Title : Laivan kannella
2-näytöksinen laulunäytelmä
Author : Pasi Jääskeläinen
Release date : January 14, 2024 [eBook #72711]
Language : Finnish
Original publication : Porvoo/Helsinki: WSOY/Kust.Oy Kirja
Credits : Tapio Riikonen
Kaksinäytöksinen laulunäytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
PUOSU |
SOINI |
KINNARI | matruuseja.
MIKKONEN |
MATTI |
JAAKOPSONN |
ARVI, jungmanni.
KOKKI.
NAPPULA, laivapoika.
KERTTU KESÄNEN |
ANNI, EMMA ja VIISU | kaupungin tyttöjä.
JAAKOPSONSKA.
Laivan etukansi; laiva on ikäänkuin katkaistu» keula päin yleisöä, perällä kannen levyinen kansikajuutta (»skanssi»), ovet molemmilla sivuilla (tarkoittaen, että niistä päästään laivan perälle sekä skanssiin); kajuutan takaa näkyy vähän keulamastoa sekä purjeen alareunaa. Kannella molemmin puolin ovat pienet pelastusvälinekirstut sekä köysikimppuja y.m.s. Kajuutan takaa näkyvät myös laidoista mastoon menevät köysiportaiden juuret, jotka katoavat purjeen taakse. Muuten ilmakulissit ja ilmatausta. Missä sopii, voi etukannella »rampissa» olla nostoluukku, mistä mennään keularuumaan.
(On pimeän hämärää, joka vähitellen valkenee aamuruskoksi ja päiväksi.
Arvi seisoo nojaten laivan laitaan, Soini istuu köysikimpulla.)
Laulu n:o 1.
ARVI (Laulaa.)
Merimies se laivallansa seilailee, on tuntematon taival, jota kulkee; hän kotimaata mielessänsä muistelee ja povehensa surumielen sulkee.
On usein hällä kotimökki mielessä,
sekä muistossansa äitikin hellä.
Ja kaipauksen kyynel vierii silmästä,
jos armas kulta siellä lienee kellä.
Vaan silloin emme näitä jouda muistelemaan,
kun myrskytuuli aavalla se pauhaa.
Me vastaan sitä ankarasti taistelemaan
nyt käymme ilman lepoa ja rauhaa.
Vaan tyyntyyhän se myrskytuuli vihdoinkin, ja valkeneepi kansikin taivaan. Nyt armahasti sinipinta taasenkin se tuudittaapi meripojan laivaa.
Kertosäe (Duetossa.) Niin merelläkin vain on ihanaa, kun sinipinta tuudittaapi laivaa.
Kun hämärtyy ja päivä mailleen ennättäy ja iltatähti kaukana kiiltää, niin vahtimies se keulassa haavemielin käy, hänen sielussansa kaukomaat ne siintää.
Kertosäe . Niin merelläkin vain on kaihoisaa, kun iltatähti kaukana kiiltää.
Niin vieno tuuli hiljaa laivaa tuudittaa, sekä lipisevät laineiden harjat. Ja meripojat kojussansa uinuaa, unta nähden armaistansa.
Kertosäe . Niin merelläkin vain on rauhaisaa, kun lipisevät laineiden harjat.
(Lyhyt väliaika.)
SOINI (Huokaisee.)
Kaunis laulu, mistähän lienee kotoisin?
Siellä kotipuolessa minä olen sen kuullut.
Se on hyvin kaunis.
On.
Lienee merimiehen tekemäkin?
Kenenkäpä se muunkaan — — — onko — sinulla milloinkaan koti-ikävää, kun olet merellä?
Taitaahan tuo joskus olla —, vaan mitä se merimies siitä — eihän se semmoisesta saa välittää —; eikä se kovin kauan vaivaa.
Kyllä minulla oli ensin niin sanomaton koti-ikävä — ja nyt taas, kun muistelen kotipuolta — vaikka mieluista se oli olevinaan merelle lähtökin.
Kyllä se ikävä haihtuu ja sinähän olet hyvä merimiehen alku! Tuskinpa maltat mereltä pois pysyä, kun kerran pääset alkuun.
Saattaa olla, vaan en minä siellä kotona arvannut kotipuolta niin hyväksi; vasta täällä tunnen, että niin kaunistakaan ei ole missään, tuskin taivaassa.
Kyllähän se siltä alussa tuntuu, mutta mieli kovettuu vähitellen.
Ja miten saattaa unohtaa äitinsä, joka aina ikävöipi.
Tokko tuo kokonaan unohtunee, vaikka siltä tuntuu, kun miesten puheita kuuntelee.
Jos lie — sanovat sinulta jääneen tyttö-ihmisenkin sinne kotipuoleen suremaan — vai ilmanko ne?
Onhan siellä —
Mutta häntä sinulla on varmaankin ikävä?… Onko hän korea ja sievä?
On!
Ja pitää sinusta?
SOINI (Nyökäyttää päätään.)
No sitten sinulla on varmasti häntä ikävä, kun hän on sieväkin, vaikka et sano.
Miten niin?
Minulla ainakin olisi ikävä, jos olisi semmoinen.
Eikö sinulla sitten ole?
ARVI (Huokaa surkeasti.)
Ei… ei vielä, mutta minusta tuntuu siltä, että minä pian saan.
Niinkö tuntuu… no kyllä sinä sitten pian saat, kun se alkaa semmoiselta tuntua.
ARVI (Iloisemmin.)
Minä ostin jo sitä varten Espanjasta silkinkin ja vähän muuta, mutta älä sano kellekään; ne kiusaavat ja irvistelevät minulle.
SOINI (Naurahtaa.)
Mitäpä minä siitä…
Päivä valkenee. — Kylläpä on kaunis taivaan ranta.
Niin, kaunista se on merelläkin.
Eikä ole seiniä edessä.
Ei seiniä eikä mäkiä, yhtä aavaa vain.
Laulu n:o 2. Duetto. SOINI ja ARVI.
On merellä suurella ihanaa
ja mieli se riemua uhkuu,
kun vaahtohon välkkyvä aalto saa
sekä tuulet ne purjeissa puhkuu.
Sen ties
merimies,
jolle on kotilies
meri aava ja aaltoavainen.
Sävel ihanan meren sen sielussa soi
vielä vanhoilla päivillä varmaan.
Sepä kiehtoo veren ja hurmata voi
kuin muisto tuon lemmityn armaan.
Sen ties
merimies,
jolle on kotilies
meri aava ja aaltoavainen.
(Laulun jälkeen kuuluu muutamia kellon lyöntejä. Jaakopsonni ja
Mikkonen tulevat. J. istuu jotakin köyttä »pleissaamaan».)
No marssikaa kojuunne! Juutastako siinä ulisette.
Enkä mene! Ryysyjäni rupean pesemään.
(Nostaa ämpärillä merestä vettä ja rupeaa pesuhommiin.)
Eipä tässä unta kaipaa näin kauniina aamuna.
Kauniina aamuna! Kyllä niitä on merimiehelle kauniita jos rumiakin aamuja, lempo heitä laskekoon. Mutta kun ollaan ensi matkan poika ja semmoista akkamaista lajia, kuten tämä Arvikin, niin taivastellaan kuin hyvätkin neitoset. Kaunis aamu! Pthyi helvetti!
No, ero se on kauniilla ja rumalla ilmalla sinullekin, Mikkonen.
En minä heitä muistele, kun pääsen maihin ja saan pääni täyteen. Silloin silenevät huonot ja hyvät ilmat hiiteen mielestäni.
(Rupeaa valmistelemaan jotakin maalia, jota hämmentelee kaataen astiaan milloin öljyä milloin maalijauhoa.)
Tottakai sitä muistelet, kun ajat mäkeen ja henkikulta sattuu olemaan vaarassa?
En sitäkään.
Mitä se Jaakopsonni tähän arvelee?
JAÄKOPSONNI (Sylkäisee.)
KINNARI (On tullut keskustelun aikana saapuville joku työkalu kädessä.)
Kyllä minä ainakin muistan joka kerran, kun on tehty haaksirikko.
Mitä kun sinä, — muistat kai paljon useammankin kuin mitä olet nähnyt.
Siitä on jo kolmekymmentä vuotta, kun oltiin näillä paikoin, vaikka vähän likempänä rantoja. Oli puhaltanut kolme päivää oikein tiukka koillinen, ja pumput toimivat alituisesti. Kiinni tuuleen sitä koetettiin mennä, mutta kun koillinen yhä vain paransi ja paransi…
Kyllä sinun koillis-juttusi tunnetaan.
Niin ukon piti jo peräytyä ja kääntää perä tuuleen.
Käännä sinäkin peräsi tuuleen ja mene töihisi.
Mutta juuri kääntäessä kallistui laiva tavattomasti ja riki romahti yli laidan. Olin juuri viimeistä märssyä kiinnitekemässä, kun menin rikin mukana suin päin mereen kuin palavaan koskeen.
Entä sitten?
Körötin kiinni raakapuussa ja koetin saada taskustupakkaa suuhuni, ennenkuin se likoaisi peräti.
Eikö ollut ryyppyä ja voileipää!
Sain kun sainkin siinä tupakkapurun poskeeni ja sonnustelin vähitellen nuoralla itseni mastoon kiinni…
Tietysti maston alapuolelle.
Kun laivassa hakkasivat köydet poikki, lähdin minä mastollani etukynnessä mennä kellittelemään rantaan päin eikä laivan rumilas jaksanutkaan seurata.
Entä sitten?
No, tuulikin siitä vähitellen tyyntyi ja minä tulin kuin tulinkin maihin mastollani, vaikka olinkin tiedotonna. Kun siitä heräsin ja virkosin, olin sängyssä ja muuan nainen kaatoi juuri viinaa kurkkuuni.
Olisit kai vironnut, vaikka olisit tyhjää pulloakin haistattanut.
(Nauraa.)
Kun minä häntä kiittelin englannin kielellä, sanoi hän vain: Ui ui ui.
Ymmärsin, että hän tarkoitti minut uimasta pelastaneensa ja sanoin:
Uinhan minä, uin uin, ja hän taas: Ui, ui.
Sepä nyt uikuttamista on ollut.
Kun se vielä viittoili olevansa leski-ihminen, niin minä rupesin sitä lähentelemään ja taas se sanoi: Ui ui. Arvelin, että uidaan vain ja niin jäin mökkiin isännöimään.
Pianpas se kävi.
Minä olin silloin komea mies. Nainen kiitti, kun sai minut.
No siihenkö se juttu loppui?
Kun siinä taas aamu valkeni, näin ikkunasta, että laivakin oli jo ehtinyt rantakarikolle ja miehistöä pelastettiin maihin. — Enimmän osan he saivatkin pelastetuksi. — Minäkin kävelin rantaan niitä katsomaan ja kun tapasin kapteenin sanoin, että olla hyvä ja tulla meille asumaan. No, äijälle tuli suuret silmät, kun luuli minun hukkuneen ja minä olinkin yön aikana tullut talon isännäksi ja vielä naimisiin.
(Naurua.)
Oikeinko naimisiin?
Taisi olla jo lapsiakin.
Se nyt oli vain semmoinen siliviliavioliitto.
Siviiliavioliitto.
Siliviliavioliitoksi minä olen sitä kuullut sanottavan… Siellä Ranskan rannalla ne tekivät niitä kymmeniä vuosia sitten, vaikka nyt se on Suomessa muka niin uutta ja hienoa, ettei sitä tee kuin jotkut herrat…
Ja sosialistit…
Niin! siitä on helppo erotakin. Olin vain kolme päivää…
Ja kolme yötä —.
Niin. Lupasin tulla uudestaan seuraavana kesänä.
(Naurua.)
Meidän puolessa oli mies, joka otti oikein laillisen eron akastaan ja haki sitten vuosikausia toista. Kun se siinä valikoi ja valikoi, niin ottikin viimein sen vanhan uudestaan.
Entiseen eukkoon sitä siliviliavioliittolaisillakin usein on turva.
Ja vanhaan ukkoon eukoilla.
Miksi ei niinkin päin.
PUOSU (Tulee.)
Good morning boys [Gud mooning bois]. Mikä kuntakokous täällä on?
Kinnari täällä naimisjuttujaan kertoo.
Kinnari valehtelee eikä sitä paitsi ymmärrä hölynpölyä niistä asioista. Minä niitä voisin kertoa paljonkin, jos haluaisin, mutta on minulla parempaakin kerrottavaa.
No mitä sitten?
Että jos tämmöinen sievä lounainen kestää vielä, ollaan parin päivän perästä Tanskan salmessa.
Niinkö?
Ukko on hiiden hyvällä tuulella, kun matka on mennyt näin joutuin; hänellä onkin lastista hyvä osa itsellään, ja siksipä hän kutsuukin koko miehistön aamuryypylle perään.
Sillä lailla!
Hiljaa! — ja vielä, että niin kauan kuin tätä lounaista kestää, ei tarvitse panna rikkaa ristiin, kunhan vain vahtivuorot hoidetaan. Muun ajan saatte korjata ryysyjänne ja maata —.
Hyvä, hyvä!
Tanssia, laulaa, syödä ja juoda.
Hurraa, hurraa, hurraa!
Tätä tuulta kestää viikoittain. Minä näin semmoisen unen.
No sitten ollaan kahdessa viikossa viimeistään kotona.
Hurraa, hurraa, hurraa!
Ja sen asian vahvistukseksi kannattaa laulaa.
Kuorolaulu n:o 3.
Merimies kun kotiin pääsee hei hei hei!
eipä silloin surut paina ei ei ei!
Silkit, kihlat esille nyt otetaan,
ja uudellensa Suomen tytöt muistetaan.
Hyvästi nyt Hullit sekä Londonit.
Hyvästi myös Newyorkin mamssellit.
Silloin Suomen pojat laulaa hei hei hei,
kun tuuli heitä kotimaahan vei vei vei.
Nyt aurinkona paistaa naama kapteenin.
Messingillä suu on itse tyyrynkin.
Ja puosu huutaa pojillensa hei hei hei,
kun tuuli heitä kotimaahan vei vei vei.
Nyt alkakaa laputtaa perään. (Kaikki menevät, paitsi Kinnari ja Arvi.)
No Arvi?
Minä en ryyppää.
(Menee skanssiin tai, jos sopii, etunäyttämön nostoluukusta alas.)
No ei sinusta sitten merimiestä tule. (Kinnarille.) Mitä sinä?
Pelkäätkö sinäkin ryyppyä.
Muistatko, että lyötiin punnan veto siitä, että juotat kokin humalaan ennen Tanskan salmea.
No entä sitten?
Ylihuomenna olet puntaa köyhempi, hi hi hi!
(Menee.)
Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa. — Nappula hoi! Nappula!
LAIVAPOIKA (Huutaa jostakin takaa.)
Halloo, puosu, halloo!
Halloo, halloo — juokse tänne äläkä kilju siellä takana.
(Poika tulee.) Onko kokki tehtaassaan?
On.
Huomasitko, onko hän säästänyt eilistä rusinasoppaa itselleen?
On sillä erillään.
Sinähän olet kokin kanssa huonoissa väleissä?
Niin, kun hän aina mukiloipi minua perunan kuorimisesta ja muusta.
Eikä anna ronkkia herkkupaloja padasta. Hyvä on. Mutta nyt saat kostaa. Tässä on konjakkia. Mene ja kaada se kokin himoruokaan, rusinasoppaan, ja sekoita hyvin.
Mutta jos hän tai joku muu näkee. Silloin saan taas selkääni.
Miehet ovat perässä ja sinä käsket kokin tänne muka puheilleni.
Mutta Puosun pitää pitää suunsa kiinni siitä, että minä olen kaatanut.
No sen tiedät — mene vain käskemään kokki tänne. — Sitäpaitsi, tässä on vielä shillinki kaupan päälle.
No sitten minä!
(Juoksee pois.)
Saadaanpas nähdä, eikö raittiusmies tule pöpperöön, kun aamusydämelleen tempaisee rusinasoppaa. Ei siinä ruoassa paljon konjakin maku tunnu… On minulle itsellenikin sitä syötetty. (Kokki tulee.) Kuule, kokki, missä on minun lusikkani?
Lusikka?
Niin, lusikka.
En minä ole kenenkään lusikkain vahti. Jos se on hukassa, on se omilla jäljillänne.
(Yrittää mennä.)
Seis! Mikkosen lusikka löydettiin sinun suolakopsastasi; yhtähyvin olet voinut puhaltaa minunkin lusikkani talouteesi.
Oliko muuta asiaa?
Laita lusikka takaisin.
Huomenna, jos pouta on, — hyvästi!
Kuule, ja sitten pitää minulle olla sunnuntaisin tuoretta kahvileipää, koska perämiehellekin laitat.
Tietysti, ja vuoteelle kahvia, sekä kaksi piikaa passaamaan; ymmärrän, herra eversti.
(Poistuu.)
Hyvä tuli. Sainpa häntä viivytetyksi ihan parahiksi.
(Menee perälle.)
ARVI (Tulee pieni lipas kädessä, jota ihaillen katselee, sekä istuu köysikimpulle oikealle »skanssin» pyöreän ikkunan alle; avaa lippaan, ottaa esille tavaroita, esim. silkin ja mahd. muita koruja; laulaa niistä sekä rakkauden kaipuustaan.)
Laulu n:o 4.
Tää lipas on Italiasta, kauniista Neappelista. Sieltä myöskin nää korallit, helyhelmeni kaunihit. Kun vain mä tietäisin, kelle ne antaisin.
Mä armasta ajattelen, ja kaihoten kaipailen. Vois ystävä syliini tulla, sydän lempeä täysi ois mulla, kun vain mä tietäisin, kelle sen antaisin.
En löytänyt etelän mailta, en polttavan auringon alta, ken kaipauksen veisi pois, ja kihlani ottaa vois. Oi pian jos löytäisin, kelle ne antaisin.
Tuolla puolessa pohjan tähden on Suomi, sinne mä lähden; siell’ toivon mä, viimeinkin saan kotirannalta armahan. Oi kunpa sen tuntisin, niin kihlani antaisin.
(Laulun loputtua jotakin kolinaa kuultuaan kiireesti pois.)
(Laulun jälkeen alkavat merimiehet keskustellen ja meluten tulla etukannelle.)
On se tuo äijä melko mies, kun se hyvälle päälle sattuu.
Hyvä kapteeni! Ei äijää saa moittia.
Ei toki. Hyvä mies…
Ja nyt pojat laulua ja tanssia.
Oikein, puosu!
Jos rämähytettäisiin oikein merimiesjenkka.
Antaa huhkia.
Laulu n:o 5.
Kun Englannin kanaaliss’ kuljettiin, fale rii fale raa ja kuljettiin, kun satoi ja tuuli, niin reivattiin, fale rii fale rallallei.
Kun likelle rantoja seilattiin,
fale rii fale raa ja seilattiin,
niin kasvojammekin peilattiin,
fale rii fale rallallei.
Enkelskan tytöt siell’ ootteli,
fale rii fale raa ja ootteli,
ja poskiansa he maalaili,
fale rii fale rallallei.
Ja kun rannalla pusut ne mäiskähti
fale rii fale raa ja mäiskähti,
koko Lontoon kaupunki säikähti
fale rii fale rallallei.
Sitten menimme likelle tiskiä,
fale rii fale raa ja tiskiä,
ja otimme ryypyn viskiä,
fale rii fale rallallei.
Kun aamulla tavattiin puurissa,
fale rii fale raa ja puurissa,
oli kaikilla matti pussissa,
fale rii fale rallallei.
Nyt seilaamme taasenkin merillä, fale rii fale raa ja merillä, käymme vissisti maailman perillä, fale rii fale rallallei.
(Repäisevä kuoro jenkan tahdissa.)
(Kerron aikana tanssivat miehet parittain viheltäen samalla.
Laulun perästä.)
Sillä lailla, pojat, sillä lailla! Sanokaa sitten, ettei merelläkin saada lystiä pystyyn, kun on vain iloisia poikia mukana.
No varmasti.. Saadaanpa tietenkin.
Mutta kyllä ne sentään on oikeat lystit vasta kotipuolessa.
Loruja, oikea merimies ottaa ilonsa joka paikassa, olen minä eläessäni ollut kaikenväristen ihmisten joukossa ja iloisen puolen aina päällimmäisenä pitänyt niin kotipuolessa kuin muuallakin.
Minä myös ja niin sitä pitääkin. Oli kerran tiukka luoteinen…
PUOSU (Keskeyttää.)
Ja sitten siellä kotipuolessa oli viimein niin ikävää, että kiitin, kun pääsin pois.
Miten niin?
Siellä oli kaikki toisiaan vastaan riitelemässä; puolueiksi niitä sanottiin.
Niin siellä olikin.
Ensiksi oli rikkaat ja köyhät vastakkain, sitten vetivät herrat ja talonpojat tukkanuottaa — sitten oli herrat herroja vastaan ja talonpojat talonpoikia vastaan.
Ja vielä köyhät köyhiä vastaan.
Aivan niin. No sitten ottelivat jumaliset ja jumalattomat toistensa kanssa ja sitten jumaliset jumalisten kanssa; vielä jumalattomat riitelivät kunniasta, kuka heistä oli jumalattomin.
No siinä kai puosu oli kaikista paras.
(Huom.! Soini on jatkanut pesemistään ja pannut vaatteita kuivamaan; joku toinen voi ommella vaatteita tai laittaa kenkiään y.m.)
Eikö hiidessä! Minä olin lapsi jumalattomuudessa niiden rinnalla, aivan kakara.
So, so, eihän toki.
No silmäänikin, aivan kuin vasta syntynyt vasikka. Eivät muuten tahtoneet antaa ruokaa eikä juomaa, ennenkuin kuulivat, mihin karsinaan minä oikein kuuluin.
No mihin leiriin puosu luettiin?
Minä kun olin vanha palokuntalainen ja olin lukenut niiden äänenkannattajaa, ilmoitin itseni »palotorvelaiseksi», ja kun kukaan ei viitsinyt olla vihassa tulipalon sammuttajalle sain minä ruokaa ja asunnon.
Olitko sinä sitten vihassa toisille puolueille?
En minä ehtinyt erikoisemmin kehenkään suuttua, muuten vain tuntui joutavalta; sitäpaitsi siellä oli aina joka puolueessa joku oikea ihminen ja minä seurustelin niiden kanssa.
Entä tyttö-ihmiset?
Komealla miehellä, kuten minullakin, on aina menestys tyttöjen joukossa puolueisiin katsomatta.
Puolueet ovat politiikkaa.
Mitä politiikka on?
Piru hänet tiesi.
Eikö se ole samaa kuin poliklinikka?
Ei sinnepäinkään. Politiikka on (tekee liikkeitä käsillään)… politiikka on sellaista hienoa, hyvin hienoa…
Näkeekö sitä?
PUOSU (Jatkaa.)
Hienoa vikuleeraamista ja temppuilemista. Senhän ymmärtää jo sanastakin »politiikka».
Hyvä minun oli olla kotona. En välittänyt politiikasta enkä muusta senlaisesta. Kun nytkin pääsisin vain kotini saunaan kylpemään juhannus-aatoksi, niin olisi ihanaa.
Ei mutta ajatelkaahan, pojat, lämmin sauna, uudet vihdat, tyyni ilta ja käki kukkumassa metsässä lahden takana.
Ja morsian vielä siellä lahden takana.
Vaikkapa morsiankin.
Ja sitten kun ei tule yötä, ihana hämäryys vain leppoisasti maan yli kääriytyy! Sinne minun nytkin mieli tekee.
Oikein! Kyllä minunkin sydämeni syrjässä on lokero kotipuolen tavaroita varten, mutta harvoin minä sitä kellekään näyttelen. Ja sittenpähän nähdään, kun sinne päästään. Nyt me lauletaan ja rallatetaan. Pojat, nyt saa kukin laulaa mielilaulunsa. Arvi kai laulaa kotipuolesta, minä iloisesta meripojasta — ja se iloinen poika olen minä itse. Soini pitää tytöstään — laulakoon siitä, ja jos on muilla vielä jotakin, niin kiekukoot. Meillä on hyvää aikaa kuunnella. Arvi alkakoon.
Minä laulan vaikka kehtolaulun sieltä »kotipuolelta», kun vaan viitsitte kuunnella.
Kyllä, kyllä kuunnellaan.
Laulu n:o 6.
Äiti se laulaapi lapselleen
tuvassa tummaisessa.
Kehto se heiluupi hiljalleen
illan hämärtyessä.
Pium paum pikkusta poikaani nukkumaan,
pium paum
kerran joudut sä maailmaa kulkemaan.
Ehkäpä joudut sä kulkemaan
aaltoja vaahtopäitä.
Äitisi joutuvi suremaan
armaansa matkoja näitä.
Pium paum pikkusta poikaani nukkumaan,
Pium paum
vielä sinua joudu en suremaan.
Muistatko äitisi laulua
kun olet maailmalla?
Lapseni armas ja ainoa
kantama syömmeni alla.
Pium paum pikkusta poikaani nukkumaan;
pium paum
linnut jo lehdossa heräsivät laulamaan.
(Laulun perästä äänettömyys, joku huokaisee.)
PUOSU (Pyyhkäisee silmänurkkaansa.)
Niin, kiitoksia Arvi, kiitoksia! Kyllähän sinä laulaa osaat, vaikka olihan se vähän liian melankoliikkista näin merimiehille.
Hyvähän on, että muistaa, mistä on kotoisin.
Aivan niin! Sanovat usein, että merimiehet tulevat siellä ulkomailla liian kosmopoliiseiksi.
Niin. Kyllähän siellä kotona taitaa olla paras lepopaikka, kun täältä pois joutaa.
No se sikseen! Otetaanpas nyt esille iloisempi puoli. Ei minua haluta kauan olla saman näköinen kuin laupias samaritaani Jerusalemin kirkon seinässä. Kenen vuoro laulaa?
Kinnarin! Soinin!
En minä viitsi. Minulta saattaisi tulla vielä lisää sitä Arvin nuottia.
Laulakoon Puosu tai Kinnari.
Antakaahan ajatus-aikaa. — Tuota, kun nuo laivalaulut on täällä jo niin peräti laulettuja, niin lauletaan jotakin muuta, vaikka rautatielaulu. Kukin saa huutaa oman ratansa asemia.
Kuka hullu nyt rautateistä laulaisi? Äläs kelpokalusta.
No kulkuneuvo se on sekin, vaikka huono.
Eikä niiden tarvitse tietää, missä on itä, missä länsi; rautoja myöten vain jyristetään.
Oli miten oli, minun on laulun vuoro ja nyt lauletaan rautateistä; kukin laulakoon oman ratansa asemia, niin kuullaan mistä ovat kotoisin.
Oikein ja silloin on laulu valmis. Minulla on raahen rata — —
Kuoro n:o 7.
Lappi, Toppi, Relletti, Pattijoki, Raahe.
Kauvatsa, Nakkila, Haistila, Friitala, Pjöörnepork.
— Mikkelspiltom, Porlom, Eskilom, Kuggom, Loviisa stad. —
Udelnaja, Lanskaja, Shuvalova, Pargala, Petrograd.
(Laulun perästä naurua ja puheen sorinaa.)
NAPPULA (Tulee, kuiskaten jotakin Puosulle.)
Mehän olemme kokonaan unohtaneet kokin. Hänenhän pitää laulaa, miten puuro pohjaan palaa, miten lipeäkala saadaan kivikovaksi ja läski palaneeksi.
Aivan niin.
Kokki on kyllä laulumies. Kutsutaanpas tänne.
Käy kutsumassa, Nappula.
(Nappula menee.)
Kokki onkin melko mestari laulamaan; kun sattuu, niin hän on paras koko laivassa.
Ihan varmaan.
KOKKI (Tulee Nappulan seurassa hyvästi hutikassa.)
Päivää pojat! Hik, hik.
Mikäs kokkia vaivaa?
Kunhan ei vain liene hutikassa?
Itse olet humalassa, senkin pihik, pikihousu! Minä en ole koskaan nauttinut, hik, mitään karvasta.
Kunhan ei vain olisi päässyt minun viskypullolleni, kun en arvannut sitä kätkeä?
Suusi kiinni, mokoma puoshaka, tai annan leukaasi, hik-hik! Kaikki ne tässä suutaan hikruukaavatkin.
TOISET (Nauravat ja rähisevät.)
Naurakaa nyt, hik, jos haluttaa. (Ottaa Arvia kaulasta, ja puhuu hänen korvaansa muka hiljaa, vaikka se kuuluu hyvin.) Sinä olet ainoa oikea mies koko laivassa, kaikki muut ovat, hik, roistoja. — Minä söin rusinasoppaa ja se teki niin mukavan elämän hik! (Nauraa.)
Voi riivatun raapattu, nyt meni minulta punta! (Puosulle.) Miten sinä sait sen juotetuksi?
Kokki on kai saanut sitä makeata viinaa. Vie, Arvi, kokki nukkumaan ja tule pian takaisin.
Älä komenteeraa, senkin rankkitynnyri, minä menen itse, kun haluan.
Hik, hyvästi pojat! Hik hik!
KAIKKI (Nauravat ja huutavat kokille hyvästiä. Puosu ja Kinnari lyövät kättä.)
Ja vetosumma nautitaan yhdessä koko sakki, kun kotikaupunkiin päästään.
Oli, meni! Kenenkä vuoro nyt on laulaa —
Taitaa olla Soinin.
Puosun.
Oikein. Puosun, Puosun! Puosu laulaa »Iloisen meripojan».
No eihän teistä mihin pääse.
Laulu n:o 8.
Mä meripojast' iloisesta laulun tein, hän paljon kulki meriä hei heijuvei. Hän Jaappanissa tyttösiä rakasti, ja Kiinan hilsut tarkallensa katasti.
Häll’ oma hilsu kuitenkin on Suomessa,
hän sille silkin osti Singaporesta,
mutta kauanpa hän sitä saanut pitää ei,
kun Kons-pa-tanttinoopelissa Fatima sen vei.
Hän uuden lahjan sitten osti Turkissa,
sen aikoi vasta Suomess’ ottaa kirstusta.
Mutta tuskinpa hän Napolihin pääsi kai,
niin Signorina Marita sen hältä sai.
No Napolista koralleja uudelleen
hän osti viedäksensä Suomen Ainolle,
mutta Lissaboniss’ hältä helmet katosi,
kun Donna Petronellan kanssa halasi.
Nyt meripoika viimein suuttui kovasti,
ja päätti lahjat ostaa vasta Englanniss’,
mutta rahat hältä Lily otti silloin juur’,
kun meripoika tälle sanoi I lowe you. [Ai löv juu.]
Hän Kööpenhaminassa jäikin puurihin
ja päätti rauhass’ antaa olla mampsellin,
kun »lille danske pige» vinkkas hälle näin:
»Kom du kjäre dejlig dreng» nyt tännepäin.
No liiat rahat Tivolissa meni kai, mutta meripoika hätäillyt ei, vielä vai, hän Helsingissä silkin ostaa kaappasi, ja sanoi: Rakas kulta, tää on Jaappanist’.
(Puosu tekee tanssiliikkeitä joka värssyn jälkisoiton aikana osoitellen muka eri maiden naisten tanssia. Laulun perästä nostavat puosua.)
Eläköön puosu! Eläköön, eläköön!
Kiitoksia, kiitoksia! Ei tarvitse nostaa. Sehän on työntekemistä ja nythän joutiloidaan.
Puosu se sentään on paras laulaja koko joukosta tässä laivassa.
Ja hänellä on asioita mistä laulaa. Se on ollut vähän paikassaan ja aina tiukasti remmissä.
Ja aina hyvä menestys naisväen keskuudessa.
Mistäpä sen niin varmaan tietää?
No kuulithan sen laulustakin.
Vai ei Soini usko? Hänellä kun on morsian Suomessa, niin muka ylpeilee sillä. Mutta minullapa on hilsut joka paikassa.
Suomessakin?
Suomessa hankin minä hilsun ensi päivänä ja komean hankinkin. Eihän tuo lie miehestä entinen vetovoima niin haihtunut, ettei saa kun hommaa! Ennen aikaan niitä juoksi jäljessäni niin, että piti rumimpia kiviä paiskelemalla pitää ulompana. Niitä oli laumoittain minun vanavedessäni.
Tahtoisin minäkin hiukan epäillä puosun tyttöonnea.
Sinullako muka olisi parempi? Ehkä vieläkin tahtoisit lyödä vetoa ja hävitä punnan?
Miksi ei, kyllä minä siinä asiassa aina sinulle piisaan.
Ja minä!
Ja minä!
PUOSU (Matkien Arvia.)
Ja minä! Että aukaisitkin nokkasi! Kaikki tässä nyt minut laudoilta löisivät, yksin kakaratkin.
Lyödään veto.
Lyödään vain.
Millä tavalla?
No se voittaa, jolla on ensiksi morsian, kun maihin päästään.
Suostutaan.
Soini pois vedosta, kun sillä on jo hemesti Suomessa. Keitä yhtyy vetoon?
KINNARI, MIKKONEN, MATTI, ARVI ja joku statisteista.
Minä!
Entä Jaakopsonni!
Eipä minua tarvita siinä hommassa.
Miksi ei. Kyllähän sinä jonkun ikälopun vielä saat.
Minä sain jo ennen vanhaan tarpeekseni naisväestä.
Oletko ollut naimisissa?
Olin minä kerran kolme päivää.
(Naurua.)
Aivanko oikein vihittynä ja kuulutettuna?
Aivan oikein naimisissa.
No miten sinä niin vähästä kylläännyit?
Päivässäkin olisi ollut tarpeeksi… Se sattui semmoinen lohikäärme — minä karkasin yöllä ja pääsin kalaveneessä Ruotsin puolelle.
(Naurua.)
Jaakopsonni jääköön pois, koska hän on niin säikytetty. Mikä on vetosumma?
Kestit koko joukolle, kun asia on lukossa.
Olkoon. Se, joka ei saa morsianta jo toisena päivänä maihin päästyämme, maksaa kestit.
Aivan niin.
Ei, mutta minä jo innostun. Tässä täytyy vähitellen ruveta ryysyjään korjailemaan ja koristuksiaan katselemaan, että voisi näyttäytyä kaikessa komeudessaan kotipuolen tyttöihmisille. Puosunkin täytyy ajaa partansa, että pääsee ihmisten kirjoihin.
Ehei pojat! Parrastahan ne tytöt vasta pitävätkin. — Kunhan vain pukeudun oikein juhlavaatteisiini, niin siitä saavat olla kitukasvuiset loitolla.
Älä kehu, lopussa kiitos seisoo.
On siinä kaksikin kaunista.
Sitten vielä yksi asia: Muistattehan tuon pulskan merimieslaulun, jonka opimme Newyorkissa ja johon sitten värkättiin suomalaisia sanoja?
Kyllä, tottahan nyt y.m.
Harjoitetaanpa se oikein hyväksi, että saadaan vetää pulska engelskalainen merimieslaulu, jos sattuu vieraita tulemaan laivaan siellä kotona.
Veisataan vain.
Sadehatut joka miehen päähän, ja hihat ylös. Kyllä minä tiedän, miten teatterissa tehdään. Nappula mukaan. Ja nyt pojat! Repäistäänpäs oikein hurskaasti, että peräänkin kuullaan komea laulu.
Kuoro n:o 9.
Kun ankkurit ylös hissattiin, niin peli se äänen antoi.
Muiston ne pojat kullastansa kotimaasta kantoi.
Toisto
: Siis hurratkaamme vain, sillä se on tapamme ain’,
vaivoja me nähdä saamm’, jotka seilaamme ulkomailla.
Blow boys, blow, to California,
there is plenty of gold,
so I've been told,
in the banks of Sacramento.
[Bloo bois, bloo, tu Kalifoornja, thäär is plenti ov gold, soo aiv biin told, in the bänks ov Sakramento.]
Ja ne tytöt, jotka Suomessa olivat ystävämme, ne pian meidät unhoitit, olit pettäjämme. Toisto : Mutta hurratkaamme vain, j.n.e.
Eikä ne meitä muistakaan kun päivää viisi kuusi;
sitten on heillä ilo taas ja ystäväkin uusi.
Toisto
: Mutta hurratkaamme vain, j.n.e.
Kun nämä lasit on maistettu, niin toimi tulee uusi.
Kova oli seelein komento, kun puuriin tuli »luusi».
Toisto
: Siis hurratkaamme vain, j.n.e.
(Puosu voi tanssia toiston aikana yksin ja jäädä kauniiseen tanssi-asentoon esiripun laskiessa; Miehet ovat vetävinään köyttä tahdissa.)
Esirippu .
(Laiva on laiturissa, näyttämö sama kuin edellinen, ainoastaan tausta toinen. Kauempaa ehkä näkyy kirkontorni, harvametsäinen kukkula; vasemmalla on kulisseissa satamakatos, jonka katto on näkyvissä; vasemmalla laivan laidassa on avonainen luukku, josta näkyy laivaan pistetyn lautakäytävän pää. Edellisessä näytöksessä näkyvä purje on poissa; sen takaa näkyy ehkä nyt ruorirattaan yläreunaa. On pyhäpäivä, etäältä kuuluu kirkonkellon ääntä. Miehet ovat juhlatamineissa.)
Kuoro n:o 1.
Juhlan rauha yli maiden saa, kaukaa hiljaa kellot kumajaa.
Helkkyy, välkkyy helo auringon, muistot vanhat mielessä nyt on.
(Laulun jälkeen.)
Ja nyt kaupunkiin! Tämän pojan pitäisi kelvata.
Entä tämän?
Sinä kelpaat, sanoi piru rokonarpiselle.
Mutta katsokaas minuakin! Näytänkö minä enää miltään pikihousulta, jukoklavita? Minä käyn kapteenista milloin tahansa.
Pitääkö nytkin vahdin olla laivassa, päiväseen aikaan, kun ukko itsekin vielä on täällä? Eihän hänen kotinsakaan ole tässä kaupungissa.
Minä käyn kapteenilta kysymässä, kuka vahtiin jää.
(Menee.)
Hänelle käy ohraisesti, jonka vahtiin on jäätävä.
Miten niin?
No kun hän ei pääse morsianta itselleen katsomaan ja toiset saavat sillä aikaa vapaasti häärätä.
Kyllähän se on niinkuin vedon hävinnyt, jonka on laivaan jäätävä. Mikä siinä auttaa.
Voisihan hän vuorostaan lähteä yöksi taipaleelle.
Nyt on jo toinen päivä maissa ja toisena päivänä oli määrä hilsun olla niillä, jotka vetoon rupesivat. Kyllä se siippana siis on viimeistään tänään saatava.
Niinpä taitaa ja eihän se ole toisten syy, jos jonkun on vahtiin jäätävä, — ukkohan sen määrää — kunhan vain ei sattuisi minun kohdalleni.
Eikä minun.
Eikä minun.
PUOSU (Palaa.)
Ukko sanoi, että jungmannin on jäätävä vahtiin. Siis Arvin.
ARVI (Hämmästyen.)
Minunko?
Sinun juuri. Minkä minä sille mahdan.
No nyt se myrkyn lykkäsi.
Sinun vuorosi tulee toisella kertaa.
Entä veto?
Sen maksavat ne, jotka häviävät.
Aivan niin.
Mutta kun minä en saa olla edes mukana yrittämässä.
Kiipeä maston nokkaan ja huuda joka ilmansuunnalle, että tuokaa morsian minulle.
TOISET (Nauravat.)
Se on hyvä neuvo. Hyvästi, morjensta vain!
Seis pojat! Koettakaa olla tuossa puolen päivän tienoissa laivassa, sillä silloin minä olen täällä. Silloin aloitetaan ne yhteiset kestit — ja juodaan minun kihlajaisiani.
Joko niin pian?
No on ne muillakin kihlajaiset silloin, kun puosullakin.
No mitä siinä enää leukailette. Marssikaa morsianta hakemaan.
Oikein! Kiireesti hakemaan! Hyvästi.
(Menevät.)
ARVI (Huutaa jälkeen.)
Onnea matkalle!
Ja oikein suuri eukko puosun kynkkään.
Kummallekin puolelle!
Jos puosu toisi minullekin sieltä hemestin, kun hällä on niin hyvä saalis.
ÄÄNI (Takaa huutaen.)
Mitä se kokki akalla, kun itse osaa keittää!
KOKKI (Arville.)
Kyllä minun tekisi mieleni sotkea jotakin nuuskaa puosun keitoksiin sen konjakkivellin edestä. Oikeinko todella aiotte saada morsiamen itsellenne, joka mies?
Kai puoleksi todella, puoleksi leikillä — tietysti. Miehet luulevat syntyvän siitä jotakin hauskaa. Mutta joka tapauksessa veto on maksettava ja eikö tuo minun osakseni jääne, sillä kai ne toiset tuovat naisväkeä tänne laivaan — jollei muuten niin kurillaan. Turkanen sentään.
No rupeaisitko sinä sitten kurillasi heilaa ottamaan, kenen vastaan tulevan vain mukaasi saisit?
Eipä taitaisi olla luontoa.
Niin minäkin luulen, ja jos häviätkin, niin juotetaan niille jotakin kuraa. Kyllä minä koetan keksiä. Menen kaupunkiin tarkastelemaan niiden vehkeitä; kyllä siellä nyt lystiä pidetään, se on varma.
NAPPULA (Tulee.)
No eikö Nappula mene maihin?
Perämies käski minun pysyä laivassa.
No, kuori sitten perunat sillä aikaa kuin minä käväisen kaupungilla.
(Menee.)
Olisitko vähän kannella, kun minä pistäyn kojussa.
(Nappula nyökäyttää päätään.)
(Arvi menee. Pitempi väliaika. Kellot soivat taas.
Nappula katsoo haaveillen kaukaisuuteen ja huokaa.)
Laulu n:o 2.
Orpopoika onnetonna, isätönnä, äiditönnä, yksin kurja kulkemassa, vaivainen vaeltamassa, itseksensä ilman alla, tiellä tuntemattomalla. Ikävä on istuskella ikävämpi astuskella, armopaloja anellen, vaivojansa vaikerrellen. Ei ole tuttuja tuvissa, kavereita kartanoissa.
Kunhan minä kasvan isoksi, rupean kapteeniksi, tai perämieheksi ja menen mihin tahdon. Ja minä seilaan vain isoilla vesillä kesämaissa, löydän jonkun aarteen ja rikastun, ja sitten minä en syö papuja ja läskiä kuin kerran kuukaudessa. Ja aina pitää olla pannukakkua, ihan joka syöntikerta. Ja sitten kun minä tulen rikkaana kapteenina kotipuoleen käymään, haen sisareni, olkoon missä asti tahansa, ja annan hänelle oikein komean silkin ja vaatteet ja rintaneulan, ja kengät ja hyvää ruokaa sekä nisu-ankkastukkia niin paljon kuin haluttaa syödä. Ja sitten puhumme äitivainajasta ja sitten minä vien sen laivallani pois — tai ostan itselleni ison talon ja asumme siinä. Annan laivan seilata rahtia ja otan Arvin kapteeniksi. Sitten minä kasvatan itselleni ison mahakölläkkeen ja ostan oikein komeat kultaiset kellonperät mahan päälle kiiltelemään. Ja sitten minä kävelen näin kädet taskuissa ja komentelen muita. Mutta en minä sentään lyö enkä mukiloi ketään, sanalla vain komennan. Rouvaa en minä viitsi ottaa, kun on sisar emäntänä, sillä hänelle pitäisi kuitenkin aina ostaa höyheniä ja ooterkolonkia ja passuuttaa piioilla. Niin minä teen, kunhan kasvan, ja pian minä kasvankin.
Laulu n:o 3.
Oli kerran kokkipoika laivalla, heli veppeli veli veli vei. Tämän viran sai hän suurella vaivalla, suta sumfati riti rati rei.
Hällä reikä oli kummassakin hihassa,
heli veppeli veli veli vei.
Ja silmät oli paksussa liassa,
suta sumfati riti rati rei.
Tyyry meillä ei ollut ihana,
heli veppeli veli veli vei.
Ja puosu oli äkäinen ja lihava,
suta sumfati riti rati rei.
Ja sitten kun me päästihin Afrikkaan,
heli veppeli veli veli vei.
Niin miehet meni maalle vettä hakemaan,
suta sumfati riti rati rei.
Mutta siellä kävi miehistölle hullusti,
heli veppeli veli veli vei.
He joutuivat pakanoitten ruoaksi,
suta sumfati riti rati rei.
Ensiksi he paistoivat kapteenin,
heli veppeli veli veli vei.
Ja puosusta söivät yksin saappaatkin,
suta sumfati riti rati rei.
Eipä tyyry se enää karjunut,
heli veppeli veli veli vei.
Eikä puosu myös enää laulanut,
suta sumfati riti rati rei.
Kokkipoika yksin oli laivalla,
heli veppeli veli veli vei.
Ja läksipä hän tekemähän taivalta,
suta sumfati riti rati rei.
Ja Afrikasta Helsinkiin hän lasketti,
heli veppeli veli veli vei.
Siellä silmänsä hän pesi juuri visusti;
suta sumfati riti rati rei.
Hän isännälle sanoi: Täss’ on laivasi,
heli veppeli veli veli vei.
Matkallapa minusta tul' kapteeni,
suta sumfati riti rati rei.
Ja kauppaneuvos työnsi hälle tyttären, heli veppeli veli veli vei. Sanoi: Ota siitä akka sekä laulele, suta sumfati riti rati rei.
ARVI (Tulee.)
No nyt pääset minun puolestani vaikka perunoitasi kuorimaan.
Lieneekö noilla niin kiirettä; enkä minä rupea perunoita iankaikkisesti kuorimaan. Kun päästään Englantiin takaisin, niin minä karkaan.
Mitä se sitten auttaa? Työtä sielläkin täytyy tehdä.
Mutta ei laivapoikana. Ensin minä otan hyyryn jungmannina, sitten letmatruusina, sitten matruusina ja sitten puosuna ja neljän vuoden perästä minä olen jo perämies ja sitten luen minä hetimiten kapteeniksi.
ARVI (Naurahtaa.)
Soo, vai niin kiireesti?
Mitä se viivyttelemällä paranee — että joutuisin pian hakemaan sisartani täältä pois.
Missä sisaresi on?
En minä oikein tiedä. Meiltä kuoli isä ja äiti, minä pääsin merille ja sisareni jäi sinne saaristoon hyväin ihmisten armoille. Eikö lie jossakin palveluksessa. Missäpä muuallakaan.
Etkö pääse häntä katsomaan purkamisaikana?
Milläpä varoilla minä tässä?
Kyllä minä sen verran saatan antaa, että kotisaaristossasi käyt.
Eikä minulla ole tuliaisiakaan tällä kertaa — ei, minä menen sinne vasta rikkaana miehenä — sitten vasta.
Kunpahan rikastuisit pian.
Kyllä rikastun. Siellä kotipuolessa oli mies, joka sanoi, että ihminen pääsee miksi vain haluaa, kun tiukasti tahtoo.
Niinkö?
Niin ja minä yritän, minä poika.
Oikeinpa sietäisi ruveta minunkin yrittämään.
Yritetään yhdessä. Kun minulla on laiva, pääset sinä kapteeniksi.
Se on varma.
ARVI (Naurahtaa.)
Kiitoksia vain luvasta.
Ei kestä, — pitäisiköhän minun mennä niitä perunoita kuorimaan?
Parasta taitaa olla, koska et vielä ole varsin kapteeni.
Mutta kyllä minusta kerran se tulee, pane vain mieleesi, Arvi.
(Menee.)
ARVI (Yksin.)
Nappula-raukka! Tuleeko meistä kummastakaan kapteenia milloinkaan! Eipä siltä, ihmisiähän ne ovat kapteenitkin. (Väliaika. Katselee ympärilleen.) Kyllä näyttää kummalta täällä, kun on kuukausia nähnyt vain merta ja yhä merta. Täällä on joka paikassa niin viheriää, tuuli niin kovin heikko ja leppoinen, (nojaa laivan laitaan) ja täällä tuntuu sellainen kaipuu mielessä — enemmän, paljon enemmän vielä kuin merellä.
Laulu n:o 4.
Kun saavun kotirantaan, niin mieleen kaiho saa, ja aallon lyönti santaan on täällä kummempaa.
Tään’ toivon, vaan en tiedä, mä mitä toivoisin, oi, lauha tuuli, viedä pois saisit kaihoni.
Kylläpä minä nyt oikein taivastelenkin. Olisi nyt Mikkonen tai puosu tässä, niin kyllä kuulisin kunniani. — No, ne pojat ovat kosintamatkalla. (Naurahtaa.) Kyllä siellä puosu on nyt kovassa hommassa: olisi häntä hauska nähdä, mutta mihinkä täältä menet. Taitaisi olla paras tehdä puosun neuvoma temppu ja mennä mastoon huutamaan morsianta, että saisi jotakin seuraa. Mutta koko satama ja metsä tuolla näyttävät aivan autioilta, ettei saattaisi huutokaan auttaa — mitä se on? (Vienoa laulua kuuluu.) Laulua se on… joku nainen. — Nyt se tulee likemmäksi. (Laulu kuuluu selvään.) Sepä on kaunista.
(Arvi seisoo kuin lumottuna kuunnellen.)
Laulu n:o 5.
Duetto. KERTTU ja ARVI.
KERTTU (Laulaa ulkopuolella.)
Aamu se kaunis on, kaunis on lehto. Linnuilla oksill’ on keinuva kehto. Laulavat vain riemuissaan, minä tyttö käyskelen yksinäin.
Älä, älä käyskele yksinäsi tyttö. Lauluani kuuntele sydämien syttö. Astele näin tänne päin, minä poika myös olen yksinäin.
Tuskinpa uskallan sinne mä tulla.
Kovin olis tärkeitä asioita mulla.
Laulelen vain kauempaa.
Kaksin olis sentään kauniimpaa.
Jospa sitten tulisin?
Tule tule tänne!
Tahi jos mä menisin?
Ethän toki menne. Tule, tule pois, hauskempi ois.
Jospa kaksi yksinäistä tavata vois.
(Molemmat hämillään, pitkä äänettömyys.)
Hyvänen aika! Minä luulin, että täällä oli joku tuttu, joka kurillaan vastasi. Siksi minä ihan uhalla lauloin. — En minä oudolle olisi piloillanikaan.
Sehän oli kaunista. Kuuntelisin vieläkin.
En minä nyt enää kehtaa, en mitenkään. Ilmankin jo hävettää. Oletteko yksin täällä?
Yksin miehistöstä.
Eikö ole ikävä yksin?
Oli minulla äsken.
Eikö nyt?
Ei.
No miten se ikävä niin äkkiä haihtui?
Kun neiti tuli.
Entäpä jos minä olisinkin oikein ikävä?
Neiti on —
Mitä?
Neiti on — kau — tuota hauskin ihminen, mitä olen tavannut.
KERTTU (Nauraa.)
Mutta minä menen pois.
Voi, älkää menkö.
Jopa te nyt jotakin, — mutta olihan minulla asiaakin. Kuulustelen pientä veljeäni, joka läksi merelle laivapoikana pari vuotta sitten. Onko teillä laivapoikaa?
Onhan meillä.
Minkä niminen?
Nappulaksi häntä sanotaan.
Ei hän sitten ole sama. Veljeni nimi on Erik Translaatus Kesänen.
Onko neidin nimi myös Kesänen?
On, Kerttu Kesänen.
ARVI (Itsekseen.)
Nimi on myös kaunis.
Mitä sanoitte?
Ilman minä vain. — Ettekö tiedä sen laivan nimeä, missä veljenne on?
Hän kuuluu muuttaneen toiseen suomalaiseen laivaan, kun entinen oli tehnyt haaksirikon, ja sen laivan nimeä en tiedä. — Onko hauskaa olla merellä?
On. Se on välistä niin ihanaa, vaikka on minulla joskus ollut kotipuoleen ikävä.
Merimiehet ovat niin reippaita.
Pitääkö neiti reippaista miehistä?
Kyllä, en minä niin paljon nahjuksista välitä.
ARVI (Rykäisee ja koettaa reipastua.)
Onko neiti kaupunkilainen?
Maalta minä olen, saaristosta. Olen palveluksessa täällä kahvilassa, vaikka kyllä se emäntä pitää minua kuin omaa lastaan.
Saaristolainen minäkin olen — vaikka kylläkin mantereen puolelta.
Rannikolla kuitenkin on kotini.
Sepä nyt on tietty. Mistä ne merimiehet muualtakaan. Mutta nyt minun täytyy varmaankin lähteä, sillä toverini kahvilassa voivat kaivata.
Voi, älkää menkö. Jään taas yksin ikävään.
Mitä se aikamies ikävöi?
Kultaa.
Onko teillä sellainen?
Ei ole. Siltipä minä ikävöinkin sellaista. Laulakaa edes vähän minulle.
Laulatteko te sitten minulle?
No minä laulan, jos vain jäätte.
Laulu n:o 6. Duetto.
Tule tule tumma tyttö meripojan laivaan, veisit sillä rinnastani kaiken tuskan, vaivan.
Laineen lailla liikkuva on meripojan mieli. Ja rakkaus on kiikkuva, sen ensi laine viepi.
Maalaispojan lempi on kovin matalaista. Merimiehen rakkaus on tulen palavaista.
Jos lie täällä polttavata, ei se kauan kestä. Ulkomailla uusimasta mikään heit’ ei estä.
En mä tyttöin lempeä täällä olis’ vailla, jos mull’ yhtään hilsua ois ollut ulkomailla.
On se olo surkea, kun ei tule kulta. Kullatonna kulkea voi hengen viedä multa.
ARVI (Pitää kädestä Kerttua, joka yrittää mennä.)
Älkää menkö vielä, älkää menkö. Minulla on paljon sanomista teille.
Paljonko? Tehän olette niin vähäpuheinen, että paljoon sanomiseen voi mennä kovin pitkä aika.
ARVI (Itsekseen.)
Nyt päin tuuleen, kävi miten kävi. (Ääneen.) Kuulkaahan minua kuitenkin, ennenkuin menette.
Jos tuota sitten.
Minulla ei ole ollut milloinkaan ystävää — meinaan tyttöä — minä kaipaan ja odotan sellaista kuin päivän nousua. Te tulitte laivaan, te olitte kaunis, juuri semmoista kuin te olen minä odottanut ja ikävöinyt. Tahdon teidät omakseni, sillä muuten ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.
Entä jos meripoika pettää?
Pettää? Petänkö minä?
KERTTU (Hiljaa.)
Ette. Mutta ettehän te tunne tai tiedä minusta mitään. Näette minut ensi kerran.
Ensi silmäyksessäkin jo oli liikaa ja minä en voi enempi rakastaa kuin nyt, vaikka seurustelisin kanssanne sata vuotta.
KERTTU (Ilveillen.)
Ettehän te näemmä olekaan harvapuheinen.
Kyllä minä taidan olla, mutta minun on pakko nyt puhua. Sanokaa, mitä minusta ajattelette, sanokaa jotakin.
Kyllähän minä hieman teistä pidän…
Niinkö, niinkö? Siinä on jo liikaa — kun minä uskaltaisin?
Mitä?
Syleillä teitä — Kerttu.
Tottahan nyt noin iso mies uskaltaa.
ARVI (Syleilee arasti.)
Kerttu, minulla on kihlat, minulla on kihlat, siitä näet, että olen odottanut. Minä tuon ne, minä tuon ne heti.
Ei nyt, ei nyt! Minun täytyy mennä.
Milloin tulet takaisin?
Niin pian kuin tahdot.
Lupaatko tulla tällä tunnilla…
Lupaan, lupaan. Minä menen.
Oletko minun?
KERTTU (Halaa Arvia.)
Sinun. Iäti sinun.
(Menee.)
ARVI (Katsoo hurmaantuneena Kertun jälkeen.)
Tuolla hän menee, tuolla hän menee! Kylläpä on kaunis. — Niin sen kävi. Sainpahan minäkin omani, ilmanko se siltä on tuntunut niin kauan aikaa. (Istuu painaen kädet kasvoille; väliaika). Mutta en minä olisi naista noin kauniiksi uskonut enkä rakkautta niin mukavaksi… kun se pani vielä kädet kaulaani — noin sievä tyttö — se oli ihme — olenkohan minä kihloissa… ei siitä ainakaan paljon puutu — kihlat minä annan, kun tapaamme ensikerran. Näkyyköhän sitä vielä?
(Yrittää mennä, mutta töytää puosua vastaan, joka hengästyksissään hyökkää laivaan.)
Ääh, mitä sinä nyt noin lennät?
Minäkö?
Niin sinä, ja mikä epeli täältä laivasta tuli?
Kuka lienee sivu mennyt. Ei täällä ole ketään käynyt.
Se näytti saakelin sievältä kuunarilta. Olisi pitänyt oikeastaan puhutella, mutta en ehtinyt — missä on kokki?
Taisi mennä kaupunkiin.
Hitto sentään, aina se pahuus on poissa, kun sitä tarvittaisiin. Nappula hoi, Nappula! Onko Nappulakin mennyt kaupungille? Ne ovat kaikki ihan riivattuja, kun pääsevät maihin.
Kyllä Nappula on vielä laivassa.
Nappulan nappula!
NAPPULA (Tulee.)
No mikä hätänä?
Suoriudu kaupunkiin ja hae käsiisi kokki, vaikka maan alta. Sitten on teidän yhdessä tuotava laivaan kaksi koria limunaatia ja kori olutta.
Miten mi…
Hiljaa — sekä leivoksia kolmella markalla. Muistatkos?
Mistä jeekulista minä sen kokin löydän?
Tämmöisestä kaupunkirähjästä kyllä löytää, ja jos et löydä, toimita asia itseksesi — tässä on rahaa. Minä panen aluksi rahat likoon mutta muut tämän kestin lopulta maksaa saavat.
Mistä sen nyt vielä tietää?
Kyllä sen tietää. Minulla on jo hilsu kierroksessa. Palaan vain takaisin vähän asiaa parantelemaan, kunhan saan kestit järjestetyksi… Ja jos satun kohtaamaan vieläkin sopivamman hemestin, niin teen liitot hänen kanssaan ja heitän entisen toisille… Saamari, minullahan on vielä useammat kellonvitjat. Ne pitää käydä pistämässä roikkumaan rinnalle, sillä siten sitä aina naisväkeen paremmin vaikuttaa. (Nappulalle.) Vieläkö siinä seisot suu auki! (Nappula menee juosten.) Sitten minun on vielä ukolta kysäistävä lupa, saako täällä etukannella pitää pikku kestit.
(Menee.)
Kunhan puosu ei vain saisi itse kestiään maksaa! (Soini tulee.)
No, hei poika!
Sinäpä hyvällä tuulella olet.
Minä olen niin hyvällä tuulella, että hih!
(Hypähtää ja pyörähtää.)
Vaikka et kaupunkiinkaan päässyt.
Se se juuri olikin hyvä, etten päässyt kaupunkiin.
Enpä oikein hoksaa nyt.
ARVI (Katsoo ympärilleen ja puhuu sitten Soinille salaperäisesti.)
Se on nyt niin, että minulla on se.
Sinulla on se?
Niin.
Mikä se?
Semmoinen, joka on paras kaikista.
Mitä ainetta se sitten on? Syötävää vai juotavaa?
Etkö muista, kun siellä merellä puhuttiin tytöistä ja minä sanoin, että uskon pian saavani omani, niin nyt se on tullut.
Tännekö se tuli?
No tänne.
Taisit huutaa niinkuin puosu neuvoi, sillä ei kai se muuten olisi tänne osannut?
Ei sitä tarvinnut huutaa. Se tuli itsestään niinkuin olisi taivaasta tipahtanut.
Mikä lienee ollut?
Mikä lienee ollut! Kuulehan, minä annan sinulle anteeksi, kun et ole häntä nähnyt, mutta sen minä sanon, että niin kaunista ja niin mukavaa ja… ja, en minä nyt osaa sanoa muuta kuin, että sellaista ei toista löydy.
No onneksi olkoon, kun sellainen tipahti taivaasta. Kuka hän on ja mistä?
En minä vielä tiedä muuta kuin nimen vain, enkä muusta välitäkään. Hän tulee, hän tulee takaisin pian, sillä hän lupasi sen. Ja minä olen varma, että hän tulee. Nyt odotan vain ja laulan.
Laulu n:o 7.
Oli mitä oli sekä tuli mitä tuli, mutta kulta se olla pitää; ja ilman sitä kultaa, eipä olis’ mulla, miehellä virkaa mitään; oli mitä oli, sekä tuli mitä tuli — —
PUOSU (Tulee keskeyttäen.)
Se on oikein, Arvi, ettet ole naukumaijan poika, vaan laulat ja rallaat.
Mitä tässä suremaankaan!
Oikein.
(Nappula ja kokki tulevat kantaen paria kolmea limonaatikoria.)
No, nytkö sieltä jo tullaan?
Kokki tuli tässä likellä vastaani ja limunaatikauppa oli myös aivan satamassa.
Entä olutta?
Olutta ei saa koko kaupungista, ja tehtaan koko varasto on laskettu maahan.
Maahan?
Niin.
Herra hallitkoon!
Kolmekymmentätuhatta litraa.
Kolmekymmentätuhatta! No nyt on piru irti!
Monessa muussa paikassa myöskin kuulutaan niin tehdyn.
No nyt ne tuhannen vietävät ovat menettäneet viimeisenkin järkivähän! Kaataapas nyt jumalanvilja maahan. Kolmekymmentätuhatta litraa, — johan sillä pysyisi oluessa vuoden koko pitäjä… Kohta ne kai syytävät mereen jyvänsä ja jauhonsa sekä elävät vain riidalla ja tappelulla… Voi turkinpunainen, mörkinsininen ja krööninkeltainen, kolmekymmentätuhatta litraa! Pthyi.
Olisivat edes juoneet sen suihinsa.
Se olisikin toista, jos olutta juomalla lopetettaisiin. Sitähän minäkin olen tehnyt koko ikäni ja se on järkevää — mutta ajatelkaas, jos minä tällaisesta maahan kaatamisesta ulkomailla kertoisin, niin hulluksi luulisivat minua, hulluksi. Eikä kukaan uskoisi. Se on viljanen tosi!
Kyllä se hirveältä tuntuu sellainen tuhlaaminen.
Se on suuri synti. Mutta on minulla sen verran höystöjä veden sekaan, että järki rupeaa juoksemaan, kunhan tässä vieraita laivaan saadaan. (Katsoo kelloaan.) Hiidessä, minun pitäisi oikeastaan mennä niitä hakemaan, mutta tuskinpa ehdin enää. Lupasivathan ne tulla muutenkin. Kun vain saisin tuon kirotun olutjutun mielestäni, että tulisin paremmalle tuulelle. — — Kaataapas nyt olutta maahan.
(Menee skanssiin.)
KOKKI (Arville silmää iskien.)
Terveisiä kaupungista.
No mitä sinne kuuluu?
Miehet pitivät lystiä eräässä kahvilassa; pääsin pujahtamaan sivuhuoneeseen ja kuulin kaikki, mitä siellä hommattiin.
Mitä sitten kuulit?
Ne pitivät iloaan parin kahvilatytön kanssa ja pyysivät näitä tulemaan heidän vieraikseen laivaan, kun kahvila suljetaan puolen päivän aikaan. Tytöt lupasivat tulla, mutta kun pojat aikoivat esitellä heidät täällä morsiaminaan, eivät he myöntäneet eivätkä kieltäneet, nauroivat vain, sekä lupasivat tuoda toisiakin tyttöjä vieraiksi. Sitten he hyvästelivät ja läksivät.
Puhuivatko he mitään vedosta?
Ei sanaakaan, arvelivat kai asian menevän noin vain leikin varjossa.
Etkö sinä puhunut tytöille mitään?
Tietysti minä selitin asian juurta jaksain, kun miehet olivat lähteneet, ja tytöt sanoivat kyllä pitävänsä huolen siitä, ettei heitä niin vain vedetä nenästä; he sanoivat ottavansa kaikilta sen luulon pois, että he näiden poikien morsiamia olisivat. Sitten he nauraa kikattivat ja arvelivat tulevan lystiä täällä laivassa.
Tästähän tulee hyvä juttu, kunhan joutuu. Taitaa niitä kestien maksajia tulla pian useampiakin.
Saattaa tulla ja saattaa tulla muutakin lystiä ennen iltaa.
(Matti ja Kinnari tulevat kantaen paria limunaatikoria.)
Siinä olisi aluksi vettä. Se nyt on pirua, kun olutta ei saa mistään, ei rahallakaan.
Kunhan kaiken limunaatin juotte, mitä laivasta löytyy, tulette kai yhtä sairaiksi kuin oluestakin.
Ovatko sitä jo muutkin kuljettaneet tänne?
On sitä puosu haalauttanut tänne muutaman kuorman.
No on sitten vatsatautia tarpeeksi asti.
Mutta kun tyttö-ihmisiä tulee, niin ehkä se vesikin kauppansa tekee.
Tuleeko niitä enemmänkin?
Eiköhän niitä tule. On niitä minun vanavedessäni tavallisesti liikuskellut, ja sitä paitsi on toivossa tanssitkin tässä lähellä tyhjässä makasiinissa.
Onko ne hilsut jo niinkuin varmassa tiedossa?
Pitäisi olla.
Eikähän niitä tarvitse sen pitempiaikaisiksi ottaa kuin täksi päiväksi. Silloinhan on jo todistettu, että hilsun saa, ja siitähän se vetokin oli.
Siitähän se oli.
(Arvi menee alas tai skanssiin. Mikkonen ja joku statisteista tulevat kantaen taas paria limunaatikoria.)
Siinä on juotavaa.
Taas vettä!
Ota sinä täältä muuta.
Nyt sitä onkin jo koko matkaksi, kun on jo kolmas kantamus. Onpa nyt miehiin mennyt oikein vesihiisi; — vai parannuksen tielläkö he ovat?
Älä leukaile! Kööpenhaminassa otetaan vahinko takaisin ja kaksinkerroin.
Ja vesipullot kaadetaan tyhjäksi, pannaan lippu sisälle, korkataan kiinni ja paiskataan Itämerellä laidan yli.
Mitä siihen paperilippuun kirjoitetaan?
Siihen kirjoitetaan, että »me menemme noutamaan viinaa Suomeen».
Oikein, eihän pullot ole sitä varten, että niissä vettä pidetään.
Ei tietenkään, ja nyt korit pois näkyvistä.
Parasta onkin, muuten puosu voi saada halvauksen, kun näkee tuon vesipaljouden.
(Menevät.)
PUOSU (Pistää päänsä pyöreästä kajuutan ikkunasta.)
Katsohan, Arvi, milloin sieltä rupeaa vieraita tulemaan laivaan. — — —
Eihän siellä ole ristin sielua.
(Arvi tulee kihla-arkkusensa kanssa eikä huomaa ikkunassa puosua.)
Siinä on minun kihla-arkkuni. Olkoon täällä, sillä enhän tiedä, milloin sitä tarvitsee. Panen sen tuonne piiloon.
(Piilottaa arkkusen toiseen laivan molemmilla puolin olevista pelastusvyökirstuista, ja menee toisten luo. Kokki näkyy toisessa pyöreässä skanssin ikkunassa.)
Ahaa, vai kihla-arkku! Katsopas tuota, kun on jo kihlat, vaikka ei ole vielä korvantaustat kuivat, vielä vähemmän morsianta tiedossa… Sehän onkin koko peijakas pojaksi… Mutta minäpä teen sille pikku kepposen. (Tulee skanssin ovesta, ottaa arkkusen ja piilottaa sen toisella puolella olevaan arkkuun; kokki seuraa ikkunasta tarkasti puosun puuhia.) Arvin kihlahommat joutavat viivähtää, sillä mitä ne penikat kummittelevat muka miesten menoja.
(Menee.)
KOKKI (Tulee puosun jälkeen toisenpuoleisesta ovesta ja vaihtaa arkkusen entiseen paikkaansa.)
Tuossa taas puosulle vähän maksua konjakkivellistä. (Katsoo poispäin laivasta.) Mutta eikö sieltä tulekin naisväkeä ja oikein useita. Miehet, miehet, vieraita tulee, vieraita tulee, joutukaa, joutukaa vastaanottamaan!
(Kaikki miehet hyökkäävät laidalle katsomaan, heiluttavat mikä kättä mikä nenäliinaa.)
Laulu n:o 8. Kuoro.
Terve luoksemme armahat impyet! Terve kaivatut kaunoiset neitoset!
Meren kaukaisen kulkijat tervehtää teitä tyttöset vienoiset vieraanaan.
TYTÖT (Kulissien takaa.)
Terve ulapan siintävän kulkijat!
Terve
myrskyjen kovien
kestäjät!
Suomen
tyttöset teitä nyt
tervehtää
koti-
rannalle armaalle
astumaan!
(Laulun loputtua tulevat tytöt Kerttu, Anni, Viisu, Emma, — ja jos tarvitaan joku statistikin — sisään; puosu ottaa heitä vuorotellen kädestä johtaen portaalta laivaan.)
No tervetuloa, tervetuloa! Sepä hauskaa, että neitoset tulivat! (Yleinen esittely ja puheen sorina, tytöt katselevat laivaa, viittaavat mastoon ja kyselevät.) Erittäin hauskaa.
Hyvähän on kutsuin kulkea.
Aivan niin, aivan niin, ja niin koreita tyttöjä, ettemme ole koko matkallamme nähneet sellaisia.
Uskoa niitä, merimiehiä!
Kyllähän ne tunnetaan.
Voi, voi, mitä sanotte.
Merimiehethän ovat kaikista luotettavimpia.
Ja uskollisimpia.
Ai ai, miten leikkisiä neidit ovat. Kokki, tuo pian vesirahteerinki esille. (Kokki on vieraiden tulon aikana kantanut pöydän ja limunaatia esille ja kaatanut laseihin.) Olkaa hyvät! Olkaa hyvät, pikkuisen espanjalaista viiniä joukkoon, tytöt, minä pyydän! (Kaikki tytöt eivät tahdo viiniä.) Pojat saavat terästää viskillä. Tervetuloa, tervetuloa!
(Kilistelevät.)
Ja jatkukoon alettu tuttavuus yhä lämpimämmäksi.
Aivan niin!
Eläköön Suomen tytöt, eläköön!
Eläköön!
Ovatko merimiehet aina näin iloisella päällä?
Eihän sitä nyt aina.
Eikö ole hirveätä olla kovassa myrskyssä aavalla merellä?
Ja pimeässä!
Vielä mitä, sehän on nautintoa. — Lauletaan pojat neitosille, minkälaista merellä on.
Voi laulakaa!
Teidän käskystänne teemme vaikka mitä.
(Edellisen kohtauksen aikana ovat Kerttu ja Arvi vaihtaneet silmäyksiä, ehkäpä kuiskauksiakin, jota toiset eivät huomaa.)
Laulu n:o 9. Kuoro.
Ja laulu se oli niin vaikea, kun rannalta lähdettiin, ja mieli se oli niin haikea, kun ystävistä erottiin.
Mutta tuulipa raikas merellä
se ikävät ilmaan vei,
ja aaltojen pauhussa aavalla
me suruja muisteltu ei.
Kun vaahto se keulassa kuohuili
ja köydet ne vinkui ja soi,
moni ystävä rannalla huokaili
meripoikia kurjia voi.
Niin silloin he mastoissa kiipeili
ja huuteli hoi ja hei,
vaikka kahtia repesi pramseili
he huuti: Nyt hitto sen vei!
Merimiehet ei huoli, nuo reippahat, jos turmat on tullakseen, kun maissa vain neitoset kauneimmat meitä aattelis kullakseen.
Ja sitten me taas kilistetään ja maistetaan, ettei hampaat ravistu.
Kiitoksia vain, täälläpä on vieraanvaraiset isännät.
Meillä on kahdeksan koria limunaatia aivan teitä varten.
KERTTU (Tytöt nauravat.)
Kahdeksassa pullossakin olisi liikaa.
Suu kiinni, kokki! — Se valehtelee, kirottu — mutta saattaa sitä vähän erehtyäkin näin rahteerinkiasioissa, kun ei ole naisen lempeää ohjausta saatavissa.
Mutta siitä pulastahan on nyt päästy, kun on liitot tehty näiden neitojen kanssa.
PUOSU (Tytöille.)
Niin, mitäpä me sitä enää salaamme, — me ilmoitamme julkisesti, että tässä näette Kinnarin Matin, Mikkosen — ja minun tulevat morsiamet.
(Iskee muka silmää tytöille, että nämä antaisivat puosun narrata toisia, mutta tytöt eivät ole huomaavinaan.)
Kuinka morsiametko?
VIISU (Nauraa.)
Ei suinkaan!
Tytöt sanoivat meitä kutsutun tänne vieraiksi, eikä mistään lemmen liitoista ollut puhetta.
Hyvänen aika, lupasittehan te —
Enhän mitenkään osannut herra puosun pilantekoa todeksi uskoa.
Vieraiksi kyllä lupasimme tulla sekä tuoda toisiakin.
Aivan niin.
Vieraiksipa tietenkin, vieraiksi, mutta voisihan meidät nyt koetteeksi ottaa vaikka sulhasen vaaliinkin, sillä eihän siitä tyttö pilaannu, vaikka kositaankin.
Kylläpä ne merimiehet olisivat äkkituumaisia.
Mitä siinä vitkastelee, jos ottaa ystävän, niin ottaa.
Ja jos ei ota, niin ei ota.
Minä teen jälkimmäisellä tavalla.
ANNI, EMMA y.m.
Ja minä.
Siis olemme kaikki hävinneet vedon.
Minkä vedon?
Paras on kai tunnustaa asia selväksi.
Parasta lienee.
No se oli sillä tavalla, että me löimme merellä vetoa, kuka ensimmäiseksi saisi ystävän maihin tultuamme — tietysti naisystävän — ja ken viimeiseksi tässä jäisi, maksaisi vedon.
Siksihän meillä oli niin kiire kihloihin päästä, kun aika loppuu tänään.
Kyllä ne merimiehet ovat aika veitikoita.
Ja tytöt vielä suurempia veitikoita — mutta mi nä en vielä tunnusta hävinneeni, vaan teen morsiamen vaikka puusta.
Tuolla menee Jaakopsonska laiturilla. Hän varmaan hyväksyisi puosun tarjouksen.
TYTÖT (Nauravat.)
Ihan varmaan.
Matami hoi. Tulkaa vähän tänne. Olkaa niin hyvä.
(Jaakopsonska, iso, joko hyvin laiha tai hyvin lihava nainen, tulee. Tytöt tervehtivät häntä nauraen.)
No mitä lystiä täällä pidetään?
Päivää, matami. Oletteko niinkuin avioliittoon vapaa?
Miehestä erossa nykyään, mutta eipä tuohon eri kiirettä ole, miten niin?
Minun kun pitäisi päästä kihloihin, mutta ei ole morsianta.
No siitä pulasta kyllä voin sinut päästää. Tuossa on käsi.
(Naurua.)
Tuota — tuota (katsoo Jaakopsonskaa.) Jos sentään mietitään vähän aikaa — tuota — ota sinä, Kinnari.
KINNARI (Menee topakasti Jaakopsonskan luo, katsoo tätä, mutta polvet rupeavat tutisemaan ja hän sanoo arasti.)
Ei — en minä uskalla.
JAAKOPSONNI (Tulee päissään laulaa rallattaen.)
Rati rati rallaa, ja taivahalla, rati riti j.n.e.
Sehän on Jaakopsonni!
Lohikäärme!
(Juoksee kauhistuneena pakoon.)
Älä mene — älä mene, — kyllä minä sinut kiinni otan!
(Juoksee Jaakopsonin jälkeen huutaen tätä.)
TOISET (Nauravat; puosu on kauhistunut.)
KINNARI (Katsoo portaalta; toiset laidalta.)
Jaakopsonni juoksee kuin hengen edestä, mutta ämmä tavoittaa, ämmä tavoittaa — ei vielä — ei vielä.
Jaakopsonni juoksee hevoseen — — — jo ennätti hevosmiehen luo.
Nyt ne lyövät hevosta selkään — mamma jää, mamma jää!
(Yleinen huuto ja nauru.)
Pääsi pakoon. Kyllä nyt Jaakopsonni on pian Ruotsin puolella.
Hän ei varmaankaan tiennyt, että hänen entinen armaansa oli tullut tähän kaupunkiin.
Nyt taitaa minunkin olla parasta uskoa hävinneeni.
SOINI (On puhellut Kertun ja Arvin kanssa.)
Täällä on vielä eräs neiti, joka ei ole sanonut mitään näihin asioihin.
KERTTU (Nauraa.)
Mitä minulla olisi sanomista, kun ei ole mitään kysyttykään.
Kysytty! Kauneimmalle neitosista on siis rakkauden tunnustus tekemättä.
(Polvistuu.) Tässä teidän jalkojenne juuressa vannon.
Ja minä, ja minä, j.n.e.
(Puosu nousee.)
Kylläpä nyt kelpaa, vaikka ei äsken Jaakopsonska kelvannut.
Mitä neiti sanoo?
KERTTU (Iloisesti.)
Kyllähän minä merimiehistä paljon pidän ja sitäpaitsi olen orpotyttö, ettei suinkaan turva olisi haitaksi.
Sillä lailla, maailma valkenee — —
Mutta kai minä saan valita.
Annan teille sydämeni.
Ja minä, ja minä, ja minä, j.n.e.
Silkit.
Ja minä, ja minä, j.n.e.
Kullat.
Ja minä, ja minä, j.n.e.
Minä rupean sen kumppaniksi, kenellä on kihlat heti minulle antaa.
Minulla. (Hyppää ottamaan piilottamaansa arkkusta.) Tyhjä! (Sieppaa äkkiä hirmuisen suuren kellon liivinsä taskusta; Kertulle.) Tässä!
KERTTU (Nauraa.)
Onko tämä kihlakello?
TOISET (Nauravat; puosu panee kellonsa taskuun.)
Minulla on.
(Ottaa arkkusen ja antaa Kertulle, joka avaa sen toisten tyttöjen auttaessa.)
No, mutta minun päiviäni.
Siellähän ne varustukset ovat.
Katso peeveliä!
Niin kauniita.
KERTTU (Ujosti.)
Mikä minun tässä auttaa.
Minä panen vastaan, neiti on nuori. Teillä on joku naittaja tai holhooja. Veto ei ole voitettu, kihlaus ei ole laillinen.
Minulla ei ole holhoojaa eikä omaisia muuta kuin nuori veli.
Vaikkapa velikin, asia ei ole valmis.
NAPPULA (Tulee.)
Nyt ne perunat on kuorittu.
Eerikki!
(Rientää syleilemään veljeään.)
Kerttu!
Sinäkö se oletkin se Nappula, ja noin kasvanut.
Siinähän nyt on veli! Annatko sinä sisaresi naimisiin?
Kelle?
Puosulle —
En!
No entä Arville?
Arville kyllä. Sinä saat.
Kiitoksia.
(Arvi ja Kerttu syleilevät. Toiset huutavat eläköön.)
Mutta sinun pitää antaa sen keittää minullekin sitten kuin tulet laivaani kapteeniksi.
Tottahan toki Kerttu keittää molemmille.
Kyllä minä keitän.
Malttakaahan. Tuliko neiti täältä laivasta minua vastaan äskettäin.
Kyllä, kävin tiedustelemassa veljeäni.
Ahaa. Tässähän onkin pelattu oikein teatteria. Nyt minä ymmärrän, miksi neiti oli niin taipuvainen kihloihin menemään. Asia oli Arvin kanssa valmis. Katsos peevelin poikaa, kun voitti. Onnea, onnea! Siinä on kelloni sinulle vielä päällisiksi. Kelvanneehan tuo noin miehiselle miehelle.
Kiitoksia, puosu, te olette hyvä mies…
Pidä vain omasi, sillä kyllä niitä tyttöjä on minunkin varalle. Taitavatkin ulkomaalaiset minusta enemmän tykätä kuin kotipuolen tytöt… niillä on erilainen kauneusihanne.
Pulska mieshän puosu on, mutta eihän sitä niin äkkiä pidä toivoa.
Pitää antaa vähän ajatusaikaa.
Tietysti vähän miettimisaikaa.
Kyllä te osaatte, ai-jai-jai-jai — mutta nyt lauletaan ja maistetaan.
Onnea kihlatuille!
KAIKKI (Kilistävät ja huutavat eläköön.)
Kuoro n:o 10.
Lempi on valtias merellä ja maalla. Ei sitä kenkään vastustella saata. Vastahan vaan ottaa saan, rakkaus kun ovelleni kolkuttaa.
Toivomme hartaasti nuorille teille onnea lykkyä elämänne teille. Poikia pulskia paksuja, tyttöjäkin sieviä ja somia.
Nyt Suomen neitosille, täss’ läsnä oleville, me täydet maljat nostamme ja hartahasti toivomme, että myöskin meille maailman kulkureille sama onni koittaisi, ja armas vihdoin löytyisi.
No kyllä vain joskus saa kaikki kylkiluunsa, se vaikka oisi puusta. Siis oottakaa ja toivokaa, te kaikki saatte varmaan pienen oman armaan.
Lempi on valtias merellä ja maalla, ei sitä kenkään vastustella saata. Vastahan vaan ottaa saan, rakkaus kun ovelleni kolkuttaa
Tämähän on juhlallista. Viettäkäämme Arvin kihlajaisia oikein hupaisesti. Meidän on kaikkien mentävä iltapäivällä tansseihin, jotka ovat täällä likellä tavarasuojassa.
Siitähän tulee hauskaa.
Tietysti kaikki tansseihin.
Se on tietty! Sinnehän mekin olimme lopullisesti menossa. (Kumartaa puosulle.) Saanko pyytää puosua ensimmäiseen naisten valssiin.
Ja minä, ja minä…
No nyt on onni kerrassaan muuttunut. — Tuhansia kiitoksia, neitoset.
Tanssi onkin minun parhaimpia puoliani.
Senhän näkee jo puosun vartalostakin.
He he, vai huomaa sen jo päältäpäin.
TOISET TYTÖT (Nauravat.)
Tietysti.
Mehän voisimmekin laulaa sen merimieslaulun, jossa minulla on soolo-tanssi, että naiset näkevät.
Lauletaan vain.
Sehän olisi hauskaa nähdä.
Sadehatut päähän! Ja siitä säkeistöstä aloitetaan että »Kun nämä lasit on maisteltu» ja tietysti maistetaan nyt, että olisi syytä niin laulaa.
(Kaikki maistavat.)
Kuoro n:o 11.
Kun nämä lasit on maistettu, se toimi tulee uusi.
Kova oli seelein komento, kun laivaan tuli luusi.
Mutta hurratkaamme vain, sillä se on tapamme ain’,
vaivoja me nähdä saamm’, jotka seilaamme ulkomailla.
Blow boys, blow, to California,
there is plenty of gold,
so I’ve been told,
in the banks of Sacramento.
Kun maihin on päästy reilusti ja tultu kotirantaan,
siellä ne oottavat heilatkin, he sydämensä antaa.
Siis hurratkaamme vain, sillä se on tapamme ain’,
vaivoja me nähdä saamm’, jotka seilaamme ulkomailla.
Blow boys, blow, to California,
there is plenty of gold,
so I’ve been told,
in the banks of Sacramento.
Reiluista pojista tykkäävät nuo Suomen tytöt armaat.
He nahjukset luotansa lykkäävät, sen tiedämme me varmaan.
Siis hurratkaamme vain, sillä se on tapamme ain’,
vaivoja me nähdä saamm’, jotka seilaamme ulkomailla.
Blow boys, blow, to California,
there is plenty of gold,
so I’ve been told,
in the banks of Sacramento.
PUOSU (Huutaa.)
Taploo, taploo! Kuvaelma pian, pian!
(Loppusoiton aikana asettuvat kaikki äkkiä kuvaelmaan, mitä koomillisempaan, sitä parempi. Nuori pari keskessä, tytöt kahden puolen. Puosu seisoo takana pöydällä haaralla jaloin ja merimiehet mikä missäkin muka jossakin »asennossa».).
Eläköön!
Esirippu .