The Project Gutenberg eBook of Suomalaisia legendoja, by Eino Railo

Äidilleni hänen täyttäessään 75 vuotta omistan tämän kirjani vaatimattomaksi kiitollisuuteni ja kunnioitukseni osoitukseksi.

SISÄLLYS

1. Nainen, jolla ei ollut varjoa 2. Paholaisen viikate 3. Pitkän Pienan synti 4. Rikas vouti ja paholainen 5. Jeesus ja Pyhä Pietari Suomessa

SUOMALAISET LEGENDAT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevat legendatoisinnot jakautuvat professori Antti Aarnen mukaan seuraaviin eri tyyppeihin:

1. Toivomukset . Vapahtaja ja Pietari myöntävät köyhälle miehelle, joka on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan, kolme hyvää, mutta rikkaalle kolme vahingollista toivomusta.

2. Saita emäntä : a) muutetaan palokärjeksi, b) saa kaksi käärmettä imetettäväkseen.

3. Vapahtaja ja Pietari riihellä . Ahnas talonpoika pakoittaa heidät riihelle, jonka he puivat sytyttämällä ahdoksen tuleen; kun talonpoika koettaa samaa keinoa, palaa riihi.

4. Vapahtaja ja seppä . Vapahtaja leikkaa hevoselta jalat kengittääkseen ne, ja nuorentaa vanhan vaimon; koettaessaan samaa seppä epäonnistuu.

5. Synti ja armo . Papin puoliso estää taikuudella lastensa syntymisen; kun hän sen johdosta kadottaa varjonsa, hylkää pappi hänet ja kieltää häneltä anteeksiannon siihen saakka, kunnes kivipöydästä kasvaa ruusu. Toinen pappi vie hylätyn vaimon yöksi kirkkoon; vaimon syntymättömät lapset ilmestyvät äidillensä ja antavat hänelle anteeksi. Hän palaa kotiin ja ruusu puhkeaa kukkimaan.

6. Kuollut, joka ei saa rauhaa haudassaan . Mies polttaa kolme morsiantaan eikä kuoltuaan pysy haudassaan; neito tuo ruumiin papin luo ja hankkii hänelle murhattujen anteeksiannon.

8. Äiti tahtoo tappaa lapsensa . Isä pelastaa ja salaa ne, näyttäen ne vasta monen vuoden kuluttua. Äiti kuolee kauhusta.

9. Laulava luu . Veli surmaa veljensä (sisarensa) ja kätkee ruumiin maahan; paimen tekee kuolleen luusta huilun, joka ilmaisee salaisuuden.

10. Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa . Lintujen kielen oppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja paljastaa sen.

11. Kuka söi lampaan sydämen? Pietari vaelluksella erään toverin kanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä; tunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille, joka söi lampaan sydämen.

12. Alati tyytymätön suutari kartoitetaan taivaasta, koska hän ei voinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.

13. Paholaisen nolaus . Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon ja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu houkuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee papiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden selitykset on metsässä kuullut.

14. Paholainen kirkossa . Rikas herra on kuollut; suutari valvoo kirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka; suutari saa paljon rahaa.

15. Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa . Ilkeän voudin täytyy niittää siksi, kunnes kuolee.

16. Paholainen asianajajana , a) Miestä syytetään varkaudesta; paholainen vie tuomarin oikeussalista; b) "Keitetyt herneet itävät yhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia"; paholainen vie tuomarin.

Kuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea ratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä sellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos ylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka sopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin hurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta ja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen yleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan kristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan vain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti muita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen. Ankarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä paisuisi niin laajaksi kuin yllä.

Mitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan toisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen elämänsä ja "metsätietonsa", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja huomioiden parissa, tahi kuin "kuningassatu", jonka kehitteleminen vetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen eloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista, siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei useimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa, tekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja lahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama hämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun ja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät osasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi kuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta harvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana karu ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute; siitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta legendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa on sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka tekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi ja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet legendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole yleensä niissä onnistuneet.

Mutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista ole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään, vaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen piirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa on niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille mitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana joutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen, jopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee huomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti tunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin havaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin piirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita nämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja ajatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen käsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta merkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan ydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta, se perusajatus, "ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa", jos hän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä Jeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen takaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen ulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee muita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos kerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu rikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys on pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e. Sinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain siveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa valtasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen mukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata, kuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan synnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon ruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta, kertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin suhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan nämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan ja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään kansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.

Yllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä mainittava se "uskonnollisen huumorin" pilkahdus, joka useissa toisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että huumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta tosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi olla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista miraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta usein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa taipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään liian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä voitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään huolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia antamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen huumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko kertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.

Ylläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa tässä työssäni samaa menettelytapaa kuin "Suomen kansan eläinkirjaa" tehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes yhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa, mutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät, siirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen toisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, "runoillen kansantarinoiden pohjalla", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja vaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen "Suomalaisia legendoja", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan varsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun vastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi uudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville, sitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole ollut mahdollinen.

Kannattanee vihdoin merkitä muistiin, että Juhani Aho tunsi mielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa niihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän näkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen mielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun tällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään kokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain kirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana kirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun aikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle takaisin.

Professori Kaarle Krohn ja tohtori E. A. Tunkelo ovat suhtautuneet yritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa luottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja mitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille kiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.

NAINEN, JOLLA EI OLLUT VARJOA

Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä niin erikoiset olivat molemmat.

Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli, mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä, että se tunki läpi.

Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.

Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus. Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan toivottoman rakkauden surua.

Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein entistä kauniimpi.

Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova, että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti; hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin, huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä: "Mitä tahdot?"

Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin, sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn, niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään. Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa, tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.

Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen, ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan, koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.

Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa, syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.

III

Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky, sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään päivinä.

Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet kylliksi häntä katsoa.

Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.

Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän. Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut. Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä syyttävällä ilmeellään pois ilon.

Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä, huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna, sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä, vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta. Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle myllylle päin.

He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa. Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen, salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi: "Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"

Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä. Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen, jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.

Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.

Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi, hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen, vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.

Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana, kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli syttynyt hänen sydämeensä.

Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä paikalleen.

Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus, ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle hän taas vaipui syvään rukoukseen.

Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua, vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko, mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.

Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi, etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla. Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä, käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen, tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.

Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi, polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun lapseni!"

Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä, jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään, mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan: "Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"

Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.

Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene! Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.

Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"

Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois, kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies. Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa. Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi, ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli omaa yksinäistä elämäänsä.

Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.

Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan, tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.

Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin. Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.

Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa, piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.

PAHOLAISEN VIIKATE

Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan. Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.

Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa, tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana, eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen, joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.

Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa. Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi, ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.

Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan, kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni. Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen, tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni. Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo hänen vierellään.

Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi, koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.

Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken, sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan. Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää. Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa, joka on jo noin kypsä".

— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.

Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule, torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa, ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".

Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta, jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi. "Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että suostut tähän tekoon".

Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan. Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.

Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen rukousta.

III

Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.

Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan suoritti.

Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen, valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.

Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta, mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä", vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.

Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan. "Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen kolkko saattajansa:

"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne. Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä voudille olet velkaa".

Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan: "Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.

Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa. Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä, henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää. Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.

Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". — "Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras, "kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.

Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon, joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.

Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi, ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti. Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.

Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä. Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.

Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut". Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja torpparin täytyi seurata.

Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään. Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.

Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä. Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon, odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.

Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä. Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi kamalaa.

Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta, ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.

Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.

Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?

Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa, vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin murhaaja.

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan rahaveroasi taloon".

Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi, että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin, että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.

Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää, miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä? Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.

Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta. Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa maksamaan.

Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen ottaneen häneltä hengen.

Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta iskien.

Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä olisi ollut.

Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi, haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle: "Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla vaimosi vyöliinan alla?"

Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". — "Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi, "kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon päin kadoten pian tien mutkaukseen.

Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi, kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä, sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa, jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.

Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä, eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava, todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti, ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen. Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.

Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin, ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin tämä sanoi surullisella äänellä:

"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"

Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan loputonta hämärää!"

Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.

Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä. Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku. Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on", virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".

Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä, mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen. "On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.

Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut, tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä. Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan. Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan, rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.

Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.

Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä, häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien, kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa. Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi kaikki.

Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta. Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.

Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään, "pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut, tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi suorittamaan talonsa töitä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli, mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se, että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan muotonsa takaisin.

Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen. Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei tiennytkään mitään.

Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan, niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan, ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.

Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli, eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.

Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen, vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen sieluntaistelunsa alkoivat taas.

Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa, ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi, ei voinut.

Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä, jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!" Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän, entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään, oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.

Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton; joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan. Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi, häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää. Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa. Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli muutaman vuoden perästä täyttyvä?

VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti, ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna, ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.

Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet. Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.

Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se, mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.

Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista? Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä, jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä, jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki, kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.

Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.

Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät, mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa. Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys, joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.

Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate, jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen väreilemään.

VIII

Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi, minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka kävi pohjatonta kuilua kohti.

Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan päätänsä vuoteensa patsaaseen.

Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.

Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen, sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut, Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten kätensä hänen polttavalle otsalleen.

Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika, tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten. Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.

Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin ympärille… Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin, nousee ylös… Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu… Isä tahtoo huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut…

Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen…

"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.

Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden, ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta painajaisesta.

Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien. Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:

Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta. Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen, loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan, olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.

Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan, talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt, vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.

PITKÄN PIENAN SYNTI

Oli kerran rikas ja uljas mies, jolla oli yltäkyllin sekä ruumiin kauneutta että muuta maallista hyvää, mutta sielun hyvyyttä ei. Hän asui talossa, joka oli komea kuin linna, täynnä aarteita ja kaikkea mahdollista upeutta, viettäen aikansa syömingeissä ja juomingeissa, milloin ei ollut lisää rikkautta hankkimassa. Ei tiedetty, keitä hänen vanhempansa olivat olleet, eikä mistä hän oli kotoisin, sillä hän oli tullut kaukaa, ehkä vieraasta maasta; siihen viittasi hänen ulkomuotonsakin, joka oli kaunis, mutta samalla outo ja peloittava.

Hän ei ollut naimisissa eikä hakenut naisten seuraa valitakseen itselleen puolisoa, vaan leikitelläkseen heidän rakkaudellaan. Hän käytti kaikki mahdollisia keinoja houkutellakseen uhreiltansa kaikki, lumoten heidät tavalla, jota oli vaikea vastustaa. Pian hän tuli tästäkin asiasta laajalti kuuluisaksi, ja naiset sekä häntä pelkäsivät että myös oudolla, viettelevällä kaiholla ajattelivat.

Näin oli mies kerran solminnut lemmensuhteen kolmen naisen kanssa samalla kertaa, näiden kuitenkaan mitään toisistaan tietämättä, ja oli salaisesti kihlannut heidät jokaisen morsiamekseen. Mutta kun naiset vihdoin rupesivat vaatimaan, että hänen oli tehtävä avioliittolupauksestaan tosi, ellei tahtonut saattaa heitä häpeään ja itseänsä suureen vaaraan, joutui mies kovaan pulaan, sillä hän ei halunnut mennä naimisiin, eikä todellisesti rakastanut ainoatakaan näistä naisista. Hän rupesi miettimään, miten voisi parhaiten tästä selvitä.

Silloin kuiskasi paholainen hänelle keinon, jota mies paatuneisuudessaan päätti noudattaa.

Hän oli pitänyt suhteensa näihin naisiin tarkoin salassa ja kutsui nyt heidät jokaisen, toisistaan tietämättä, häntä tapaamaan, käskien heidän visusti pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi heidän lähdöstään vihiä. Naiset tottelivat ja saapuivat kaikki kolme pimeänä iltana miehen talolle, jossa tämä saatteli heidät saunaan. Sitten hän salpasi oven, sytytti saunan palamaan, ja sinne kuolivat hänen onnettomat morsiamensa.

Mutta Jumala oli tarkoin seurannut miehen ja paholaisen vehkeitä, ja kun mies palasi huoneeseensa tekonsa tehtyään, otti Jumala häneltä hengen. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat hänen kasvonsa aivan mustuneet ja oli niissä kamala ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata kuollessaan.

Kukaan ei saanut milloinkaan selvää, minne nuo kolme seudun nuorta naista olivat kadonneet, sillä he olivat hävinneet aivan jäljettömiin. Miehen kuolema liittyi salaperäisellä tavalla näihin tapahtumiin, ja koko asia herätti kaikkialla kauhua ja kammoa.

Mutta kun mies oli ollut rikas ja mahtava, pidettiin hänelle komeat hautajaiset, joissa hänen ansioitansa ylistettiin. Hänen hautansa kaivettiin kirkon juurelle ja hänen ruumiinsa siunattiin hartaudella maan mustiin multiin.

Tuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija mennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan miehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt seisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana papille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne kokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt: ruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon ovenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta autettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi uudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi. Eikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän kirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat ihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa mistään hinnasta.

Kun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko mitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli taas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat häneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta, johon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin tarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin kotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin ja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta lopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan tahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille ja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja sovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan taas.

Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja vaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa pysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa. Lopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois, mutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi oli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla silmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin tottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet ylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä, ruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.

III

Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan. Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär, joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin! Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.

Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli, mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät, jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa, heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas, rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen. He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi; liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas, ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.

Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen. Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.

Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman. Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla. Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa. Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.

Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan, "eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.

Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä, luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli säkeniä ja tähtiä.

Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin puhumaan.

"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä laulaisivat tähän aikaan?"

Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö kuule edes tuskanhuutoakaan?"

"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois, minun täytyy mennä kotiin".

Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja nyt olet minun omani!"

Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä, mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:

"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä?
Miksi et pysy haudassasi?"

"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa. Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan morsiameksi".

"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi
Pitkän Pienan syntiä".

"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää, vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan. Viattomuutesi on sinun turvasi".

Silloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää ja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni itsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa kirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen lattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi alttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys. Kun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen, vieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi. Pian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi käsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli heidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti heidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun häivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua ilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään pysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä korkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä olevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin ankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman tuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta toivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien alttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä rukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan syntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät kuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen kärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä; sitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin kaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan pienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän olkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt. Tytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi ainoastaan yksinkertaisesti: "Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen tähden!"

Silloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja käänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä rupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin hunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus, joka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät lapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja nyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova jyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.

Kun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle joku lempeä ääni: "Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat jalkasi yht'aikaa". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon hänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö nyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.

Kun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa, kimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu oli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu. Hän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä oli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha sielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen nyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes ryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet, jotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja löydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen hiljaiseen rukoukseen.

Mutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän sitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien lunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden osoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi valjennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen jälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että kolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat turhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja anteeksiannossa löytäneet.

RIKAS VOUTI JA PAHOLAINEN

Oli kerran vouti, joka oli maankuulu saituudestaan, ahneudestaan ja vääryydenteostaan. Missä ikinä vain saattoi, hän kiskoi kaksinkertaiset verot, otti häpeämättömästi lahjuksia, ja sorti kansaa, varsinkin kaikkia köyhiä ja turvattomia, aivan veriin saakka. Ja hän menetteli niin viekkaasti, ettei esivalta milloinkaan saanut häntä rikoksista kiinni, vaan päinvastoin piti häntä parhaimpana ja uutterimpana palvelijanansa.

Mutta vaikka hän oli näillä keinoilla rikastunut suunnattomasti, ei hänellä silti mielestään ollut mammonaa kylliksi, vaan hän ahnehti yhä enemmän. Yöt päivät hän vain ajatteli ja suunnitteli, miten saisi vielä enemmän kultaa siihen raskaaseen, rautaiseen rahakirstuunsa, johon hän aarteensa kätki. Silloin kun muut ihmiset iltaisin siunasivat itsensä levolle Herran huomaan, istui hän rauhattomana kirstunsa ääressä ja antoi kullan kimallella silmissänsä, miettien, millä konnankoukulla saisi sen moninkertaiseksi. Tämä oli voudin ainoa ilo elämässä, sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, ei ystäviä eikä tuttavia, vihamiehiä vain.

Olipa sitten kerta tällainen yön hetki, pimeä ja myrskyinen syys-yö, jolloin kolkko tuulen tohina kuului kaikkialta. Arkana oli hurskas ihminen kätkeytynyt kotinsa lämpimään suojaan, rukoillen turvaa luojalta maailman pahoja voimia vastaan, mutta ahne vouti oli mistään välittämättä hiipinyt jälleen aarrekirstulleen. Lepattavan liekin valossa hän siinä istui laskien rahojansa tutisevin sormin ja jälleen suunnitellen uutta petosta, jolla saisi sinne ylimääräisen lisän kiristetyksi. "Antaisin vaikka mitä, jos vain saisin aarteeni tahtoni mukaan lisääntymään", sanoi hän siinä itsekseen, silmät kiiluen ja koukkuisten sormien hyväillessä homehtunutta kultaa.

Silloinpa hän tunsikin, ettei hän enää ollutkaan holvissaan yksin. Säikähtyneenä hän kääntyi ja lyödä rämäytti kirstunsa kiinni. Kauhistuen hän huomasi ovensuussa pitkän, mustiin vaatteisiin puetun miehen, joka katseli häntä ivallisesti ja pistävästi. Vouti ei saanut säikähdykseltään sanaakaan sanotuksi, tarkastaen vain kiinteästi outoa ilmestystä. Ja pian hän huomasi, että tulijalla olikin toisen jalan asemesta kavio. Hänelle selvisi, että siinä seisoi itse paholainen. "Älä pelkää, vouti!" sanoi silloin paholainen, "en suinkaan halua sinun rahojasi ryöstää, vaan päinvastoin auttaa sinua kokoamaan niitä vielä enemmän, koska niin tahdot. Mitä antaisit minulle, jos toimittaisin niitä sinulle aivan halusi mukaan?"

Vouti oli tämän kuullessaan saanut takaisin entisen kylmäverisyytensä. "Mitäpä minä sinulle antaisin", vastasi hän; "sinunhan täytyy muutenkin auttaa minua kokoamaan niitä kaikella mahdollisella tavalla, koskapa siten juuri toimin parhaiten mieliksesi".

"Mutta minäpä voin estää sinut niitä enempää saamasta", uhkasi nyt paholainen, jota suututti voudin vastaus; "teen sinut niin köyhäksi, ettei jää äyriäkään". "Sitä et voi tehdä", väitti vouti, "sillä jos estät minua niitä saamasta, suojelet samalla kaikkia velallisiani ja tulet siten tehneeksi heille paljasta hyvää. Niin tulee heistä onnellisia ja hyviä ihmisiä, jotavastoin he nyt ovat köyhyydessään ja kurjuudessaan paremminkin viettelyksillesi alttiita. Turhaa vaivaa siis näet, jos luulet minut pettäväsi. En anna sinulle mitään".

Paholainen raivostui, sillä tätä hän ei ollut odottanut. Äkkiä hän muuttui muodoltaan hirvittäväksi, karvaiseksi pedoksi, jonka pitkä häntä kiemurteli kiukkuisesta lattialla. Hän uhkasi hampaitaan kiristellen:

"Odotahan, kun kuolet. Silloin on sielusi minun, ja sitten saat palkkasi kaikesta!"

"En pelkää sinua ollenkaan", vastasi vouti rauhallisesti; "sieluni on Jumalan huomassa, ja ilman hänen lupaansa et saa edes nahkaani omaksesi. Niin suurta syntiä ei ihminen voi tehdä, ettei Jumalan armo riittäisi pelastamaan häntä sinun kynsiltäsi. Jeesuksen nimessä siis: pakene pois, saatana!"

Konsa vouti oli maininnut vapahtajan nimen, katosi paholainen hänen edestään kuin salaman leimaus. Kun vouti hetken perästä tuli tajuihinsa, oli hän yksin kuten äskenkin rahakirstunsa ääressä. Kylmä hiki oli kohonnut hänen otsalleen ja hän tunsi vapisevansa. Kaikki oli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin myrskytuulen onea kohina.

Olisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja lakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa hän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin piilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei tahtonut antaa niitä kellekään.

Vouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen, jolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei hänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka olisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut Jumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa, syntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt, paholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen, ei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä syistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa lepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän silloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi hänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli turhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei ollut hyvä, vaan paha. "Jumala määrää", päätteli hän, "suurimmankin syntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia on, minne ne molemmat joutuvat". Näin hän paadutti sydämensä entistä kovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.

Kun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan luo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: "Tuon miehen sielu ja nahka kuuluvat minulle". "Niinkö luulet?" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan ja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. "Katsoppas", sanoi hän sitten paholaiselle, "hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän suostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan sanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?" — "Ei suostunutkaan", vastasi paholainen, "mutta jos milloinkaan syntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa ja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut monta". "Totta kyllä", arveli nyt Jumala murheellisena, "vouti on tuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan olisi voinut tehdä?" "Kuinka niin?" kysyi nyt paholainen hämmästyen. "Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään. Kurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan, joka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs maailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka; hänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan taas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille täältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän olisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella. Ymmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?" "Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin päinvastaiset seuraukset?" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen. "Niin, sanoppas se!", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli tutkimaton ja ajatteleva ilme.

"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!" kiukutteli nyt paholainen. "Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun lupaasi, mutta sepähän nähdään". — "Niin", vastasi Jumala, "et saakaan, luonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle ilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu, täytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle tutkimattomat ja ylivoimaiset". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen ajatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa ihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen edestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten mahtavuuttaan.

III

Kaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä, sillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa ei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.

Paljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille. Hän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli kiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli ryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron tielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse olisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta mitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä henkeä.

Näiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei ollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan kätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon alle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja herttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään vasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten vahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman murheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni siinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan tullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.

Siellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet sairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi varovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli voudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän näki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti vaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään säikähtyneen ilmeen. "Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?" kysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään, vaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen hattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.

"En tule kostamaan", sanoi sitten suutari, "sillä kosto on Jumalan. Tulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa kuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?"

"Säälistäkö todella tulit?" ihmetteli nyt vouti. "Miten voit minua sääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa".

"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia ihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin voivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista kadotusta?"

"Se on Jumalan huomassa kaikki", vastasi vouti; "paljon, määrättömän paljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen pahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin olen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole suostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan", lisäsi hän hetken perästä hymyillen.

"Kuuleppas, suutari", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. "Koska olet näin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös minulle erään palveluksen?"

"Jos vain voin", vastasi suutari, "niin teen mielelläni. Kun ajattelen tekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle sydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman rangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Kiitos, suutari", vastasi vouti. "Olet aina ollut kunnon mies, ja olen iloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa kolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan kuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole hätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian alle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn minulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa".

"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa", jahkaili siihen suutari, "mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin helpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän minulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää, ei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja kukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla".

"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt, sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni pohjiin!"

Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään; rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki rahansa.

Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi, mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta. "Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä, mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".

Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo hämärtyneeseen kirkkoon.

Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä, mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti häneen".

Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.

Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.

Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.

Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi lattialla myrkyllisen näköisesti.

Saatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan syrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin hautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle. Hirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi omituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään voudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti valoiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja sylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla olevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä ulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman ympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.

Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään. Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:

"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan nahkaa nylkemään".

Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan, kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:

Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään, mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari jo luuli, että kaikki oli ohi.

Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:

"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".

"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.
"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.
Aloitahan sinä".

"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet. "Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla mies katosikin.

Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:

"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun pelkäsin puolestasi".

"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi, kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan papille.

Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:

Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä? Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä. Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt! Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin olkoon menneeksi".

Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"

Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.

Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä, osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta mitäs nämä tässä ovat?"

Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa. Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut mennä kirkkoon valvomaan.

Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka, kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä vieläkin harjoittaa.

JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA

Jeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä levisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen silmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin ilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä Pietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.

— Katso tuonne, vastasi Pietari, ihmisten asuinsijoille, jotka tunnet. Kaukana siellä Pohjan perillä on pienoinen maa, täynnä humisevia vaaroja, leppeitä lehtoja ja välkkyviä järvenselkiä. Tuolla vaaran kainalossa on pieni mökki, köyhän asunto, täynnä yhtä ainoata rikkautta, lapsia. Näetkö?

— Tuo köyhä mies ei tahdo mitenkään jaksaa elättää lapsiaan, vaimoaan ja itseään. Kaikki he ovat nälkäisiä. Siksipä ukko, hurskas mies, alati kantaa rukouksissa huoliaan tänne Jumalan istuimen eteen, toivoen, että luoja hänen kohtalonsa korjaisi. Hän on rukoillut jo kauan. Usein öisin portillani valvoessani olen maailman sorinan keskeltä erottanut hänen hätäisen äänensä, kun hän lakkaamatta rukouksissaan taistelee asiansa puolesta, ja syvä sääli on vallannut sydämeni. Olen ajatellut monta kertaa, että tuota miesparkaa pitäisi auttaa, sillä hän on todellakin kurjassa tilassa ja hänen rukouksiansa pitäisi jo kuulla. Vai mitä arvelet?

— Ei suinkaan häntä sentään auttaa pidä, vastasi Jeesus, kuunneltuaan hänkin miehen rukousta. Jos hän pääsee parempiin oloihin, ei hän enää muista Jumalaa eikä lähimmäisiään ollenkaan. Olen selvästi hänen äänestään kuullut, että vain hätä panee hänet rukoilemaan; "hätä käskee härän juosta", sanoo noiden suomalaisten oma sananlasku.

Mutta Pietari kiisti vastaan ja näin sukeutui Jeesuksen ja hänen välillään eräs niistä tuttavallisista ja herttaisista riitelykohtauksista, joiden kautta he olivat tulleet maan ihmisille niin kodikkaiksi ja toverillisiksi. Hän väitti:

— Hätä, niinpä tietysti, että hätä. Mutta nälkäisen ääni on käreä ja kärty, ei niin huokaava ja nöyrä kuin tällä miehellä. Hänen pitkistä rukouksistaan olen kuullut, että hänen sydämensä on aivan puhdas kaikesta ylpeydestä, joten hän varmaankin menestyisi myötäkäymisessä.

Mutta Jeesus vain pudisti surumielisesti päätänsä ja nuo Pietarin väitteet eivät näyttäneet saavan häntä vakuutetuksi. Pietari tästä jo hiukan suutahti ja jatkoi:

— En suinkaan minä tässä nyt suotta aikojani miehen puolesta rukoilisi, elleivät hänen hätähuutonsa olisi tosiaankin sydäntäni lämmittäneet. Kun et tahtone ruveta häntä auttamaan, niin menen itsensä Ukko-Jumalan puheille asiaa esittämään. Menen vaikka takuuseen, että mies on sellainen kuin olen sanonut.

— Menen kyllä, vakuutti Pietari ja lisäsi: Olkoon asia sitten sovittu. Voimmehan jonkun ajan kuluttua mennä katsomaan, minkälaiseksi myötäkäyminen on miehen muuttanut?

— Kyllä, vastasi Jeesus ajattelevaisesi. Minun on muutenkin mentävä katsomaan tuota kaukaista ja pientä maata sekä siellä elävää kansaa. Voisivat kurjuudessaan pian ruveta luulemaan, että olen heidät unohtanut.

Ja Vapahtajan käsky meni kirkkautena maata kohti saapuen perille köyhän miehen matalaan majaan, kaukaiseen Suomen saloon. Mutta ihmisen sydän oli Jeesuksen kädessä selvänä ja läpinäkyvänä kuin taivaan avaruus, eikä pieninkään piirto ollut häneltä salattu, ja huoaten katseli sitä maailman vapahtaja.

Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa. Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä. Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.

Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:

— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja arveli:

— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.

— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies, josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.

Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä, vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:

— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.

He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista, joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut, paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.

Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.

Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni kuului tiedustelevan, kuka koputti.

— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti, katsahtaen samalla Pietariin.

— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!

— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?

— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.

— Kyllähän me… kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt riihelle…

Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään. Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla varhain valmiina riihelle lähtöön.

Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen. Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.

Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.

Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:

— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei sinua enää lyö.

Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan: "Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.

Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.

Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.

Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki, keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla lyhdyllä…? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä…? No eihän vain…?" Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi, kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen, vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.

Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin puida suuren riihen".

Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset tavata.

III

Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli häntä ja kysyi:

— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?

Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:

— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.

Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki. Vavisten kysyi Pietari:

— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.

— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa. Katso itse!

Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän nousi ja sanoi:

— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:

— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään, ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?

— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys. Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki, joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.

He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää. Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.

Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä, että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä hengenkin?

Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen; salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen; päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi, niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä, raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.

Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon. Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä. Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän tuijotti herkeämättä.

Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta — hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden. Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään. Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja, mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen. Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta lähemmäksi… se ei kävele… se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.

Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi, kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän enää elossa vai vainaja.

Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa, käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa, millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon, elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu. Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.

Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois. Sovitaanko näin?"

"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.

Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä". Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.

Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito", oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.

Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.

Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?

Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita, maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut. Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu. He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:

— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen parempaan kenkään.

— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti seppä ja takoi takomistaan.

— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.

Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo, joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä? Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?

Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse, tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin. Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana. Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta, mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.

Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä… Mutta ei — ei täällä ole märkiä hiiliä… "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia ovat, ei luonnista. Mitä nyt?

Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt? Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.

Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.

Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:

— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään saalistaan?

— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?

— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi. Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle mahdottomuus?

Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta Jeesus sanoi taas:

Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta, surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma, tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:

Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle, eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!

Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea viima.

Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin". Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:

Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa, jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi surumielisesti:

— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.

Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:

— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.

Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima? Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi, ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta, että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?

Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta, joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie, totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.

Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä ilmassa.

Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.

Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää, kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään. Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut, ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:

Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa. Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:

Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:

— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.

— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani anna.

Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi. Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:

Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan antamalla pelastuksen uskolla:

Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena, ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.

— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa, etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan iltikseen.

Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa edelleen ja puheli:

— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä… ja totuutta etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi hiihtelisivät — johan nyt!

— Eivät hiihtele, eivät… Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka tarjolle tulet.

Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan Jeesukselle:

Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen rakkaus.

VII

Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi, herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa, järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut, jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi. Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään, perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan kannettavaksi, sanoi Jeesus:

— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.

Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin siunausta heidän keskuuteensa.

Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.

Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen, valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:

Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen tervehdykseen ja sanoo:

Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:

— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.

Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes rupeaa nauramaan ja sanoo:

— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä pidän sinusta — kas siinä, heh!

Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki, puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:

— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!

Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli hänelle Lusti:

— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse terveydeksesi!

Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:

Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:

— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute, niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.

— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.

— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti, ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta, Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.

— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?
Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.

— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan, mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.

Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:

— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä. Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa sieluni iankaikkiseen autuuteensa.

— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?

— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha, urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi, että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan, olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se! Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen, nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?

Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään, oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken, mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti, mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa sekaannustaan ja virkahti ankarasti:

— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi tähän hyväntuulisesti Lusti.

He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan, kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti hän. Isäntä huokaili:

— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.

— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun, äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy, Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä, vaikka onkin näkö pilalla.

Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä, otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:

Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä heltiää!"

Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa
hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta
Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies
Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:

— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!
Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?

— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.

— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt
Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.
Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.

— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne, niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.

Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät kulkemaan.

— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka, että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta, emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.

Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen.. Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:

— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat; minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse pilautumaan.

Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi mennessään Lustille:

— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.

Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:

Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat edelleen.

VIII

Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi Lusti:

— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne, koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.

Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään. Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle. Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa, että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.

Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä naurunpuuskilla ja huomautuksilla.

Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta, täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä, kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin, jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton varjelus.

Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina; kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.

Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja ärjäisi tulijalle:

Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:

— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen, kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:

— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:

— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!
Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!
Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.

Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan. Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.

Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari, ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani ennenkin on ohjannut".

Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle. Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen hyväntuulisesti:

— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!

Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:

- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy, niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!

Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen, komentaen:

— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa, ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin hienona tänne joukkoomme yritti?

— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:

— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi, kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!

"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni, joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt, mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan saakka. Lusti sanoi hyväksyen:

— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä. Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen, mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat, uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen. Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:

Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:

— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja…

Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti. Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:

— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen, joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon Nasarealaisen opetuslapsia, ja…

Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan, kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän jatkoi:

Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville. Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:

— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti. Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?

— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat, eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti pohjaan!

Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa. Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta, valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"

Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.

Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:

— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos. Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!

Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen, pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.

Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään, perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:

— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen siipi hiipaisi!

Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen, ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja puheli touhuten:

— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan, mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?

Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta, pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa. Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat rikkaan miehen asunnolle.

Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.

Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle, yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois. Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti silmänsä.

Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna. Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.

Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä, joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten. Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä, ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.

Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole. Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle, joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli, kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin, iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena. Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.

Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus, jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu. Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.

Mutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten, hiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen kokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan kuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti kaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon kuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan tunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän sydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.

Lusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies pysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi heidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa häntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin käsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja pisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun. Santtepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta Santtepekki sanoi:

Lusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta rahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden hän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti kolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen, kunnes lopuksi kysyi:

— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä nuhtelevaisesti ja sanoi:

Lustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta makea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja lapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi hilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:

— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen älynneen.

Santtepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen nuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis puhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja silloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.

Hän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se kalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja varmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista; silloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean hävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa, maahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe; se jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei kuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa, surumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se jättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle, takana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä tyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se kalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka astuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään kuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan tyhjyyden.

Sen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti iloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi. Katse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä huolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken oli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut Lustiin poltinmerkkinsä.

Lusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin hukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui menemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin välähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja kaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä kurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää, mutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.

Näin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän jatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten vierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki häntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen itsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui hänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani hänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien korventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi synnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli ystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen vapahduksensa hetkeä.

Näin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti tuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja hän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut. Tällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut ähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden ja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana kuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti hänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen sanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin. Santtepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään, alakuloiseen huoneeseen.

Hänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa tuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille seinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli väkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus. Vastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki älysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului puhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja jännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti jutteli ja kenen kanssa.

Pian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon kiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä lyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi kirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes taas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili ja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa kävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä nähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla liittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin lattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä, naurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku outo, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen kiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan ennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan mitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista kuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin saatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan ja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja herpaisi sydämen lyönnit.

Santtepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin huoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli hänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta. Hänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli taistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja voitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin heti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut Lustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta hän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut. Raha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun, hänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa käsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa hän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin rahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä, ei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit syrjään ja sanoi synkästi:

— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartui
Lustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Silloin
Lusti karkasi ylös vuoteeltaan.

Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa. Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen, kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan, ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana, vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:

Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät täydelleen ymmärtäneet.

Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti, valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.

Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa. Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää, kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika, kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi, joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet, ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko, jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana ollut.

Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa. Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään, oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden isänä.

— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain kaikesta hyvyydestäsi.

Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:

— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja valehtelin?

Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä. Lusti puhui taas:

— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni, Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt, tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!

Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi kynnykselle.

Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä tavalla nuorensi häntä.

Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan, tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä liverryksiään, onnellisina ja surematta.

Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.

Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut. Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.

Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään. Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja kurkisti sisään.

Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä, sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.

Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies, lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.

Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä, mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:

— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti, kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:

Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.
Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:

— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.

— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja tuhkaan.

Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton, hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:

— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken, kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.

— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii. Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua. Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.

Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin, availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua. Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan, se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen, valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden, samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.

Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson, edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen, ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:

— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.

Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa, kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme, kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"

Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan säilyttänyt:

Sun haltuus annan, isäni,
Mä sielun, ruumiin, henkeni,
Suo suloisesti maataksein
Ja apus aina saadaksein.

Suo nousta jälleen raitisna,
Sua kiittämähän valmisna,
Mull' ole aina armias,
Suloinen, hyvä, laupias.

Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa isännältä:

— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?

Isäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan laskevan leikkiä:

— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan puuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.

— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla ehkä vielä joku toivomus?

Isäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän keskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:

— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin hartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen autuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.

Vieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen sanoessaan:

— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää kolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?

Isäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen kysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä selitti hämillään:

— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän tässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen rahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan…

— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras hymyillen.

— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi, ottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti, että jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin olisihan jo sekin jotakin.

Isäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään rauhaa ja iloa.

XII

Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi, millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut. Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen, hän riensi vilkaisemaan töllille päin.

Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus. Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky, valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan, oliko mitään uutta tapahtunut.

Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet, vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?" kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo aivan kauhistuneena kiljaisi:

Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn, vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.

Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla, jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi? Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli hänen korkein toivomuksensa?

Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa, uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi…?"

Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa, niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta, jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.

Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti koko päivän.

Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta, kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!

Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä. Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa päässänsä ja pyörtyi.

Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön. Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset, hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi kohdella.

Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa. Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa, sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin taas näyttäytyy…"

Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt, ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa rahilta".

Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis raukeni lepoon.

Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.

Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas, kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän penkilleen.

Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle. Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta, tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut, "vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".

Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.

XIII

Jeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa juuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo suorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle, koskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä kuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja, suunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa, kaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta ahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana, helkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:

— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä parempaa ihmistä kuin… kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen hautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat…

Kaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla ja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja anteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet, lukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet, jättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi. Jeesus sanoi Pietarille:

— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan kauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy? Se hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan asukkaille…

— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle vaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa Jumalan rakkaudella…

Jeesus vaikeni ja hänen kasvoillansa kuvastui tuska. Pietari näki, kuinka maailman vapahtaja tällä hetkellä taas uudelleen kärsi sovintokuolemansa tuskat, kuinka orjantappurakruunu ilmestyi hänen otsalleen, kuinka häntä suomalaisten ylpeyden, röykkeyden, kovakorvaisuuden, pahain himojen ja halujen, eripuraisuuden, kavaluuden ja kaiken saastan vuoksi piinattiin ja vaivattiin, syljettiin ja pilkattiin, vitsoilla piestiin, ristinpuun päällä kuoletettiin, kuinka hän kärsi kuoleman kaikki kauhut, kunnes hän, Jumalan sankari, voitti, nousi kuolleista ja astui ylös iankaikkiseen kirkkauteensa. Ja kun tuskan ilme Jeesuksen kasvoilla vaihtui jälleen jumalalliseksi, yleväksi rauhaksi, vieri hänen ohimoltaan, johon orjantappuran oka oli tunkeutunut, punainen, kuultava veripisara. Se putosi halki äärettömyyksien, kohti Suomenmaata, tuoden sinne kärsimyksien tien onneen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA LEGENDOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.