The Project Gutenberg eBook of Maattomia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Maattomia

Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Author : Veikko Korhonen

Release date : January 6, 2024 [eBook #72635]

Language : Finnish

Original publication : Helsinki: Otava

Credits : Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAATTOMIA ***
MAATTOMIA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

1.

Savuniemen heinäniityllä oli vilkasta liikettä. Kuivia heiniä oli päivän kuluessa kasaantunut melkoinen määrä, ja nyt oli ne saatava ennen sateen tuloa korjuuseen. Työväki hääri vähissä vaatteissa isäntä-Hentu hoputteli mökkiläisiään, jotka olivat veroa suorittamassa, kiivaampaan liikkeeseen.

Tämä liiallinen kiirehtiminen näytti miehiä kovin sapettavan. Yksi ja toinen jo kirosi, mutta koetti vielä hillitä kiukkuaan pahemmin ilmoille purkautumasta.

Pilvi nousi uhkaavasti, ja useita kasoja oli vielä niityllä. Hevoset huohottivat ja miesten kasvoilta virtaili hiki. Muutamia pisaroita jo putoili.

— Heilukaa kiivaammin, kastuu kuivat heinät, helvetti! huusi isäntä.

Mutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.

— Heilu itse!

— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.

Jo joku vielä lisäsi:

— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta viimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.

— Viimeistä…? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä miesten puheista.

— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi edellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki koettavat parhaansa.

— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi isäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä heinäkasoja noutamaan.

Oli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta torpparilaista.

— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen jälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava palstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään oli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet värähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi heidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu molemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon, jonne Hentukin tuli viimeisenä.

Oli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen sanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä virkkoi:

— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.

Hentu muljautti vihaisesti puhujaan.

— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu ripeämmin, sanoi hän.

Se oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.

— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun yhteen menoon juostiin.

— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka sitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:

— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei päiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.

— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt jäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.

— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan Aapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle palstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.

— Sitten kun pääsee, jurahti Hentu.— Puhukaa sitten vasta, kun olette isäntiä. Nyt te olette vielä minun alustalaisiani ja teette mitä minä käsken.

— Niinhän on tehtykin. Mutta kun ei jaksa enempää kuin jaksaa, niin saa vihoittelut palkakseen.

— No muuta palkkaahan tästä verotyöstä ei tulekaan, naurahti joku.

— Ettekö muka mökkienne maista saa tuloina palkkaa verotyöstä, kivahti Hentu. Häntä jo sapetti niin, että nousi kiivaasti seisomaan, mutta löi noustessaan päänsä ladon katto-orteen ja kirosi karkeasti, painuen jälleen istumaan.

— Kyllä ne mökkien tilukset ovat tulleet jo verotöinä useimmilta maksetuiksi, ja vielähän niistä maksetaan lisääkin, sanoi Harjamaan Aapo.

— Ottakaa ilmaiseksi! kiukkuili isäntä. — Eihän siinä muuta kuin aloitatte taas kapinan ja julistatte maat yhteiskunnan omiksi, pisteli hän.

— Eikä oteta. Ei ole tässä joukossa yhtään miestä, joka olisi sitä tietä aikonut ottaa ennenkään. Mutta lain myöntämillä keinoilla otetaan, jos ei kerran vapaaehtoisesti anneta, jatkoi Aapo.

— Ei anneta! jyrähti Hentu.

— Antavatpahan monet muut.

— Antakoot! Min' en anna muutoin kuin pakolla!

Joku joukosta sanoi tähän:

— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.

— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.

— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan tuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli aika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.

— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja purautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.

— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.

— Vahingossa se… Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat, jatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina jäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan. Pojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista se on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.

Naurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista halveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.

Hentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden olevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon suulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään, mietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka isänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa maata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus tai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot ja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita, mutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.

Hentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.

Miehet naurahtelivat.

— Jopa Henterin niska nyt punoitti, virkkoi joku miehistä.

— Sai kerrankin kuulla totuuden, sanoi toinen. — Jos olisivat kaikki maanomistajat tuonlaisia, ei uuden lain käytäntöönpanosta tulisi mitään. Riitaa ja rähinää olisi maailma täysi.

— Paljon on tällaisiakin isäntämiehiä, arveli joku.

— Se on tietty. Enin osa heistä kuitenkin mukisematta tyytyy lain määräyksiin.

— Samaa maata se on Arvolan Aatamikin kuin tämä, sanoi joku. — Kuuluu pihisevän ja puhisevan, kun on monta torpparia ja mäkitupaa ja menee paljon maata heille.

— Niinkuin muka liian vähän itselleen jäisi. Melkein kokonainen manttaali miehellä.

Sade rapisi kattoon ja oli oikein mukava jutella ja levähtää tuoksuvissa heinissä. Väsyneimmät olivat kellistyneet heinille ja kuorsasivat äänekkäästi. Alkoikin olla jo ilta käsissä. Ennen neljää oli aamulla tultu töihin ja aherrettu lepäämättä koko päivä.

Monellekin miehistä oli vielä riittävästi verotyötä, vaikka omatkin työt olisivat tekijätä kaivanneet. Mutta kangastelihan tulevaisuus lupaavana. Ensi suvena saisi jo tehdä omaa työtään. Vastenmieliseksi käynyt verotyö loppuisi vihdoinkin.

2.

Rinteen Otto palaa myöhäisenä heinäkuun iltana verotyöstä. Arvolan hovitilan niityllä on tänään ollut raskas päivä, ja Otto laahustaa kumaraisena ja väsyneenä kotimökilleen. Ilta on lämmin ja autereinen, ja metsän salaperäiset tuoksut ympäröivät kulkijaa, mutta Otto ei sitä huomaa. Hänen aistimensa on raskas työ tylsistänyt. Nenä tuntee vain piimäleilistä tulevan kirpeän hajun, kun leili siinä hänen selässään heiluu kepin nenässä. Yksi ajatus vain takoo miehen päässä: — Pääsee kohta kotiin ja Riikka ammentaa puuroa kuppiin ja käskee syömään. Saunarenkkana on ehkä lämmitetty… saa hautoa noita raajoja. Kova päivä niityllä… kotona puuro ja sauna… saattaa olla kahvikin.

Joku uusikin ajatussarja koettaa päästä eloon, mutta se painuu voimatonna takaisin, ja taas tulee se entinen.

Rinteen Otto on iältään vähän yli viidenkymmenen. Pitkä, laiha ruumis huojahtelee kävellessä, ja kasvot ovat kuopalla. Silmät ovat nuorempana saattaneet olla siniset ja virkeät, mutta nyt niissä on ainaisen arkipäivän eloton harmaus.

Kohta kolmekymmentä vuotta on hän ollut mäkitupamökissään Arvolan takamaalla. Renkinä oli ensin talossaan ja siitä nai piian ja tuli sen kanssa takaliston mäkituvassa lapsia siittäneeksi niin, että viisi vanhinta on maailmalla ja neljä vielä kotona leipää huutamassa ja yhteistä toimeentuloa niukentamassa.

Kuluneet sotavuodet ja kapina-ajat olivat köyristäneet Oton selkää, joka siihen asti raskaasta raadannasta huolimatta oli koettanut pysyä jotenkin suorana. Pitivät vähän aikaa vankina, ja leipäkin oli vähissä perheeltä, ja se miestä vanhensi. Aatami-isäntä oli joka vuosi lupaillut torpan maita Otolle, ja siinä toivossa oli koettanut kaikin voimin raataa talon laajoilla vainioilla. Kaksikymmentä vuotta oli sen lupauksen täyttäminen jäänyt vuodesta vuoteen, ja nyt se tuntui jo häipyvän olemattomiin. Vuosi sitten oli Otto kerran vielä kysäissyt isännältä:

— Tuleekohan siitä torpan saannista mitään?

Siihen oli isäntä vain naurahtanut:

— Mitä sinä vanha mies enää torpalla… toisten hyväksi sitä perkkaamaan ja rakentamaan.

Siihen se jäi, ja silloin Otto tiesi sen toiveensa jättää kokonaan. Kapina-aikana temokraatit saivat uskotelluksi maanjaollaan, ja silloin kituvat toiveet oman maan saannista näyttivät toteutuvan, mutta ainoastaan hetkiseksi. Nyt ei enää tehnyt mieli ajatella koko asiaa.

Otto on päässyt jo kotiveräjälleen. Siinä ovat vastassa nuorimmat lapset, risaisina ja likaisina. Ei ole Riikalla aikaa pestä pyykkiä, ja hajoisivat vain pahemmin mukuloiden ryysytkin pestessä.

— Menkäähän tuosta… hosii Otto lapsia, jotka ovat siinä jalkoihin sotkeutua.

— Onko äitinne keittänyt puuron ja lämmittänyt saunan? kysyy Otto.

— Ei oo puuroa, mut sauna on.

— Ka, miks'ei puuroa?

— Kun ei oo jauhoja.

— Joko ne perhanat on taas lopussa, kivahtaa mökinmies kärsimättömänä ja astuu tupaan.

Riikka, Oton vaimo, on ainaisen köyhyyden kynimä, elämäänsä kyllääntynyt olento. Nytkin hän kähnii siinä hellan ääressä ja korvallistaan raapien kohentelee tulta kahvipannun alle.

— Toitko sinä jauhoja? kysyy Riikka.

Ottoa sapettaa se kyseleminen. Syövät täällä laiskana, akka ja lapset, ja hänen pitää kulkea työssä.

— Helvetistäkö niitä aina piisaa, jurahtaa hän ja kaivaa piipun, ainoan ystävänsä, housujensa taskusta.

Akka vaikenee. Ei halua tällä kertaa riitaa rakentaa, kun niin muutoinkin laiskottaa. Helteinen ilma on koko päivän raukaissut. Maha kyllä mouruaa ja vaatii vahvempaa ruokaa kuin kuivunutta leipää, mutta tuleepa yö ja saa unta, joka on kaikesta parhainta.

Otto vetelee savuja ja Riikkaa katsellen miettii omia mietteitään. Ne ovat muuttaneet äskeistä suuntaa ja kiertelevät nyt laihan ja unisen avion lähettyvillä. — Ihme, miten rumaksi tuo akka on käynyt, on Otto aikeissa sanoa ihan ääneen, mutta huomaa, että se saattaisi loukata akkaa, eikä sanokaan mitään. Ajattelee vain. — Oli ennen lihava ja punakka ja nyt on tuommoiseksi käynyt. Lapsenteossa ja muussa puutteellisessa elämässä lienee surkastunut. Sitä ennen halasi mielellään, ja siksihän noita lienee tullut niin paljon lapsiakin.

Otto naurahtaa mietteilleen, ja Riikka kivahtaa:

— Mitä sinä naurat? Sitäkö että jauhot loppuivat?

— Mitäs minä siitä… tuli tuossa vain vanhat ajat mieleen. Kun olit komea ja lihava.

— Hyh… vieläkö sinullakin pitäisi olla korea akka mukamas. Nälkä se on minutkin ruotinut.

Riikan uneliaisuus on hävinnyt, ja hän aloittaa tavanmukaisen valitusvirtensä ja haukkuu lopuksi miehensä, joka ei ole kyennyt enempää hankkimaan.

Otto menee ulos ja pihakivellä istuen odottelee saunaan menoa. Jotenkuten joutuu siinä maattomuus mieleen. — Olisi minullakin torppa ja oma hevonen ja neljä lehmää. Hätäkö olisi silloin perhettä elättäessä. Arvolan maillakin on puuttomia ahoja ja soita, jotka eivät tuota mitään ja joutaisivat maattomille, minullekin, mutta ukko ei anna. Ei sano antavansa palstoja torppareilleenkaan, vaikka laki kuuluisi semmoinen olevan. Tokko heille sitten lakikaan enää voinee mitään, maanjusseille. Semmoisiksi ovat paisuneet.

Omituisen tylsänä istuu Otto siinä pihakivellä. Lämmin tuulen henkäily hivelee ruumista avonaisesta paidan aukosta ja puistelee mennessään pihahaavan lehdet liikkeeseen. Otto kuulee jossain lehtien liikkuvan, mutta väsynyt ruumis ei tunne enää tuulen hyväilyä. Lyhyt ajatuksen tynkä on vain elossa. — Kuuluvat saavan torpparit omaa maata, jos saavat. Mäkituvat ei saa, en usko. Ja mitä sillä tyhjällä. Saakoot. Menen tästä ruunun töihin. Talo ei huoli enää vanhasta ja vaivaisesta.

Siihen se katkeaa ja tapailee taas samoja asioita. Nukuttaakin jo.

Otto herää siihen, että ulapan äärellä jyrähtää tärisyttävä ukkonen ja salama leimahtaa yli taivaan. Vilunväreitä tuntien juoksee hän saunaan. Löyly virkistää hetkeksi mieltä, ja kohta hän jo haastaa Riikalle:

— Olisi meilläkin torppa, niin olisi riittävästi leipääkin. Nyt saataisiin ehkä omaa maatakin.

— Elä horise. Eivät rikkaat sulle maitaan anna, kivahtaa Riikka.

Ja siihen se katkeaa. Ei puhu Ottokaan enää mitään. Kiuas vain hiljaa pihisee ja sade rapisee saunan kattoon.

3.

Elokuu on jo menossa. Harjamaan Aapo odottaa vuokralautakuntaa, jonka pitäisi hänen torppansa erottaa emätalosta. Savuniemeläinen ei ole suostunut vapaaehtoisesti maata luovuttamaan Aapolle. Lautamiehen on vaatinut papereitakin antamaan.

Savuniemen rintamailla ei ollut muita torppia kuin Honkamaa, toiset mökit olivat takamaalla. Vain muutamat talolliset olivat pitäjässä itse tarjonneet torppareilleen maitaan lunastettavaksi ja sovussa oli rajat aukaistu ja hinnoista sovittu. Muutamassa talossa oli lautakunta käynyt vain sovittelemassa, kun isäntä ja mökkiläinen olivat yhteisesti pyytäneet. Riitaa ei sielläkään haastettu.

Savuniemen Hentu oli toista maata. Uhkasi mäkitupalaisensakin ajaa pois, jos aikoivat maata ryhtyä vaatimaan. Sanoi heidän loisia olevan.

Aapo käveli pihamaalla ja tarkasteli, eikö jo miehiä näkyisi. Olihan isäntä uhannut vastustaa palstan luovutusta. Eihän tietänyt, mitä keinoja oli sillä mielessä. Saattoivat auttaa häntä lakimiehetkin, niinkuin oli kehunut.

Hänen palstansaantinsa piti olla yhtä suora ja selvä kuin toistenkin. Uutta lakia ei hän tosin tuntenut. Olisi pitänyt lukea se ja tutkia kaikin puolin.

Aapo oli vielä nuori mies, iältään vähän vailla kolmekymmentä. Isältään oli hän saanut torpan, jossa ei muuta perhettä ollut kuin hänen isänsä ja äitinsä. Isä oli heikko ja sairaalloinen, mutta äiti kykeni vielä hoitamaan torpan pienen karjan ja muutakin taloutta. Aapo oli paikkakunnan tunnetuimpia työmiehiä, ja jo senkin vuoksi olisi Savuniemeläinen pitänyt hänet edelleen veroatekevänä torpparinaan. Aapo taas ei mitään niin kiihkeästi toivonut kuin että pääsisi vapaaksi verotyöstä ja saisi kontunsa omakseen. Ensimmäisten joukossa oli hän palstoitusta pyytämässä.

* * * * *

Lautakunnan miehet saapuivat, ja Aapo vei vieraansa tupaan.

Isäntää ei kuulunut, vaikka määrätty tunti oli jo ohi kulunut.

— Jokohan jättäysi tulematta, virkkoi Asko, lautakunnan puheenjohtaja, muuan nuori torpanmies.

— Mennään tästä hakemaan, jos ei muuten tule.

— Tehdään Hentulle iso huutosakko. Opetetaan miestä potkimaan lakia vastaan.

Miehet naureksivat ja laskettelivat pilojaan. Toisina lautakunnan jäseninä oli Seppä, parrakas ja pyöreä palstatilallinen, ja Taneli, talonpoika, jolla oli valtavassa ruumiissaan perin hyvä tahto saada syntymään pikkutiloja niin paljon kuin mahdollista. Omille alustalaisilleen hän oli jo jakanut palstat ja hinnoittanut ne alhaisempaan kuin yksikään vapaaehtoisista maanantajista. Miehet saivat olla yhtämittaa liikkeessä. Anomuksia tuli torppareilta joka päivä, ja homma oli vaikeata ja kaikin puolin vaivalloista, missä ei maanomistaja itse helpottanut lautakunnan työtä.

Kun lautakunnalla oli tiedossa, että sovintoa ei tulisi syntymään Harjamaassa, lähtivät miehet mittaamaan Aapon viljelyksiä Hentua odotellessaan.

Aapo ei osannut ryhtyä mihinkään toimeen. Hänen tarjoamaansa apua eivät miehet sanoneet tarvitsevansa, ja Aapo sai kävellä tyhjin toimin kartanolla.

Aapon isä, puolisokea ja -kuuro ukko, tuli kartanolle ja puheli puoliääneen itsekseen:

— Vähäinenkin sopu se särkyy niitä rajoja aukaistessa, semmoisen unen näytti. Eikö saane poika siirtää tästä asumasijojaankin toiseen paikkaan. Sinnepäin se uni vähän viittailee.

— Että mitä? huutaa Aapo isälleen, jonka on kuullut taas itsekseen puhelevan.

— Sitä vain tässä, että outoa unta näytti viime yönä. Olisit tyytynyt torpparina olemaan, niin olisit saanut pitää entiset asumasijasi, isäsi rakentamat. Ei tule tähän taloa sinulle.

— Mihin sitten? naurahti Aapo, vaikka tunsi käyvänsä totiseksi.

— Ei sanottu sitä unessa, virkkoi ukko ja meni tupaan, puuttumatta sen pitempiin puheisiin poikansa kanssa.

Taitaa ukko turhia höristä, mietti Aapo, mutta ei jaksanut sitä heti pois mielestään jättää.

Isäntäkin tuli, ja lautakunnan miehet tavalliseen tapaansa kävivät leikittelemään:

— Pitäisi tässä tehdä Aaposta isäntä. Mitä siihen entinen isäntä sanoo?

— Pitänee tälle Aapolle antaa nyt maata oikein pitkällä mitalla, hyvä työmies kun kerran on.

Hentu kuunteli miesten puheita ja jurahti viimein:

— Ei taida olla maanomistajalla tässä asiassa mitään sanan valtaa.

— No eipä sitä paljoa ole, virnaili Seppä. — Otetaan pakolla, jos ei mielisuosiolla anneta.

— Polsevikkilakihan siitä torpparilaista tuli. Maat riistetään väkipakolla pois, juritti Hentu.

— Kyllä sitä vielä jää sinulle samoin kuin muillekin, vaikka mökkiläisillekin annetaan osansa, sanoi Taneli. — Ja helpompihan sinunkin on tästäpuolin olla heinäniityllä. Ei tarvitse laiskojen verotyöläisten kanssa kinata, jatkoi hän.

Se jo suututti Hentua, joka istui polvet pystyssä pihakivellä, piippuaan imeksien.

— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä omien työmiesten! kanssa riitelen. Kaikkia sitä, minkä sinutkin, pannaan tällaisiin toimiin. On mies sitten vielä maanomistajien puolesta lautakunnassa.

Taneli naurahti suopeasti ja kertoi miten oli omia maitaan antanut alustalaisilleen.

— Niinhän hullu tekee. Minä olenkin viisaampi.

— Päinvastoin, naapuri. Sinä vastustat lakia, joka on yhteisesti laadittu. Ei kukaan tässäkään kylässä…

— Ei Arvolainenkaan tunnusta tätä lakia muuksi kuin miksi sitä äsken sanoin, keskeytti Hentu. — Olisihan valtio saanut ostaa maita ja jakaa tilattomille.

— Ja sinä luulet, että torpparit olisivat jättäneet kotinsa ja entiset olinpaikkansa ja lähteneet sitä valtion ostamaa raivaamatonta maata anelemaan, sanoi Taneli.

Miehet näyttivät jo kiihtyvän molemmin puolin.

— Jos kaikki maanomistajat olisivat samaa mieltä sinun kanssasi, ei palstoittamisesta tulisi mitään, kivahti jo rauhalliselta näyttävä Askokin. — Muutamat maanomistajat sopivat vapaaehtoisesti ja ilman riitaa luovutettavista alueista.

— Tällä Hentu-poloisella kun on niin vähän maata, niin ei raskisi antaa, pilaili Seppä.

— Kahden talon maat, eikä yhtään voimaperäisesti viljeltyä lohkoa, sanoo Taneli. — Sen sijaan ihmisviljelyksessä tämä Hentu pitää puolensa. Monesko se jo onkaan sinulla, Hentu, niitä perillisiä?

Keskustelu meni asiattomaksi, ja kohta haukuskeltiin molemmin puolin.
Taneli leikillään, Hentu punaisena naamaltaan, syljeksien ja kiroillen.

— Mitä tässä sen kanssa riitelemään ja hosaamaan, mennään katsomaan ja suunnittelemaan rajoja.

— Sopikaa edes rajoista vapaaehtoisesti, kehoitettiin.

— En kajoa mihinkään. Tehkää vain rajanne ja antakaa minulle pöytäkirjasta valitusosoitus, sanoi Hentu ja nousi kotiinsa lähteäkseen.

— Ei vielä saa mennä, esteli Seppä.

— Sinäkö minua kiellät menemästä? sanoi Hentu pihaveräjällä.

— Minä. Pysy vain nyt paikoillasi.

Hentu jäi seisomaan veräjän pieleen, kun toiset lähtivät suunnittelemaan tulevan talon rajoja.

— Pysähtyipäs, hymähti Aapo, joka istui tupansa portailla. — Mitähän se siinä nyt hautoo mielessään. Jos sitä koettaisi pyytää sovintoon.

— Kuulehan, Hentu, jos tehtäisiin sovintokaupat, kun sinun täytyy kuitenkin sitä maata antaa. Mitä vaatisit hehtaarilta maastasi?

Miehet olivat melkein samanikäisiä, Hentu vain muutamia vuosia vanhempi. Aapo ei ollut häntä puhutellut isännäksi kuin joskus leikillään.

— Ei siitä tule mitään. Ja mitä sinä hintoja kyselet? Saathan sinä sitä lautakunnan kautta melkein ilmaiseksi.

Siihen se loppui. Aapo vaikeni.

Ilta jo läheni. Miesten iloiset, hoilaavat äänet kuuluivat metsästä. Aapo istui valoisissa mietteissä tupansa portailla, Hentu nojasi veräjän pieleen synkkänä ja sanattomana.

4.

Tuli seuraava päivä, ja Savuniemeläisenkin täytyi lähteä lautakunnan suunnittelemia rajoja katsomaan.

Valittamista oli Hentulla, sen tiesi.

— Tästä kulkee talon tie ja sitä ei muuteta, sanoi hän aluksi.

— Mutta hyvä mies, kun oikaiset mutkan tiestäsi, saat sen vielä sileämmälle maalle, sanottiin. —

— Ja sitten jää Aapon palstan taakse minun niittyni. Maanjakajat eivät taida sitä huomata, mutta siinä se onkin naula, joka vetää, kehaisi Hentu.

Lakimiehetkö häntä olivat näin neuvoneet?

— Ja sitten on palsta liian suuri viljelyksiin verraten, jatkoi
Savuniemeläinen. — Puolitoista hehtaaria on liikaa.

— Mutta kun torpparilta jää talon puolelle valmiita niittyjä, jotka ovat maanlaadultaan arvokkaampia kuin vaihtomaa, niin lisäys johtuu siitä. Ja metsäkään ei muuten riitä, selitettiin Hentulle.

Ei auttanut. Hentu uhkasi valittaa.

Alakuloisena poistuivat lautakunnan miehet, ja Aapo samosi synkkänä metsään.

Kävisikö sittenkin niin kuin vanhus oli ennustanut? Menisikö asia niin pitkälle Hentun kanssa, että hänen pitäisi jättää peltonsa ja syntymäsijansa ja muuttaa toiseen paikkaan.

Aapo oli tätä kysellyt Askolta, mutta hän ei sanonut tietävänsä siihen mitään. Laki tosin edellytti sellaisiakin tapauksia.

Laki oli siis sellainen. Ja sitä voitaisiin tulkita monella tavalla. Sellainenko siis uusi laki olikin, ettei se suonut turvaa ja oikeutta vähempiosaiselle?

Tuuli humisi metsässä, jonka poveen luikertavaa polkua Aapo kulki. Eivätkö nuo sitten olisikaan hänen puitaan, tuo metsä hänen metsäänsä. Joku päivä sitten hän oli vielä uskonut niin, mutta nyt tuntui epämääräiseltä ja melkein toivottomalta. Päätös näin ollen siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Hän ei saakaan vielä omaa maata niinkuin ne maattomat, jotka olivat tekemisissä oikeamielisten isäntien kanssa, ja saivat palstansa viivyttelemättä omikseen.

Aapo oli kävellyt ajatuksissaan Puromäkeen, naapuritaloon asti. Siellä oli Liina, nuori tyttö, joka oli lupautunut hänen uuteen taloonsa emännäksi.

Mitä sanoisi nyt Liinakin, kun kuulisi miten oli käynyt?

Isäntä korjaili pellonaitaa ja tuli tervehtimään.

— Joko pääset omaan maahan käsiksi? kysyi, kun tiesi lautakunnan olleen
Harjamaassa.

— En vielä.

Aapo kertoi lyhyesti, mitä Hentu oli uhkaillut.

— Mitäpä se niillä valituksillaan saa aikaan. Minä puuhasin toki mittarinkin valmiiksi alustalaisilleni.

— Niinhän sitä pitäisi…

— Paljon niitä vaan on maanomistajia, jotka niskoittelevat, vaikka on isäntiä, jotka eivät tarvitse edes välittäjiäkään.

Miksi ei Savuniemeen sattunut sellaista isäntää, mietti Aapo palatessaan hämärtyvää oikopolkua myöten kotiinsa. Miksi ei monille muille? Lujalle otti maanomistusolojen uudistus.

5.

Seppä, Asko ja Taneli istuivat tiepuolessa eräänä syksyisenä päivänä. Miehet olivat istuneet levähtämään monipenikulmaisen taivalluksen jälkeen. Kokonainen rupeama oli poljettu asumattomia maita. Kapea polku luikersi milloin synkkään korpeen, milloin taas ahoja, joita oli joskus kaskettu, lepikkorinteitä, joissa väkevä maa lepäsi joutilaana ja kasvoi sanajalkaa. Väliin polku poikkesi järven rannalle ja kohosi rinnemaille ikäänkuin näytellen miehille:

— Olisi tässä maita asuttaviksi, olisi saloa ja järven rantaa ja lihavamultaista viidakkoa.

— Olisipa, olisi, tuntui miesten katse myöntävän. Kun nämä vain annettaisiin maattomille, niin pian olisi omassa maassa leipää jokaiselle riittävästi.

Miehet istuivat kaatuneen hongan tyvellä.

— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi

Seppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —
Kenenkähän maata tämäkin lienee?

— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin. Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni kynsin ja hampain.

— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.

— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka takoisi, naurahti Seppä.

— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.

— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.

— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin. Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.

— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.

— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja selvänäköisimmät myöntävät itsekin.

— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa. Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun, jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.

— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti
Seppä.

— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.

— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen, toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.

— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.

— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.

— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.

— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti
Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.

Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.

— Olisi kaksikin keinoa.

Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.

— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa, vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.

— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.

Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa, leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.

— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin verotuskeino.

— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle, joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.

— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni, mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille. Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia, lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy, kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi… maa menee pieneksi… voi kuitenkin, kun pitää antaa.»

Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää toisten nauraessa.

— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta hämärtyy.

— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.

— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.

— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.

— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.

Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa. Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»

Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat. Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.

6.

Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta pilantekoon.

Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.

Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen. Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja metsät satojen tuhansien arvoiset.

Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.

Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.

Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä voimain ponnistuksesta.

Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.

Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen istumaan.

— Mitä sitä nyt kuuluu… kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä muutoin harvoin pistäytyy.

Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää. — Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä itsekseen.

Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.

— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut… Mihinkä se nyt taas katosikaan, ukon pöllikkä?

Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi vielä Sepälle sanomaan:

— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että annettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän peltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin tyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin työhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen, tämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö tuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.

Seppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan sitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se mennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi, ajaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua takapuolista.

— Menetkö siitä… vai pakoon tässä… kun kerran toisetkin antavat maata kirjoitta ja kartoitta.

Isännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin emännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta, liian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat silmät.

Tervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa, ja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa Aatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen syntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.

— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä karsinaikkunan äärestä Aatamille.

Seppä naurahti.

— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.

Se oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.

Seppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.

— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.

— Enkä kirjoita.

— No ka…

Miehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami vihaisena, puhisevana.

— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.

— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.

Isännän ääni vapisi kiukusta.

— Hyvä asia… sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on.
Maattomat saavat maata.

— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on parannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.

Seppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.

— Ka, kun ihan vihassa… uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se raamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa…»

— Pidätkö sinä suusi!… Vai raamattua tässä, syntinen mies…

— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.

Seppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat pöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.

— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä maailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä… joutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä… Vanha on jo kun Noakin arkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.

Ja emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.

— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten. Pojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja niistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä vielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja pidetään vielä siihen piiat lisäksi.

Ja lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:

— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.

— Ka… hitsiläistä…

—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia ovat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan ja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän sen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan vähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää olla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos eivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään liittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos sanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset minulla.

— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.

— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. — Olisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat toisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.

Seppä oli pois menossa.

— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse välittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä mökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun aina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.

— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä.
— Pian tullaan uudelleen.

— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä meidänkin… Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.

Sepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä hyvänmoisen ripityksen.

Sitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee ja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon aihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin parempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin luullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä itsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja niinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.

Se oli hänen ajatuksensa.

Ja Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.

7.

Pitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet nautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille. Näki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä mielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa oli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille ateriaa keittiön puolella.

Jänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja neuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata hänen palstalleen.

Lämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin keskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja kolme sen vertaa metsämaata.

— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet uudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.

— Jo toki riittääkin.

— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.

— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi
Simo.

— Niinhän olet tehnyt ennenkin.

— Olen ainakin koettanut… turhaa se on metsän haaskaus.

Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.

Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut
Arvolasta.

— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.
— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.

— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo ennastaan pieni.

— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.

— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme, jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti, sanoi Asko.

Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.

— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan, selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?

— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —
Rajoista olette kai myöskin sopineet?

— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä puolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa päästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?

— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista, puheli Taneli.

— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo saisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se pykälä, en häntä niin muista.

— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus on kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä tapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.

— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme. Vasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman välikäsiäkin.

— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.

— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä saunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut kipeytyneet.

Miehet kiittelivät Anttia.

— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.

— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä talosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.

Seppä oli ilmaantunut ovensuupuolelle ja virkkoi sieltä iloisesti:

— Ei sitä sinulle anneta Arvolassakaan, jos emäntä ei paikalle satu.

— Ka, Seppää, kun jo palasi. Mitä Aatami sanoi? kyseli Asko.

— Tietää sen mitä Aatami sanoo. Emäntä sitävastoin sai minut hyvälle tuulelle. Sellaisen akan minäkin pitäisin leivissäni.

— Mitäs muuta kuin otat pois Aatamilta, naurahti Taneli. — Viedään
Aatamilta akka ja tavarat!

Leikkiä lasketellen painuivat miehet saunaan syksyisen illan pimeässä. Yksi heidän joukostaan oli tehnyt velvollisuuksiensa täyttämisellä kaikkien mielet iloisiksi.

Petäjäniemen maalla oli kaksi mäkitupalaista, jotka eivät olleet saapuvilla. He olivat myöhemmin esitelleet Antille palsta-asiansa kuin Simo, ja yhdessä oli päätetty, että mäkitupalaiset saavat kumpikin viisitoista hehtaaria maata ja samalla hinnalla kuin Simokin.

Antti oli uranaukaisija maakysymyksessä. Olisivatpa vain toiset jaksaneet seurata häntä.

8.

Harjamaan Aapo oli ennen ollut iloinen ja reipas työmies ja valoisin ilmein liikkunut kotonaan ja työmaillaan. Ihmeteltiin, mistä Aapolla riitti aina hyvää tuulta. »Työstä minä sitä saan», sanoi hän. »Työ on aina minulla kuin hyvä toveri, ja sitä iloisemmaksi tulen, mitä enemmän saan näkyvää työmaalla.»

Nyt oli tapahtunut muutos miehessä. Välttämättömät työnsä hän suoritti, mutta uusiin yrityksiin ei kajonnut. Melkein synkkänä nähtiin hänen liikkuvan kotipihallaan ja metsässä, alueella, jonka lautakunta oli lohkaissut hänelle.

Valittaako Hentu asiasta ja miten käy, jos hän valituksen tekee? Siinä oli hänellä synkän mielen syy.

Hentu oli kylällä käynyt kehuskelemassa, että hän saa koko mökin siirtymään takamaalleen, kun on talon viljelyksien tiellä ja muutenkin liian lähellä taloa.

Sellainenko uusi laki olikin, että se ei suojannut vähäväkisten etuja, vaan päästi maanomistajat juonittelemaan, jos heillä siihen sattui halua ja tilaisuutta olemaan? Niinkö hatarasti perustettu oli se laki, jolla aiottiin uutta maaseutua rakentaa?

Nämä ja monet muut ajatukset olivat painaneet Aapon mielen alakuloiseksi viime aikoina.

Hänen torppansa ei suinkaan ollut talolle missään suhteessa haittana. Hänen tulevan maansa takana oli tosin yksi talon niitty, mutta se oli ollut siellä vuosikymmeniä, eikä isäntä ollut kertaakaan puhunut hänelle, eikä tiettävästi hänen isälleenkään, että torpan tilukset olisivat olleet talon tiellä.

Hentu oli sen nyt huomannut, kun piti luovuttaa hänelle tiluksensa omikseen. Hentu ei tosin voinut kieltäytyä antamasta, mutta lain varjolla olisi hänellä ehkä tilaisuus tehdä kiusaa torpparilleen ja karkoittaa tämä syntymäkodistaan raivaamattomaan korpeen.

Saattoihan Hentu vain häntä peloitellakseen siitä puhua, todellisuudessa ei kai aikonutkaan, mietti joskus Aapo koettaen saada painavaa mieltään iloisemmaksi.

Se kiusasi pian uudelleen, sama painajainen, ja eräänä päivänä hän meni
Savuniemeen Hentun puheille.

Isäntä istui tupansa penkillä äänetönnä. Aapo yritti keskustelua pariin kertaan, mutta Hentu vain ynähti, puuttumatta puheisiin.

— Tulin kysymään, joko olet valituspaperisi lähettänyt, sanoi Aapo. —
Kaipa sinä siitä minullekin tiedon nyt ainakin annat.

Hentu naurahti ja silmissä välähti vahingoniloisesti.

— Mitä sinä sillä tiedolla teet. Kuulethan sen sitten aikanaan, sanoi.

Olet koko niljainen piru, ajatteli Aapo, mutta pysyi vaiti.

— Ei kai siitä vahinkoa sinulle koituisi, jos sanoisitkin, virkkoi hän vihdoin. — Sinä siis olet valittanut?

— Enhän tuota vielä ole tullut tehneeksi, miten sitten vasta käynee, sanoi isäntä huolettomasti ja poistui tuvasta.

Aapo kirosi hiljaa. Ei hän olisi edeltäpäin osannut Hentua tuollaiseksi luikertelijaksi kuvitella. Semmoinen oli kai ollutkin, mutta koettanut näytellä rehellistä naamaa.

Aapo nousi poistuakseen. Ei tehnyt mieli semmoisen miehen tuvan penkillä istua. Ei tulisi vasta, vaikka olisi asiaakin.

Eteisessä tuli emäntä hänen jälkeensä.

— Milloinka se äitisi maksaa sen villavelkansa? Suolojakin olette kapan maksamassa eikä puhuta siitäkään mitään.

Aapo hölmistyi.

— Milloin ne ovat täältä villoja ja suoloja hakeneet?

Jopa nyt asiasta tultiin sanomaan. Taisivat Savuniemeläiset useammin Harjamaasta käydä lainaamassa, mutta sattui nyt näin, niin oli hyvä osoittaa mieltään.

— Vai milloinka! Niinkuin ei muistettaisi, kun vähän päästä käydään lainaa hakemassa, pauhasi emäntä kuin kuohuva koski.

Aaponkin sisu jo kiehahti.

— Useammin taidat olla meiltä lainaamassa, ja niinpä se äitimuori sanoo, että jäävät kokonaan lainaamasi maksamatta. Mitä meiltä saamassa olet, niin tänään saat, kun omiasi vain muistelet.

Aapo kääntyi menemään. Emäntä huusi herjaussanoja hänen jälkeensä, mutta Aapoa jo nauratti. — Jo on sisua ihmisillä. Savuniemen emäntäkin oli toisinaan lipevä ja liukas kuin rasvattu, takana oli toista, sen olivat muutkin naapurit sanoneet. Hyi helvetti sellaisia ihmisiä!

Aapo pistäytyi kotiin mennessään Petäjäniemessä ja siellä kuuli, että Hentu on käynyt kaupungissa asianajotoimiston kautta valituksensa lähettämässä.

Valehteli siis, se konna!

Aapon mieltä kirveli. On kai sillä voiton mahdollisuuksia, koskapa kerran riitelemään rupesi. Ja jos kerran laki on hänen puolellaan, niin hyvähän oli silloin yrittää.

Jos nyt Hentu onnistuu valituksessaan ja saa pois viljellyt maat, niin miten hän jaksaa raivaamattomaan maahan tehdä peltoa, kun on vanhukset elätettävänä. Tulee viljan osto ja karjaa pitää vähentää. Mikä tulee silloin turvaksi? Kuusi hehtaaria oli hänellä kasvavaa pelto- ja niittymaata, ja ennenkuin raivaamattomaan korpeen saisi saman määrän, menisi siihen vuosia.

Ja sitten syntymäkoti. Se rakas paikka, johon oli sydämestään kiintynyt.

Rakennukset pitäisi muuttaa. Mistä saisi varat siihen? Ja mitä Liinakin siitä sanoisi? Välittäisikö enää uutismökin rakentajasta? Sekin unelma siirtyisi ehkä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Vihainen pohjatuuli lennätti kuolleita lehtiä ja taivutteli puunrunkoja. Oli jo ilta, ja kuu kohosi myrskyn kourissa huojahtelevan metsän takaa.

Olisi pitänyt mennä Liinan luokse apeata mieltään keventämään, mutta mikäpä tiesi, ymmärsikö tyttö semmoisia suruja.

Aapo oli jo seisahtanut Puromäen tienhaarassa, mutta kääntyi kotitielleen. Parasta kun kantoi itse valittelematta huolensa.

9.

Mies puski kuin veturi, kaivaessaan uutta ojaa. Routa lohkeili ja suuret mutapallit lentelivät kauas saroille. Tuli puu eteen ja kohta suistui juurineen maasta ja lensi samaa tietä kuin mutalohkareetkin.

Simo se näin möyri oman maansa kimpussa ja raivasi lisää peltomaata. Syksy oli jo kulunut pitkälle siinä työssä, mutta sileitä peltosarkoja siinteli jo useita Jänkän entisten peltojen alla.

Siinä olikin ollut hallan pesäpaikka, josta huokui pitkin kesää kylmyyttä, mutta nyt sen valta oli jo voitettu. Vielä yksi oja ja siellä peltosarka, ja iäksi olisi silloin hallan käsi niiltä paikoilta katkaistu.

Simo katseli työtään ja istui kaatuneen juurikon nenään levähtämään. Syvä tyytyväisyys ilmeni hänen kasvoillaan. Keväällä saisi kylvää uudissarkoihin puolikymmentä hehtoa kauraa, ja kun maa antaa varmasti täyden sadon, saa siitä ensi syksynä sievät rahat.

Ja sitten vielä toinen hyöty, kun saa olla hallan käynniltä turvattu. Naapurikyliin asti kuroitteli halla siitä pesästään, mutta nyt siltä on selkä poikki, eikä se nosta enää päätään. Likimmäiset naapurit ihailivatkin Simon jättiläistyötä ja olisivat mielellään antaneet apuaankin, jos Simo sitä olisi tarvinnut.

Mutta moni ei kyennytkään raatamaan uudismaallaan niinkuin hän.

Pakkaset tulivat aikaiseen, ja maa alkoi jäätyä, mutta sitä uhemmin kävi Simo lopun nevan kimppuun. Jo aamupimeällä oli hän routaa särkemässä, ja kuutamoisina iltoina uurasti hän vielä ojamaallaan, kun jo toisissa taloissa nukuttiin.

Hänen työvoimansa oli viime aikoina lisääntynyt. Se oli kai osaltaan senkin ansio, että maa, jota hän viljeli, oli hänen omaansa. Kun sai entiset peltonsa ja niittynsä aivan omikseen, tuli kuin uusi kiintymys niihin. Tunsi todellakin rakastavansa maata, ja jokainen koura multaa oli kuin pala elävää elämää.

Ja metsä, hänen oma rakas metsänsä. Hän oli ennenkin suojellut metsää, mutta nyt se oli tullut hänelle kuin ystäväksi, jonka kanssa saattoi seurustella loppumattomiin. Jokaista puuta hän silmäili erikseen ja jokaista vesaakin tahtoi hän säästää.

Mikä suuri kansallinen säästö olisi koitunutkaan siitä, jos jokainen mäkituvan omistajakin olisi saanut oman metsäpalstansa, jota olisi säästäen hoitanut, mietti Simo. Mutta nyt he saivat omikseen vain, jos halusivat, pienet peltoaitauksensa ja pihapuunsa, kun useimmilla heistä oli tiluksensa niin pienet, ettei kyennyt muuta saamaan. Mökinmiehiä ei uusi laki hyödyttänyt juuri nimeksikään. Uutta aikaa oli heidän odotettava.

Ahtaalle rajoitetut parannukset heidän oloissaan valmistivat heissä vain maaperää bolshevistisille mielipiteille. Niinpä heistä vain harvat anoivat maapalaa itselleen.

Simon ajatukset askaroivat yhtämittaisesti näissä kysymyksissä, olipa hän kotona tahi työmaalla. Vaimolleenkin hän niistä puhui, mutta tämä naurahti vain:

— En minä yhteiskuntapoliitikasta piittaa. Tahdon vain olla ahkera ja säästäväinen emäntä pikku talossasi.

He olivatkin onnellisia. Oman maansaanti lisäsi vain heidän onneaan. Maan saannista johtunut velkakin oli niin pieni, ettei sekään peloittanut. Kaksi poikaa heillä oli, ja näistä kasvatettaisiin uutteria työmiehiä, opetettaisiin rakastamaan maata.

* * * * *

Simo nousi lepopaikaltaan, johon oli unohtunut miettimään. Jälleen alkoivat routapalat sinkoilla ja lihava muta nousta ojan pohjista saroille.

Kohta oli hän syventynyt niin työhönsä, ettei huomannut tulijaa ja hänen tervehdystään.

Harjamaan Aapo oli lähtenyt naapurinsa rehkimistä katsomaan.

— Sinähän möyrit aivan peloittavasti, sanoi Aapo. — Ja hyväpä onkin, kun on omaa maata. Minä siihen en taida päästä käsiksi.

— Hentu on kiero mies, virkkoi Simo. — Muuta ei tarvitseisi sellainen maanjussi kuin selkäänsä, niin että tulisi puolivaivaiseksi. Toisille torppareilleen ei mahtanut mitään, niin sinua piti ryhtyä vainoamaan.

— Luuletkohan Savuniemeläisen voittavan asiassaan? kysäisi Aapo.

— Mistäpä sen tietää. On se uusi laki niin kovin monimutkainen ja sekava. Hyvä sitä on juristien käännellä mielensä mukaan. Onhan sillä Hentulla se niittynsä sinun maasi takana, ja sen nojalla se kuuluu voittoa toivovan.

— Olet siis sinäkin kuullut, että vaatii palstaa ja kartanoa takamaalle muutettavaksi?

— Olen kuullut, ja säälittää, kun kohtaasi ajattelen.

— Mitäpä se säälistä paranee, sanoi Aapo katkerasti.

Miehet olivat hetkisen ääneti.

— Jättäisit koko roskan Hentulle, jos voittaa, ja vaatisit vain korvausta. Onhan sulia tyttö tiedossasi, ja melkein jo kuin omasi, jolla on maata. Ota Puromäestä palsta, kehoitteli Simo.

— Ei sekään vetele. Sekin olisi niin kuin toisen armoille heittäytymistä. Ja enhän minä pysty talolta korvausta vaatimaan siinä tapauksessa, etten maata vastaanottaisi.

— Se on totta. En sitä muistanut, sanoi Simo.

— Siinäkin on laki hieman kiero.

— Niin minustakin. Jos kerran ei talon sovi antaa torpparilleen entisiä tiluksiaan, jotka hän on perkannut, ja torppari ei halua raivaamatonta maata ottaa, niin selvintä olisi talon maksaa korvaus kaikesta. Silloinhan pääsisi pahasta eroon kokonaan.

— Samaa mieltä olen minäkin, vaikka turhaa siitä on meidän puhua. Toiset meistä nyt saavat kärsiä, mutta kyllä tulevaisuudessa vielä kaikki muuttuu.

Simo alkoi heitellä mutapalloja, ja Aapokin jatkoi matkaansa.

— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin sinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat olisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.

10.

Rinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat maattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan kaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira, joka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan. Hän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.

Otto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä anoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän ei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa tyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?

Rinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen muutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset unelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai se oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi. Jättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa kiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.

Kun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen, huomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa maapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja hän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin todellisena kaipuuna.

Ja nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut rauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt lupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat saisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.

Se ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.

Siitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat parannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.

Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.

* * * * *

Otto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia kenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi ja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe. Pikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät pelokkaina nurkkaan.

— … tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja heittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana punakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.

— Elä hyvä ihminen…, rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty sotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.

— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot riittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat näkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään. Kyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään toivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia. Vaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin erota. Mutta sinne minä en mene, ennen vaikka tapan itseni!

— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat hänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:

— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän se kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.

— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.

Mökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin kuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna pitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea mitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka, likaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi? Oli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi milloinkaan.

Väkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi vain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin kannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen liittoon tarvitsi kuulua!

Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:

— Mihin liittoon?

— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.

Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä, huonoja jos hyviäkin.

— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.

— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.

Ja Otto alkaa jälleen miettiä, että jos olisi maata, niin mikä olisi vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.

— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.

— Mitkä niin?

— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä on maattomallakin.

— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.

Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.

— Mitä sinä siinä… kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.

— Noita pirun elukoita… ähkää Otto—… kalvavat kuin tulella.

Riikka naurahtaa.

— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.

— Hävittäisit.

— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin katoomatonta tavaraa.

— Jos ei muuten… niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska, että antaa elikkojen kaivella rauhassa.

Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.

— Pirunko ma heille taian… laittaisit väljempää, niin kai tässä minäkin jotain… kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat rypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin nyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas… tässä minua syyttämään…

— Vai talolliseksi… taija heistä kunnon talollisia vääntyä.

Nurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt Iidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää mukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä rauhasta.

— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto poikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä pintaan, että paukahtaa.

Lapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee hiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma sakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen sylimittaisen makuuhuoneen ilman..

Mistäpä köyhällä varaa suurempaan.

11.

Aapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen, mutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä Hentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen, eikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja hoitanut kuin omaansa.

Hohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki tuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi lumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja epätietoisuus kiusaamassa.

Eikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin siitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja oikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä päätös häntä kuulematta?

Aapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen ja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen, kun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa ei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma rakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta. Lieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita antanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?

Aapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei hän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui rikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.

Kun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti käväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan viime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän oli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää muusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja menetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa vuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta olentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan, kun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.

Aapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen suurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut maan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty korkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä saada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain. Mutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä varhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.

* * * * *

— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä astui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista kylässä käydä?

— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.

— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran miehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.

Liina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut tervehtimään Aapoa.

Leikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:

— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.

Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:

— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.

Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:

— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?

— Eihän siitä näin pian… Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?

— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista, sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa. Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo eläkevaariksi kohtapuoleen.

— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen heittäisi, sanoi Aapo.

— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen
Hentulta.

— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen ulkopuolella pysymään.

* * * * *

Liina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa oven ja astui sisään.

— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.

Tytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät.
Ei vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.

Katsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa jauhaisi.

Aapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä hiipaisi mieltä.

— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?

— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.

— Siitäkö sinä niin…

Aapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.

— Älä koske!… Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.

Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin nauraa.

Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan. Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:

— Mokomakin hiton karilas… maamyyrä…

Ovi paukahti kiinni.

Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.

Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä… se kai oli jo herjausta.

Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes ymmärtänytkään.

Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.

Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä näin joka puolelta.

Ettäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja mannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli vielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä pääomaa.

Tytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla hänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa askarrellessa unohtaa.

Aapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa, hänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä kuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja silloin ei ollut vielä kaikki menetetty.

Aapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli muuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken lohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään katsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei haluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen uuteen taloonsa.

Pian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja valaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.

Siinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti katsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan saakka.

Jos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon lienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua hyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?

Vikki oli hyvillään Aapon tulosta.

— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä vähän niinkuin huonosti asiat.

— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoi
Aapo.

— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin velkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.

Vikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut kolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo ei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen markkaan hehtaaria kohti.

— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta ukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä pahempi suuren velkakuorman alla…

— Eihän sinulla hätää… myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.

— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo kysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei käy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan, naapuri?

Aapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta, vaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja hoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys. Yleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että velkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt suuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen toimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin hintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi kalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt maksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta mistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti omiksikaan tarpeiksi.

— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos ei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman vuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon ja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta ennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää varmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää pari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa, jos häntä velkaa saakaan.

Vikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana. Vaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja väliin maatyömiestäkin.

Vikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:

— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?

— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.

— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle.
Vaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen.
— Otat maata Puromäestä.

Tummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä Puromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista edellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.

— Mitäs niistä toisten maista… omansa se olisi rakas itsekullekin, sanoi Aapo.

— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan päätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.

— Kyllä sitä velkaa yhden miehen osalle tulisi. Joka vuosi menee koroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on oikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa, kuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät», sanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.

— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat uuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet niistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä, eksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka monessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina vuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen mitään tervettä synny.

— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä hintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan markan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan saakka. Mitenkäs tämän selität?

— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä toimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.

Aapo nousi lähteäkseen.

— Mitäpä siitä… laki kuin laki… kyllä se siitä vielä saattaa muuttua hyväksikin.

— Saattaapa saattaa… Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän mökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan aluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.

— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä kintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.

— Joo… tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa herrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä enempää kuin sika lusikasta.

— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.

— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan sitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan itsellesi Puromäestä.

— Mikäpä ne naimiset tietää… ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin mielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.

— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen… mutta sitten se alkaa… eikä ole varaa peräytyä.

— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin, koetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti…

— Hiisiäkös minä nyt päästäni… olipa tämä tällaisten elämä nyt miten tahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.

Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa. Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan hartioilleen.

12.

Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä, ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla, kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi. Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.

On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä. Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot. Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.

Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.

Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.

No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.

Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.

— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.

— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli; varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.

— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.

— Ketä?

— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.

Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän kysyi:

— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?

— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.

Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.

Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.

— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?

— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain vanhoissa nahkoissasi…

Aatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti aina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia. Hänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.

Kyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan riitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja akka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin lehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri suuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.

Aatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli laittanut hänelle ristin akasta.

Aatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen hyvän tuulensa.

Tuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina täällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?

Ketäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.

Aatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään.
Nyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.

* * * * *

Lautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen lohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut puheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä kysyttiin.

Seppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.

— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee lopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:

— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa.
Ja mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää.
— Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.

Aatami katsahti vihaisesti Seppään.

— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella niissä paikoissa.

— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.

— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi menemäänkään?

— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui tuvasta.

Miehet hymähtelivät poistuessaan.

13.

Savuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata kaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi torppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama määrä alustalaisia.

Heikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät mökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun laajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki raskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet tuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja metsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.

Menihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina, kun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan parannukseen.

Vaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä täyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa töihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli parempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara emäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä suuremmitta kommelluksitta.

Kun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin mitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja palvelijoille.

Aamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta ja tuvasta.

Tietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain avuksi.

Kyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten puhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja jos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta isännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä asioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.

Alustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova vaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä kohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.

Kapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan puolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät välit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä oli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut kuulla puhuttavan koko laista.

Tästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että Hentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku heistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki, ettei siitä ollut hyötyä.

Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.

* * * * *

Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut, ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä luudanvartta heilutellen ajellut.

Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa. Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai jäisikö paikoilleen?

— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi
Hentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.

Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta melua.

— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain pyytämään.

Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut, ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se lakinsa, johon vetoavat.

Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.
Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.

Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on toisen maalla… Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.

— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. — Makaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään tolkullista ajatusta.

— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.

Nousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa.
Karautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.

Se oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin lähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen, miten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin. Kahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen selvyyteen asiasta.

Hentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun oli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä paaluttamaton raja tulisi kulkemaan.

Hentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt sitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli vain sanonut.

Pisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi mieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä valitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä joutuukin.

Hentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.

— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.

Hentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.

Siellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.

— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli Leena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää vielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas… mittaa vain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!

Leena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan.
Eihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.

Hentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.

Otti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.

— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli poika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.

— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.

Kaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan…

Päivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä.
Mittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.

— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.

— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika ja naurahteli.

… Kovinpa olet suustasi… mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa mitään.

14.

Savuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi odottaa päätöstä riita-asiasta.

Hentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli ihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi, ja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys maanomistajista.

Hentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.

— … voitetaan siinä asiassa?

— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi juristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen voitosta.

Hyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa, jos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita jättäessään.

— Mitenkäs ne tuomarin palkat?

Juristi elostui huomattavasti.

— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei tarvitse postissa lähettää.

Hentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä mennä vielä muutamia kymppejä.

— Eihän sitä paljoa palkoista… vaikka pitäähän sitä vähän… kyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin… on pitänyt meidänkin korottaa… Se olisi sitten vielä kahdeksansataa. Kaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä asiamiehelle.

Hentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli lompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi pitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.

— … jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.

— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.

Hentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja jos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!

Kotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen ostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.

Hentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan ensiksi.

— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.
— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen… että voi hyvä
Jumala sinua!

* * * * *

Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.

Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä sanatulvaa.

On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi puhujaksi omiaan.

— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.

— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään osannut räähkälle ruveta.

* * * * *

Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.

Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.

Hentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja merkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna päivänä.

Hentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko saatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!

Näytetään sille, kenen maata tämä on.

Ja Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan Harjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään, melkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut kaataakseen.

Pian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa teostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran niin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.

Tosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta ja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa aitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin tullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt aikaisempina vuosinakaan.

Aapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se tuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja olivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.

Tosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain säätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta asiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.

Aapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.

Eikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän oli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.

Aapo puri hammasta ja kirosi.

— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän tullaksesi? sanoi hän Hentulle.

Hentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.

Aapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä kantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:

— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin asia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?

— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan.
Kyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.

— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen palstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan, ja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat palstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä yhtään puuta.

Hentu naurahteli vahingoniloisesti.

— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.

— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty pöytäkirjaan.

— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä… sanonko ma mitä.

— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?

— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta puuta kaataakseen.

— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet tekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?

— Ei! huusi Hentu.

Ja alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.

Aapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveen
Hentulta ja heitti sen metsään.

— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt.
Helvetin roisto!

Hentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet maahan niinkuin märän kintaan.

Taisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen jaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.

— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin…

Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen näytellä suuremmaksi.

— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.

— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.

— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —
Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.

— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa, ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo vielä hänen jälkeensä.

15.

Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää vastaan.

Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita, eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.

Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen. Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.

Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.

Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään. Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin rikkaatkin.

Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit. Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi niinkuin muutkin omastaan.

Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin torppareillekin?

Olisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.

Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.

Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä hänelläkin.

Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi, varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.

Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää. Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän lavitsalla.

Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.

Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi, että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset tulevat. Mistäpä hän sitä… tällainen tietomies… kirveen ja lapion varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.

Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista valitusta ja pentujen parkumista.

Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.

Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua. Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.

Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta. Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.

Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa alakuloisena penkillä.

— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.

— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan elämänehtoja riittävästi.

— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.

— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella… tällä köyhän elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.

Lampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa sisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka ääneti miettivät alituista köyhyyttään.

16.

Sunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin penkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja ulkona sinersi päivä.

Isäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita piipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt olivat isäntinä omilla palstoillaan.

Se olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon jälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain rajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.

Joku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän niille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.

Niin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on nyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.

Miehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta ja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka päivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa neuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista peliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin maanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin metsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki semmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin vapaaehtoisesti antavilta.

Taisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat tilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää olla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa Hentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin soikeaksi viruu penni kynsissä.

Jos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja suostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden sanoa niille suoria sanoja.

Antti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.

Kulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia töitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta nyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.

Niin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella työskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan. Monetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin korkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat helpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.

Sekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin, kun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet kaikki yhtä oikeudenmukaisia.

Savuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat sunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.

Hentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma oli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään hevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla…

— Vai vielä hevosella… pääsee sitä jalkaisinkin… enkä minä viitsi, mutisi Hentu sängystään.

— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.

— Kyllähän sitä nyt syömään… laiskempikin…

Tuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.

Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran…

— Sieltäkö se Antti…?

Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.

Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?

— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.

— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.

Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut. Olkoon… häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin, koskapa näkyy olevan.

Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.

Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.

Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa maansakin ilmaiseksi.

Kun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin; pääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.

Hentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin viereen.

— Sinulla on oikein sikaritupakat.

— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.

Hentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta ja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:

— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.

Antti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo edeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt kuitenkin.

— Mitäpä minä rahoilla… kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain kuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.

Jopahan Hentukin teristyi.

Vai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä asiani tiedän.

— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.

Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön naapureilleenkin, sen hän tiesi.

— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista, muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.

— Ja missä minä sitten olen juonitellut?

Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään hänessä äskeistä nautinnon tuntua.

— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.

— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella oikeus omaisuuttaan puolustaa.

— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä on pitänyt antaa.

— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja eivätkö niin tehnekin.

— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti. — Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi, ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.

Hentu naurahteli halveksivasti.

— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta viljellessään talon maita? kysyi hän.

— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut vuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan vuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?

Ei Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja kallistui lepäämään.

Väitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se siitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan… tappelijain, niinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä pahoin isäntäänsä metsässä.

Antti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:

— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon pois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?

— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.

Se on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää paholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin tappelee.

Hentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.

Ja oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain nyt jo kävellä siitä.

Antti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella mennessään:

— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.

Lempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä. Itsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla taida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan. Hyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin houkuttelevana ja makeana.

17.

Kylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja tukkesi tiet jo metsissäkin.

Ei ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja Askolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään, ja Aapo ei malttanut enää odottaa.

Kun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi tullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen asiastaan.

Menneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä painavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen voittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla on lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen mitään.

Muutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi kukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään korpeenkin.

Parempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi torppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti kaikki valmistamansa jättää.

Ehkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin täällä teki.

Työ olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän uurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli melkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän yhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.

Työ oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen kuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin kyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut mielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.

Voisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset. Todistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko oli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo ensimmäinen rahalla ostettu todistaja.

Kyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos rupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.

Ei haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi haluakin ollut.

Hän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.

* * * * *

Kovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin ja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei sanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.

Aapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä odottaa.

— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se kieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin uskonut.

Aapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo ääni vapisten:

— Minkälainen tuli tuomio?

— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle palsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta palstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät sanottavasti pienennä.

Aapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo kuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua omilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.

Kelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen ilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.

Näki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli toivonutkin.

— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä lain avulla? sanoi Aapo.

— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko.
— Sattui se talon niitty siihen.

— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.

— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin selvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä suoremmaksi ja selvemmäksi.

— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo alakuloisesti.

— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen, ettei siitä tulisi apua, arveli Asko.

— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.

Asko saatteli Aapoa pihatielle.

— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin alusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä mökissäsi.

— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.

Metsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että sai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja olisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.

Niin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta. Ja kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen vastaista käyttöä.

Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia voitiin niin verisesti loukata.

Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman luonnon kanssa tekemisissä.

Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.

— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli käynyt.

— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla kuljettaisiin!

— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.

Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:

— Jo se sen unessa näytti… sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.

— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.

Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.

— Ei parane, ei…

Aapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.

Kun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto myöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile ketään.

Aapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli työtoverilleen:

— Muutetaankin korpeen… siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.

Kovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos olisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!

Aapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.

18.

Täysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun istumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.

Hentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin päivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.

Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko elämä.

Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas lantavesitahroja säärissään.

Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.

Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä omia mietteitään.

Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta pullahtelee höyry pakkasilmaan.

Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa huurteessa.

Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu ruumiissa.

Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.

Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa, joka siinä vetää unia.

Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin lain mukaan… Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea kuin kukin lystää.

Ja mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän ottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei mennyt tuhatlappunen hukkaan.

No mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi, kun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun kylvää pellot heinälle.

Ja entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli juristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.

Ja eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa asetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka miehen mieleiseksi.

Kun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle Karjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän talonpaikan.

— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.

Hentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle kyljelleen.

— Ka, kun ei ole kuulevinaan… he… muka nukkuvinaan… hae piimää!

— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä sillä nyt on, kun ei makaa?

— Akka… nouse nyt hyvällä hakemaan!

— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!

Hentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.

— Pottipa täällä vain on.

Hentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti hän tuopin sänkynsä alle.

— Elä vain Leena koske minun astiaani.

Nytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan piikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän sängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä kuorivat itsensä, herjakaiset.

Aamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo sanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin sovinnoille siitä pahoinpitelystään… hänen kanssaan kehtaa riidellä, kun kerran isommat asiat oikein menivät.

Nythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa. Huomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä tarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.

Pirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta rauhallisesti.

19.

Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja suuttuneena sanonut emännälle:

— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.

— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä pojat asioista huolta pitävät.

— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.

— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. — Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.

Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain halveksivasti päätään.

Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet. Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä töitä valvomaan.

Ja palatessa oli puteli taskussa.

Niin, surullista se oli.

Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja nousta jälleen.

Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin uskoa harjoittaa.

Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen, mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.

Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.

Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa lohkesi mökkiläiselle.

— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii tekemään mutkaa linjaan.

Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.

Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.

— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.

— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet tämä äijä kotiin reuhaamasta.

Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia aikojaan.

Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja puuhilleen painosti häntä.

Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan. Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten vielä ilkkuu tämä tynnyri.

* * * * *

Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän nousevaa luontoa.

— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.

— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä… Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.

Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:

— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.

— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä silmällä, sanoi mittari naureksien.

— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä, niin hyvä olisi.

Emäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.

— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja laatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?

— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet. — Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain pysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.

— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.

— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin omastaankin.

— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku miehistä.

Pojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä pojistaan sanoo.

— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.

— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. —
Eivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.

— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.

Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.

— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.

Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle veijarille.

— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa. Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on mielestäni suuri ala.

— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain hyviä metsiä mökkiläisille.

— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.

— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole uskomista.

— Vai semmoisia poikia isännällä on.

— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.

Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan. Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.

20.

Savuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille.
Aapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.

Hentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta mittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat Hentulle:

— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle muuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo aivan puille paljaille.

— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla tilaisuutta valittamaan.

— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.

Hentun täytyi vaieta.

Samoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän oli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan mökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata. Helvetti!

Hentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin puheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.

* * * * *

Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka oli sydämellä.

Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa mieltä.

Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein herrastapaan tarjosi.

— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.

Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.

Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.

Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa vetää.

— No menehän… joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä poistui nauraa virnotellen.

Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.

— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi pyytämättä pöydän ääreen.

— Satuin poikien varastoista löytämään… pistähän sokerit sulamaan… herjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja tässä on vielä jälellä.

— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.

Maisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin, vaikka oli kotivalmistetta.

Aatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten harvakseen:

— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi myöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos joskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.

— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen maailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää, niin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit lääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.

— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.

— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa meille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.

— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia, sanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että sakko pois, jos tietää saavat.

— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä vielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.

Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt, kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä kuusen kyyneleitä.

— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole säästelemistä.

— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.

Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan ja mieli nousi pahoista painajaisista.

Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.

Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen. Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit rupeavat isänniksi.

Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.

Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin pienimmistäkin asioista.

Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:

— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se on eukko vielä nuorteassa kunnossa.

— Onhan tuo… myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman karsinansa ulkopuolelle.

— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä olisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan siitä pääsee.

Aatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun.
Emäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.

— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat semmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.

— Näkyvät meillä aina lihovan.

Mikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun halusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.

— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului askartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.

Iita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan miesten nenän alla.

Hentulle tuli ihan paha olo.

Tyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.

Otti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.

Aatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa, kun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja odottamaan, kunnes hän palaisi.

— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.

Mikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä kuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja isäntäkin kehoitteli.

Eikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat porstuasta, poistui hän kamarista.

21.

Rinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua, varsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.

Ensi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena mökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei halunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.

Aatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä jäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja oli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään valtion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.

Nyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa ei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä. Miehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi perheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.

Rinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä, niin siitä saa uusi viikkomies asunnon.

Puuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle mitään.

Olisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun asian sai itsekin päättää.

Aatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.

— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. —
Ajamaan talven selkään semmoista joukkoa.

— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami. — Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun kämpät ovat lämpimämpiä.

— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.

— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut palstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta asukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.

— Onhan se niinkin, myönsi toinen.

* * * * *

Otto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.

Otto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.

Mitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa kuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei ole edes velkaakaan Aatamille.

— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy vaikeaksi vanhalle miehelle.

— Niinhän tuo… mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista…

— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin tällaisissa tuvissa, arveli Aatami.

— … rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän ole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä isännille, kehoitteli Otto eukkoaan.

Riikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille.
Juokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.

— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin valtion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä, niin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.

— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto hetken kuluttua.

Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain jotenkin pahalta.

— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.

— Niinhän tuo sattui… ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.

— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät, vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.

Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä kulkuriksi asunnostaan.

Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»

— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää toistamiseen käydä, sanoi Aatami.

Riikka räjähti niinkuin raketti:

— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut. Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän töitään raataa.

Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää
Riikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.

Ja kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän hääviä linnaan vie, jos hänet vievät.

— … että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen olevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille piika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.

— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista…

—… Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki peliään.

Miehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut kauan kuunnella.

— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.

— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.

— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan elementtiinsä pääsevät.

Miehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli koettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia sanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.

Niinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi, vaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.

22.

Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui ja ujelsi nurkissa.

Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.

Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi. Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.

— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo äidiltään.

— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun kotona jaksaa viettää kirkottakin.

Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut, kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa puheisiin.

Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja asettanut sen Aapon pöydälle.

Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.

Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa? Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin, koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.

Portaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja vielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?

Ovesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.

— Hyvää jouluiltaa!

Aapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.

Tyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka silmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen hämilläoloaan.

— Liina! Tällaisella ilmalla!

Tyttö nauroi.

— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin… lähdin kävelemään, kun oli kotonakin ikävää.

Painostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli, hän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi vain katsomaan, oliko kuusi laitettu.

Äidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin vain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen vihoittelevan.

— Eihän niin kiirettä… Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin, puheli äiti hyvillään.

Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.

Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti, että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.

— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?

Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.

— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta vaatteissasi, annas kun kopistelen…

Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.

Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan kädet tytön ympärille.

— Minä sain sinut sittenkin… enkä päästäkään enää karkuun.

— Enhän minä pyrikään… sinä sitävastoin…

Tytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä. Suu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä tunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka olisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.

— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu sittenkin meille.

* * * * *

Kuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin, pehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen. Siellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.

Oli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon ja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa, ja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla Marjamaata muistamatta.

— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.

— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin sinut Puromäkeen.

— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?

— Mitä se siitä… ei se pahaa ajattele.

Tyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei hennoisi lähteäkään.

— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.

Tytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.

Poika ei vaatinut, odotti vain.

Jos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?

— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä riisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?

Tyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä ne olivatkin märät.

Onpa sinulla iho kuin samettia.

— Älä nyt!

Liinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä puuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi ylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään sellaista heidän väliinsä.

Tyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen onneensa, pää pojan käsivarrella.

Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena, eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.

Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.

Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli jouluyö.

23.

Rinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.

Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin lehti tuulessa.

Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.

Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa silmäkulmaan.

— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää… koettaa Otto tyynnyttää.

— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu… tässä on oltu nuoresta asti… puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty… Ei se ihme, jos välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.

— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin olisi saanut olla paikoillaan.

— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.

— Sehän se minuakin peloitti.

Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin etevämmyyttään toisille.

— No, ei itketä, Riikka… piru häntä suremaan… vielä se elämä muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi saamaan omituisen olinpaikan.

Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun saisi purra hammasta ja kirota… kirota niin, että lahoisen mökin seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.

— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita penskoja vetää? kysyy Riikka.

— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.

— Höh… vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.

Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin, mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo, kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.

Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.

Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. — Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla… ka, navetan ovi on auki.

Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan. Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.

— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu, kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.

— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja lähtökahvi jää saamatta.

— Ka, enhän minä kun hyvällä… näitä housuja… ne on vielä hyvät housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin naurahtaa.

Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.
Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.

— … tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle… pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.

— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta…

— Vai kulta… sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet. Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen riittämään.

Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä edes kunnolliseen ravintoon.

— Kissan… sanonkoma mitä… kuonoosi.

Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto…

— Mitä se tuo nyt on?

— Sitä, että ei lapsilla särvintä… eikä vaatteita… niin tämä kahvista. Ala joutua siitä!

Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä, olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja vehkeet.

Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa hänellekin härnäillä:

— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi ollut, perr-setti.

Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle olisi perheen majoituksesta puhuttava.

— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne kaikki saa sopimaan?

Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä, että lapsien paljoudesta sanotaan.

— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa, ärähtää Otto.

— No, no, eihän niin… enhän minä nyt sitäkään… pitää sovitella.

* * * * *

Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.

— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.

Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.

Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti aralta kuin metsän otus.

— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.

— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —
Ihan henkeä ahdistaa.

— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.

— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä. Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi Ottokin haikean mielensä sulavan.

24.

Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun. Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa. Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.

Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.

— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo kuin turilaat maan kimpussa.

Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä, jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella. Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.

Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.

Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus vapautuisivat heidän viljeltävikseen.

Vapautuisivatko?

Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut mitään näkyvää.

* * * * *

Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa, monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa. Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä makeammaksi.

Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.

Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät paljaita kinttujaan.

Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.

Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.

* * * * *

Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.

Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin kun ei sanaa harjoittanut.

Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä, olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.

Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään. Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee, vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.

Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä, vanhasta ja vaivaisesta.

Ja sitten Riikkakin ärhenteli:

— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu… harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi vallankumous tasaa rikkailta tavarat.

Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin muijat.

— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen… lihapössien… Pannaan vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi! Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!

Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:

— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on, että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka rupeaman väli nälkää huutaa… niillä sitten mukamas uudet torpparilait ja muut… sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä köyhä kostu ei niin pennin vertaa.

— On se tuo Otto…

— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.

25.

Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.

Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu
Jänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.

Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se kerran oli häneltä riistetty.

— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.

Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.

Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta niin, että unohtui haikea mieli.

Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.

— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon.
Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.

Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi kuormalle Liinan viereen.

— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.

— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on minullakin.

— Mitäpä siitä kiireestä… tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.

Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei voisi tehdä.

— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.

— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.

Tyttö nojasi häneen.

— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.

— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.

— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.

— Voisinhan minä järjestää koko asian.

— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen, että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.

— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin. Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:

— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa, kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa kaikki yhtä menoa.

— Niinkö hän sanoo?

— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.

Aapo näytti miettivän asiaa.

— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.

Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.

— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.

— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.

— Ja sinä tyydyt tällaiseen?

— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.

Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.

* * * * *

Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä purkamatta.

Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.

Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.

Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.

Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.

— Voi poika poloinen… koettaisit jättää ikävät mietteesi.

— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi korjailemaan valjaita.

— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.

— Eipä ei… ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.
Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.

26.

Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.

Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.

Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen, kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.

Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.

Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.

Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit käymättä.

Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän mennessään ja sanoo Riikalle:

— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää johonkin kylään yöpyä.

Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan. Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.

Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.

Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin kevään tultua.

Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.

Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin, kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.

Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia, vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.

Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua lepäämään.

Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi oma mökki ja lehmä.

Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi, heltyi Otto vanhoihin muistoihin.

Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön.
Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas
aura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette
Oton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.

Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon peltoja aurailisi.

Jäi saamatta torpat ja muut.

Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet saunavastat.

Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja kiuas särkynyt.

Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.

Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen huonouttaan.

Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.

Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?

Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä ja kuunnella rastaan laulua.

Kovinpa se nyt…

Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.

Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee kaikesta eroon.

Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.

Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta… tällaisen ehtoollisesta taida olla niin väliäkään… maattoman… Ja kun hän ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä… jos olisi ollut torpanmies, niin… saisivat nyt edes pojat omaa maata.

Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven, joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa lämpiämään, vaikka on lauantai.

Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat raatajia.

* * * * *

Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.
Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.

27.

Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No se nyt on ihme, ettet sinä…» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.

Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.

Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt
Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.
Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan
antautua pellon raivaukseen.

Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista. Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon. Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.

Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä saatava alkuun.

Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.

Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat moninkertaisiksi.

Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.

Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.

Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.

— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.

Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta. Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.

Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää peltoaitaukseen.

Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.

— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.

Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva siinä pihakivellä seistessään.

— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.

Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:

— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään… nuoleminen.

Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.

— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.

— Tuskinpahan… ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon kanssa… semmoinen suurisuinen… toista se onkin napsutella tuommoista mansikkasuuta.

Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.

— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.

— Olipa niinkin… älä sinä naura siinä… ei se suu ollut silloin mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.

Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan. Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli yksitoikkoista säveltään.

— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja, pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi niitä ei tarvinnut haeskella.

Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä. Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.

Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.

— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat kerta kaikkiaan maksetuksi.

Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen. Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa, vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.

— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo tunnustellakseen miehen mielialoja.

Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.

— Piruako mä semmoisella tilkulla… kun ajavat pois tönöstä, niin ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan poika… Sillä tuntuukin olevan halu maahan.

— Niinkö Joel luulee?

— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.

Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli tielle.

— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti menemään metsään.

— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?

— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.

Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla. Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel hämmenteli sitä muhoillen.

— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin, niin ei puhuta mitään.

— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään. Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että uskalsi tulla hänen alueelleen?

— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —
Tulehan katsomaan.

Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?
Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?

— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.

— Ja että se piru uskalsi tulla!

Aapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.

— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille… jumalan viljaa… voi turkanen!

Vihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan kumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.

— Ka… nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle itselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.

— Siitä se vähät olisi välittänyt.

Aapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.

Miehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun nimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä syytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat ja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.

— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi isoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut mennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet käyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan tulee vielä toinen aika…

Joel keskeytti ja jäi miettimään.

— Niin mitä? kysyi Aapo.

— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan valmistaa.

— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.

Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois painavat mietteensä.

Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.

— Eihän niitä täällä… jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta noutamaan?

Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.

— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät saunaan.

Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin vihelteli kuovi rämeessä.

Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä, hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.

— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua… minäkään en ole vielä syönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.

— Minä odotan tässä sinua.

Liina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on hyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on nuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla, ja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.

Liina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit aukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus suudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle, ja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee hänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi häneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa. Riisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen, on siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri voima kohottaa rintaa.

— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennään
Harjamaahan.

Liinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä kauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista ihoaan.

— Sinä olet… niin…

Aapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista hymyään.

* * * * *

Pienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa vaelteli Harjamaahan.

Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan, kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita. Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää, jota riipi talojen niityistä.

Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan. Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan köyhäinhoitolaan yksi koppi.

— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi juhannusyönä.

— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.

— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa. Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.

— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.

— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.

Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.

— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia, ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena, ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.

— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa, sanoi Liina.

— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.

Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho, joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.

— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?

— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.

— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie omistajan tarmoa.

Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.
Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?

Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui pihlajankukilta.

Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne, jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.

Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut. Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.

Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.

Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.

— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä, sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän… niin kaunista kuin täällä aina oli.

— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki liikuttaa.

Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.

— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.

— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika, ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?

Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.

Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.

— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei oteta korttakaan.

Vaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä kädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.

— Minunkin pitäisi ottaa niitä.

Hellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten päättävästi hatun silmilleen.

— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua katsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.

— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille varmasti, sanoi Liina.

— Niin, sinun avullasi, ei muuten.

Kun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.

— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.

— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.

Tuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi povestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän todellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran niin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat viljelykselle.

Liina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti huulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi surujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.

* * * * *

Suvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain ahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.