SYKSYISIÄ SÄVELIÄ

Runoja

Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1905.

SISÄLTÖ:

I.

Syksy.
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan.
En tahdo painaa päätäni.
Pakkasessa.
Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —
Onnekas.
Ulkokullatuille.
Ilta.
Yö vaikka on synkkä mun sielussain.
Talvi-ilta.
Laulu yössä.
Sonetti.
Ja vielä mä uhmata uskallan —
Näin unta.
Ja kuitenkin.
Työväen sonetti.
Helise, mun harppuni.
II.

Toukokuussa.
Kun sua muistan.
Sinipiikojen laulu.
Lempeni.
Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan —
Kulkuripoika.
Samettisilmä.
Voi sua, veitikka!
Minä korpehen kauaksi muutan.
Me soudamme siimessä leppien.
Pimeyttä ma vain näin ympärilläin.
Metsolassa.
Tän pojan laulu.
Sain ruusun sulta.
Jääkylmin katsein katselen.
Sen sinisen siimehen helmassa.
Mä uskoin ennen unihin.
Minä tahdon sun helmaani kietoa.

I.

Syksy

Jo on pilvissä selkeä taivas, ja yön jo on peitossa maa, ja kuolema luonnossa kulkee ja kantavi valtikkaa.

Jo on usvien verhossa rannat,
yö yllä on niidenkin,
ja koivut on kyynelesilmin
ja katsehin murheisin

ne katsovat, itkevät kuuset;
mure kaikkea kahlitsee —
Oi, vieläkö päiväksi kerran
yö synkeä valjennee?

Ja vieläkö kevätkin koittaa
taas jäljestä syksyisen,
ja vieläkö kukkaset puhkee
ja toivehet ihmisten?

Ei toivoa, riemua yhtään!
Ei mull' ole ainakaan.
Minä toivottomuudessa kuljen
ja kaihoja laulan vaan.

Minä tahtoisin katkoa kahleet maan —

Minä tahtoisin katkoa kahleet maan ja uudestansa sen luoda; minä tahtoisin laulaa lempeä vaan ja kaikille onnea suoda ja itkeä itkut ne ihmisien ja maailman murehet kantaa ja lapsille synkeän syksyisen, jotk' kulkevat kumpuja kyynelten, ma tahtoisin auvoa antaa.

Ja ma tahtoisin päivyen kohottaa taas taivaalle uudestansa, ja ett' olis maa tää auringon maa ja kansa tää auringon kansa, ja että ei tääll' olis syksyä, yötä, vaan ainaista riemua, onnea vaan, ja toiset ei toisilla teettäisi työtä ja kantaisi vääryys ei valtikkataan.

Oi kuink' olis armasta silloin täällä, kun alla ei huolien huokaisi maa, kun leyhyisi vuorilta suviset tuulet, ja ilm' olis puhdasta tuoksuavaa, kun laulut ne helkkäisi metsissä, mailla, kun maan lapset kulkisi vaivoja vailla, kun sijansa saisivat aattehet suuret, ja rinnoissa ihmisten olis niiden juuret, ja elo olis ainaista päivää —

Oi, kuink' olis armasta silloin täällä: ei miel' olis synkkä, ei pystyä tie, jok' ainoa kulkisi kukkien päällä — mut' kuinkahan kaukana aika se lie?

Olen uottanut sitä ja vieläkin uotan. Ma turhaanko toivon ja turhaanko luotan ja haaveita hulluja haaveksin vain, ja konsana aika se tuo eikö koita, ja konsana elo eikö kuoloa voita, ja ainako täällä on huolta ja vaivaa, ja ainako surut synkät sielua kaivaa, ja ainako yllä on yö, ja konsana lopu eikö orjien työ, ja vaikene armaampi aamu?

Se aamu, se kerran on valkeava, ja sen aamun, sen täytyvl valjeta.

En tahdo painaa päätäni.

En tahdo painaa päätäni, en tahdo orja olla: on vapaa, vapaa henkeni. Kuin kuusi kalliolla pää pystyssä oon seisova, jos tuulee tuulet tuimina ja vinkuu viimat kohtalon tai rauhaisata on.

En tahdo rukoella, en: on orjien se työtä; en tahdo käydä anellen ja kerjuusauva myötä. Töit' olkoon muiden teot ne, mut' ei ne sovi minulle: ken kantaa päätään pystyssä, se ei voi kerjätä.

En tahdo ostaa kunniaa mä pelkureitten lailla; jos en mä muuten sitä saa, oon silloin sitä vailla; ja jos mä sitä kaipailen, mä töilläni sen ansaitsen: työ kunnian tuo tullessaan, ei kulta konsanaan.

En tahdo olla petturi mä eessä Jumalani, mun vaikka maatuis' maineeni ja kuolis kunniani: on paremp' eessä ihmisten vaikk' olla suurin syntinen kuin käydä eessä Herransa vain valehurskaana.

Pakkasessa.

Paukkuu tammipakkanen, tuul' on pohjanpuolla. Poika pieni värjyen usten ulkopuolla seisoo ryysyvaatteissa, kalpeana, kurjana, jalka pieni paljas on katse arka, levoton.

"Avatkaatte! Avatkaa!"
Näin saa sanotuksi.
"Mua jäätää, paleltaa!"
Mut' ei aukee uksi.
Kiinni pysyy. Värjyen
Kolkuttaapi poikanen.
Huulet yhteen puristuu.
Paukkuu tuima tammikuu.

Koittaa aamu armainen. Ken on poika tuolla, Kalpeekasvo, ryysyinen usten ulkopuolia? Siinä nukkuu: jäätyneet poskillaan on kyynelveet, silmä puoliks' avoinna täynnä tuskaa, kaihoa.

Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —

Se on houkka, mi vaivoja vaikertaa ja haastavi huolistansa! Paras käydä on seppele otsallaan ja riemu se rinnassansa, paras nauttia nautinnonaikana elon onnesta, elämän riemusta: kas, aika se entävi, joutuun käy ja ilta jo ennättäy.

Lyhyt aika on meille mi annettiin, kesä kerkeä nuoruutemme, pian talvi se ankara luntansa on heittävä hapsillemme, pian ryppyjä otsalle ilmaantuu, pian nuoruus ja kauneus kuivettuu, pian saapuvi syksy ja kaikki se lyö, ja silloin on ehtinyt yö.

Oi, emmekö silloin me nauttisi siis, kun nauttia meillä on valta! Maan lapsi, sa katko'os kahlehesi ja nouskosi murheitten alta! Et surra, et huolla, et itkeä saa! Niin kukkiva, kaunis ja suuri on maa, ja taivas on kirkas ja maailma on sees! Oi, sulje sä päivä sun sydämees!

Onnekas.

Uhmata, seistä ja uskaltaa, kuohua kosken lailla, katsoa pilkaten maailmaa, katsoa pelkoa vailla, hymyillä kirkkaus otsalla, nuorena olla ja vapaana, lempiä, leikkiä, nauraa vaan — Oi, sepä onnekas päällä on maan, näin kuka silloinkin tehdä voi, kuolo kun kulkevi, ukkonen soi!

Ulkokullatuille.

Voi miten, voi miten halveksin teitä, päällenne katsoa viitsi ma en, joukkiot, joidenka kasvoissa pyhyys loistavi kirkas ja taivahinen.

Luulette, että mun pettää te voitte —
Turhia! Sielunne pohjahan nään:
siellä on ruumenta, siellä on ruhkaa,
puutu ei viekkainta vilppiäkään.

Voi miten, voi miten halveksin teitä!
Kuulkaa te neuvoni: parhainta ois,
että jo vihdoinkin valheitten naamarin
heittäisitte te kasvoilta pois!

Elkää te uskoko, autuutta että
kasvoilla kauneilla saavutatte,
elkää te uskoko, että te voitte
salata synkeän sielunne.

Tyhmyrit! Kullatut farisealaiset!
Viisaammat nauravat nauruansa,
naurua pilkan ja naurua herjan —
tyhmiltä saatte te kunniata.

Nauran ma teitä ja raskaasti huokaan: voi teitä, pettäjät itsennekin! Voi teitä valhetten viitoissa käyvät — säälin mä teitä ja halveksin.

Ilta.

Mi ihme ilta, vakaamielinen ja kaunis, kalpea ja tenhovainen: maat, metsät nukkuu lailla lapsien verhossa hämäräisten verhojen, ja iltasoitanto soi ihanainen kuin enkel' laulu korkeudessa, se kaikuu metsistä ja vaaroilta ja sulauupi tuulten hyminään niin hellään, leppeään ja lämpimään.

Mi ihme ilta! Rauha täyttää maan, ja luonto uinuu onni otsallansa! Niin kaunis on se tuossa nukkuissaan, niin hertas hymyily on huulillaan — ei mikään häiritse sit' unessansa. Autuutta tulvillaan sen sielu on, siks' onkin katseensa noin suruton ja silmäänsä ei kyynel sumenna — Oi rauhan ilta, ilta ihana!

Sä sielu, joka uuvuit taisteloon jo päästä mielit rauhan satamahan, nyt nukahtaos illan suuteloon, sen lauluun nukahtaos, soitantoon niin hellään, sointuvaan ja suloisahan! Tänlaisena iltana ken kuolla saa, se mitään ei voi enää kadottaa, ei mitään ihanampaa toivoa — Sä sielu, joka kärsit, nukahda!

Yö vaikka on synkkä mun sielussain —

Yö vaikka on synkkä mun sielussain ja syömmeni itkee verta, niin annan ma otsani loistaa vain kuin loisti lapsena kerta, niin annan ma huuleni hymyillä ja tahdo en surra, en itkeä, ja tahdo en muille ma näyttää mun sieluni synkeyttä.

Ja siksi ne, siksi ne luulevatkin, ma ett' olen onnekas täällä, ma ett' olen mies mitä riemuisin joka kulkevi kukkien päällä. Ei tiedä he siitä ei rahtuakaan, mitä kärsinkään joka hetki, ja miten on pystyä tieni mun tää ja työlästä elämän retki.

Oi, ihmiset jospa te tietäisitte, miten poveni mun liekkivi, palaa, miten henkeni hehkuvi rauhatonna ja rintani riutuvi salaa, niin ette te hymyäis' varmaankaan kun teille ma hymyäisin, jok'ainoa katsoisi kaihoten vaan, ja ma säälin keskelle jäisin.

Talvi-ilta.

Talvinen ilta. Sammunut hiillos töllissä pienessä tuhkaksi on.

Himmeä, sairas on äityen katse. Lapset ne pyörivät ympärillään, lapset ne pyörivät pyytäen leipää.

Veikon on nälkä ja siskon on nälkä, viimeinen kannikka syöty on juur'! veikon on kylmä ja siskon on kylmä, anna ei lämpöä tummunut tuhka.

Himmeä, sairas on äityen katse. Painunut kiinni on raukea silmä. Valkeat liljat ne poskilla kukkii, tunturin luntakin valkeammat — käs' se on polvelle hervahtanunna, käs' se on kylmänä niinkuni jää.

Pimeä on pirtti ja ahdas ja synkkä, pimeämpi lasten ja äityen mieli. Pimeä on pirtti, mut' ulkona on ilta kaunis on, kirkas ja lempeäkin: kullassa kuuhuen hanget ne läikkyy, tähtöset kirkkaina kimmaltavat, yöttäret kummuilla leikkiä lyövät: säihkyvät tummat ja tuliset silmät, notkuvat varret ja kiiltävät vyöt —

Pakkanen paukkuvi nurkissa töllin.
Äiti ja lapset on nukkunehet.

Laulu yössä.

Tämä rauhallisuus mua painanut on, minä tuulehen tahdon ja taistelehon ja sinne, mis' aallot ne hurjimmin lyö, ja missä ei tuskat ne sielua syö, ja missä ei itketä illoin, ja missä on riemua, nautintoa ja tulta on naisien suukkosissa, ja elämä on kuohua kuumaa, joka nostaa ja tenhoo ja huumaa ja sielulle kaikkea suo — Minun tuntea täytyvi tuo!

Ja siksi mä kaihoan pois, pois, pois! Olen ollunna onnea vailla, olen kantanut kaihoa rinnassain ja kulkenut kulkurin lailla. Vaan nytpä, oi, nytpä en tahdokaan, minä murheita muistella ollenkaan, nyt kerrankin nauttia tahdon! Siis pois, pois täältä jo, kauaksi pois! Ilon tahdon mä kulkea teitä. Pois sinne, miss' tuskia tunneta ei ja rimmet ei rintoja peitä!

Sonetti.

On menneet kaikki, mutta rinnassani ei sittenkään oo yötä synkeää: on vielä hymyn pilvet huulillani ja vielä uskallan mä ylvästää.

On peittynynnä pilviin taivahani, ja ympärilläni ulvoo myrskysää, mut vielä nauran pilkkanauruani ja vielä silmäni mun liekehtää.

Se miestä todistaa ja uskallusta näin uhmata kun yössä uskaltaa, kun elo kohti kulkee kuolon usta

ja kaikkiall' on synkkää, sumeaa. Mut' en mä työtä pelkää, ponnistusta en kuolon hymyilyä kamalaa.

Ja vielä mä uhmata uskallan —

Ja vielä mä uhmata uskallan, yö vaikka on ylläni tumma ja purttani haurasta myrskyt lyö ja suuri on huolien summa.

Ja vielä mä toivoa uskallan ja uskoa päivyen koittoon ja aamuni armahan valkeuteen ja onneni oikean voittoon.

Näin unta —

Näin unta ma ett' olin kuollunna ja ma hautahan laskettiin — Mut' ollut ei kyyneltä poskilla: oli kasvot ne kalseita niin —

Ja hänkin, ma jost' olin uinaillut, vain kylmänä seisoi siin' — Näin unta ma ett' olin kuollunna, ja ma hautahan laskettiin.

Ja kuitenkin —

Sinä uhmaten, uhmaten kohotat pään ja lausut: en tahdo ma kantaa, en tahdo ma kantaa kahlehia, elämälle en voittoa antaa! Meri vapaa, laaja mun lempeni on, meri myrskyvä, hyrskyvä, kahlimaton, ja sellainen olla ma tahdon! Ja sellainen oon minä, sellainen, en siedä ma aitoja, en, en, en, merikään se ei aitoja siedä, merikään se ei orjuutta aavista, ja kahleista meri ei tiedä. Ja kuitenkin kannat sä kahleita! Ne painavat, painavat sua!

Ja vaikka sun mielesi miehekäs ois, ja voimasi ihmeitä tehdä vois, niin niitä et katkottua, sinä konsana, konsana, konsana saa: elo onpi sun rautoihin lyönyt, elo onpi sun kahlinut kahleillaan ja mierohon onpi sun myönyt, elo, jonka sä tahdoit voittaa, ja jolleka uhmasit sä — Olet orja sä, elämän orja, mut' et meri myrskyävä!

Työväen sonetti.

Me nousemme kuin taimet mullan alta,
me nousemme kuin merten lainehet.
Päämäärä silmiin siintää ihanalta.
Pelätä meit' ei vaivat, vastukset.

Vapise, orjuus! Pelkää sorron valta!
Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!
On kohta, kohta joka kukkulalta
vapauslaulun soiva sävelet.

Vapise, herruus! Noussut nyt on kansa
mi sietävä ei sua konsanaan;
on noussut joukko, joka tahdollansa

on oikeuden tuova maailmaan, ja joka hirmuinen on vihassansa ja voittamaton, suuri voimassaan.

Helise, mun harppuni!

Helise, mun harppuni, soi somin kielin lämmitä lauluni lapsia maan! Mieliä nosta ja syömmiä seestä, tuskia liennä ja huolia poista, helkkyös riemuksi ihmisien!

Helise, mun harppuni, soi somin kielin!
Kaikuos, kaikuos, kanteleni!
Soi kuni ukkosen uhmaava soitto,
soi kuni läntisen lempeä laulu
lehdikon helmassa iltasin soi!

Lyö, minun rintani, lähteenä läiky!
Pulppua, pulppua, liekki ja lyö!
Olkosi, mieleni, niinkuin päivä,
suvinen, lempeä, päilyvä päivä,
jonka ei pinnalla pilviä näy!

Sykkiös, syömmeni, syömmeni nuori,
kaikelle kauniille sykkiös sä!
Verteni vetreät virrat te juoskaa
niinkuni juoksevat keväiset purot
riemusta pulputen läikkyellen.

Viel' olen nuori ja tarmoa täynnä, vielä en murtua tahdo ma en! Nuor' olen, siksi ma lemmestä laulan, nuor' olen, siksi ma riemusta soitan, tunne en tuskia, murheita en!

II.

Toukokuussa.

Hymyy taivas, hymyy maa, tuomet, koivut lehden saa, läikkyy lähteet, purot soivat, pellot vihreet vihannoivat, ilm' on täynnä lämpöä, elo sekä elämä elpyy uuteen elohon — Tullut Suomeen suvi on!

Suvi armas, suloinen! Sulaa rimpi sydämen, toiveet elpyy, syttyy lempi, huolet kaikki kaikkoaa! Puhdas niin on ilman tuoksu, vetreä niin virran juoksu, kaunis niin on luojan maa!

Kuulkaa ääntä rinnastani, nähkää loiste kasvoillani! Enkö tuntis' onnea, enkö lauluun laikahtaisi, huolta, tuskaa unhottaisi: aik' on auvon tullunna!

Aika auvon, leikin, lemmen ilta unen, haavehen! Lennä, laulu, lennä, liidä, kerro, mitä osaa en, mieli seestä jokaisen!

Kun sua muistan —

Kun sua muistan, sua vain, niin kaikk' on helppoa, on silloin riemu rinnassain ja ots' on kirkasna.

Kun sua muistan, tyttönen,
en muuta muistakaan,
ja surut sammuu sydämen
ja huolet kokonaan.

Mut' tiedä en, miks' sua vain muistella täytyy mun, ja tiedä en, miks' sielussain säilyypi kuva sun.

Sinipiikojen laulu.

Riemua, riemua, riemua vaan! Murheita emme me muistelekaan, tanssimme laulamme, leikkiä lyömme, leijumme, keijumme ympäri maan.

Kukkaset kukkivat, tuoksuvat puut, laulavat leivot ja lintuset muut — Kummako, kummako, että on meillä nuortea mieli ja naurussa suut!

Kaunis on Metsola, kaunis on maa! Puhdasta ilma on, tuoksuavaa, Kummako että on, otsamme kirkas! Onnekas ken täällä kulkea saa!

Lempeni.

Kevähällä se liekehti leimuamaan minun lempeni lyhkäinen — ees' syksyhyn asti se säilynyt ei: oli lasketut päivät ne sen.

Kevähällä se liekehti leimuamaan, ja lempeä suurt' oli se, oli autuutta täynnä ja auvoa vaan sitä siksi en kaipaile.

Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan —

Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan, tuon laakson lemmikkihin ihanaan, min katse on niin kaihomielinen, tai taivon kevät-öisen tähtehen, mi läpi välkkyy sumun etäisen?

Sun katseesi on täynnä kaihoa kuin katse lemmikinkin laaksossa, ja kaihomielin katsoo tähtikin tän elon murheisiin ja taistoihin — niin katsoo se kuin katsot sinäkin.

Kulkuripoika.

Älä, äitini, itke ja vaikerra, Älä suotta sä huolia kanna! Minun silmiini siintävi maailma, niin suurena, kauniina, kirkkahana, ja mun täytyy se tuntea, nähdä, kotitöllissä viihdy mä en!

Kotitölli on ahdas ja pienoinen, mutta maailma on suuri ja laaja; kotipeltoja muokata tahdo mä en: minä teitä ja polkuja lemmitsen ja kulkurin pussia kannan ja riemuisa mieleni on.

Minun täytyvi maailman riemusta tuhat tuntea tuulahdusta! Oi, äiti, jos tietäsit millaista on kaihota, kaihota, kaihota, ja mä kaihoan, oi, minä kaihoan ulos ilmahan raittihiseen!

Ei viihdytä, ei, mua synkeys tää, tämä rauhallisuus, tämä tuska! Tämä työ se on raskasta, jäädyttävää, vapautta mä mielin jo hengittää — Oi, jääkösi hyvästi, äiti, nyt on riemuisa poikasi sun!

Samettisilmä.

Hei, sinä heilani samettisilmä, kankahan kaunein kukka, kuulehan kuinka ma haastan sulle, tyttöni pellavatukka!

Yksin on ollessa päivyet pitkät,
illat on ikävät, tummat;
yksin on ollessa murheisna mieli,
suuret on surujen summat.

Paras on meidänkin yhtehen mennä,
paras on paiskata kättä,
paras on luvata, ett' emme koskaan
aio toistamme jättää.

Mitä sinä arvelet, samettisilmä?
Hei, sinä hymyät mulle!
Siis se on päätetty, siis se on päätetty!
Tavarani annan ma sulle.

Minä annan sulle, ja sinä annat mulle,
yhtehen kaikki me lyödään,
yhdessä töllissä asutaan
ja yhdessä pöydässä syödään.

Hei sinä heilani samettisilmä!
Ilo nyt on alkava vasta!
Onnetar-neiti jo hellien katsoo
minuakin, syksyn lasta.

Voi sua, veitikka!

Voi sua, veitikka, voi sua, tyttö, kohta sä, kohta sä hurmasit mun katseilla kummilla, silmillä tummilla: orjasi, orjasi nyt olen sun.

Voi sua, veitikka, luullut en oisi, että mun voisit sä kahlehtia, katseella yhdellä orjaksi tehdä, katseella yhdellä ainoalla.

Minä korpehen kauaksi muutan —

Minä korpehen kauaksi muutan, ja sinne mä töllini teen, ja peltoni vierelle raivaan mä kuultavan, kirkkahan veen.

Teen töllini hongista korven,
ikikuusista teen minä sen
ja tyttöni tummean saatan
mä alle sen orsien.

Me raadamme, raivaamme kaksin,
työn teemme me yhdessä,
ja vaikkakin pakkanen paukkuu,
niin meillä on lämmintä.

Ilo aina se kattohon kumpuu, ja kirkas on päivä ja yö, ei raadanta raskaalta tunnu, on helppoa toimi ja työ.

Me soudamme siimeessä leppien —

Yö kaunis ja kirkas ja hiljainen, ja kuuttaret kultia valaa — Me soudamme siimeessä leppien ja povemme liekkinä palaa.

Ja lainehet laulavat laulujaan
ves' soittavi kokassa venhon,
ja povi on tunteita tulvillaan
ja mieli on vallassa tenhon —

Me soudamme siimeessä leppien — ja syysyön sävelet helkkää, ja poskill' on ruskotus aamuinen ja rinnoissa riemua pelkkää —

Pimeyttä ma vain näin ympärilläin —

Pimeyttä ma vain näin ympärilläin, ja mieleni mun oli musta, ja yö oli pohjassa sydämen, ja en löytänyt lohdutusta.

Mut' nyt olen kirkas ja valoisa,
ja nyt minä uskallan luottaa
ja katsoa silmihin murhetta
ja aamua onneni uottaa.

Sinä tyttönen, oi, sinä enkeli, sinä oot minun öitteni tähti, sinä purppurin päärmäsit päiväni, ja sinusta mun voimani lähti.

Metsolassa.

Leikkikäämme hetkinen kera pienten sirkkujen, nekin ylhääll' oksillansa touhuilevat riemuissansa.

Hyv' on täällä leikkiä
salon suuren sinessä,
tanssia ja touhuella,
riemuita ja naureskella.

Nuoruus meill' on rinnassa, hartioill' ei huolia, ikuisesti omanamme pitäkäämme nuoruuttamme.

Tän pojan laulu.

Kaksioista heiliä ollut on mulla ja nyt se on kolmastoista. Kaunis on, armas ja sievä ja hellä — en ole nähnynnä moista!

Kuustoista vuotta se juuri nyt täytti,
kaunis se on kuni kukka;
silmät on siniset taivahan lailla,
tukka on pellavatukka.

Kakstoista heiliä ollut on mulla,
mutta nyt huoli en noista:
armaampi, armaampi, mieluisampi
on tämä kolmastoista.

Varsi on notkea, katse sen syvä,
käynti sen ketterä, sorja.
Voi miten, voi miten häntä mä lemmin!
Tyttöni oon minä orja.

Suvi kun saapuvi, lintuset taasen
laativat laulunpäitä,
silloinpa, silloinpa tämäkin poika
pulskeita viettävi häitä.

Silloinpa, silloinpa heilini saatan
pirttini orsien alle.
Hän kun on luonani, en minä koskaan
kaihoa maailmalle.

Sain ruusun sulta —

Sain ruusun sulta mä, neito kulta, sait laulun palkaksi siitä sie. Nyt kuollut kukka on, tummatukka, ja kuollut lempemme myöskin lie.

Sä läksit, neito, ja minä keito jäin yksin kaihoten suremaan. Nyt povi palaa ja sydän halaa taas sua luokseni, sua vaan.

Oi, riennä, riennä ja tuska liennä, sä muista muinaista lempeä! Suo ruusu mulle Vain sulle, sulle on silloin lauluni helkkyvä.

Jääkylmin katsein katselet —

Jääkylmin katsein katselet sä aina, aina mua — Voi, oisko aika mennyt tuo jo voinut unhoittua?

Jääkylmin katsein katselet,
et viihdy seurassani —
Voi, oisko taasen tyhjiä
mun olleet unelmani?

Mä lankeen yöhön pimeään,
oon murhemieliä keito.
Sä kartat, kartat katsettain,
käyt ohitseni, neito.

Käyt ohitseni vieraana; et enää tunne mua. Voi, oisko aika mennyt tuo jo voinut unhoittua?

Sen sinisen siimehen helmassa —

Ja sen sinisen siimehen helmassa kera impeni istuin mä. Oli laskenut aurinko ammoin jo ja ilm' oli viileetä.

Kesäöinen rauha se leijueli
yli maitten ja mannerten.
Ja me lempeä leikkien istuttiin
ja haaveita hautoillen.

Ja sen sinisen siimehen helmassa
unet näimme me kauneimmat:
rusopilvet ne souteli taivaalla
ja auteret armaisat.

Ja sen sinisen siimehen helmassa
me uskoimme: onnea on,
ja onnea suurta ja korkeata,
ja sen määrä on mittaamaton.

Mut' oisiko elämän aalloilla nyt syntynyt usko jo uus': oi missä on onni, mit' etsimme, oi missä on onnekkuus?!

Mä uskoin ennen unihin —

Mä uskoin ennen unihin — nyt enää usko en: nyt uskon vainen tyhjyyteen ja pimeytehen.

Mä uskoin silmiin tyttösen,
sinisiin silmihin;
mä uskoin kesään ikuiseen
ja ikikukkihin.

Unelma: tyhjyys — muuta ei;
sen jälkeen tuska saa
ja syksy synkkä sydämeen,
mi kukat kuolettaa.

Voi, mua poikaa poloista,
mies raukkaa etsivää!
Voi, yötä, mik' on ylläni,
niin tummaa, synkeää!

Mut' oma syyni: unihin mä miksi uskoinkin ja kesän ikuisuutehen ja sinisilmihin.

Minä tahdon sun helmaani kietoa —

Minä tahdon sun helmaani kietoa ja painaa sun rintaani vasten! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi! Niin tapa on hyvien lasten. Ja lapsia oomme me kumpikin — miks' emme me hyviä oisi, miks' emme me yhdessä hymyillen ja toistemme lemmestä nauttien elonpolkua kulkea voisi! Minä tahdon sun helmaani kietoa, ja irti en päästä mä sua; minä tahdon, sä ett' olet omani ja että sä lemmit mua! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi, niin riemua meillä on aina, satakielien soitot ne korviimme soi, ja huolet ei harteilla paina, ja kaunis on päivä ja kirkas on yö — Oi, tulkosi helmaani, kulta! Oi, kuuletko rintaani, kuinka se lyö: saat lempeni liekkivän multa! Me käykäämme lempien, leikkien ilahuttaen toistamme, tyttönen, tämä taipale loppuun saakka; ja vihdoin, kun ehtinyt ilta on, ja kellot ne vuorilta soivat, me yhdessä painumme lepohon me uinumme huulilla hymy, ja silmissä siintävä päivä.