The Project Gutenberg eBook of Patruuna Jönssonin muistelmat, by Sigurd

I. Esittely.
II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin
myydyksi huutokaupalla.
III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."
IV. Kauppa-Lassi ja minä.
V. Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka
taas menetin itsenäisyyteni.
VI. Eteenpäin ja ylöspäin.
VII. Koettelemuksen päivinä.
VIII. Lapset.
IX. Suuri päivä.

Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.

Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua. Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.

Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi kruunua.

Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle, muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen; vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat, elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.

Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.

Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha, kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan vartalosi ympäri…

Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin, viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin, sittenkin… Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.

Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset perunat.

Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki, jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.

Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.

Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita sanoja, ilman personallista tapaamista.

En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin viikon päästä.

Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.

Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren, valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea, ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman rouvansa — kamarin seinältä.

Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas olekaan konttorissa.

Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan, ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä, joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi Jumalan hyvyyteen.

Jumalaan, niin… Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi, ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.

Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.

Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa, mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy välttämättömästi huomauttaa, että

On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa,
Ja rikas panna vaivan alle
Sen mieli ynsiä masentaa.
Jumala, ihmeen tekijä
Voi alentaa ja ylentää.

II.

Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.

Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.

Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.

Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.

Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.

Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.

Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.

Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:

"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut, jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.

Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.

Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava, pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.

”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä, päästäessään sonnin ulos.

”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat suussa kalisivat.

Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa kauranhelpeitä.

Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni, ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani. Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa, olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä…", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.

Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma ja ääneen itkien aloin huutaa:

Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois pellosta.

Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:

Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.

Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin, silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.

"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.

Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin, puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi: "Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta, ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa vispilöilläni.

Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni, mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä. Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä. Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän, sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen väen keskuudessa.

Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana, vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:

Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?

En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat, silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!", sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin kaksi yhteen valjastettua työkonia.

Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen. Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.

Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias, olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes seitsemän ja Emma kolmen.

Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä, patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."

Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.

Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana, sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä, eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:

Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi nauraa hohottaen:

"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."

Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn sisarieni viereen ja itkin.

"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä, hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.

"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran, niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."

Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna sisareni luokse ja kuiskasi:

"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä seisoimme alttarin edessä."

Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka kyyristyneinä istuimme sängyssä.

"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei, ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."

"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta, sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."

Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte. "Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus yleisiin asioihin", silloin sanottiin.

Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.

Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi. Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.

"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka tapauksessa tulee kuin poika."

"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta. Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"

"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes, ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein pelata naisväen kanssa."

Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan. Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi, mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa "majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet paljoakaan paremmassa asemassa.

Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.

Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.

Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi. Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi, ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina, jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.

Ja esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli käyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:

"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi kruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset vielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku mennä vielä alemmas?"

Pikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut "esimiehen" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi ja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit iloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä. Seuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan hienon takin alla sykki huonompi sydän kuin "esimiehen" karkean sarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa, täyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa kurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa sinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit pehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin kuudestakymmenestä kruunusta…

Oli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen sydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:

"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli tanssiessaan polkkaa navetan lattialla."

"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä", sanoi Pohjosen
Jaska.

Ruvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana vedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa ja hänen ilmeinen "ällipäisyytensä" teki hänet kylläkin muutaman kruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt tyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan tuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen omistajaksensa.

Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat kyynelet taas esiin.

Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi Länsikylän Lassi:

"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."

Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella, kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:

Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"

Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja pani par'aikaa esilukkoa oveen.

Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja pieneltä!

Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.

Ehkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa muuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen lapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.

"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja pannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte sain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa likavesisaavin vieressä."

Niin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka varapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä kesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen likavesisaaveja.

III.

Kykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa ja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin maanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta viimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona; mutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen, haravaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.

Kuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi käydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita ylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot jäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja kun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli siinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta en koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut peruuttamattoman käskynsä:

Tämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti iltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja jälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita talonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti oli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi ennen joulua, mikä oli kunnian-asia.

Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" — — "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku, poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä, josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.

Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne. Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä, missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat -leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja ravinto mahdollisimman huono.

Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.

Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä. Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero. Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.

Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:

"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän antoi minulle nämä tuliaisiksi."

Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja sangen kovan vesirinkelin.

Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä tänä tärkeänä päivänä.

Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin mielessä. Lopulta se tuli esiin:

Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli, mihin köyhät haudattiin.

Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.

"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja pidätti minua takin liepeestä.

Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.

En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa "laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja ilmoitin:

Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja pelästyen omaa rohkeuttani sanoin:

"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi, poika!"

Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.

Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan, meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki, mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä, supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä. Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla minun vaivani viisikymmenäyrisellä.

Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen. Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita, sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.

Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa; nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein suuremmoinen.

Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan, joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin tämä huivi.

Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.

Kesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille heinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.

"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan rasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä aukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä."

"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi, missä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein alituisen apulaisen."

Sinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit… mutta enhän minä uskaltanut…

Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä joka haluaa.

Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.

Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.

Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.

"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi seurata minua jo tänään?"

"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa, mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle viidestäkymmenestä kruunusta."

"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille annan, enkä mitään muuta."

Kauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan valmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:

"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia rotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää; on niitä poikia maailmassa, muuallakin."

Jollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä pelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska hellitti purjeitaan ja sanoi:

"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä kuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän pojasta kuin olisi hän omia lapsiani."

Niin olin minä siis "myyty" toisen kerran elämässäni! Mutta olin kuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.

Tunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla kauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja minun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää itseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme kävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos maailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä, hoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin hyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella riihtä puimaan!

IV.

Minun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini, kauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä heidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat kolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli nyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa lyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa ruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty päällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin karkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa polvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa, ennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja kevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä sudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat pyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää, jonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla tasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti olkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita karvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset silmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa yli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua maisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut hänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä. Hän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella, kaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä, joka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi hänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä hän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän väliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen piippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja ja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.

Paljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen parikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin oli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä "Hyvää päivää!" kuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin navetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään porstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen tukan alta kauppa-Lassia noiden "karamöllien" suloisessa esimaussa, joilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä itse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja sanoa: "Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän taloon!" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.

Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet. Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:

"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"

"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.

"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan tietysti olette jo hänelle hankkineet."

"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita, jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut: 'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni naimisiin'."

Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi lujasti emännän kättä ja sanoi:

"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin saamme nähdä!"

Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä, joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin liike-periaatteille.

Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas, tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt, tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta, vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.

Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista, joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.

Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.

Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään kuinka ruoka minulle maistui.

"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!" kehotti hän minua.

Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan; nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen, mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.

Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan astuttava kuormalle.

Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon, seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi- ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin kahvia leivän kanssa.

Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta, luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja kuorman köysiä.

Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.

Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.

Kaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka olivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli säännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin kohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle ja kutsuivat häntä "patruuna Anderssoniksi" ja "rakkaaksi ystäväksi". Ja puotiapulaiset, "puukhollarit", kumarsivat syvään isännälleni, ja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun selvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua kuin omaa poikaansa.

Eräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin autioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja riippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä makasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani… Äkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.

Minä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan ylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja tahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti kelkkaa nuorasta.

Mikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen tuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi nopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme. Lähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että pelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä, rämisevällä äänellä:

"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit. Se on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä toisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja leukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa suuhuni panna, kuuletko!"

"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa, vaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan voinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa sen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!"

"Tarvitsetko sinä jotakin?" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan.

"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"

Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi hänelle, kuiskaten:

"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse jäädä."

Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä kruunua?

Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän. Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:

Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi syvään ja sanoi:

"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli kerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja hän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä tuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa."

Minä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi pitänyt jotakin sanoa.

"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut jotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna."

Siitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt mitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä kumminkaan näkemättä mitään.

Yhä enemmän ja enemmän minä "tulin liikkeeseen sisälle", ja parin vuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä tarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa eikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse kaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin kauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli loppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme karhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä saatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin. Hiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo kuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin. Talonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat pois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan rästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi näyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista reskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me kirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä se maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten kirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen tavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne laskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen aikaan kun oli vielä "riikintalareita", "killinkejä" ja "runstykkejä" liikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva "konton" alle, ja seuraava ostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien satojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut; sama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri paikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti, mutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.

Kassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku ostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada selkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä tilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä vähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun jäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset. Tunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi minä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.

Niin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin kuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun takanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut varsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet, niin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun taas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.

Lassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat aivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin kun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut harmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja kauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli nyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin jauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.

Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea, mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!

Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä herätin hänet kello seitsemän.

"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.

Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän puolinukuksissa:

Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi minut luoksensa.

"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas, kun palaat", määräsi Lassi.

Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.

Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.

"Hyvä että tulit, Nisse… odotan kirkkoherraa ja nimismiestä… kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä… tahdon tehdä testamentin, Nils… ", kuiskasi hänen käheä äänensä.

Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän oli ainoa ystäväni maailmassa.

Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti saada kaikki… Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on palvellut minua useita vuosia."

Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.

Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa, kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:

"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja pitäkää se itse vielä monta vuotta!"

"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä, ja minä toivon… että sinun käy hyvin… nyt kun tulet itsenäiseksi mieheksi. Älä itke, Nils! Minä… tunnen hyvin… että nyt kauppa-Lassi lähtee… viimeiselle matkalleen…"

Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään, mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.

Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas, lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä, suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan sydämeen.

Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.

"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista, jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."

"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta, ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"

Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme, tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.

"Jos tapaat… tai kohtaat… tai saat kuulla… että hän on suuressa hädässä… nainen, jonka kohtasimme kankaalla… niin tee hänelle… niinkuin minä olisin tehnyt…"

Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla Pollellaan.

Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.

Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka minä olen kyyneleilläni kostuttanut.

Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.

Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.

Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni.

Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.

Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies, emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.

"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.

"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin kanssa… (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut, niin luonnistaa kyllä hyvin."

"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt. Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."

Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi, kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa, sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.

Pian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli Lassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan ei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää jälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja kääriydyin tuohon lämpimään verhoon.

Nuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni haihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa kauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän kiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua muistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.

Minun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin hyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun voin hiukan auttaa siskojanikin.

Sanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani ajoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut parhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä tilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas ja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton sellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa. Ah, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos minusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa puukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli uteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!

Joka tuvassa kävin minä tervehtimässä. Kaupasta ei paljoakaan tullut, mutta sitä enemmän hyväilivät minun nuorukaisen turhamielisyyttäni kuiskaukset. "Ei, katsohan vaan, millainen mies tuostakin on tullut!" ja "onko mahdollista, että tuo on Hakalan Juhon poika!"

Siskot minä myöskin hain käsiini ympäri pitäjää. Hanna oli seitsemäntoista vuotias ja sai jo palkkaa, Johannes oli viidentoista ja oli juuri keväällä päässyt viimeisestä paikasta, missä hän oli "myytynä". Enempää kuin ruuan ja muutamia vaaterääsyjä ei hän nytkään saanut palkakseen, mutta hän oli vapaa ja määräsi itse kohtalonsa. Molemmat saivat vaatteita ja rahoja minulta. Mutta pikku Emma, hän oli vasta yhdentoista ja hänen oli vielä monta vuotta pysyminen orjuudessa. Kuitenkin teki suuri pala rintasokeria hänet iloisemmaksi, kuin kumpikaan muista oli tullut, ja myöhemmin sain kuulla, että suuri silkkihuivi, jonka lahjoitin talon emännälle ja lupaus pitää huolta pikku siskoni vaatteista, paljon olivat parantaneet hänen asemaansa.

Haudat? Ah, niitä tietysti ei kukaan ollut hoitanut. Kummut olivat tasotetut maan tasalle, ja siihen paikkaan, missä muistin niiden olleen, oli lukkari pannut lehmänsä liekaan…

Luottamus ja kauppa kasvoivat, elämänvaatimukseni niiden mukana, ja kun tulin kauppalaan tai johonkin muuhun suurempaan paikkaan, söin minä ateriani herrasväen ruokasalissa.

Eräänä päivänä, heti sen jälkeen kun olin ottanut tämän ylpeän tavan, istuin yksinäni suuren pöydän ääressä, jonka toisessa päässä iloinen seurue nuoria miehiä söi päivällistänsä. He olivat hyvin "liikutettuja" ja lopulta tuli yksi heistä minun luokseni ja sanoi:

"Pyydän anteeksi, mutta herra istuu niin yksinään kuin huuhkaja hävitetyssä kaupungissa. Emmekö voi asettua yhteen istumaan? Nimeni on Strömberg, kersantti."

Ja niin tulin minä tutuksi postikirjurin ja nimismiehen kirjurin ja erään toisen kersantin ja vielä parin muun herran kanssa ja monen punssipullon kanssa, jonka tavaran kanssa minun tuttavuuteni tähän asti oli ollut hyvin pintapuolinen. Ja sitte juotiin ensimäiset veljenmaljat, millä minua on kunnioitettu koko elämäni aikana.

Aluksi olimme vaan puoliveljiä tai velipuolia, niin ymmärtäen että he sanoivat minua sinuksi ja minä sydämeni kainoudessa heitä herroiksi, mutta lopulta minä perehdyin uuteen korkeaan asemaani.

Ja sitte tulivat kortit esille ja enemmän punssia, ja sitte alkoi sali kutistua kokoon ja tuli hirmuisen pieneksi… uudet veljet alkoivat silmissäni keinua ylös ja alas… ja sitte katosi kaikki.

Yöllä minä heräsin hienossa sängyssä pitsilakanain välissä, ja päässäni tuntui kuin olisi siellä ollut tekeillä joku suurehko rakennustyö. Onnistuin lopulta saamaan käsiini takkini, jonka taskussa minulla oli tulitikkulaatikko. Ja sitte lompakon, jossa minulla oli 400 riikintalaria erään laskun maksamista varten. Niistä oli poissa 250! "Kalliiksi tulee moukan seurustella herrojen kanssa", ajattelin itsekseni, kun tämän pelihäviöni huomasin.

Mutta paljo surullisemmaksi tulin hoiperreltuani talliin ystäväni Pollen luo. Ovi oli auki yön terävässä pakkasessa, vällyt ja valjaat varastettu, eikä Polle ollut saanut ei märkää eikä kuivaa sitte edellisen päivän päivällisajan. Hän käänsi vanhan, harmaantuneen päänsä minuun päin ja katseli minua syvillä viisailla silmillään aamun kalpeassa hämärässä. Sain kyyneleitä silmiini kun ajattelin kauppa-Lassin suullista testamenttia vanhaan uskopalvelijaansa nähden.

Kaksi tuntia sen jälkeen ajoin minä ulos kauppalasta itse varsin viheliäisenä, mutta Polle sentään jotenkin hyvässä kunnossa. Kadulla kohtasin erään uusista veljistäni.

"Terve, Jönsson! Kiitos eilisestä! Ikävää, että sinulla oli niin riivatun huono onni. Tänä iltana me tarjoomme revanssia!" huusi hän.

"Kiitoksia vaan, mutta sitä minä en uskalla juoda, minulla on vielä kylliksi punssista", vastasin minä kohteliaasti.

Tapaus harmitti minua kovasti, enkä saanut tavallista hyvää tuultani takasin ennenkuin pääsiäisen aikaan saavuin Peltoniemeen ja vietin juhlapäivät vanhojen ystävieni luona, joita en ollut nähnyt kahteen vuoteen eli siitä asti kuin Lassi kuoli.

Lautamies ja minä istuimme heti sohvalle tupakamariin ja aloimme haastella niinkuin vanhat ymmärtäväiset miehet ainakin ja Leena emäntä tarjosi kahvia.

Kun katsahdin ylös, seisoi nuori tyttö kynnyksellä tuvan ja kamarin välissä. Hän oli pitkä ja solakka, ja vaaleita, suoria, tavattoman kauniita kasvoja ympäröi kullankeltainen tukka.

Minä nousin ylös ja aloin hämilläni pyöritellä lakkia peukaloitteni välissä.

Oliko se mahdollista? Oliko kahdessa lyhyessä vuodessa pienestä, kalpeasta Hannasta voinut tulla noin suuri kaunis tyttö!

Siitä tuli iloinen pääsiäinen. Me ajoimme kirkolle. Me koristimme Lassin haudan niin hyvin kuin taisimme. Me kuljeskelimme metsissä ja mailla ja iloitsimme heräävän luonnon ensimäisistä elonilmauksista, ja kun minä viimein lähdin tieheni, tuntui kuin olisi jotakin ollut särkyä sisässäni.

Onnea oli minulla enemmän kuin koskaan olin uskaltanut toivoa. Että minä kiertelin maanteitä niin kauan, riippui enimmäkseen taikauskoisesta pelosta, että onni kääntyisi, jos vakinaiseksi kauppiaaksi asettuisin. Mutta kun Gustafsson tuolla Rantakadun varrella teki konkurssin ja pesänhoitajat lupasivat myydä koko kauppavaraston 30 prosentin alennuksella, silloin tein päätöksen, enkä sitä ole katunut.

Kyllä on sentään hyvin helppoa päästä herraksi, kun vakavasti yrittää. Vuoden päästä ei minun ja kaupungin muiden herrojen välillä ollut mitään erotusta, kun minä vain — olin vaiti. Mutta kun minä sanoin jotakin, tuli siitä helposti jotakin moukkamaista. En nyt tarkoita itse murretta, mutta minulla oli sanoja, joita jotkut herrasväet eivät aina oikein ymmärtäneet, ja heillä taas oli mutkikkaita lauseparsia, joita minä en käsittänyt. Mutta parempain ihmisten joukossa voi olla kauankin sanomatta sanaakaan. Äskettäin oli täällä varatuomari, joka osasi olla vaiti niin kauan ja niin hyvin, että hänestä viimein tuli lääninkamreeri ja valtiopäivämies.

Vaatteet myöskin paljon edistivät herraksi tulemista. Heti kun tulin tänne, aloin arkipäivinäkin käyttää pitkäraitaisia housuja ja avorintaista liiviä. Tulin veljeksi hyvin monen kunnon miehen kanssa ilman että se maksoi minulle äyriäkään, ja kun minä istuin ravintolassa totilasi edessäni, ei pian yksikään ihminen voinut huomata, että minä olin ollut paimenpoikana ja ruodilla ja kulkenut rihkamakaupustelijana pitkin maata.

Liike meni auttavasti kylläkin. Alussa se kyllä ei tuottanut niinkään paljoa kuin vankkurit ennen muinoin, mutta se parani pian, ja kun Göteborgin ja Malmön tukkukauppiaat kirjottivat täkäläiselle yksityispankille ja kysyivät, minkälainen Nils Jönssonin varallisuudentila oli vastattiin heti: "Hyvä".

Hyvässä asemassa olevat nuoret miehet ovat siksi harvinaisia otuksia tässä maailmassa, ettei ole varaa antaa heidän käydä irtaimina ja vapaina, vaikkakin he olisivat mäkituvassa syntyneet, eivätkä ikänä mitään koulua tai akatemiaa nähneetkään.

Ja niin huomattiin, että vanhemmilla tuttavillani, joilla oli lentoon valmiita tyttäriä, myöskin oli milloin hirvenpaistia, milloin pyitä, milloin muutamia aivan erinomaisia rapuja, joita pyysivät minun kaikessa yksinkertaisuudessa jakamaan kanssansa. Itserakas en luule koskaan olleeni, mutta kun isä äkkiä muisti täytyvänsä heti kirjottaa muutamia välttämättömiä liikekirjeitä ja äiti myöskin sai asiata ulos ja minä sain istua tuntikausia kahdenkesken heidän rakastetun lapsensa kanssa, niin suodaan minulle ehkä anteeksi arveluni, etteivät he olisi epätoivoon joutuneet, vaikka olisinkin tahtonut päästä sukulaisuuteen heidän kanssaan.

Älkää luulko, että minä olin tunteeton mamsellien suloille (neitisanan yleinen käytäntö keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin). Silloin tekisitte minulle suuresti vääryyttä. Mutta kaikesta ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta huolimatta tunsin itseni vieraaksi ja noloksi. Meidän erilainen nuoruutemme ja kasvatuksemme tekivät meistä mielestäni vallan eri rodun. Ihastuksella kyllä katselin valkeiden, kauniiden sormien leikkimistä pianon koskettimilla, mutta en uskaltanut käydä lähemmäksi, koska pelkäsin että minut pantaisiin kääntämään nuottilehteä, ja nuottilehteä taas en uskaltanut kääntää senvuoksi, ett'en koskaan voinut oppia käsittämään, milloin sivu oli soitettu loppuun.

Kun olin kotona konttorissa ja puodissa, tai kun öisin maatessani tuumailin, kun minun muuten kyllä erinomainen uneni ei tahtonut riittää, olin toisinaan puoleksi päättänyt heittää kaiken talonpoikais-ujouden pois ja lähestyä jotakin noista hienoista tytöistä, joilla oli kapeat, valkoset sormet, miellyttävät liikkeet, kaikuva nauru ja vilkas puhelu. Olinhan minä jo päässyt kappaleen matkaa eteenpäin sivistymisen tiellä, olin luopunut monesta lausetavasta ja sananparresta, jotka olivat herättäneet huomiota, mikä mielestäni ei ollut pelkästään imartelevaa laatua, ja minä tunsin jo kortit ja osasin "lyödä ulos" melkein kuin muutkin. Ja ehkäpä "hän" sitte voisi auttaa minua muussa mikä vielä oli tarpeellista.

Ja niin kuvailin minä, mäkitupalaispoika, myyty ruotulainen, itselleni elämää hienossa herrasperheessä, missä minä itse olin herra, ja minne minä päivän vaivojen jälkeen pakenin levätäkseni, pari pyöreitä, pehmosia, valkeita käsivarsia saman kaulan ympärillä, joka niin usein oli niskassaan tuntenut Pohjosen Jaskan ruskean nyrkin puristuksen.

Mutta en ollut vielä uuteen asemaani kasvanut; aina kun satuin silmä vasten silmää jonkun tuollaisen haaveksimani olennon kanssa, niin tuntui, ei niin paljon enää kainoutta ja saamattomuutta, vaan kuin olisi hän ollut jotakin aivan toista sukua kuin minä, ja kuin olisin aikonut pyytää jotakin luonnotonta.

Kuitenkin — minunkin hetkeni piti kerran tulla. Suurempien ostajieni joukossa oli eräs patruuna Bramberg, joka asui penikulman päässä kaupungista. Mitä lajia "patruunaa" hän oli, sen tietäköön Jumala, sillä nyt ei hänellä ollut tehtaita eikä taloja, vaan oli vuokrannut erään everstin puustellin päärakennuksen ja puutarhan ja eli — niin, linnut tietäkööt mistä; sanottiin sukulaisten häntä auttavan sittekun hänen omat hommansa olivat menneet hiukan vinoon. Joka tapauksessa hän eli, vieläpä varsin hyvästikin, ainakin niistä ostoksista päättäen, mitä hän teki minun puodissani.

Alussa olin minä ihastunut tavaroitteni hyvästä menekistä Koivusaaressa, se oli kartanon nimi, mutta iloni hiukan väheni, kun kului pitkä aika uutta vuotta ilman että mitään suoritusta tapahtui. Muutamien päivien perästä senjälkeen kun patruuna oli saanut vastakirjan loppusummineen, tuli hän kaupunkiin loistavan hyvällä tuulella, tarjosi päivällisen kaupungintalolla, pyysi sanomaan sedäksi ja huudahti hyvästiä heitettäissä:

"Se oli totta! Niin, asiamme, poikaseni! Ne me tässä jonakin päivänä kyllä selvitämme!"

Toukokuussa, kun velka uusien tilausten kautta melkoisesti oli karttunut, uskalsin minä lähettää erinomaisen kohteliaan ja anteeksi pyytävän karhumakirjeen.

Seuraavana päivänä tuli setä Bramberg luokseni, seurassaan kolme tytärtään, hänen "ainoa ilonsa elämässä, sittekun vaimovainajani minulta otettiin".

Brambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa jokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan toisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme kaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria kaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot, kädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet, mustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että piti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa ilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli heidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta se ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.

Heidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena silmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias. Toisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki valtakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa, olivat he yksinkertaisia kuin lapset.

Tulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien kolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun he sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se illallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain luvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä ja päätä oikeille tolilleen.

Tämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon kaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee, niin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin paukkumaan.

Vaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta kaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin suurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka he osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan sen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi, paljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä yöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä tervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin närkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen jotakin kaupungin tyttöä.

Kuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani samalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä kesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin minä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa kesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei tehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että siihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.

Ihmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset puvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että niitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti, tämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen puvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman vähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman vieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki tämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi, hänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat ja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka on kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden ensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan voi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on rähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä, joka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki suomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.

Ja siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä sisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein mielin.

Mutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan äänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme puutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla, kauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut lehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä riemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin portviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja ihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota katselin puodin ikkunasta kaupungissa.

Iltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin toinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli ainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä, mihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan, Emmin vaiko Julian.

Tunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut kauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla heijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta. Sain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia korkojani maahan ja huutanut: "Huhhei!" Ja taivaallinen isä yksinään tietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin ja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia, jotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja portviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako? Olinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.

Seuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui tuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:

"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa olisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!"

Minä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta, mitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä nousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.

"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi hän vallan myöntyväisesti, ja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita luokseen päivällisille.

"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä ei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty."

En ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään tietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria vastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin samanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas Koivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen oven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja kumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti kauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:

Ja niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin minä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia näitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia poskiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui suonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria, solakoita vartaloita.

Aamupäivä kului, mutta kummallista kyllä, ei ollenkaan niin hauskasti kuin edellinen päivä. Ja niin tuli päivällisaika ja sen mukana tehtaan patruuna Tolling rouvineen ja tyttärineen ja poikineen, joista toinen oli tuomari, toinen lääketieteen kandidaatti, ja kirkkoherra Lundin rouvineen tyttönsä ja luutnanttipoikansa seuraamana ja asessori Karell rouvineen ja tyttärineen ja yksi varatuomari ja kaksi notariota.

Kenenkään ei pitänyt aavistaa eilispäivän suurta tapausta, mutta kenenkään päähän ei tietysti pistänyt suuresti kummastella, mitä herran nimessä minulla täällä talossa oli tekemistä. Emmin vieressä minä toki sain istua; mutta kuinka tyhmältä minä näytinkään, kuinka vähän minulla olikaan hänelle sanottavaa sill'aikaa kuin kaikki muut nuoret miehet pöydän ääressä lasejaan kohotellen heittelivät hänelle leikkeviä sukkeluuksia, pieniä kohteliaisuuksia ja säihkyviä katseita.

Päivällisten loppupuolella tapahtui onnettomuus. Ei niin että kukaan olisi pyörtynyt tai saanut palaa kurkkuunsa, mutta melkeinpä vielä pahempaa.

Kaupunkimme oli, kuten jo olen maininnut, yksinkertainen tavoiltaan ja vakava, eikä siellä koskaan oltu nähty huuhtelukuppeja päivällisillä, ainakaan ei missä minä olin ollut mukana. Kyllä niin, seisovan pöydän ääressä, suuria, lasien huuhtelemista varten, muttei pieniä kullekin erikseen, sitroonan pala sisällä, kuten tiedätte.

Kun nyt palvelustyttö tuli ja asetti tuollaisen pienen sinisen esineen meidän kunkin eteemme, otin minä, joka en juuri milloinkaan ollut varsin perso väkijuomille, ja — tyhjensin kuppini pohjaan asti, jonka jälkeen minä käännyin Emmin puoleen rakkaasti hymyillen ja kuiskasin hellästi:

Morsiameni tuli vallan kalpeaksi ja puri huultansa vastaamatta, mutta sitä hilpeämmäksi kävi pari nuorta herraa vastapäätä.

Kahvit juotua juostiin leskistä puutarhassa. Kun minä kerran olin saanut Emmin parikseni, oli tietysti aivan mahdotonta muille herroille meitä erottaa; siksi paljon minä aikoinani olin juossut kyläsonnin perässä ja avannut siksi monta veräjää kauppa-Lassille Pollen juostessa tasaista hiljentymätöntä ravia. Mutta enemmän nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin juuri sievästi luulen kyllä juosseeni, koska näin kaikkien muiden paitsi Brambergin tyttöjen kasvojen ikäänkuin kirkastuvan juostessani.

Kun hämärä tuli, ruvettiin tanssimaan salissa. Tahdissa minä kyllä pysyin, sen tiedän, ja voimakkaampaa käsivartta kuin mitä minun silloin oli, on harvoin kierretty tytön vyötäisten ympäri. Mutta vallan kehuttavaa ei tanssini kuitenkaan mahtanut olla, sillä tanssittuamme pari kierrosta, katsahti Emmi minuun katse kosteana ja kuiskasi:

Kuinka erilainen olikaan Emmi puhuessaan muiden nuorten herrojen kanssa kuin minun seurassani! Tuo tyyni, puoleksi suojeleva ystävällisyys oli poissa, ruusuja kohosi poskille, tummat silmät säihkyivät ja naurussa oli salaisen ymmärtämisen kaiku!

Sinä yönä minä en nukkunut paljoa, mutta sinä yönä minä kuitenkin näin asiat selvemmin kuin kirkkaammalla päivällä. Näin hienon ja kauniin tyttöraukan, joka oli myynyt itsensä talonpoikaispojalle hinnasta, joka hänelle oli vähäinen, mutta joka ajan pitkään kuitenkin voi tulla liian kalliiksi minulle. Rakastinko minä edes häntä toden teolla? En, minä olin hullaantunut kauniisiin silmiin ja mustiin kiharoihin, mutta oikeastaan oli paljas sattuma, että morsiamekseni oli tullut Emmi; yhtä hyvin olisi se voinut olla Anna tai Julia. Minkälaiseksi muodostuisikaan yhdyselämämme.

Ei, ei, tämä oli, kuten kauppa-Lassin oli tapana sanoa, "huono kauppa"; minun täytyi päästä järkiini ja puhua vakava sana Bramberg-ukon kanssa.

Kello kahdeksan minä pukeuduin ja lähdin ulos. Rullaverhot ukon huoneen ikkunoissa olivat ylhäällä. Hän oli siis jo noussut, vaikka olikin menty myöhään levolle. Menin avoimen ikkunan luo tervehtiäkseni hyvää huomenta. Huone oli tyhjä. Lähdin astelemaan eteenpäin kauniissa puistossa, ja äkkiä sukelsi Brambergin valkonen kesätakki esiin käänteessä.

"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle hyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin sanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää hämillään olosta."

"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi toisillemme ja…"

"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan mustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi on tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä seisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin) paljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta ukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa on ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin sellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi sille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?"

Tuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija, joka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja rakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan. Mutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä puhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä koskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella, sanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme ja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä sopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.

Niin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä luonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg, joka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen myöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja mumisi:

"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin, ettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut suusi puhtaaksi eikä… ollakseni täysin vilpitön… se Ermminkään sydäntä särje, vaikka… vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta ei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä kuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että kaikki olisi mennyt hyvin."

Olimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot vielä alhaalla liikkumattomina.

Minä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja lopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin nololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen, veitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi kysymykseen:

"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja selitän asian niin hyvin kuin voin."

Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni, tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.

Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.

Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.

Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista omaisuuttaan.

Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:

Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:

Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.

Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut yhtään elävää olentoa.

Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta. Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten, ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta portista sisään.

Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.

Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.

"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,
Elin!" sanoi lautamies.

Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä kysyin:

"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."

"Olisi synti häiritä hänen huviaan", arvelin minä. "Emmekö me sen sijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?"

Menimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo viulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein laudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan salongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa. Kauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin huomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta voimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan peittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen, mutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli, huolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä ilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.

Kun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä kielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä, kuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa, tietämättä meidän läsnäolostamme.

Minkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina meni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti jotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen rannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:

"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla itsekseen!"

Sitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin tunsin noista reippaista sävelistä.

Tanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin tuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö, jolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli "vapaa".

Senvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja kuiskasin:

Hän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja niin me lähdimme tanssiin.

Siellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen kirjuri ennastaan, niin että "kaupunkiherran" osanotto tanssiin ei herättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni täällä oli täydellisesti paikallaan.

Me tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta tuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää oli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään säihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut ja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan kuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut vaalennut niin paljon kuin minussa.

Lautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden kesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi joki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me kävelimme aivan lähekkäin.

"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle maitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?"

"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja talutin aina myllylle asti?"

"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä viimeksi täällä käydessäni?"

Ääni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin häneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen pikkuleukansa alla.

Riemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla ollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa, jonka taakse se oli kätketty.

"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku tyttöni!" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran oli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle pikkusuulleen ja suljin hänet syliini.

Sitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme vastaan painautuneina.

"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi ja rakas lapsuudenkotisi?"

"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja rakastaa minua?"

Ja sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä itsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti kuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan antautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt koko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen, että jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo, että samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.

VI.

Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan. "Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.

Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen, paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.

Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä
Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.

Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille, Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi Kanervapellon kestikievarista.

Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä ohjakset että tien.

Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"

Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi, että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan häneltä kysynyt.

Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi kauniimpaa.

Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me suutelimme.

Kaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että "hevonen jo aikoja sitte oli syönyt viimeisenkin kaurajyvän", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.

Mutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin oli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua eikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja komeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja sanoi:

"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä niin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani".

Komeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas Rantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä huonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen päivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana ja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta vedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria maksavan peilin — siinä kaikki.

Minä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni, joka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista hakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin vielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin minä vaan: "Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!"

Nyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin voinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että hän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.

Valtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla meni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren, rautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli Lundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän oli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä tänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.

Minä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä reumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata valveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita hoitamaan.

"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?" arveli Hanna, joka heräsi minun kääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.

Nyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan, sillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen vapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä ollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän harkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä kuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin tullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja vasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli suuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat. Ja minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan teurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään hinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja kansa seurasi hänen neuvojaan.

Ei, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa täytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.

Tähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin uudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia tuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:

"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja tarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja yleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin, minä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa sanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista, jotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan ympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo, toripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin kaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla öljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali olisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')

"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat valistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun omien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa kansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden pienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää muminaa ovensuusta, työväen joukosta.)

"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta, koreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää lasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen tarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin nuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset ehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita köyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille elämän antaneet?

"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut rikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se vieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet", sanotaan. Minä vastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia, joita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat hentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin ylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa opettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')

"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni hyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä kahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla kustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen siistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella: 'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'

"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä kadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi kerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.

"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies", sanoivat eteläkaupunkilaiset.

"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua", kuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.

"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi ja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle tuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat rakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse kastella varpaitaan?" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.

"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en ole elämässäni kuullut!"

Se oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta se ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta tietysti!

Heti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865. Jo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund & Poika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen sähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt. Ettäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti kirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin paljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.

"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan takia!" sanoi raatimies Ström. "Hyväkin aihe kai teille porvareille juhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan, vai mitä?"

"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan sisälsi tuo ehdotus, joka nyt on voittanut."

"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät palamaan sekä asunnossasi että puodissa", vastasin minä.

Kun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani ja sanoi:

"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä ei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä pulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla."

Suutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät ikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä. Pian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa. Päättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille miehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin ne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.

"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on pelastettu, näetkös."

"Mistä niin?" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle selittää; kiirehdin kadulle.

Siellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut kaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta että vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin mielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu kansanjoukko lyönyt rikki.

Mutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma tehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi kaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän palasen:

Kaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin rahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä tarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan rahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa sellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen käsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien sukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.

"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu artikkeli", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme kaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.

"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin sinä!" sanoivat he kaikki.

Kaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä sentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias Westergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin kultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella, ja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet "Auringon ystävissä", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias Westergrenin vaalissa.

Vaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä ole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan, irvistävät ja sanovat:

"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla rauhassa!" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.

On suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen ulkona visusti pitää peitellä.

Hanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani ystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.

"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja kuin luulit?" sanoi hän.

Minä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi liikutuksesta:

Hän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian täyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli hänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:

"Hm… ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus siitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että kuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon raatihuoneella."

Nyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi hyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen toisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät luonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa Peltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori erosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat toisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka meillä niitä on seitsemän.

Kaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun kokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä aivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista kehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain aikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.

Hän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja Pettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun me sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin äkkiä minulle:

"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan enää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta."

"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä kaupungissa", sanoi Landelin.

Minä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni koko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi patruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti oli sydäntäni riemastuttanut.

Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys, halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle luokseni.

"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"

Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:

"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."

"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa hallitus myisi arvonimiä!"

"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p—een perulaisen laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."

No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.

Varsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan olleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet ylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja mongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen tarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä kaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen enkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten koetin selittää.

Hän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme saaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa liikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen häntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:

VII.

Kullakin säädyllä on omat etunsa enkä minä ketään kadehdi. Liikemiehen, jolle käy hyvin, ei tarvitse, kuten virkamiehen määrätyllä, niukalla palkalla, heti uransa alussakaan pitää kovin suurena tuhlauksena hankkia silkkihame pikku eukolleen tai uusi päällys salin huonekaluihin. Mutta minä tahdon verrata virkamiestä ja ammatinharjottajaa talonomistajaan hiljaisella satamakadulla, jonka tilikirjoissa ei varsin suuria numeroita esiinny, ei voitto- eikä tappiopuolella, kun sitävastoin liikemies on verrattava purjehtijaan, jonka laiva toisena hetkenä voi kylläkin komeasti keikkua auringonpaisteisella aallolla, mutta pian senjälkeen ajautua haaksirikkoisena hylkynä asumattomalle rannalle.

Ei niin ymmärtäen että Nålköping olisi mikään liikekeskusta tai rajun keinottelun tyyssija, tai että minä tahtoisin loistaa jonkunlaisena suurena, uudenaikaisena liikenerona, mutta tosiasia on, että minä keväällä v. 1881 olin niin suuressa pulassa, kuin todella olisin ollut tuollainen nero. En ollut tyytynyt puotiliikkeeseeni, vaan olin ostanut metsiä ja puutavaran arvo laski, olin ostanut kauroja ja niitä ei kysytty ollenkaan. Sitte vielä pari ystävää käytti tilaisuutta lyödäkseen kintaansa pöytään, ja kun Nils Jönsson suoriutui heidän konkurssipesistään oli hän, niinkuin minä sitä tahtoisin nimittää, jotensakin puhtaaksi kynitty.

Kotona oli aurinkoa ja iloa ja rauhaa kuten tavallisesti; lapset ja Hanna tulivat minua vastaan päivällisaikaan ja tervehtivät minua kukin tavallaan, Hannasta alkaen, joka ulottui suuhuni asti, pikku Jennyyn, joka vaan voi ottaa minua polvista kiinni ja jokeltaa: "Pa-pa-pa". Kukkia aina ikkunoissa ja joka nurkka siistittynä. Päivälliseksi aina joku hyvä makupala minulle, ja illalla kiiltävä poriseva teekeittiö ja paras tuoli paraalla paikalla.

Konttorissa surua ja levottomuutta, kaikki harmaata, kolme uutta huolta jokaisen vanhan sijaan, joka vaivoin saatiin selvitetyksi. Aloin jo uskoa, että voisi käydä vallan hullusti, ja kun minä iltasin istuin ja katselin meidän kaunista salinlamppuamme, huomasin hämmästyksekseni ajattelevani, mihin hintaan se mahdollisesti menisi konkurssihuutokaupassa. Annoin katseeni kiitää koko silloisen huoneustomme, kuuden kauniin huoneen läpi, ja kiusasin itseäni näkemällä hengessä ne täynnä kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista, hatut päässä ja naureskellen huutokaupan pitäjän laskettamille sukkeluuksille kaikista näistä rakkaista, kauniista esineistä, jotka yhdessä muodostivat rakkaan kotini.

Uskokaa minua tai ei, mutta minä en oikein tunne Hannaani, vaikka olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Luulen, että hän koko ajan on näyttänyt minulle niin sanoakseni aurinkopuolen kasvoja, ja että hänellä on toisetkin, joita minä en saa nähdä. Väliin kun olen tullut rappusia ylös, olen kuullut hänen äänensä vierassointuisena, terävänä ja moittivana, varsin kylmänä ja kovana, ja pari kertaa kun äkkiä ja odottamatta olen tullut kotiin, olen nähnyt hänen kasvonsa synkkinä, outoina minulle, mutta ne ovat tulleet valoisiksi ja iloisiksi, niinpiankuin hän on nähnyt minut. Sydänkäpyseni, minä aavistan kuinka asia on! Kaiken valon ja ilon, minkä puhdas, rakastettu olentosi itseensä kätkee, kevättunteet vielä syksynkin päivinä, ne sinä säästät vanhalle Nissellesi, ja kaiken alakuloisuuden ja huonon tuulen, mitä sinulla kuten muilla voi olla, sen peität sinä minun näkyvistäni yhtä huolellisesti kuin minkä tahansa muun huonon, joka voisi loukata silmääni ja tehdä mieleni levottomaksi. Minä aavistan, että juuri näin hienot, jalot naiset menettelevät, mutta missä olet sinä sen oppinut, pikku lautamiehentytär?

No, nyt tahdoin minäkin osoittautua lujaksi ja yksin kestää sen myrskyn, mihin olin joutunut; Hannan ei pitänyt saada tietää mitään, ennenkuin kaikki jo oli ohi tahi mahdollisesti — onnettomuus käynyt mahdottomaksi salata.

Näytti käyvän tähän jälkimäiseen suuntaan, ja minä aloin jo kääntää ajatukseni pelastuksen mahdollisuuksista itsetutkimukseen liikkeen tilasta, jos nimittäin tulisi kysymykseen vakava tarkastus, millä tavalla Nils Jönsson on liikettään hoitanut. Kuinka tulisi uskottujen miesten kertomus mahdollisessa konkurssissa kuulumaan? Olinko minä kadottanut jotakin enemmän kuin kaiken aineellisen omaisuuteni, jos kuperkeikka tulisi? Oliko myöskin kauppamieskunniani silloin mennyttä kalua?

Ei, kuinka ankara olinkaan itseäni kohtaan, en voinut sitä huomata; Nils Jönsson oli ojentanut koipensa hiukan kauemmaksi kuin peitto riitti, mutta kunnia oli tallella. Ei mitään epärehellisyyttä! Ei mitään keinottelua!

No, jos olisin ollut yksin, olisi kai Jumalan nimessä saanut tulla konkurssi; mutta rakastetun puolison käsivarret kaulalla, pikku Jennyn pienet kätöset polven ympäri ja kaikki muut pikkaraiset takin liepeissä tulisi uutten urien alottaminen vähän vaikeaksi.

Ja eräänä iltana, kun viivyin hyvin kauan illallispöydässä, ja lapset toinen toisensa jälkeen sanoivat hyvää yötä ja viimeinen pieni, punainen suu oli ojennettu papalle, ja Hanna ja minä olimme kahdenkesken, silloin raukesivat kaikki ylpeät aikomukset, minä vedin hänet lähelleni ja nyyhkytin:

Kyllä, totta tosiaan, siihen hän kyllä kelpasi. Vain sen kautta että on kirkumatta ja itkemättä ja heittäytymättä sohvalle ja potkimatta jaloillaan hermokohtauksissa, voi vaimo auttaa miestään koko paljon.

Ja sitten oli meillä aina iltasin pieni luottamushetki, kun lapset olivat menneet levolle, Hannalla ja minulla. Hän lohdutti minua ja pysyi lujana ja teki ehdotuksiaan hänkin. Tietysti ei yksikään niistä kelvannut, mutta minä tulin lujemmaksi ja toivorikkaammaksi vain niiden kuulemisestakin.

Niin kiipee eräänä päivänä luokseni konttoriin Lindnäsin vanha, saita, kopea hovimarsalkka, joka osti siirtomaatavaransa minulta, ja joka aina tavatessamme, huolimatta minun konsuliudestani ja kaikesta, kohteli minua niin ylhäisesti ja ylimielisesti kuin jos olisin ollut oma puotipoikani. "Hyvä herra… mutta kauheastipa te olette laihtunut! Oletteko sairas?" kysyi hovimarsalkka.

Pyysin häntä astumaan ylös saliin ja siellä istui hän paraaseen nojatuoliini, sen näköisenä kuin olisi hän armossa suvainnut mennä jonkun torpparinsa luo käymään, tuo kopea lurjus.

"Niin nähkääs, asia on sellainen, herraseni", alotti hän, "että minä erään sukulaiseni kuoleman kautta aivan aavistamatta sain niskoilleni viisikymmentätuhatta kruunua, aivan valmistumatta.

"Saakelin epämiellyttävää, sillä en tiedä mihin ne panisin, sillä nähkääs, pankkien talletuskorko ei minua tyydytä."

Sen minä kyllä voin uskoa. Sinä kyllä kernaimmin tahdoit hieman harjottaa koronkiskomista noilla rahoillasi, senkin vanha saituri!

"Nyt olisi aikomukseni kysyä herralta, joka seurustelee… niin, se tahtoo sanoa, ainakin tuntee väkeä maalla ja muualla, mihin minä paraiten voisin sijoittaa rahani. Ei alle kuuden prosentin, ei alle kuuden prosentin; ei tule koskaan kysymykseenkään."

Minä hypähdin ylös tuoliltani. Viisikymmentätuhatta kruunua! Niillä olisin minä pelastettu! Mutta Herra Jumala, mitä vakuutta oli minulla tarjottavana! Minun kiinnitykseni olivat jo aikoja sitte käytetyt. Ja niin luettelin minä useita talonpoikia Nålköpingin lähiseudulla, joiden tiesin tarvitsevan pieniä, yhden- tai parintuhannen kruunun lainoja, kiinnitystä vastaan taloon. Hovimarsalkka otti hienon lyijykynän ja merkitsi ylös taskukirjansa lehdelle laihalla, hienolla, Valkosella, kapealla kädellään.

"Herraseni, tämä tekee 27,000 kruunua yhteensä ja sittenkin joutuisin tekemisiin neljäntoista henkilön kanssa… Ette tiedä ketään liikemiestä, joka hyvää vakuutta vastaan, hyvää vakuutta tietysti, ja kuudella prosentilla, alle ei tule kysymykseenkään, tahtoisi ottaa koko summan?"

"Kyllä, minä tunnen erään, joka tarvitsee nämä rahat varsin hyvin, erään, joka ilman niitä ehkä piankin on paljaan taivaan alla vaimoineen ja lapsineen, erään, jolla ei enää ole mitään vakuutta tarjottavana, mutta joka, jos nämä rahat saisi, olisi pelastettu, ja varmasti maksaisi ne takaisin."

"Ta ta ta! Sellaiseen kauppaan ei nähkääs kukaan ihminen rupea, ystäväiseni. Pyydän anteeksi että olen häirinnyt. Hyvästi!"

Ovessa käänsi hän taas vanhan petolinnunnaamansa minuun päin ja kysyi rumasti hymyillen:

"Kuulkaapas, sanokaa minulle, kuka nyt taas on liisterissä tässä viheliäisessä luolassa?"

Minä olin kiihtynyt ja epätoivoissani, ja mistään väliä pitämättä minä melkein huusin:

"Minä itse, herra hovimarsalkka! Olkaa hyvä ja katselkaa nyt oikein tarpeeksenne pulaan joutunutta lähimmäisraukkaa, jos se teitä huvittaa, niinkuin näyttää!"

"Mitä lajia! Mitä sanotte? Te itsekö? Ja sen sanotte te noin suoraan!
Ajatelkaas, jos puhuisin siitä jollekin!"

"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta sen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka", huudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat kasvonsa nähdessäni.

Ukko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken oli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista nuuskarasiaansa.

"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja sydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa hovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!"

"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra tahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?"

"… että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala paratkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän perästä? Saan rahat silloin."

Neljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla kädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja aioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.

"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja aistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi väärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!"

En tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia käsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle ja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.

Ilo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan ennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa takasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja kuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin puhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei äyriäkään alle.

Maksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu, tunkeutui korviimme heikko lapsenääni.

"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm… hm… Kuulkaapas herraseni, teidän piirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?"

"Jaha. Tuorstaina! Silloin minulla juuri on asiaa kaupunkiin. Suokaa anteeksi, ukolla on omituiset päähänpistonsa. En ole sellaisessa tilaisuudessa ollut pitkiin aikoihin. Vanhoja tuttaviahan nyt ollaan. Tokkohan olisi mahdollista saada olla mukana?"

En ole muuten juuri mikään kumartelija, mutta vaikka luulen silloin pokkuroineeni ja kumarrelleeni varsin runsaasti, en voi sitä katua vielä tänäkään päivänä. Nähkääs, yhdestä hovimarsalkasta minä viis välitän, mutta tuo vanha vääräsäärihän oli nostanut minut jaloilleni ja pelastanut onnellisen kotini!

Hänelle annettiin tieto, että toimituksen piti tapahtua kello neljä ja lyönnilleen olivat hänen vaununsa portilla. Hanna kyllä arveli, että se oli hauskaa muiden rouvien vuoksi, mutta oli hirmuisen hämillään, ja sitte ei hän oikein tietänyt millä tavoin puettuna piti luulla hänen tulevan. Mies, joka kutsui konsulia ja tukkukauppiasta "herra" ja "herraseni", voi epäilemättä tulla ristiäisiin metsästyssaappaissa.

Mutta ei, hänellä oli täysi hovipuku, hän tervehti kohteliaasti kaikkia ja kutsui Hannaa "rouva konsulinnaksi", niin että hän kyllä tavat tunsi kun vaan tahtoi.

Pappi oli pudottaa käsikirjansa kun sai nähdä tuon vanhan kopean hovimarsalkan, joka ei koko kaupungissa seurustellut kenenkään muun kanssa kuin maaherran, kummina minun luonani, ja Nålköpingin rouvat olivat niellä ukon katseillaan.

Hovimarsalkka kilisti lasia vaimoni kanssa ja pyysi saada lähemmin katsella pienokaista. Kun Hanna toi hänet, katseli hän lasta pitkän aikaa ja hänen vanhat silmänsä näyttivät sumenevan.

"Minä olen vanha, lapseton leskimies, enkä tuollaisista pikkaraisista juuri paljoakaan ymmärrä; mutta saanko minä, rouva konsulinna?"

Ei Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli meille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän ei saisi.

Silloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo tulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi suurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.

Muut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni kanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut "taivaalliselta". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että hovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.

Sitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan siniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:

"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä maailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei, Jumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan tule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden joukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni elinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus. Tohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle vanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu, sillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri? Mutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen. Ei, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt täytyy minun lähteä."

Nils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin alas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani ja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.

"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa suoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra tietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut? — Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan. Katsohan vaan! Katsohan vaan!"

Ajatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja. Niiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä avautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.

Mutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan kolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt on enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti tilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.

VIII.

Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on, kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle. Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.

Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen, liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.

Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia, ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta itsestäsi.

Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta, joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.

Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin esikoistani sylissäni.

Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian yksinkertaista painettavaksi!

Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun kuulin että se oli poika.

Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä molemmat.

"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet kastamme?"

"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla ensin mitä sinä arvelet."

"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä kirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut Albert."

"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta. Mutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut nimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan", sanoin minä.

Silloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti käsivartensa varaan ja sanoi:

Rakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen kyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla oli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli mahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.

Siitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti meille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta koulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti valita elämän ura.

Virkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse; siellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että joku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.

Mutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa omalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä liikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.

Saada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä mahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan. Lääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja rukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan sanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän kärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin tai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin että se viilsi sydäntäni.

Minä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani, ja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt koulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.

Sydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos huoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin keskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa Bengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: "Pysy lujana, Jönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!"

Mutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään valkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi minuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi ja hän sanoi:

— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin kuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja nyyhkytin:

"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina, aina isästäsi!"

Ja sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori hän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu kansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon kastiketta edes. Ja minä, joka vihaan "kyvykkäitä" naisia, olen vallan ihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut häntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.

"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada määrätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin pojan aivan niinkuin itse tahdon!"

"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä tuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?"

"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö tahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta kuulet nimen!"

Tämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa asioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea käsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni: Jos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei siitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: "Minä kastan sinut Jöns Lars Andreas Isän Jumalan…" j.n.e.

"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!" sanoi rouva Johansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti toimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka hän oli pojallemme antanut.

Häntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin "Jöns Jönsson". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan kahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.

Nyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi liikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin myöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli poika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni konttoriin ja sanoi:

"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä tahdon totella."

"Kuule nyt, Jöns", sanoin minä, "mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi noihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?"

"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä erillämme", arveli Jöns.

"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla komennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön luontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?"

"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun mielesi vaan tekee?"

"Niin, sitäkin, ja sitte… ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa kuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä rakastan hevosia nähkääs, isä… mutta älkäämme enää puhuko siitä."

"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani elämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut kauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa Lyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota ei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä."

"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi kaulaani.

Mutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut mitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia konttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat suurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella tavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta Levy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä, missä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä oikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon Jumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä ihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne tervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että meidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären kanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet. Hänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle, meidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut hänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet tanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta sillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.

Nyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse uuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää kauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon mukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa toisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina enemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi tuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat, jotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi side, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side liikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla alhaalla.

Ainoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on kiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo. Ei liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja kuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy vähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin ymmärrätte, mitä tarkotan.

Niin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä olin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön johtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa takonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä päivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman markkinoille.

Vihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu lokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra virkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä koko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen kelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi meidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan; mutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut tuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät Nålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja o vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli näet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin rintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun likavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon jalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi kolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli tehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä lautasuojuksessa ratapihalla.

No, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja pormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni Sviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini aivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin voivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä hänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.

Mutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi pormestari minulle:

"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät paremmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta."

"Kyllä tiedän, Trybom", sanoin minä, "vedetään köysi seinästä toiseen ja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan katselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu."

Niin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti. Ja maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari radalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille, mutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa kamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä kädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle Vaasan tähden.

Minä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi Hanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja nähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi, mutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen viisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja asettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:

Ja kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä väkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka hän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.

Minulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes otti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri tavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut. Mutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen siihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan tilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.

Silloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen Jönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta niskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken perästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:

"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin ensin häntä kauniisti, isä!"

Mutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän olisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.

Siihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle vuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä hän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.

Ja sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat tavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen — jollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä päivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia ja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän asuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen erästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat vielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että Anna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat he kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa Greta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät saliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa laulaa "Mä neljäntoist' olin vuotias", hajaantuvat vieraat kernaasti sivuhuoneisiin, sen olen huomannut.

Voidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista tyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme. Sydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina "kuin kevätvirran juoksu", menivät he vihkituoliin suutelemattomina, "hakkailemattomina" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt polttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan ympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi esiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas tai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti Blom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään muistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta ja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole, koska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka on hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä arkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei mitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja rahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen sellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra Jumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.

Tytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä karvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät naimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies on sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa tapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa yhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas tyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin miehet ovat!

Sitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi ensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi elinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista rotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni, "ajan suuria kysymyksiä" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin että tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa "saadakseen vaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi", vaikka hän sellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään täällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä mittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja käveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä kuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja härnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä. Jumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin koskaan naimisiin.

Mutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset voivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä painostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen ikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän piiriimme.

Huoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme vilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun sattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin hiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja rakkaita katseita luodaan kamarin oveen.

Jos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta tai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja tutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko rullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin, mistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.

Siellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot kuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen kokoinen.

Se on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat kärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän, joka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan muu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!

Lääkärit sanovat… niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa häntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen iloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä, luonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää tuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla ivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja loistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.

Tunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä odottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet, että ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen leposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta tai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden tuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet sydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä ovat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on koettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei ole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti sulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.

Minä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat maasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä ylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä jälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen siipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa ja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme muuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman tyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja nostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä melkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja voiman päivinään.

Eeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:

"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos se vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan siinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?"

Lempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken hiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:

"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä kukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut, kirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!"

Kas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä tulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää huomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä. Jumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan keltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä koskaan hyvää seuraa.

Äiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut kuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on sydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada sen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja syystuuli hivelee ryppyisiä poskia!

IX.

Kaikki nukkuvat; oli hyvä että oli lauantai eilen, minun kuusikymmenvuotispäivänäni, tuona suurena juhlapäivänä, niin että liikkeenkin väki saa hieman levätä. Mutta itselläni ei minulla ole mitään lepoa, ennenkuin olen saanut sanoa sinulle hyvästi, rakas lukija, ja sen vuoksi olen minä hiipinyt ylös tuntia ennen Hannaa.

Että meillä eilen piti olla päivälliset lapsille ja ystäville, se nyt oli selvää, ja niin pitkälle olin minäkin mukana. Mutta muuten minä tietysti en ollut tietävinäni, että odotin jotain erityistä juhlallisuutta. Koetin olla näkemättä suuria, jo valmiita kukkakoreja, köynnöksiä nurkissa ja kahta mankelikorillista värillisiä lyhtyjä puutarhaan ripustettaviksi. Meillä on nyt syyskuu, ja ensimäiseksi kun tirkistin ulos sänkykamarin ikkunasta, katseli aurinko minua, kauniina ja kirkkaana. Jöns oli vetänyt ylös liput, sekä kotimaiset että perulaisen, ja miniäni, maalari, oli jo ulkona ruusupensaiden luona sakset kädessä.

"Jumala siunatkoon sinua!", sanoi Hanna, mutta hänen silmissään oli kokonainen pitkä juhlapuhe.

"Tarram, tarram, tarram tam ta!" kajahti alhaalla Rantakadulla, ja salin ikkunoiden alle asettui Nålköpingin työväenyhdistys soittokuntineen ja lippuineen. Minä olen istunut johtokunnassa kuusitoista vuotta ja annoin heille kerran tuhannen kruunua, ja sitte ovat he saaneet joukon kirjoja lapsilta.

Kaksi soittokappaletta ja korea puhe, niin korea, että jos vieras olisi sen kuullut, olisi hän vähintäin luullut minua Nålköpingin kuninkaaksi. Mutta se minä en ole, sillä se kunnia kuuluu tehtailija Grönbergille. Puheen piti kaupungin parturi, ja se oli hirmuisen ystävällinen ja vapaamielinen ja sisälsi myöskin koko joukon yleistä äänioikeutta, sillä työväenyhdistykset ovat aina valtiollisia luonteeltaan, ja valtiomiehen vikaa tavallisesti on partureissakin.

Minä kiipesin ulos parvekkeelle ja vastasin ylimalkaan seuraavaan tapaan, jonka ohessa on huomattavaa, että kaikki ihmiset torilla pysähtyivät ja Isontalon maitopiika ajoi aivan soittokunnan viereen, pani kädet kupeilleen ja katseli minua kuin olisin ollut jokin ihme-elävä:

"Tiedoin tahdoin te ette minun kanssani kujeile, sen tiedän, mutta tiedän myöskin etten minä missään suhteessa kestä vertailua sen kuvan kanssa, joka tässä on esitetty muka minun kuvanani. Kuvan virheellisyys riippuu varmaankin siitä, että teidän lämpimistä sydämistänne noussut sumu on saanut peittää kaikki vähemmän kauniit piirteet. Mutta tätä virhettä en minä mistään hinnasta tahdo korjata vaan pyydän teitä sydämestäni edelleenkin antamaan tuollaisen sumun nousta.

"Yksi on totta: että minä pidän teistä ja kunnioitan teitä kaikkia, kaikkia, ja että kukaan ei osaa suuremmassa arvossa pitää kunniallista työtä kaikilla aloilla. Toisellaiset mielipiteet olisivatkin kummalliset miehellä, joka on alkanut köyhempänä kuin köyhin teistä.

"Mitä yleiseen äänioikeuteen tulee, niin en minä itse asiassa sitä voi edistää enkä pidättää. Sen asian hoitavat Jumala, kuningas ja valtiopäivät, jossa Nålköpingin edustajana on pormestari Trybom. Mutta nykyisen perustuslain rajojen sisällä olen minä tehnyt kaikki mitä olen voinut äänioikeusasian hyväksi: kaikilla kirjanpitäjilläni on äänioikeus ja puotimiehenikin olisivat viime vaalissa kahdeksansadan kruunun taksotuksen perusteella voineet äänestää, mutta nähkääs, he eivät tahtoneet.

Jo oli yhdistys kääntynyt lähteäkseen, liike torilla saanut tavallisen kulkunsa ja Isontalon maitopiika, joka nähtävästi suureksi huvikseen oli ollut tapauksessa mukana lähtenyt pois, kun Albertini, tohtori, kiipee ulos parvekkeelle, päättäväinen piirre rakkailla kasvoillaan.

Minä oikein huolestuin. Ajatteles jos häneen, joka asuu Tukholmassa, ovat tarttuneet nuo uudet aatteet ja tuon kauhean "Tukholman penkin" hirmuinen radikalismi, ja jos hän nyt pitää oikein tuollaisen vapaamielisen puheen. Ja me, jotka olemme niin hyviä ystäviä Trybomin kanssa, joka on niin kauhean vanhoillinen!

"Eivätkö parturi Lind ja soittokunta tahdo tehdä hyvin ja tulla ylös juomaan lasin viiniä kanssamme!" sanoi hän lujalla, kaunissointuisella, lämpimällä, vakaumusta hehkuvalla äänellä.

Kun minä käännyin ympäri seisoo Jenny siinä joukko laseja tarjottimella, ja kaikki muutkin ovat tulleet sisään ja Eeva istuu rullatuolissaan ja katsoo minuun suurilla lempeillä, lämpimillä silmillään.

Minä menen hänen luokseen, ja kärsivän rakastettumme ja minun ympärilleni kiertyy seppele ojennettuja käsivarsia, ja raikkaat suut kuiskaavat korviini siunausta ja kiitollisuutta.

Samassa tulee Johanna palvelijatar, ja sanoo, että etehisessä on lähetystö "Seitsemän tähden" veljesliitosta, jossa minä olen rahastonhoitajana.

Niitä oli kuusi kappaletta, tavallisissa oloissa minun tuttavallisia ystäviäni ja veljiäni, jotka eivät juuri ujostelleet paukuttaa minua selkään ja sanoa: "Nyt sinä olet tyhmä, vanha Nikke." Mutta nyt he olivat aivan hirmuisen jäykkiä ja hienoja, kommendöörinnauhat päällystakkien alla, ja katselivat minua kuin olisin ollut intialainen epäjumalankuva, tahi kuin olisivat tahtoneet pyytää: "Älä koske meihin äläkä Jumalan nimessä sano mitään jokapäiväistä, niin että kaikki juhlallisuutemme menee rikki!"

He heittivät päällystakit pois, asettivat kaulahuivit järjestykseen ja asettuivat asentoon. Yliseremoniamestari lausui tunnussanan ja aliseremoniamestari löi sauvallaan lattiaan, jonka jälkeen puheenjohtaja-mestari, veli Lundström, piti suuren puheen ja pyysi liiton puolesta saada jättää minulle hopeamaljan, oikean kilpa-ajopokaalin. Ja kyllä se totta onkin, että minä usein olen ollut juoksemaisillani hengen kurkustani tuon siunatun "Seitsemän tähden" takia ja että minä omasta mielestäni juhlatilaisuuksissa istun siellä narrina miekka vyöllä ja ritaripuvussa, mutta kun minä katselen minun kilpa-ajopokaaliani on sentään lohduttavaa tietää, ettei sen saamiseksi ole hevosraukkoja kiusattu. Jos ihminen tahtoo tehdä itsensä naurettavaksi omalla ruumiillaan on se hänen yksityisasiansa.

Minun vastauksessani puheenjohtaja-mestarin puheeseen ei ollut ollenkaan mitään valtiollista sisällystä, jonka vuoksi jätän sen mainitsematta.

Koko aamupäivän oli talo täynnä väkeä, jotka tahtoivat onnitella, niiden joukossa maaherra ja hänen vapaaherrattarensa, piispa ja tuomiorovasti; ja sitte tuli päivällinen monine kauniine puheineen. Kauneimman kaikista piti Albertini papalleen. Se ansaitsisi tulla painetuksi, mutta sitä ei Albert millään ehdolla tahdo. Minä näin, kuinka piispa, joka oli nähnyt varsin paljon vaivaa suuresta ensimäisestä juhlapuheesta, kulki ympäri ja ikäänkuin häpesi vähän, että Albert oli hänet niin "distanseerannut", kuten polkupyöräilijät sanovat. Tuleva miniäni, maalari, oli tehnyt pieniä, oikein somia värssyjä. On hyvin onnellista kun molemmat puolisot noin sopivat yhteen luonnonlahjojen ja ajatuskannan puolesta. Minä en koskaan ole kirjottanut yhtään värssyä eikä Hanna hioin.

Kirkkaana kuin seitsemän tähden loisto ylevänä kuin sen kulku taivaan kannella saapuu Skulleby-veljien tervehdys kuusikymmenvuotiaalle veljelle. Terve!

"Ai h—i!" sanoi Jöns. "Vie tuo alas konttoriin, Viklund!" Ja sitte luki hän taas edelleen.

Mutta päivällistä syödessä tulivat tilanomistajat Östberg ja Brädström ja sanoivat:

"Suo anteeksi, pikku Nikke! Mutta mitäs siinä seisoikaan niistä kelvottomista rapsikakuista. Kai samaa lajia, mitä olet myynyt meille?"

"Ettekö te sitte ollenkaan ymmärrä tietää huutia, hyvät ystävät! Tuletteko te ja panette minut hämilleni omassa talossani ja omana syntymäpäivänäni! Maljanne joka tapauksessa!"

Sitten oli siellä juhlavalaistus puutarhassa ja viinibooli huvihuoneessa ja imartelua puheessa ja hyvä tarkotus imartelussa, ja sitte sytytti kirjanpitäjä Viklund ilotulituksen, mutta sekä äiti että minä olisimme kernaasti suoneet, että hän olisi jättänyt sen tekemättä, sillä kun ensimäinen raketti kihisten lensi ylös, seisoi tohtori Person lyseosta kauempana syreenien luona käsivarsi meidän Jennymme vartalon ympärillä, ja minä luulen, että useimmat vieraat, ikävä kyllä, näkivät sen.

Noilla tytöillä on kiire. Pian on kai tarkotus että äiti ja minä seisomme täällä aivan yksinämme, kuten pari vanhaa, sammaltunutta, lehdetöntä puuta.

Huvimajassa laulettiin ja ilo kohosi korkealle ja vieraat hoitivat erinomaisen hyvin itseään. Minä vetäydyin senvuoksi hetkiseksi pois melusta ja menin ylös Eevan luo.

Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli avatusta ruudusta ylös valoisaa tähtitaivasta kohti.

"Ne loistavat niin kirkkaina, lapseni! En luule koskaan nähneeni niitä niin lähellä kuin tänä iltana."

"Niin se kai onkin, isä! Me tulemme niitä hiukan lähemmäksi päivä päivältä, ja kun on kuudenkymmenen vuotias tai… tai murtunut kuten minä, silloin on syytä katseellaan yhä useammin mitata sitä välimatkaa, joka erottaa, yhä useammin lähettää ajatuksensa rukouksen siivillä sinne ylös!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.