänen silmissään ikäänkuin yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden. Hän tahtoi riistää sen itselleen. Sen täytyi tulla hänen omakseen, nyt, tällä hetkellä. Hän ei voinut sitä sen kauemmin enää odottaa. Jalokivet, nainen ja erämaa — hän tahtoi omistaa tällä hetkellä ne kaikki.

Hänen tumma kätensä ilmestyi jälleen piilostaan ja tarttui Lady Wyvernen ranteeseen. Spahi ei puhunut mitään, mutta hänen puristuksensa peloitti Lady Wyverneä. Hän tunsi selvästi olevansa vaarassa. Tuo käsi oli yhtä paljon rosvon kuin rakastajankin, käsi, joka saattoi yhtä helposti musertaa kuin hyväillä. Ja nuo silmät, jotka kiintyivät nyt häneen, ne vastasivat hänen kysymyksiinsä niin suoraan, ettei epäilyksellä ollut vähintäkään sijaa. Spahin villi luonto puhkesi nyt esiin sen ohuen sivistyksen kuoren läpi, joka oli peittänyt sitä.

Erämaa vyöryi Lady Wyvernen ylitse, erämaan mies oikeassa hahmossaan hyökkäsi hänen päälleen.

Tuntiessaan Spahin käden puristuksen Lady Wyverne vaistomaisesti sätkähti. Samassa toinenkin käsi hyökkäsi viitan alta esiin, ei kuitenkaan tarttuakseen Lady Wyvernen toiseen käteen, vaan jalokiviketjuun, joka koristi hänen kaulaansa.

Nämät kaksi nopeasti toisiaan seuraavat liikkeet paljastivat kerrassaan koko miehen.

Kun Spahin sormet puristautuivat jalokivien ympärille, käsitti Lady Wyverne oman hulluutensa koko laajuudessaan ja hirveä pelon tunne sai vallan hänessä. Koko tämä tapaus oli johtunut vain pienestä oikusta, ja ajatellessaan nyt omaa elämäänsä, josta hän oli ollut niin valmis luopumaan, valtasi hänet sama inhon ja vastenmielisyyden tunne mustaihoisia kohtaan, joka on valkoihoisille useinkin niin kuvaava.

Samassa silmänräpäyksessä kuin tuo mielenmuutos tapahtui hänessä, tunsi Spahikin sen selvästi. Hänen oikea kätensä irrottui Lady Wyvernen ranteesta iskeäkseen myös kiinni jalokivikoristeeseen. Rakastaja hänessä sammui ja rosvo pääsi täydellisesti voitolle.

Kallioiden peitossa, tien vasemmalla puolella oli mies seisonut hyvän aikaa pyssy ojossa valmiina laukaisemaan. Hänen oli kuitenkin mahdoton täyttää aikomustaan, sillä outo ja hirvittävä epävarmuus täytti hänen mielensä.

Hän ei voinut päästä selville siitä, kummanko hän halusi ampua, naisenko vai miehen.

Odottaessaan yhtä ääneti ja liikkumattomana kuin kallio, jonka kätkössä hän seisoi, nainen kimposi erilleen Spahista ja Spahin käsi irtaantui naisen kädestä tarttuen jalokiviin kiinni.

Silloin mies tiesi mitä tehdä. Hän astui hiljaa lähemmäksi ja tähtäsi pyssynsä Spahia kohti.

Mutta ennenkuin hän ennätti laukaista, hyökkäsi Spahin kimppuun olento, jonka vihreä puku loisti kuutamossa. Kädet, jotka olivat takertuneet kaulakoristeeseen kiinni, mursivat ketjun poikki samassa kuin mies itse vaipui tielle tikari hartioittensa välissä.

Sir Claude kiiruhti tielle. Kiertäessään käsivartensa vaimonsa ympärille huuto kajahti uudelleen hänen korvissaan:

Sitten se vaimeni ikäänkuin eläimen vikinäksi, ja hullu Marabout polvistui maahan Spahin ruumiin viereen ja alkoi varovaisesti koota maasta jalokiviä, jotka kimaltelivat kuun säteissä ikäänkuin erämaan kristallit.

Aamun sarastaessa arabialainen poika kulki laiskasti pitkin jokirantaa kunnes hän saapui tavalliselle paikalleen. Hän kävi kalliolle istumaan, asetti ruskeat jalkansa ristiin, otti pienen pillin poveltaan ja hypitellen ruskeita sormiaan pitkin huilun lovia hän alkoi soittaa säveltä auringon kunniaksi, joka kuulosti ikäänkuin säveleihin kiteytyneeltä oikulta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLILAMPAITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.