The Project Gutenberg eBook of Kaarilan tytöt, by Annikki Virvatuli

I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.
II. Kotona.
III. Äidin-äidin kirstu.
IV. Pyryn ystävätär.
V. Aurinkokylpyä ja lehmiä.
VI. Ilta Satukannaksella.
VII. Pollen syntymäpäivä.
VIII. Ruusunpunainen puku.
IX. "Synninlukko."
X. Kreets käy maailmalla.
XI. Tehdas.
XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä. Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!" Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte pidellä tätä lasta!"

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi", äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia, korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet, "ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa.
"Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva!
Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja
Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu heti, varsinkin kun on lapsi vielä.

"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se rouvakin".

Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.

"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi hänen vieressään.

"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa ympärillenne."

Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti Päijänteen.

Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.

"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!" nauroi Riitta.

"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia, opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.

"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun rantani!"

"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä. Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi vanha herra heilutti autosta kättään.

Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut tyhmyyksiä.

Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän, Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla. Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin: punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto, lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.

"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto. Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja, sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?

Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet, kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.

Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä sivistyskansain rinnalle.

II.

Eläköön! Siellä ne ovat rannalla, isä, Polle, Ter, Kreets ja kultainen
Untuva. Äiti on jäänyt kotiin. Tietysti kahvin tähden.

"Minä en ole mikään opettajatar täällä, olen vain Pyry!" — Se oli
Riitan kotinimi.

"Sinä olet niin kovin hyvä, kun olet vain Pyry", sanoi Untuva ja taputti ison siskon käsivartta. Hän olisi kovin mielellään kiivennyt syliin, mutta ei ilennyt laivapoikain nähden, kahdeksan vanha ihminen.

Isä ja Polle ottivat kuljettaakseen matkakoria ja hakkasivat sillä vuoronperään jokaista. Kreets möykytti Pyryä selkään eväskorilla, kun ei muuten sopinut taputtaa. Pyry itse huimi käsilaukullaan jokaista ja jutteli sekaisin matkastaan. Ainoastaan Ter käveli moitteettomasti, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut mitään kannettavakseen.

"Voi minun pikku tyttöäni, kuinka sinä raukka olet laihtunut!" — Äidin mielestä lapset aina kotiin tullessaan olivat laihtuneita, vaikka he olisivat olleet ympyriäisiä kuin kerät.

Sitten äiti taputteli Pyryä ja auttoi häntä riisuuntumaan siten, että rypisti hatun naulaan ja tunki takin hattuhyllylle. Ja Pyry kysyi, että ripustetaanko hänet naulaan vai nostetaanko hattuhyllylle.

Ja sitten he joivat kahvia auringon noustessa. Ja Untuva kiipesi
Pyryn syliin ja sai kuumaa kahvia päälleen, mutta ei huomannut itkeä.
Missukka kehräsi ja pyyhkieli Pyryn jalkoja. Mutta kesken juttelun
torkkui Pyry ja nukkui auttamattomasti vaatteet yllä sohvalle.

III.

Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.

"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule mitään."

Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta. Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.

Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin, että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki, ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten pyöräiltiin vain asioissa.

Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta viidentoista, oli hän järkevin joukossa.

"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.

Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.

Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.

Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.

Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.

"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.

"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".

"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison luigi-vampaisuutta!"

Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin "ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin. Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja. Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa, jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?" uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.

"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.

Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"

"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".

Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli äänetön rukous.

"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä, hopeata, kultaa".

"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."

"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa se vieläkin on."

"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".

"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina lopettaa kesken ja hakea joku paikka."

"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."

"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.

"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".

"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.

"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa, niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"

"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat, jotka valuivat olkapäille."

"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina sysimusta tukka.

"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."

"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."

"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.

"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen rosvopäällikkö ryöstää!"

Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa ja soma suu."

"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli silittää sitä."

"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."

"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."

"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."

"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.

"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"

Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."

"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.

"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa kultaan."

"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö äidin-isällä ollut kaunis nimi?"

"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee voittajaa! Se sopii niin hyvin!"

"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää siinä on, että ihminen tulee ovesta!"

"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti. Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut."

"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"

"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi. 'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla poikaa' — — —."

"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä on Viktor!'"

"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"

"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.

"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"

"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."

"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."

Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.

Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.

IV.

Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä, eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja ymmärsi tehtävänsä.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi ja toiset säestivät.

"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi, että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset. Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa. Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle. Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" — "Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu olevan niin hauskaa."

Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä, että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli "niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä. Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena tuli ottamaan.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka tuohon kivelle."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun sairaanhoitajatar jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista ilmasta, puhtaudesta…"

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan. "Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus. Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä. Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon.
Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi, olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!

"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa. Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat Eevat ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin. Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin, pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi kaadettu lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan hajan, ja neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki metsäpolun. Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät niijaamaan, luulevat kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään nähdä vain jotain notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon varjoon.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin aidan taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä tulokkaita.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain kuuma, kun kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla ainuttakaan härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä kahvia? Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte kahvia, on meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma oli raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois vedettyä."

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja muuta moskaa lisäksi.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän, "kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän tässä velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen körilään tai hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui, silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta vain kodin piiriin rajoittaminen.

VI.

Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen "venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti johtuneeksi pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu "Tähtisilmäksi".

Sitä ei selitetty. Se oli jännittävä salaisuus. Viime kesänä Polle oli ollut matkalla ja saanut "kavaljeerin". Se oli ollut hirvittävän kohtelias ja kysynyt, oliko Polle lukenut Jókain "Keltaruusua"? Se oli johtunut hänen mieleensä, kun Polle oli niin lämpimänkeltainen! Niinkuin Polle olisi joku kiinalaiskaunotar! Ja hän oli lähettänyt Pollelle runonkin. Sen nimi oli "Keltaruusu", ja se alkoi näin:

"Keltaruusu, kaunis tyttö, orvonkukka tumma, monen mielen sala-syttö, sydäntuskain summa!."

Ja he sanoivat, että se oli varmaan ollut suuri runoilija tai valepukuinen prinssi! Mutta Pyry sanoi, että se oli joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusasiamies. Se oli vähän häijysti sanottu.

"Hänessä onkin kunnianarvoisinta pyylevyyttä", vakuutti Bir, "onhan hän yhtä paksu kuin piikakin! Ja hän on hirvittävän järjestyksellinen."

Kreets oli lyhennys Lucretia Borgiasta. Miksi hän on juuri Lucretia Borgia? Mahdotonta tietää. Ei hänellä ainakaan ole yhtäläisyyksiä kuuluisan kaimansa kanssa. Sillä tuskin Lucretia Borgian nenä oli pysty ja tuskin hän oli puvussaan sellainen kuin Kreets, äärimmäisen huolimaton. "Kreets, sinulla on reikiä sukansäärissä! Kreets, oletko sinä käyttänyt esiliinaasi uuniluutana? Kreets, mikä merkillinen sinulla on päässä, onko se olevinaan hattu!"

Untuvako? Ei hän muuta voisi ollakaan kuin Untuva. Isällekin hän on vain Untuva, vaikka isä täsmällisesti sanookin toisia heidän oikeilta nimiltään. Untuva on vasta kahdeksanvuotias, pehmoinen, hentoinen, kevyt, kiltti ja suloinen, ihan kuin untuva.

"Olette aika lapsellisia!" arvosteli Jori. Hän oli jo toista kesää ylioppilaana. Bir oli tämänkeväinen keltanokka.

"Jori on niin musta, että sopisi melkein Luigi Vampaksi, kun hänellä vain olisi hartioita!" ihaili Kreets.

Sinne mentiin veneellä. Georg ja Birger olivat kaupungin lapsia, joten heistä soutaminen oli hauskaa harvinaisempana huvina.

He auttoivat innokkaasti voileipien teossa ja tarjoutuivat kohteliaasti kantamaan kahvipannua ja eväskoria. Pannu oli oikea nokitotto, sitä kun käytettiin vain tällaisilla retkillä, eikä siis maksanut vaivaa puhdistaa sitä. Kreetsin oli tapana kantaa sitä seipäässä olallaan "rosvolippuna". Mutta kun nyt Bir tarjoutui sitä kantamaan, kääri Pyry sen paperiin.

Tultiin metsään ja kiivettiin kiertävää mäkitietä, jonka molemmin puolin kasvoi valtavia kuusia.

"Tässä on Väärämäki", sanoi Kreets, "ja tässä Pyry aina kaatuu suksilla."

"Ja tässä sinä olit taittaa niskasi pyörällä! Nähkääs, Kreets laski polkupyörällä koko ajan vilkuillen taakseen; hän muka ei tarvitse silmiä pysyäkseen pyörällä!"

"Minähän olin olevinani unkarilainen tyttö. Ne laskevat täyttä vauhtia pustalla kuinka päin tahansa."

Kreets viskasi läntistyneet puolikenkänsä jaloistaan ja alkoi juosta ylös mäkeä. Hän muistutti todella juoksijahevosta. Solakkana ja notkeana, nilkat korkeina ja pää taakse heiteltynä hän juoksi hengästymättä ylös mäen, samaa kyytiä alas, taas ylös ja alas useaan kertaan ilman että hän edes huohotti.

Bir hakkasi ihastuksissaan kahvipannua puun kylkeen. Ter otti sen varovana haltuunsa. Jorikin suvaitsi ihmetellä.

"Se ei ole mitään!" huudahti Polle, "Kreets voi liikuttaa korviansakin!" — Se oli taito, jota he kaikki olivat Kreetsiltä kadehtineet. Kreets oli valmis näyttämään kykyään, sillä hän arveli, että pojat tulisivat vihreiksi kateudesta. Mutta Ter nipisti häntä. Kaikki ei ole sopivaa.

"Sinulla vasta on keuhkot ja nilkat", ihaili Bir. "Varmasti sinä voittaisit Hanneksen!"

Kreets kipaisi metsään, Bir kintereillä. He katosivat metsäpolulle, joka luikerteli honkain lomitse. Päivänlasku leikki keltaisilla, pitkillä rungoilla ja loi varjoja polun poikki. Oli niin houkuttelevaa noiden kahden meno, että Ter lylleröi perässä kahvipannuineen, ja Pyry unhottaen ison siskon arvokkuuden — jonka hän melkein aina unhotti — porhalsi mukaan, ja Pollen hoikat nilkat värähtelivät.

Mutta Jori sanoi halveksien: "Eivätkö ole lapsellisia, Polly!" — Hän sanoi Polly, koska se oli hienompaa ja muistutti Englantia, jonne hän aikoi opintomatkalle. Ja sitten: oli kamalaa sanoa kaunista tyttöä Polleksi!

Polle vastaili hajamielisenä Jorin arvokkaaseen puheluun, kuunnellen apeana iloisia ääniä ja veneen kolinaa. Siellä olivat jo ehtineet rantaan toiset, ja niillä oli hauskaa, sillä he eivät hävenneet olla lapsellisia.

Tuossa kellui jo vesillä valkoinen vene, jonka kokkaan Ter oli maalannut nimen: "Untuva". Se oli isän määräämä Untuvan kunniaksi.

Ilta-aurinko kultasi välkkyviä virejä selällä. Rannoilla oli tyyntä, ja puut näkyivät kuin kuvastimessa. Niissä kohdin, mihin veneen synnyttämät laineet ehtivät, muodostivat honkien kuvaiset kiemurtelevia käärmeitä.

Ter istui jo perässä. Pyry komenteli rannalla. Kreets ja Bir riitelivät paikasta ja olivat kaataa veneen.

"Katsokaas! Tuo tuossa on Aarresaari!" Kreets viittasi kallioista pikku saarta, jossa kasvoi koukeroisia mäntyjä. "Kun sinne ajaa yksi-öisellä varsalla yksi-öistä jäätä pitkin, saa aarteen."

"Tuo tuossa on Juhannusniemi. Siinä me aina pidämme juhannusta.
Näettekös, siinä on aina kuin juhannus: valkorunkoisia koivuja!"

"Melkein. Emme tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ja sitäpaitsi se on hauskaa. Katsokaahan tuota komeata hongikkoa, kuinka sen kultaiset pilarit kuvastuvat juhlallisina veteen!"

"Mutta sitä saa varoen lähestyä veneellä. Huomaatteko tuota miltei näkymätöntä viriä? Sen alla on haikala."

"Niin, sanomme siksi siinä viruvaa hietasärkkää. Se kaataa helposti kokemattomain veneen."

"Tottuuhan sitä, kun kaiket kesät on vesillä. Kohta ollaan perillä.
Tässä tämä soma niemi on Marianne-niemi. Siinä Polle kerran luki
Walakorven 'Mariannea', ja me muut parsimme korillisen sukkia."

"Olisitte sitten ristineet sen 'Sukkaniemeksi' tai 'Parsinneulaksi!' ilvehti Jori.

"Tuossa saaressa, missä tuo suuri petäjä on kaatumaisillaan, sain minä yhtenä iltana kymmenen särkeä", sanoi Kreets.

"Emmekä me toiset saaneet mitään, kun oli niin kamalaa ajatella koukussa olevia matoja!"

"Eläköön ihana isänmaamme!" huudahti Bir välittömästi, heiluttaen valkoista lakkiaan.

"Niin, tämä on Satukannas", sanoi Pyry. "On tällä toinenkin nimi. Mutta meille tämä on Satukannas."

Kapea kannas yhdisti siinä mantereeseen pitkän, hongikkoa kasvavan niemen. Molemmin puolin aukeni saarekas selkä. Lännenpuolinen loisti kuin kultakuvastin, auringon juuri painuessa sen syliin. Idän puolella kaartui mantereeseen pyöreä lahti, jonka rantojen tummat lepät ja valkorunkoiset koivut kuvastuivat tarkasti tyyneen pintaan. Sisempänä rannalla kasvoi honkia, ja niiden takana tummaa tiheikköä, joka saattoi vahvojen runkojen välit näyttämään salaperäisen mustilta. Keskipäivälläkin sellaista taustaa vastaan voi hämäriköstä hohtava koivunrunko kummitella metsänneitona, joku kannonpökkelö peikkona, ja niin oli satu ihan silmin nähtävissä. Kannaksen kohdalla kasvoi kaislikkoa, minkä läpi vene niin somasti kahahti. Ja kun se loppui, alkoi lumpeitten valkoinen vyö aina Marianne-niemeen asti.

Bir ja Kreets rupesivat heti kyhäämään tulisijaa ja puuhaamaan kahvinsaantia. Jori ihaili vielä toisten kanssa paikan kauneutta.

"Tunnustan, että olen ylpeä siitä, että isänmaani on Suomi, tuhatjärvien ihana maa!"

"Yhdyn sydämestäni sinuun! Meillä ei ole varaa matkustella maamme kuuluja kohtia ihailemaan, mutta luulenpa, että joka sopukka Suomessa on kaunis!"

"Oi, olisitpa keväisin täällä!" innostui Polle. "Silloin on Jämsänkoski kuohuva Imatra, Jämsänjoki vuolas Vuoksi, Päijänne laaja Laatokka! Näetkö Linnasten vuorta, miksi ei se voisi käydä meillä Aavasaksasta ja nämä saarikkaat vedet Saimaasta! Katsos tätä harjannetta, puuttuuko se paljon Punkaharjusta!"

Jori nauroi "'… vaan Häme siitä kallehin! Sen tuskin tiedän vertaista…' Kaikki kunnia Hämeelle ja sen suloisille tyttärille!"

Kreets ja Bir olivat jättäneet kahvipannun oman onnensa nojaan ja viskelivät rannalla "voileipiä". Toisista oli se niin hauskaa, että hekin yhtyivät leikkiin. Pian välkkyivät "voileivät" pitkin pintaa, mikä pitkissä, mikä lyhyissä hypyissä.

Kuinka herkullisina houkuttelevatkaan voileivät valkealla pyyhinliinalla, kuinka suloinen onkaan sametinvihreä sammal pöytänä, kuinka ihanana kiiltääkään musta pannu liekkien keskellä, kuinka hauska on väistellä savua ja vahtia kuohuvaa kahvia, kuinka soma tuoksu tulee palavista, tuoreista oksista ja rantaminttujen hienosta hajusta, mihin yhtyy epämääräinen löyhäys vesikasveista ja etäisen suon salaperäinen tuntu, joka sumun siivillä leijuu lähemmä! Ja kaiken tämän yllä laskevan auringon kulta ja kohoovan kuun hopeahärmä. Ne, jotka ovat kokeneet tätä ulko-ilmaretkillään, muistelevat sitä aina mielihyvin.

Sanomaton hyväntunne täytti nytkin kaikkien sydämet, kun he istuivat voileipien ja höyryävän kahvin kimppuun.

Sen jälkeen alettiin "nauttia olemisen iloa", kuten Pyry sanoi. Hän kiipesi veneen kokkaan, kietoutui vahvaan sadevaippaan ja antautui onnen tunteen valtaan. Miksi hän oli niin onnellinen, sitä hän ei tiennyt. Siksi kai, kun oli Satukannaksella.

Vaikeni vähitellen luonto. Silloin tällöin kuului väsähtänyt viserrys tai hypähti unessaan häiriintynyt salakka vedenpintaan, jättäen siihen hopeisen pyörylän. Kaislat kuin kuiskaillen kahisivat veneenlaitoja vastaan.

Pyry uneksi silmät auki ja hymyili. Sisäisestä sopusoinnustaan riemuiten hän käänsi katseensa toisiin ja iloitsi heistäkin. Hekin kuin täydensivät hänen sielunsa hyväntunnetta ja illan suloa. Polle nojasi rannalla nuokkuvaa koivua vasten, ollen solakka ja valkoinen kuin sekin. Jori loikoili siinä lähellä rantakivellä hyräillen hiljaa "Koivun laulua". Valkoinen lakki loisti kuin jättiläislumme. Vastakkaisella rannalla erottui päin himmenevää rusotusta Terin sininen puku pehmein liikkein ja Birin notkea pojanvartalo. He pesivät kahvikuppeja ja roiskuttivat nauraen vettä toistensa päälle. Lopuksi he jäivät vellomaan vettä, joka kimaltelevin pisaroin kuin helminauha liukuili heidän sormiensa lomitse.

Kreets sammutti loimahtelevaa nuotiota. Hän kantoi kahvipannulla vettä. Joka kerta kun hän loiskahutti pannullisen tuleen, sihahtivat kipinät kuin säihkyvät tähdet ylt'ympäri. Tuli tuiskahti ja valaisi koko Kreetsin. Hiusten yli kiedottu punainen silkkiliina loisti silloin liekkinä, punaiset liivit hehkuivat, ja valkoiset hihat ja esiliina läikähtivät kuin lumi iltaruskossa, huolimatta siitä, että esiliinan oli musta pannu vahvasti "varjostanut".

"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku laineet liplattivat laitoja vasten.

"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana laskeutuivat levolle.

VII.

Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen loukkautuneita katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-aatot olivat suuria katumuspäiviä asianomaiselle.

"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja mahdottomia tuttavia!

Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi näytteli pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja ajatteli, kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli, että kai ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin, mutkaten metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään kotipolulle hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa vilahtavan tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.

Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko hänellä ollut hauskaa.

"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet jotakin vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi mitään epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!

Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä oli tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.

Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle, että ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.

Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana, siirtyen vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa Ruususta". Se oli Terin maalaama suurelle kartongille. Vaaleanpunaisessa puvussa sinisellä sohvalla istui prinsessa Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni. Ympäröivässä pensaikossa jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut syksyllä.

Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.

Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin kaukaa.

"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne näkyvätkin!"
Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.

Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän hymyili unelle ja todellisuudelle.

Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!

Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa…? Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.

"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä ainakaan heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja hän kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset vähän viivästyen yhtyivät.

Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva pyörien suoraan sänkyyn.

"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.

"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka näkynsä… ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:

"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.

Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein elävä prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan ruusuista satua!

Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä. Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä… Mutta? — Polle purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton miesparka tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri pahvipala, johon hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"

"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat kyhänneet sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen. Seuraavana vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.

"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan
kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä.
Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan
Pihlin kanssa.

"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun Kreets lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry sanoikin: 'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että hänen pitää intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi autuas, jos joku intiaani huolisi hänet!"

Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon kirstussa eikä ole muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.

"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on tupannut? Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"

Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä juhlapäivä.

Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon äidin pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän yksinkertaisesti.

Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta, huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista unelmista.

VIII.

Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka keisari pyytäisi!"

Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.

Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo pyöritellä.

Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku! Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!

Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.

Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle, pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä kiitteli. Herttainen täti Brink!

Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin, täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä, ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi "kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä, sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä tyytyväinen kuin Pyrykin.

Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt lauloivat:

Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä. Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!

Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.

"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.

Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!" — Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.

"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.

"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi halukkaasti sinun kanssasi."

Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"

Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.

"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan somin heistä!

Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.

Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen, täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti sanoa niin, kuin lapsenakin!

Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski — niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen, poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.

Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.

Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi! Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.

Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti viimein kyyneleihinsä.

IX.

Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.

Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut kangassieniä!"

Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:

"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi. Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi. Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"

Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets sanonut. Pollea vain harmitti.

"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei, kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"

"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!" keskeytti Polle äreissään.

"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja rusinoita!"

"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat ne voissapaistetut rusinatkin siihen."

Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle mieliksi vähän hymyillä.

Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.

Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he olivat eksyneet.

"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"

Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön, nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta, päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.

Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät. Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet, ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.

Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena, varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.

He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.

"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli. Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät vallassaan.

Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi, että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma; kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.

"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!" huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"

"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"

"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"

"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi, että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän tanssii muiden kanssa!"

"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun et päässyt."

"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha. Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."

"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se, että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua, Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut voittamaan oman itsensä."

"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat puhaltaa huolet pois."

"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin, uskoutumatta kenellekään.

"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.

Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui, terästi ja virkisti Polleakin.

Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!

"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!" sanoi Polle keventynein mielin.

"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen kuvaama", virkkoi Pyry.

"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.

Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"

Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.

Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"

"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"

"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"

"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään. Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.

"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan tavanneet häntä."

Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän sienikorin kantamisessa.

Kreets istui junassa, joka läheni Tamperetta. Sydän sykki ja posket paloivat. Nyt hän pääsisi kiihkeästi haluamaansa maailmaan.

"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta, joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin. Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi toisten mukana läpi asemahuoneen.

Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.

Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.

"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin tehdaskaupunki…" — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen. Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.

Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko. Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.

Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun asti? Ja niin tuiki väsyneenä.

Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.

"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan portin auki".

"Saan, minun porttini, mennään yhdessä, serkku!" Hän tarttui Kreetsin matkalaukkuun. Mutta Kreets riuhtasi sen reippaasti pois.

"Serkku!" huudahti hän, "minulla ei täällä päin voisi olla muita serkkuja kuin Bir…"

Kreets nauroi että katu kaikui. "Kylläpä Birin naama venyisi, kun hän kuulisi itseään verrattavan tuommoiseen vanhaan ukonkänttyrään!"

Samalla Kreetsin naurun houkuttamana lähestyi poliisikin. "Mitäs täällä on?"

"Niin, kun tuo sanoo itseään Biriksi ja tahtoo kantaa laukkuani…"
Kreet lopetti kummissaan. "Mihin hän joutui?"

"Mennään nyt aluksi poliisikamariin. Tuumitaan siellä sitten." Ja niin Kreets astui keskelle puoli-unista poliisiparvea, joka uteliaana katseli häntä. "Mitenkäs tämmöinen tänne?"

Mutta kun he kuulivat asian, olivat he kilvassa kohteliaita. "Neiti istuu tähän, neuvotellaan yhdessä!"

Kreets istui helpoittuneena, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katseli kaihoten topattuja penkkejä. "Voisipa täälläkin nukkua", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä", myöntelivät miehet. Heidän tuli sääli. Kreets oli niin turvaton honteloine vartaloineen, ruskeine palmikkoineen ja unisine lapsensilmineen.

"Enhän minä osannut arvata, että pannaan portit lukkoon, vaikka on poliisit ja kaikki. Jos minulla vain ei olisi ollut matkalaukkua, olisin kiivennyt yli."

"Olisin. Kotona minä kiipeän vaikka mihin!" Kreetsin uni haihtui ja poliiseilla oli hauskaa.

"Menee!" Kreets muisti numeronkin, ja niin siitä pulma selvisi.
Veljelle soitettiin, ja hän lupasi tulla heti, kun saa vaatteet ylleen.

Poliisi selitti asian. Veli suuttui. "Kuinka sinä sillä tavoin tulet!
Olisit joutunut vielä jonkun roiston kynsiin!"

Kreetsiä suloisesti pöyristi. Sehän oli kuin parhaimmissa salapoliisiromaaneissa. Entäs jos täälläkin olisi oikea rosvoliiga, kuten esimerkiksi Sisiliassa! Ja ne olisivat pidättäneet hänet ja vaatineet lunnaita, ja häntä olisi kauheasti kammottanut.

"Mutta kylläpä ne olisivat saaneet pitkän nenän", sanoi hän ylpeästi.
"Minun rahani ovat kaikki sukassani!"

"Oletko sinä yksin raahannut tätä laukkua? Miksi et ottanut ajuria asemalta?"

"Ettäkös vain minä maksamaan ajurille, kun minulla kerran on jalat ja kädet! Ja äiti käski minun valvoa laukkua, siellä kun on sinulle kaikkea, voita ja kotona leivottua pullaa ja…

"Kiitoksia paljon kaikesta ja hyvää yötä!" hyvästeli Kreets uusia tuttujaan.

Kreets tahtoi heti peseytyä, vaikka olikin yö, sillä äiti oli sanonut, että rautatiellä pölyttyi ja sai vaikka mitä. Veli neuvoi hänelle kylpyhuoneen salaisuudet. Kreets loiskutteli hirveästi ja nautti "ihmistymisestään".

Mutta aamulla veli heräsi ennen aikojaan epämääräiseen solinaan. Kylpyhuoneen oven alitse tihkui vesi. Kreets oli jättänyt johdot auki. Veli ärtyi aika lailla, sillä hän sai itse tehdä siivoojan virkaa. Kreets ei avannut edes silmiään, vaikka veli kävi häntä herättelemässä. Hän nukkui makeasti puoleen päivään ja oli onnellinen, kun ei kuulunut tuota tuttua: "Kreets, sinä ikuinen unikeko, etkö sinä milloinkaan opi heräämään!"

"Pyhyh!" tuumi Kreets, kun veli vähän happamana kertoi uhanneesta tulvasta. "Mahdotontahan on heti muistaa kaikkea. Ja sitten sanookin Pyry, että parempi on turvautua vieraisiin herroihin kuin veljeensä; sillä veljet ovat aina epäkohteliaita sisarilleen!"

"Ohoo! Hämmästyttävä totuus, neitiseni. Mutta minä tahdon nyt olla kohtelias ja tarjoudun käytettäväksesi!"

"Kiitän sekä kumarran! Lähdet siis näyttämään minulle kaupungin merkillisyyksiä!"

He kulkivat pitkin puistoa Mustanlahden kallioille, jonka rinteellä taiteilija Vikströmin muovailema suihkukaivo päättää esplanaadin. Ylevänä istuu kaarellaan Pohjan neito, ja somasti kimalsivat suihkut päivänpaisteessa. Kreets haltioitui.

"Ajatteles, että voi luoda jotakin niin elävää! — Ihan kuin meidän Missukka!" ilostui hän huomatessaan kissan mummon liepeissä. Altaasta kohoilevat vesisuihkut olivat kuin hentoja kukkavihkoja, helmistä koottuja. Kreets nautti vilpittömästi.

"Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko hänessä jotakin tahditonta?

Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen häntä huvittaneet.

"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja katsoivat ilkeästi!"

"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät, kun heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona ei huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.

Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska, kun sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän ruskeaa."

Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu oli vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko minä nyt 'terveisiä maalta'?"

"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että
Kreets voi olla koketti!"

He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä käveleviin kaupunkilaistyttöihin.

Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot kostivat. Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä kipeää teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.

"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän vähän häpeissään.

"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli lämpimästi. "Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä keimaileva kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät jalkaasi, niin lähdemme Pelitiin!"

"Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"

Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.

Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti Kreets, että maailmalla on kerrassa hauskaa.

Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku heistä aina meni.

"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti käyt?"

"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.

Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.

Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet kaikuvat juhlallisina ja sulavina.

Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.

"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän vaikeni, pappi oli astunut alttarille.

"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.

"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi avokaulaisia!"

"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."

Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin edessä ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun hänen ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä suurempi. Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan huolimatta oli veli saanut huomattavan paikan ja työskenteli kuumeisen kiihkeästi, työ ja pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja ne suuret mahdollisuudet, mitä se avasi hänelle, ja omat voimat miltei huumasivat hänet. Koti jäi niin kaukaiseksi.

Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa. Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä. Hän oli laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata laiminlyöntinsä.

"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"

Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva. "Sinä olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan jalkojaan; hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi jäädä."

"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot, voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi, ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä osaakaan vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä on niin valoista ja kuivaa!"

"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä ikävöit!"

"Ei se ole semmoista. Voi, se vasta on hauskaa, kun syys-iltana tulee kotiin jostakin ja on rapakkoa paikotellen polviin asti. Ja sade pieksää likomäräksi, ihan hytisee vilusta. Tuuli ulvoo ja lennättää lehtiä, ja pihakoivut valittavat myrskyn käsissä. Sitten kotia kun lähestyt, niin pilkoittavat kirkkaasti valaistut akkunat läpi sakean pimeyden, ja tuntuu niin hyvältä kun tietää, että tuossa tuokiossa on sisällä. Ja siinä kun oven aukaiset, on niin suloista, että naurattaa. Uunissa räiskyy tuli, kattolamppu valaisee kirkkaasti, isä istuu keinutuolissa tohveleissaan ja lukee lehteä, tytöt ympäri ison pöydän, mikä neuloen, mikä lukien tai äidin kanssa illallista hommaten. 'Voi, lapsi-kultani, oletpa märkä!' huutaa äiti. Ja sinuakos hellitään ja kuiviin puetaan. 'Kaatakaa, tytöt, kuumaa teetä, että lämpiää!' Ja siinä sitten istut ja nautit ja niin on hyvä, ettei mihinkään vaihtaisi!"

"Ei, älä vaihdakaan, pikku Kreets", sanoi veli liikutettuna. "Kasva sinä vain kodissa vielä. Pysy siellä niinkauan kuin saat siellä olla. Kyllä tulee aika maailmallakin kulkea."

"Niinpä pysynkin. Koti on paras. Suuri maailma on kyllä mukava. Mutta täytyy olla hyvin viisas, jotta siellä voi olla mukana."

"Maltas, katsotaanpas nyt niitä junankulkuja. Ja mitenkäs sen hevosen laita olisi?"

"No, niin!" Veli sai kierretyksi kotiin puhelimitse. — "Tahtovat puhutella sinua."

Kreets tempasi kuulotorven. "Niin, minä se olen, päivää! — En minä enää. — On niin kova ikävä. — Kun saisi jo iltajunalle. — No, yöjunalle sitten. — Terveisiä. — On niin ikävä kaikkia, Missukkaakin. — Kyllä minä. Näkemiin vain!"

"Yöjunalle saavat hevosen. Voi, voi, illalla minä jo pääsen lähtemään, ja huomenna olen jo kotona!" Kreets pyöri yhdellä jalalla ympäri huonetta.

Kun Kreets istui sälytettynä junassa ja veli hyvästeli, virkkoi tämä:
"Jouluna minä tulen varmasti kotona käymään!"

"Voi, voi, tulekin! Tulette Pyryn kanssa samalla hevosella. Kuinka mainiota! Me pidämme pannua kuumana ja kuuntelemme, kuuluuko kulkusia…!"

XI.

Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.

"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.

"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"

"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja tehdasta, ne ovat osa elämääni."

He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja masentuneena kahleistaan sileni joeksi.

Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.

Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.

"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua, sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"

Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen valmistus!

"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla, "ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"

"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei jokainen siro ja kalpea."

"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."

"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään hakevat kaunista."

"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää, hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"

"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun. Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää — olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen. Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa. — Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs sitten olisi käynyt!"

"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"

Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä jakamista, ja jakaminen heikontaa.

Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan, siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.

XII.

Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa. Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta. Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli kuin pala.

Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa. Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"

"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin, sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean "aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin metsistä ja kukista… jotakin niin kovin rakasta!"

"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"

"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"

Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan, mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"

"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti Ter.

"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"

"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti rakastan! Laula minulle oravanpesä!"

Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin! Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"

Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento, toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset. Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella. Se teki kotiväen levottomaksi.

Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.

"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea, "että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"

"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen jotakin sanomista!"

Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn ollut helpompi lähteä.

Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä", vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.

Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon. Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.

On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.

Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt juuri Pyryä varten.

"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on kovasti sokeria!"

Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.

Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.

Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.

Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!

On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.

Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa, heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli hämmästynyt.

Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan. Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden kustannuksella.

Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti. Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi siten jäänyt ilman kahvia.

Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita, joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin — kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta. Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko kovaa!"

Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut, palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin, jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"

Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.

Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan makuun.

"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.

Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman makunsa mukaan hän pukeutui edelleenkin. Persoonallisuuttaan hän ei tahtonut muuttaa.

Nämä Helmiina-rouvan ominaisuudet olivat kuitenkin varsin siedettäviä sen rinnalla, minkä Pyry sittemmin huomasi, ja mikä sai hänet ainiaaksi halveksimaan emäntäänsä. Postia eteisestä hakiessaan hän näki rouvansa istuvan salissa ja nauraa rötköttäen lukevan kirjettä. Hänen kädessään olevassa kuoressa oli Marin osoite. Pyry pysähtyi hämmästyneenä. Helmiina-rouva liimasi kirjeen uudelleen kiinni: "Siin' on Marin posti!"

Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.

"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"

Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"

"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin Miina, he, he, he!"

"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"

Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen, heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.

Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta, kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla, harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri nyt!"

Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.

"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat oikein hullusti!"

"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin, on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"

Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme ypö-yksin.

Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.

"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään itkupussi, käy kaikki hyvin!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARILAN TYTÖT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.