The Project Gutenberg eBook of Poikien kirja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Poikien kirja

Author: Veikko Korhonen

Release date: December 22, 2023 [eBook #72475]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustaannusliike Mattila &amp; Kumpp

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIEN KIRJA ***





POIKIEN KIRJA

Kirj.

Veikko Korhonen





Helsingissä,
Kustannusliike Mattila &amp; Kumpp,
1924.



SISÄLLYS:

Jonni-sedän luona.
Punikki ja porvari.
Lokkiluodolla.




JONNI-SEDÄN LUONA.


1.

Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia
läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja
siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa
hellalla.

Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli
syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään
ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman
hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä,
ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin
yhdessä.

— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta
vuotta nuorempi veljeään.

— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.

— Minulla on enemmän läksyjäkin.

— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.

Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle
ja jäi siihen.

Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.

— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin....

— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.

Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle
tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.

Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika.
Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli
hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan
seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea,
teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi
loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä
keväänä kokonaan luokalleen.

Niin surullisesti olivat asiat.

Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa.
Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään
kiusottelemaan:

— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha
kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa,
seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.

— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa
tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena
kuin veljensä, hyvin edistynyt.

Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä
lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä
silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi.
Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin
kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten...
sitten...

Värikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.

Portaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.

— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi
hän heti pojille.

— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.

— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien
suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin
pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.

Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat
miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin
äidillä.

Pian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:

— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat

— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —
Sanohan sitten meillekin.

— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii,
niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.

Sain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi
kotiinsa.

— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii
tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan
kesälomalla.

— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä
liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei
elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät
saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.

— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota
ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.

— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä
tarvitsette.

— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan
hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa,
miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin
olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus
oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.

— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä,
sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän
työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää
paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan
pääelinkeinoa.

Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.
Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.

— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo
hypähdellen innoissaan.

— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.

— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö
sitä nyt tiedä, äiti.

— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa
sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.

Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle
muutostaan toisille tovereille.

— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri
kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.

— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.

— Olemmeko me rottia, hä?

Kinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan
sannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia
hyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei
pihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään
mutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:

— Siitä saa lukkarin Sami tortun.

Poika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän
kotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin.
Veljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin
korville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.

Äiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen
heidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.

Tuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin
urhoollinen olevinaan.

— Mitä luulet äidin sanovan? arveli Paavo veljelleen.

— Tietysti niitä tavanmukaisia neuvojaan latelee, sanoi Heikki.

Paavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut
siitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:

— Niitähän se aina...

Äiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen
seikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.

Paavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanut
Heikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.

Se olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo
vuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi
sellaisia anteeksi pyytämään.

Mutta hän ei saanut rauhaa.

Samapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se
ollut oikein.

— Kuule äiti. Annatko minulle anteeksi vielä toisenkin asian.

Se tuli tuskin kuuluvasti Paavon vuoteesta.

— No, mitä se olisi?

Äiti kumartui Paavon vuoteen yli.

— No kun minä tulin sanoneeksi halveksivasti sinun neuvoistasi, äiti

Paavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi
vain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni,
mutta ei kuitenkaan kehdannut.

— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi
äidin neuvoja.

— En milloinkaan.

Kun äiti poistui huoneesta, kivahti Paavo veljelleen:

— Miksi et tunnustanut sinäkin äidille?

Heikki nauroi vuoteessaan.

— Eihän olisi ollut pakko sinunkaan..

Se tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono
omatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.

Se suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu
äidille oli kiellettyä.

Heikki tuntui kuitenkin pian unohtaneen koko asian.

— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja
ongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.

— Hyh... vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin
laiskotella!

— No ei se ainakaan kintuilla hyppää, se on varma.

Tulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä
härkää ja puskettaa pässiä.

— Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua, virkkoi Paavo.

— Se ei vetele Jonni-sedän luona. Ja sitäpaitsi se ei olisi oikein
tehty.

Heikki hohotti ja se kiukutti helposti kiivastuvaa Paavoa.

— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton
päivä.

— Mitä luulet siitä tappelusta tulevan? kyseli Heikki.

— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja
päiväkirjaan tulee harakan varpaat.

— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt
sinun tähtesi rangaistuksen.

— Paremmin sinä sen ansaitset kuin minä. Tämänkin iltaisista puheistasi.

Heikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut
kuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin
päänpohjiin.

Heikki pakeni huutaen keittiöön. Äiti tuli hätään.

— Mitä se sellainen... eikö tappelu jo mielestänne riittänyt?

Paavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo,
ja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen
keittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:

— Kyllä minä sen vielä maksan.

Äiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin
suunniteltuaan kesän viettoa maalla.


2.

Kuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt
matkalla Jonni-sedän luokse.

Kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat
jo edeltäpäin matkastaan.

— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi
varmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.

— Minullahan on täällä lehmäni ja toimeni. En minä koko kesäksi jouda.

— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi
velvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.

— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä.
Kaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä
muistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.

Pian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä
matkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä
maisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.

Jonni-setä oli tullut itse asemalle.

— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla
kiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.

On, on. Siellähän saa uida ja onkia, vai miten, setä? sanoi Heikki.

Setä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja
melkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti
Heikille leikillisesti hymyillen.

— Sinustahan on taitanut paisua jo aikamies.

Siinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas
käyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.

— No ainahan sitä... sanoi hän.

— No, no... kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika,
kunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin
kuvittelet olevasi aikamies?

— En minä vielä, sanoi Paavo hämillään ja setä nauroi.

Setä oli jo kääntänyt maantielle hevosen ja mentiin hyvää kyytiä.

— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan,
mutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä
kohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia
ominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran.
Nyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.

Ja setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja
sydän alassa viilsi niin somasti.

— Enkö minäkin saa joskus ajaa? kysyi Heikki.

— No tahtooko Paavokin...? kysyi setä.

— Kyllähän minä mielelläni...

Setä nauroi ja sipaisi kädellään Paavon poskea.

— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin
maalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.

— Minä varmasti, kerskui Heikki.

— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan
antaa sen noin tulla kuuluville.

Heikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka
tiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta
kokonaan.

Mutta Paavo puheli jo innostuneena sedän kanssa, voitettuaan ensin
ujoutensa.

— Joko ahven syö onkea? kysyi hän.

— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No,
onhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että
saat varoa, etteivät mukanaan vie.

— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi
kaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut
sanotuksi edeltäpäin ajattelematta.

Setä ihan hohotti.

— No jaksoiko pieni ressu semmoisen kalan kantaa kotiin?

Paavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän
pisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.

— Ei ole toki Paavo parka nähnytkään sellaista ahventa.

— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin
hirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka
vivahtaisi valheelta.

Siinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat.
Työväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten
haihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.

Setä selitti.

Heikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin
nyt hänelle:

— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan
suunnattoman hauskaa.

Taas nauroi setä.

— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se
teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on
todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.

Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut
heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.

— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.

— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka
kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.

Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin
pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.

— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta
Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin
silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki
hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille
naurettiin molemmille.

— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi
Heikki terästäen ryhtiään.

Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias
Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata
esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.

Tätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:

— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana... no se on
hyvä. Sitten saatte kahvia.

Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki
virkkoi toimekkaasti:

— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?

— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä
Laila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.

— Kättä... nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin
sanota.

— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.

— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin,
arveli Heikki.

— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.

Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat
koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui
komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja
sanonut, että te olette tyhmiä.

Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista
vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen
veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti
Laila tarjoili kahvia.

— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan
verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi
Laila.

— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei
pitänyt edeltäpäin mitään kehua.

— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat
vakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.

Niilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä
saattamaan rantaan.

— Osaatko sinä uida? kysyi Paavo topakkana tytöltä.

Laila nauroi niin, että valkoinen hammasrivi välkkyi.

— Kuka tuota nyt ei osaa. Olen minä uinut tuon salmen poikki, sanoi hän.

Heikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi
loukannut serkkua.

— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoi
Laila, että sittenpä saataisiin nähdä.

— Kyllä kai noin pitkillä säärillä jaksaa potkia, arveli hän,

Heikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin
pitkät sääret.

Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän
vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.

— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki
alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.

Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot,
nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki
niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti
heidät tänne ja vielä koko kesäksi.

Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas
reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä,
joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata.
Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli
sukkeluuksiaan.

Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun
he olivat jo vuoteissaan.

— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.

Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen
käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä
vaatimaan.

— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan
sen teille.

Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti
lähestyttävä Korkeinta.

Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He
olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen.
Ja se tuntui nyt pahalta.

— Minä kirjoitan tästä äidille, sanoi Paavo.

Heikki, vaikeni. Mitä hän mietti?

Viereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän
iltarukoukseensa toivomuksen:

— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä
en jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan
illansuussa ison laiturin päähän.

Heikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan
jotain kaunista.


3.

Heikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui
suloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla
maalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa
vapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi
vielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!

Sitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa,
Heikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään
pielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.

Ja jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut
oikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia
ääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä
niin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.

Paavo nukkui vielä. Poskilla oli raikas puna.

Heikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi
iho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan
sellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin
pahalta ajatella, että hän oli sellainen.

— Hei, hei, hyvää huomenta, unikeot.

Laila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman,
kun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin
naisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista.
Eihän maalla oltu kaupunkilaisia.

Paavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.
Tyttö sukaisi häneltä peitteen pois.

— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei
ole hyväksi.

— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka
valkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka
oli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli
avojaloin.

Heikki katseli hänen jalkojaan.

— Sinulla on sievät jalat, Laila, sanoi hän.

— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos
tarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista
liian paksut.

Ja tyttö nosti kolttunsa helmoja niin, että pyöreät polvet näkyivät.

Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku
oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.

— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.

Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä
lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla
ja vetivät ahneesti henkeensä.

Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan.
Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin
ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka
liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi
rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.

Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.
Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.

— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?

— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.

— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille.
Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari,
muistakaa se, pojat.

— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.

— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna
herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.

Niilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten
puheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti
illansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.

— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi
hieman arastellen serkkuihinsa.

— Kolmisen viikkoa, pojuseni. Ja sitten sitä jo päästään uimaan.

— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen
"tulee olemallaan".

Aamiaisen jälkeen otti setä pojat mukaansa kasvitarhaan.

— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä
suurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä
kehittyvän, vai mitä?

— On kyllä.

Kuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat
ja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.

— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on
kesä.

Hii, kun tuntuu somalle jalkaan lämmin ja pehmeä multa.

— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoi
Paavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.

Lailakin tuli yhteen joukkoon, ja työ alkoi sujua suuremmalla vauhdilla.

— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.
— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.

Setä toimitti lohkomisen ja Laila sanoi hiljaa Paavolle:

— Minä autan sinua. Työ kyllä sujuu minun käsissäni.

Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun
ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne
pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.

Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan
Lailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.

Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat
jäivät kahden.

— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.

— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun
puolestani minne hyvänsä.

— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi
on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon
laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.

— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.

— Hyvä poika hän on.

Heikki nauroi.

— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole
nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.

— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja
opettajia enemmän.

— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.

— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.

Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta
leikkitoverin itselleen.

Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi
aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin
uusia ihmeellisyyksiä.


4.

Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja
samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja
Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään,
että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin
suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.

Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat
taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.

Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen
kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas
sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja
se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.

Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.

— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo
jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.
Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.
Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.

Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee
jo askeleista.

Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti
jo huomata jotain.

— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.

— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa
tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa
ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on
hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko
ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki
käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.

Paavo aukoili silmiään.

— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.

Poika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.

— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan
järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on
peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no,
housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa.
Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman
vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan
kynsiä myöten.

Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi
rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan
vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia
valaistavana.

— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä
on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja
niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.

Aamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.

— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa... sanoi
hän.

— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.

— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään
Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on
mentävä. Yks' kaks'!

Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat
pomppailivat korkealle.

Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.

— Senkin koikalesääri...

— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän
kasvitarhassa.

Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan
mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.

Aamiaisen jälkeen sanoi setä:

— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin
pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä
pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla
heinäpellolla ja niityllä.

Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli
ilosta.

— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.

Laila näytti vakavana sormea.

— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.

— Anteeksi, neiti.

Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta
saikin kädestä korvilleen.

— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä
kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään,
varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.

Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain
tärkeätä sanomista.

— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen
kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.

— No voi sinua ressu... pidänhän minä toki sinusta paljonkin.

Ja Laila suuteli pikkuserkkua suulle.

— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit
hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä
oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin
minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran...

— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä
silmissään oli lämmin loiste.

— Mutta älä sano vain Heikille... se sitten minulle junkuttaa, pyysi
Paavo.

Lailan kirkas nauru kajahti.

— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni,
mutta sinusta minä enemmän pidän.

— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.

— Vai oli se... no, senpä näkee... eikö sinua sitten ole kukaan ennen
suudellut? kysyi tyttö.

— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä
on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.

Paavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.

Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei
Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt
sisko ja se oli niin... niin...

Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy
koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.

Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa
ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona,
mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi
siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.

— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.

— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.

Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja
vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.

— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.

Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa
Paavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.

Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä
Laila kiusotteli Heikkiä.


5.

Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo
apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden
ja näytti sitä pojille.

— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se
on oikein täydessä kukassaan voimakas.

Setä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli
myöskin jo alkanut kuivettua.

— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita
paikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista?
Yhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä
sadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin
on ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette
nähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia,
jotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen,
se saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida
hyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika
jää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin
nuoruudessanne täyteen kukkaan?

— Tahtoisimme tietysti.

— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa
ruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle
kuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän
voimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin
meille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat,
pysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon
tekoon omaa ruumistanne kohtaan?

— Tahdomme varmasti.

Heikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli
tarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo
tietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.

— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa
oikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu
on myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita
voimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin
kaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.

Mentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin
ja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.

— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät.
Muutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen
tuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja
hedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa
aidan takana.

Siellä oli korsi harvaa ja hienoa, ja tähkät näyttivät surkastuneilta.

— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei
ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei
jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan
kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on
kumpaisestakin.

Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.
Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.

Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo
vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?

Setä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.

— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että
sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä
ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset
saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun
ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on.
Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän
tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule
kuuluvillekaan, eikö niin?

— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.

— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon
opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan
ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin
käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin
suuren luonnon keskellä.

Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa.
Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät
kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.

— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka
olivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.
Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.
Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.
Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?

— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.

— Ja tarpeettomien oksien ja juurivesojen poistaminen, sanoi Heikki.

— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista
täytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä
tekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä
metsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä
aina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja
opettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta
ovat niin ankaroita ja opettajat "krenaavat", niinkuin te koulupojat
sanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?

Pojat naurahtelivat. Niilo kallisti päätään ja sanoi toimekkaana:

— En ainakaan minä ole sinua krenaamisesta syyttänyt milloinkaan.

Pitihän Niilolle nauraa.

Mentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta
tultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan
harkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.

Näky oli surullinen. Pienet taimetkin oli hakattu maahan.

— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein
toivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin
ollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi
kuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen
kanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen
elämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja
nyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen
puhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä
ja poikasia ja opimme niistä jotain.

Pojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan
huomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin
ankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä
sittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.


6.

Pojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan.
Nyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.

Laila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki
sai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.

— Kun minä vain pääsisin sen selkään, sanoi Paavo.

— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon
valakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.

— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen
epäonnistuneen yrityksen.

Laila nauroi.

— Onhan sinulla niin kovin pitkät sääret. Hyppää!

Se kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti
uudelleen.

Raudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan:
"mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni".

Heikki talutti hevosen kiven viereen ja onnistui vihdoinkin.

Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo
pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja
kolttu oli hurahtanut ylös.

Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa
Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa,
vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.

Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi,
koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.

— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä
pian opit.

Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle
tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa
rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.

Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä
kertaa jälkeen.

Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut
olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän
jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.

— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.

Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun
juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.

Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli
luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti
hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.

Nyyhkytys muuttui katkeraksi itkuksi.

Toiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä.
Kukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja
kuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten
hän saattoikin olla näin turvaton.

Sieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka
mitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.

— Heer-ran poika, sinua nallikka, mitä sinä itket?

— Min' en ole mikään nallikka!

— No, mutta poika, sano nyt, mikä sinulle tuli?

Laila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan
hänen kasvonsa.

Paavo muljautti alta kulmainsa nauravaan tyttöön.

— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko
sinua pörriäinen?

— Sinä et saa nauraa minulle, usko se!

Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui
niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.

— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.

— Voi sinua, pikku hupakko!

Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä
paistamaan.

Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan
pitää sitä tytön vyötäisellä.

— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.

Laila nauroi.

— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. —
Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä
olisi hyvä. Mitäs sanoisit?

— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.

— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.

— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli
vaikea luopua yksinoikeudestaan.

— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin
tarvitsee siskoa.

Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin
minusta enemmän pidät.

Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.


7.

Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.
Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:

— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata,
kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän
mukananne koko päivän.

Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.

— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.

Laila penkoi poikien vaatekoria.

— Missä teidän uimapukunne ovat?

— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi
Heikki.

— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.

Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin
portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.

— No, no, so, so, tämäpäs menoa.... niin se juhannus, juhannus... Ei
saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!

Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen
viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi
mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.

Naurettiin vielä Paavo paralle.

— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. —
Ei sinun tarvitse tyhjää... isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi
lainkaan mitään uimapukuja.

Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa
vedessä.

Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat
suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.

— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä
varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi
hän.

Heikkiä pyrki naurattamaan.

— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse
Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa
kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.

Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja
metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.

— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei
tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo
nuorena.

Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon
rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat
jännityksellä, milloin nykäisisi.

Paavo näytti hyvin harkitsevalta.

— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät
ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle
suon, jatkoi hän.

— Paavo taas laskettelee... niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi,
tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.

— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —

Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.

— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin
olet.

Ja tyttö sukaisi koltun yltään.

Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.

— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai
kohta kuin pallo.

— Voi per....na!

Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän
siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.

Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.

— Anna, minä autan!

— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!

— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.

— Emme enää koskaan, älä suutu.

— No en, kun lupaatte.

— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.

Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi
hyvä, että kannatti palata.

Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta
illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt
Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä
jokaiselle.

Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.

Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja
muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja
ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista
tulvehti keskikesän henki huoneisiin.

Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet
siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla
ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.

— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.

Äiti hymyili salaperäisesti.

— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —
Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.

Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan
alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.

Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje
oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille
ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin
hauskaksi.

Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.
Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.
Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka
hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään
Lailalle.

— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät
huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila
nauraen.

Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty
ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat
katselemaan vanhemmatkin vieraat.

Ihana juhannus!


8.

Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä,
että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin
johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.

Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten
onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat
viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.

Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa
kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.

Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei
enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli
herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.

Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa
kesäkuumalla.

Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei
tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.

Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja
kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran
lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin
kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.

— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja
muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä
keltainen kuin nauris.

— Ooho!

Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka
tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset.
Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava,
kun sai silmänsä auki.

Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin
paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä
voinut tulla syksyllä kaupunkiin.

Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista,
että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä
oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa
enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat
veljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään
ilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät
ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla
sedän ulkoilmakoulussa.

Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja.
Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se
lisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia
oikein lujasta kädestä.

Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen
henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän
täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille,
kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi,
niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.

Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja
katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien
ja veivät niitä pojilleen.

Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin
olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli
kaunista.

Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli
hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja
palkkioksi ahkeruudestaan.


9.

Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä härnäämässä.
Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat
suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin
kovin hauskaa.

Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, että
Paavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.

Täti joutui hätään.

— Mikä sinulle tuli?

— No kun pääs — si pu — uski.

Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin
kanssa.

— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.
Toivottavasti pakarasi pian paranevat.

Paavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi vielä.

— No, älä naura!

— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.

— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan
seipään...!

— No, no, Paavo, ei saa... tule nyt sisään, niin saat mansikoita,
lupasi serkku.

Paavon harmi oli tiessään.

— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä poimimassa?

— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.

— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?

— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.

— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.

— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha
eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.

Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän
niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.

— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se
on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja
pässijutun.

— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.

— Kyllä, ilostui Paavo.

— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.

Paavo tyytyi siihen.

Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli
järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja
kilpailtiin siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja
toisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa
kummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet
ensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.

Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo
olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä.
Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.

Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän
kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.

— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa
reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.

— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.

— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.


10.

Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon
pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin
laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä
olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli
likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja
vaatteet heillä ryysyisiä.

— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää,
kysyi Heikki.

— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan
täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit
saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja
asumuksiaan, sanoi setä.

— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyi
Paavo.

— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta
voinhan teille nytkin jo hieman selittää.

Istuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:

— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin
nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä
maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki
isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet
hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei
sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.

— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna
sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.

— Niin he uskovat, sanoi setä.

— Minkätähden? tutkieli Paavo.

— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja
heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset
lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran
maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret
maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana
sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin
silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten
hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset
mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät
eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin
alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika,
jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää
lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja
sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.

Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja
suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:

— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?

Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi
kuitenkin:

— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta
muutamissa päivissä eikä vuosissa.

Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:

— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja
sellaisia?

— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi
parempiosaisia kohtaan.

Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.

Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja
tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista
ja sanoi sitten:

— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?

— Niin ovat, sanoi setä.

Ja sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.

— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.

— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut
heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee,
neuvoi setä.


11.

Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli
herättämään poikia.

— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on
kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.

Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan
loisteli luomisriemusta.

Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat
pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.

Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista
huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli rantavedessä ja ne
tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.

Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt
venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat
olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.

— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa pikkupalan
metsää.

Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus
raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä
lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.

Sedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.

— Näin on mukava näin kuumalla... ihokin saa ilmaa ja aurinkoa.
Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä
pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla...

— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.

Mentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.

— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja
saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.

Harakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan lähellä.

— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä
saisi tappaa?

— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille
pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten
siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja
hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin
on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa,
pojat, vain harakan laulaa.

— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.

— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.

— Eiköhän se ihmiselle..., arveli Paavo.

— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä
ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.

— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.

— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka
vainotaan.

— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän
sanotaan, tiesi Heikki.

— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta
kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä
yhteen ja puolustaa kotejaan.

Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä
ennen aamiaista, käveltiin metsässä.

Setä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista huomaamaan.

Nytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja olemaan
hiljaa.

— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla
on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne
oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks',
kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun,
vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa
on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa
kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta
leppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No
nyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että
satuitte sen näkemään.

— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.

— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.

— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin,
sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen
elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.

— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan,
eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.

— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni parvi.


12.

Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä
kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.

Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli
raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti
hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin
punertavaksi.

— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan
pitää niitä paljaana.

— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.

Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä
huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät
käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko
sakki yhtenä keränä heinissä.

— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.

— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.

Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt
pitkän haavan.

— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei
vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.

Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi
vetistellä.

— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa
jotakin, iso poika!

Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.

Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan
kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.

Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.

Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan
huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.

Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.

Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta
kun lähtisi tästä kaupunkiin.

Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti
kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin
näyttivät katselevan häntä.

Ei, en minä saa.

Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien.
_Mitä_ sinä aiot? tuntui hän kysyvän.

Minä en tosiaankaan tee niin, _en_! Ja nyt minä menen uimaan.

Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja
Niilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta
tietävinäänkään.

— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja
tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.

Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä
lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia
oli.

Laila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.

— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki,
ja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?

— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti
notkeasti järveen.

Paavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.


13.

Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät
miehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.

— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta
hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten
lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.

Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula
olivat kokonaan tervan peitossa.

Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.

Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.

— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli
nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.

— No ku-un te-er-va-san-ko putosi p-äähäni, parkui Paavo.

Miehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin
he ehtivät kieltääkään.

— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —
Muuten Paavo parka suuttuu piloille.

Mutta Paavopa ei suuttunutkaan.

— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan,
sanoi hän.

— Haenko minä peilin, että näet, miten kauhean hassun näköinen olet,
sanoi Laila kaapien tervaa Paavon päästä.

— Älä hae. Pahemmin vain suututtaa, kun näen. Nyt sinun kätesikin on jo
tervassa. Sinä Laila olet sitten hyvä, kun puhdistat.

— Suuteletkos silti minua joskus, vaikka minä tulin nyt rumaksi? kysyi
Paavo hiljaa. Hän ei sitä uskonut itsekään, mutta päätti kuitenkin
kysyä. Kun serkku oli kerran niin hyvä, niin ehkä sekin olisi
mahdollista ja kun tervakin saattaisi pysyä hänen päässään koko kesän.

Paavon nenän aluskin oli jo tervassa, mutta Laila suuteli kuitenkin
vastaukseksi Paavon kysymykseen.

Paavo kietasi kätensä serkun kaulaan ja oli vähällä tahria tervaan koko
tytön.

— Älä veikkonen, kun olen jo ilmankin tervassa!

— Kyllä ei mitenkään voi olla paha, kun sinä olet noin hyvä, sanoi
Paavo pyhän innostuksen vallassa. — Jos kaikki tytöt olisivat niin
hyviä, ei pahoja poikia olisi koko maailmassa, päätti hän.

Illalla kuitenkin tuli onnettomuus. Satuttiin suuttumaan leikissä ja
Paavo sanoi poikkipuolisen sanan pojille ja nämä Paavolle vastaan:

— Tervakallo!

Silloin Paavo läjäytti Heikkiä korvalle ja tämä huutamaan. Mutta
Paavolle tuli hätä ja hän juoksi heti Lailan luokse sisään.

— Minä löin Heikkiä korvalle...

— No mutta Paavo! Mitä varten sinä löit?

— Mitäs kun sanoi tervakalloksi, kuohahti Paavo.

Eihän Laila tytti taaskaan voinut pysyä äidillisen vakavana. Nauru
helisi kuin hopeakello tehden hyvää Paavolle.

— Annan tämän kerran, mutta jos vasta olet tuhma, niin en annakaan,
sanoi tyttö.

Paavo meni takaisin poikien luokse.

— Kyllä minä sen vielä sinulle maksan, uhkasi Heikki.

— Minä rupean rauhanvälittäjäksi, teristyi hiljainen Niilo. — Paavon
pitää seistä suorana ja Heikki saa livauttaa hieman korvalle, mutta ei
kovasti. Sovitaanko niin?

— Sovitaan, lupasivat pojat.

Niilo seisoi todistajana kantapäät yhdessä.

Heikin kämmen hieman hipaisi Paavon korvaa. Pääasia, että hän oli
saanut hyvityksen.


14.

Oli lauantai-ilta. Heinänkorjuu oli loppunut ja kuivuvan heinän tuoksu
tulvahteli Hernemaan pelloilla ja pihamaalla. Pojat olivat puuhanneet
päivällä muurainretkeä järven toisella puolella olevalle suolle. Laila
oli piloillaan kieltäytynyt lähtemästä heidän kanssaan.

Pojat jurottelivat rannassa eikä lähdöstä näyttänyt tulevan mitään.

— Minä en viitsi lähteä, sanoi Paavo. — Menkää kahden.

Mieliala oli kovin painostava. Mikä sen tytön turilaan päähän nyt oli
pistänyt.

— Emmekö saisi tovereita muualta, jostain naapurista mukaamme, sanoi
Heikki ja molskautteli kiviä veteen.

Paavo teristyi.

— Ja sinä olisit suostuvainen lähtemään, kunhan tovereita saataisiin,
olivatpa ketä tahansa, kuohahti hän. — Minä toki luulin, että pitäisit
serkusta enemmän.

— Vähät minä hänestä, kun kerran kiusaa tekee, sanoi Heikki.

Laila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli
hänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.

Järvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat
sen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi
lukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.

Pojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren
luonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään
joka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei
pienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.

Nytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli
lumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä
katsellen vaelteli kuin satujen mailla.

Laila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa
laulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku
ilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan,
ja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia
vanhoja lauluja kuin "Kultaisessa kartanossa" ja "On tyyni nyt". Tämän
heinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.

Suo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat
täyteen.

— Mitäs nyt tehdään, kun ei ole astioita? sanoi Laila.

— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa
mukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.

Keksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori
rikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.

Vähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta
näyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.

— Nyt kai meidän on parasta lähteä kotiin, sanoi Heikki.

— Pelkäätkö sinä ukkosta? kysyi Laila naurahtaen.

Pelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. Pelkäsipä
Paavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:

— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky
emmekä me jaksa soutaa.

— Se on pahempikin pulma, virkkoi Laila.

Kun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki
peräntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.

Salamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui
ja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla.
Laila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin
kaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.

Oltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin
kaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.

— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun
saatiin venhe maalle.

— Niin sinäkin, ihan kuin uitettu kissa, hihitti Laila.

Olipa sauna lähellä ja se oli lämmin. Laila juoksi hakemassa pihasta
jokaiselle kuivat vaatteet, ja kun kiukaassa oli löylyä, kylvettiin
uudelleen ja jututen kuunneltiin sateen ropinata kattoon.


15.

Paavo palasi postia noutamasta ja heilutti kirjettä iloisesti kädessään,

— Äiti tulee, äiti tulee, ja jo tänään! Eikö ole hauskaa, Heikki?

— On, on, sehän on selvä. Anna tänne kirje!

Heikki oli viime aikoina jo kirjoittanut tiheämmin ja muutenkin
kaivannut äitiä joskus. Olo Hernemaassa ja sedän koulu oli kai senkin
aiheuttanut. Hän ymmärsi nyt paljon paremmin äitiä kuin ennen. Hän
olikin kovin usein pahoittanut äidin mieltä. Olipa mukavaa, kun sai
näyttää äidille, mitä oli täällä oppinut, ja kertoa kaikesta.

— Illalla mennään laivarantaan äitiä vastaan, sanoi Paavo. — Mitä
sanot, jos poimisimme marjoja ja veisimme mukanamme hänelle?

— Saahan hän niitä täälläkin, sanoi Heikki.

— Mutta äiti tulisi siitä varmaan hyvin iloiseksi, arveli Paavo.

— Poimitaan vain, myöntyi Heikki. — Saamme niitä kyllä laivalle
mennessä.

Laivarantaan oli matkaa muutamia kilometrejä; ensin vettä ja sitten
maata. Laiva tuli myöhään, ja vasta auringon laskun jälkeen lähtivät
pojat Lailan kanssa mielestään hyvin hauskalle matkalle.

Marjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös
tarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.

— Siitä saadaan tädille illallinen, sanoi Laila.

Tuli vielä toinen ja kolmaskin ja matka meni huomaamatta.

— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että
kettu oli perso kaloille.

— Viedään puuhun, sanoi Heikki.

Hauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon
näreeseen ja ripusti ne oksalle.

— Mitähän äiti sanoo, kun me puusta pudotamme hauet? arveli Paavo.

— Luulee tulleensa satujen maille, lisäsi Heikki.

— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata,
niin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota
syksyllä?

Paavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea
luopua.

Tyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.

— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.

— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.

— Tietysti, velikulta.

Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta
pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.

Se tuli arkana Heikin huulillekin:

— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.

— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää
toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka
tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli
kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.

— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon,
sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?

— On kyllä, myönsi Heikki..

Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa
loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten
lehdetkin kiiltelivät kosteana.

Lapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.

— Huu, miten ilkeälle tuntui!

Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat
neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.

— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveli
Heikki.

— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi
asiaa, arveli Paavo.

— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan,
ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.

Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien
juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja
virkkoi itsekseen:

— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.

Kylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen,
mutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.

— Noin, ittu tiinä kivellä, minä lyön kalikalla päähäti.

Ja Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko
hyppäsi virkeänä metsään.

Paavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset
jättäneet hänet.

Paavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo
vastaan, äiti kolmantena.

— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja
riensi syleilemään äitikultaa.

— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon
tehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.

— Minä kun aioin napauttaa sitä kalikalla päähän, niin se säikähti.

Istuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille
sateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.

Mutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja
ihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta
kuin muutamia suomuja.

— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka
kehtasi olla niin kelvoton?

Lokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat
aavistelivat lokkia varkaaksi.

— Sinäkö ne veit? hikkasi Paavo.

Lokin nokasta kuului nirskuva vastaus. Se halusi vielä lisää haukea.


16.

Setä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa
porisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen
elämästä ja tavoista pojille.

— Mistä sinä setä olet saanut tietoja niin paljon, kysyi Paavo.

— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken
ajastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja
lepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina
jotain uutta näytettävänä.

Pojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt
oli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa
koskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin "luonnonmaisteri" tulisi
olemaan mielissään.

Setä pisti pataan voita ja kohta oli ahvenkeitto valmis.

— En ole milloinkaan syönyt näin hyvältä maistuvaa kalaa, sanoi Paavo.

Päivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän
vesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista.
Ne olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja
kaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän
ahvenia pataan.

— Elä syö kourillasi, Niilo!

Kun kalat loppuivat, hörpittiin liemi tuohilipeillä suihin.

Se oli erämiesten ateria.

— Keitto loppui kesken, julisti Paavo ja katseli pitkin ripsin toisia.

— Peratkaa vakasta lisää ja pankaa pataan, sanoi setä.

— Kaikkien pitää saada kyllikseen.

— Perkaisit, Heikki, kalat, pyyteli Paavo.

— Peratkoon se, joka syökin. Minun maaruni on täynnä.

Paavo ja Niilo päättivät valmistaa omintakeisesti keiton itselleen.

Setä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi
itselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.

Setä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraan
Heikiltä:

— Vieläkö sinua pahat ajatukset joskus kiusaavat?

— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa,
ja...

Heikki keskeytti. Hänestä näytti olevan vaikeata sanoa mitä ajatteli.

— Ja mitä sitten? kysyi setä ystävällisesti.

— Kun ei ole tätä kesäistä elämää ja sitten Lailakaan ei ole siellä.

— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi
setä.

— Ei.

— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai
sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.

Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen,
maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään
suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän
nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet
kannatti toverinaan pitää.

— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.

— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.

— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat
ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan
sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi
tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun
tiedät olevasi sellaisesta vapaa?

— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.

— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.

— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.

Pojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.

— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.

— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin
nostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä
piilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.

— Tehdään niin.

Paavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi
ja pata vieri kaloineen järveen.

— Voi ihme! Nyt meni keitto!

Kumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen.
Vettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi
kaloja pataan.

Niilolta pääsi itku.

— Minkä tähden sinä no-ostit se-emmoisella ke-epillä?

— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän
huuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse
nauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia
kaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi
vahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.

Heikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja
pyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja
Paavo sanoi:

— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai
pyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.

Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui
siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.


17.

Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen
ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa.
Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa
työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että
ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet
kasvitarhan hoitoonkin.

Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon
äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.

— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin,
sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten
lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.

— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.

— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä
kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.

— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi
äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.

— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa
jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.

— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti.
— Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen
tehtäviin.

Setä lupasi sen puolestaan varmasti tehdä.

— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan,
päätteli Paavo urheasti.

— Eikö Heikkikin halua maamieheksi? kysyi setä.

Heikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla
maamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin
virkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.

Senpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä
hänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten
semmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.

Sitä Paavokin mietiskeli.

— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle
emännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä
puhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?

Laila nauroi.

— Voi sinua pikku nallikkaa. Kyllä se varmaan olisi.

— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies
minusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se
on varma!

Paavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo
väsyttää.

— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken
kuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.

Suvituuli leyhytteli ja pelloilla oli kaikki niin kaunista.


18.

Äiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat
kerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja
sekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä
Ynnikki siitä pitänyt.

Pojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi
heidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.

— Ikävä minullekin tulee, kun te menette, sanoi Laila pojille.

— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka
soppakouluun.

— En minä vielä... sitten muutaman vuoden perästä.

— Ja sitten saat asua meillä ja onpa oikein mukavaa silloin.

Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että
Laila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.

       *       *       *       *       *

Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa
ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.

Se oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä
hauskempaa.

Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt
tulemaan kotiin.

Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi
ollut täällä.

Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon.
Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen
puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.

— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.

— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla
hentomielisiksi.

— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan
talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on
koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.

Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää
tarkoittavan.

Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut
paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta
huolimatta surunsuloiseksi.

— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.

Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan
kävelyretkeltään.

— Ajetaan vain.

Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin
Lailan kintereillä.

— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset
laskettiin veräjästä hakaan.

— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven
riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on
ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää
velvollisuutensa. Eikö niin pojat?

— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.

Täti hymähteli ja naureskelikin:

— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun
päästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin
hyvin täällä viihdytte.

Sekös riemun synnytti.

— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä
sinä täti olet sitten mainio!

Paavo meni kuiskailemaan tädille:

— Saako äitikin tulla tänne jouluksi?

— Saahan toki, lapsikulta!

— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin
mukana.

— Hyvä lapsi olet, kun äitiä muistat, sanoi täti.

— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on
sanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein
hyväksi.

Täti hymyili pikku Paavolle.

       *       *       *       *       *

Setäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista,
joista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa.
Eivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.

Elokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä
nukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti
salmen yli.

Pojat keskustelivat tulevaisuudesta. Heikkikin arveli rupeavansa
maamieheksi.

— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein
kunnon maamies, arveli Paavo.

Heikki hahatti.

— Sivistää... sinä olet semmoinen...

— Mikä? kivahti Paavo.

— Semmoinen nallikka, niinkuin Laila sanoo.

— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja
kyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.

Paavo oli kasvoiltaan ihan punainen. Mitäs kun Heikki aina ärsytteli
häntä.

Laila pisti päänsä ovesta.

— Riitelettekö te täällä? kysyi hän.

— Mitäs kun Heikki aina... tuhahti Paavo.

— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja
sitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo
illalla.

Pojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti
keskellä yötä.

— Olet sinä verraton.

Lailaa pyöritettiin ympäri.

       *       *       *       *       *

Laiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä
rohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää
nauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat
pisarat, joita alkoi vierähdellä.

— Voi, että kesä on niin lyhyt, sanoi tyttö tukahtuneesti.

— Ja kaupunki niin ikävä, kun sinä et ole siellä, sanoi Heikki.

— Onhan siellä paljon muita.

— No ei yhtään niin reipasta ja mainiota kuin sinä, tokasi Paavo.

Laiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi
kyyneleisenä laiturille.




PUNIKKI JA PORVARI.


Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti
kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin,
ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo
saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi
hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.

Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon
marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.

— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat
mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.

— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön
sikseen koko puuha.

— Punikkien?

Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän
ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten
halveksumista?

— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo
vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan
sanoa ketään punikiksi.

— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien
poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana,
sanoi Osmo.

Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista
edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada
hänen nuori mielensä oikealle tolalle.

— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi
äiti.

Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi
poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat
oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli
tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan
toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta
toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko
poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin
opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.

— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset,
rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.

— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun
pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.

— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja
vielä rumempaa lapsille.

— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.

— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.

— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen
syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin
tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu
hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan.
Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja
pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille
oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin
itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli
unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.

— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.

— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa
siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.

— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.

— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on
kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä,
mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin
joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla
hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.

Osmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.

— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.

— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa
vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa
heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen
köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät
oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka
keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua
rikkautta.

— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa
koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se
sellaista?

Äiti naurahti.

— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan
ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun
tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä
rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja
jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua.
Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella
kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.

— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle,
pyysi Osmo.

— No mikä se olisi?

— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?

— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin
monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja
opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja
ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään
onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.

— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti.
On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin
maihin.

— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.

— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi,
lupasi Osmo urhoollisesti.

       *       *       *       *       *

Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen.
Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada
ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.

Puhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.

— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää
olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi
tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.

Osmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.

— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.

— Sepähän nähdään, sanoi tämä.

Se kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.

Mentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.

— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.

— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.

— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne
ovat.

— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.

— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia
ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.

Osmo alkoi hieman valistaa toveriaan.

— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat
hyviä toisilleen, sanoi hän.

— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan,
porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.

Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma
mielipiteissään.

— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja
huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.

— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.

— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin
pir-rlusti vihakseni.

Osmo katsoi pitkään toveriaan.

— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.

— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu
mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.

Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.

— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?

Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen
teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset
haukkuivat toisiaan.

— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.

— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.

Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.

— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.

— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.

— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli
epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.

— Minusta tulee merimies.

— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän
tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.

Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä
kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän
huomauttikin siitä toveriaan.

— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita,
sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.

— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina
työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit
ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo.
Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.

Taaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.

— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä
käynyt ongella?

— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa
onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä
päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään
minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.

— Ei olisi pitänyt... mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?

— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen
rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa,
mutta eipä tuota ole kuulunut.

— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se
sinulle teki?

— Heitti rlierotuohiseni järlveen.

— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua
ynnikiksi sanoi?

— Silloin.

Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä
puolet Arvolle.

— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.

— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.

Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen
syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan
syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla
oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat
riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.

Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti
vihaavat.

Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti.
Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin
omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa,
repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:

— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.

Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai
päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.

Arvon epäluulo heräsi.

— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.

Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti
pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan
hyviä.

— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se
on minusta niin hassu.

Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä
yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.

Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut
hyvyyttä köyhän mökin pojalle.

Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian
mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä
ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.

Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.
Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.

Osmo pelkäsi.

Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän
tahtoi suojella toveriaan.

— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle...

Arvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.

— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille
kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä
tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.

Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta
Arvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:

— Tule vain minun kanssani ongelle.

Kun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.

Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli
nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:

— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.




LOKKILUODOLLA.


Kesä, ihana, kouluhuolista vapaa kesä. Rannan pojat, Jaakko ja Lassi,
valmistelivat veneretkelle lähtöä. Naapurissa oli muutamia kesälomaansa
viettäviä poikia ja heitä oli pyydettävä mukaan.

Lokkiluodolle, selän keskellä olevalle saarelle, oli aikomus mennä ja
ottaa onget ja uistimet, padat ja pannut mukaan. Saaressa oli vanha
verkkomökki ja siinä sopisi nukkua sateella, ja poudalla oli kallio
lämmin.

— Eikö oteta vilttejä mukaan? kysyi Jaakko.

— Mitä me niillä, partiolaiset...

Jaakko oli viidentoista ja Lassi kuudentoista ikäinen, vahvoja,
punakoita poikia. Läksyt eivät liioin tehneet heille kiusaa, ne
koulussa ollessa sukaistiin sukkelaan valmiiksi ja sitten pötkittiin
kaupungille hurjailemaan.

Väliin tästä hurjailusta saatiin muistutukset ja kerran jo
karsseriakin, mutta eihän siitä sen pahempaa kuitenkaan tullut, vaikka
äiti oli sanonut usein heille, että he varmaankin saavat pian eropassit
koulusta rajuutensa takia.

Pojat hakivat aina naapurista Jallun ja Mikin toverikseen ja sitten
leikittiin intiaanileikkejä ja oltiin sotasilla, ratsastettiin ja
soudettiin selkäluodoille onkimaan jukuripääahvenia.

Se oli hauskaa ja siinä ei joutanut mitään huonoa ja nuoruudelle
vaarallista ajattelemaan. Illalla oli niin väsynyt, että nukkui heti,
ja aamulla juostiin suoraapäätä sängystä järveen.

Ja vaikka joskus leikeissä saatiin pikku mustelmia ja kuhmuja,
unohtuivat ne pian. Reippaus ja rohkeus olivat Jaakon ja Lassin
ihanteita.

Vaikka äiti joskus hieman kieltenkin keikkumasta, oli hän tyytyväinen
pojistaan ja isä vielä sitä enemmän.

„Tulee teistä miehiä, kun vain ette syrjäytä koulutehtäviä”, sanoi hän.

Venheessä oli jo onkivavat ja mustakylkinen pata kekotti keskituhdolla.

— Juoks' hakemaan kahvipannu ja kahmaise kannuun kahvimaitoa, sanoi
Lassi. — Minä otan sill'aikaa kastematoja tuohiseen. Tänä päivänä
kiskotaan taas ahventen suut vääräksi.

Jaakko juoksi pihaan ja Lassi luikkasi vielä hänen jälkeensä;

— Pyydä äidiltä piparikakkuja ja sokeria.

— Joo, joo!

Kesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin
aikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä;
kahvipannu lekutti käsikynkässä.

— Suolaa ei ole unohdettava, sanoi Jallu, toinen kesänaapureista.

— Sitä on kahmalomitta kontissa.

Oli kohtalainen alahangan tuuli, ja omatekoinen purje nostettiin
pystyyn.

Lassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko
hoiteli purjetta.

Pojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei
antanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin
koulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä
oli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta,
ei muistettu sitä välttää.

Lassi vaikeni ja näytti miettivän.

— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun
puhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista
kuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä
päätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?

— Olkoon päätetty, sanoivat toiset.

Rannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän
sininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin
merijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska
leikki syntyi.

Taival oli kuitenkin merimatkaksi liian lyhyt ja venheen kokka
kolahti saaren rantakallioon. Eväät kannettiin kallioluolaan, ettei
alkuasukkaat, sammakot ja vesilinnut, niitä löytäisi, ja sitten
kiskaistiin venhe kanervikkoon.

— Ja nyt pojat uimaan!

— Ja sitten paahdetaan pinta auringossa ruskeaksi!

— Niinkuin se jo ei ennestään olisi, sanoi Lassi ja kietaistuaan paidan
yltään paljasti toisille pojille niin ruskettuneen ihon kuin tervan.

— Miten sinä olet pintasi saanut noin kauniiksi? kyselivät pojat. —
Neuvo meillekin.

Lassi selitti:

— Kun paahdoin päiväkaudet itseäni auringossa, eikä tullut nahka
mielestäni oikein ruskeaksi, otin hienoa tervaa ja notkeaksi
lämmitettynä vetelin sitä nahkaani ja nytpä se onkin noin kauniin
ruskeata joka paikasta.

— Me tervataan kans', innostui Mikki.

— Minä ihmeen aikana sinä nahkasi tervasit? ihmetteli Lassin veli, joka
ei ollut toimituksesta tietänyt mitään.

— Silloin, kun sinä olit äidin kanssa kaupungissa käymässä, sanoi Lassi.

— Voi, jos nyt olisi tervaa, niin minäkin saisin nahkani kauniiksi,
arveli Jaakko.

— Ei siitä ole puutetta. Venheen kokkatuhdon alta löydät tervakipon.
Vedä vain nahkaasi!

— Saammeko mekin tervaa, sano saammeko, pyysivät naapurit

— Saatte, saatte. Kyllä se riittää kolmelle.

— Pannaan se pataan ja lämmitetään notkeaksi, niinkuin Lassekin on
tehnyt, sanoi Mikko.

— Täss' on terva, missä pata?

— Siihen ei panna tervaa, ennenkuin sillä on keitetty ainakin kerran
kalaa, sanoi Lassi.

Jaakko tahtoi heti pataa. Syntyi riita ja käsikähmä padasta, jolloin
sen mustasta kyljestä saivat riitapuolet nokiläikkiä ihoonsa.

Lassi sai padan ja kiipesi kuuseen ja ripusti sen kuusen oksalle.

Sitten mentiin uimaan.

Lähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran
ennenkin uineet Lokkiluodolta.

— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään
vesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.

— En minä taida jaksaa, arveli Mikko.

— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko.
Lassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.

— Minä en jaksa uida takaisin, sanoi hän.

— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen
täytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.

Mikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä
vielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen,
niin revin tukan päästänne.

Päästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta
tietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven
söi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja
kuuli, miten toiset vain nauroivat.

Vihdoinkin, kun kalakeitto oli valmis, souti Jaakko häntä noutamaan.

— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän.
— Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.

— Mennään ongelle ja keitetään uutta. Sano Jaakko, mitä me oikein
tekisimme heille?

— Mietitään. Ehkäpä joku keino keksitään, lupasi Jaakko.

Mikosta tuntui hyvältä, että Jaakko näin asettui hänen puolelleen, kun
kerran toiset olivat käyneet hävyttömiksi.

— Minä tiedän, sanoi Jaakko.

— No?

— Kun huomenna palataan ja lähtiessä uidaan, otat sinä Jallun ja Lassen
vaatteet ja kätket visusti. Antaa heidän mennä Aatamin paidassa kotiin.

— Sinäpä olet mainio keksimään. Niin me teemme.

— Mutta jos pojat alkavat vaatia vaatteitaan? Meitähän he voivat siitä
kuitenkin syyttää. Taisi tulla keksityksi huono keino.

— Niin, ja he saattavat meitä vaikkapa mukiloida eikä se käy, sanoi
Mikko. — Minä en halua tulla peitotuksi. Koetetaan miettiä parempi
kolttonen.

Jaakko tuijotti venheen pohjaan ja näytti miettivän. Mikko tarkkaili,
aloittaisivatko toiset ruokailun, ennenkuin he joutuivat rantaan.

— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle,
sanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida
tarpeekseen.

— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla
tietävinämmekään koko puuhasta.

Noustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo
mureita ahvenia suihinsa.

— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. —
Olisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.

— Mitenkä te olisitte auttanut, kysyi Mikko.

— Yksi tuommoinen mies ei paljon selässä paina, virkkoi Lassi.

— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi
Jallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.

Jaakko ja Mikko menivät.

— Ei saa edes uhkailla mitään, pojat muuten arvaavat, sanoi Jaakko
Mikille.

— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä
syyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.

— Entäs, jos vene menee niin kauaksi, ettei pojat saa sitä kiinni? Tämä
taitaa olla vähän vaarallista peliä.

— Noo, ei ne lähde sitä takaa ajamaan, jos niin kauaksi ehtii mennä. Ja
se riippuu siitäkin, minkälainen on tuuli, arveli Mikko.

— Tuokaa pian piimää ja leipää, huudettiin heille, ja poikien piti
jättää neuvottelu sikseen.

— Kyllä se hyvin käy, rohkaisi Mikko Jaakkoa.

— Mikä?

Jallu kurkisti luolan suulta.

— Tuumailtiin tässä Jaakon kanssa yhdessä laskea illalla pitkäsiima,
eikä huolia teitä mukaan, koskapa olitte minulle hävyttömiä, sanoi
Mikko, eikä ollut muusta tietävinäänkään.

— No menkää vain. Me laitamme Lassen kanssa sill'aikaa oikein komean
illallisen, lupasi Jallu.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen loiottiin kalliolla ja luettiin Kiven Veljeksistä
parhaita paikkoja. Julistettiin tarinakilpailu, johon kaikki saisivat
ottaa osaa, ja yhdessä arvosteltaisiin tulokset.

Jallun tarina julistettiin voittaneeksi kilpailun ja tästä hyvästynyt
Jallu lupasi laittaa oikein suussa sulavan illallisen.

Illalla saivat Jaakko ja Mikko laskea pitkän siiman ja pohtia uudelleen
suunnitelmaansa kepposta.

— Mitäs, jos vene menisi niin kauaksi, etteivät sitä pojat tavoita ja
jäädään niin neuvoin kaikki saareen, sanoi Jaakko.

— No ei se mitään. Kylläpähän tulevat hakemaan, kun ei kotiin kuulu ja
ahvenia ongitaan muonaksi, sanoi Mikko.

— Niinpä sitten olkoon päätetty, julisti Jaakko. — Ennen uintia
jätetään venhe hyvin vähän kiinni kallion laitaan, ja toinen käy
sitten sopivassa tilaisuudessa irroittamassa sen ja antamassa sille
alkuvauhtia.

Yöksi rakensivat pojat kalliolle hongan pölkyistä nuotion, ja tyveniä
vesiä katsellen ja käen kukuntaa kuunnellen nukuttiin.

Aamupäivä meni pitkäsiimaa kokiessa, ja kun se antoi runsaan saaliin,
suoritettiin intiaanitanssi kalliolla kalastuksen kunniaksi. Sopisi
ylpeillä äideille ja siskoille hyvin onnistuneesta kalaretkestä.

Eilen toimittamatta jäänyt tervaaminen suoritettiin nyt hehkuvassa
auringon paahteessa, kun terva oli ensin padassa lämmitetty.

— Hii, miten se kutittaa ihoa, sanoi Mikko.

— Kas, miten hyvin se menee nahkaan, ihaili Jaakko ja Jallu. Olisipa
nyt kelvannut näyttää ihoaan kotijoukoille.

— Nyt on parasta hiukan liotella ihoaan, koskapa sitä niin hirveästi
kuumottaa, sanoi Jallu. — Murjaanit järveen!

Jaakon ja Mikon sydän takoi kiivaammin, mutta koetettiin olla
huolettoman näköisiä kaikesta. Tuuli oli hyvä ja mantereeseen päin
lähtisi vene viilettämään, ja kun se oli toisella puolella saarta, kuin
poikien majapaikka, eivät Lassi ja Jallu tietäisi mitään, ennenkuin
venhe olisi jo kaukana.

Kevyt venhe jo viiletti kaukana, kun Lassi sen huomasi.

— Voi turkkilainen, kun venhe on karannut! huudahti hän, — Kuka
peikkolainen sen kytki niin huonosti.

— No voi sun saksan sakilainen! kivahti Jallukin, ja pojat hokivat sitä
samaa kuin toisetkin.

— Lähtään uimaan ja otetaan se kiinni, sanoi Jallu ja alkoi jo vedellä
voimakkain ottein selälle.

— Ei sitä tavoita enää minkäänlainen uimari, julisti Lassi. — Nyt on
vain otettava selvää, kuka venheen on kytkenyt niin huonosti, että
se pääsi karkaamaan. Ja sen minä sanon, että sen ilkimyksen korvat
kuumenevat.

Tutkittiin asiata ja tulos oli Lassille masentava. Hän oli viimeksi
käynyt veneellä viemässä rantarisuun lisää männynhavuja.

— No koska minä olen joutunut syylliseksi, niin jokainen teistä saa
livauttaa minua korvalle, mutta tehkää se kepeällä kädellä, koskapa
teitä on niin kovin monta rankaisijaa.

— Täysi satsi Lassille, ei siinä auta puolustelu, huusi Jallu.

— Mikä mies se semmoinen on, joka pyrkii syntejään pakoon. Korvat tänne!

— Ei muuta kuin pieni livaus vain, oli Mikon ja Jaakon mielipiteenä. —
Onhan tässä otettava huomioon lieventävät asianhaarat.

Ja sen sijaan kuin Jallu antoi navakan tillikan Lassille, hipaisivat
toiset pojat Lassin korvalehteä hieman vain sormen päillään.

Lassilla oli kiivas luonto, jota hän ei osannut vielä kylliksi hillitä,
ja nyt se kuohahti siitä, että Jallu tahtoi kovempaa rangaistusta
hänelle kuin toiset.

— Sinä olet sakin jukuripää ja sinua on pehmitettävä, sanoi hän,
ja pian kieriskelivät pojat kalliolla ja kanervikossa ankarassa
sylirysyssä.

— Tämän piti nyt tulla meidän tähtemme, sanoi Jaakko.

— Ei se pahaa tee Jallulle pieni kuranssaus, sanoi Mikko. — Mitäs ei
tyytynyt toisten päätökseen.

Kun nujellus lakkasi, katseltiin mustelmia ja naarmuja, joita oli saatu
kanervikossa.

— Tunnustatko saaneesi hassausta ansiosta? kysyi Lassi Jallulta.

— Kyl-lä. Samallahan sitä sait sinäkin, mutta sinun kauemmin tervassa
ollut pintasi kesti risujen raapaisuja paremmin kuin minun, sanoi Jallu.

— Mutta mitäs tästä. Pääasia on se, että nyt olemme kuin hiiret
loukussa. Sinne meni vielä meidän riitatoverien vaatteet. Kuka käskikin
meidän niitä venheeseen riisumaan. Se oli noloa, se...

— Nyt on jo vene rannalla, sanoi Jaakko, joka oli sen kulkua seurannut.

— Ja pysyy siellä. Saamme odottaa, kunnes tulevat sydän kurkussa meitä
katselemaan, arveli Mikko.

— Katsotaanpa, mitä meille jäi, sanoi Lassi.

— Pata jäi ja onget, kahvipannu ja sokerit meni veneen mukana, ilmoitti
Jaakko, joka oli jo tehnyt tutkimuksen.

— Jäiköhän lierotuohinen edes?

— On jäänyt varmasti. Pistin sen kallion koloon, sanoi Jallu. — Mitäs
muuta kuin onkimaan ja ahvenia pataan.

— Tulikin pahuuksenmoinen nälkä siinä tappeluksessa, sanoi Lassi.

— Eihän vain liene siinä nujakassa aapeluksemme, Seitsemät Veljekset,
hävinnyt? kysyi Jallu.

— Minä nostin kirjan puuhun, sanoi Jaakko.

Päivä paistoi ja kallio poltteli jalkapohjia. Veneen menetys ei
surettanut liioin. Ainahan keinoja löytyi, kunhan vain aurinko paistoi
ja ruoka riitti. Ja sitä taas sai, kun vain heitti siiman kalliolta
veteen. Ahvenet hyppivät ihan maan ja veden rajassa.

       *       *       *       *       *

Jallu oli mennyt veljensä kanssa puita noutamaan nuotioon ja Lassi
kyykötti kallion reunalla odotellen ahventa onkeen. Jaakko oli onkineen
vähän matkan päässä. Hän nauroi.

— Mitä hörötät? kysyi Lassi.

— Sitä, kun sinulla ei ole vaatteita ja saat yöllä paahtaa itseäsi kuin
neekeri nuotiossa.

— Täälläpä ei ensi yötä ollakaan, sanoi Lassi.

— Mikäs auttaa?

— Sepähän nähdään.

Lassi oli löytänyt saaresta muutamia kuivia hirsiä, joista saisi
lautan, kun olisi millä se sitoa kokoon. Sitä hän nyt mietti siinä
seuratessaan kylläistä ahventa, joka repi syöttiä, mutta ei haukannut
sitä rohkeammin.

Olisipa vain köyttä, jolla solmiaisi puut yhteen ja sitten vielä purje.
Poikien paidoista ja housuista ei sitä taitaisi saada kokoon.

— Mustikoita, hei pojat! kuului toisten huuto metsästä.

Pojat jättivät onkensa ja juoksivat viidakkoon. Mustikat olivat kesän
ensimmäisiä heille ja halulla käytiin niihin käsiksi. Siinä vierähtivät
tunnit huomaamatta ja päivä alkoi olla illoillaan, kun pojat palasivat
kalliolle. Koetettiin onkia, mutta ahven ei syönyt enää.

— Oikeastaan me emme mitään päivällistä tarvitsekaan, kun jokaisen
maaru on mustikoita täysi, arveli Jallu.

— Mutta kotiin paluuta meidän olisi pohdittava ankarasti, sanoi Lassi.
— Minulla olisi hyvä keino, mutta siinä on yksi niksi.

— Mikä, sanohan?

— Ei ole köyttä. Saaren rannalla on ainakin kahdeksan vankkaa hirttä,
ja niistä me voisimme laittaa lautan, kun olisi vain nuoraa.

— Sitä me saamme Koivunvesoista vaikka kuinka... voimme niillä kyllä
sitoa lautan kokoon, sanoi Mikko ja kimpaisi metsään vitsaksia
noutamaan.

— No nyt ei siis puutu muuta kuin kiireesti lautan tekoon, sanoi Lassi.
— Sattui vielä niin mainiosti, että puut ovat mantereen puoleisella
rannalla. Ei muuta kuin heti purjetta laskemaan.

Puut olivat raskaita ja vaivoin saatiin ne vieritetyksi veteen. Kun
lautta oli valmis, aleni jo aurinkokin kaukaisen rannan taakse ja tuuli
laimeni.

— Näyttää siltä, että yöksi tulee aivan tyyni, mutta voimmehan soutaa
lauttaa maihin, sanoi Jallu.

— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli
Lassi.

— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme
lautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme
nuotion ja odotamme aamua.

— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään,
sanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti
seipäillä.

Mikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan
sarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt
kalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi
ja Mikko palasi meluten saaliineen.

— Nyt ei ole enää muusta puutetta kuin tuulesta, riemuittiin.

Sitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan
tärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.

Lassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja
piti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja
veden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi
kasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.

— Tuliko lautta hyvin kiinni? kysyi Lassi pojilta.

— Tuli varmasti.

Pian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat
selvästi tuulen kiihtyvän.

Nyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja
silloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.

Lautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta
eteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.

— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin
vielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille
takkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka
hetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä
syvyyteen suistumasta.

Ukkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta.
Vakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa
taivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien
täytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi
täytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka
tahtoi väkisinkin puistatella ruumista.

Jyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut
mitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa
heille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta
Mikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.

Jaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle
päästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin
peittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen
tekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.

Ranta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä
ankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.

Pojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se
antoi jälleen varmuuden tunnetta.

— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan
leukoja.

— Antaa tulla vain!

— No kyllä minun puolesta vaikka seipäitä. Siinä tämä poika kestää,
missä toinenkin, kehaisi Jallu.

Lautta alkoi kolista rantakivillä ja odottamatta sen kokonaan rannalle
ajautumista pojat kahlasivat maalle. Ei siitä ollutkaan pitkä matka
veneelle, joka oli heiltä karannut. Se vedettiin kiireesti maalle ja
sitten hurjaa juoksua kotiin. Vaahtopäälaineissa ei viitsitty enää
lähteä venhettä, soutamaan.

Vasta puolitiessä kotimatkaa huomasivat pojat, että heidän vaatteensa
olivat unohtuneet venheeseen.

— Jääkööt!

Peräkkäin paineltiin rantaa pitkin ja pellon poikki oikaistiin suoraan
saunaan.

Se oli illalla lämminnyt ja kiuas pohisi vielä, kun sitä vesitti.

— Hei pojat! Nyt otetaan oikein mustalaisen löylyt sen retken kunniaksi!

Jaakko ja Mikko tekivät tunnustusta. Kovin heitä vapisutti.

— Sitä jo ajattelinkin, sanoi Lassi. — Kylläpä siitä vielä nahkanne
kuumenee.

— Mutta rankaisu pitää toimittaa ihmisiksi, tokaisi Mikko. — Mitäs
kiusasitte minua saaressa.

Lassi mietti, että vähällä taitavat pojat siitä päästä, kun kerran
hyvin oli seikkailusta selvitty. Ja olihan ollut oikeastaan hauskakin
se lauttakyyti. Seikkailua!

Saunan ovi avattiin ja äidin pää pisti oviaukosta esiin.

— Ovatpahan toki vielä hengissä, sanoi hän. — Minä olen jo ollut
niin levoton teidän tähtenne. Tulkaa sitten lapsikullat syömään, kun
joudutte.

Lassin olisi tehnyt mieli selvittää matkansa seikkailu äidille, mutta
se jäi seuraavaan päivään. Nyt nautittiin löylystä, joka teki kovin
hyvää tervaiselle iholle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIEN KIRJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.