The Project Gutenberg eBook of Portaankorvan emäntä, by Väinö Kataja

Taloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon keskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven jäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta alempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren kosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään. Talviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi kimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin maasta nousevan usvan läpi.

Talo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa kulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen alasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen suuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan jokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli etempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen puolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon rantaan joka vuosi rakennettiin.

Kesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja lohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin samoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului kuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää… yötä päivää. Talvisin oli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin ahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit halut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.

Talvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle pihaa navettaan mennessään ja kuunteli… Talven taivas oli pimeän pilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten loimoa… silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta valitukselta… Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut kiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi aina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.

Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena kiljahti… noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi… Niin se koski kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti…

Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan… keväällä se puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee kauas pois… kauas pois… suureen ihanaan maailmaan…

Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne…

— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja hyvittelee poikaa… Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi hupsu!

Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.

Emäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä sopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina päivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten jäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten railon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa koko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat… tulva alkaa nousta… kevät tulee ja kesä…

Hän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi rukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan nojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.

Tänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos olisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla, väkevimmän korvan yläpuolella…

Minkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä? Minkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa hidastutti?

Niin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi
Portaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut…

Emäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija oli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei viitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:

»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli
Mantan vastaavan.

»Vai jo kohisee… suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä kirkastuivat.

Mutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

»Tässähän nämä nyt ovatkin menossa viimeiset talvivillat… saamme kaikki valmiiksi… talvityöt pois ja rukki ullakolle… kevät ja kesä tulevat… Eikö olekin hauskaa, Manta, kun tulee kesä taas!»

»Voi, se talvi on pitkä ja ikävä… Ei näy monta ihmistä koko talvena… Ei näkisi kulkijatakaan, ellei tästä näkyisi Suomen puolen maantielle…»

»Ikävää ja pakkastahan se on talven aika», puhui kartatessaan Manta, keski-ikäihminen. »Taitaa olla emännänkin joskus ikävä, vaikka tämmöinen talo on.»

Karoliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan eikä kuulevan mitä Manta puhui.

Hänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle, jossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon ikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja lapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä, oli Suomen ranta…

Hänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus oli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa kuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu valkoiseksi. Lapsuuden koti!

Hänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän alkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä… siellä oli ollut pettymystä ja katkeraa surua… Siellä oli ollut koko elämän ihanin ja muistorikkain hetki…

Jos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi vaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan pyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi poikansa vaikka kuinka raskaalla työllä…

Mutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja joka lupasi tulla… Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin hän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti…

Hän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita vuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi se taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin muisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli sattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi tuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa käskystä kiljaisi…

»Muistin tässä taas, kun tuohon sulaan katsoin, sitä Kivi-Santeri vainajaa.»

»Niin! Huuh! Kun kuuluu juosseen pitkin saunapolkua ensin saunalle ja siitä padolle ja patoa pitkin… ja potkaisemalla potkaissut. Onhan Manta sen kuullut?»

»Nuori ja vankka mies kuuluu olleen… Pää edellä kertovat hypänneen, eikä ollut kertaakaan pinnalle noussut… Ja vasta syksyllä löydettiin Isonkosken alta ruumis…»

Karoliina oli poistunut ikkunasta, yritti jo kerran istumaan rukkinsa ääreen, mutta kävikin keskilattialle ja virkkoi:

»Näin sillä olivat olleet kädet… katsos, Manta… ja näin se oli vauhdissa juossut…»

»Oli nähty Suomen puoleltakin, Väylänpäästäkin… Mutta ei ehtinyt kukaan apuun.»

»Ensi syksynä, kun tähän taloon tulin, kummitteli se tapaus mielessäni, ja öilläkin välistä heräsin… Onkin niin kaamea ja vaarallinen tuo pato… Minä pelkään siihen katsoakin… Huimaa päätäni, kun lautatkin sivu vilistävät… Syysiltoina olen kuulevinani kuin avunhuutoja, aina Isostakoskesta asti…»

»Kumma se on, ettei siinä ole kukaan patomiehistä tai lohenpyytäjistä hukkunut!»

»Eivät pyri omasta halusta, niinkuin Kivi-Santeri teki. Ja tottuneet kun ovat… niinkuin tämänkin talon isäntä…»

»Niin! Kun välistä Aapelikin uskaltaa ihan vaarallisimpaan paikkaan… Kyllä Mantakin näkee, jahka korvapatoa ruvetaan lyömään. Niin, kesä tulee! Lauttojen lasku alkaa… tulee liikettä ja elämää… Sattuu sieltä tukkilaisten joukosta tulemaan Mantankin hyvä…»

»En minä enää… Ikäihminen jo. Emäntä puhuu kuin nuorelle tytölle.
Pian suutun.»

Kauheata, kuinka ruma tuo Manta olikin, ajatteli emäntä. Nuorempi oli emäntää, mutta niin vanhan näköinen kuin voiteeton saapasvarsi.

Manta näytti todella suuttuneelta. Ei sentään malttanut olla hymyilemättä, kun emäntä ratkesi raikkaaseen nauruun.

Sen oli Manta ennenkin pannut merkille, että emäntä isännän poissa ollessa oli erilainen kuin muulloin: oli iloisempi, puheliaampi ja sanoi paljon semmoista, jota ei isännän kuullen sanoisi. Kuinka lienevät heidän suhteensa? Puhuihan maailma yhtä ja toista. Ja vikaa kai siinä oli, koska emäntä aina pyrki miehestään loitommaksi. Eri huoneessa nukkuivatkin…

Manta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta yhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä ei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä. Ja milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli paras kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus omituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina pysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan. Kerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.

»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa… näkee se kerran, kenen poika on, vaan pitäköön, hupsu, omanaan vielä…. ja kehukoon…»

Nytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan. Mutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä leimahtelee… Soisi kai kuolevan, hukkuvan…

Portailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka takaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta, leutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva ihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli välistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat silmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova, katkera piirre.

Melkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla kuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.

»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!…
Viipyisi vielä hetkenkään!»

Hän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja
Suomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä,
jotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle.
Edellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.

»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä mitään vaaraa ole tarjona… vastahan aamupäivällä on hevosellakin poikki ajettu…»

»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta odottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.

»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää olevan kapsäkkejä vai mitä lie… Tule katsomaan, Manta!»

»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa… menettävät kuin se tavallinen vieraskin…»

»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa olisi… Tulehan katsomaan!»

Tie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin ylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä rantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.

Tulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä, joka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:

»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli…
Luultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut
Väylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa…»

»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan katsomaan.

Kun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä, ryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.

Manta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten kartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella poikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään voimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.

— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu tulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja poikaa kehumaan… Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle…

Samassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei tulijain joukossa ollut isäntää.

Tulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään
Eemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.

Vieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle. Saatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että hän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta, vilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.

Emäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin salainen ilo leimahti hänen mieleensä.

»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo karttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä nyt isäntänä… Vieras riisuu turkin ja käy istumaan…»

»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä jo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä tavallista, että Suomesta emäntiä haetaan…»

»Vaikka suomalaistahan on asutus tälläkin puolen rajan ja suomalaisia asukkaat…»

»Niin kai ovat, koska samaa suomea puhuvat, mutta tämä uusi polvi oppii aivan ruotsinkieltä… koulussa aivan ruotsia opetetaan… Siellä on meidänkin Oskari…»

»Suomeahan ne puhuvat kaikki koulun pihalla», sanoi Eemeli. »Eivätkä sano ymmärtävänsä mitä lukevat…»

»No jo toki. Kun nyt vain ette olisi liian vaativa. Ei ole Aapeli tässä kotona, vaan mitäpä hänelläkään olisi… ja pian kai hänkin tulee… On tässä porstuakamari, jossa kyllä saatte rauhassa olla… Mutta ei ole näin talonpoikaisessa talossa…»

»Vielä mitä, kyllä toimeen tulemme… Minä tyydyn ihan samaan ruokaan kuin te itsekin…»

»Kun rantapato saadaan pyyntiin, niin saatte lohta… Ei ole enää pitkää aikaa jäänlähtöön…»

Karoliina oli jutellessa keittänyt kahvit ja käski vieraan ja Eemelin vierashuoneeseensa. Hänellä oli hopeiset kahvivehkeet, kannut, kerma- ja sokeriastiat.

»Ne ovat minun matkassani tulleet», sanoi emäntä. »Isävainaja antoi ne minulle, kun olin vireäjalkainen palvelemaan matkustavaisia, joita myötäänsä silloin kulki Väylänpäässä.»

»Ei ole kuin se yksi… eikä ole ollutkaan useampaa… Kolmentoista jo on… pian on koulunsa käynyt läpi…»

Vieras ja emäntä jäivät juttelemaan. Eemeli läksi kelkkoineen takaisin
Suomen puolelle.

»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli painanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:

»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä… Heillä on vanhin poika lyseossa… Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»

»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia pitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi kyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan pyrkiä…»

Emäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä. »Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän sanoi.

Hän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin, unhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut jotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet aivan vieraan korvan ääressä:

»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi… siitä se pitää… älkääkä muutenkaan panko vastaan sen puheita… tuossa ne tulevat nyt kujalla… se on semmoinen… semmoinen vähän niinkuin — löyhä…»

Vieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen isäntää vastaan.

III

Vieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein huone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli emännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.

Maisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin pehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli jutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen ranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita, lumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana Pohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.

Ja hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle kielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion murteesta».

— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa omamme…

Hänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja puhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei näyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän… Rumakin oli noin komean emännän mieheksi… Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää, kun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei tuntunut olevan tavarassa kiinni…

Sitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika oli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut äitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja takaraivolla.

Ehkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut tämän isännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan…

Ja hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka ihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin kehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.

Hän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä alkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa isänsä näköisenä.

»Hä-hä… vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja pitkän nenän päässä heilui vesiherne.

Vihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten oli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.

Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan idästä hänen ikkunastaan huoneeseen.

Talossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta askeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin yksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli tyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan. Nyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.

»Kuulin, että maisteri oli valveilla… Olette tainnut herätä, kun tästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet…»

Emäntä näytti melkein nuoremmalta nyt kuin eilen. Puku oli siistimpi, näytti uudelta, ja hän oli avopäin, niin että runsas tukka oli näkösällä.

»Meni se. Patoneuvoja pian tarvitaan… Tänään tulee lämmin päivä… Pian tulee jäille lähtö… Terveiset käski sanoa. Piti teistä kovasti…»

»Te kun ette pannut vastaan… ja sanoitte Oskarin olevan hänen näköisensä…»

»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf
Adolf.»

»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu kuin vierestä… Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon alapuolella.»

»Niin on… Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin… Se on kaunis koski… Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva… Mutta rantapato lyödään aina saunan kohdalle… Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu Isoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja olisivat.»

»Pian tässä on avovesi… ehkä huomenna… Oikein ikävöitsee jo silmä virran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.

»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen kesäisin.»

»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut… Minusta on kosken kohina niin hauskaa… Kyllä te nyt näette…»

»Se luuli teitä semmoiseksi, joka on ryssäin asialla… vaan uskoi sentään minua…»

»Sitä en tiedä, vaan opettaja kuuluu varoittaneen semmoisista, jotka sahoja viilaavat…»

»Tässä se on ihan tuon sakean männikön takana. Yhdeksältä menevät kouluun.»

— Pitääpä huvikseen mennä katsomaan, kuinka suomalaiset ruotsia oppivat, — sanoi hän itsekseen ja puki ylleen.

Kun hän tuli pirttiin, oli Oskari jo kouluun lähdössä. Airisto tervehti poikaa ystävällisesti ja katsoi häntä nyt tarkemmin. Hento oli varsi hänellä, mutta ikäisekseen pitkä. Kasvot olivat kapeat, melkein enemmän tyttö- kuin poikalapsen kasvot, ja silmät syvänsiniset. Otsa oli korkea ja kasvojen ilme vakava.

Hän puhutteli Oskaria tuttavan tavoin ja virkkoi, että hänkin lähtee aamukävelylle. Ehkä käypi koululla asti.

»Koulun pihalta näkee Isonkosken aaltoja, kun arvannette katsoa», sanoi emäntä.

Emäntä seurasi heitä porstuaan ja jäi portaille seisomaan, kun he kävelivät poikki pihan.

Kansakoulu oli mäenkukkulalla, komea kaksikerroksinen rakennus, jonka suuret ikkunat loistivat Suomen puolella kulkevan silmään kuin minkä kuninkaanlinnan. Tie Portaankorvasta vei mutkaisena talon säästömännikön halki koulun ohi valtatiehen.

»Osaan minä. Mutta osaan minä suomeakin. Minulla on suomalainen lukukirjakin. Siinä on paljon kauniita suomalaisia lauluja… 'Saimaan rannalla' ja paljon muita.»

He saapuivat lähelle koulua. Sieltä kuului lasten huutoja ja isoäänistä puhelua. Koulurakennuksen etelänpuolisessa päässä oli iso, sula täplä. Siinä olivat pojat seinärahalla ja toiset nappia kuoppaan heittämässä.

Oskari ei mennyt poikajoukkoon. Hän juoksi kirjoineen suuria rappusia kouluun, mutta Airisto kävi poikain puheille.

Oudon herrasmiehen näkemisestä taukosi ääni ja leikki ja pojat jäivät paikoilleen seisomaan. Joku tervehti lakkia nostamalla, mutta useimmat pitivät lakin päässään. Katselivat vierasta pitkin, kysyvin silmäyksin.

Lasten kasvot loistivat. He alkoivat keskenään puhua — selvää suomea, jokivarren murretta.

Pojat tirskahtivat nauramaan. »Tuo Honkamaan poika on Suomen puolelta… Me muut olemme tästä kylästä.»

»On täällä yksi ummikko… tuo tyttö tuossa… se ei ymmärrä vielä suomea… se on viskaalin Tyyra… vasta talvella tullut kouluun…»

»Jo se hyvän ymmärtää… Ymmärräthän, Tyyra?» puolusteli toinen poika
Tyyraa.

»Jo mie vähäsen», sanoi Tyyra, mutta Airistosta näytti, että tyttö oli häpeissään.

Häpesikö hän sitä, että osasi suomea, vai sitäkö, ettei osannut?
Jälkimmäinen näytti Airistosta otaksuttavammalta.

Se oli koulun opettajatar, pitkä, laihanlainen nainen, jolle pojat olivat antaneet »Fyyfinskan» nimeksi siitä, että hän aina häpäisi suomea puhuvia lapsia sanoilla »fy, finska!»

— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki »finska» kadonnut, ajatteli hän.

Hän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta, kun opettajatar toisesta käveli pihaan.

Männikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille ja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen väitöskirjaansa…

Hetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti naisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.

Tietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen puolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa tuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.

Hän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne rinnassaan.

Kun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä sinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla jäykän ilmeen.

Hän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn muutokseen.

»Isännällekö puhua? Ei! Älkää millään muotoa… Veljelleni, Väylänpään isännällekin, on ikuisesti suuttunut…»

»Olkoon niin», sanoi Airisto, mutta hänestä tuntui, ettei hän nyt ymmärtänyt emäntää.

»Minä sen tiedän, joka sen villin kanssa tässä olen kolmetoista vuotta taistellut.»

Eräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin puheille.

Isäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n
Norjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.

»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät paikkansa.»

»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta on vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä vettä jokeen.»

»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta katsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja. Tästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin hirsin…»

»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee sieltä ruotsia kuin vettä…»

»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin lukee!»

»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi sitten Airistoon kääntyen:

Airisto myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin, joelle katsellen.

Isäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan
Airistolle, vaikka sen muutkin kuulivat:

»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja velivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on aikoja sitten uskonut.»

»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle käski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen pappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse taloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka sanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on Karoliinallekin… niinkuin maisteri hyvin ymmärtää… Se on vähän juonikko, tämä Karoliina… Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan kesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan… Mutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä…»

Nyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli aivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:

Isännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin. Airisto huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain silmin, vapisevin huulin.

Airiston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli emäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän nousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.

Yksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen puolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva ihminen!

Mutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan.
Kuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!

Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli huoneeseen toimittanut.

Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten pariin.

Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle, kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat. Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää, jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein… Siitä taas ajatukset lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.

Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.
Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta…

Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt, siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä enemmän.

Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt…

Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha, joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan, että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.

Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus, joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se kuolisi… hukkuisi… suistuisi pää edellä padolta koskeen!

— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut… Haa! Sinä vanha, pirullinen ilkimys!

Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta… Se helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.

— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen silmänluonnistaan, että ymmärsi… ymmärsi, ettei Aapeli sopinut minun poikani isäksi… Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei sanallakaan!

— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi, ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut…

— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?
Uskaltaisinko kysyä?

— Uskallan… uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee… ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä käynti niin uljasta kuin oli hänellä…

— Jos huomisaamuna… kun miehet menevät metsään… Manta navettaan…
Oskari kouluun… jos silloin suoraan kysyn… Luulisikohan hulluksi!

— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää, että kärsin… Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!

Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli auttoi sen ääntä taloon päin.

— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu… tulen minä. Kohta on kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn… kysyn minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan… ei sanallakaan kenellekään hiisku… menee menojaan takaisin omaan maahansa… Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja mitä kysyi…

Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.
Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.

»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä alkoi sanaa puhumatta toimittaa.

Kun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo kahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.

Isäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän iltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa hyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.

»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli isäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että 'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä kieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa ruotsia opetetaan ja puhutaan.»

Emäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella, kuuluiko maisterin kamarista liikettä.

Miehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja aurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.

Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.
Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.

Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli kostein silmin poikaansa.

— Oma poikani… oma poikani… ei ole isäsi se, jota isäksi sanot… Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon pesästä, jos tietäisi… Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin… silloin puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole hänen poikansa… Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!

Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota koljattia ja laihtuukin… poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä norjaksi kuin on isälläsikin…

Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun tulta.

Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin kädessään astui maisterin huoneeseen.

Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt. Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.

Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.

Emäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli… sanoisiko vai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:

Maisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti emännässä luottamusta.

»Tunsin kerran erään helsinkiläisen… Se oli silloin kun olin kotona
Väylänpäässä… Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa…»

Airistokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne tänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.

»Ylioppilas oli silloin… pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta pitempi…»

Hän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän nousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.

Hän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen ajatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet sanoi hän:

»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan…»

Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina oppinut kaikki salaamaan.

»Jos se aavistaisi, että… että Oskari ei ole hänen poikansa… niin tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin elämäni… niinkuin olette nähnyt…»

Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:

»Teille puhuin… kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin… Viette salaisuuteni mennessänne?»

»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät hyvin…»

»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on… vaan vielä ei sovi… poika on vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu… Odotan ja kärsin…»

»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni… vaikka silloin jo tunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi…»

»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä… eikä tule hänestä koskaan pappia Ruotsin puolelle… Siitä asiasta minä kyllä huolen pidän…»

Ja nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän pohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären… Silloin oli kestikievari Väylänpäässä… Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.

»Se on vanha tarina… vanha tarina… Mutta sääli on poikaa, joka näyttää niin surumieliseltä… Aivanhan hänellä onkin samanlaiset silmät ja päänmuoto ja hiukset…»

Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui pöydän päässä lukien, oli kuin olisi hän ollutkin. Vaaleat hiukset, jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat hänen hiuksensa, hänen otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen jälkeen ja kirjoitteli… Karoliina hommaili pihasalla… Hän nosti katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla… Silloin hän hymyili…

Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä aikoina oli suudellut.

»Isä on välistä niin kova… On sentään hyväkin…» Karoliina suuteli kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi… Äiti rakastaa sinua niin… kyllä sen kerran saat nähdä…»

Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.

»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut kirjain joukosta… Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin…»

»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun menimme yhdessä eilen aamulla.»

»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä… se on äidinkielesi, sanoi…»

»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä… se onkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli…»

Koko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen, mutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja rohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen aivoissaan.

Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.

Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä
Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.

Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja virran viri kierteli törmän tasalla.

Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.

Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen. Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri, ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen, käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.

Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet siitä asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.

Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa saunan porraskivellä seisoen.

Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut. Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina jäät sen kitaan murenivat.

Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin, tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.

»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon leikkiä en ole koskaan nähnyt.»

»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö… Tältäkin paikalta ovat jäät vieneet saunan… Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta hyvin muistan… Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle… tuohon vastapäätä… Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa pitkin… kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa… näytti nurkkaan vain koskevan… silloin vierähti sauna tältä paikalta juuri kuin hattu miehen päästä…»

»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua… sitten vasta aletaan padon lyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»

»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja lisäsi sitten melkein yhteen menoon:

»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi… Huomenna aion lähteä…»

»Käyn Lapissa päin ensin… viikon, pari viivyn… sitten palaan
Helsinkiin.»

Emännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä salata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa, puhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli jokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.

He olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto istuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä olisi halu jotakin kysyä, puhua siitä asiasta, mutta joko ei tahtonut tai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.

»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto vihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja muutenkin…»

»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat tukkilautat tulla ylimäistä… Ja pianhan olisi lohenaikakin… Tästä padosta melkein aina saadaan ensiksi… Ja pian tulva laskee, kun kerran rupeaa laskeumaan…»

»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin tutustunut, mutta hänellä on omat hommansa…»

»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa kerätä varojakin?»

»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen on muuten.»

»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja saada poikansa papiksi Ruotsiin?»

»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen päähänsä saaneet… Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin… se uskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen jokea kotoisin… Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun minä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun…»

Airisto kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan hän ei arvellut asiasta mihinkään päin.

»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti palavaan uuniin… Ja minua kiusataksensa se sen teki… Kai ovat herrat senkin hänelle opettaneet…»

Emäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi vasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.

Airisto oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon päin, kysyi hän:

»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte lauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»

»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut ihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin minä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään… Tältä puolen saunan oli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja siitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän… ja siitä potkaissut puolijokeen…»

Emäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi niin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt. Hänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt Kivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan, kirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:

Pojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella kaunis miehen alku.

Hän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa vaatteita kuivumaan.

»Eikö hän… kuinka sanoisin… ole keneltäkään kuullut viittauksia sinnepäin, ettei Oskari ole… tai eikö hän koskaan ole epäillyt…?»

»Jos hän sen tietäisi… tai edes aavistaisi jotakin… olisi hän jo varmaan tappanut minut tai pojan…»

Hänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman voiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä sittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa pitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.

Silloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon herrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu leveässä naurussa.

Tulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli lähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla ruotsalaistuivat.

Isäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla, kuinka hänen poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.

VII

Portaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian väkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa, kuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin kyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja sittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.

Portaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa, tottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista niin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo koko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa patoamassa.

Ja häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa, huomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä saapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja toisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen lauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti valmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin lisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.

Pitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja lauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä sellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita tukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen pitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.

Rannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului kovaäänistä puheen sorinaa.

Portaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä kysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies ja kesät laski lauttoja.

Siinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.
Miehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.

Portaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän ylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina ollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä omituisimpiin käsityksiin hänestä.

Hän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet viuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen renkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut ja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että olisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi ja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita tuntenutkaan kuin Vanten.

Vantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi, ettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran paikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.

Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.

Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:

»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika, jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»

»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut…»

Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:

Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin, kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä rantaa.

Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.

Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.

Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se, mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille. Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!

Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.

Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli ummikko.

Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.

»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä koskelle.»

»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan patoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»

Aapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva nyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta heinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.

— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten
Karoliina tuon kanssa tulee toimeen.

»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»

Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.

Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että: »ole tuossa!»

Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.

»Karoliina on vähän vastaan… kaiketi luulee, että varat kesken loppuvat, he-he-he…»

»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen puolelle pappi…»

»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia… ryssiä ja perkeleitä palvelemaan… sen minä sanon!»

Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.

Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla… tässä jaaritellessa.

Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli veneensä jättänyt.

»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on… Ettei se itse hoksaa ja näe…»

»Hyvä on, ettei näe… Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle, jos Aapeli asian perille pääsisi.»

»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa… eikä se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt, että sen pettää saattaa…»

»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi… Äläkä sinäkään viittaa sinnepäin… Mitä se sinuun kuuluu.»

»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon otit, kun Karoliinan otit… ei uskoisi…»

»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat…»

»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa…»

Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.

Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään… Karoliinan on syy… kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt pappilaan…

Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.

»Saatanan helvetti… saatanan helvetti», hoki hän ja souti vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.

Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän niin rakastanut…

Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri niinkuin Jumalan sanassa sanottiin…

Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi siitä tehdään… Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi, joka täältä rajamaalta…

Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari…

Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä puhutteli näin:

Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä piispan iloon.

Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.

Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta, mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan lausunut.

»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista katsomaan.

»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.

Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.

Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.

Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä. Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä, mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut paljon sittenkun tähän taloon, tuli.

»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni…»

Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna liikkeelle, ettei hämmentyisi.

»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi… Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on emäntä sen taloon tuonut…»

Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.

Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin luonnollisesti.

»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään silmiin.

Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään, sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:

»Tietää sen… Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on kaikki oppinut.»

Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.

Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät päässä ja leukalihakset tärisivät!

Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan…
Jotakin kolahti porstuassa…

Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki hän Aapelin veistämässä patovaajaa.

VIII

Se, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti alkavan toteutua.

Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.

— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy…

Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi, että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi tulemisesta.

Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki unohtuneen.

Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti joka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin, eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat karjan antia ja tuoretta kalaa.

Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa…

Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken aikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä punainen pusero tai musta hattu.

Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.

Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja silloin… Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja miettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että poikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen uskonut ja vaalinut ja rakastanut… Jahka se varmasti uskoo, ettei poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö…

Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi… Mutta juuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken hullun villivihansa viattomaan poikaan…

Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä, jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin juuri, kun oli maisterilla kuullut, että hän eli, oli virassa ja tuli hyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri oli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana yrityksenä… olisi, kieltänyt eikä kehoittanut…

Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä hakemaan…

Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!

Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin ennenkin.

Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.

Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.

Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä, että sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle… eivätkä hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.

Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin unessa…

Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.

Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää, polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka olivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.

Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena, punaposkisena ja iloisena.

»Isä käski äidin tulla kotia… on saatu monta suurta lohta… että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.

Ei vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta sitten vasta sanon…

»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari seisahtui odottamaan.

»Hyvänä on ollut… sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista moneen kesään…»

Kun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä ihan törmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui suomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:

»Katsos, tuolla on Suomi… Muistatko sitä laulua siinä laulukirjassa:
'Oi Suomi, isän, äidin maa…'?»

Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän rantatörmän alla.

»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään… et mitään, mitä äiti sanoo…»

Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.

Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.

Kun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli ollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet, kun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.

Kukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään virkkanut näkemästään mitään.

Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä» viettämässä.

Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.

Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti, viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti lämmin tunne suloisin suomenkielin.

Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin. Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.

Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.

Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä viipynyt yötäkin talossa.

Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään. Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta aihetta epäilyksilleen.

Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut ja pitkän aikaa poikaan katsonut…

Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei hän enää millään hinnalla aikonut luopua.

Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä Oskarinkin…

Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.

»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa…»

— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää, vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella oli aikonut.

»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin… eikä lyhene rakennus silti…»

Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.

Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa, josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä, jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan, joten heidän nyt sopi…

»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»

»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.

Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni suu nauruun.

— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään, tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.

Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin yhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.

»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla… niinkö oletkin syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.

He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat »Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.

Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.

Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa, joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet. Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien syvästä katseesta.

»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet… vaikka eivät ne ilonpäiviä ole… Tässä on Oskari…»

»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin ehkä silmien ilmettä…»

Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän hiljaa Karoliinalle.

He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät voineet heidän keskusteluaan kuulla.

»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut… Hänen hupsutuksiaan on mahdoton kertoa…»

Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.

»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä… jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen… Välistä olen pelännyt sinun puolestasi… kun tiedän, minkälainen villi miehesi on…»

Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima ilme.

»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella… Juhani on nyt ylioppilas…»

»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee…»

»Täällä on puuhannut monta päivää… Saapa kuulla, mistä hän puhuu, mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa… Tänne näyttää tulleen paljon ruotsinpuolelaisia…»

Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon kokoontunut…

»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.

Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle. Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.

Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle, pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.

Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta…

Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.

»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. — »Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki alttiiksi pantava.

Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita? Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet ihaniksi viljavainioiksi viljelemään…

Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili…»

Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen. Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen tulipunaiseksi… Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan, mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan mennyt.

»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme kohtaan?

Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on. Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli, — tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen sortoa…»

Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen tuimetessa ja äänen kovetessa:

»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan…»

»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme…»

Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»

»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin, veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat ja olivat tervetulleita.

Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto, yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät nytkin yhdistää…

Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme, — terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa…»

Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina, ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta. Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.

Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo. Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.

Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä, mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi, päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.

Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu? Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni uni hauska…»

Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.

Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas. Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi hulluutena… Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä hyvänsä saada asian tosipuolen selville… ja se olisi pojan loppu…

Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti, kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan…

Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.

Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha äidille.

Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu, että nyt hän sanoo pojalle, nyt!… nyt!…

— Ei vielä!… Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja aiottu sana nousi vain huokauksena.

Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin. Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti, ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.

Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki, ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.

Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni, hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.

Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli ikäänkuin pelko.

Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa. Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.

»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»

Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.

Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan, päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.

»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi… sitä on Vaanperi minulle suomentanut…»

»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle… Vaanperi tässä juuri pääsi suomentamasta… Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee suomentamaan… Mitä sanot, Karoliina?»

»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä äänellä.

»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi nenäänsä.

»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua päällystakkiaan.

»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan asti…»

Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:

»Se ei usko… ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi, että kuulee… lue sanasta sanaan… Lue, että kuulee…»

»Kuulen minä sen… ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni tarvitse lukea…»

»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin mainitsee… Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin…»

»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.

Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan, jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että opettajana.

Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti, oli sitten olevinaan hyvilläänkin… Hänen täytyi, hänen täytyi teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.

»Jopahan uskoo… jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.

»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee…»

Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan, milloin kosken alle, milloin päälle.

Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.

Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski… olla varovainen, ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan, mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana, kaukana täältä.

Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan, mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.

Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä. Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta…

Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut uskaltanut eikä tahtonutkaan!

Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään vieraskamarissa? Ehkä muisti… Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti joka sanan.

Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi. Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta tullut.

Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen Portaankorvan Aapelin…

Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä, ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus. Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut, mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia, että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan. Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua, toivoa… Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti… Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli rakkaampi kuin oma elämä.

Ainainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla — ellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko, että silloin se pojan ruhjoo… Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä tunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä kahleet, ja silloin on kaikki sileää… Mutta poika piti ensin saada turvaan, varmaan turvaan…

Ja nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon viettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin epäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!

Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli… Aapeli kuului vielä liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.

— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan, ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain auttaa minun asiaani.

Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä, niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!

Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.

Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa, joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen… Oskarin silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta…

Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin hänet muisti… Kaarlo Laukkahan se olikin… Hänen vartalonsa oli pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea… Hänen katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja kasvoja… Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse… ei taitaisi enää tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin… Mutta ehkä muistaisi… Nyt alkaa puhua… Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni… En näe häntä teidän joukossanne… En näe hänen silmiensä loistoa… Minulla on myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen… Olen tullut heitä etsimään…»

Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta tyyntyi pian…

Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja uneksien…

Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä, ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena…» »Olen tullut heitä etsimään.»

Hän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt tehdä.

Ja toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että kaikki käy hyvin.

Portaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon oli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat kahden kotona.

Tätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi muun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt se oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.

Oskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja poika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.

Karoliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään tietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä tarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt kaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä, niin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo kotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä poutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä saanut olla kahden.

On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää, kaikki opastanut…

»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies, tyly ja sydämetön… Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»

Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä. Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara uhkaisi… joku este vielä väliin joutuisi… Mutta ei kuulu, ei näy mitään… Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään… Hän kiskoo airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille… Jo erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen… kohta… kohta!

Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa uskottu ja apumies.

»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella äänellä Aapo.

Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa tärkeimmistä asioista.

Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli. Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä… kuulee kuinka tulevat tielle… Nyt nousee Oskari kärryihin… nyt kiipeää Aapo perässä… Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt ovat liikkeellä… nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot… Kuuluu jo kovempi kärryjen päry… pian ovat kylän päässä… siitä alkaa taival, metsäinen, asumaton…

Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi, että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu…

Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön riemun tunne täyttää hänen sydämensä.

Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee…

Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen…
Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin…

Karoliina kuuntelee. Tohisee… tohisee… on väliin kuin riemastuisi, väliin kuin valittaisi…

Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.

Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle…

Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.

Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.

Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.

Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan tulijoille kuistin ovea.

Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi päivää ennen kuin tavallisesti.

Isäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin yöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:

»Oskari on tietenkin jo nukkumassa… Antaapa pojan rauhassa maata…
Huomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»

Isäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän vastauksia. Puhelee sitä, tätä.

Mutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin kummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen nähneensä.

XII

Aamu vaikeni kirkkaana, kastehelmisenä ja lämpöisenä. Öinen usva laskeusi maille ja vesille. Suuri, sininen taivas oli pilvetön.

Hän oli kahdesti kysynyt emännältä Oskaria, mutta ei ollut saanut mitään vastaukseksi. Mutta kun hän kolmannen kerran kysyi eikä emäntä sittenkään vastannet, luuli hän pojan vielä nukkuvan ja riensi emännän makuukamariin.

Hän arveli niin olevan ja meni pirttiin. Rengit ja kesämies istuivat penkillä, vielä väsyneinä raskaasta työstä. Emäntä seisoi selin, joelle katsellen. Yhtäkkiä leimahti isännän viha, ja hän karjaisi:

»Missä Oskari on? Oletko päästänyt hänet Väylänpäähän, vaikka kielsin?»

Emäntä kääntyi nyt pirtissä olijoihin päin. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja silmät paloivat kuin tulen liekki. Ei kukaan ollut häntä sellaisena nähnyt. Mutta isäntä ei häneen katsonutkaan.

Siinä samassa syöksyi Manta pirttiin, Oskarin vettätippuva arkilakki kädessä.

Miehet ja isäntä riensivät lakkia tunnustelemaan, mutta emäntä ei liikahtanut paikaltaan.

» Sinunko poikasi», sanoi emäntä nyt pitkään ja pilkallisesti. » Sinun poikasi! Etkö tiedä, että se poika on paremmista paikoista lähtöisin…»

»Mitä sinä puhut?» sähähti isäntä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen, joka hänen eteensä sattui.

Mutta silloin emäntä singahti kuin luoti keskelle lattiaa, ja vuosikausia hillitty viha syöksyi kauhealla pauhulla lähteistään. Kuin hullu hän asettui isännän eteen, heristi nyrkkiään ja kiljaisi:

» Sinunko poikasi! Etkö sinä vaivainen räkänokka ymmärrä, ettet sinä semmoista poikaa ole ikänäsi saanut… Minun on poikani…»

Isännän häntä kohti heittämä jakkara lensi sivuikkunasta ulos, hipaisten emännän ohimoa.

Silloin isäntä alkoi hakea uutta asetta. Miehet nousivat seisomaan, ja
Manta huusi.

Emäntä ponnahti pystyyn lattialta, johon oli kaatunut, ja syöksyi ovesta ulos juuri kun isännän tähtäämä kirves lensi ovipieleen…

Miehet kävivät isäntään kiinni, mutta hän heitti heidät syrjään ja kasvoillaan hirmuinen vimma rynnisti emännän perään. Miehet riensivät jälkeen.

Emäntä juoksi jo lähellä saunaa, avopäin, tuuhea tukka hulmuten tuulessa…

»Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi Manta ja juoksi ohi miesten, saavutti isännänkin ja juoksi hänen edelleen…

Miehet näkivät emännän rientävän saunalle, porhaltavan pysähtymättä padolle ja suistuvan pää edellä virtaan…

Isäntä ehti juuri saunalle ja Manta törmän alle — kun kuulivat kimakan parkaisun ja näkivät emännän uppoavan…

Keskellä jokea, jo alempana, he näkivät ihmiskäden nousevan virrasta, liikkuvan kuin apuun pyytäen…

Suuri tukkilautta oli tulossa korvan yläpuolelta. Se oli joutunut väärälle reitille ja tuli epäilemättä törmäämään patoon… Manta älysi vaaran, ja juuri kun hän ehti ensimmäiselle rantakivelle, rysähti lautta koko painollaan patoa vasten, nostaen sen kokonaan kohoksi pohjasta asti ja painaen alleen… Hetken päästä se jo kulki siinä kohden, missä emännän käsi oli pinnalle noussut.

Manta nousi törmälle. Hän näki lautan vihaista vauhtia painuvan
Isoonkoskeen, joka aamuvarhaisella huusi ja ulvoi…

Kun lautta oli kadonnut näkyvistä ja kosken ulvonta kuin hiljennyt, ymmärsi Manta, että se peto nyt oli saanut kitaansa hänet, jota toistakymmentä vuotta oli houkutellut…

Padon paikalla pyöri virta vaahtoisena, valkoisia pyöryläisiä seljemmäksi kuljetellen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTAANKORVAN EMÄNTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Portaankorvan emäntä

PORTAANKORVAN EMÄNTÄ

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE