The Project Gutenberg eBook of Lemmen lauluja, by Eino Leino

— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.

Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa. Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa todellisuudessani.

Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.

Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan, pitkän tunnustuksen-antamisen, hommage , niille epäjumalankuville, joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi, se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.

Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena, ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut. Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.

Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä, joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te, kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt itseäni. Mutta lemmen trubaduuriksi tunnen itseni, olen tuntenut itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat. Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.

Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni sanonut Edda , jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej, af de däjeliga drag."

Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni, "hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.

Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle. Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi
annan ruusun parhaan —
oma lempi ryösti multa
elon ruusut varhaan."
1891.

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo ummut loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän
kulki joutuisasti.
Vasta illan tullen pääsi
kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori,
vaikk' on myötätuuli?
Rannalla on kullan koti,
siellä simahuuli.
1892.

"Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on vielä suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa
ja tuntehille uutta,
on toinen päivä toivoa
ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa.

Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
— "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" —
— "Mun rauhassa suokaa olla." —

— "Älä huoli, solmia meille vaan
pari morsiusseppeleitä,
ja sitten me lähtähän tanssimaan —
kas, mistä on kyyneleitä?" —

— "Mun äitini kuollut on äskettäin,
hänet eilen hauta jo sulki,
ja hälle ma solmian seppeltäin." —
Pois poikaset hiipien kulki.

Nelilehtisen apilan tullessain ma löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein —
sinä armahin neitokulta!
Mut tuost' älä itke, impyein,
saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo,
niin sille ma aion sen antaa,
se onneni kukkasen impeni luo
niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen,
kun järven poikki se lentää,
niin tottahan lahjana laineiden
se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja kuohusta raittiiksi kastui. Mut nähnyt ei sitä impyinen, vaan — murskaksi onneni astui.

Teit oikein, ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
tuon vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta sinulle soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta —
minä myös olen kuullut kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen,
mut ällös lauluhun liioin luota,
ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän itku silmässä illat istui ja rinnan rauhoa saanut ei.

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota tuntenutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle,
kahden tumman silmän poltteesen,
siellä taivas kaksi valaa kuuli
sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain — aamun koittaessa —
tunsin tiellä risut, oksat jo,
mut en tuntenut ma, kuinka sydän
verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin — neitoani tuntenut ma en.

Päivä istuttu oi' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavanlehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten — tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aattehista; yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan tuuli, pirtaa veti rannan viime laine.

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi
illalla sirkkunen,
lauloi lauluja lemmen nuoren,
kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski
kuusonen kukkapään,
hiljaa, hiljaa sen oksat painui
eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät huomenen huolihin.

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti,
kalaparvet karkeloi,
tuomilehdon lentosuukot
vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki
vieremätä virran veen,
somer soitti, hiekka helkki
alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut
kaikui munkin mielessäin,
kun ma virran äärtä kuljin
armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori, — lyhyt Suomen suvi on.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rannan raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain — niin lensi mun lempeni riemuineen.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulla — mietin usein puron partahalla — vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto?

Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan — sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään, joka oksalla sirkut ja peipot vain kertovat keväästään.

Mut yhtä puutapa linnut ne karttavat kammoten — sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

Minä metsän polkua kuljen kesäillalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu!

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin — yö? se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli muisto joku, kellä ruusu, kellä lemmenkukka, kellä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma — antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme toiset riistivät jo kukat rinnastansa, mutta kauemmin ja hellin huolin immen sydäntä ma säilyttelin — heitin pois sen vasta viikon päästä.

Jo pilvihin taivas peittyy, jo paljas on rannan puu, tuul' laineita lahden nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika
se kestävi hetken vaan,
mut ainaiseksi se rinnan
voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen — kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

Raikkahasti laulaa aamun aalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö; yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamun aallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin; nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?
Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;
venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,
katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja vaippa valkea kattoi maan kuin neitosen, unta mi unelmoi sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen tuo latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen — kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun, keito, ma nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmittiin, mut syksyllä sitten me erottiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät — kunis uutehen lempehen häipyivät.

Soi, simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis, alkava yöhyt — kaikki ne käskevät karkelohon,

Liehuos, liina, huiskios, huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? Ei vaan kirous, tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, tanssinut täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi — aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impyjä metsän ihmiset syyttävät — meidänkö syy? Leikkihin miks ei ihminen tyydy, ilman ei tuskaa tuntea voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa, vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa, rantaman ulpuja tuudittaen,

silloinpa meilläi pohjasta, rinnan nousevi huokaus haaveilon … Onneksi silloin ei ole tiennyt luoksemme hiipiä poikanen maan.

— "Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa — sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen — siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois, ja taas olis suukkossää."

— "Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?" —

— "Oi, ällös itke, mun armahain! Suven aika on suloisen, kukit lempeä, lauluja tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin ma vallaton, ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan." —

Mua syytät, Leila, siitä, etten laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään.

Ei taide taivon päivää luoda saata,
vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain
vain päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain,
mut sinun eessas täytyi laulun laata
ja itseäni ilmi tuoda vain.

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät
ja kello, mi käy ja kukkuu —.
Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun,
jahka sun äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa
ja karhun talja on reessä —
varrohan, varsani, kohta sa välkyt
pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja katsottu sarkaa kaksi — sinne ma tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä miekkonen myös olen ollut siellä
ja istunut illan ja toista,
mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta —
en, en ole nähnyt sen moista.

Ken usko ei, käyköhön koettelemassa, ja minä en käske, en kiellä — mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihin-katseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva —
niinhän vanhojen virsi soi —
kun ei rintaa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain!
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiinni sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli? —
siks on impeni arka tää.

Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihin tunteinen, kauanko säilyt, kauanko päilyt syöttinä silmien ahneiden?

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvisillalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

— "En tahdo ma katsoa taivaaseen,
vaan katselen järven pintaan,
on aurinko astunut alle veen
ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu
siell' untuvahattara hieno
ja rannan lempeä lehmuspuu
ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi,
mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" —
Näin hiljaa haasteli impi.

Se soutaja vastasi huoahtain:
— "Ah, impeni armahainen,
vale kauniimpi paljasta totta on ain,
ja tuo on valhetta vainen.

Siks sorja on nuoruus murheeton
ja armas on kevään aika,
mut syksy ja vanhuus synkät on,
kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
ja onni ja lempi ja nainen
ja unelmat, uskot ja toivehet —
tuo kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies
ja murhe ja murheen muisto,
on totta sammunut toivon lies
ja lehdetön lemmen puisto.

Kas, minulta haihtui jo harhat nuo
ja kaunihit kangastukset,
on suljettu mulle jo taivas tuo
ja kiinni on onnenukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen
ja joutunut uskohon uuteen,
olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
ja joutunut — todellisuuteen.

Olen yksin pyrkinyt, taistellut,
myös taistellut tuhanten kanssa,
saman näät on valkaman saavuttanut
koko aikani taistostansa.

Siks elämän halla nyt hallitsee,
ja kruunu on talven päässä,
siks sydämet syksy nyt vallitsee
ja tunne on järjen jäässä.

Siks taivahan toivo on turtunut,
elonriemu on ruosteen syömä,
siks uskon muuri on murtunut
ja lempi on — leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokaan,
vaan peilihin lammen pinnan,
siell' onnesi taivas onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan."

— "Sua luulenpa melkein pelkääväin" —
niin leikillä lausui Laina.
Ja soutaja hymyten vastasi näin:
— "Suvi talvea pelkää aina." —

— "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain
toki pelkää kevättä juuri?" —
— "Niin, totuus valhetta pelkää vain,
ja valheen valta on suuri." —

Noin leikki se lens kuin lempeä tuul'
yli öisen lampuen pinnan,
suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',
mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain
jo nyt kastehelmyet nousi;
ja immyt ääneti istui vain
ja soutaja vaieten sousi.

Hanget soi, hanget soi, ja kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo päättyvi talven valta.
Pyytehet pursuvat sydämessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.

Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se saihkyi niin,
kun kukkana syntyä sait,
kun tulta sa heittelet tunteisiin
ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota eloni halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkaa ain?

Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,
mitä ympäri näin, sitä tein:
ivanauruin ma itkuni peitin,
runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal
yli aaltojen salaisten.
Sen kalvossa kanervat päilyi,
mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,
näki kukkaset kummat vain,
ja hän lammelle laulaen riensi,
ei huolinut huudoistaan.

Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.

Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä, taas milloin haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä,

Sen sointua kuulin ma kummaksein,
se syömeni pohjahan syöpyi,
se tuskalla täytti mun tuntehein
ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!

Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvityössä
nyt nukkuvi mökkineen.

Mekin tehtäis tölli sinne,
ahon laitahan, alle puun,
siell' illat istuttaisi
vain valossa valjun kuun.

Tai ääressä takkavalkeen
menis talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kietää
ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,
minä verkkoa kutoisin,
ja joskus, viikkojen päästä,
tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit, etelän perho?
joko lähdemme lentämään
taas maille lemmen ja riemun
ja jätämme talven ja jään?

En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen. On kuin sun silmies yöstä sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen tai suurerien murheesen. En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? — Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. — Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. — Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
Täss’ on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.

Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein, ja luoos kiinni luomet, niin näätkö sa vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.

Nuku hetkinen, impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset, sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui — se virsi viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi — jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se, oi!

Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin — hyi, miksi sa hymysit taas?

Vai arvaatko, impeni armainen,
sa mille nyt nauroit, mille?
Sa nauroit umpuille nuoruuden,
elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sa tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?

Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi, se minulle mielen oudon ja haavehet herkät toi.

Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:

"Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekin!"
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta syksyn synkän
kesän nousevan nähdä ne sai —

Kesäpäivät kaunihit, vienot kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?

Katsokaamme kauan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta
näät Tuovilan kattoja,
ja täällä on äitini hauta —
miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää, impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät — jo kirkkokin jäädä tais.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen, ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui —
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut —

Siell' impeni armahin astuu
näkinkengillä keikuttain.
Häll' oli niin valkea jalka,
sen kerran ma nähdä sain.

Vait! Hän nukkuvi
nurmella.
Käkönen kukkuvi
kaukana,
Tuuloset vienot
tuomipuun
tuoksuja kantelee,
haavehet hienot
marjasuun
nauruja narrailee,
nauruja impeni nuoren.
Vait!

Vait! Hän nukkuvi
valveillaan.
Kesä se kukkuvi
kulmillaan.
Kesä se laihoja
tähkäpäin
täysin jo lakoilee,
lempi kaihoja
kypsyttäin
rintoja raukaisee,
rintoja impeni nuoren.
Vait!

Sua katselen silmin ma huikaistuin kuin kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin merenlaskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.

Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut — oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!

Oi poimikaamme, oi poimikaamme tien varsien vaapukoita! Kas kuinka ne kauniina heloittaa, kas kuinka ne viittoen vilkuttaa, kuka hennoisi heittää noita!

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
kesä kestihin kutsuvi meitä!
Ken ties, koska … toisti me juhlitaan.
Pian synkeä syksy on peittävä maan
ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme, nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!

Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento —
kas, laineilta laulua soi.
Se rintahan riemukkaasen
niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie!
Mut näkki se aaltoja soutaa
ja Ahdille anteja vie.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy.
Oi, minne emon lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin,
ja katu kuusenlehvillä peitettiin.
Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen,
mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy.
Oi, minne emon lintunen lensi?

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulan yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos toistansa kaulaa — se sentään, se sentään on ihanaa!

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuin kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja touot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin, ja sittemmin
sua odotin kertaa monta,
ja istun ja odotan vieläkin —
voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut häntä kun kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ikkuu.

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään ma olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paahtama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain!
Mull' ollut on juhla suuri,
olen elänyt suuren ma sunnuntain
elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa,
mut kaukana olen ma käynyt,
minä palajan pitkältä matkalta,
vaikk' en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein,
unet mull' oli suuret ja summat:
minä kanssa auringon liiton tein
ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin mieleni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauan kuin, impeni puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?

Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
ole sinä minun totuuteni,
ole sinä minun päiväni ohjaaja,
unenantaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp' on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!

Niin kauas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä,
jona ollut et muistossa mun,
en tehnyt ma tekoa, työtä,
jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän,
sinä ohjasit eloni tien,
sinä määräsit matkani määrän,
ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin — niin syyttaös itseäsi

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
oli valtias Egyptin,
sysikutrinen, säihkyväsilmä —
tuli impysin tuhansin.

— "Oi terve, sa Egyptin päivä" —
Antonius riemulla huus —
"suo olla mun aalto se illan,
johon painat sa purppurasuus!"

— "Niin olkohon, maailman pylväs" —
Kleopatra vastasi näin —
"mut olkohon ääressä maljain,
ilon soidessa, seppelpäin.

Siis terve, sa Egyptin vieras,
min maineen tuuli jo toi!
Nyt kestiten kilpailkaamme,
mitä Rooma ja Egypti voi."

Antonius, maailman pylväs,
pidot toimitti uljaimmat,
kalat kultaiset, kuohuvat viinit,
sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
hänen vierellä söi ja joi,
mut kun tuli vuoronsa hälle,
vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytellen kaasi.
Mut salaa pohjahan sen
hän pudotti puuntavan helmen
heloposkena hymyillen.

— "Mitä annoit, sa Egyptin käärme?" —
Antonius kauhulla huus —
"Miks huuleni hurmeessa palaa,
jota suuteli purppurasuus?"

— "Vain helmen yhden ja pienen" —
Kleopatra vastasi näin —
"mut jos minun rintani avaat,
niin löydä et sydäntäin."

Antonius, maailman pylväs,
tuns silmänsä himmenevän,
tuns kiertävän viekkahan viinin —
ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii.
Mut kaulaten kaksin on vaan
Antonius, Egyptin orja,
ja herratar Egyptin maan.

Suo, että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo, että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä,
sinä yksin täys kuni yö,
min taivaalla tähtöset tuikkii,
min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps — mun on niin kammo ja kumma.

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.

Sua tahtoisin ottaa ma leuan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja naurusi räiskyy ja häilyvi haps!

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsän kukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.

Hän oli niin hieno ja valkoinen,
mutt häll' oli viisas mieli.
Ja jos hän hulluja huokasikin,
niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa,
sen viepi metsän hukka,
ja metsä jos ei sitä veisikään,
niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko. Mut häntä kun kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan — sisko!

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne punertuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät,
ja silloin, jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele, Luojani vakainen, nyt orvon omenapuuta!

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa salon kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen
tulis laulaen saloa syvää,
ja mitä minä sitten toivoinkaan,
se oli niin herkkää, hyvää.

Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.

Minä paimenlauluja laulaisin,
jos oikea paimen ma olisin,
mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa?

Toki sentään ma toitotan torvehein:
"Hoi hanhisein, ah impyein!"
Mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa?

En, enhän noita ma ymmärrä
sun temppujas, tyttöni sorja,
sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall' on onnen leima.

Joka ovella kiinni se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
"Mist' onnen orja, sa karkasit?" —
Minut luoksesi tuotais jälleen.

Sun naurusi, oi sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.

Sun naurusi, oi sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi — kun jällehen kuulla sen saisin!

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy, Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää, kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen ma lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen, kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön, kuin ehtoollisviiniä joisin.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

Ja kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
mut murhe oli rinnassa kuninkahan,
ja suuri on kuninkaiden murhe.

— "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" —
näin kuningas se keskiyöllä orjillensa huus.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,
mut murhe istui vierellä kuninkahan,
ja suuri on kuninkaiden murhe,

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,
mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— "Oi äitini, kuule, kuinka jyrisevi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" —
Niin suuri on kuninkaiden murhe,

— "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— "Oi äitini, katso, kuinka välkkyvi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." —
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

— "Oi, peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun," —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,
niin tyhjä oli tölli ja emo suruissaan.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,
niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Hän imi, hän puri, hän puristi mun
ja hylkäs kuin omenan kuoren.
Hän juonut on mahlan mun maljastain,
hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä ma voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
sait myrkkyä myös sinä multa.

Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutreja leijailee,
kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy.

Minä hangelle lankean polvillein,
Minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa,
ja kukkien yli ma kuljen.

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni on niin outo ja uus, sen että ma vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun henkeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä, joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? ois tullutko loppu surun?

Minä tahtoisin olla kuin valmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein — tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.

Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla.

Ja jos minä öisin valmu vaan, unen tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.

Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?

Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas, mitä mulle se tietää hyvää?

Minä katselen kahta lehteä
ja kahta kielon kukkaa,
minä muistelen mustia silmiä
ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään?
Surumieliä vai mielessä ilo?
Lie kaihon kyynele silmässään
vai riemun kiilto ja kilo?

En sois hänen istuvan itkussaan,
en liioin nauravan soisi.
Mut kauas jos aaltoja katsot vaan,
niin mieleni kirkas oisi.

Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä ma vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä ma vain, hän mulle on minä, hän mulle on muu, hän on minun armahain.

Kuten tahdot sa, kullannuppuni! siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoot hymyt, teeskelyt, koko "volangin" heitto, kas tälleen!

Siis mistä me viimeksi puhuimme? Kai,
minä luulen, "premiääreistä",
tai ehkäpä tahdon voimasta tai
naistyöstä ja Ellen Keystä?

Mikä neidin se miel'pide olikaan
siitä työstä, mi mennyt on väärään? —
Ei, heitetään tämä helkkunaan
tai muuten ma muiskun määrään.

Ja silloin ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsonut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, ah armaani, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauan, kauan.

Kun muistelen, kuin monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen uupunut alle kuusien ja istunut iloa vailla. niin tyttöni, ah armaani, sua suudella kauan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta ole aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, ah armaani, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauan, kauan.

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
sinä pyytäisit sydäntäni —
oi, ota se, tyttöni armainen,
jos tanssit mun edessäni.

Oi, tanhua, tyttö, mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuiten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kainoin kummuin povi aaltoo armahinen!

Ja hänt' olen onneton, vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt — jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi,

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jälleen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!

Oi miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei — mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kieleni kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja — nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda,
miten saattaisin mustakulmalleni
minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken —
ja siitäkö häntä nyt vihaisin
minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö häntä nyt soimaisin,
kun hetken hän kuormani kantoi? —
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myöskin antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa, hän lietsoi lauluhun tulta — mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa!

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. "Pois tieltä tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!"

Mut tyttösen silmät ne suurentuu
kuin katsois ne kummastumalla:
"Tule poika, jos ei sua pelota muu,
mut virta on vierivä alla."

Me seisomme portaalla vastakkain.
Mun täytyvi tästä yli!
On saatana itse mun takanain,

mi saalistaan ei hyli.
Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain,
ja auki on aallon syli.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu mua ett' ihan peloittaapi, ja taas mitä tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä,
yli kymmenen kihlakunnan,
ja jos sua löytävät viisaampaa,
niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen me kuulu enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen
ja hän tahtoni tarkoin täytti:
hän kerran keikahti kannoillaan
ja — mulle hän nenää näytti.

Kas, lempi se on kuin kukkanen, ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman "eksemplaarin".

Ja lempi se on kuin lintunen,
kun sai sydänhaavan syvän;
mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen
ja saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokeilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi, kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin.
Mut kuihtuneet ovat kukkaset,
syys tullut maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki,
maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivänpaistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan,
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän ma pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut myös älä suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon!

Meill' on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vartomaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meill' yksi on elämä vaan.

Ja yksi on elämän kesä!
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi "impressaario" vaan, niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin,
taas milloin taivohon kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.

Älä usko, tyttö, mun laulujain, ne eivät totta puhu, mut usko, mit' ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu!

Ne kertovat jotakin toista kuin
sulolaulut ja laulajan aatteet,
ne pesevät pois sävelpuuderin
ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi kestävi, jota pestä ei tuhansin merin: mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vain yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll' oli vain yksi onni
ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorien lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on, mut otsalla tähtivyöhyt.

Mitä on tää? Mistä on sunnuntai
tää mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sa, tyttöni kultainen,
myös lie vain haihtuva taika?

Mitä tahtoisit, kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
suvipäiviä, pilviä illoin,
sun onnesi taas olis taltuttaa,
mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois
siinä venheessä suloisempi,
joka vaappua, vaaroilla uhata vois —
ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies!
Hän Iempivi soturin lailla,
min mielessä aina on kotilies,
vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja, hän on ritari —
vaikk' oiskin vaan de la Mancha —
hällä kädess' on toisessa kitari
ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —
vaikka tuulimyllyjä vastaan —
mut maailman kaiken hän taistoon voi
toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo sallinut satulahansa.

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri,

Oli mullakin pikku lintunen, ja minusta se oli soma. Mut sepä se juur' oli murheellista, kun ollut ei mulle se oma.

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsynet joskus, niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat kuolla,
niin tule — ja valmis ma oon.

En osannut täällä ma käydä
sun kanssasi karkeloin.
mut tule — ja Tuonelan mailla
opas ehkä ma olla voin.

Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monet kerrat sun kanssasi kävellyt.

Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui —
ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi —
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä!
me nauramme kumpikin vaan.
Hei, hahhahhaa! — Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?

Kai ihmettelit sinä itsekses,
miten paljon ma sentään kestin,
miten siedin sun nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
"Tuolla miehell' on kova pinta!"
Siin' oikein arvasit, armahain:
kova on elon erakon rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen ilakoivan. Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin, ivan veitset kuin ihoa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu, ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu ja hän silmänsä hiljaa sulkee, hän uskoo vaan ja hän uneksuu, ja mielessä kuvat kulkee.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

Mitä olet sinä, tyttöni, minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistolleni, kun synkkänä saapuu yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen
ja ma helmiä hymisten siirrän,
sana sanalta laulan ma lauseesi,
sävy sävyltä muotosi piirrän.

On kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja "avemaria", ja vaikka ma' maass' olen polvillain, kuin öisin ma ylpeä liian!

On niin armasta ajatella. elämä kerran ett' uudistuu, sinä olet tyttönen suurisilmä, minä olen poikanen naurusuu.

On niin armasta ajatella,
että me yhdessä kasvettais,
yhdessä juostais nurmet ja metsät,
toria saatais ja toreiltais.

On niin armasta ajatella,
että me toistamme lemmittäis,
että kun yhdelle tulisi murhe,
toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi,
ei rikos, ei sydäntuskatkaan,
sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
morsian hohtava valkeuttaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon,
jonne hän impensä ihanan veis,
impynen sulhonsa ikkunalla
illoin istuis ja lauleleis.

On niin armasta ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta, miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sa painat mun rinnallein, niin koskien kohinan kuulet! Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet.

Sano, koska koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska lankee se ilta, jona iloisna uinua voin?

Sano, tiedätkö, milloin joutuu
se joulu ja kynttilät?
ja milloin haihtuu ne haamut,
jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt' olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit, tyttö, ja — viimeinen.

Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen,
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luotin jo, ett' olin onnellinen,
en onnen vain — runoilija.

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain
ja käyskellä kädelläni,
minä syöttelen pieniä muruja sille,
mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.

Minust' on kuin kuulisin vasta
nyt linnunlaulun ja muun,
kuin näkisin vasta nyt taivaan
ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu.
Maa kylpevi kasteessaan.
Veden päällä käy Herran henki
ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin,
ens ihmiset elämän tään,
ja kesyjä ois pedot korven
ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.

En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.

Oli orvon se leipä ja köyhän turva
ja ystävä yksinäisen.
Sen henkeni kaupalla poimituks
sain vuorilta elämän jäisen.

Suon kaiken ma muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain, ja anna se jälleen mulle!

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla.
Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vankempansa:
Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
Kenpä, kenpä; joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi
aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?

Mitä etsimme lemmeltä enempää,
joka kaukaa kangastaisi? —
Minä luulen, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja — olivat onnelliset.

Mut juhla-onnesta heilläkin
oli sentään mielet omat,
ja jos joku äkkiä onnen sai,
siitä sormukset tehtiin somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Mut niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlatiloin,
kuin apin ja anopin peijahin
kälyn, langon perhe-iloin.

Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa —
oi muistatko, impeni, iloa, kun
sai lapsena penkoa noissa!

Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiirehti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.

Se oli hänen onnenlippaansa,
onnen kultansa ainokainen —
tai oli -se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.

Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan
joka päivälle osansa siitä.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myödään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
"Kas, täällä onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!"

Ja ihmiset sanovat omakseen,
min vaan ovat omaksununna,
vaikk' kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan,

Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
oman kuvansa katsoa siitä.

On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden
ja saavat — mustaa multaa.

Kas oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuorten Hiidet
pois rahvahan käsistä raa'oista,
ja eessä on ukset viidet.

Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
ja uskot lempehen nuoreen,
niin tule, ja riemuiten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen.

Niin tule, ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat —
hei, näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt, ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise, maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.

Nyt mulla on aatos yksi vaan.
Ken yhden on seurassa aina,
se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.

Nyt mulla on aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun tuota et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu ja vaapukat vaarain luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. "Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?"

Tuulet ne honkoa huojutteli,
sulhoa suuret surut.
"Kenenhän pitkiä peijaita nyt
ulvovat tuulien urut?"

Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän ma nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä — ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea
kuin taivaalla ukkosen lonka.
Sen puun sen totta sa tunnet myös —
se mun on murheeni honka.

Se taas niin huokaa ja humisee, se taas niin suree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vain meitä tanssihin noutaa.

Minä sydämeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin — mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa kantaansa imehtimässä,

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla,

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee,
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin
kukkii kukat mieleen.
Köyhä kukan kuroittaa
ja pistää rintapieleen.

Kukka orvon kumppani
ja laulu köyhän liesi,
metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut
itsestänsä aukee.
Vieras maita vierivi
ja rauhatonna raukee.

Tuttavalle "tervetullut!"
joka kuusi kuiskaa.
Vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.

Kell' on rikos rinnassa
ja ken ei sitä kadu,
outo on se metsässä,
myös outo mailla sadun.

Sille siellä myrsky käy
ja korpikuuset ruskaa.
Katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget
metsän puista puhuu.
Itkevälle metsän immet
valkohunnut huhuu.

Viito, vieno Tellervo,
ja mulle tietä näytä,
piirrä puihin pilkkoja
ja lohdun kättä käytä!

Sull' on käsi valkea
ja sull' on sormi pieni.
Mull' on käsi mustempi
ja kova korpitieni.

Tahdoin kerran kätehein
sen käden pienen liittää —
Yö se hullun sydämessä
hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi
ja huntu kauas huiskas,
hullu henkäs, herasi
ja itseksensä kuiskas:

"Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauempata viitaten se vaan luo lohdutustaan."

Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Mut oudoissa unelmoissa
mun henkeni heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,

tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.

Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.

Opin taas kevätlaulujen nuotin, min kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin — niin syksyhyn heräsin.

Oi, silmät tummat, en teitä
toki koskaan ma syytä, en!
Te itkitte kyyneleitä

III

Olen kävellyt päiviä, öitä kuin hullu ja itkenyt sydänpilloja, pimeiköitä, kirokukkia kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä — maan mullassa matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!

Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.

Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.

Minä tahtoisin, että sa kaipaisit
mun kanssani korkealle!
Ja että sä uhrata tahtoisit

Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!

Mut ethän niitä sä tuntea voi.
Ne lie vain haaveita, joita
sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi —
oi, aikoja ihanoita!

Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.
Mitä tahtomme taisi sille?
Mitä taidamme, ihmiset poloiset,

Oi en koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.

Olen laulellut silloin ma lemmestä
ja muistellut, tyttöni, sua.
Nyt, kevääni kantelo kaunis sä,
nyt joudat sa unhottua.

Nyt enää mä hymyillä jaksa en.
Pää painuvi vasten kättä.
Minä halajan metsien povehen.

Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen,
mitä jäänyt on itkemättä
multa vuosina vaivojen menneiden.

VII

Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin —
ja mun oli onnekas olla.

Sua syrjästä katselin kauan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma:
silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan hulma.

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa — siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahdellen — min' en ois näkevinäni yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla — sydämet sykähteleisi, puut lunta pudotteleisi.

Kuulisin risahtavaksi, tuntisin katoista kaksi, kuulisin: "Kuka se täällä?" Vastaisin: "varas se siellä!" Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli — köyhä sen todeksi luuli.

Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita — vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.

Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.

Kuvat kulki, hiilet hehkui, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät, — poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.

Metsähän oli mun mieli kauas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.

Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.

Tulipa tyttö tummatukka, impynen ihanasilma, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomiskuulla, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille, maille marjan kukkaseksi.

Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.

Et sinä ivannut, impi, pilkannut, pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin, poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.

Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen; veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, maahan katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.

Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi — kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.

Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, rintasuonet riehumasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.

En tiedä, oletko, impi, pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.

Ja en tiedä, oletko, impi, viime tuomion tulemus sydämelle syntiselle vai tuoja elämän uuden.

Valkaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat — miksi miettisin enempi?

Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla: ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.

Ne minä neuvoisin sinulle, jos sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ma iki ihailen: hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyten, kuin poloista poljetahan.

Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan käden sinulle nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.

Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.

Muistan, koito, muutkin silmät, silmät mustat ja palavat, joihin katsoin, kauan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.

Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikkulintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.

Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat; lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän.

Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, saapui silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn — soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.

Ja katso: ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen: herätitkö kuollehista, toitko tuonelta urohon uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille?

Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuusluojan kumottamilta.

Kysyi tyttö poikaselta? "Miksi ilkamoit alati, lasket lauseita pahoja, jotka sattuvat syvälle — minuakin joskus pistät?"

Vastas poika impyelle: "Ihana ivan on säilä säihkyväinen, välkkyväinen! Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden! Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa — sillä myös sinua puollan."

Kuuhut halki usvasyön kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat —

sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:

"Sumu on enne aamunkoiton! Koska päällä metsän puiden huiskavat punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna."

Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.

Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.

Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.

Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän Luojan suuren syttämälle?

En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan jumalan: poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.

Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, himojani hiiltämähän, suoniani särkemähän, jäntereltä jäytämähän.

Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, ma enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.

Jos oisit nauranut enemmän ma enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!

Neiti, neilikkka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty, tuulinen sija sinulla oli orvon ikkunalla.

Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.

Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.

Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.

Läiky, lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.

Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.

Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui luoto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.

Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.

Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa, veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.

Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia, uumia uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä ylinnä muita.

Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun, sanoi seijas Sukkamieli: "Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!"

Liverteli Lemmon lintu: "Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty, sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin."

Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.

Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.

Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko? Kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.

Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua, Jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!

Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta välkkymähän, sankari samoamahan.

Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.

Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!

Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytavätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!

Juokse, Pohjan jäinen peura, souda, Turjan sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan. Mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet —
missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi? Joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?

Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.

Voin istua aamusta iltaan
ja soppehen tuijottaa,
vedet kuumat silmistä tippuu,
en pienintä säveltä saa.

Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe — polo, kuinka sen unhotin!

Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!

Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!

Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.

Te kuulkaa, kuinka ma laulan
sysikutreista kassapään,
miten pitkien ripsien alta,
tuhat aatosta välkähtää!

Ah, näittekö varttansa norjaa?
Yli kukkien kulkee hän,
se on hän, minun haaveeni heljin
se on impeni hämärän! …

Vedet kuumat silmistä tippuu,
ei kuulu kuin huokaus,
ja kantelon kieliltä hiljaa
soi hukkuvan parahdus.

Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee … O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!

Taas haaveet koskena kuohuu,
runot kuplina kumpuaa,
ja veen yli vellamo nostaa
käsivarttansa valkeaa.

Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää …

Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!

Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.

Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.

Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: "Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten itse, toinen toista nostain, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!"

Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: "Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!"

Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan — luulen, taaskin voittaa synnin silmät.

Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset —
kun kyllin usein luoksein hiivi et.

Yön taivahalla jo tähdet käy,
ei suurta sulhoa kotiin näy.
Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut lahja kallehin taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.

Niin raskahasti lyö sydämein.
Mit' armahain sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin

Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää.

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous —
talon rouvan vetreän vanteen.

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää —
kun vanteet niin kauniisti lentää.

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekki-yön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön! —
On nuori vanhalle mennyt.

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.

Tuli linnahan köyhä sotamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
"Minä maailman matkoja astun."

"Ja jos olet suora sotamies —"
Kunigunda, ah Kunigunda —
"niin tännekin päättyä voi sinun ties."
"Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

"On oikein, palkkansa saa sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
"Ei, herrani, enempi ma vaadin."

"Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Mut varro, sa seitsemän saat kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä!"

"En myö minä miekkaani, hovimies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"riikin rikseihin, se on, jumal'ties,
itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
"Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

Ja ryntäsi päälle vihamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies,
kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies
Kunigunda, ah, Kunigunda —
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"nyt lien minä kuninkaan tyttären mies."
Verijälkiä kannukset jätti.

"On oikein, palkkansa saa sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
näin virkkoi valtias, "vaan kukaties
jätät sitten sa maani ja minut?

Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari vapaa:

"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin myö minä miekkaani en, jumal'ties,
suurkuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"sama, luulenpa tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu."

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta inehmon
ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnut liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.

[Näin kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat Kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympäri ilma hurmehuuruss' on. La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksinverroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkein käsin
La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen murtuneen.
Sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven-käyjä yössä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa hullun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.

Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivasalla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasilta,
ja siks ne sinuun koske ei,
ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein
ma aarni hongan alla,
ol' uhrit verta sydämein
ja jumala ol' Halla.

Ja näin ma häntä rukoilin:
"Oi, sulle kaikki suon ma,
älyni, lahjat laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
jot' en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan; hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan."

Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti, kesäheinä, sydämeni suurin hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvätseppel vehryt, uus. En ma enää ajaa virvatulta, onpa omanani vuoren kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri, aika seisoo, nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.

Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla.

Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho, häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.

Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa."

Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty
Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta viiden virran aurinko nousi.

Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka, — ja katkeevat poikki.

Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankaa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan, ja silmät kyynelin kastuu.

Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydänyöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpainenkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta, ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.

Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin, ja kasvot päivänä paistaa.

Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.

Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.

Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni kukka,
nyt hurmani haltiatar hajatukka.

Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet.
Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa.
Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun auvoni ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!

Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heljähän hiekkaan. ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo; sa riemuat, raiut, ja kiirivät metsien tummien kaiut.

Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.

Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantis! me laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.

Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun impi, oi, en voi ma koskaan jättää.

Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!

Sanoi ennen elämä mulle: "Kärsi ja nauti!" Sanoo nyt: "Kärsi!" ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?

Pelkäsin, että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.

"Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä, ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään."

En ole minä, ja et ole sinä, eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkkuvi verhojen takaa!

Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä — hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.

Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?

Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?

Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?

Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?

Lauloin mahteja ma murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.

Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta mies satavuotinen; kesäpäivä painuu, iltarusko kultaa Kuusiston muurit, tornit, painuu pää myös suuren Suomen piispan, mieli haipuvi haaveisiin.

Mitä miettii pyhä kansan pylväs?
Mikä kirja on auki hällä?
Tuumiiko hän uutta alttaria
Turun tuomiokirkkohon?
Taikka tutkii tieteen ongelmia?
Ei, on eessänsä hällä taru
Abaelardin ynnä Heloisen,
heidän kirjeensä hehkuvat.

Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:
"Oi, mua kurjista kurjin vaimo,
onnettomin onnetonten kesken!
Enkö ennen ma seisonut
korkeampana kuin kaikki naiset,
koska korkein ma sulle olin?
Sitä synkempi ja raskahampi
oli onneni lankeemus."

Kaikuu kautta vuosisatain ääni vieno, hempeä Heloisen, haastaa intohimon suurta tulta, laulaa laulua suitsuvaa, kuinka lempi kaksi ihmislasta kesken ankaran, synkän ajan, toinen suuri sydämeltä, toinen ajan urhoista oppinein.

Painaa päänsä suuri Suomen piispa,
taasen kirjahan tarttuu, lukee:
"Sillä missä valtias on taikka
viisas mies sinun vertaises?
Missä maassa, missä kaupungissa
juostu ei sua katsomahan?
Mikä ei sua ikävöinyt impi?
Mikä vaimo ei mielinyt?

Mik' ei kadehtinut ruhtinatar rakkauttani ylpeätä? Mikä nainen ylhäinen ei huollut oisi vuoksi mun vuotehein? Lahjat suuret oli sulla, jotka kaikki hurmasi naisten mielet: lahjat laulun sekä tiedon maine, kansakuntien kuuluisuus."

Lukee suuri Suomen piispa. Aukee uksi, astuvi kammiohon vaimo vanha, harmaa hahmoltansa, puku birgitta-nunnan on; ja hän kaniikkihin katseen heittää, joka viipyvi kynnyksellä, ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti: "Tahdon itseni ripittää."

Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha polvistuu kivipermannolle, ovensuuhun, suvi-illan hämyyn; piispa häntä ei huomaakaan, jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin on jo sammunut päivän soihtu, vaikka erota ei vanha silmä enää merkkejä kirjojen.

Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.

II.

Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.

Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.

Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.

Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kulttuuri, ihmisyys.

Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.

Ja hän matkas monet maat ja meret, saapui Tukholman kautta Turkuun, tapasi hän siellä taaton harmaan: ollut voutina Kuusiston oli tuo jo Hemming-piispan aikaan; vaan nyt vanhana, sokeana seisoi Turun laiturilla, sulki syliin poikansa suuren hän.

Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli, synnyinmaa miten kumahteli alla orhin kavioiden, näki Hämeen harjuilta väljät veet, ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui Suomen suurilla kankahilla, ja hän päätyi Lepaan kartanohon, siellä vieraili viikon, kaks.

Teki silloin suuren surmasynnin hengen mies valovoittohinen: näki Anna, Lepaan neiti, hänet, kauan impeä katsoi hän; unohtuivat uskon riidat häitä, vala kirkolle vannomansa, tunsi, kuinka virtas sydämeensä veri voimakas Tavastein.

Nauratti hän naisen nuoren. Eikä silloin kaartunut Ranskan taivas, humisseet ei silloin Seinen aallot, päivä paistanut Pariisin, mutta huokas synkkä Suomen honka, itki himmeä Hämeen järvi, koska sortui Heloisen helmaan Suomen ankara Abaelard.

Meni luostarihin Anna Lepaa, tuli piispaksi Maunu Tavast, poika heillä Olaus Magni oli, tiennyt ei tämä synnystään, kulki taaton opintietä; juuri kirjeen hän oli kirjoittanut, missä kertoi kotiin saapuvansa bakkalaario-lakkineen.

Häntä vartoi Suomen vanha piispa, vartoi lapsuuden leikkikentät, saaret, salmet, niemet, vartoi koko linna korkea Kuusiston, Pekka Karpalainen, linnan vouti, Rankonen, asemiesi myöskin, enin kenties tytär Karpalaisen, keltakutrinen Elina.

III.

Mutta kammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, kesken muistojensa muinaisien, kesken valkean kesätyön, kuulee, kuinka Heloise huutaa kautta aikojen armastansa, lukee, vaikka erota ei silmä enää merkkejä kirjojen.

"Peljännyt en loukata ma Luojaa, sua loukata pelkäsin ma, tein ma silloin sinun tahtos jälkeen enkä taivahan Jumalan, koska peitin nunnanhuntuun pääni; luulin synninkin peittäväni, nyt ma olen kurjin kuolevista, Herra on minut hyljännyt.

Seurasivat rakkautemme muistot mua äärelle alttarinkin, kunne kasvot käännän, siellä sinä, mitä mietinkin, mieless' oot, sun on piirtees Ristiinsnaulitulla, sun soi äänesi messun halki, rukouksessani hartaimmassa haave syntinen sylkähtää.

Itkeä mun pitäis itseäni, sentään entistä aikaa halaan, katua mun tulis kauhistusta, sentään toivotan takaisin. Ken mun päästää kuolon kahlehista? Kristus ei mua kuule enää. Huokaan riemujani rauenneita enkä autuutta sieluni.

Kaikki päivät rakkautemme pyhän nyt mun mieleeni kangastuvat, kaikki paikat, kussa lankesimme, hetki hekkuman jokainen, kaikki, kaikki uudellensa elän, vuoteessain edes saa en rauhaa, silloin tällöin liike vaistomainen ilmoittaa ikävöimisen."

Lukee Suomen suuri piispa, Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesätyön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan.

"Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni. Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli, säilyi syntinen sydämeni, tässä seison, kurjempi kuin ennen, mutta muistoissa autuas.

Luoja laupias sen tietää, sulta muuta etsinyt en ma ole kuin sua itseäsi yksin: sua pyysin, en sinun omaasi. Halannut en huomenlahjaa sulta enkä liittoa vihkilemmen, sua yksin ikävöitsin, itkin, en sun arvoas, kunniaas.

Vaikka keisari, maailman herra, ois mun vaatinut vaimoksensa, morsiuskammioonsa vienyt minut, mulle tarjonnut valtikan, ja ma ollut oisin keisarinna, kansakuntien kumartama, ihanampi, ijäisempi mulle oli olla sun porttosi."

Ylös syöksee Suomen suuri piispa, vait on korkea Anna Lepaa; singahtavat aamuruskon siivet, hämy mennyt on lyhven yön. Päivä nuori taivaanrannan takaa kultaa Kuusiston muurit, tornit, torahtavat torvet kartanolla, saapuu oppinut Olavi.

Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,
jumalien juhlavirret vievät aina voittoon,

Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.
Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.

Luovat, mit' ei mielikuva miehen luoda voinut:
kauneuden, jota sielun ikäyys on soinut;

muodon, jok'on koskematon moitteen ja nuhteen
kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;

Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.
Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!

Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku, pulkka puikkiva, maassa härmä, kivi tahkottu, kimmel-särmä, tähti katsova syvään kaivoon, hulluus, iskevä urhon aivoon, runo, raikuva tuonen takaa, virsi salliman vasken-vakaa, olet minulle, ah, outo yrtti, miehen murheisen hautamyrtti:

Kasva kauniina, nouse norjana, muille vapaana, mulle orjana, kohti korkeutta ylene ylväänä ihanan itsesi pyhänä pylväänä, kerro ihmisten kuulla kummia, sanele turpeesta sanoja tummia, miehen mennehen nouse mullasta, kerro keväästä, laulun kullasta, puhu puhtahin unelma sankarin, virka vainajan vaiva ankarin, ettei yllä hän elämän kukkaan, että huutaa hän sinua hukkaan!

Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni?

Muistelen päivin ja öin,
karkoitan toimin ja töin
ääntä, mi mielessä soi,
armasta, ah, ikävöin.

Suur' oli silmäsi sulo,
kauniimpi kyynelten tulo,
kaunein lahjoista taivaan
naurusi kulkeva kulo.

Räiskähti hylkivä hymy,
leimahti lempesi lymy,
vastasi ihmisten vaivaan
Jumalan pilvien jymy.

Silloin mun ratkesi rinta,
petti jo peittävä pinta,
turhaan ma tultani salaan,
itken, ah, ihaninta!

Muut eivät ymmärrä sua,
muut eivät liikuta mua,
murheessa hiiltyen halaan.
kaunista kadotettua.

Sammu jo polttava säen!
Milloin sun jällehen näen?
Löydänkö keskeltä laajan
maailman markkinaväen?

Turulta naurun ja pilkan
kohtaanko korkeanilkan,
usmasta ukkosen vaajan,
metsästä, ah, Punahilkan?

Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syytön olit sinä,
sen tähti-neiet neuloi.

Katuisinko sitä? —
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä? —
Jääkukan särmää.

Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho yössä talven, maassa jään.

Ruma uhkaa yltä, alta, pois on kauniin kaukotie, vaan on pieni perhon valta, lentimes vain lemmen lie.

Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska, makea niinkuin maito ja rieska, leikkivä niinkuin lehti haavan, ankara niinkuin aalto aavan, synkkä niinkuin suossa vuori — niin on lemmessä nainen nuori.

Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik' on meidän metsällämme, kun ei linnut laula?

Joka varhain valvahti, se varhain maata menee. Väsynyt on sydämeni, lauluni myös mykkä.

Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.

Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin, joka ei antanut mitään.

Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
häntä, ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa — rakkaus vaieten palaa.

Tie ei pääty sentään, vaikk' ei nouse taivaasen, Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.

Kuljen kuilun pohjaan,
poveen naisen naurusuun,
tieni yöhön ohjaan,
jätän pirtit päivän, kuun.

Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.

Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.

Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält' on sammunut ja mennyt mieli sees.

Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.

Kyll' itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.

Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korintti, kaikk', kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.

Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.

Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.

Sun eikö särje korvias
barbaarin raaka ään'
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?

Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.

Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?

Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.

Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.

Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.

Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.

Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, Kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.

Virkahti sulho, sureva sulho: "Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?"

Vastasi nainen, vakava nainen: "Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!"

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.

— Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? — Attila, Attila, ah, älä kuole, kuolleista herätän sun!

— Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
teit teon vilpillisen?
— Attila, ah sotalaumojen surma,
syy oli rakkauden.

— Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
syöksi mun syömeeni näin?
— Miksi et hellemmin hehkunut mulle,
katsoit tähtihin päin?

— Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä,
polkuja mun sekä sun.
— Ollut et enää hunnini hurja,
uskoton unhotit mun!

— En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
— Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.

Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.

Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voin Tuonelan teille.
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

Mut älä ilmaa myrkytä multa!
Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
poltan tyrmäni, haen
ylleni taivahan talvisen laen.

Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.

Eikö palausta konsa?
Ei, on tullut tuomionsa,
lyönyt hetki, juossut hiekka,
noussut kuolon kuuramiekka.

On nyt hetki suurin hällä:
ostettava elämällä
kutsumuksen kultamuru,
itselönsä ikisuru.

Sydän kiertyy synkän miehen.
Rauta iskee rautatiehen,
liehuu liina, katoo juna;
sammui pilven viime puna.

Nyt on tehty murhatyöni,
nyt on yksinäiset yöni,
nyt voin itkeä ma ilmi,
mitä kestin kuivin silmin.

Hulluus varmaan suuni sulki,
nyt voin huutaa tuskan julki:
tahtonut en itse tätä,
tein ma pakkotehtävätä!

Sull' on elo eessä, mulla
takanani tuiretulla.
Sulle ollut este oisin,
jos ma oisin tehnyt toisin.

Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.

Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!

Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni,

Muutti linnut maille muille,
aalto jääksi jäätyi,
yksin yön pimeän lintu
rinnassani laulaa.

— Oi Jumala, sano minulle,
milloin kesä tulee?
— "Silloin, koska kirkonkellot
matkallesi soittaa."

— Oi Jumala, vielä virka,
milloin päivä nousee?
— "Silloin, kun vihanta virpi
kummullasi kukkii."

— Hyvä Jumala, etkö luule,
että armas palaa?
— "Palajaa, kun vieras sulho
vierellänsä kulkee."

— Lausu, laupias Jumala,
vielä viime sana:
yletänkö ystävääni
Tuonen tuolta puolen?

Vaiti on Jumala, vaiti
meri, maa ja metsä,
yksin yössä mielipuoli
puhelee ja huutaa,

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!

Emme me yhtyä voi,
emme myös erota saata,
lempiä emme, mut emme
myöskään lemmestä laata.

Tein minä vääryyttä sulle,
siitä mun sydämeni murtui,
teit sinä vääryyttä mulle,
siitä mun tunteeni turtui.

Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.

Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.

Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen, kun sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.

Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu.
Muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.

Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!

Rakastettu, armastettu
iankaikkisesti!
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?

Saat Sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.

Saat Sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, niissä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet,
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.

Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä, vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah, ijäksi mennen, kera lempesi katoat.

Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah, ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.

Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar. Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.

Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.

Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.

Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.

Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri,
eik' ollut mulla
muuta kuin murheeni.

Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
ollut jo raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman vaikeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.

Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään;
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää;
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi,
esiin rakasti, —
rohkaisi, anteeksi antoi.

Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!

Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, luona ulpukat utuiset.

Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.

Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.

Katselevat, kummastuvat "Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Liekö linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sjjoa siinä, meren suuren soutajille."

Se lauloi sininen lintu: "Ihmis", ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!

Kuinka nousta nuori kukka
voisi vanhan mieleen,
suven henki heilimöidä
syksyisessä puussa?

Suljettu on suuri onni,
taivas kiinni hälle,
jok' ei lapsen lailla tule
Terhensaaren linnaan.

Lähtehessä kylpekäätte
kuusikummun alla,
virran vienon paaterella
päivää paistatelkaa.

Murhemuistot entisyyden
tuonne kaikki jääkööt,
tuskat öitten tummien
ja hikihelmet päiväin.

Elo niinkuin ensi kerran
silmillänne nähkää,
kun ei huolta huomenkoiton
eikä eilis-ehtoon.

Maan ei liene mahtajille
Terhenlinna tehty,
tehty vain on tulla niiden,
joill' on unhon-lahja;

joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.

Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-Iaaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.

Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.

Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.

Virkahteli valju impi: "Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman."

Vastasi vakava sulho: "Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!"

Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.

Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.

Kiittävät kiloa päivän: "Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!"

Kumartavat Luojan kuuta "Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!"

Yötäkin ylistelevät: "Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!"

Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: "Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin."

Laulahtavat lapsikullat: "Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lemmenkukkien lomassa."

On yö, kun astuin kammioos,
oli aamu, kun heräsin suuteloos,
miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

Ah, luulin jo, että päällä maan
ei minulla onnea ollutkaan,
ja ett' olin päivän jo nurjalla puolla,
ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

Ja luulin jo, että syrjähän
olin syösty ma pöydästä elämän,
mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,
hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
yli sieluni lankesi lauluton yö.

Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
Taas kukkivat tuntehet tallatut,
taas lyö läpi rintani elämän helke,
käy unhotus murheen ja unien välke.

Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
sa että voit anteeksi antaa vaan
ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

Ja maailman polkuja matkaten,
miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
mull' että ois ainainen koti siellä,
polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen, hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy läpi lehvikön vain helosilmänsä hymyy; hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin, kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla — ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

Ali sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!

Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
Sa katsoit, kuin katsoo enkeli Herran,
mut silmäsi nurkassa kyynele kiilsi;
niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.

Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?"
Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi."
— "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"

Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
puin silkkiin ja kultaan ja soijilla soristin.

Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.

Sua lemmin, mut en kuin lempinyt öisin,
jos öisin sun kohdannut ennen ja toisin;
sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.

Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.

Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.

Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää: silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.

Hän, tuo ainoa jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.

Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.

Mutta mies salamoiden kesken puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin takaa kukkivan syreenin:

"Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, kaukaa sun luokses kulin, tänne akkunas alle tulin, halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.

Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?

Kulta Inkeri, keltahapsi, niiksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on, liian kalliiksi karkelon.

Kulta Inkeri, keltakukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.

Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen."

Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupäan nauru poistu ei vieläkään.

Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.

Naissaaren niemessä valkea paas
merimiesten merkkinä loistaa,
karit ympäri sen monet purret kaas,
taru koitojen kohtalot toistaa,
taru sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Se nousee aalloista pysty päin
kuin nainen valkearinta,
se huutaa hurjana myrskysäin
kuin pyydettään palavinta,
kuin kuolemaa
sävel kuuluttaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun meri Heljänä heijastuu
ja loivina laineet läikkyy,
kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
merenkultana varsi sen väikkyy
läpi mainingin
öin valoisin,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Tuo silloin laineilta laulu soi:
"Ain ollut hän ei kivi kuollut,
hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
hän myös on lempinyt, huollut;
mies saarelle nous,
pois aamulla sous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
Hän rannalle rientäen juoksi,
hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
hän kutsuvi armasta luoksi,
mut aaltojen taa
tää pois katoaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
hänen varttansa kuohut kaulaa.
rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
taas lempeä vienoa laulaa,
näy sankari ei,
meri mahtajan vei,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
nyt vain hän on valkea paasi,
monet toivehet, itse toiveheton,
hän ympäri yössä kaasi,
moni talvi ja syys
veren lämpimän hyys,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun suvi saapuvi suloinen,
veri jällehen paadessa vertyy,
hän muistaa lempensä muinaisen,
hänen mielensä kauas mertyy,
mihin sankari sous,
joka saarelle nous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
ah, Herra armias, auta,
pian haahdet aalloissa huppeloi,
pian pinnalla tuhto ja lauta
vain yksin ui,
moni orpoutui,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
jok' ei armahda, sääli, ei säästä,
joka surmaa sen, keltä suukon saa,
joka ei elinaikana päästä,
joka kuin kulo lyö,
min loi elontyö,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän laulaa loihtua lemmen sen,
joka polttaa, polkee ja tallaa,
kodit korkeat jättäen kylmillen,
mökin liedelle kylväen hallaa,
kun ihmistä kaks
käy vierahaks,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja siks moni poski kelmenee,
moni kauhistuu uros aimo,
kun huolensa ilmi huokaisee
Naissaaren valkea vaimo,
surut sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Kaikki on käynyt niin kumalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun.

Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne; kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.

Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.

Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
Niinkö on lyhven elämämme latu?
Niin! soi yltämme, aitamme kuoro;
mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan,
tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.

Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydänyötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut, vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.

Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniat helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!

Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.

Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta!

Ääressä takkavalkean
me kaksi koditonta,
sill' aikaa kuin on maailmalta
niin monta kotia, monta.

Tiedätkö, sentään en vaihtaisi
ma elämääni tätä:
jos sinne ma vieraihin vietäisiin,
mun siellä tulisi hätä.

Tulis hätä mun sieluni siveydestä,
sen vaikka ne muuksi sanoo,
tulis tuska olla kerjäläinen,
mi almuja pyytää ja anoo.

Ja sentään ma annan ja annan vain,
vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,
suon alati sielusta, mielestäin
vain runsautta Luojan luomaa.

Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.

Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan,
me teemme sen rikkaammaksi.

Me teemme sen riemusta rikkaammaks
ja kaihosta kauniimmaksi;
ääressä takkavalkean
sua suutelen kerran ja kaksi.

Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.

Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?

Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.

Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.

Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?

Paistan yhteisymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolia itse,
elämää luon maailmaan.

Tai ma vielä virkan: elän,
vaikk' en olle entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.

Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.

Talo puuntaa rantamalla, kesäöiltä lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.

Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.

Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.

Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.

Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:

"Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet huimasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.

Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.

Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.

Laulunakin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.

Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!

Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin."

Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.

Kesätyön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.

Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.

Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?

Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!

Ukkospilvi mun pääni päällä — mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?

Ukkospilvi sun pääsi päällä — mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta — saman se tietää sulle.

En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.

Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, Sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.

Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää …

Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
jota aavistin ain, joka tullut ei liki.

Saat tehdä Sa mulle, min tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle;
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.

En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä,
kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.

Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,
mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,
uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
mua muistaen muista et itseäs illoin …

En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki.
jota aavistin ain, joka pois meni iki.

Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.

Sen tuhdolla impi istuu
niin kuulas kuin illan kuu,
min paiste piirtyvi mereen
kuin keijujen porraspuu.

Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
— "Ah, neiti de la Gardie!

Te tuntenut ettekö koskaan
elon kaihoa kauniimman,
ikävää ilon seesteisemmän
kuin kummuilla pohjolan?

Teill' eikö mielessä soinut
sävel outojen maiden ois,
ahot kangastuneet, miss' Atis
Camillan kohdata vois?" —

Hymy huulia immen kaartaa,
mut silmänsä sirkentäy:
— "Ah, kreivi Creutz, niin kauas
ei miettehet minulla käy!

Toki tietää tahtoisin sentään,
mitä kuiskisi aarmaalleen
tuo Atis, jos Camillan
nyt kohtais hän yksikseen." —

Mies nuori vaieten katsoo
vain taivahan rantoja päin,
toki vihdoin vienosti virkkaa:
— "Ma luulen, hän kuiskais näin:

"Ma mattahan tiedän, min kaiho
luo kutsuvi kulkijaa,
siell' leikkiä meidän on armas
ja autuas unhoittaa.

Nuo unhoittaa hovin herrat
ja naisetkin naurusuut
ja muistaa vain lumot luonnon,
tarut lemmen ja illan kuut." —

— Ja jos Camilla nyt vastais:
"Mätäs onnelan miss' on tuo?"
mitä vastaisi Atis hälle? —
— "Sydän lempivä vain sen suo."

— Ja jos Camilla nyt päänsä
hänen painaisi parmaalleen,
ja virkkais: "Vie minut sinne!"
mitä vastais hän armaalleen? —

Yli Turholman tyynten vetten
tuli tuuli ja äänet vei.
Mitä vastaisi silloin Atis,
sitä kukaan kuullut ei.

Mut päin Kulosaaren rantaa
vene valkea käännähtää.
Joku kitara kaukana helkkää;
vana aamunkultahan jaa.

Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy,

Taas näen sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.

Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy — punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhöni jäin! Pois tummunut multa on maan-elon kulta — taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muisto valkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.

Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmein suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?

Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus suurena mulle sa näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.

Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!

Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:

"Miks murehdit, onneton, mieletön mies?
Sua lempivi hän
kuin haavetta valkean yön hämärän.
Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;
sait rakkaudelta,
min päivältä saa nyt yön punakelta."

Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy … ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!

Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:

"Mun palaa rinta ja palaa pää,
minä matkaan suurihin sotiin,
siell' aika on säiläni välkähtää,
sinun lie paras jäädä kotiin!"

Veli vanhempi matkasi maailmaan,
teki töitä hän miesten ja miekkain,
veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,
mut hän oli veljistä viekkain.

Kun tähdet syttyy ja saapuu yö,
hän impensä ikkunan alla
niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö
sydänhaaveella hartahalla.

Veritöistä hän veljensä laulut luo,
oman lempensä noihin liittää,
pian ikkunaan käy impi tuo,
sen aukaisee sekä kiittää.

— "Runo laulaos töistä Rodrigon taas,
sa ruhtinas lauluniekkain!"
— "Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,
tarun kerron ma keskeltä miekkain."

— "Ah, luuletko, uljas mun unhottaa
vois kalpojen karkeloissa?
— "Jäis ennen mult' unhoon taivas ja maa,
jos itse ma oisin noissa,"

— "Sun hehkuiko mielesi milloinkaan
myös haaveista sankaritöiden?"
— "Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,
käyn aaveena kuutamo-öiden."

— "Minä miekkojen leikkiä ihailen."
— "Minä vain olen lempeni orja!"
— "Minä lemmin laulua vapaiden."
— "Käy sydämessäin sota sorja!"

Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö
niin kummalla kaipauksella
ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,
ei torjua voi Isabella.

He muistavat veljeä taistelevaa,
he huokaavat hehkuvin rinnoin,
he suutelevat sata suudelmaa
he syleilevät sydän-innoin …

Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa: "Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,
joka tuonen lehdoissa lepäät,
Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,
Menelaoksen lauha on taas kotilies,
mult' yksin miks kodin armon
Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!"

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:

"Sun käärin ma kutrein ja kultavöin —
mitä on isänmaa, mitä maine?
Sun huokaan ma huulias päivin ja öin,
Odysseus, ah sua ain ikävöin,
meri ääretön on, yli äärten
lyö lempeni kultainen laine!"

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMEN LAULUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Lemmen lauluja

LEMMEN LAULUJA

EINO LEINO

I

II

III

IV

V

VI

VII

I.

II.

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE