The Project Gutenberg eBook of Nälkävuodet 1860-luvulla, by A. Meurman

Alkulause
I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
II. Taloudellinen asema 1867.
III. Walmistukset 1867.
IV. Kunnalliset aputoimet.
V. Yleiset työt.
VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
IX. Yksityisten ponnistukset.
X. Kerjäläiset.
XI. Kuolevaisuus 1868.
XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.

Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan; nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta, jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa 1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää, kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset, mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".

Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867 vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.

Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille, kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.

Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät, kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen" kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo Suomen kansan sankaritaistelu!

Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia", "talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä, arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.

Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.

Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."

Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus — no sillähän oli kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."

Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.

Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.

Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät — sans facon 'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' — kinoksiin." En luule, että nuo veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.

Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.

Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä. Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita, alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään, kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin, sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi, joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen, niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen, kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan. Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000 ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille, jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus, jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin 1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos. Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi. Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata, että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa, että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi. Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu. Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään, luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille. Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa. Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi, mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863 vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä, joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.

II.

Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin 20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862 vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu pitää kutakuinkin huolta.

Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria. Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000 syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000 henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan 17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui 1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000 ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin uupunutta.

Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi, oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia, suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat hirvittävän lukuisat.

Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide: "kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta putoavaksi.

Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka, jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain "kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt. Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani, jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa (eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan; eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos "keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät, että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten käyttäminen ollut syntiä.

Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä. Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia ja lapsia.

Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.

Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas- ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?

Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta, on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus. Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä. Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa, kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.

Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan esineeksi?

III.

Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan ollut."

Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille, varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista. Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa, mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin "haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että "viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".

Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867 otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.

Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa", ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:

"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti suurin."

Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.

1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.

Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1 miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun, Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.

Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa suoritettiin niistä jo 1,700,000.

Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857, ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä, mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi uskoa velaksi.

Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita, riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.

Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta. Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.

"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin. Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma ponnistus saada aikaan.

"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta toivottua etua siitä ei saada. Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä .

"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se maan-omistajilta kantaa."

Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.

Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti saamme vasta nähdä.

Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."

IV.

Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä, vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen." — "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä." — "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee, täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." — "Jumalan haltuun."

No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.

Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi. "Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin maksettavat.

"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti, mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.

"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta." Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se jauhoja sai.

"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli, lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000 markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä, kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja; kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita, karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz, joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.

Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu "kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B. Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.

Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.

Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin: ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin, uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä, jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan, huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle. Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin, vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä. Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400 markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.

Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan. Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin 50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului, kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille sata ja puolisataa leipää.

Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä. Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi — suoranaistakin apua.

Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.

Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000 ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa. Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.

Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan, kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin. Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun, kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.

"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.

Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.

Wälttämätöntä oli hankkia elatusta hätääntyneelle väestölle yleisien töiden toimeenpanemisella myöskin kruunun puolelta. Jotta väestö estettäisiin lähtemästä koti seuduiltaan liikkeelle, olivat nämä työt, Snellmanin ohjelman mukaan, järjestettävät eri paikkakuntiin. Jos olisikin rautatienrakennus, kuten muutamien muistossa näkyy kummittelevan, ollut täydessä vauhdissa jo ennen vuotta 1867, niin se ei sittenkään olisi soveltunut hätäaputyöksi. Metsän hakkuu kruunun ja yksityisten metsissä olisi sitä vastoin ollut omiansa tuottamaan edes jonkinlaisia tuloja työttömille. Mutta tässäkään suhteessa ei käy sen aikuisia oloja vertaaminen nykyisiin. Warsinainen sahausliike virkistyi vasta 1870-luvulla. Nälkävuosina oli se tavallistakin hiljaisempi. Säädyille 1872 vuoden valtiopäiville annetut "Pääsummalaskut yleisistä valtiovaroista" näyttivät seuraavat tulot kruunun metsistä: 1864—312,183, 1865—197,937, 1866—177,689, 1867-143,045 ja 1868- 97,517. Nämä numerot osoittavat, ettei metsätöistä ollut mitään toivottavissa. Jotta kuitenkin väestö tulisi tilaisuuteen omin neuvoin hyötymään metsistä, sai metsähallitus käskyn myydä 500,000 puuta Oulun läänin asukkaille 3:sta pennistä kuutiojalalta, ja kaikkialla, missä kruununmetsiä oli, tervaskantoja 20 pennillä kuutiosylistä. Snellman noudatti siis kruunun puolesta samaa neuvoa, jota hän oli antanut rahvaalle: "hädän aikana täytyy alentaa myyntihintaansa."

Työntilaisuuden hankkimiseksi hädän-alaisilla paikka kunnilla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin jatkaa en nen aloitettuja kanavoimis-töitä, järvenlaskuja, korven ojituksia, tientekoja ja ryhtyä uusiin. Oli semmoisia järvenlaskuja, joihin osalliset olivat sitoutuneet tekemään työ päiviä. Niihin ruvettiin hetimiten. Mutta pian ilmoittivat työnjohtajat, "etteivät osalliset hätääntyneen tilansa ja kalliin viljan tähden jaksaneet suorittaa luvattuja työpäiviänsä." Silloin suostui H.K.M:tinsa siihen, että noista työpäivistä maksetaan yleisistä varoista 50 penniä päivältä, jota paitsi säädetty vuosirahanmääräys tavallisesti korotettiin, niin että voitiin enemmän työmiehiä käyttää.

Tämänlaatuisia töitä mainitaan tie- ja vesirakennusten ylihallituksen kertomuksessa vuodelta 1868 useampia, erittäinkin Oulun läänissä. Mutta hallitus ryhtyi, missä vaan suinkin tilaisuutta oli, uusiin töihin, niinkuin kanavien kaivattamiseen, siltojen korjauttamiseen, korpien ojittamiseen, tietysti enemmän työntilaisuuden hankkimiseksi kuin parhainten työntulosten saavuttamiseksi. Sentähden oli näissä hätäaputöissä yleisenä sääntönä, ettei päiväpalkka saanut nousta yli 80 pennin, joista vielä vedettiin pois 2 penniä sairaanhoitoa varten ja 20 penniä kotopaikalla olevia perheitä varten. Suurimmat näistä tämmöisistä töistä olivat Nerkon ja Ahkiolahden kanavat Iisalmessa ja Lempoisten kanava Hämeen läänissä.

Paljon on viisasteltu näiden työpalkkojen mitättömyydestä. Huomattava ensiksikin on, että tuo 50 pennin ruokaraha oli suora lahja, koska asianomaiset olivat velvolliset tekemään työnsä sitoumuksen mukaan ilmaiseksi. Mutta kruunun varsinaisissa töissä oli kieltämättä 80 penniä perin mitätön palkka. Siitä kuitenkin saa mielinmäärin kiistellä, olisiko ollut viisasta kruunun puolelta kilpailla työ miehistä niidenkln harvojen kanssa, jotka kenties tahtoivat yksityisiä töitä toimittaa. Olisiko ollut viisasta suuremmilla palkoilla houkutella työpaikoille tuhansia, silloin kun vain oli työtä sadoille? Ratkaiskoon se, joka uskaltaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän oikein käsittää silloiset olot, eikä tuomitse nykyajan kaunosielulliselta kannalta.

Sellaisia yleisiä työpaikkoja, joissa tie- ja vesi-ylihallituksen insinöörit olivat johtajina, luetellaan yllämainitussa kertomuksessa 55. Paitsi niitä rakennettiin tavallisia maan teitä ja toimitettiin muita töitä nimismiesten ja kunnallishallitusten johdolla. Ihmeteltävällä tavalla riitti huomiota ja apua kaikkialle. Niinpä saapui esim. Kangasalle, joka ei ollut kaikkein huonoimpia paikkoja, 8 jauhomattoa käytettäviksi tientekoon n.s. Keisarin harjulle. Oivana apuna sitäkin pidettiin, ja arvattavasti annettiin köyhimpiin paikkoihin runsaampaa apua.

Niitä varten, jotka luulevat, että kruunu ja insinöörit olivat hyvinkin mielissään, kun saivat työt suoritetuiksi niin ylen halvalla hinnalla, pyydän saada mainitusta kertomuksesta esiintuoda pari lausuntoa. Nerkon kanavasta mainitaan, että työn tulos oli peräti vähäinen, koska työmiehet olivat nälästä ja taudista kovin heikontuneet. Se kävi erittäin näkyviin ensimmäisinä kuukausina työn alkamisen jälkeen. Niinpä tarvittiin yhden kuutiosylen maata kaivamiseen ja nostamiseen 18 työpäivää, mutta Huhtikuussa ainoastaan viisi tahi kuusi päivää, kun sitä tavallisissa oloissa saadaan tehdyksi 3 tahi 4 päivätyöllä. Tämä nälkäajan lamauttava vaikutus työn menestykseen tuntui vielä kauan sen jälkeen kun työtä lakattiin tekemästä hätävarana.

Eräästä järvenlaskutyöstä Sotkamon ja Paltamon pitäjissä kerrotaan niinikään, että kuutiosylen vuorta särkemiseen ja siirtämiseen meni 35 työpäivää, koska työhön täytyi ottaa heikontuneita ja työhön vähän kykeneviä miehiä ja vaimoja, jopa lapsiakin. Lopputulos tässä paikassa oli sittenkin työpalkan vähyyden tähden edullinen, koska tuo kuutiosyli tuli maksamaan ainoastaan 30 markkaa, kun tavallisissa oloissa semmoinen työ lasketaan nousevan noin 40 markkaan. Mutta tämä onkin ainoa paikka, josta sanotaan, että työmiesten terveydentila oli hyvä. Muutoin nieli sairashuoneet, joita täytyi laittaa jokaiseen suurempaan työpaikkaan, suhdattomia summia.

Tuota määräystä, että päiväpalkka ei saanut nousta 80 penniä korkeammaksi, ei kaikkialla varsin tarkalleen noudatettu, eikä asianomainen työnjohtaja siitä nuhteita saanut. Niinpä eräässä kanavatyössä johtava insinööri kertoi minulle kohta huomanneensa, että tätä määräystä noudattaessa rahat menisivät kokonaan. Työn todellinen tulos vastasi kohtuullisen urakkahinnan mukaan tuskin 25 penniä, mutta oli maksettava 80 penniltä. Hän siis omin luvin määräsi tinkityötä, ja siitä palkan, jolla huonompikin mies voi ansaita toista markkaa tai puolitoista. Tätä tarjousta ei otettu kuuleviin korviinkaan, ja työntulos antoi entisiä tuloksia, koska muka tiedettiin, että työnjohtajan kuitenkin täytyi maksaa kruunun lupaama palkka.

Hyvin elävästi kuvasi tuo insinööri ensimmäisen tili päivän tämän jälkeen. Pirtissä istui hän ankarana pöydän takana rahalaatikko ja — vankka ruoska pöydällä. Pirtti oli täpötäynnä työmiehiä. "Mikä olisi estänyt tuota nälkäistä laumaa syöksemästä päälleni ja ryöstämästä rahojani", arveli kertoja. Mutta kansamme lainkuuliaisuus piti nytkin paikkansa. Kun ilmoitettiin että se ja se oli ansainnut ainoastaan 25 penniä, syntyi kyllä hirveä melu, mutta taipumattomana istui paikallaan työnjohtaja. "Ota rahasi, tahi mene kohta ulos!" "Tilinteon loputtua lähdin ulos läpi ahdetun väkijoukon. Uhkauksia kyllä kuului, mutta väkivaltaan ei ryhdytty." "Siksi oli kuitenkin koko tapaus sydäntä särkevä, että minä, päästyäni kotia, itkin, — itkin niin että saappaanvarteni likosivat", huudahti kertova insinööri vieläkin kauheain muistojensa vallassa. Jättäkäämme liiallisuudet sikseen, mutta tapaus todistaa sittenkin, etteivät insinöörit olleet niinkään sydämettömiä kuin joksi heitä toisinaan kuvataan. Olkoon se niinikään todistuksena siitä, että kärsimykset ulottuivat pitemmällekin kuin varsinaisten nälkäisten piiriin. Toisessa tilinteossa olivat kaikki tyytyväiset. Huomattiin että täytyi tehdä työtä, mutta myös, että sitä kohtuullisesti korvattiin.

Suomenmaan virallisessa tilastossa VI, väestötilaston 2:sessa vihossa, on seuraava yhteenveto hätäavun määräyksistä 1:stä päivästä Syyskuuta 1867 Maaliskuun loppuun 1868:

Yleisiin tölhin käytetty………………. 503,060 10,824 Lainoiksi kunnille työn antamista varten.. 192,500 225 " tilallisille ja leivoksina myytäväksi. 11,225 Lainoiksi talletettuja ohria ja suoritettavaa työtä vastaan……………. 500 Lainoiksi yksityisille työnhankkijoille…. 175,000 Ilmaiseksi jaettavaksi…………………. 750 Sairashuoneiden ja sairasten hoidoksi……. 7,500 624 Yleisistä valtiovaroista töitä varten kruunun metsissä………………………. 48,000 Tie- ja vesiylihallituksen tilille……… 223,000

Kaikkiastaan 1,149,060 markkaa rahaa ja 24,048 tynnyriä viljaa, yhteensä raha-arvossa 2,110,980 markkaa. Maaliskuussa oli Pietarin rautatienrakennus jo alkuun pantu ja käytettiin siinä noin 2,000 miestä.

VI.

Arvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus käytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen valtion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei valtiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme vastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen tulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle vähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä niistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli. Päinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria. Yksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2 miljoonaa markkaa.

Suomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston tilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme, että tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515 markkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien tähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354 ja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin seitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin kaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot tekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22 miljoonaa hätä apuun.

Merkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti kaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot 1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten vuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan. Tulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne nousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka sittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat tulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja 1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan korvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa, vaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille, paitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu suostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868 — 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla. Mutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota "vähennykseksi" tileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät "vakinaiset ja yli määräiset vähennykset" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa. Tuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.

Tämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa ennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten sanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen raha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi hankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä silloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon. Mikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla raahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan siemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi siemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin, ja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä keväälläkin tuoduiksi.

Mutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti nousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli kyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat, jos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään lainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko vähintäkään toivoa saada ne takaisin?

Mitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän ryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka oli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin viljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille, jotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui kuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet kyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi varsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.

Sekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja Suomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen kuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä otetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin päivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista nostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä nähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti Suomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota vekseleillä oli nostettu.

No, mistä ne tulivat? "Minä löysin ystävän hädässä", sanoi minulle Snellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin tyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla "vippausjuoksunsa" vaiheista.

"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja vaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän, että kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että pankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa valtiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä obligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman puolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta ennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R. hyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa nääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset temput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo meille välttämätön laina."

Snellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja tarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti 1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti 5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla. Näillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit, joten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan auttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai ryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on, että puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava kreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen panttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut arveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin, joka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan säästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen vaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä, ja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle "hädässä löydetylle ystävällensä."

VII.

"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu; "vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat, suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus, että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin, löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.

Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea. Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli saanut ratkaisevan päätöksen.

Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme. Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.

Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen. Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista, koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa. Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.

Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja, täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi. Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille, Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa. Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.

Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan suinkin liikenemään joutui.

Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa, Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi, kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin. Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.

Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868 antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.

Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150 tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista, pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000 tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.

Suurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten läänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan kannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä ohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja vähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi. Kauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen mies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg). Pietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli vuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866 vuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki jo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö ohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.

Asiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin suurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä Hollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin kotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku päivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia jouduttamaan kauppoja.

Ostetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen mainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa ostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä. Hämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000 markkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin kuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä, jolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin. Samaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja makasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä jaettiin seuraavalla tavalla:

Ohria Kauroja
tynnyriä tynnyriä
Oulun lääniin 13,400 1,000
Kuopion " 15,650 700
Waasan " 15,200 7,000
Mikkelin " 6,700 850
Turun " 5,550 1,600
Hämeen " 5,700 1,000
Uudenmaan " 1,300 —
Wiipurin " 500 —
_____________________________________
Summa: 64,000 12,150

Maaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä noin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja Waasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan läänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa Kuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin kevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat jotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa pohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun näihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin, siis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan hinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.

Kaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi 2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo teki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin aputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000 markkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060 tahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin kauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo Maaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia summia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan 28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta en ole tavannut.

Lopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: "Kun hallituksen huoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja siemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion ja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko väkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan vähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se taakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana. Yllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen valtiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä määrätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava on, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia uusia varoja."

Mutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin, oli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren vankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä ja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä pysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat kuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta kaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena Snellman venyi "leveallä vuoteellaan."

Tietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan höyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan määrääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan pilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui vihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty Wiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa. Laivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee joku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko, mikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat saapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä kohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään esiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä yksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei Suomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat ensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta myöhästyneet.

Melkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin täsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin kuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut määränsä kunnallislautakunnilta.

Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä. Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.

Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista, sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.

Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68. Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus. Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut, oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli "molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.

VIII.

Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys. Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".

Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi. Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta 1868.

"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy." Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan. Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.

Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän mieli, ehkä surma suun edessä."

Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18 miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön 10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5 jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen, ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten rahoilla rakennetut.

Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R. Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan. Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger & Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis. Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat. Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½ vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½ % kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista 94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.

Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä. 30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu, vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään, että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.

Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa. Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa, jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta. Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.

Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys, jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä teettämään.

Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli. Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä. Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.

IX.

Ilahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää avuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten puolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä yhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut otaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien kuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi olisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan. Mitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus kyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa omaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli supistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin seisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin velvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena poikkeuksena ainoastaan "St. Petersburger Zeitungin" törkeä menettely. Tämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta aina kuului valitusvirsiä, ja vaikka "suomalaiset ovat itsekästä ja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään." Snellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli kysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä hyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella vastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse. F.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.

Kun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa huomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään mahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä tuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt, antavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin käsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut huomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi antaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin suorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.

Useissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun viimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta. Myönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin panna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain, että myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan ollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta, eikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin kertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä 53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu paikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei 1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.

Mainitussa kokouksessa ehdotti prov. A.S. Forsman yhtiön perustamista väestön käsityöteosten ostamista varten. Tämä varsin viljava ajatus, joka nähtävästi oli sa maan aikaan ilmilausuttu parissa muussakin kaupungissa sai kohta harrasta kannatusta, ei ainoastaan Helsingissä, vaan useissa muissakin kaupungeissa: Turussa, Hämeen linnassa, Waasassa. Mainittakoon tästä harrastuksesta ainoastaan, että Novgorodissa majailevassa Savonlinnan rykmentissä palvelevat suomalaiset upseerit kirjoittivat 15 osaketta Helsingin käsityö-osakeyhtiöön. Warsin valaisevaa olisi saada tietoja siitä, kuinka suuria summia nämä yhtiöt panivat liikkeelle ja mitä vahinkoa osakkaat kenties lopullisesti tulivat kärsimään. Mutta ei ole edes Helsingin yhtiöstä ollut saatavissa mitään tietoja ostosumman yhteisestä määrästä; ainoastaan loppusuorituksesta tiedän, että osakkaat saivat 80 % takaisin osakkeiden sisäänmaksetusta hinnasta. Werraten siihen apuun, minkä yhtiö tuotti, oli tämä tappio pidettävä mitättömänä. Sillä omasta paikkakunnastani voin sanoa yhtiön vaikutusta semmoiseksi, että juuri sen kautta kunnallishallitus ilman tappiota sai autetuksi niitä perheitä, missä äiti oli edes johonkin määrin taitava kankuri. Mitä kotiteollisuus voi tuottaa, se tuli kyllä silloin ilmi.

Useissa muissa kaupungeissamme oltiin yhtä hartaassa toimessa sekä käsityö-yhtiöitä perustaessa, että rahojen keräyksessä. Lopputuloksia en ole mistään paikasta sattunut löytämään, vaan ainoastaan muutamia satunnaisia lähetyksiä. Marraskuussa oli Wiipurissa jo koossa 24,000 markkaa, jota paitsi sikäläinen rouvasväenyhdistys oli saanut neulomuksillaan kokoon 600 m. Waasasta mainitaan kootuksi 30 p. Lokakuuta 19,000 m.

Keisarikunnassa olivat keräykset erittäin runsaat. Kohta kun tieto saapui Syyskuun onnettomista halloista, muodostettiin hätäapukomitea H.K.K. Perintöruhtinaan, nykyisen armollisen Keisarimme johdolla avunhankkeita varten hätääntyneille sekä Pohjois-Wenäjällä että Suomessa. Yksinomaan Suomea varten pani H.K.K. Prinsessa Eugenia Maksimilianovna toimeen erityisen keräyksen. Kummaltakin taholta lähetettiin kohta 10,000 ruplaa. Lopputuloksista, jotka olivat erittäin runsaat, en ole saanut tietoja. Toukokuussa lähetti keis. senaatti sekä Perintöruhtinaalle että Prinsessalle kiitoskirjeet. Kansa puolestansa osoitti kuinka syvästi meille osoitettu myötätuntoisuus oli sen mieleen painunut, kun se kykynsä mukaan ja innokkaasti otti osaa siihen keräykseen, joka muutamia vuosia myöhemmin Wenäjällä ja täällä pantiin toimeen Samaran kuvernementin hädänalaisia varten. Paitsi näitä yleisiä keräyksiä tuli Wenäjältä muutoinkin arvokasta apua. Ensimmäisiä oli eräs kauppamies Orloff, joka puolestansa antoi 100 kulia jauhoja sekä kuljetuskulungit Kuopioon. Mutta pitkäksi tulisi luettelo kaikista sanomalehdissä tapaamistani lahjoituksista, jotka eivät sittenkään antaisi sinnepäinkään täydellistä tulosta. Riiasta saapui ainakin 16,000 m., Räävelistä, Moskovasta jopa Tulasta suurempia ja pienempiä lähetyksiä. Mutta melkeinpä useimmissa Europan valtakunnissa muistettiin maatamme. Saksa ja Englanti kävivät etupäässä. Hampurista olen laskenut tulleeksi ainakin 36,000 m., Bremenistä 14,000, Lybekistä 3,500 m. Englannin kvääkerit lähettivät yhdellä kerralla 25,000 m.; sittemmin saapui "Englannin perhekunnilta" noin 11,000 m. Sveitsistä, Ranskasta, Unkarista, Saksenista olen löytänyt tiedon-antoja. Kööpenhaminassa pani nykyinen provessori Thomsen keräyksen toimeen. Kuinka vaillinaisesti sen-aikuisista sanomalehdistä yleensä saa tietoja keräyksien tuloksista, käy selville siitä, että olen niissä tavannut ainoastaan yhden tiedon saapuneista 4,500 markasta. Yksityiseltä henkilöltä olen kuitenkin kuullut, että Kööpenhaminasta tuli noin 27,000 markkaa, joka kyllä lienee oikein, koska eräässä Pielisjärven seurakunnan julkaisemassa tilissä mainitaan sinne lähetetyksi Kööpenhaminasta 9,000 markkaa. Sama tili osoittaa, että seurakunta oli saanut kruunulta lainaksi käsityöteoksien ostoa varten 3,000 markkaa, työhuonetta varten 700 m., vaivaishoitoa varten 3,200 m. ja 260 mattoa jauhoja, sekä lahjoja yhteensä 16,472 markkaa. Jos olisi kaikista seurakunnista samanlaatuisia tiliä saatavissa, niin vasta silloin voitaisiin saada täysi selko yksityisten uhrauksien määrästä.

Kuvernöörien viisivuotiskertomuksista saadaan ne tiedot, että hätäapukomiteain kautta Oulussa jaettiin yhteensä 303,187 markkaa, 170 tynnyriä viljaa, 149 kulia ja 250 säkkiä jauhoja; Kuopiossa 113,918 markkaa, 150 kulia jauhoja, ja Waasassa 124,129 markkaa ja 270 tynnyriä viljaa. Muista lääneistä ei anneta mitään tietoja, paitsi Mikkelin läänistä, jonka kuvernööri lausuu, että "lääniin saapui runsaita lahjoja sekä omasta maasta että sen ulkopuolelta, semminkin keisarikunnasta."

Waikka siis hallitus, kunnat ja yksityiset näin auliisti riensivät apuun, ei voitu sittenkään ehkäistä katovuoden kauheita seurauksia. Walitettavasti täytyy sanoa, että kaikki ponnistukset olivat ainoastaan tippa meressä, verraten tarpeesen. Tilastolliset tiedot vuosilta 1866—1870 osoittavat seuraavat satomäärät:

1866 . . 4,210,834 tynnyriä viljaa. 1867 . . 2,424,530 " " 1868 . . 3,951,574 " " 1869 . . 4,954,092 " " 1870 . . 5,324,514 " "

Näiden numerojen täsmällisyys on pidettävä ainakin verrannollisesti riittävänä. Mutta ne osoittavat noin 2 miljoonan tynnyrin vajavuuden, ja kun siihen lisätään, että perunansato arvattiin noin 600,000 tynnyriin alle tavallisen keskimäärän, niin laskee tilastollinen virasto sen vahingon, joka 1867 kohtasi Suomen maanviljelijöitä, 45 miljoonaksi markaksi. Että tästä vajavuudesta kärsi kaikki muukin liike, oli välttämätöntä. Sellaiset numerot ovat riittävänä selityksenä vuoden kauheihin tapahtumiin.

Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä, yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.

Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta, joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0 markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.

Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista! Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen. Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä "sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan, siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. — Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu. Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet; mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti, että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden vallitessa rukoiltiin.

Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli, siinä ainoa pelastuskeino.

Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan, kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla, joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla, johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö, ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.

Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään? Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön, mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama, koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.

Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä, kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten. Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille, niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.

XI.

Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun, toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.

Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä. Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta, jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833, joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin 1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825). Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä; lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.

Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170, siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.

Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti, kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi. Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia; niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä, jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen, joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."

Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.

Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet. Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506. Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi, mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista. Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet, tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa. Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä yksinomaiseksi syyksi.

Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen, jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli 7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626, Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä, kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee, vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.

Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98. Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista 5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35 %. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa 1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja 6,33 %.

Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa, ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi 23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi 31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä (18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat prosentit.

Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa, sen II:sta vihosta.

Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset, joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset, sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa onnettomuutta siunauksen verosta."

Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät pääasiassa yleensä paikkansa.

XII.

"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.

Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät. Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan, niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."

Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa" olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan niiden kanssa.

Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota "herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden, että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin, missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta esiintymistä Herran Jumalan edessä.

Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen; se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä, eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa rikoksilla sitä se ei osannut.

Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa, mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.

"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi tuhansia.").

Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin. Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät, kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi: "Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan, ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko, että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."

Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi: "Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa löylyä.

Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.

Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin." Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää, että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön. Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli. Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."

Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."

XIII.

Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut. Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä tuloksetta?

Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me, jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia, käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."

Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin aineellisessakin.

Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä" ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana. Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen kautta, näkymään kaikkialla.

Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan" elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi "revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat, joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi, pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.

Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan, ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin. Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun yhteydessä.

Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla. Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme, ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot kansalle olivat avanneet.

Siten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset varsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan saattaa sitä pitää "Suomen kansan viimeisenä taisteluna" ei suinkaan siten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä. Kokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta auttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma viljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä, ja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin toimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia tuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta: tuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä keksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei ole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on, että jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä syyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen. Toivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin uusi järähdys herättää meitä.

Jotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei suinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota kiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin tuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat seuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä. Säälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman sen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka olisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle että nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi valmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti mellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat loput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä käytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon, jättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille ja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt vaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa kuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet maanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme ystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi esiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta myötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.

Eipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä ja ansiota sattuu saamaan. "Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa menetetään", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on omiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se ylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät, ja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot taas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon, syystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei aavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.

Tämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme, että Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki jalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla epätoivossa voitosta.

XIV.

1872 vuoden valtiopäiville annettiin armollinen esitys "kreditivilainan osoittamisesta hädän-aputoimia varten katovuosina tahi muihin erinomaisiin tarpeihin." Siinä sanotaan, että kovina katovuosina, semmoisina kuin olivat 1862 ja 1867, oli ollut pakko ottaa ulkomailta kreditivilainoja, joita voitiin saada ainoastaan sangen raskailla ehdoilla. Sentähden ehdotetaan, että Suomen pankista määrättäisiin yhden miljoonan kreditivi, jotta viljakatojen sattuessa tahi muiden erinomaisten tarpeiden ollessa voitaisiin joutuisasti ja turvaumatta rasittavaan ulkomaiseen lainaliikkeesen, heti käydä hädän-aputoimiin, jotka lienevät tarpeen vaatimia. Kreditivi olisi takaisin maksettava viimeistään kolmen vuoden kuluessa ilman korkoa tahi muuta maksua.

Esitystä käsitteli valtiovaliokunta. Mietinnöstä käy selville, että armollisen kirjeen kautta 24 p:ltä Syyskuuta 1867 oli säädetty perustettavaksi väestön auttamiseksi erityinen "hädänapu-rahasto", johon määrättiin annettavaksi:

ulkona olevat lainat puhtaassa rahassa ennen otetuista kreditivilainoista …………….. 1,060,000 samaan kreditivilainaan kuuluvaa puhdasta rahaa …………………………………. 56,000 ulkona olevia viljalainoja valtiorahastosta… 3,322,000 yleisen valtiorahaston viljansaamiset rahassa. 424,000 ja puhdasta rahaa……………………….. 1,520,000

Sittenkun tästä rahastosta oli takaisin maksettu Rothschildin kreditivi 5,529,150 markkaa ja muihin rahastoihin 1,100,000, oli hädänapu-rahastossa Joulukuun 1 p:n 1871 seuraavat varat:

puhdasta rahaa ………………………… 12,000 viljaa raha-arvossa…………………….. 1,162,000 ulkona olevia viljalainoja rahassa……….. 993,000 saamisia puhtaassa rahassa………………. 163,000

Maksamatonsa velkaa oli rahastolla Sm. 400,000; joten todellinen säästö teki Sm. 2,030,000, josta kuitenkin joku osa oli epävarmoja saatavia.

Kun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli jättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset siihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi valtiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis laskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna 1889 5,542,738 markkaan).

Waliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka armollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi suoritettava 3 prosentin korko.

Tätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori A.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman. Panen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville ne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka siihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja jotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1868.

"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen Pankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän hädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä muuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin jokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja väestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin katseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme hyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta hallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä parhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin kansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja tämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme yltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat avunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä että taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän kykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti tunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi vaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme hallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina tapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran puolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet pidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia neuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme, valtiokulunki-arvioon panemista.

"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä vähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri tämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea suorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti tavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa lisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja hopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus rupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan sen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen hankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden kokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin ulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin, osoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin kalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke, joka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa. Sitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että siinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä käyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin. Yllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi nähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden tähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen pankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin ei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona olisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda hädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan jonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen hartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi."

Ennenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä ratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause oli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin mieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta suunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla hän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti "nuoria." "Miksei tuota kreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat." — Olen koettanut vastalauseessa esittää syyt. — "Pelkkiä juoruja." — Olisiko teillä 1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä olisi käytetty jo edellisinä vuosina? — "Mitäpä semmoisesta summasta; syyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat kaikkiaan päälle 6 miljoonaa."

Mutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti: "miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat."

Waliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo ja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei tarvitsisi suorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään erityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta talonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.

Säätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja aatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja porvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman ensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli hyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä hallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa että säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia, ja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla alituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen velvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi. Nähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.

"Täytyy oudoksua", sanoi Snellman muun muassa, "kun näkee arm. esitystä käsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus, hädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan puolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen hallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan sopivaa."

"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen, sen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään valtio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan säätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon sattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille kunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain markkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit anomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka ne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin valituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat, jotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat lähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen Majesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä niinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat tilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan nyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei jyvääkään."

"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen väestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat kurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin verhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet talvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien aikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin palvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on tarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen sydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei heitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä ja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä hallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo tilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus tarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja syvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään on myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole vaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota hallitus on pankista pyytänyt."

"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn jäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään mitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet ja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta sitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien onnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.

"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen. Lyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin alkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei rasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi toisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa, vaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne hra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja sen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen ajatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia. Kuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten, että ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa antaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.' Kun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset voitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se kai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen omista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan ei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen yhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt kreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan asukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3 % korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S. lausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin jalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S. voinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi olisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut, ruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden kurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten leipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa hallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se säännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä pyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa sille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi enempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden täyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat ne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin talonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui kovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää, oli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi. Waikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan siitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se on vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus, joka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella ansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus, joka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut kiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa, sitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön sanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen asia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka ei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä jalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä olisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan on tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin tuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut kiittelemään. Näin olisin minä sanonut:

"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta siihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi, valtioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka, pettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen parempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa, nälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan leipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa, eikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat talonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna lausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman vilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S. esiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta eihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä kunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut virittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin kiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille usealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu 1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin itseänsä auttaa."

Snellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa hänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä piilivät.

"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen on kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt, käy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa auki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.

"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa surumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin valtaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja muut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö oli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla oli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot esiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen vuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon herra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee."

Niin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä silloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä toimiansa.

Mutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se hänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana hetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan jollekulle osastolle käskyn: "antakaa surmata itsenne tässä!", niin olisi epäilys ja sääli turmiollinen.

Suomen kansan etujoukot ymmärsivät käskyn ja kaatuivat asemassaan. Me suremme heidän kohtaloansa kuten kaatuneiden sankarien ainakin, ja annamme heille korkeimman kiitoksemme: he ovat kaatuneet isänmaan pelastukseksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.